Kaikkein syvimmin hän kunnioitti Guru Thakuriansa (henkistä opettajaansa). Oikeastaan ei ollut kysymyksessä pelkkä harras kunnioitus, vaan rakkaus, ja sellainen rakkaus on harvinainen.
Guru Thakur oli miestäni nuorempi. Kuinka kaunis hän olikaan!
Mieheni oli poikaiällänsä leikkinyt hänen kerallansa ja oli niistä ajoista alkaen omistanut sydämensä ja sielunsa varhaisen ikänsä ystävälle. Thakur tiesi, kuinka yksinkertainen mieheni oli, ja tapasi häntä armottomasti kiusoitella.
Hän ja hänen toverinsa pitivät iloa hänen kustannuksellansa, mutta hän sieti kaikki mitä kärsivällisimmin.
Minun naimisiin joutuessani Guru Thakur oli Benaresissa opiskelemassa. Mieheni tapasi maksaa kaikki hänen kustannuksensa. Minä olin kahdeksantoista vuoden ikäinen, kun hän palasi kyläämme.
Viidentoistavuotiaana minä synnytin lapsen. Minä olin niin nuori, etten osannut sitä hoitaa. Minä jaarittelin mielelläni ja olin usein tuntikausia ystävättärieni luona. Jos minun täytyi jäädä kotiin poikaa kaitsemaan, minä tavallisesti kerrassaan suutuin. Ah, minun lapsi-jumalani tuli minun elämääni, mutta hänen lelunsa eivät olleet valmiina häntä varten. Hän tuli äidin sydäntä varten, mutta äidin sydän jäi siitä jälkeen. Hän jätti minut vihoissaan, ja siitä saakka minä etsin häntä kaikkialta maailmasta.
Poika oli isänsä elämän valkeus ja ilo. Minun huolimattomuuteni aina suretti miestäni. Mutta hänelle oli suotu mykkä sielu. Hän ei kyennyt milloinkaan tuskaansa ilmaisemaan.
Ihmeellistä oli, että minun laiminlyönneistäni huolimatta poika rakasti minua enemmän kuin ketään muuta. Hän tuntui pelkäävän, että minä jonakin päivänä lähden ja jätän hänet. Niinpä hän silloinkin, kun minä olin hänen kanssaan, seuraili minun liikkeitäni levottomin katsein. Hän sai olla varsin vähän minun seurassani, ja senvuoksi hänen halunsa olla luonani kehittyi tuskallisen kiihkeäksi. Minun joka päivä virralle mennessäni hän tavallisesti kävi rauhattomaksi ja ojensi pienet käsivartensa, jotta hänet otettaisiin mukaan. Mutta rantaportaat olivat minulle se paikka, jossa sain tavata ystävättäreni, joten en välittänyt ottaa sinne lasta vaivoikseni.
Oli varhainen elokuun aamu. Harmaat pilvet olivat toinen toisensa jälkeen kietoneet taivaan kosteiden viittojensa laskoksiin. Minä käskin tyttöä pitämään huolta pienokaisesta sill'aikaa kuin kävin virralla. Minun lähtiessäni lapsi itki pyrkien jälkeeni.
Niillä kylpyportailla ei ollut ketään minun saapuessani. Minä olin paras uimari kylän naisten joukossa. Sade oli paisuttanut virtaa melkoisesti. Minä uin keskelle virtaa, verrattain kauas rannasta.
Yht'äkkiä kuulin rannalta huudon: 'Äiti!' Käännyin katsomaan ja näin pienen poikani tulevan portaita alas ja huutavan minua tullessaan. Minä huusin ja käskin hänen pysähtyä, mutta hän jatkoi matkaansa nauraen ja huutaen. Pelontuska jäykisti jäseniäni. Minä suljin silmäni, koska en uskaltanut katsella. Kun ne jälleen avasin, oli pienokaiseni helisevä nauru iäksi vaiennut liukkailla porrasaskelmilla.
Minä saavuin takaisin rannalle ja nostin hänet vedestä. Minä otin hänet syliini, poikani, rakkaimpani, joka oli usein turhaan pyytänyt päästä syliini. Minä otin hänet nyt, mutta hän ei enää katsonut minua silmiin eikä huutanut: 'Äiti!'
Lapsi-jumalani oli tullut. Minä olin aina laiminlyönyt häntä. Olin aina häntä itkettänyt. Ja nyt alkoivat kaikki laiminlyöntini ahdistaa omaa sydäntäni, isku iskulta. Kun poikani oli ollut minun luonani, minä olin jättänyt hänet yksin. Olin kieltäytynyt ottamasta häntä mukaani. Ja nyt, kun hän on kuollut, hänen muistonsa seuraa minua milloinkaan minusta eroamatta.
Jumala yksin tietää, kuinka mieheni kärsi. Jos hän olisi minua rangaissut rikoksestani, niin olisi parempi meille kummallekin. Mutta hän osasi vain sanattomana kärsiä, hän ei osannut mitään sanoa.
Kun olin murheesta melkein mielipuoli, palasi Guru Thakur. Aikaisemmin oli hänen ja mieheni välinen suhde ollut poikien ystävyyssuhde. Nyt minun mieheni kunnioitti rajattomasti hänen pyhyyttänsä ja oppineisuuttansa. Hän tuskin rohkeni puhua ystävänsä läsnäollessa, niin kovin hän häntä arkaili ja kunnioitti.
Mieheni pyysi Guruansa koettamaan minua jollakin tavoin lohduttaa. Guru Thakur alkoi minulle lukea ja selittää pyhiä kirjoja. Mutta enpä luule niiden paljoakaan minuun tehonneen. Niiden koko arvo oli minulle siinä äänessä, joka niitä minulle luki. Jumala sallii ihmissydämen parhaimmin juoda jumalallista elämää ihmisäänen välityksellä. Hänellä ei ole käytettävänänsä mitään parempaa maljaa, ja hän itsekin nauttii jumalallista juomaansa samasta maljasta.
Mieheni Guruunsa kohdistama rakkaus ja kunnioitus täytti meidän talomme niinkuin suitsutus temppelin pyhän lippaan. Minä osoitin samaa harrasta kunnioitusta ja sain mieleeni rauhaa. Minä näin jumalani tuon Gurun hahmossa. Hänellä oli tapana saapua joka aamu aterioimaan luoksemme. Herätessäni minä kaikkein ensiksi ajattelin hänen ravintoansa ikäänkuin pyhää Jumalan lahjaa. Kun valmistin ruokalajeja hänen ateriaansa varten, niin sormeni ilosta lauloivat.
Nähdessään, kuinka minä palvoin hänen Guruansa, mieheni alkoi kunnioittaa minua vieläkin enemmän. Hän huomasi, kuinka kiihkeästi hänen Gurunsa tahtoi selittää minulle pyhiä kirjoja. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, ettei voinut milloinkaan toivoa Gurunsa kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota, koska oli typerä; mutta hänen vaimonsa korjasi asian.
Niin meni jälleen viisi vuotta, ja koko elämäni olisi kulunut siten, ellei jossakin pinnan alla olisi salaa tapahtunut varkaus. Minä en voinut sitä keksiä, mutta sen keksi minun sydämeni Jumala. Sitten tuli päivä, jolloin koko elämämme yht'äkkiä mullistui.
Oli keskikesän aamu. Minä olin palaamassa kotiin kylpemästä, vaatteeni olivat ihan märät. Minä kuljin erästä varjoisaa kujannetta, ja tien käänteessä, mango-puun alla, kohtasin Guru Thakurini. Hänellä oli pyyheliina olallansa ja hän toisteli joitakin sanskriittisäkeitä ollen kylpyyn menossa. Märissä vaatteissani, jotka takertuivat ruumiiseeni, minä häpesin kohdata hänet. Yritin päästä pujahtamaan nopeasti ohi hänen katsettansa välttäen. Hän huusi minua nimeltä.
Minä pysähdyin, painoin katseeni alas ja lysähdin itseeni. Hän kiinnitti katseensa minuun ja virkkoi: 'Kuinka ihmeen kaunis onkaan sinun ruumiisi!'
Koko lintujen maailma tuntui helkähtävän laulamaan lehvistössä pääni päällä. Kaikki tien varrella kasvavat pensaat näyttivät puhkeavan hehkuvaan kukkaan. Tuntui siltä, kuin taivas ja maa ja kaikki olisi muuttunut humalluttavan riemun pyörteeksi.
En tiedä, kuinka saavuin kotiin. Muistan vain syöksyneeni siihen huoneeseen, jossa me palvoimme Jumalaa. Mutta silmieni edessä karkelivat samat kultaiset valon välkkeet, jotka olivat värähdelleet näkyvissäni tuolla yksinäisellä polulla virralta palatessani.
Guru Thakur saapui sinäkin päivänä aterialle ja tiedusteli mieheltäni, minne minä olin lähtenyt. Hän etsi minua, mutta ei voinut minua mistään löytää.
Ah, maa ei ole minulle enää sama kuin ennen. Entinen päivänpaiste ei enää ole minun. Minä huusin Jumalaani tuskassani, mutta hän ei kääntänyt kasvojansa minun puoleeni.
En tiedä, miten päivä kului. Yöllä minun piti kohdata mieheni. Mutta yö on pimeä ja mykkä. Silloin minun mieheni henki ilmenee säteilevänä kuin tähdet hämärissä. Minä olin kuullut hänen pimeässä lausuvan ajatuksiansa ja olin hämmästynyt havaitessani, kuinka syvästi hän kykeni tajuamaan.
Toisinaan minä pääsin vasta myöhään illalla levolle, kun talousaskareet olivat estämässä. Mieheni odotti minua lattialla istuen, makuulle menemättä. Aloitimme silloin usein keskustelumme puhumalla jotakin Gurusta.
Tänä yönä minä tulin jälkeen puolenyön huoneeseeni ja löysin mieheni lattialta nukkumasta. Häntä häiritsemättä minä paneuduin lattialle hänen jalkojensa eteen, kasvot hänen puoleensa käännettyinä. Kerran hän nukkuessaan ojensi jalkaansa ja satutti minua rintaan. Se oli hänen viimeinen testamenttinsa.
