Maria (nauraa). Kiitän sinua. (Kylmästi.) Luuletko, että minä todellakin olen valtiatar?
Loviisa (ojentaen nopeasti kätensä). Kyllä… vaikka ei siltä näytäkään… sillä herra, jolla on valta ja voima käsissään, vain käskee, mitä rouva haluaa.
Maria. Oikein hyvin!
Loviisa. Niin hyvin, että meilläkin täytyy olla niin… kun minä Jaakkoni kanssa olen aviosäätyyn astunut.
Maria. No, no!… Mutta päästäksesi Jaakkosi kanssa aviosäätyyn täytyy sinun tänään totella minua kaikessa, kuuletko! Vastaansanomatta, nurisematta…
Loviisa. Se on helppoa.
Maria. Ja kysymättä mitään.
Loviisa. Se on vaikeampaa, sillä minä olen hyvin tiedonhaluinen. Mutta siitä huolimatta…
Maria. Mene työhuoneeseen, missä ovat mieheni ja hänen setänsä, jotka juuri laativat avioliittosopimusta. Hiivi mieheni luo ja kuiskaa hänen korvaansa: »Tahdon, ettei tästä avioliitosta tule mitään, kiellän sen teiltä!»
Loviisa. Kuinka… minäkö?
Maria. Sinä, juuri sinä.
Loviisa. Pitääkö minun herralleni, herra konsulille, jota minä kunnioitan, sanoa…?
Maria (ankarasti). Joko sinä sanot, tai…
Loviisa. Mutta jos minulla olisikin siihen rohkeutta… kuinka minä voin kuvitella, että hän kuuntelee minua, ajamatta minua paikalla tieheni?
Maria. Sitä hän ei tee.
Loviisa. Minun vuokseniko?
Maria. Niin, sinun vuoksesi. Mutta jos hän kuitenkin aikoo vastustella, lisää silloin: »Minä kiellän sen teiltä tai sanon kaikki.»
Loviisa (reippaasti). Siinä on siis jokin salaisuus?
Maria (ankarasti). Loviisa!… Ehtomme?
Loviisa. Oi, ei se ole mitään uteliaisuutta, minä kysyin vain teidän vuoksenne, rouva. Se, mitä te annoitte minun sanottavakseni…
Maria. On helppo pitää mielessään: »Minä kiellän sen teiltä…»
Loviisa. »Tai sanon kaikki!»… Se edellyttää, että minä tiedän jotakin… ja kun en mitään tiedä…
Maria. Niin se tekee saman vaikutuksen. Mene nopeasti, tottele.
Loviisa (lähestyy työhuonetta). Kyllä, rouva… Kuitenkin on tämä hyvin merkillinen tehtävä, ja minusta olisi ollut mieluisampaa, että rouva olisi yksin ottanut sen huolekseen. (Ovi avautuu, Loviisa rientää nopeasti entiselle paikalleen.) Siinä hän jo on!
Maria. Sen parempi… Sano vain se, mitä sinulle sanoin, ei enempää eikä vähempää… äläkä petä minua… (Tiaiselle.) Meillä, hyvä herra, on tärkeämpää tehtävää.
Tiainen (hämmästyen). Mitä sitten?
Maria. Emmehän ole vielä puhelleet maatilasta… ja sehän on toki tärkeintä.
Tiainen. Palvelukseksenne, rouva.
(Molemmat istuutuvat vasemmalla olevan pöydän ääreen ja tarkastelevat maatilan asiakirjoja ja karttoja.)
VIIDES KOHTAUS.
Tiainen ja Maria (pöydän ääressä). Loviisa (taka-alalla). Oskar (tulee oikealta työhuoneesta).
Oskar (puhuu työhuoneeseen). Niin kyllä, niin, rakas setä… Olkaa vain rauhassa, kaikki järjestyy mielenne mukaan. (Itsekseen.) En ole milloinkaan nähnyt mokomaa kiirettä. (Huomaa Loviisan.) Taivas! Loviisa!… Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin minä näen hänet senjälkeen, kun minä, voimatta epäillä, tiedän, että … että se oli Loviisa… Ja seisoa näin häntä vastapäätä!…
Loviisa. Herra konsuli…
Oskar (itsekseen). Voi, hyväinen aika, hän tulee lähemmäksi! Ja vaimoni on täällä!
Loviisa (hämillään). Armollinen herra…
Oskar (itsekseen). Hän tahtoo epäilemättä sanoa minulle jotakin. (Katsoo häntä.) Ja kuinka hämmästynyt, kuinka liikutettu!… En ole koskaan ennen huomannut sellaista. (Ääneen.) Minulla on työtä.
Loviisa. Minulla on herralle vain sana sanottavana.
Oskar (itsekseen). Jos kieltäydyn, saattaa hän panna toimeen kohtauksen. (Menee kauas oikealle etualalle ja viittaa Loviisaa tulemaan luokseen.) Tule tänne.
Loviisa (itsekseen). Nyt on suuri hetki käsillä! Miten minä sanon sen hänelle?
Oskar (luo katseensa maahan, puoliääneen). Mistä on kysymys, Loviisa?
Loviisa. Minä tahtoisin vain… (Itsekseen.) En luota itseeni. (Ääneen.) Minä… minä tahtoisin vain sanoa, herra, että eräs herra odottaa konsulia vierashuoneessa.
Oskar. Hyvä… (Itsekseen.) Minä hengitän taas! (Ääneen.) Tulen heti. (Astuu muutaman askeleen.)
Loviisa. Armollinen herra…
Oskar (kääntyen.) Vieläkö jotakin, Loviisa?
Loviisa. Kyllä… Mutta uskokaa, armollinen herr että minä kunnioitan teitä… Te tiedätte, olenko minä koskaan puhunut…
Oskar (puoliääneen ja nopeasti). Et, Loviisa, et, sen minä myönnän… ja minä kunnioitan vaiteliaisuuttasi… Mutta tällä hetkellä, näetkös, minulla on eräitä liikeasioita herra Tiaisen kanssa suoritettavina… mutta avioliittosopimus…
Loviisa. No, minä olisin juuri sen vuoksi halunnut puhua kanssanne.
Oskar (hämmästyneenä). Tuon avioliitonko vuoksi?!
