Samoinkuin salama seuraa ukkosta, liittyi minun vihankaunaani leikillisyyden säde. Minun oli tietenkin mahdotonta rangaista ukkoa vain siitä syystä, että vapautuisin vihastani, ja pitkiin aikoihin minä en tehnytkään mitään. Mutta sitten eräänä päivänä juolahti mieleeni niin huvittava suunnitelma, etten kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan ryhdyin sitä toteuttamaan.
Olen jo maininnut, että useat Kailas Babun ystävät tapasivat täysin määrin mielistellä ukon turhamaisuutta. Eräs heistä, eläkettä nauttiva virkamies, oli hänelle kertonut, että varakuvernööri joka kerta hänet tavatessaan tiedusteli, miten oli laita Najandzhurin Babujen, kuuluipa hän vielä sanoneen, että Bengalin ainoat todella kunnianarvoiset suvut olivat Bardwanin hallitsijan ja Najandzhurin herrojen. Kun tämä suunnaton valhe kerrottiin Kailas Babulle, hän tunsi itsensä ylen imarrelluksi ja toisteli juttua usein. Ja joka kerta, kun hän senjälkeen tapasi virkamiehen jossakin seurassa, hän muun muassa tiedusteli:
"Niin — tuota — ohimennen kysyen, kuinka voikaan varakuvernööri? Aivan hyvin, niinkö sanoitte? Se minua kovin ilahduttaa. Entä hänen korkea puolisonsa, onko hänkin hyvässä voinnissa? Niin — ja pienokaiset, hyvinkö voivat hekin? Sepä hauskaa kuulla! Älkää suinkaan unohtako tervehtiä minun puolestani, kun heidät kohtaatte."
Kailas Babu puhui alinomaa aikeestansa käydä jonakin päivänä Sahibia tervehtimässä. Mutta varmana sopii pitää, että varakuvernöörit ja kuvernöörit ehtisivät moneen kertaan vaihtua ja paljon vettä ehtisi virrata Huglia alas, ennenkuin Najandzhurin perhekiesit tulisivat jälleen siihen kuntoon, että ne voitaisiin ajaa hallituspalatsin edustalle.
Eräänä päivänä minä otin Kailas Babun kahden kesken puheilleni ja sanoin hänelle kuiskaten: "Kuulkaahan, Thakur Dada, minä olin eilen vastaanotossa, ja varakuvernööri tuli maininneeksi Najandzhurin Babut. Minä kerroin hänelle, että Kailas Babu oli tullut kaupunkiin. Tiedättekö, hän oli kamalasti loukkaantunut siitä, että olette laiminlyönyt hänen luonansa käymisen. Hän sanoi luopuvansa kaikista sopivaisuussäännöistä ja käyvänsä tänä päivänä iltapuolella teitä tervehtimässä."
Kuka hyvänsä olisi heti huomannut minun juoneni. Ja jos asia olisi koskenut jotakin toista henkilöä, niin Kailas Babukin olisi leikin ymmärtänyt. Mutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut ystävältänsä virkamieheltä, ja kaikkien hänen omien liioittelujensa jälkeen varakuvernöörin vierailu näytti maailman luonnollisimmalta asialta. Minun kertomani uutinen sai hänet kovin hermostuneeksi. Jokainen odotettavissa olevan vierailun yksityiskohta askarrutti kovin hänen mieltänsä — kaikkein eniten se, ettei hän itse osannut puhua englanninkieltä. Miten ihmeessä oli tästä vaikeudesta suoriuduttava? Minä sanoin hänelle, ettei mitään vaikeutta ollut olemassakaan. Oli näet ylhäistä olla osaamatta englanninkieltä, ja sitäpaitsi varakuvernöörillä oli aina mukanansa tulkki. Hän oli vielä nimenomaisesti maininnut, että vierailu tulisi olemaan yksityisluontoinen.
Puolenpäivän aikaan, jolloin useimmat naapurimme ovat työssään ja toiset nukkuvat, pysähtyivät parihevosten vetämät vaunut Kailas Babun asunnon edustalle. Kaksi liveripukuista lakeijaa tuli kuuluvin äänin ilmoittamaan, että varakuvernööri oli saapunut. Kailas Babu oli valmiina hänet vastaanottamaan vanhanaikaisissa juhlavaatteissaan ja esi-isiensä turbaani päässään, ja hänen vieressään seisoi Ganesh tilaisuutta varten puettuna isäntänsä parhaaseen pukuun. Kuultuaan varakuvernöörin saapuneen Kailas Babu juoksi ähkyen ja puhkuen ja vapisten ovelle ja toi sisään erään valepukuun puetun ystäväni, lakkaamatta kumarrellen ja astellen taaksepäin niin hyvin kuin osasi. Hän oli levittänyt vanhan hartiahuivin eräälle puutuolille ja pyysi varakuvernööriä istuutumaan. Sitten hän piti korkealentoisen puheen käyttäen urdua, sahibien muinaista hovikieltä, ja tarjosi hänelle kultaisella lautasella rivin kulta-mohareita, jotka muodostivat hänen hävinneen omaisuutensa viimeiset rippeet. Perheen vanha palvelija Ganesh, jonka ilme osoitti kammoa lähentelevää syvää kunnioitusta, seisoi taampana pirskotuspulloinensa ja kostutti korkeata vierasta, aika ajoin vielä vaihteen vuoksi käytellen filigraanipullosenkin sisällystä.
Kailas Babu pahoitteli pahoittelemistaan, ettei voinut ottaa hänen armoansa vastaan yhtä loistavasti kuin sukunsa perintötilalla Najandzhurissa. Siellä hän olisi voinut valmistaa asianmukaisen juhlallisen vastaanoton. Kalkuttassa hän oli pelkkä muukalainen ja vierailija — niin sanoakseen kala kuivalla maalla.
Ystäväni, jolla oli päässään korkea silinterihattu, nyökkäsi ylen arvokkaasti. Sanomattanikin on selvää, että englantilaisen käytöstavan mukaan päähine olisi ollut huoneessa riisuttava. Ystäväni ei kumminkaan huolinut sitä riisua, koska pelkäsi joutuvansa ilmi, ja Kailas Babu ja hänen vanha palvelijansa Ganesh olivat ylevästi tietämättömät tuosta säädyllisyyden rikkoutumisesta.
Kymmenen minuuttia kestäneen vierailun jälkeen, jonka muodostivat ennen kaikkea nyökytykset, ystäväni nousi lähteäkseen. Sopimuksemme mukaisesti kuljettivat liveripukuiset lakeijat ylväästi vaunuihin kultakolikot, kultaisen tarjottimen, esivanhempien hartiahuivin, hopeisen pirskotuspullon ja ruusuvettä sisältävän filigraanipullosen. Kailas Babu ajatteli varakuvernöörien yleensä menettelevän siten.