Seuraavana aamuna, kun mieheni heräsi unestansa, minä jo istuin hänen vieressään. Ikkunasta näkyi tuuhean lehvistön yli aamun ensimmäinen kalpea kajaste yön päärmeessä. Oli niin varhainen, etteivät varikset olleet vielä alkaneet vaakkua.
Minä kumarsin ja kosketin otsallani mieheni jalkoja. Hän nousi istumaan, säikähtyneenä, ikäänkuin unennäöstä heräten, ja silmäili hämmästyneenä kasvojani. Minä sanoin:
'Olen tehnyt päätökseni. Minun täytyy jättää maailma. Minä en voi olla kauemmin sinun omasi. Minun täytyy lähteä sinun luotasi.'
Mieheni kenties luuli yhä uneksivansa. Hän ei virkkanut sanaakaan.
'Kuulehan mitä sanon!' rukoilin minä sanomattoman tuskan vallassa. 'Kuule minua ja ymmärrä! Sinun täytyy naida toinen vaimo. Minun täytyy sanoa hyvästi.'
Mieheni sanoi: 'Mitä merkitsee kaikki tämä hurja, hullu puhe? Kuka käskee sinua luopumaan maailmasta?'
Minä vastasin: 'Guru Thakurini.'
Mieheni näytti hämmentyneeltä. 'Guru Thakur!' huudahti hän. 'Milloin hän on antanut sinulle sen neuvon?'
'Aamulla', vastasin minä, 'eilen, kun kohtasin hänet virralta palatessani'.
Hänen äänensä hieman värähteli. Hän kääntyi, silmäili kasvojani ja kysyi minulta: 'Miksi hän sinulle antoi sellaisen käskyn?'
'En tiedä', vastasin minä. 'Kysy häneltä itseltänsä! Hän sanoo sen sinulle, jos voi.'
Mieheni sanoi: 'Maailmasta voi luopua, vaikka jääkin siinä elämään.
Sinun ei tarvitse lähteä minun luotani. Minä puhun asiasta Gurulleni.'
'Sinun Gurusi', vastasin minä, 'kenties hyväksyy anomuksesi; mutta minun sydämeni ei milloinkaan siihen suostu. Minun täytyy lähteä sinun luotasi. Tästä lähtien ei maailmaa enää ole minulle olemassa.'
Mieheni vaikeni, ja me istuimme siinä pimeässä lattialla. Kun päivä oli valjennut, hän sanoi minulle: 'Menkäämme yhdessä hänen luoksensa.'
Minä laskin käteni ristiin ja sanoin: 'Minä en näe häntä enää milloinkaan.'
Hän katsoi minua kasvoihin. Minä painoin pääni alas. Hän ei virkkanut enempää. Minä tiesin, että hänen katseensa oli jotenkin tunkeutunut minun mieleeni ja tiesi mitä siellä tapahtui. Tässä minun maailmassani on ollut vain kaksi ihmistä, jotka ovat minua sydämestänsä rakastaneet — minun poikani ja minun mieheni. Tämä rakkaus oli minun Jumalani, ja senvuoksi se ei voinut sietää mitään vääryyttä. Toinen heistä jätti minut, ja minä itse jätin toisen. Nyt minun täytyy saada totuus, totuus yksinänsä.
Hän kosketti permantoa jalkojeni edessä, nousi, kumarsi ja lähti.
NÄKÖ
I
Erittäin nuorena aviovaimona minä synnytin kuolleen lapsen ja olin itse kuolemaisillani. Minä toivuin vain vähitellen, ja näköni heikontui heikontumistaan.
Mieheni opiskeli siihen aikaan lääketiedettä. Hän oli hieman mielissäänkin, kun sai minua parantaessaan todistaa lääkeopillisia tietojansa. Hän siis alkoi itse hoitaa silmiäni.
Minun vanhempi veljeni valmistautui silloin lainopillista tutkintoansa suorittamaan. Eräänä päivänä hän tuli luoksemme ja säikähti kovin nähdessään, missä tilassa minä olin.
"Mitä teetkään?" sanoi hän miehelleni. "Sinähän tärvelet Kumon silmät.
Sinun pitäisi heti kysyä neuvoa lääkäriltä."
Mieheni virkkoi ärtyisesti: "Miksi? Mitä voi hyvä tohtori tehdä enemmän kuin minä? Tapaus on ihan yksinkertainen, ja kaikki lääkkeet ovat yleisesti tunnetut."
Dada vastasi pilkallisesti: "Näyttää siltä, kuin luulisit, ettei sinun ja oman lääkeopillisen tiedekuntasi professorin välillä ole vähääkään eroa."
Mieheni vastasi kiukustuneena: "Jos sinä satut joutumaan naimisiin ja syntyy riitaa vaimosi omaisuudesta, et suinkaan ota vastaan minun neuvojani lakiasioissa. Miksi siis tulet minua neuvomaan lääkeopissa?"
Heidän siinä kiistellessään minä sanoin itselleni, että kahden kuninkaan sotaan lähtiessä nurmirukka aina joutuu eniten kärsimään. Nyt oli kiista käynnissä noiden kahden kesken, ja minä sain kestää iskun.
Minustakin tuntui kohtuuttomalta, että omaiseni minut kerran naitettuansa vielä asiaan sekaantuivat. Koskihan minun iloni ja murheeni miestäni eikä heitä.
Siitä päivästä lähtien oli mieheni ja veljeni välinen suhde tuon silmiäni koskevan mitättömän seikan vuoksi jännittynyt.
Eräänä iltapuolena, mieheni ollessa poissa kotoa, veljeni hämmästyksekseni toi lääkärin minua näkemään. Lääkäri tarkasti silmäni erittäin huolellisesti ja näytti kovin vakavalta. Hän sanoi, että enempi laiminlyöminen olisi vaarallista. Hän kirjoitti määräyksen, ja veljeni lähetti kohta lääkettä noutamaan. Vieraan tohtorin mentyä minä rukoilin veljeäni olemaan asiaan sekaantumatta. Minä olin varma siitä, että lääkärin salaisista käynneistä koituisi pelkkää onnettomuutta.
Minua itseäni hämmästytti, että sain kerätyksi kyllin paljon rohkeutta sanoakseni tuon veljelleni. Olin näet ennen aina häntä pelännyt. Olen varma siitä, että veljenikin hämmästyi minun uskaliaisuuttani. Hän oli vähän aikaa vaiti ja virkkoi sitten: "Olkoon menneeksi, Kumo. Minä en enää kutsu tohtoria. Mutta kun lääkkeet tulevat, niin sinun pitää ne nauttia."
Sitten veljeni lähti. Lääkkeet saapuivat apteekista. Minä otin ne — pullot, jauheet, määräykset ja kaikki — ja viskasin ne kaivoon!
Veljeni sekaantuminen asioihin oli ärsyttänyt miestäni, ja hän alkoi nyt käsitellä silmiäni entistä uutterammin. Hän koetteli kaikenlaisia lääkkeitä. Minä asetin silmilleni siteen niinkuin hän käski, käytin hänen määräämiänsä värillisiä silmälaseja, nautin hänen rohtojansa ja kaikkia hänen jauheitansa. Joinpa kalanmaksaöljyäkin, vaikka se ei tahtonut ottaa kurkustani luisuakseen.
Sairaaloista tullessaan hän joka kerta huolestuneena tiedusteli, kuinka voin, ja minä vastasin: "Paljon paremmin." Minun kykyni pettää itseäni muuttui tosiaankin nerokkaaksi. Huomatessani, että silmäni vuotivat vettä entistä enemmän, minä lohduttauduin ajattelemalla, että oli hyvä vapautua suuresta huonojen nesteiden määrästä, ja kun silmieni vesivirrat sitten vähenivät, niin minä ylpeilin mieheni taitavuudesta.
Muutamien aikojen kuluttua tuska kuitenkin kävi sietämättömäksi. Näköni himmeni, ja päätäni särki alinomaa päivin öin. Minä huomasin mieheni käyvän levottomaksi. Hänen käytöksestänsä minä oivalsin, että hän etsi jotakin tekosyytä kutsuakseen lääkärin. Niinpä viittasinkin siihen suuntaan, että voisimme jonkun kutsua.
Ilmeistä oli, että hän tunsi suurta helpotusta. Jo samana päivänä hän kutsui englantilaisen lääkärin. En tiedä, mitä he keskenään juttelivat, mutta minä arvasin, että Sahib oli puhunut miehelleni erittäin tuimasti.
Lääkärin lähdettyä hän oli vähän aikaa vaiti. Minä otin hänen kätensä omiini ja sanoin: "Millainen sivistymätön mies tuo olikaan! Miksi et kutsunut intialaista lääkäriä? Olisi ollut paljoa parempi. Luuletko, että tuo mies osaa käsitellä silmiäni paremmin kuin sinä?"
Mieheni oli hetkisen ihan vaiti. Sitten hän virkkoi murtunein äänin:
"Kumo, silmäsi täytyy leikata."
Minä olin suuttuvinani siitä, että hän oli asiaa niin kauan minulta salannut.
"Sinä olet sen tietänyt kaiken aikaa", sanoi hän, "etkä ole minulle mitään virkkanut! Luuletko minua sellaiseksi pienokaiseksi, etten leikkausta siedä?"
Sen kuultuansa hän jälleen tuli hyvälle tuulelle. "Kovin harvat ovat ne miehet", virkkoi hän, "jotka ovat kyllin urhoolliset säikähtämättä odottaakseen leikkausta".
Minä nauroin hänelle: "Niin on laita. Miehet ovat urhoollisia ainoastaan vaimojensa nähden!"
Hän silmäili minua vakavasti ja virkkoi: "Olet ihan oikeassa. Me miehet olemme kauhean turhamaisia."
Minä karkoitin nauraen hänen vakavuutensa: "Oletko varma siitä, että te voitatte meidät naiset turhamaisuudessakin?"
Veljeni tultua minä vein hänet syrjemmälle: "Kuulehan, Dada, sinun lääkärisi määräämä hoitotapa olisi epäilemättä ollut sanomattoman hyvä, mutta onnettomuudeksi minä erehdyin käyttämään juomaa ulkonaisesti. Ja siitä päivästä lähtien, jolloin tuon erehdyksen tein, silmäni ovat huonontumistaan huonontuneet. Nyt on leikkaus välttämätön."