Loviisa. Niin, herra. (Itsekseen.) Nyt rohkeutta! (Puoliääneen.) Se ei saa tulla voimaan, minä kiellän sen teiltä!
Oskar (murtuneena). Voi taivas!
Loviisa (itsekseen). Nyt se on sanottu!… Kuinkahan mahtaakaan ruveta raivoamaan!
Oskar (hiljaa). Sinä kiellät sen minulta? Loviisa… Mitä merkitsevät nämä uudet vaatimukset, tämä petos, tämä kuulumaton julkeus? Ja mitä varten, mistä syystä…
Loviisa (samoin). Siitä syystä, siitä… Lyhyesti ja mutkattomasti: minä kiellän sen teiltä, en suostu sellaiseen!
Oskar. Mutta sehän on sentään…
Loviisa. Tai minä sanon kaikki!
Oskar. Hiljemmin… hiljemmin, mieletön!
Loviisa (itsekseen). Oho… alanpa miltei uskoa, että hän pelkää enemmän kuin minä.
Oskar. En toivo itse mitään parempaa… mutta setäni… ja olen hänelle luvannut…
Loviisa. Mitä vielä! Katsokaa… sanon kaikki, sanon…
Oskar (hiljaa ja ystävällisesti). Hyvä on, annan sinulle mielelläni myöten… mutta vaikene! (Itsekseen.) Ei uskalla heittää häntä ovesta ulos… Nähdä olevansa palvelustytöstä riippuvainen!… Mikä häpeä!
Maria (nousee). Mitä nyt?
Oskar (osoittaa Tiaista). Niin, minä… minä pyytäisin herra kanslistilta apua, juristina hän…
Maria. Ja se saattaa sinut noin levottomaksi?
Oskar (katsoen Loviisaan). Kyllä, sillä minä huomaan, että oikeastaan olen tehnyt sedälleni ajattelemattoman myönnytyksen… Hän on varallisuudestaan huolimatta siinä iässä, että hän vain saattaa vaaraan Esterin onnen…
Tiainen. (iloissaan). Taivas!
Maria. Mehän sanoimme sitä jo.
Oskar. Jos sinä voisit auttaa minua, että saataisiin setä käsittämään kaikki tämä… Ah, sitä minä oikeastaan vain kaipaan… (Yhä Loviisaa silmäillen.) Siten olisi kaikki hyvin ja huomiota herättämättä ratkaistu… että me kaikki voisimme olla tyytyväisiä.
Maria. Oivallista! Minä käyn myös asiaan käsiksi… Mutta sinua odotetaan.
Oskar. Minä menen. (Lähestyy Loviisaa, Tiaisen ja Marian kokoillessa papereita, jotka he olivat jättäneet pöydälle.) Oletko tyytyväinen, sinä tyranni?
Loviisa (itsekseen). Oh, sainpa aatteen! (Oskarille.) En aivan… Jos minun palkkaani lisättäisiin sadalla markalla…
Oskar. Mitä, sinä tahtoisit myöskin…?
Loviisa. Niin, varmasti… muuten sanon kaikki!
Oskar (nopeasti). Hyvä… saat sen, mutta ole vaiti! (Itsekseen.) Oi, minun miehinen arvoni!… (Marialle, joka katselee häntä.) Minä menen vierashuoneeseen. (Pois keskiovesta.)
KUUDES KOHTAUS.
Tiainen. Maria. Loviisa.
Loviisa (katsoen Oskarin jälkeen). Hei, hei, hei, tämäpä metkaa!
Tiainen. Rouva, te olette suorittanut ihmeellisen teon.
Maria. Kunhan te vain olette onnellinen, vaikkette kaikkea ymmärräkään! Mutta jokainen minuutti on kallis, menkää sentähden nopeasti mieheni jäljessä ja antamatta hänelle aikaa tointua hämmästyksestään pyytäkää hänen holhottinsa kättä.
Tiainen. Minäkö?
Maria. Kilpailijanne täytyy, kun hän palaa, löytää paikkansa miehitettynä.
Tiainen. Miten?… Minähän voin kyllä esiintyä kosijana… mutta pakottaa herra konsuli hyväksymään minut…
Maria. Se on minun asiani; minä ryhdyn heti toimeen… lyömättä laimin tilaisuutta.
Tiainen. Oi, rouva, tuhannet kiitokset!
Maria. Pian, pian! Pitäkää kiirettä! (Tiainen suutelee hänen kättään ja menee.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Maria. Loviisa.
Maria (istuu oikealle pöydän ääreen kirjoittamaan). Niin, vain muutamia sanoja väärennetyllä käsialalla, jonka hän helposti tuntee!
Loviisa (yritettyään jo muutamia kertoja puhua). Rouva…
Maria (jatkaen kirjoittamistaan). No?
Loviisa. Enkö saisi tietää edes vähän, vain vähän?
Maria. Mahdotonta… Olenhan kieltänyt sinua kyselemästä. (Nousee.) Mutta kuulehan nyt.
Loviisa (iloissaan). Vielä jotakin… sitä parempi.
Maria. Tässä on kirje, joka sinun tulee heti salaa antaa herrallesi.
Loviisa (avaa kirjeen, joka on vain taivuteltu kokoon). Se ei ole vaikeaa, ja niin pian kuin te ette ole läsnä…
Maria (keskeyttäen). Ei, minun läsnäollessani, mutta huomaamattani.
Loviisa. Minun uskollisuuteni, se vasta sitten on luja! Jospa te sanoisitte minulle vain vähän…
Maria. Vaiti! Mieheni!… Muista sopimustamme!
(Oskar tulee keskiovesta. Maria menee vasemmalle.
Loviisa jää oikealle.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Maria. Oskar. Loviisa.
Oskar (vihoissaan). Näyttää siltä kuin kaikki tämä olisi ennakolta järjestetty!
Maria (hellästi). Mistä on kysymys, Oskar?
Oskar. Ne näyttävät kaikki sopineen siitä, että tulevat pyytämään Esterin kättä.
Maria (naivisti). Todellako?… Ja ketkä sitten?
Oskar. Sinä et voisi sitä koskaan arvata… Tiainen, kanslisti! Mitä sinä sanot tästä pyynnöstä?