Minä katselin kaikkea tuota viereisestä huoneesta. Kupeitani pakotti pidätetty nauru. Kun en enää voinut pidättyä nauramasta, riensin seuraavaan huoneeseen ja havaitsin siellä eräässä nurkassa nuoren tytön, joka nyyhkytti ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumassa. Havaitessaan minun hillittömästi nauravan hän astui kiivaasti minua kohti singoten suurten tummien silmiensä salaman minun silmiini ja virkkoi kyynelten tukahduttamalla äänellä: "Sanokaa, mitä isoisäni on teille tehnyt? Miksi olette tullut häntä pettämään? Miksi olette tänne tullut? Miksi —"
Enempää hän ei saanut sanotuksi. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää.
Nauruni vaikeni heti. Mieleeni ei ollut johtunut, että tekoni oli mitään muuta kuin erinomaisen hupainen pila, mutta nyt minä huomasin, että olin tuottanut mitä julminta tuskaa kaikkein hellimmälle pienelle sydämelle. Julmuuteni koko rumuus nousi minua tuomitsemaan. Minä pujahdin hiljaa pois huoneesta, niinkuin koira, jota on potkaistu.
Aikaisemmin minä olin pitänyt Kusumia, Kailas Babun pojantytärtä, verrattain arvottomana naimamarkkinoiden esineenä, joka turhaan odotti tilaisuutta saada houkutelluksi kosijan puoleensa. Mutta nyt minä hämmästyen huomasin, että tuon huoneen nurkassa sykki ihmisen sydän.
Minä voin tuskin ollenkaan nukkua seuraavana yönä. Mieleni oli kuohuntatilassa. Seuraavana päivänä, aamulla ani varhain, minä vein kaikki varastetut esineet takaisin Kailas Babun asuntoon aikoen jättää ne salaa Ganeshin haltuun. Minä odottelin oven ulkopuolella ja, kun en ketään tavannut, lähdin yläkertaan Kailas Babun huoneeseen. Käytävässä kuulin, kuinka Kusum mitä rukoilevimmin äänin sanoi isoisällensä: "Dada rakkahin, kerro minulle kaikki, mitä varakuvernööri sinulle eilen sanoi. Älä jätä sanaakaan mainitsematta. Tahtoisin kovin mielelläni kuulla sen vielä kerran."
Dadaa ei tarvinnut kehoitella. Hänen kasvoistansa säteili ylpeys, kun hän mainitsi kaikki ne kiitoksen sanat, jotka varakuvernööri oli suvainnut lausua puhuessaan Najandzhurin ikivanhasta suvusta. Tyttö istui hänen edessään, silmäili hänen kasvojansa ja kuunteli hartaan tarkkaavasti. Vanhaa miestä rakastaen hän oli päättänyt näytellä osansa loppuun asti.
Sydämeni oli syvästi liikutettu, ja silmiini kihosivat kyynelet. Minä seisoin ääneti oven ulkopuolella Thakur Dadan mitä ihmeellisimmällä tavalla koristellessa kertomusta varakuvernöörin vierailusta. Hänen vihdoin huoneesta poistuttuansa minä laskin varastetut esineet tytön jalkojen eteen ja poistuin sanaakaan virkkamatta.
Myöhemmin samana päivänä minä kävin tapaamassa Kailas Babua itseänsä. Rumaa uudenaikaista tapaa noudattaen minä en yleensä ollut ukkoa tervehtinyt huoneeseen astuessani. Mutta tänä päivänä minä kumarsin syvään ja kosketin hänen jalkojansa. Olen varma siitä, että ukko ajatteli varakuvernöörin vierailun aiheuttaneen minun kohteliaisuuteni. Hän oli siitä kovin hyvillään, ja hänen silmissään näkyi suosiollisen ankaruuden ilme. Ystävät olivat jo kerääntyneet hänen luoksensa, ja hän oli jo jälleen alkanut seikkaperäisesti selostaa varakuvernöörin vierailua lisäten siihen vieläkin mitä haaveellisimpia kaunisteita. Kertomus oli jo muuttumassa eepilliseksi sekä sisällykseltään että pituudeltaan.
Toisten vieraiden lähdettyä minä esitin ukolle kosintani mahdollisimman vaatimattomaan tapaan. Minä sanoin hänelle, että "vaikka en voinutkaan millään muotoa toivoa olevani kyllin arvokas naimaliiton nojalla pääsemään niin ylhäisen perheen yhteyteen, kuitenkin… j.n.e., j.n.e."
Kun olin ehtinyt selvästi esittää kosintani, ukko tempasi minut syliinsä ja huudahti riemun valtaamana: "Minä olen köyhä mies enkä olisi milloinkaan voinut toivoa niin suurta onnea."
Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Kailas Babu silloin tunnusti olevansa köyhä. Samalla hän ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään unohti, joskin vain silmänräpäyksen ajaksi, Najandzhurin Babuille ikimuistoisista ajoista kuuluvan arvokkuuden.
ELÄVÄ VAI KUOLLUT?
I
Saradasankarin, Ranihatin zemindarin talossa asuvalla leskivaimolla ei ollut ketään sukulaisia isänsä perheestä. He olivat kuolleet toinen toisensa jälkeen. Miehensäkään suvussa hänellä ei ollut ketään, jota olisi voinut nimittää omaiseksensa, ei puolisoa eikä poikaa. Hänen lankonsa Saradasankarin lapsi oli hänen lemmikkinsä. Pitkät ajat lapsen syntymän jälkeen äiti oli ollut kovin sairas, ja täti, leskivaimo Kadambini, oli sitä hoitanut. Kun nainen hoitaa ja kasvattaa toisen lasta, niin hän kiintyy siihen sitäkin lujemmin, koska hänellä ei ole oikeutta vaatia sitä omaksensa — ei mitään sukulaisuuden oikeutta, vaan yksinomaan rakkauden oikeus. Rakkaudella ei ole oikeuttansa osoittaessaan sellaista todistetta, jonka yhteiskunta hyväksyy; se vain vaalii sitäkin kiihkeämmin elämänsä epävarmaa aarretta. Niinpä kohdistuikin lesken koko patoutunut rakkaus tuohon pieneen lapseen. Eräänä sraban-kuun yönä Kadambini äkkiä kuoli. Jostakin syystä hänen sydämensä syke taukosi. Kaikkialla muualla maailmassa asiat kulkivat kulkuansa, mutta tuossa lempeässä, rakkaudestansa kärsivässä povessa ajan kello oli ainiaaksi seisahtunut.
Poliisitutkinnon ikävyyksien välttämiseksi isännän neljä bramaanipalvelijaa lähtivät muitta mutkitta viemään ruumista poltettavaksi. Ranihatin polttopaikka on erittäin etäällä kylästä. Siellä oli suuren vesisäiliön vieressä maja, lähellä sitä valtava viikunapuu eikä mitään muuta. Aikaisemmin oli seudun halki virrannut joki, joka nyt oli ihan kuivunut, ja osa sen uomaa oli padottu kuolinmenoissa käytettäväksi altaaksi. Kansa piti allasta virran osana ja kunnioitti sitä sellaisenaan.
Tuotuaan ruumiin majaan miehet istuutuivat odottamaan polttopuuta.
Aika tuntui niin pitkältä, että kaksi heistä levottomaksi käyden lähti
katsomaan, missä se viipyi. Nitain ja Gurutsaranin mentyä Bidhu ja
Banamali jäivät ruumista vartioimaan.