Veljeni sanoi minulle: "Sinä olit miehesi hoidossa, ja siitä syystä minä en enää käynyt sinua katsomassa."
"Ei", vastasin minä. "Minä hoidin itseäni tosiaankin sinun tohtorisi ohjeiden mukaisesti."
Kuinka naisen täytyykään valehdella! Äiteinä me valehtelemme rauhoittaaksemme lapsiamme, ja kun olemme puolisoita, niin kerromme valheita rauhoittaaksemme lapsiemme isää. Milloinkaan me emme vapaudu tuosta välttämättömyydestä.
Petokseni sai aikaan sen, että mieheni ja veljeni välinen suhde parani. Veljeni soimasi itseänsä siitä, että oli saanut minut salaamaan asian mieheltäni, ja mieheni katui sitä, ettei ollut heti alussa noudattanut veljeni neuvoa.
Vihdoin, molempien asiaan suostuttua, saapui englantilainen lääkäri ja toimitti leikkauksen käsitellen vasenta silmääni. Se oli kumminkin liian heikko kestääkseen ponnistusta, ja viimeinenkin värjyvä valonkajaste hävisi siitä. Sitten häipyi toinenkin silmä vähitellen pimeään.
Eräänä päivänä mieheni tuli vuoteeni viereen. "Minä en kehtaa sitä enää salata sinulta, Kumo", sanoi hän, "sinun silmäsi olen minä tärvellyt".
Minä tunsin, että hänen äänensä tukehtui kyyneliin, otin hänen oikean kätensä molempiin käsiini ja sanoin: "Mitä puhutkaan! Sinä olet menetellyt ihan oikein. Sinä olet käsitellyt vain sitä, mikä nimenomaisesti sinulle kuuluu. Ajattelehan, jos joku vieras lääkäri olisi vienyt minulta näön. Mitä lohdutusta minulla silloin olisi ollut? Nyt sitävastoin minä voin tuntea, että on paras niinkuin on tapahtunut, ja suurena lohtunani on se tieto, että olen kadottanut silmieni valon sinun käsissäsi. Kun Jumalaa palvelevalta Ramtshandralta puuttui yksi lootuskukka, hän tarjosi molemmat silmänsä tuon puuttuvan lootuksen asemesta. Minä olen antanut silmäni Jumalalleni. Kun tästä lähtien näet jotakin, mikä sinua ilahduttaa, niin sinun pitää se minulle kuvailla, ja minä käytän sanojasi ravintonani, sinun näkemisestäsi minulle jääneenä pyhänä lahjana."
Minä en tietenkään tarkoita, että sanoin kaiken tuon silloin ja siinä, sillä näistä asioista ei käy puhuminen hetken liikutuksen vallitessa. Mutta minä mietin näitä ja samanlaisia asioita pitkät päiväkaudet. Ja kun olin kovin masentunut, tai jos palvontani valo joskus himmeni ja minä surkuttelin kovaa kohtaloani, niin annoin mieleni toistella noita lausumia, toista toisensa jälkeen, niinkuin lapsonen toistelee hänelle kerrottua tarinaa. Siten minä jälleen pääsin hengittelemään rauhan ja rakkauden seesteisempää ilmaa.
Siinä keskustellessamme minä sanoin miehelleni kyllin paljon osoittaakseni mitä sydämessäni piili.
"Kumo", sanoi hän minulle, "typeryyteni aiheuttama onnettomuus ei ole enää mitenkään autettavissa. Mutta jotakin voin sentään tehdä. Minä voin aina pysytellä sinun luonasi ja koettaa korvata puuttuvaa näköäsi niin hyvin kuin osaan."
"Ei", vastasin minä, "se ei käy päinsä. Minä en vaadi sinua muuttamaan kotiasi sokean sairaalaksi. Yksi ainoa asia on tarpeen — sinun on mentävä uudelleen naimisiin."
Yrittäessäni hänelle selittää, että se oli tarpeen, minun ääneni hieman petti. Minä yskin ja yritin salata liikutustani, mutta hän puhkesi puhumaan:
"Kumo, minä tiedän olevani houkkio ja kerskailija ja mitä hyvänsä, mutta sellainen konna minä en ole! Jos milloinkaan menen uudelleen naimisiin, niin vannon sinulle — vannon sinulle kaikkein juhlallisimmin valoin kotijumalani Gopinathin nimessä — että vihattavin kaikista synneistä, isänmurha, saa langeta minun päälaelleni!"
Ah, kunpa en olisi milloinkaan sallinut hänen vannoa tuota kamalaa valaa! Mutta kyynelet tukahduttivat minun ääneni, ja tuskin kestettävissä oleva riemuntunne esti minua mitään sanomasta. Minä kätkin sokeat kasvoni pieluksiin ja nyyhkytin nyyhkyttämistäni. Kun kyynelteni ensimmäinen tulva oli ohi, minä vedin hänen päänsä rinnalleni.
"Miksi", huudahdin minä, "miksi vannoitkaan sellaisen kamalan valan? Luuletko, että minä kehoitin sinua menemään uudelleen naimisiin oman halvan nautintosi vuoksi? Se ei ollut tarkoitukseni. Minä ajattelin itseäni, sillä hän voisi toimittaa ne palvelukset, jotka olivat minun asianani, kun minä olin näkevä."
"Palvelukset!" huudahti hän. "Palvelijat kelpaavat pitämään niistä huolta. Luuletko minua niin mielettömäksi, että otan talooni orjan ja pyydän häntä istumaan valtaistuimelle jumalattareni keralla?"
Lausuessaan sanan "jumalattareni" hän piteli kasvojani käsissään ja suuteli minua otsaan, kulmakarvojen väliin. Sinä tuokiona avautui jumalallisen viisauden kolmas silmä siihen kohtaan, mihin hän oli minua suudellut, ja minä tulin totisesti pyhitetyksi.
Minä ajattelin: "Hyvä niin. Minä en kykene enää häntä palvelemaan alemmassa taloushuolien maailmassa. Mutta minä kohoan korkeampaan olokehään. Minä tuon siunausta ylhäältä. Ei enää valheita! Ei enää pettelyitä! Minä karkoitan iäksi kaikki menneen elämäni pikkumaisuudet ja teeskentelyt!"
Sinä päivänä, koko sen päivän, minä tunsin mielessäni ankaraa ristiriitaa. Se riemuisa ajatus, että mieheni oli mahdoton mennä uudelleen naimisiin tuon juhlallisen valan vannottuansa, juurtui sydämeeni niin syvälle, etten kyennyt sitä tempaamaan sieltä pois. Mutta se uusi Jumalatar, joka oli löytänyt minusta valtaistuimensa, sanoi: "Voipa tulla aika, jolloin miehesi olisi hyvä rikkoa valansa ja mennä jälleen naimisiin." Mutta minussa oleva nainen lausui "Olkoonpa niin, mutta vala on sittenkin vala, ja siitä ei pääse." Minussa oleva jumaluus vastasi: "Sinulla ei kumminkaan ole mitään syytä siitä riemuita." Mutta minussa oleva nainen virkkoi: "Se, mitä sanot, on aivan oikein, mutta hän on sittenkin valansa vannonut." Ja sama juttu uudistui alinomaa. Vihdoin jumalatar synkistyi ja vaikeni, ja kaamea pelko kietoi minut pimeyteensä.
Katuva mieheni ei tahtonut sallia palvelijoiden suorittavan minun töitäni; hänen piti tehdä kaikki itse. Aluksi minä olin sanomattoman iloinen siitä, että olin pienimmissäkin seikoissa hänestä riippuvainen. Siten minä sain hänet pysymään luonani, ja haluni saada olla hänen seurassaan oli sokeutumiseni jälkeen käynyt kiihkeäksi. Sitä osaa hänen olemassaolossansa, jonka silmäni olivat menettäneet, minun toiset aistini anelivat itsellensä. Kun hän ei ollut luonani, minusta tuntui siltä, kuin olisin häilynyt ilmassa ja menettänyt kaiken yhteyden havaittaviin olioihin.
Entisinä aikoina, mieheni palatessa myöhään sairashuoneesta, minulla oli tapana avata ikkunani ja tähystellä. Tie oli yhdysside, joka liitti hänen maailmansa minun maailmaani. Nyt, kun olin sokeutumiseni vuoksi menettänyt tuon yhdyssiteen, koko ruumiini lähti häntä etsimään. Meitä yhdistävä silta oli luhistunut, ja nyt oli välillämme tuo ylipääsemätön juopa. Hänen lähtiessään luotani kuilu näytti ammottavan valtavana. Minä voin ainoastaan odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen saapuisi omalta rannaltansa minun puoleiselleni.
Sellainen kiihkeä kaipaus ja sellainen äärimmäinen riippuvaisuus ei kumminkaan voi olla hyväksi. Vaimo on varmaan riittävä taakka miehelle, ja tämän sokeuden siihen lisääminen merkitsi hänen elämänsä sietämättömäksi tekemistä. Minä lupasin pyhästi kärsiä yksinäni ja olla milloinkaan kietomatta miestäni kaikkialle ulottuvan pimeyteni laskoksiin.
Uskomattoman lyhyessä ajassa minä pääsin harjoituksen nojalla niin pitkälle, että voin suorittaa kaikki taloustoimet tunto-, kuulo- ja hajuaistiini varautuen. Huomasinpa pian, että osasin menetellä taitavamminkin kuin ennen. Näkö epäilemättä usein pikemmin häiritsee kuin auttaa meitä. Niinpä tapahtuikin, että kun harhailevat katseeni eivät enää kyenneet tekemään tehtäväänsä, kaikki muut aistini alkoivat kukin suorittaa suoritettavaansa rauhallisesti ja täsmällisesti.
Alinomaisen harjoituksen avulla hankittuani kokemusta minä en tahtonut enää sallia mieheni suorittaa puolestani mitään talousaskareita. Aluksi hän katkerasti valitti, että minä riistin häneltä hänen katumusharjoituksensa.