Maria (kylmästi). Minäkö? En mitään… se on sinun asiasi. Mitä olet vastannut?
Oskar. Mitä vastaa, kun ei tiedä, mitä pitäisi vastata… kun ei ole mitään ajatusta ja odottaa sitä tulevaksi!
Loviisa (puoliääneen). Herra…
Oskar (kärsimättömästi). Taasko? (Loviisa näyttää hänelle kirjettä, Marian seisoessa selin.)
Oskar (puoliääneen). Kirjekö vaimoni läsnäollessa?
Loviisa (samoin). Hän ei näe sitä.
Oskar (samoin). Samantekevää, en huoli siitä!
Maria (vilkkaasti). Mitä nyt?
Oskar. Sanon, että minä, menköön syteen tai saveen, vastaan herra Tiaiselle.
Loviisa (lähestyy häntä, puoliääneen). Panin kirjeen kirjoituspöydällenne.
Oskar (viittoo häntä lähtemään). Näen sen liiankin hyvin.
Loviisa (näyttäen sormellaan). Se on tuolla.
Oskar (itsekseen). Tuo tyttö on hölmö ja varomaton.
Loviisa (mennessään Marian ohi). Onko hyvä näin?
(Maria nyökkää. Loviisa pois keskiovesta.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Maria. Oskar.
Oskar (istuu kirjoituspöydän ääreen ja kätkee kirjeen paperien, alle). Onneksi ei vaimoni ole mitään nähnyt… Jumala suojelee aviomiehiä!
Maria (on nyt tullut hänen taakseen). No, Oskar, etkö sinä kirjoita?
Oskar (hämmästyneenä). Minä… minä etsin juuri sopivaa johdantoa… ja kynänvartta.
Maria (antaa hänelle kynänvarren). Tässä on. (Nojautuu hänen olkapäätään vastaan.) Häiritsenkö sinua?
Oskar. Et.
Maria. Tahdoin vain sanoa sinulle, sillaikaa kun kirjoitat, tehtailijan maatilasta, ettei kukaan muu kuin hän itse ole saattanut minua ajattelemaan sen ostoa… hän on yleensä hyvin rakastettava… hyvin kiltti minulle…
Oskar (yrittää nauraa). Niin, voisi miltei luulla, että hän mielistelee sinua…
Maria (nauraa). Sitä hän tosiaan tekeekin… mutta hän tuhlaa suotta aikaansa, sillä minä sanoin heti hänelle: »Rakastan puolisoani, ja niin kauan kuin hän rakastaa minua, niin kauan kuin hän on minulle uskollinen…»
Oskar (itsekseen). Hyvä Jumala!
Maria. Jos kaikki muuttuu… sitten kyllä… Onneksi ei tässä suhteessa ole mitään pelättävää, vaan nyt on puhe ennen muuta maatilasta, joka sijaitsee hyvin terveellisellä paikalla, kuten hän sanoo… ja sinun heikontuneen terveytesi vuoksi…
Oskar (kirjoittaen). Oh, minä olen aivan terve.
Maria. Et, et, minä olen samaa mieltä kuin hänkin, sillä jo jonkun aikaa… Etkä sinä tänäänkään näytä aivan terveeltä.
Oskar. Se johtuu siitä, ettei minulla ole mieluista tehtävää…
Maria. Sinä tarvitset raitista ilmaa. Meillä pitää olla maatila, jolle sinä joka ilta voit lähteä lepäämään toimistasi. Niin, sinä tarvitset sitä… ja koska hyvinvointisi riippuu siitä… ja sinä pidät minusta, rakas mieheni…
Oskar. Voitko sinä epäilläkään sitä?
Maria (hellästi). En jätä sinua, ennenkuin suostut.
Oskar (itsekseen). Hän näyttää valitsevan sellaiset hetket, jolloin en voi häntä vastustaa. (Ääneen.) No, hyvä sitten, niin… minä suostun… ostan sen sinulle… lahjoitan sen sinulle…
Maria. Autonko myös?
Oskar (kärsimättömästi). Myöskin auton!
Maria. Ah, kuinka hyvä, kuinka rakastettava sinä olet! Minä kerron sen koko maailmalle… ja ensin kanslistille, joka on vielä täällä, koska hän odottaa sinun vastaustasi.
Oskar. Enkä minä ole vielä voinut kirjoittaa edes paria riviä!
Maria. Niin, minä tässä pidätän sinua… Hyvästi, rakas mieheni.
Oskar. Hyvästi, rakkaani!
Maria. Nyt päästän sinut rauhaan. Hyvästi, Oskar.
Oskar. Hyvästi, Maria.
(Maria menee vasemmasta ovesta.)
KYMMENES KOHTAUS.
Oskar. Gideon.
Oskar (hengähtäen). Vihdoinkin! (Etsii kirjeen paperien alta.) Nyt voin katsoa, mitä tuo onneton minulle kirjoittaa.
Gideon (tulee keskiovesta). Tässä minä olen. Tulen maistraatista, jossa kävin ottamassa selkoa siviliavioliiton solmiamisesta.
Oskar. Oi, hyvä Jumala! Mahdotonta… mahdotonta nyt.
Gideon. Mitä sinä siinä höpiset?
Oskar (antaa hänelle kirjeen). Lukekaa, setä… lukekaa tämä Loviisan kirje.
Gideon. »Ah, Oskar!»
Oskar. Miksi palvelustytötkin on opetettu kirjoittamaan!
Gideon. »Ah, Oskar! Herra Tiainen, nuori kanslisti, lupaa minulle kolmetuhatta markkaa, jos hän saa Ester-neidin vaimokseen.» — Ahaa, enkö minä heti sanonut, että Tiainen on rakastunut häneen!
Oskar. Mitä se minuun kuuluu? Lukekaa edelleen…
Gideon (lukee). »Minä pyydän siis, käskemättä teitä —»
Oskar. Mokoma sananmuotokin!
Gideon. »Antamaan hänet jo tänään Tiaiselle… Jos ette… silloin sanon kaikki rouvallenne!»
Oskar. Hän sanoo kaikki, kuten kuulette! Mikä kohtaus… mikä melu… mikä häväistys!