Oli pimeä sraban-kuun yö. Tähdettömällä taivaalla aaltosi sankka pilvimeri. Miehet istuivat äänettöminä pimeässä huoneessa. Heidän tulitikkunsa ja lamppunsa eivät kelvanneet mihinkään. Tulitikut olivat kosteat, joten ne kaikista ponnistuksista huolimatta eivät syttyneet, ja lyhdyt sammuivat. Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi toinen: "Kuulehan, veikko, tupakka ei nyt tekisi pahaa. Unohdimme ottaa mukaan kiireissämme."
Toinen vastasi: "Minä voin juosta hakemaan kaikkea mitä tarvitsemme."
Bidhu, joka hyvin ymmärsi, miksi Banamali tahtoi lähteä [hän pelkäsi aaveita, sillä polttopaikalla uskotaan kummittelevan], virkkoi: "Sen kyllä uskon. Ja minun kaiketi pitää sillävälin istua täällä yksinäni!"
Keskustelu taukosi jälleen. Viisi minuuttia tuntui kokonaiselta tunnilta. He kiroilivat mielessään toisia, jotka olivat lähteneet polttopuuta hakemaan, ja alkoivat ajatella, että he istuivat jaarittelemassa jossakin miellyttävässä nurkassa. Hiljaisuutta rikkoi ainoastaan lammelta kuuluva sammakkojen ja sirkkojen lakkaamaton ääntely. Sitten heistä yht'äkkiä tuntui siltä, kuin vuode olisi hieman liikahtanut ruumiin kääntyessä toiselle kyljelle. Bidhu ja Banamali vapisivat ja mutisivat: "Ram, Ram." Huoneessa kuului syvä huokaus. Samassa vartijat syöksyivät ulos majasta ja lähtivät juoksemaan kohti kylää.
Suunnilleen kolme mailia juostuansa he kohtasivat toverit, jotka palasivat lyhtyinensä. He olivat tosiaankin olleet savuttelemassa eivätkä tuoneet tikkuakaan mukanansa, selittiväthän vain, että puu oli jo kaadettu ja että halot tuodaan kohta, kun on ehditty se hakata. Bidhu ja Banamali sitten kertoivat, mitä heille oli majassa tapahtunut. Nitai ja Gurutsaran ivailivat ja vihoissaan soimasivat Bidhua ja Banamalia tehtävänsä jättämisestä.
Kaikki neljä palasivat viipymättä majalle. Astuessaan sisään he kohta huomasivat, että ruumis oli tiessään; vain tyhjät paarit olivat paikoillansa. Miehet tuijottelivat toisiinsa. Oliko sakaali voinut käydä sen sieppaamassa? Mutta eihän ollut vaateriepuakaan missään. Ulos astuttuansa he havaitsivat majan edustalle kerääntyneessä mudassa pienten naisenjalkojen verekset jäljet. Saradasankar ei ollut mikään typerä mies, joten heillä tuskin oli toiveita saada hänet uskomaan tätä aavetarinaa. Pitkien keskustelujen jälkeen miehet senvuoksi päättelivät olevan parasta sanoa, että ruumis oli poltettu.
Kun sitten aamupuolella saapuivat polttopuuta tuovat miehet, niin sanottiin, että heidän viivyttelynsä vuoksi työ oli jo suoritettu heitä odottamatta; majasta muka oli sentään löytynyt halkoja sen verran. Kukaan ei johtunut sitä epäilemään, koska kuollut ruumis ei suinkaan ole sellainen kalleus, että kenenkään tekee mieli sitä varastaa.
II
Jokainen tietää, että vaikka ei olekaan elonmerkkejä, elämä sittenkin usein salaa kytee ja voi syttyä uudelleen ruumiissa, joka näyttää kuolleelta. Kadambini ei ollut kuollut; hänen elämänsä koneisto vain oli jostakin syystä äkkiä seisahtunut.
Tajuisuuden palatessa hän havaitsi ympärillänsä sankan pimeyden. Häntä kummastutti se, ettei hän maannut tavallisessa paikassaan. Hän huusi sisartansa, mutta pimeästä ei kuulunut vastausta. Istumaan noustuansa hän kauhistuen muisti kuolinvuoteensa, äkillisen kivun rinnassa ja alkavan tukehduttavan tunnon. Vanhempi käly oli lämmittämässä maitoa lapselle, kun Kadambini pyörtyi ja vaipui vuoteeseen lausuen tukahtuvin äänin: "Sisar, tuo lapsi tänne. Minua kovin ahdistaa." Sitten kaikki mustui, niinkuin mustuu vihko mustepullon kaatuessa. Kadambinin muisti ja tajunta ja kaikki maailmankirjan kirjaimet yht'äkkiä hämärtyivät. Leski ei kyennyt muistamaan, oliko lapsi suloisella rakkauden äänellä huutanut "Tätiä" kuin viimeistä kertaa, vai eikö; hän ei voinut muistaa, oliko maailmasta lähtiessään — kuten tiesi: kuoleman loputtomalle ja tuntemattomalle matkalle — saanut hellyyden suoman lähtölahjan, rakkauden matkarahan hiljaisuuden maahan siirtyessään. Aluksi hän luultavasti piti yksinäistä pimeätä suojaa Tuonen asumuksena, missä ei ole mitään nähtävissä, ei mitään kuultavissa, ei mitään muuta tekemistä kuin ikuinen valvominen. Mutta kun sitten kylmä, kostea tuuli puhalsi avoimesta ovesta ja hän kuuli sammakkojen kurnutuksen, niin hänen mieleensä palautuivat eloisina muisteloina kaikki hänen lyhyen elämänsä sadeajat, ja hän tunsi olevansa maan sukua. Sitten välkähti salama, ja hän näki altaan, viikunapuun, laajan tasangon ja etäiset puut. Hän muisti, kuinka oli toisinaan tullut täyden kuun aikana kylpemään tuohon altaaseen ja kuinka kammottavalta kuolema oli tuntunut, kun hän oli nähnyt ruumiin polttopaikalla.
Hänen ensimmäisenä ajatuksenansa oli palata kotiin. Mutta sitten hän asiaa harkitsi: "Minä olen kuollut. Kuinka voinkaan palata kotiin? Se tuottaisi heille onnettomuutta. Minä olen lähtenyt elävien valtakunnasta. Minä olen oman itseni haamu!" Ellei ollut niin laita, mietti hän, niin kuinka hän olisikaan päässyt pois Saradasankarin hyvinvarjellusta zenanasta ja joutunut keskiyön aikaan tälle etäiselle ruumiinpolttopaikalle? Ja ellei hänen kuolinmenojansa olisi suoritettu loppuun, minne olivatkaan joutuneet ne miehet, joiden piti hänet polttaa? Hänen mieleensä muistui kuolemanhetki Saradasankarin kirkkaasti valaistussa talossa, ja nyt hän havaitsi olevansa yksin tällä etäisellä, autiolla, synkällä polttopaikalla. Hän ei varmaankaan kuulunut maan asujainten joukkoon! Hän oli epäilemättä kauhun, pahan enteen luomus, oma haamunsa!