Se ei minua vakuuttanut. Mitä hän sanoikin, minä havaitsin joka tapauksessa, että hän tunsi nimenomaista helpotusta, kun nuo taloustoimet olivat ohi. Sokean vaimon alinomainen palveleminen ei voi missään tapauksessa täyttää miehen elämää.
II
Mieheni oli vihdoin lopettanut lääketieteelliset opintonsa. Hän siirtyi Kalkuttasta erääseen pieneen kaupunkiin harjoittamaan lääkärinammattia. Siellä maalla minä tunsin ilokseni, sokeudestani huolimatta, että olin päässyt takaisin Emoni helmaan. Minä olin lähtenyt kotiseudultani maalta Kalkuttaan, kun olin kahdeksan vuoden ikäinen. Siitä oli kulunut kymmenen vuotta, ja kotikyläni muisto oli ehtinyt himmentyä. Niin kauan kuin näköni oli tärveltymätön, Kalkuttan vilkas elämä oli salannut näkyvistäni varhaisempien päivieni muiston. Mutta nyt, kun olin menettänyt näköni, minä ensimmäisen kerran oivalsin, että Kalkutta kiehtoi ainoastaan silmiä: se ei kyennyt täyttämään mieltä. Ja nyt, sokeuteni aikana, lapsuusaikani kuvat jälleen kirkastuivat, niinkuin tähdet illan taivaalla ilmaantuvat näkyviin toinen toisensa jälkeen.
Marraskuun alussa me lähdimme Kalkuttasta Harsingpuriin. Paikkakunta oli minulle tuntematon, mutta maaseudun tuoksut ja äänet syleilivät minua vanhoina tuttavina. Äsken kynnetyiltä vainioilta huokuva aamutuuli, kukkivan sinapin makea ja vieno tuoksu, etäältä helisevä paimenpojan huilu, vieläpä kuoppaista kylänraittia vierivien rattaiden rämykin täytti maailmani riemulla. Kulunut elämäni kaikkine häipymättömine tuoksuinensa ja sointuinensa ilmeni minulle eloisana nykyisyytenä, ja sokeat silmäni eivät voineet väittää minun olevan väärässä. Minä siirryin taaksepäin ja elin uudelleen lapsuusikäni. Yhtä vain puuttui: äitini ei ollut enää luonani.
Minä voin nähdä kotiseutuni suurine piipul-puinensa, jotka kasvoivat kylänlammen partaalla. Minä voin kuvailla mieleeni vanhan isoäitini istumassa maassa ohuine valtoimine hiussuortuvinensa lämmittelemässä selkäänsä auringonpaisteessa ja pyörittelemässä valmiiksi pieniä papupalleroita, joita kuivattuina käytettiin keitoksiin. Mutta miten olikaan, minä en voinut palauttaa mieleeni niitä lauluja, joita hän tapasi hyräillä heikoin ja vavahtelevin äänin. Iltasella, kun kuulin karjan ammuvan, minä melkein voin nähdä äitini kulkemassa ometoissa sytytetty lyhty kädessään. Tuoreen rehun tuoksu ja olkivalkean kitkerä savu tuntui sydämessäni asti. Ja etäällä kuuluivat soivan temppelin kellot, joita virralta tuleva tuulenhenki häilytti.
Kalkutta meluinensa ja jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Kaikki elämän kauniit velvollisuudet menettävät siellä raikkautensa ja viattomuutensa. Minä muistan, kuinka kerran eräs ystävättäreni tuli luokseni ja sanoi minulle: "Kumo, miksi et ole vihainen? Jos minun mieheni kohtelisi minua sillä tavalla, niin minä en enää milloinkaan häneen katsahtaisi."
Hän yritti saada minua suuttumaan siitä, että mieheni oli niin kauan viivytellyt lääkärin kutsumista.
"Minun sokeuteni", vastasin minä, "oli sinänsä riittävä onnettomuus. Miksi olisinkaan sitä pahentanut sallimalla syntyä mieheeni kohdistuvaa vihaa?"
Ystävättäreni pudisti halveksien päätänsä kuullessaan minun, tyttöletukan, niin vanhanaikaisesti haastelevan. Saman tunteen vallassa hän luotani poistuikin. Mutta mitä lienenkin silloin vastannut, tuollaiset sanat jättävät jälkeensä myrkyn, josta sielu ei milloinkaan täysin vapaudu, kun ne kerran on lausuttu.
On siis selvää, että Kalkutta loppumattomine jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Mutta kun sitten tulin takaisin maaseudulle, niin kaikki aikaisemmat toivoni ja uskoni, kaikki se, mitä olin lapsuudessa pitänyt totena, kävi jälleen raikkaaksi ja kirkkaaksi. Jumala tuli luokseni ja täytti sydämeni ja maailmani. Minä kumarsin häntä ja sanoin:
"On hyvä, että olet ottanut minun silmäni. Sinä olet minun kanssani."
Mutta minäpä sanoinkin enemmän kuin oli lupa sanoa. Oli julkeata sanoa: "Sinä olet minun kanssani." Me voimme sanoa vain: "Minun täytyy olla sinulle uskollinen." Silloinkin, kun ei jää mitään jäljelle, meidän tulee yhä elää.
III
Me vietimme yhdessä muutamia onnellisia kuukausia. Mieheni saavutti jonkinlaista mainetta lääkärinä, ja samalla hän ansaitsi rahaa.
Mutta rahassa piilee onnettomuutta. Minä en voi mainita mitään erikoista tapausta, mutta koska sokeat yleensäkin havaitsevat terävämmin kuin muut, niin minä voin huomata sen muutoksen, joka miehessäni tapahtui varallisuuden lisääntyessä.
Nuorempana hän oli ankaran oikeudentuntoinen ja oli usein minulle kertonut, kuinka mielellään hän tahtoi auttaa köyhiä, kunhan ehtisi itse harjoittamaan ammattiansa. Hän tunsi jaloa ylenkatsetta niitä virkaveljiänsä kohtaan, jotka eivät tahtoneet koetella potilaansa valtimoa, ennenkuin olivat saaneet maksunsa. Mutta nyt minä havaitsin aivan muuta. Hän oli muuttunut omituisen säälimättömäksi. Kerran, kun eräs köyhä vaimo tuli ja pyysi häntä armeliaisuudesta pelastamaan hänen ainoan lapsensa hengen, hän tylysti kieltäytyi. Ja kun minä rukoilemalla rukoilin häntä myöntymään, hän suoritti työnsä huolimattomasti.
Kun olimme vielä varattomammat, mieheni ei pitänyt jyrkästä menettelystä raha-asioissa. Hän käyttäytyi sellaisissa tapauksissa nimenomaisen kunniallisesti. Mutta kerättyään pankkiin suuren säästön hän oli usein tuntikausia jonkun epäilyttävän asioitsijan seurassa sellaisissa tarkoituksissa, jotka ilmeisesti eivät ennustaneet mitään hyvää.
Minne hän onkaan ajautunut? Miten onkaan käynyt minun mieheni — mieheni, jonka tunsin, ennenkuin menetin näköni, mieheni, joka kerran suuteli otsaani ja kohotti minut Jumalattaren valtaistuimelle? Ne, jotka äkillinen intohimon puuska syöksee maan tomuun, voivat nousta sitä voimallisemmin hyvin virikkein. Sitävastoin ne, joiden moraalisen olemuksen ydin päivä päivältä surkastuu, ne, joissa ulkonainen loismainen kasvaminen tukahduttaa vähitellen sisäisen elämän — sellaiset ihmiset joutuvat kerran sellaiseen turtuneisuuden tilaan, joka ei ole millään tavoin autettavissa.
Sokeuden aiheuttama ero on mitä vähäpätöisin ruumiillinen seikka. Mutta minua kerrassaan tukahduttaa se huomio, ettei hän enää ole luonani, niinkuin hän seisoi edessäni sinä hetkenä, jolloin me molemmat havaitsimme, että olin sokea. Siinä on todellinen ero.
Minun rakkauteni on raikas ja uskoni murtumaton, ja minä olen pysytellyt sydämeni sisimmässä pyhätössä. Mieheni sitävastoin on jättänyt niiden asioiden viileän varjon, jotka ovat ikuisia ja lakastumattomia. Hän on nopeasti häviämässä autioon, vedettömään erämaahan mielettömän kullanhimonsa ajamana.
Toisinaan johtuu mieleeni se ajatus, että asiat kenties eivät olekaan niin huonosti: että minä kenties liioittelen sen vuoksi, että olen sokea. Onhan mahdollista, että jos näköni olisi ennallensa, minä olisin hyväksynyt maailman sellaisenaan. Siltä kannalta ainakin mieheni arvosteli kaikkia minun mielialojani ja haaveitani.
Eräänä päivänä tuli taloon vanha muhamettilainen. Hän pyysi miestäni pienen pojantyttärensä luo. Minä kuulin vanhuksen sanovan: "Babu, minä olen köyhä mies, mutta lähde kerallani, ja Allah on antava sinulle siunauksensa." Mieheni vastasi kylmästi: "Se, mitä Allah antaa, ei merkitse mitään; minä tahdon tietää, mitä sinä minulle annat."
Tuon kuullessani minä kysyin itseltäni, miksi Jumala ei ollut tehnyt minua kuuroksikin eikä vain sokeaksi. Vanhus huokasi syvään ja lähti. Minä lähetin palvelijattareni kutsumaan hänet luokseni. Minä kohtasin hänet sisempien suojien ovella ja pistin hänen käteensä muutamia kolikoita.
"Ottakaa tämä minulta", sanoin minä, "pientä pojantytärtänne varten ja noutakaa luotettava lääkäri häntä hoitamaan. Ja — rukoilkaa mieheni puolesta."
Mutta koko sinä päivänä minä en voinut nauttia yhtään ravintoa.
Iltapäivällä, päivällislevolta noustessaan, mieheni kysyi minulta:
"Kuinka näytätkään noin kalpealta?"
Minä olin aikeissa sanoa kuten aina aikaisemmin: "Oh, eihän se mitään vaarallista!" Mutta nuo pettelyn päivät olivat ohi, ja minä puhuin hänelle peittelemättä.