Gideon. Anna minun kuitenkin olla rauhassa!
Oskar. Kunniani, rauhani tähden… täytyy ehdottomasti…
Gideon. Minunko hävittää omani?
Oskar. Ei, mutta jos te välttämättä tahdotte mennä naimisiin, niin onhan niin paljon muita naisia! Miksi te tahdotte juuri tämän, jonka tuskin tunnette ja joka on varaton?
Gideon. Varatonko? (Painokkaasti.) Hänellä on viisisataatuhatta markkaa!
Oskar. Ei ole, sillä eihän hän saanut perintöä, vaan hänen serkkunsa!
Gideon. Niin, hänen serkkunsa sai… Mutta anna kuolleiden olla rauhassa, nyt perii Ester!
Oskar. Mitä sanotte?
Gideon. Noin kolme viikkoa sitten joutui serkku auto-onnettomuuteen ja kuoli tekemättä testamenttia…
Oskar. Oletteko varma siitä?
Gideon. Olin eilen ulkoasiainministeriössä, kun tieto juuri saapui… Ei ole ketään muita sukulaisia eikä perillisiä kuin Ester…
Oskar. Nyt minä vasta käsitän teidän auliutenne!
Gideon. Sinä olet luvannut minulle… No, kerta kaikkiaan, jos et pidä sanaasi, ei minunkaan tarvitse pitää… minun ei tarvitse olla puhumatta vaimosi läsnäollessa…
Oskar (kauhistuen). Setä!
Gideon. Tee päätöksesi!
Oskar. Mitä te tahdotte minun tekevän?… Miten minä voin päästä vapaaksi tuon tyrannimaisen palvelustytön ikeestä, tuon palvelustytön, joka niin kylmästi käyttää hyväkseen heikkouttani?
Gideon. Ei mikään ole yksinkertaisempaa! Tämän kirjeen käsiala osoittaa, että hän toimii vain ylempää tulleen määräyksen mukaan.
Oskar. Niinköhän?
Gideon. Kuten kaikissa luottamustehtävissä! Kolmetuhatta markkaa liittää hänet vastapuolueeseen. Jos hänelle annetaan neljätuhatta, kuuluu hän meikäläisiin… ja on vaiti…
Oskar. Luuletteko niin?
Gideon. Minä toimitan sen asian, minä otan kaikki niskoilleni.
Oskar. Ah, setä, kuinka kiitollinen olenkaan! Minua vain säälittää tuottaa teille kustannuksia.
Gideon. Oho, sitä en tarkoittanut. Kustannukset saat sinä osallesi… ja rahasi, jotka minulla on…
Oskar. Minusta tuntua kuitenkin…
Gideon. Miltä sinusta tuntuu?
Oskar. Kuka tässä tahtoo naimisiin?… Te!
Gideon. Tietysti. Mutta kuka on syntipukki? Sinä! Kenen siis täytyy kärsiä? Sinun!
Oskar. Sallikaa…
Gideon. Tuossa tulee se viekas kissa…
YHDESTOISTA KOHTAUS.
Gideon. Oskar. Loviisa.
Loviisa. Herra! Herra!
Oskar. No,' mitä? Onko nyt jälleen jotakin tapahtunut?
Gideon. Ole hiljaa ja kuuntele.
Loviisa. Ester-neiti on saapunut. Hän on rouvan kanssa, ja rouva pyysi minua ilmoittamaan teille…
Gideon (hiljaa Oskarille). Näet, ettei ole hetkeäkään hukattavissa. (Ääneen.) Hyvä Loviisa, tule tänne.
Loviisa. Tarvitsetteko minua, herra?
Gideon. Kyllä. (Hiljaa Oskarille, katsellen samalla tarkkaavaisena Loviisaa.) Enpäs ole ennen huomannut, että hän on soma, tämä pienokainen. Sinä lurjus, kyllä sinun kelpaa, kyllä vain kelpaa!
Oskar (Gideonille). Setä, voitteko ajatella sellaista!? (Katsoo Loviisaa.) Hän ei todellakaan ole hullumpi. Astu lähemmäksi, Loviisa, setäni tahtoo sanoa sinulle jotakin.
Loviisa (astuen molempien väliin). Mikä teidän kummankin on?
Oskar (hetken kuluttua.) Luin kirjeesi, Loviisa.
Loviisa. Ah, te olette lukenut sen?…
Gideon (kylmästi). Hän on lukenut sen.
Loviisa. Onko hän lukenut sen?
Gideon. Ja minä myöskin.
Oskar. En tee mitään väitteitä sinua vastaan.
Loviisa. Te olette hyvin hyvä, herraseni.
Oskar (raivoissaan). Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut, Loviisa!
Gideon. Emmekä me puhu enemmän siitä.
Loviisa. Enhän minä ole puhunut mitään siitä.
Oskar. Kuitenkin sinä sanoit minulle: »Minä sanon kaikki!»
Loviisa. Totta, sen minä sanoin.
Gideon. Mutta sitä sinä et tee… sillä sinä tahdot mennä naimisiin Jaakon, komean korpraalin kanssa.
Loviisa. Tietysti.
Gideon. Ja me tarjoamme teille…
Oskar. Ensiksikin sadan markan palkankorotuksen…
Loviisa. Sehän on jo päätetty.
Gideon. Ja lisäksi neljätuhatta markkaa…
Loviisa (hyvin hämmästyneenä). Ai…. minulle… neljätuhatta markkaa?
Gideon. Heti. (Avaa lompakkonsa.)
Oskar. Jos sinä olet vaiti… jos et sano mitään…
Gideon. Ja suostut ehdottomaan vaitioloon!
Loviisa (ojentaen kätensä). Ah, niin paljon tällaisesta… Mutta se ei ole mahdollista…!
Gideon (antaa hänelle rahat). Siinä on.
Oskar (puoliääneen). Lupaatko nyt olla vaiti?… Käsitätkö kuinka tarpeellista se on?
Gideon. Hän käsittää sen paremmin kuin me… sillä hän tahtoo päästä mahdollisimman pian naimisiin. Siis ei sanaakaan!
Oskar. Ei sanaakaan!
Loviisa. Vannon sen! Ja jos ainutkin lipsahtaa…
Gideon. Riittää.