Tuo ajatus katkaisi kaikki häntä maailmaan liittävät siteet. Hän tunsi olevansa ihmeen voimakas, rajattoman vapaa. Hän voi tehdä mitä tahtoi, lähteä minne halusi. Tämän uuden ajatuksen hurjasti haltioittamana hän syöksyi ulos majasta kuin tuulenpuuska ja seisoi polttopaikalla. Kaikki häpeän ja pelon rippeetkin olivat hänestä hävinneet.
Mutta hänen yhä kauemmaksi astellessaan hänen jalkansa väsyivät ja hänen ruumiinsa herpoutui. Tasanko levisi loppumattomiin; siellä täällä oli riisipeltoja, ja hän havaitsi toisinaan kahlaavansa polvia myöten vedessä.
Päivän alkaessa sarastaa hän kuuli muutaman linnun tirskuvan etäisten talojen luona kasvavissa bambupensaikoissa. Sitten hänet valtasi kauhu. Hän ei tietänyt, millaisessa uudessa suhteessa hän oli maahan ja eläviin ihmisiin. Tasangolla, polttopaikalla ollessaan, maaliskuisen yön pimeässä, hän oli ollut peloton oman valtakuntansa alamainen. Päivänvalossa nähdyt ihmisasunnot saivat hänet pelon valtaan. Ihmiset ja haamut pelkäävät toisiansa, koska heidän heimonsa asuvat Tuonenvirran vastakkaisilla rantamilla.
III
Hänen vaatteensa olivat loan peittämät, öinen vaellus ja omituiset mietteet olivat tehneet hänet mielipuolen näköiseksi; hän näytti tosiaankin sellaiselta, että ihmiset olisivat voineet häntä säikähtää ja lapset heitellä kivillä tai juosta tiehensä. Onneksi oli ensimmäinen hänen näkijänsä eräs vaeltaja. Hän astui luo ja virkkoi: "Äiti, sinä näytät kunnianarvoiselta naiselta. Minne oletkaan menossa yksinäsi ja tuossa asussa?"
Kadambini, joka ei kyennyt keräämään ajatuksiansa, tuijotti häneen ääneti. Hän ei voinut käsittää olevansa yhä kosketuksissa maailman kanssa ja näyttävänsä kunnianarvoiselta naiselta, enempää kuin sitäkään, että vaeltaja voi häneltä jotakin tiedustella.
Mies virkkoi jälleen: "Tulehan, äiti, minä vien sinut kotiin. Sanohan, missä asut."
Kadambini mietti. Appelaan palaaminen olisi ollut mieletöntä, ja hänellä ei ollut isänkotia. Sitten hänen mieleensä muistui nuoruusajan ystävätär. Hän ei ollut Dzhogmajaa nähnyt nuoruusiän jälkeen, mutta he olivat silloin tällöin kirjoittaneet toisillensa. Toisinaan he olivat kiistelleet, kuten luonnollista olikin, koska näet Kadambini tahtoi tehdä ilmeiseksi, että hänen Dzhogmajaan kohdistuva rakkautensa oli rajaton, hänen ystävättärensä sitävastoin valittaessa, ettei Kadambini rakastanut yhtä hartaasti kuin hän. Molemmat uskoivat varmasti, että olisivat erottamattomat, jos kerran toisensa kohtaisivat.
Kadambini vastasi vaeltajalle: "Minä tahdon lähteä Sripatin taloon
Nisindapuriin."
Koska vaeltaja oli menossa Kalkuttaan, niin Nisindapur oli hänen matkansa varrella, joskaan ei aivan lähellä. Hän siis vei Kadambinin Sripatin taloon, ja ystävättäret kohtasivat jälleen toisensa. Aluksi he eivät toisiansa tunteneet, mutta vähitellen kummankin silmiin alkoivat kuumottaa lapsuusiän piirteet.
"Sepä oiva onni!" virkkoi Dzhogmaja. "En ole voinut uneksiakaan, että sinut vielä näkisin. Mutta miten oletkaan tänne tullut, sisar? Appesi väki ei varmaankaan ole sallinut sinun lähteä!"
Kadambini vaikeni ja virkkoi vihdoin: "Sisar, älä kysele mitään apestani. Suo minulle jokin nurkka huoneessasi ja pidä minua palvelijattarenasi; minä suoritan sinun töitäsi."
"Mitä?" huudahti Dzhogmaja. "Minäkö pitäisin sinua palvelijanani! Sinähän olet paras ystäväni, olet minun — —" ja niin edespäin ja niin edespäin.
Samassa astui huoneeseen Sripati. Kadambini tuijotti häneen hetkisen ja lähti sitten ulos hitain askelin. Hän jätti päänsä verhoamatta eikä osoittanut vähintäkään häveliäisyyden eikä kunnioituksen merkkiä. Dzhogmaja pelkäsi miehensä voivan senvuoksi suhtautua ystävättäreen ennakkoluuloisesti ja aloitti taitavan selityssarjan. Mutta Sripati, joka mielellään yhtyi kaikkeen, mitä Dzhogmaja sanoi, keskeytti hänen juttunsa ja jätti vaimonsa mieleen ikävän tunnon.
Kadambini oli tullut, mutta hän ei ollut enää samanlainen olento kuin hänen ystävättärensä: heitä oli kuolema erottamassa. Hän ei voinut seurustella tutunomaisesti toisten kanssa, niin kauan kuin hänen oma olemassaolonsa sai hänet hämmingin valtoihin ja tajuisuus säilyi. Kadambini usein silmäili Dzhogmajaa mietteisiinsä vaipuneena. Hän ajatteli: "Hänellä on miehensä ja työnsä, hän elää maailmassa, joka on ylen etäällä minun maailmastani. Hän tuntee kiintymystä ja suorittaa velvollisuuksiansa niinkuin maailman asujaimet ainakin, mutta minä olen tyhjä varjo. Hän asuu elävien joukossa; minä olen ikuisuudessa."
Dzhogmaja tunsi hänkin olonsa epämieluisaksi, mutta ei kyennyt selvittämään, mistä syystä. Naiset eivät rakasta sitä, mikä on salaperäistä, sillä vaikka epävarmuus voidaankin muuntaa runoudeksi, sankarillisuudeksi tai oppineisuudeksi, sitä kumminkaan ei käy ottaminen lukuun taloustoimissa. Jos siis nainen ei kykene jotakin asiaa ymmärtämään, niin hän sen joko hävittää ja unohtaa tai muovaa sen uudestaan omiin tarkoituksiinsa soveltuvaksi; ellei hänen onnistu tavalla tai toisella sitä käsitellä, niin hän suuttuu siihen. Mitä suuremmaksi kävi Kadambinin hajamielisyys, sitä kärsimättömämmin kohteli häntä Dzhogmaja, joka ihmetellen itseltänsä kyseli, mikä murhe hänen sieluansa painoi.