"Minä olen jo päiväkausia epäröinyt, sanoako sinulle jotakin", virkoin minä. "On ollut vaikea saada ajattelemalla selväksi, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Nytkään en kenties kykene selittämään, mitä mielessäni liikkui. Mutta olen varma siitä, että sinä tiedät, mitä on tapahtunut. Meidän elämämme ovat toisistansa eronneet."
Mieheni nauroi teennäisesti ja sanoi: "Muuttuminen on luonnon laki."
Minä vastasin hänelle: "Sen tiedän. Mutta on olemassa asioita, jotka ovat ikuisia."
Silloin hän kääntyi vakavaksi.
"On olemassa paljon sellaisia naisia", virkkoi hän, "joilla on todellista surun syytä. On sellaisia, joiden miehet eivät ansaitse rahaa. On toisia, joiden miehet eivät heitä rakasta. Mutta sinä teet itsesi onnettomaksi ihan suotta."
Silloin minulle selvisi, että juuri sokeuteni oli suonut minulle kyvyn
nähdä sellaisen maailman, jossa kaikki on muutoksen saavuttamattomissa.
Niin, se on epäilemättä totta. Minä en ole toisten naisten kaltainen.
Ja mieheni ei tule minua milloinkaan ymmärtämään.
IV
Elämämme vierivät joitakin aikoja eteenpäin tylsän tavanomaista kulkuansa. Sitten yksitoikkoisuus keskeytyi. Eräs mieheni täti tuli luoksemme vierailemaan.
Ensimmäinen asia, jonka hän sanoa tokaisi ensi kertaa toisemme kohdatessamme, oli tämä: "Kuulehan, Kumo, on kovin surkeata, että olet tullut sokeaksi; mutta miksi sälytät onnettomuutesi miehesikin kannettavaksi? Sinun täytyy saada hänet naimaan toisen vaimon."
Syntyi kiusallinen vaitiolo. Jos mieheni olisi sanonut jotakin leikkisää tai nauranut hänelle vasten kasvoja, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta hän soperteli ja epäröi ja virkkoi vihdoin hermostuneeseen, typerään tapaan: "Ajatteletko tosiaankin niin? Kuulehan, täti, sinun ei tosiaankaan pitäisi niin puhua."
Täti vetosi minuun. "Olinko minä väärässä, Kumo?"
Minä nauroin onttoa naurua.
"Eikö olisi parempi kysyä jonkun pätevämmän henkilön mielipidettä asiaa ratkaistaessa?" kysyin minä. "Taskuvaras ei milloinkaan kysy lupaa siltä henkilöltä, jonka taskut aikoo tyhjentää."
"Olet aivan oikeassa", virkkoi hän sukoillen. "Abinash, poikaseni, pidetään pieni neuvottelu kahden kesken. Mitä siitä arvelet?"
Muutaman päivän kuluttua mieheni kysyi häneltä minun läsnäollessani, tunsiko hän jonkun tytön, hyvien vanhempien lapsen, joka voisi tulla minua auttamaan taloustoimissani. Hän tiesi varsin hyvin, etten minä mitään apua tarvinnut. Minä olin vaiti.
"Onhan niitä sellaisia, kuinka paljon tahansa. Serkullani on tytär, joka on ehtinyt naimaikään ja on niin viehättävä tyttö kuin suinkin voit toivoa. Hänen sukulaisensa olisivat varmaan iloiset, jos saisivat sinut hänen puolisoksensa."
Mieheni nauroi jälleen teennäistä, epäröivää nauruansa ja sanoi: "Enhän minä ole naimisiinmenosta mitään virkkanut."
"Ethän voi odottaa, että hyvän perheen tyttö tulee luoksesi olemaan ja elämään, ellet mene naimisiin hänen kanssansa", sanoi täti.
Mieheni täytyi myöntää huomautus oikeutetuksi, ja hän vaikeni hermostuneena.
Hänen lähdettyänsä minä seisoin yksin sokeuteni suljetun portin takana ja rukoilin hartaasti Jumalaani: "Hyvä Jumala, pelasta mieheni!"
Muutamia päiviä myöhemmin, minun palatessani kotialttarimme luota, täti tarttui lämpimästi molempiin käsiini.
"Kumo, tässä on se tyttö, josta taanoin puhuimme", sanoi hän. "Hänen nimensä on Hemangini. Hän on iloinen saadessaan tutustua sinuun. Hemo, tulehan tänne, minä esittelen sinut sisarellesi."
Samassa astui huoneeseen mieheni. Hän oli hämmästyvinään, kun näki vieraan tytön, ja aikoi lähteä takaisin. Mutta täti sanoi: "Abinash, rakkaani, miksi juokset pakoon? Se ei ole ollenkaan tarpeen. Tässä on serkkuni tytär, Hemangini, joka on tullut sinua tervehtimään. Hemo, kumarra hänelle."
Ikäänkuin yllätettynä alkoi mieheni kysellä kaikenlaista uudesta tulokkaasta.
Minä oivalsin koko jutun onttouden, tartuin Hemanginin käteen ja talutin hänet omaan huoneeseeni. Minä silitin hellävaroen hänen kasvojansa ja käsivarsiansa ja hiuksiansa ja huomasin hänet suunnilleen viidentoista vuoden ikäiseksi ja erittäin kauniiksi.
Kun koskettelin hänen kasvojansa, hän yht'äkkiä purskahti nauramaan ja kysyi: "Mitä teetkään? Hypnotisoitko minua?"
Hänen naurunsa suloinen helinä hajoitti silmänräpäyksessä kaikki tummat pilvet väliltämme. Minä kiersin oikean käsivarteni hänen kaulaansa.
"Rakkaani", sanoin minä, "minä yritän nähdä sinua." Sitten minä jälleen hivelin hänen somia kasvojansa vasemmalla kädelläni.
"Yrität nähdä minua?" kysyi hän jälleen nauruun purskahtaen. "Olenko minä puutarhassasi kasvanut kurpitsa, jota sinun pitää tunnustella nähdäksesi kuinka pehmeä se on?"
Mieleeni johtui äkkiä, ettei hän tietänyt minun olevan sokean.
"Sisar, minä olen sokea", sanoin minä.
Hän oli vaiti. Minä tunsin, kuinka hänen isot nuoret silmänsä tuijottivat kasvoihini uteliaisuutta tulvillaan. Sitten hän painui mietteisiinsä, hämmentyi ja virkkoi vähän ajan kuluttua:
"Ah, nyt sen ymmärrän. Siitä syystä miehesi on kutsunut tätinsä tänne."
"Ei", vastasin minä, "sinä erehdyt. Hän ei ole tätiä tänne kutsunut.
Täti on tullut omasta aloitteestansa."
Hemanginin nauru helisi jälleen. "Sellainen on tätini", sanoi hän. "Eikö hän menetellytkin somasti, kun tuli kutsumatta? Mutta minä vakuutan sinulle, ettet hänestä vähään aikaan pääse, kun hän kerran on tullut."
Sitten tyttö vaikeni ja näytti hämmentyneeltä.
"Mutta miksi isä lähettikään minut?" kysyi hän. "Voitko sen minulle sanoa?"
Täti oli tullut huoneeseen meidän keskustellessamme. Hemangini sanoi hänelle: "Milloin aiot lähteä, täti?"
Täti näytti ihan ällistyneeltä.
"Onpa sekin kysymys!" huudahti hän. "Enpä ole milloinkaan nähnyt niin rauhatonta olentoa kuin sinä. Vast'ikään olemme saapuneet, ja sinä jo kyselet, milloin pois lähdetään!"
"Sinuun nähden asia on niinkuin olla pitääkin", sanoi Hemangini, "sillä tämä talo kuuluu sinun likeisille sukulaisillesi. Mutta kuinka on minun laitani? Minä sanon sinulle suoraan, etten voi tänne jäädä." Sitten hän tarttui minun käteeni ja kysyi: "Mitä ajattelet sinä, rakkaani?"
Minä vedin hänet povelleni, mutta en virkkanut mitään. Täti oli pahassa pulassa. Hän tunsi tilanteen liukuvan pois hänen hallittavistansa ja ehdotti niin ollen, että serkuntytär lähtisi hänen kanssaan kylpemään.
"En! Me menemme yhdessä", vastasi hänelle Hemangini tarttuen käsivarteeni. Täti myöntyi, koska pelkäsi hänen vastustelevan, jos yrittäisi vetää hänet pois.
Virralle astellessamme Hemangini kysyi minulta: "Minkä tähden sinulla ei ole lapsia?"
Hänen kysymyksensä minua hämmästytti. Minä vastasin: "Kuinka sen tietäisin? Jumalani ei ole minulle lapsia antanut. Siinä syy."
"Ei, se ei ole syynä", virkkoi Hemangini nopeasti. "Sinä olet varmaan tehnyt jonkin synnin. Ajattelehan tätiäni. Hänkin on lapseton ja varmaan siitä syystä, että hänen sydämessään piilee jotakin pahuutta. Mutta mitä pahuutta on sinun sydämessäsi?"
Nuo sanat koskivat minuun kipeästi. Minä en kykene mitenkään ratkaisemaan pahan ongelmaa. Minä huokasin syvään ja lausuin sieluni hiljaisuudessa: "Jumalani! Sinä tiedät syyn."
"Varjelkoon", huudahti Hemangini, "mitä sinä huokailet? Minuun ei kukaan suhtaudu vakavasti."
Hänen naurunsa kaikui yli virran.
V
Minä sain pian selville, että mieheni ammatillisessa toiminnassa sattui alinomaa keskeytyksiä. Hän kieltäytyi lähtemästä etäämpänä asuvien potilaiden luo ja kiiruhti pois lähellä asuvienkin luota mahdollisimman pian.
Aikaisemmin hän oli käynyt sisäsuojissa ainoastaan päivällisateriani aikana ja yöllä. Mutta nyt hän, ylenmäärin tätinsä mukavuudesta huolissaan, alkoi käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä. Minä tiesin heti, että hän oli tullut tädin huoneeseen, kun kuulin tädin kutsuvan Hemanginia tuomaan lasin vettä. Aluksi tyttö noudatti käskyä, mutta myöhemmin hän kerrassaan kieltäytyi.