Loviisa (Oskarille). Te tunnette minut.
Oskar (iloissaan). Suutele minua. (Työntäen hänet pois). Ei… suutele setääni…
Gideon. Hyvin mielelläni… sillä sinua saan kiittää avioliitostani…
Oskar. Ja minä rauhastani… minulla ei ole enää mitään pelättävää. Nyt minulla taas on miehinen arvoni, ja minä olen vaimoni herra… Mutta, setä, te olitte oikeassa sanoessanne valloitusten maksavan paljon. Se on kuitenkin yhdentekevää, sillä minulla on taas rauhani, minä olen hallitsija!
Gideon. Mutta sinun pitää osata käyttää hyväksesi uudestaan voittamiasi oikeuksia!
Oskar. Ja puhua herrana? (Päättävästi.) Minä menen vaimoni luo!
Gideon. Ja minä jonkun juristin luokse… mutta en perheystävänne, herra kanslistin luokse. Sitä varon tekemästä!
(Menee Oskarin kera keskiovesta.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
Loviisa.
Loviisa (yksin, seisoo liikkumatta keskellä näyttämöä). Ei ymmärtää tästä mitään… ei käsittää… ei älytä! Se ei tee mitään! (Pitäen rahoja ilmassa.) Oi, Jaakko! Sinun luoksesi kertomaan kaikki prikulleen… kaikki mitä minä tiedän. (Pois.)
Väliverho
KOLMAS NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin edellisissä näytöksissä.
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Maria. Loviisa.
Loviisa. Niin, rouva, niin, he olivat oikeassa, kun he sanoivat minulle, että minä tulen rikkaaksi ja menen Jaakon kanssa naimisiin.
Maria. Minua ilahduttaa, että olen saanut sen aikaan.
Loviisa. Te, rouva, ja myöskin herra, koska hän nosti palkkani kaksinkertaiseksi.
Maria. Todellako?
Loviisa. Mutta myöskin herra setä, joka, luettuaan minun kirjeeni, tai oikeastaan teidän kirjeenne, lahjoitti minulle neljätuhatta markkaa… että minä pitäisin tietonani sen, mitä te annoitte tehtäväkseni.
Maria. Ymmärrän! Ja sinä otit rahat vastaan?
Loviisa. Kunniallisena tyttönä, jonka tulee ansaita ja säästää.
Maria (nauraen). Hyvä on. Minä annan sinulle nyt..
Loviisa. Taasko kirjeen?… Ei mikään ole minusta mieluisampaa!
Maria. Ei… uusia ohjeita vastausten suhteen, joita sinä tästä lähtien…
Loviisa. Oi, ei, rouva…
Maria. Annan tehtäväksesi sanoa vain…
Loviisa. Mutta minä en voi… sopimuksemme on lopussa.
Maria. Kuinka niin?
Loviisa. Teille minun pitää puhua, heille en saa puhua. Te kai ymmärrätte, että minä, saadakseni korotetun palkkani, en voi enää tehdä mitään muuta… kuin olla vaiti. Se kuuluu palvelukseen.
Maria. Siinä sitä ollaan. Loviisa on siirtynyt vihollisleiriin.
Loviisa. Rouva, pyydän, ettette ole minulle vihainen.
Maria. En vähintäkään.
Loviisa. Olen kertonut Jaakolle neljästätuhannesta. Hän oli hyvin ihmeissään, sillä nyt minä olen rikkaampi kuin hän, ja nyt hän toivoo vain hartaasti saada heittää päältään sotilastakin ja yhdessä minun kanssani saada palvella rouvaa.
Maria. Kuinka?
Loviisa. Armollisen herran kanssa en ole siitä vielä puhunut. Se käy kuitenkin ilman muuta päinsä.
Maria. Niinkö luulet?
Loviisa. Mutta asia riippuu teistäkin, rouva. Ja jos sanoisitte hyvän sanan Jaakkoni puolesta…
Maria. Ei, näetkös, minun käy niinkuin sinunkin, minä olen päättänyt olla vaiti… ja siitä syystä.
Loviisa. Minä olen varma, ettei asia ole niin!
Maria. Silloin sinä erehdyt.
Loviisa. Rouva on niin hyvä, että te varmasti suostutte. Jos ette… silloin täytyy minun vasten tahtoani…
Maria. Aiotko sinä jättää minut?
Loviisa (reippaasti). Oh, ei, rouva, sillä minä olen uskollinen, kiitollinen… mutta… (Peloissaan luoden katseensa maahan.) Minä sanon kaikki.
Maria. Mene nyt!… (Itsekseen.) Olen joutunut omaan loukkuuni. (Ääneen.) Mutta mitä sinä sitten oikeastaan aiot sanoa?
Loviisa. Minä ilmaisen herralle, että se olette te… että te käskitte minun hänelle sanoa: »Minä sanon kaikki, kaikki.»
Maria (itsekseen). Hän on oikeassa… tuo yksin ilmaisee kaikki. (Ääneen.) Kovin viisasta, Loviisa… Missä Jaakko on?
Loviisa. Kasarmissaan… puolen tunnin matkan päässä täältä… mutta minä haen hänet tänne.
Maria. Annan sinulle siihen luvan. Mene nyt, tänä iltana saatte molemmat tiedon.
Loviisa. Lähden viivana matkaan. (Nyyhkyttäen.) Tiesinhän, että rouva ymmärtää…
Maria (Loviisalle, joka lähtee). Kyllä, kyllä minä ymmärrän. (Itsekseen.) Minä ymmärrän, että minun täytyy kiiruhtaa lyömään valttini pöytään, muuten loppujen lopuksi Loviisasta tulee talon valtiatar.
TOINEN KOHTAUS.
Tiainen. Maria.
Tiainen. Ah, rouva…
Maria. No hyvä, mitä uutisia?
Tiainen. Surullisia… Menin miehenne luo saamaan hänen vastauksensa. Hän ei ollut yksin. Hän, setänne ja muuan virkatoverini, notaari, keskustelivat hyvin vilkkaasti, ja juuri kun minä avasin työhuoneeni oven, kuulin hänen sanovan: »Kyllä, setä, Ester kuuluu nyt teille! Minä olen luja, minulla on rohkeutta, en pelkää enää mitään!» Tuloni esti hänet jatkamasta, mutta niin hän sanoi.