Sitten ilmeni uusi vaara: Kadambini pelkäsi itseänsä, mutta ei kyennyt itseänsä pakenemaan. Ne, jotka pelkäävät aaveita, pelkäävät niitä, jotka ovat heidän takanansa; siellä, minne heidän katseensa ei ulotu, asuu pelko. Mutta Kadambinin suurin pelko asui hänessä itsessään, sillä hän ei pelännyt mitään ulkonaista. Öisen kuolonhiljaisuuden vallitessa, yksin huoneessa ollessaan, hän kiljaisi; iltaisin, kun hän näki varjonsa lampun valossa, hänen koko ruumiinsa vapisi. Hänen pelokkuutensa nähdessään kaikki muutkin talon asujaimet joutuivat eräänlaisen pelontuskan valtaan. Palvelijat ja Dzhogmaja itse alkoivat nähdä aaveita.
Kerran, keskiyön aikaan, Kadambini tuli itkien makuusuojastansa ja valitteli Dzhogmajan ovella: "Sisareni, sisareni, salli minun maata jalkojesi edessä! Älä jätä minua yksin!"
Dzhogmaja oli yhtä suuttunut kuin peloissaankin. Hänen teki mieli heti ajaa Kadambini pois talosta. Uutterasti ponnisteltuansa hyväluontoisen Sripatin onnistui saada vieras rauhoittumaan ja pysymään viereisessä huoneessa.
Seuraavana päivänä Sripati sai odottamatta käskyn saapua vaimonsa huoneisiin. Dzhogmaja alkoi häntä kovin soimata: "Sinäkö luulet mies olevasi? Vaimo karkaa appensa talosta ja saapuu sinun luoksesi; kuluu kuukausi, ja sinä et ole viitannutkaan siihen suuntaan, että hänen on poistuttava, etkä ole tietääkseni ilmaissut vähintäkään paheksumista sen johdosta. Olen iloinen, jos suvaitset selittää kantasi. Te miehet olette kaikki yhdenlaisia."
Useimmat miehet tuntevat niin harkitsematonta vaimoihinsa kohdistuvaa kiintymystä, että suostuvat vapaaehtoisesti tunnustamaan olevansa väärässä. Vaikka Sripati olikin valmis Dzhogmajan ruumiin nimessä vannomaan, ettei hänen avuttomaan, mutta kauniiseen Kadambiniin kohdistamansa ystävällinen mielenkiinto ollut hitustakaan suurempi kuin sen sopi olla, hän ei kumminkaan kyennyt sitä käyttäytymisellänsä todistamaan. Hän arveli, että tuota hylättyä leskeä oli appelassa kohdeltu tylysti, koska hän ei ollut voinut sitä oloa kauemmin sietää, vaan oli pakostakin etsinyt suojaa hänen luotansa. Kuinka hän voikaan sysätä pois luotansa onnettoman, jolla ei ollut isää eikä äitiä? Niin puhuttuansa hän jätti asian sikseen, sillä hänellä ei ollut halua kiusata Kadambinia esittämällä hänelle epämieluisia kysymyksiä.
Niin ollen hänen vaimonsa yritti toisella tavalla hyökätä haluttoman herransa kimppuun, kunnes viimeksimainittu vihdoin havaitsi, että hänen täytyi rauhansa vuoksi kirjoittaa muutama sana Kadambinin apelle. Sitten hän arveli, ettei kirje johtaisi tyydyttävään tulokseen, päätti lähteä Ranihatiin ja toimia sen mukaan, mitä sai kuulla.
Sripati lähti, ja Dzhogmaja puolestaan sanoi Kadambinille:
"Ystäväiseni, on tuskin soveliasta, että jäät tänne pitemmäksi ajaksi.
Mitä sanovatkaan ihmiset?"
Kadambini silmäili Dzhogmajaa juhlallisen jäykästi ja virkkoi: "Mitä minä ihmisistä?"
Dzhogmaja hämmästyi. Sitten hän lausui käskevästi: "Jos sinä et ihmisistä välitäkään, niin meidän täytyy. Kuinka voimmekaan puolustaa sitä, että pidätämme luonamme toiseen perheeseen kuuluvaa naishenkilöä?"
Kadambini kysyi: "Missä on minun appi-isäni talo?"
"Kirottua!" ajatteli Dzhogmaja. "Mitähän tuo kurja nainen tämän jälkeen sanoo?"
Kadambini virkkoi erittäin hitaasti: "Mitä onkaan minulla tekemistä teidän kanssanne? Kuulunko minä maahan? Te nauratte, itkette, rakastatte; jokainen tempaa itselleen omansa ja yrittää sitä varjella, minä vain katselen. Te olette ihmisiä, minä olen vain varjo. Minä en voi käsittää, miksi Jumala on jättänyt minut tähän teidän maailmaanne."
Hänen katsantonsa ja puheensa olivat niin omituiset, että Dzhogmaja ymmärsi hänen tarkoituksistansa jotakin, joskaan ei kaikkea. Kykenemättä häntä karkoittamaan luotansa tai enempää häneltä kyselemään hän lähti pois ajatuksiensa rasittamana.
IV
Kello oli suunnilleen kymmenen illalla, kun Sripati palasi Ranihatista. Maankamara hukkui sadetulviin. Näytti siltä, kuin sade ei lakkaisi milloinkaan ja kuin yö olisi loppumaton.
Dzhogmaja kysyi: "Mitä kuuluu?"
"Minulla on paljonkin kerrottavaa, maltahan hieman."
Sen sanottuaan Sripati vaihtoi vaatteita ja istui illallispöytään; sitten hän paneutui pitkäkseen ja sytytti piippunsa.
Hänen vaimonsa ei kyennyt kauemmin hillitsemään uteliaisuuttansa, astui miehensä makuusijan luo ja kysyi: "Mitä olet saanut tietää?"
"Että sinä olet varmaan erehtynyt."
Dzhogmaja ärtyi. Naiset eivät erehdy milloinkaan, ja jos erehtyvätkin, niin ymmärtäväinen mies ei virka asiasta mitään; hänen on paras ottaa se omaksi syyksensä. Dzhogmaja tiuskaisi: "Suvaitsetko sanoa, miten on laita?"
Sripati vastasi: "Se nainen, jonka olet ottanut taloosi, ei ole sinun
Kadambinisi."
Tuon kuullessaan vaimo kovin kiukustui, varsinkin kun hänen miehensä sen sanoi. "Mitä! Enkö minä tunne omaa ystävätärtäni? Pitääkö minun kääntyä sinun puoleesi saadakseni hänestä selkoa? Oletpa viisas, tosiaankin!"
Sripati huomautti, ettei ollut tarpeen kiistellä hänen viisaudestansa. Hän voi todistaa mitä oli sanonut. Dzhogmajan Kadambini oli varmasti kuollut.
Dzhogmaja vastasi: "Kuulehan! Sinä olet varmaan pahoin erehtynyt. Olet käynyt jossakin toisessa talossa tai sekoitat kuulemasi asiat. Kuka sinun käski sinne lähteä? Kirjoita kirje, niin juttu selviää."