Silloin täti huhuili houkuttelevin äänin: "Hemo! Hemo! Hemangini!" Mutta jonkinlainen säälintunne sai tytön jäämään minun vaiheilleni. Pelon ja alakuloisuuden tunne sai hänet vaikenemaan. Toisinaan hän painautui minun suojiini niinkuin takaa-ajettu otus, joka ei tiedä, mitä kohta tapahtuu.
Suunnilleen näihin aikoihin minun veljeni tuli Kalkuttasta minua tervehtimään. Minä tiesin, kuinka terävä hänen huomiokykynsä oli ja kuinka ankarasti hän asioita arvosteli. Minä pelkäsin, että mieheni joutuisi vastaamaan ja hänen kuulusteltavaksensa. Niinpä yritin kätkeä asiain todellista tilaa meluisan iloisuuden peittoon. Mutta pelkäänpä hieman liioitelleeni; se oli minulle luonnotonta.
Mieheni alkoi osoittaa ilmeistä rauhattomuutta ja tiedusteli, kuinka kauan veljeni aikoi viipyä. Lopulta hänen kärsimättömyytensä muuttui melkein loukkaavaksi, ja veljelläni ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Ennen lähtöänsä hän laski kätensä päälaelleni ja antoi sen siinä levätä kauan aikaa. Minä huomasin hänen kätensä vapisevan, ja hänen silmistänsä kirposi kyynel, kun hän ääneti antoi minulle siunauksensa.
Muistan vielä varsin hyvin, että oli huhtikuun ilta ja markkinapäivä. Kaupunkiin saapunut väki oli palaamassa kotiin markkinoilta. Ilmassa oli uhkaavan rajuilman tuntu; märän maan tuoksu ja tuulen kosteus läpäisivät kaiken. Minä en milloinkaan sytytä makuuhuoneessa lamppua yksin ollessani, koska pelkään tulen voivan tarttua vaatteisiini tai jonkin muun onnettomuuden sattuvan. Minä istuin pimeän huoneeni permannolla ja huusin avukseni sokean maailmani Jumalaa.
"Jumalani", huusin minä, "Sinun kasvosi ovat salatut. Minä en voi Sinua nähdä. Minä olen sokea. Minä pitelen kiinni tästä sydämen murtuneesta peräsimestä, kunnes käteni vuotavat verta. Aallot käyvät minulle ylivoimaisiksi. Kuinka kauan minua koetteletkaan, Jumalani, kuinka kauan?"
Minä nojasin päätäni vuoteeseeni ja aloin nyyhkyttää. Siinä ollessani tunsin vuoteen huojahtavan. Seuraavana hetkenä Hemangini oli vieressäni. Hän kietoi käsivartensa kaulaani ja pyyhki ääneti kyynelet poskiltani. En tiedä, miksi hän oli sinä iltana odotellut sisähuoneessa tai miksi hän oli maannut yksinään siellä pimeässä. Hän ei kysynyt minulta mitään. Hän ei virkkanut sanaakaan, laski vain viileän kätensä otsalleni, suuteli minua ja poistui.
Seuraavana aamuna Hemangini sanoi tädillensä minun läsnäollessani: "Jos tahdot tänne jäädä, voit niin tehdä. Minä en jää. Minä lähden kotiin palvelijamme kanssa."
Täti sanoi, ettei hänen suinkaan tarvinnut lähteä yksin, koska hänkin aikoi lähteä. Sitten hän veti hymyillen ja sirostellen samettikotelosta helmin koristetun sormuksen.
"Katsohan, Hemo", sanoi hän, "kuinka kauniin sormuksen Abinash on sinulle tuonut".
Hemangini sieppasi sormuksen hänen kädestänsä.
"Katsohan, täti", vastasi hän viivyttelemättä, "katsohan, kuinka oivallisesti minä osaan tähdätä". Samassa hän viskasi sormuksen ikkunan edessä olevaan lammikkoon.
Säikähdyksen, harmin ja yllätyksen typerryttämä täti heristyi kuin siili. Hän kääntyi minun puoleeni ja tarttui käteeni.
"Kumo", toisteli hän toistelemistaan, "älä huoli virkkaa mitään tästä lapsellisesta päähänpistosta Abinashille. Hän siitä sanomattomasti suuttuisi."
Minä vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Hänen ei pitänyt kuulla asiasta sanaakaan minulta.
Seuraavana päivänä ennen lähtöänsä Hemangini syleili minua ja sanoi:
"Rakkahin, pidä minut mielessäsi; älä minua unohda."
Minä hivelin hänen kasvojansa sormillani ja vastasin: "Siskoseni, sokeiden muisti on pitkä."
Minä vedin hänen päänsä lähemmäksi ja suutelin hänen otsaansa. Maailmani muuttui yht'äkkiä harmaaksi. Kaikki se kauneus ja nauru ja herkkä nuoruus, joka oli pesiytynyt minun lähisyyteeni, hävisi Hemanginin lähtiessä. Ojennetuin käsin minä yritin ottaa selkoa siitä, mitä autioon maailmaani oli jäänyt jäljelle.
Myöhemmin tuli huoneeseen mieheni. Hän oli tuntevinaan suurta helpotusta heidän lähdettyänsä, mutta ilmaisi asian liioitellun tyhjällä tavalla. Hän väitti tädin vierailun häirinneen toimitettavia töitä.
Aikaisemmin oli mieheni ja minun välillä ollut ainoastaan sokeuden muodostama raja-aita. Nyt tuli lisäksi toinen — tämä Hemanginia koskeva tahallinen vaikeneminen. Hän oli olevinaan ihan välinpitämätön, mutta minä tiesin, että hän sai tyttöä koskevia kirjeitä.
Oli toukokuun alku. Eräänä aamuna astui palvelijattareni huoneeseeni ja kysyi: "Mitä merkitsevät kaikki nuo laiturilla tapahtuvat valmistelut? Minne herra lähtee?"
Minä tiesin, että jotakin oli uhkaamassa, mutta sanoin tytölle: "En voi sitä sanoa."
Tyttö ei uskaltanut minulta enempää tiedustella. Hän huokasi ja lähti pois.
Myöhään illalla tuli mieheni luokseni. "Minun täytyy käydä erään potilaan luona maaseudulla", sanoi hän. "Minun on lähdettävä varhain huomisaamuna, ja voi sattua, että viivyn poissa pari-kolme päivää."
Minä nousin vuoteestani. Seisoin hänen edessänsä ja huusin: "Miksi minulle valehtelet?"
Mieheni änkytti: "Mitä — mitä minä olen sinulle valehdellut?"
Minä sanoin: "Sinä aiot mennä naimisiin."
Hän oli vaiti. Muutamaan hetkeen ei huoneessa kuulunut hiiskahdustakaan. Sitten minä keskeytin vaitiolon:
"Vastaa minulle", huusin minä. "Myönnä, että on niin laita."
Hän vastasi: "Niin on laita." Kuin heikko kaiku oli hänen äänensä.
Minä huusin äänekkäästi: "Ei, minä en salli sen tapahtuvan. Minä pelastan sinut tästä suuresta onnettomuudesta, tästä kamalasta synnistä. Jos en sitä voi tehdä, niin miksi olenkaan sinun vaimosi ja miksi olen milloinkaan Jumalaani palvonut?"
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Minä vaivuin lattiaan ja kiersin käsivarteni mieheni polvien ympäri.
"Mitä olenkaan tehnyt? Mitä olen rikkonut? Sano minulle totuus. Miksi tahdot itsellesi toisen vaimon?"
Mieheni virkkoi hitaasti: "Minä sanon sinulle totuuden. Minä pelkään sinua. Sinun sokeutesi on sulkenut sinut linnoitukseensa, johon minä en voi päästä. Minulle sinä et enää ole nainen. Sinä olet kauhistuttava kuin Jumalani. Minä en voi elää arkielämääni sinun kanssasi. Minä tahdon itselleni naisen — ihan tavallisen naisen — jota voin mielin määrin torua ja mairitella, hyväillä ja herjata."
Avaa sydämeni ja katso! Mikä olenkaan minä muu kuin se — ihan tavallinen nainen? Minä olen sama tyttö, joka olin vastavihittynä — tyttö, joka kiihkeästi haluaa uskoa, luottaa ja hartaasti kunnioittaa.
Minä en tarkoin tiedä mitä sanoja käytin. Muistan vain sanoneeni: "Jos minä olen oikea vaimo, niin Jumala olkoon todistajani, ettet koskaan tee tuota katalaa tekoa, ettet milloinkaan riko valaasi. Ennenkuin sinä teet sellaisen jumalattoman teon, joko minä jään leskeksi tai Hemangini on kuoleva."
Sitten minä vaivuin pyörtyneenä permantoon. Kun siitä toivuin, oli yhä pimeä. Linnut olivat vaiti. Mieheni oli lähtenyt.
Koko seuraavan päivän minä istuin hartausharjoituksissa kotialttarin ääressä. Illalla nousi ankara myrsky, ukkonen jyrisi, salamat leimahtelivat ja sade pauhasi, ja talo vavahteli rajuilman käsissä. Alttarin eteen polvistuessani minä en rukoillut Jumalaa pelastamaan miestäni myrskystä, vaikka tiesinkin, että hänen täytyi siihen aikaan olla vaarassa virralla. Minä rukoilin, että mitä ikänä minulle tapahtuisikin, mieheni tulisi pelastetuksi tuosta suuresta synnistä.
Yö kului. Koko seuraavan päivän minä pysyttelin palvomassa. Illan tultua kuului ovelta ravistelua ja koputusta. Kun ovi väkivalloin avattiin, niin minut löydettiin tajuttomana makaamassa permannolla ja vietiin minut omaan huoneeseeni.
Vihdoin toinnuttuani minä kuulin kuiskattavan korvaani: "Sisar."
Minä havaitsin makaavani omassa huoneessani, pää Hemanginin sylissä. Kääntäessäni päätäni minä kuulin hänen pukunsa kahahtavan. Se oli morsiussilkin kahinaa.
Jumalani! Jumalani! Minun rukoukseni on jäänyt kuulematta! Mieheni on langennut!
Hemangini taivutti päänsä ja virkkoi suloisesti kuiskaten: "Rakkahin sisko, minä olen tullut pyytämään sinulta siunausta avioliitollemme."