Maria. Ja valitettavasti se on totta. Onni jättää meidät, kaikki pettää meidät… (Nauraen.) paitsi Ester, jonka juuri näin ja joka on aina meidän puolellamme… Loviisakin, jonka uskoin toimivan minua paljastamatta ja pitävän vastustajamme lämpiminä…
Tiainen. Hänhän oli teille niin kiitollinen!
Maria. Hän on siirtynyt vastustajamme puolelle, enkä enää tiedä mitä tehdä.
Tiainen. Näinhän minä tänä aamuna teidän merkillisellä taikavoimalla muuttavan miehenne päätöksen oman tahtonne mukaiseksi! Tässä tarvitaan vain yksi sana!
Maria (miettien). Mahdollisesti. Jos sanoisin tuon sanan, voisi se pakottaa mieheni tottelemaan… ja vielä tänään… Kuitenkin se olisi silloin viimeinen kerta. Ei, tuo salaperäinen sana, joka on voimani ja jonka avulla olen hallinnut puolen vuoden ajan, ei saa tulla julki eikä tunnetuksi, ennenkuin petos häviää ja taikakalu murskautuu! Lyhyesti, hyvä herra: minun täytyy luopua vallastani, ja kuitenkin siihen yhä luotetaan.
Tiainen. En ymmärrä teitä.
Maria. Se on hyvin mahdollista. (Kuuntelee.) Mieheni!
Tiainen. Suojelkaa meitä… pelastakaa minut!
Maria. Sen teen mielelläni… ja kuitenkin… (Vitkastellen.) En tiedä… en voi taata mitään… mutta koetan. Menkää, menkää pian!
Tiainen. Minä luotan yksin teihin.
(Pois.)
KOLMAS KOHTAUS.
Maria. Oskar.
Oskar (puhuu ovesta). En ymmärrä, miksi niin pitää olla! Ja miksi Loviisa ei tule, kun minä huudan häntä? Hän on lähtenyt luvattani tiehensä!
Maria (itsekseen). Mikä päättäväisyys soinnahtaakaan äänestä. Tiainen on oikeassa! Hän ei enää pelkää, hän on saanut takaisin lujuutensa ja voimansa.
Oskar (tyytyväisenä). Olen kuin uudestisyntynyt! Minä hengitän taas! Olenpa niiden kaikkien antanut kuulla kunniansa… ja sitä en ole tehnyt pitkiin aikoihini (Huomaa Marian.) Ah, Maria sinä täällä!
Maria. Niin, tahtoisin puhua sinulle eräästä asiasta.
Oskar. Ahaa, varmasti taas otat puheeksi auton ja maatilan!
Maria. En… niistähän on jo päästy yksimielisyyteen.
Oskar (itsekseen). Aivan vasten minun tahtoani. Jospa sen saisi vielä peruutetuksi. (Istuutuu; ääneen.) Mitä toivot, aarteeni? Sano vain heti, sillä odotan setää. Hän tuo avioliittoasiakirjat, joista puuttuu vain minun allekirjoitukseni.
Maria. Sinä olet siis antanut hyväksymisesi tuolle avioliitolle?
Oskar. Täytyyhän se kerran kuitenkin ratkaista! Hän on setäni… Ester kuuluu myös sukuun… ja sitten on vielä useita muita syitä, jotka saivat minut…
Maria. Useita muita syitä?
Oskar. Juuri niin. Veisi liian pitkän ajan, jos alkaisin niitä sinulle luetella. Kerta kaikkiaan: sille ei mahda mitään.
Maria. Eräs seikka olisi kuitenkin otettava huomioon, koska se mielestäni on kyllin tärkeä… nimittäin se, että Tiainen rakastaa Esteriä.
Oskar. Ei se sentään mitään vaikuta.
Maria. Ei tosin tällä hetkellä, jolloin intohimo estää hänet järkevästi ajattelemasta, mutta myöhemmin hän varmasti katuu sitä, että on mennyt naimisiin varattoman tytön kanssa.
Oskar (istuu yhä edelleen, rummuttaen sormillaan pöytään). Tästä näkyy, kuinka umpimähkään naiset päättelevät. (Ylimielisesti.) Ester on päinvastoin hyvin rikas.
Maria. Todellako?
Oskar (kuten edellä). Hänellä on tavaton omaisuus. Serkku on kuollut, hän perii yksin viisisataatuhatta markkaa.
Maria. Tiesikö setäsi sen?
Oskar. Hän tietää aina mitä hän tekee.
Maria (itsekseen). Ja setäkö saisi hänet siepatuksi?! Ja minun holhotti-parkani, joka on niin rakastunut ja epäitsekäs, saisi lähteä tyhjin toimin!? Ah, se ei ole oikein! Eteenpäin, rohkeutta vain! Minä pelastan hänen rakkautensa, vaikka valtani menisi. (Lähestyy Oskaria, joka yhä edelleen istuu nojatuolissa. Ääneen.) Rakas Oskar…
Oskar (edelleen pilkallisesti). No, tulemmeko vihdoinkin siihen, mitä aiot minulle kertoa?
Maria. Kyllä… kuule… on muuan hyvin pulmallinen, hyvin vaikea tilanne…
Oskar. Teille naisille, jotka ette ymmärrä mitään ja jotka kauhistutte heti kaikesta pienestä! Sitävastoin me…
Maria. Juuri sentähden käännyn sinun puoleesi, sillä sinä ratkaiset sen nopeammin kuin minä.
Oskar. Todennäköisesti. Annahan kuulua, mistä on kysymys.
Maria. Minähän kerroin sinulle tänä aamuna hullun jutun… sinä tiedät… jutun, missä puhuttiin salaperäisestä kohtauksesta.
Oskar (nopeasti nousten; itsekseen). Voi, voi, yhä vielä samaa!
Maria (itsekseen). Aha, valtani alkaa vaikuttaa! (Ääneen.) Ja minä sanoin sinulle myös, että lähetin Loviisan sinne…
Oskar (nopeasti). Hän ei tavannut ketään, kuten hän sinulle vakuutti.