Sripatia kovin loukkasi, ettei hänen vaimonsa luottanut hänen käytännöllisiin kykyihinsä; hän esitti kaikenlaisia todisteita, mutta tuloksetta. Keskiyön aikaan he yhä väittelivät. Vaikka he molemmat nyt olivat yhtä mieltä siitä, että Kadambini oli saatava pois talosta, vaikka Sripati uskoi vieraan koko ajan pettäneen hänen vaimoansa uskottelemalla olevansa hänen tuttavansa ja vaikka Dzhogmaja piti häntä prostituoituna, ei kumpikaan tahtonut tunnustaa itseänsä voitetuksi. Vähitellen he alkoivat puhua niin äänekkäästi, että unohtivat Kadambinin nukkuvan viereisessä huoneessa.
Toinen sanoi: "Olemmepa sievässä pinteessä! Minä sanon sinulle, että kuulin sen omin korvin!" Siihen vastasi toinen vihaisesti: "Mitä minä siitä huolin? Näenhän minä omilla silmilläni, eikö totta?"
Vihdoin virkkoi Dzhogmaja: "Hyvä. Sano minulle, milloin Kadambini on kuollut." Hän ajatteli, että jos voisi keksiä ristiriitaisuutta kuolinpäivän ja jonkin Kadambinin lähettämän kirjeen päiväyksen välillä, niin hän voisi todistaa Sripatin erehtyneen.
Sripati mainitsi Kadambinin kuolinpäivän, ja he havaitsivat kumpikin, että vieras oli saapunut seuraavana päivänä heidän luoksensa. Dzhogmajan sydän vavahteli, ja Sripatikaan ei ollut ihan levollinen.
Samassa ovi aukeni; kostea tuuli puhalsi huoneeseen ja sammutti lampun.
Pimeys syöksyi sisään ja täytti koko talon. Kadambini seisoi huoneessa.
Kello oli suunnilleen yksi, ja sade valui ulkona virtoinaan.
Kadambini lausui: "Ystäväni, minä olen Kadambini, mutta en enää elä.
Minä olen kuollut."
Dzhogmaja kiljaisi kauhistuneena; Sripati ei kyennyt mitään sanomaan.
"Mitään muuta pahaa minä kumminkaan en ole sinulle tehnyt. Minulla ei ole yhtään asuinsijaa elävien, mutta ei myöskään kuolleiden seassa. Voi, minne menenkään?" Hän itki, ikäänkuin olisi tahtonut herättää rankkasateisena yönä nukkuvan Luojan, ja kysyi jälleen: "Voi, minne menenkään?"
Niin sanoen Kadambini jätti ystävättärensä, joka vaipui tainnoksiin pimeässä huoneessaan, ja lähti maailmalle etsimään olopaikkaansa.
V
On vaikea sanoa, kuinka Kadambini pääsi Ranihatiin. Aluksi hän ei näyttäytynyt kenellekään, vaan vietti koko päivän erään temppelin raunioissa, nähden polttavaa nälkää. Sateisena, pimeänä iltapäivänä, ihmisten kyyhöttäessä asunnoissaan uhkaavaa rajusäätä peläten, Kadambini lähti liikkeelle. Hänen sydämensä vapisi hänen saapuessaan appensa taloon, ja kun hän astui sisään, verhoten kasvonsa tiheällä harsolla, ei kukaan ovenvartijoista häntä estänyt. He näet luulivat häntä palvelijaksi. Sade virtasi taukoamatta, ja tuuli ulvoi.
Talon emäntä, Saradasankarin vaimo, pelasi parhaillaan korttia leskeytyneen sisarensa kanssa. Keittiössä oli palvelijatar, makuukammiossa lepäsi sairas lapsi. Kadambini astui huoneeseen kenenkään huomaamatta. En tiedä, miksi hän oli tullut appensa taloon. Hän ei tietänyt sitä itsekään, hänestä vain tuntui siltä, että hän halusi nähdä jälleen lapsensa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne täältä lähtisi ja mitä tekisi.
Valaistussa huoneessa hän näki lapsen nukkumassa, kätöset nyrkkiin puserrettuina, ruumis kuumeen kalvamana. Kunpa hän vain saisi painaa tuon pienen kiusatun povellensa! Sitten hän johtui kohta ajattelemaan: "Minä en ole olemassa. Kukapa sen näkisi? Hänen äitinsä pitää seurasta, pitää jaarittelusta ja korttipelistä. Koko sen ajan, jona lapsi oli jätetty minun huostaani, hän itse oli ihan huoleton eikä välittänyt hänestä vähääkään. Kuka hoitaa lasta nyt niinkuin minä sitä hoidin?"
Lapsi käänsi kylkeä ja huudahti unenhorroksessa: "Täti, anna minulle vettä!" Lemmikki ei ollut vielä unohtanut tätiänsä! Kadambini kaatoi nopeasti lasiin vettä, otti lapsen syliinsä ja antoi sille juotavaa.
Vielä nukkuessaan lapsi ei pitänyt ollenkaan eriskummallisena asiana, että tuttu käsi tarjosi hänelle vettä. Mutta kun Kadambini oli sammuttanut pienokaisen polttavan janon, suudellut sitä ja alkanut jälleen uneen tuutia, niin se heräsi ja syleili häntä. "Oletko sinä kuollut, täti?" kysyi lapsi.
"Olen, kultaseni."
"Ja olet tullut takaisin? Älä enää kuole."
Ennenkuin hän ehti vastata, tapahtui onnettomuus. Eräs palvelijattarista kantoi sisään sago-kulhoa, pudotti sen käsistään ja syöksyi permantoon. Melun kuullessaan hänen emäntänsä jätti kortit ja tuli huoneeseen. Hän seisoi siinä kuin puupatsas kykenemättä pakenemaan enempää kuin puhumaankaan. Tuon kaiken nähdessään lapsikin kauhistui ja parahti itkemään: "Mene pois, täti, mene pois!"
Nyt Kadambini vihdoin ymmärsi, ettei ollut kuollut. Vanha huone, vanhat esineet, sama pienokainen, sama rakkaus, kaikki muuttui jälleen eläväksi, entiselleen. Ystävättärensä talossa hän oli tuntenut, että hänen lapsuutensa leikkikumppani oli kuollut. Lapsensa huoneessa hän tiesi, ettei poikasen "täti" ollut suinkaan kuollut. Hän virkkoi tuskaisin äänin: "Sisar, miksi minua pelkäät? Näethän, että olen ihan entiseni."
Hänen kälynsä ei voinut sietää enempää, vaan vaipui tainnoksiin. Itse Saradasankar tuli hänkin zenanaan. Hän lausui kätensä ristiin laskien: "Teetkö oikein? Satis on ainoa poikani. Miksi näyttäydyt hänelle? Emmekö me ole sukulaisiasi? Sinun mentyäsi hän on riutunut riutumistaan; hän huutaa yöt päivät: 'Täti! Täti!' Sinä olet lähtenyt maailmasta; murra nuo sinua maailmaan sitovan lemmen kahleet. Me suoritamme kuolinmenot kaikella kunnialla."