Aluksi minun ruumiini jäykistyi niinkuin puunrunko, johon on salama iskenyt. Sitten minä nousin ja sanoin, tuskallisesti, pakottaen itseni lausumaan sanoja: "Miksi en sinua siunaisi? Ethän ole tehnyt minulle mitään vääryyttä."
Hemangini nauroi iloista nauruansa.
"Vääryyttä!" sanoi hän. "Kun sinä menit naimisiin, niin teit oikein, mutta kun minä menen naimisiin, niin sinä nimität sitä vääryydeksi!"
Minä yritin hymyillä vastaukseksi hänen nauruunsa. Sanoin itsekseni: "Minun rukoukseni ei ole viimeinen asia maailmassa. Hänen tahtonsa on kaikki kaikessa. Satakoon iskuja minun päälaelleni, mutta jättäkööt minun uskoni ja luottamukseni Jumalaan koskematta."
Hemangini kumarsi ja kosketti jalkojani. "Minä toivon sinulle onnea", sanoin minä häntä siunaten, "ja lakkaamatonta menestystä".
Hemangini ei ollut vieläkään tyytyväinen.
"Rakkahin sisko", sanoi hän, "minulle antamasi siunaus ei riitä. Sinun pitää tehdä onnemme täydelliseksi. Sinun pitää noiden pyhien käsiesi siunauksella hyväksyä miehenikin taloosi. Salli minun tuoda hänet luoksesi."
Minä sanoin: "Niin, tuo hänet tänne."
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin minä kuulin tuttuja askelia ja kysymyksen:
"Kumo, kuinka voit?"
Minä hypähdin seisaalleni, kumarsin maahan asti ja huudahdin: "Dada!"
Hemangini purskahti nauramaan.
"Nimitätkö häntä yhä vanhemmaksi veljeksi?" kysyi hän. "Mitä mielettömyyksiä! Nimitä häntä nyt nuoremmaksi veljeksesi ja nipistä hänen korviansa ja kiusoittele häntä, sillä hän on nainut minut, sinun nuoremman sisaresi."
Silloin minä ymmärsin. Mieheni oli pelastunut tuosta suuresta synnistä.
Hän ei ollut langennut.
Minä tiesin, että veljeni oli aikonut olla milloinkaan naimisiin menemättä. Ja äitini kuoltua puuttui vielä hänen pyhä toivomuksensa, joka olisi voinut yllyttää häntä avioliittoon. Mutta minä, hänen sisarensa, olin pahan hätäni nojalla saanut hänet sen tekemään. Hän oli mennyt naimisiin minun tähteni.
Ilonkyynelet tulvahtivat silmiini ja vierivät poskilleni. Minä yritin niitä pidättää, mutta en voinut. Veljeni silitteli hiljaa hiuksiani. Hemangini painautui viereeni ja nauroi nauramistaan.
Minä makasin valveilla vuoteessani suurimman osan yötä odottaen pelon ja jännityksen vallassa mieheni palaamista. Minä en voinut kuvitellakaan, kuinka hän voisi sietää tämän häpeän ja pettymyksen iskun.
Keskiyön jo aikoja siten ohimentyä huoneeni ovi hiljaa avautui. Minä nousin vuoteessani istumaan ja kuuntelin. Askelet olivat mieheni askelia. Sydämeni alkoi sykkiä rajusti. Hän astui vuoteeni luo ja tarttui käsiini.
"Sinun veljesi", sanoi hän, "on pelastanut minut tuhosta. Minua veti yhä syvemmälle silmänräpäyksen mielettömyys. Minut oli vallannut sokaistuminen, josta en näyttänyt voivani vapautua. Jumala yksin tietää, millaista taakkaa kannoin täältä lähtiessäni. Myrsky vieri virtaa alaspäin ja peitti taivaankannen. Kaiken pelkoni ohella oli sydämessäni salainen toivo, että hukkuisin ja siten kirvoittaisin auki elämääni sitomani solmun. Saavuin sitten Mathurgandzhiin ja kuulin siellä uutisen, joka minut vapautti. Veljesi oli nainut Hemanginin. En osaa sinulle sanoa, millainen ilo ja häpeä minut valtasi, kun sen kuulin. Minä kiiruhdin jälleen alukseen. Tuona kirkastumisen tuokiona minä tiesin, ettei minulla voi olla onnea muualla kuin sinun luonasi. Sinä olet Jumalatar."
Minä nauroin ja itkin yht'aikaa ja sanoin: "Ei, ei, ei! Minä en tahdo olla kauemmin Jumalatar. Minä olen vain sinun pikku vaimosi. Minä olen ihan tavallinen nainen."
"Rakkahimpani", vastasi hän, "minullakin on jotakin sinulle sanottavaa. Älä saata minua enää milloinkaan häpeään nimittämällä minua jumalaksesi."
Seuraavana päivänä kaikui pienessä kaupungissa iloinen simpukankuorten soitto. Mutta kukaan ei millään tavoin viitannut siihen mielettömyyden yöhön, jolloin kaikki oli tuhoutumaisillaan.
NAJANDZHURIN BABUT
I
Najandzhurin Babut olivat aikoinaan kuuluisia tilanomistajia. He olivat tunnetut ruhtinaallisesta tuhlaavaisuudestansa. He repäisivät irti Dakkan muslimin karhean reunan, koska se hankasi heidän ihoansa. He voivat kuluttaa tuhansia rupioita kissanpoikasen häämenoihin. Eräässä juhlatilaisuudessa heidän kerrotaan sytyttäneen lukemattomia lamppuja, jotta yö muuttuisi päiväksi, ja karistelleen taivaalta hopealankoja auringonvaloa jäljitellen. Tuo kalkki tapahtui ennen suurta tulvaa. Sitten tuli tulva. Näiden vanhanaikaisten Babujen keskuudessa, jotka noudattelivat ruhtinaallisia tottumuksiansa, perimysjärjestys ei voinut olla pitkäikäinen. Niinkuin lampusta jossa palaa liian monta sydäntä, öljy on pian lopussa, sammui heistäkin elämän voima ja valkeus.
Naapurimme Kailas Babu on tuon hävinneen ihanuuden viimeinen jäännös. Hänen ollessaan keskenkasvuinen oli perhe saavuttanut melkeinpä äärimmäisen alennuksensa tilan. Hänen isänsä kuollessa pidettiin vielä häikäisevän komeat kuolinmenot, ja sitten seurasi vararikko. Omaisuus myytiin velkojen suorittamiseksi. Se vähäinen määrä rahaa, mikä vielä jäi, oli aivan liian mitätön pitämään voimassa suvun vanhaa loistokkuutta.
Kailas Babu lähti Najandzhurista ja saapui Kalkuttaan. Hänen poikansa ei elänyt kauan tässä himmenneen loiston maailmassa. Hän kuoli jättäen jälkeensä ainoan tyttären.
Kalkuttassa me olemme Kailas Babun naapurit. Meidän perheemme historia on omituisella tavalla edellämainitun nimenomainen vastakohta. Minun isäni ansaitsi rahansa omin ponnistuksin ja piti kunnianansa olla kuluttamatta äyriäkään enempää kuin oli tarpeen. Hänen vaatteensa olivat kuin työmiehen ja samoin hänen kätensä. Hän ei milloinkaan taipunut tuhlailevan komeuden nojalla ansaitsemaan Babun arvonimeä, ja minä, hänen ainoa poikansa, tiedän olla hänelle siitä kiitollinen. Hän antoi minulle kaikkein parhaan kasvatuksen, joten minä kykenin raivaamaan itselleni tien maailmassa. Minä en pidä häpeänäni sitä tosiasiaa, että olen omin neuvoin tullut siksi, mikä olen. Tulenkestävän kassakaappini sisältämät setelit ovat minulle rakkaammat kuin tyhjässä perheenkirstussa lepäävä pitkä sukupuu.
Tuo lienee ollut syynä siihen, ettei minua miellyttänyt nähdä Kailas Babun kirjoittavan yleistä luottoa varten valtavia hänen vanhan Babu-maineensa vararikkoutuneen pankin maksettavia osoituksia. Minä otaksuin hänen halveksivan minua, koska isäni oli ansainnut rahansa omin käsin.
Minun olisi pitänyt havaita, ettei kukaan muu ollut Kailas Babulle nurjamielinen. Olisi tosiaankin ollut vaikea löytää sävyisämpää ukkoa kuin hän. Surussa ja ilossa hän oli aina läsnä ystävällisine pienine myötätunnonilmauksineen. Hän otti osaa kaikkiin naapuriensa juhlamenoihin ja uskonnollisiin toimituksiin. Hänen tutunomainen hymynsä tervehti yhtä hyvin vanhaa kuin nuortakin. Hän oli väsymättömän kohtelias tiedustellessaan perheolojen yksityiskohtia. Ystäväin, jotka kohtasivat hänet kadulla, täytyi suostua siihen, että hän tarttui takinnappiin ja esitti pitkän sarjan tämäntapaisia kysymyksiä:
"Ystäväiseni, olipa hauskaa, että sinut tapasin. Hyvinkö jakselet? Kuinka voi Shashi? Entä Dada, voiko hänkin hyvin? Tiedätkö, minä kuulin vast'ikään, että Madhun poika on sairastunut, makaa kuumeessa. Kuinka hänen laitansa nyt lienee? Oletko kuullut? Entä Hari Tsharan Babu — en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin — toivon, ettei hän ole sairas. Kuinka on Rakkhalin laita? Ja tuota — tuota — kuinka voi perheenne naisväki?"
Kailas Babun vaatteet olivat aina aivan moitteettomat, vaikka hänen pukuvarastonsa olikin surkeasti rajoitettu. Hänellä oli tapana joka päivä tuulettaa ja pitää auringonpaisteessa paitojansa, liivejänsä, nuttujansa ja housujansa sekä vuodevaatteitansa ja sitä pientä mattoa jolla hän aina istui. Tuuletettuaan hän ne pudisteli, harjasi ja ripusti vaatenaulakkoihin. Ne muutamat huonekalut, jotka hänellä oli, saivat hänen pienen huoneensa sievännäköiseksi ja viittasivat siihen, että hänellä oli tarpeen tullen enemmänkin. Varsin usein, kun häneltä puuttui palvelijaa, hän sulki talonsa joksikin aikaa. Silloin hän omin käsin silitti liinavaatteitansa ja suoritti muitakin pieniä palvelusväen tehtäviä. Sitten hän jälleen avasi ovensa ja otti vastaan vieraitansa.