Maria. Niin… mutta minä luulen hänen valehdelleen.
Oskar. Se ei ole mahdollista!
Maria. Hyvinkin mahdollista. Minulla on todistuksia siitä. Hän näet sai tänään, juuri tänään, viettelijältään ei enempää eikä vähempää kuin… neljätuhatta markkaa.
Oskar. Oi, taivas!
Maria. Ja kaiken todennäköisyyden mukaan pakotti Loviisan sulhasen, joka on sotamies, hänet tunnustamaan, miten hän oli saanut tuon summan. Ja Loviisa onkin luullakseni uhkauksien pelottamana ilmaissut hänelle kaikki… myös viettelijänsä nimen…
Oskar. Tiedätkö sinä sen?
Maria. En vielä. Viettelijä ei kuitenkaan voi kauan pysyä tuntemattomana, sillä Loviisan sulhanen on raivon ja mustasukkaisuuden vallassa päättänyt tappaa sen miehen. Niin kertoi minulle Loviisa, ja on enää vain yksi keino lauhduttaa tuo hurjistunut, se nimittäin, että hänelle selitetään kaikki syyt. Ja minä… mitä sanoisin tuolle mustasukkaiselle ja raa'alle sotamiehelle? Sensijaan sinä, Oskar…
Oskar. Minäkö? Mitä minun pitää tehdä?
Maria (kylmästi). Pidät hänelle siveyssaarnan, sanot hänelle, että pitää antaa anteeksi ja olla armelias jokaiselle, joka sitä tarvitsee. Sitäpaitsi, niinkuin äsken sanoit, on vain miehillä oikeata älyä ja taitavuutta… (Heittää hänelle lentosuukon.) Minä jätän sinut yksin hänen kanssaan.
Oskar (pidättää hänet). Rakas vaimoni…
Maria. Mitä haluat?
Oskar (hämmästyneenä). Vain sana… yksi sana!
NELJÄS KOHTAUS.
Maria. Oskar. Gideon.
Gideon. Tässä minä olen. Ja minulla on kaikki asiakirjat, jotka sinun on allekirjoitettava.
Oskar (ottaa asiakirjat käteensä). Heti, setä hyvä, heti. Minulla on vain ensin vähän puhumista vaimolleni.
Gideon. Talousasioistako?
Oskar. Niin… niin…
Gideon. Hyvä on! Niitä tulee minullekin huomisesta lähtien. Mutta sattuipa oivallisesti, kun olette yhdessä. Joku haluaa puhutella teitä. Eräs sotamies!
Oskar. Hyväinen aika!
Gideon. Loviisa on tuonut hänet tänne.
Maria (miehelleen). Se on Loviisan sulhanen.
Gideon. Niin on. Hän tulee portaissa.
Oskar (hiljaa Gideonille, Marian mennessä taka-alalle). Pidättäkää häntä, estäkää hänet pääsemästä sisälle, tai kaikki on hukassa!
Gideon. Kuinka niin?
Oskar. Hän tietää kaikki. Kamala kohtaus on edessä ja minun täytyy valmistaa vaimoani siihen…
Gideon. Minä ymmärrän! Sinä toivoit jotakin traagillista. Nyt saat sitä!
Oskar (kärsimättömästi). Setä…
Gideon. Minä menen, minä menen! (Menee keskiovesta, jolloin Maria tulee jälleen etualalle.)
Maria. Nyt olemme kahden.
VIIDES KOHTAUS.
Maria. Oskar.
Oskar (etualalla; itsekseen). Minulla ei ole mitään muuta pelastusta! Täytyy tunnustaa vaimolleni kaikki. Se täytyy tehdä, sillä ellen sitä tee, saa hän kuitenkin sotamieheltä kohta kuulla koko jutun. (Marialle, joka aikoo lähteä.) Rakas vaimoni…
Maria. No, etkö sinä mene?
Oskar (hämmästyneenä). En vielä. Tahtoisin ennen muuta kuulla sinun neuvosi ja mielipiteesi…
Maria (näyttäen papereita, jotka Oskarilla on yhä kädessään). Sopimuksenko, noiden paperienko johdosta, jotka setä juuri sinulle toi?
Oskar (yhä suuremman hämmästyksen vallassa). Niin… Maria… sinun mielipiteesi ensin…
Maria. Todellako? Ottaisitko sinä huomioon minun pyyntöni?
Oskar. Minäkö? Eikö sinun jokainen toivomuksesi ole minulle yhtä tärkeä kuin omani!? Eikö maatilan osto jo sitä kyllin todista?! Enkö ollut ylenmäärin onnellinen, kun voin sen heti sinulle lahjoittaa?! Ostin sen pitkittä puheitta. Ja mitä tulee tuohon nuoreen mieheen ja hänen avioliittoonsa…
Maria. Onko se mahdollista? Ah, kuinka hyvä ja huomaavainen sinä olet minulle!
Oskar. Ei, ei, päinvastoin minä tarvitsen sinun hyvyyttäsi täysin mitoin.
Maria. Kuinka niin? Selitä!
Oskar. Ah, sehän juuri on vaikeinta! Näetkö, kallis aarteeni… minä menin rakkaudesta sinun kanssasi naimisiin. Aika ei ole rakkauttani vähentänyt… päinvastoin.
Maria. No, siinähän ei ole mitään pahaa.
Oskar. Epäilemättä ei… Se, että olen rakastanut sinua mielettömästi ja yli kaiken, se yksin sai aikaan… Sellainen määrätön intohimo oli ehkä vääryys…
Maria. Mahdollisesti. Mutta ei minusta siinäkään ole mitään pahaa.
Oskar. Mutta… mutta… Mies, joka aina vain jumaloitsee vaimoaan… joutuu naurunalaiseksi.
Maria. Todellako?
Oskar. Ja pilkan pelosta, itserakkaudesta… muuta se ei ole… sillä minä voin vannoa sinulle, että häntä minä en koskaan ole rakastanut!
Maria. Mitä? Sinä olet rakastanut jotakin toista?!
Oskar (nopeasti). Erehdyksen ja unohduksen hetkenä… se oli vain yksi silmänräpäys… mutta se riisti minun rauhani… niin että minä tänään itsestäni, ilman mitään pakkoa… heittäydyn jalkojesi juureen, ja tunnustan sinulle kaikki, mikä minua kiusaa ja kiduttaa. (Lankeaa polvilleen.)