Kadambini ei voinut sietää enempää. Hän virkkoi: "Enhän minä ole kuollut, minä en ole kuollut. Kuinka saankaan teidät vakuutetuiksi siitä, etten ole kuollut? Minä elän, elän!" Hän nosti lattiasta pronssiastian ja iski sillä otsaansa. Veri virtasi hänen silmäkulmastansa. "Näettekö!" huudahti hän. "Minä elän." — Saradasankar seisoi siinä kuin kuvapatsas, lapsi kirkui peloissaan, ja molemmat pyörtyneet naiset lepäsivät liikahtamatta.
Sitten Kadambini jälleen huusi: "Minä en ole kuollut, minä en ole kuollut", asteli zenanasta kaivolle johtavia portaita ja syöksyi veteen. Yläkerrassa oleva Saradasankar kuuli loiskahduksen.
Satoi rankasti koko yön, satoi seuraavan aamun hämärissä, satoi vielä keskipäivälläkin. Kadambini oli kuolemallansa todistanut, ettei ollut kuollut.
"ME KRUUNAAMME SINUT KUNINKAAKSI"
Kun Nabendu Sekhar ja Arunlekha vihittiin mieheksi ja vaimoksi, silmäili avioliiton jumala heitä hymyillen uhritulen takaa. Valitettavasti ei se, mikä on jumalille pelkkää huvia, läheskään aina ole leikkiä meille kuolevaisille.
Purnendu Sekhar, Nabendun isä, oli hyvissä suhteissa englantilaisiin hallituksen virkamiehiin. Hän oli elämänsä retkellä ehtinyt raibahadur-arvon etäiselle rannikolle ahkerasti käyttelemällä syvien salaam-kumarrusten airoja. Hänellä oli vielä varaa etenemiseenkin, mutta viidenkuudetta vuoden ikään ehdittyänsä, kaihoisa katse jo suunnattuna kohti radzhan-arvon sumuihin peittyvää huippua, hän yht'äkkiä havaitsi joutuneensa olopiiriin, jossa maalliset kunniat ja arvomerkit ovat mitättömät, ja hänen kumarruksista uupunut niskansa pääsi kuolinroviolla ikuiseen lepoon.
Nykyaikainen tiede opettaa, ettei voima häviä, vaan vaihtaa muotoa ja suuntaa. Niinpä Purnendun salaam-voimakin, huikentelevaisen Onnettaren luotettava apulainen, siirtyi isän hartioista pojan hartioihin, ja Nabendu Sekharin nuori pää alkoi nuokahdella korkeassa virka-asemassa olevien englantilaisten ovilla niinkuin tuulen heiluttelema kurpitsa.
Sen perheen perintätavat, johon hän avioliittonsa nojalla joutui kuulumaan, olivat aivan toisenlaiset. Sen vanhin poika, Pramathanath, oli saavuttanut kaikkien sukulaistensa rakkauden ja kaikkien tuttaviensa kunnioituksen. Hänen sukulaisensa ja naapurinsa pitivät häntä joka suhteessa esikuvanansa.
Pramathanath oli nauttinut yliopistollista sivistystä, ja hänessä oli vielä tervettä järkeäkin. Mutta hänellä ei ollut korkeata virka-asemaa, ei kunnollista palkkaa, ja hänen kynänsäkään ei ollut mitenkään vaikutusvaltainen. Kukaan vallassaolevista ei ojentanut hänelle auttavaa kättä, sillä hän pyrki pysyttelemään yhtä loitolla englantilaisista kuin he hänestä. Siitä johtui, että hänen maineensa ulottui ainoastaan oman perheen ja ystävien piiriin; etäämmällä olevissa hän ei herättänyt minkäänlaista ihailua.
Tämä Pramathanath oli kuitenkin aikoinaan oleskellut Englannissa kolme kokonaista vuotta. Hänen siellä kokemansa ystävällinen kohtelu vaikutti häneen niin valtaavasti, että hän unohti oman maansa murheen ja nöyryytyksen ja palasi kotiin eurooppalaisiin vaatteisiin puettuna. Aluksi asia suretti hänen veljiänsä ja sisariansa, mutta muutaman päivän kuluttua he jo huomasivat, että eurooppalaiset vaatteet sopivat hänelle erinomaisen hyvin, ja omaksuivat vähitellen hänen ylpeytensä ja arvokkuutensa.
Englannista palatessaan Pramathanath oli päättänyt maailmalle osoittaa, kuinka Intian englantilaisten kanssa kävi tutunomaisesti seurusteleminen. Ne maanmiehemme, jotka pitävät mainittua seurustelua mahdottomana, ellei halua notkistaa polviansa, ilmaisevat vain täydellistä omanarvontunnon puutetta, kohtelevatpa vielä englantilaisiakin väärämielisesti — niin arveli Pramathanath.
Hän toi mukanansa koko joukon suosituskirjeitä huomattavilta englantilaisilta saavuttaen niiden nojalla jonkinlaista tunnustusta Intian englantilaisten seurapiirissä. Hän nautti vaimoineen toisinaan englantilaisten vieraanvaraisuutta, kun näet heidät kutsuttiin teetä juomaan, päivällisille, urheilunäytäntöihin ja muihin huveihin. Sellainen menestys hänet kerrassaan päihdytti ja alkoi vaikuttaa kutkuttavasti hänen koko olemukseensa.
Niinä aikoina avattiin liikenteelle uusi rautatielinja, ja kuvernööri kutsui ensimmäiselle matkalle useita kaupungin asukkaita, ylväitä viranomaisten suosion nauttijoita, muiden muassa Pramathanathin. Paluumatkalla englantilainen poliisimies karkoitti erittäin töykeästi muutamia intialaisia herroja eräästä vaunusta, jossa eurooppalaisiin vaatteisiinsa pukeutunut Pramathanathkin oli. Kun hänkin aikoi lähteä, sanoi poliisimies: "Älkää huoliko vaivautua, sir. Jääkää paikallenne, olkaa hyvä."
Aluksi Pramathanathista tuntui imartelevalta hänelle siten osoitettu erikoinen kunnioitus. Mutta kun juna sitten lähti eteenpäin, näyttivät laskevan auringon himmeät säteet, jotka valaisivat lännen puolen tummiksi kynnettyjä vainioita, levittävän häpeän punaa koko maahan. Kun hän istui siinä ikkunan pielessä yksin osastossaan, hänestä tuntui siltä, kuin olisivat puiden takaa väikähtäneet näkyviin hänen kotimaansa äidinkasvot alasluotuine katseinensa. Pramathanath istui siinä haaveisiinsa vaipuneena, kuumat kyynelet vierivät hänen poskillensa, ja sydän oli harmista pakahtua.
Nyt hänen mieleensä johtui kertomus aasista, joka kuljetti rattaille sijoitettua palvontakuvaa pitkin katuja. Vastaantulijat kumarsivat syvään ja koskettivat otsallansa pölyistä maata. Tuhma aasi luulotteli kaiken tuon kunnioituksen tulevan hänen itsensä osaksi. "Ainoa seikka, joka erottaa minut aasista", virkkoi Pramathanath itsekseen, "on tämä: minä ymmärrän nyt, ettei osakseni tullut kunnioitus koske minua, vaan kuormaa selässäni".