Vaikka Kailas Babu, kuten sanottu, oli menettänyt koko maaomaisuutensa, hänellä oli sentään eräitä perintökaluja jäljellä. Oli pieni hopeinen pirskotuspullo hajuvettä varten, ruusuöljyä sisältävä filigraanipullonen, pieni kultainen tarjotin, kallisarvoinen vanha hartiahuivi ja vanhanaikainen juhlapuku kunnianarvoisine turbaaneineen. Nämä esineet hän oli mitä suurimmalla vaivalla saanut pelastetuksi rahanlainaajien kynsistä. Hän toi ne esiin jokaisessa sopivassa tilaisuudessa yrittäen siten pelastaa Najandzhurin Babujen maailmankuulua arvokkuutta. Vaikka hän todellisuudessa olikin maailman vaatimattomin mies, piti hän kumminkin pyhänä arvollensa kuuluvana velvollisuutenaan jokapäiväisessä puheessaan sallia sukuylpeyden päästä vapaasti ilmenemään. Ystävät hyväntuulisesti häntä vielä yllyttivät saaden siitä itselleen suurta huvia.
Naapurit oppivat pian nimittämään häntä Thakur Dadaksi (isoisäksi). He kerääntyivät hänen luoksensa ja istuivat tuntikausia hänen seurassaan. Jottei hänelle siitä koituisi menoja, joku hänen ystävistänsä toi hänelle tupakkaa ja sanoi: "Kuulehan, Thakur Dada, minä sain tänä aamuna hieman tupakkaa, lähettivät sitä minulle Gajasta. Kas tässä, ottakaa ja koetelkaa, miellyttääkö se teitä."
Thakur Dada otti tupakan vastaan ja havaitsi sen erinomaiseksi. Sitten hän johtui kertomaan erinomaisesta tupakasta, jota oli aikoinaan poltettu Najandzhurissa ja joka oli ollut mahdottoman kallista.
"Mitäpä olisi", tapasi hän sanoa, "mitäpä olisi, jos tekin sitä kerran koettelisitte? Minulla on vielä jokin määrä jäljellä ja minä voin ottaa sen kohta käsille."
Jokainen tiesi, että jos ehdotukseen myöntyi, niin kaapin avain oli tavalla tai toisella joutunut hukkaan tai oli Ganesh, talon vanha palvelija, sen jonnekin pimittänyt.
"Ei voi olla milloinkaan varma", lisäsi ukko silloin, "minne kaikki joutuu, kun palvelijat pääsevät käsiksi. Ette voi uskoa, millainen houkko tuo minun Ganeshini on, mutta minulla ei ole sydäntä lähettää hänet menemään."
Ganesh oli aina valmis vastustelematta sietämään soimauksia, kun oli kysymyksessä suvun maine.
Joku läsnäolevista sanoi silloin tavallisesti: "Älä tuosta huoli, Thakur Dada. Voithan etsiä myöhemmin. Tämä tupakka, jota tässä poltamme, on kyllin hyvää. Toinen olisi liian väkevää."
Thakur Dada istuutui rauhoittuneena, ja juttelu jatkui.
Kun vieraat olivat poislähdössä, Thakur Dada saatteli heitä ovelle ja virkkoi siinä, kynnyksellä seisten: "Tässä muistaissani: milloinkas tulette kaikin aterialle luokseni?"
Joku meistä vastasi silloin: "Eipä ihan lähiaikoina, Thakur Dada, eipä ihan pian. Sovitaan päivästä tuonnempana."
"Aivan oikein", vastasi ukko. "Aivan oikein. On parasta odottaa, kunnes sateet tulevat. Nyt on liian kuuma. Runsas ateria, sellainen kuin minun teille tarjoamani, ei tällaisen sään vallitessa ole otollinen."
Mutta kun sitten sadeaika ehti, varoi jokainen muistuttamasta häntä lupauksestansa. Jos asia tuli puheeksi, niin joku ystävistä huomautti sievästi, että oli kovin hankalaa lähteä ulos sellaisen sään vallitessa ja että oli parempi odottaa, kunnes sateet olisivat ohi. Ja niin leikki jatkui.
Hänen kehno asumuksensa ei suuruudeltansa ollenkaan vastannut hänen arvoansa, ja me valittelimme asiaa hänen kerallansa. Ystävät vakuuttivat täysin ymmärtävänsä hänen vaikeutensa: oli melkein mahdotonta löytää Kalkuttasta kelvollista taloa. He olivat kaikin jo vuosikausia etsiskelleet hänelle sopivaa taloa, mutta minun tarvitsee tuskin lisätä, ettei yksikään ystävä ollut niin mieletön, että olisi jotakin löytänyt. Thakur Dada silloin huokasi syvään ja alistuvasti ja virkkoi: "Niinpä niin, saanen sittenkin koettaa tulla toimeen tässä asunnossa." Sitten hän lisäsi, iloisesti hymyillen: "Mutta tiedättekö mitä? Ystävistäni minä en voisi milloinkaan erota. Minun täytyy saada olla teidän läheisyydessänne. Se tosiaankin korvaa kaikki."
Jollakin tavoin minulla oli tuosta kaikesta erittäin syvä tunto. Varsinaisena syynä tyytymättömyyteeni lienee ollut se, että nuorelle henkilölle typeryys ilmenee pahimpana rikoksena. Kailas Babu tosin ei ollut nimenomaisesti typerä. Tavallisissa liikeasioissa jokainen kysyi mielellään hänen neuvoansa. Mutta kun tuli puheeksi Najandzhur, niin hänen puheistansa epäilemättä puuttui tervettä järkeä. Koska hupainen myötätunto esti kaikkia vastustamasta hänen mahdottomia väitteitänsä, niin hän ei niitä ollenkaan rajoittanut. Kun joku hänen kuultensa kertoeli Najandzhurin kunniakasta tarinaa sitä mielettömästi liioitellen, niin hän mitä vakavimpana hyväksyi kaikki eikä unissaankaan ajatellut kenenkään asioita epäilevän.
II
Yrittäessäni tässä eritellä niitä ajatuksia ja tunteita, joita Kailas Babu minussa herätti, huomaan vieläkin syvemmän syyn vastenmielisyyteeni. Koetan sitä selvitellä.
Vaikka olenkin rikkaan miehen poika ja olisin voinut tuhlata aikaani yliopistossa, työskentelin kumminkin niin uutterasti, että suoritin maisteritutkintoni Kalkuttassa aivan nuorella iällä. Moraalinen olemukseni oli moitteeton. Sitäpaitsi oli ulkonäköni niin edullinen, että jos olisin maininnut itseäni kauniiksi nuorukaiseksi, sellaista menettelyä olisi voitu pitää itsetunnon ilmauksena, mutta ei missään tapauksessa totuuden loukkaamisena.
Oli ilmeistä, että Bengalin neitosten vanhemmat pitivät minua erittäin soveliaana sulhaseksi. Minä olin itsekin täysin selvillä siitä asiasta ja olin päättänyt saavuttaa naimamarkkinoilla täyden hinnan itsestäni. Kuvaillessani mieleeni tulevaa valittuani minä näin varakkaan isän ainoan tyttären, ylen kauniin ja hienosti sivistyneen. Tarjouksia tuli läheltä ja kaukaa tulvimalla; suuria käteisiä rahasummia tarjottiin. Minä punnitsin näitä tarjouksia ankaran puolueettomasti oman arvostelukykyni herkässä vaa'assa. Mutta kukaan heistä ei soveltunut minulle. Runoilija Bhabavutin keralla minä tulin vakuutetuksi siitä, että "tämän maailman loputtoman ajan ja rajattoman avaruuden piirissä on vihdoin syntyvä eräs, joka on minun veroiseni". Mutta epävarmalta tuntui, oliko sellainen verraton olento jo olemassa tässä surkeassa nykyisessä ajassa ja nykyisen Bengalin rajoitetussa avaruudessa.
Sillävälin lauloivat toivehikkaat vanhemmat minun ylistystäni monissa äänilajeissa ja erilaisin rytmein.
Miellyttivätpä heidän tyttärensä minua tai eivät, joka tapauksessa oli osakseni tuleva harras kunnioitus minulle aina mieluinen. Minä totuin pitämään sitä minulle kuuluvana oikeutena, koska muka olin niin erinomainen. Meille opetetaan, että jumalat, vaikka kieltävätkin lahjansa kuolevaisilta, siitä huolimatta edellyttävät palvojiensa heitä hartaasti kunnioittavan ja ovat vihoissaan, jos jäävät sellaista uhria vaille. Minussa tämä jumalallinen katsantokanta oli voimallisesti kehittynyt.
Mainitsin jo, että Thakur Dadalla oli yksi ainoa pojantytär. Minä olin usein tytön nähnyt, mutta en ollut milloinkaan erehtynyt pitämään häntä kauniina. Milloinkaan ei ollut mieleeni juolahtanut, että hän voi olla minun tuleva puolisoni. Siitä huolimatta minusta näytti aivan varmalta, että Kailas Babu jonakin kauniina päivänä kaikkea asiaankuuluvaa kunnioitusta osoittaen tarjoaisi hänet uhrilahjaksi minun alttarilleni. Niin — ja juuri tässä piili vastenmielisyyteni syvin syy — olinpa kerrassaan alakuloinenkin siitä, ettei hän ollut sitä jo tehnyt. Minä olin kuullut hänen sanoneen ystävillensä, etteivät Najandzhurin Babut milloinkaan anoneet almua. Siinäkään tapauksessa, että tyttö jäisi naimattomaksi, hän ei tahtonut rikkoa suvun perintätapaa. Tuo julkeus se minua suututti. Mieliharmini kyti joitakin aikoja. Minä näet olin ihan rauhallinen ja osoitin mitä suurinta kärsivällisyyttä, koska olin erinomainen ihminen.