Maria (tyynesti). Nouse!
Oskar. Mitä. Ei vihaista silmäystäkään! Ja tämä anteeksianto…
Maria (kuten edellä). Tämä anteeksianto on minulle sitäkin helpompi, koska sinun avomielisyytesi ei pakota minua olemaan vaiti, vaan voin nyt puolestani pelotta sanoa sinulle: minäkin olen syyllinen.
Oskar (nousten). Ymmärränkö oikein?
Maria. Ilman tekemääsi tunnustusta et olisi koskaan saanut tietää minun onnetonta salaisuuttani! En olisi uskaltanut tunnustaa sinulle, että olin pettänyt sinua… jo aikoja sitten…
Oskar. Mitä tämä kaikki merkitsee?
Maria. Että on perheitä, joissa ymmärretään toisia vastoin tahtoakin. Ja meidän kesken, kuten näet, on vielä olemassa myötätuntoa!
Oskar. Sinä vain uskottelet minulle! Sinä olet puhdas kaikesta synnistä!
Maria. Minä ansaitsen suuremman rangaistuksen kuin sinä… sillä sinä, senhän sinä tunnustit, et rakasta henkilöä, jonka vuoksi minut petit… mutta minä, minä tein sen hänen vuoksensa, jota rakastin ja jota vieläkin rakastan!
Oskar. Mitä? Se on kai tehtailija?…
Maria. Ei, mieheni, se on eräs toinen…
Oskar. Ja täällä, minun näkyvissäni! Kuinka kauan sitten?
Maria. Noin kuusi kuukautta…
Oskar (itsekseen). Oo!
Maria. Hän pyysi minua tulisin sanoin kirjeessään kohtaukseen.
Oskar. Kuten minäkin!
Maria. Puistoon yön tullen.
Oskar. Minä samoin.
Maria. Kello kymmeneltä.
Oskar. Oh, mahdotonta! Maria, sinä teet minusta pilkkaa!
Maria. Siitä on nyt kokonaista puoli vuotta!
Oskar (heittäytyy hänen kaulaansa). Olen maailman onnellisin ihminen! Mutta Loviisa?…
Maria. Olin minä!
Oskar (laskeutuu hänen jalkoihinsa ja huudahtaa). Ah! Vaadi, käske! Tästä alkaen tottelen ja seuraan sinua umpimähkään. Yksin sinua!
Maria. Toivoin sitä… en muuta.
(Tiainen ja Gideon tulevat, Tiainen vasemmasta, Gideon keskiovesta.)
KUUDES KOHTAUS.
Maria. Oskar. Tiainen. Gideon.
Gideon. Rouvansa jalkojen juuressa! Ajattelematon! (Hiljaa Oskarille.) Vaiti! Vaiti!
Oskar. Ei, setä, olen tunnustanut kaikki.
Gideon. Hassutusta! Se sotamies ei tietänyt mitään!
Oskar. Mutta vaimoni tietää sitä enemmän… hän tietää kaikki!
Gideon. Onko se mahdollista?
Oskar (puoliääneen, osoittaen vaimoaan). No, hyvä… »Ah, Oskar, odotan sinua»…
Gideon. Kaiken nimessä, se olitte te!?
Maria (uhaten sormellaan). Ai, ai, setä, te olitte minua vastaan… mutta rangaistus seuraa! Taistelun jälkeen palkitsee voittaja liittolaisensa vihollisen kustannuksella, sen te kai vanhana sotilaana tiedätte? (Tiaiselle.) Herra Tiainen, te saatte mennä Esterin kanssa naimisiin, sillä mieheni antaa täydestä sydämestään suostumuksensa.
Gideon. Mitä hittoa!?
Maria. Ja tekin, rakas setä… Suokaa herra Tiaiselle ja Esterille tämä onni!… Mitä haittaa niin monen valloituksen ja voiton jälkeen pieni tappio? (Tiaiselle.) Olen teille luvannut myös sotakustannuksien korvaukseksi myötäjäiset. Te saatte viisisataatuhatta markkaa!
Tiainen. Minäkö, rouva?
Maria. Oh, ei teidän sentähden tarvitse ruveta kapinoimaan. Myötäjäiset eivät tule mieheltäni.
Oskar. Onneksi!
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Maria. Oskar. Tiainen. Gideon. Loviisa.
Loviisa. Rouva, rouva. Tässä minä olen ja Jaakko, minun kultaseni myös. Hän odottaa alhaalla.
Maria. Meille tuottaa iloa nähdä hänet ja toimittaa teidät naimisiin.
Oskar (iloisesti). Niin, Loviisa, suurta iloa!
Loviisa (rohkeasti). Ja mitä tulee paikkaan, jota pyysin hänelle, niin on itsestään selvää…
Maria. Ettei sinun eikä hänen enää tarvitse ajatella sitä.
Oskar. Vaimoni ja minä pidämme vaatimusta kohtuuttomana.
Loviisa (hämmästyen). Silloin… jos niin on… (Käsittäen, hiljaa Oskarille.) Silloin sanon kaikki.
Oskar (ääneen). Antaa kuulua.
Loviisa (hiljaa Marialle). Rouva, minä ilmaisen kaikki.
Maria. Kyllä minun puolestani!
Loviisa (mennen Gideonin luo). Kuinka, herra?…
Gideon. No, jaa… sano vain kaikki… mikään ei estä sinua…
Loviisa (hämmästyneenä). Todella! Näyttää siltä, että minä tässä oikeastaan tiedän kaikkein- vähimmin.
Oskar (Gideonille). Ja minä luulin pettäneeni vaimoani.
Gideon. Niin, kuulehan, me molemmat olemme petettyjä pettureita!
Oskar (kääntyen vaimonsa puoleen). Ja todellisuudessa minä en kuitenkaan ollut rikollinen…
Maria. Mutta rangaistus sinun täytyy kärsiä.
Oskar. Ymmärrän, pikku veitikka, se maksoi minulle auton…
Maria. Ja tehtailijan kauniin maatilan!
Väliverho.