Kotiin tultuansa Pramathanath kutsui koolle talon kaikki lapset, sytytti ison rovion ja heitti siihen eurooppalaiset vaatekappaleensa toisen toisensa jälkeen. Lapset karkelivat rovion ympärillä, ja mitä korkeampina liekit loimusivat, sitä suurempi oli heidän riemunsa. Sitten Pramathanath luopui Intian englantilaisten luona nauttimastansa teestä ja välipaloista ja istui talossaan kuin linnassansa hänen häpeällisellä tavalla kohdeltujen ystäviensä kierrellessä edelleenkin englantilaisten ovilla ja taivutellessa turbaaneihin kiedottua päätänsä niinkuin aina ennenkin.
Oli kohtalon ivaa, että Nabendu Sekhar parka joutui naimaan tämän perheen toisen tyttären. Hänen kälynsä olivat hyvin kasvatetut ja kauniit. Nabendu arveli tehneensä hyvän kaupan. Mutta samalla hän viipymättä koki selvittää vaimonsa omaisille, että heitäkin oli suosinut harvinainen onni. Ikäänkuin huomaamattansa hän toisinaan ojensi kälyillensä kirjeitä, jotka hänen isävainajansa oli eläessään saanut eurooppalaisilta. Mutta kun nuorten naisten kirsikanpunaiset huulet ivallisesti hymyilivät ja kiiltävän tikarin kärki pisti esiin punaisesta samettitupestansa, niin onneton mies oivalsi mielettömyytensä ja katui sitä.
Labanjalekha, sisarista vanhin, oli toisia kauniimpi ja kekseliäämpi. Eräänä otollisena päivänä hän asetti Nabendun makuuhuoneen uunin reunalle tulipunaiseksi sivelemänsä englantilaisen saapasparin ja nouti kukkia, santelitahdasta, suitsutteita ja pari kynttilää, jotka sijoitti asiaankuuluvien juhlamenojen mukaisesti niiden eteen palamaan. Nabendun tultua kälykullat asettuivat hänen viereensä, toinen toiselle puolelle, ja virkkoivat ivallisen juhlallisesti: "Kumarra jumaliasi, ja olkoon heidän siunauksensa sinulle menestykseksi."
Kolmas sisar, Kiranlekha, kulutti useita päiviä kirjaillessaan punaisella silkillä hartiahuiviin sata kaikkein tavallisinta englantilaista nimeä, Jones, Smith, Brown, Thomson y.m.s. Saatuaan työnsä valmiiksi hän erittäin juhlallisesti ojensi tämän namavalin Nabendulle. [Namavali on huivi, joka on painettu täyteen hindulaisten jumalien nimiä ja jota hurskaat hindulaiset käyttävät hartausharjoituksissaan.]
Neljäs, Sasankalekha, joka oli vielä pieni eikä niinmuodoin oikeastaan tullut kysymykseen, virkkoi: "Minä teen sinulle helminauhan, veikko, jotta voit rukoillessasi lausua jumaliesi — sahibien — nimiä." Toiset sisaret toruivat ja sanoivat: "Etkö lähde tiehesi, sinä vintiö."
Nabendu Sekharin tunteet häilyivät häpeän ja harmin välimailla. Hänen oli kumminkin mahdoton luopua kälyjensä seurasta, varsinkin kun vanhin oli erittäin kaunis. Hän oli yhtä hunajainen kuin sapekaskin, ja Nabendu sai maistaa hänen makeuttansa ja karvauttansa samalla kertaa. Perhonen räpyttelee sokean kiihkon valtaamana kärventynein siivin houkuttelevan kirkkauden vaiheilla kykenemättä loittonemaan.
Seurustelu kälyjen kanssa sai Nabendun siinä määrin lumoihinsa, että hän alkoi vähitellen salata eurooppalaisten suosion tavoittelemiseen kuuluvia toimenpiteitänsä. Lähtiessään kunniatervehdykselle kuvernöörin luo hän tavallisesti ilmoitti menevänsä kuulemaan Surendranath Banerdzhin puhetta. Lähtiessään rautatieasemalle muiden mukana vastaanottamaan Dardzhilingistä palaavaa varakuvernööriä hän kertoi kälyille nuorimman setänsä saapuvan kaupunkiin.
Mies parka sai kovaa kokea sahibiensa ja kälyjensä välisessä ristitulessa. Mutta kälyt olivat salaa vannoneet toimivansa väsymättä, kunnes sahibit tulisivat lyödyiksi laudalta.
Siihen aikaan huhuiltiin, että Nabendun nimi tulisi sisältymään pian julkaistavaan syntymäpäivä-kunnianosoitusten luetteloon ja että hän tulisi astumaan paratiisin portaiden ensimmäisen askelvälin Rai Bahadurin arvoon koroitettuna. Poika rukka ei rohjennut ilmaista ilahduttavaa uutista kälyillensä. Mutta eräänä ehtoona, syksyn kuutamon valaessa maille mantereille inhaa valoansa, Nabendun sydän oli niin täysi, ettei hän voinut kauemmin itseänsä pidättää, vaan kertoi asian vaimollensa. Seuraavana päivänä Arunlekha lähti kantotuolissa vanhimman sisarensa luo ja valitteli kyynelten tukahduttamin äänin kovaa kohtaloansa.
"Eihän hänelle siitä häntää koidu, vaikka tuleekin Rai Bahaduriksi, eihän?" virkkoi Labanja. "Minkä tähden siis tunnet itsesi niin kovin nöyryytetyksi?"
"Ei, ei, sisko kulta", vastasi Arunlekha, "minä tahdon olla mikä muu tahansa, mutta en Rai Bahaduri." Hänen tuttavapiiriinsä näet kuului eräs Bhutnath Babu, joka oli Rai Bahadur, ja se selitti, miksi hän kovin vieroi tuota arvonimeä.
Labanja lausui sisarellensa rauhoittavasti: "Älä ole levoton; minä teen mitä voin asian ehkäisemiseksi."
Babu Nilratan, Labanjan mies, toimi asianajajana Buksarissa. Syksyn ohimentyä Nabendu sai Labanjalta kutsun ja lähti Buksariin hilpein mielin.
Läntisen seudun varhainen talvi loi Labanjalekhaan terveyttä ja kauneutta ja sai hänen kalpeat poskensa rusottamaan. Hän muistutti kukkiinsa peittyvää kasa-kaislaa, jonka näemme kirkkaana syyspäivänä puron autiolla rantamalla. Nabendun ihastuneisiin silmiin hän kuvastui täydessä kukassaan olevana malati-pensaana, jonka värähtelevät kastekarpalot hohtelivat aamuauringon valossa.
Nabendu ei ollut eläessään voinut paremmin. Terveyden elpyminen ja kauniin kälyn virkistävä seura tekivät hänen olonsa niin keveäksi, että hänestä tuntui siltä, kuin jalat eivät olisi maata koskettaneet. Puutarhan vieritse kohti tuntemattomia seutuja alinomaa virtaileva Ganges näytti hänen omien hillittömien haaveittensa kuvalta.
Hänen varhain aamulla palatessaan kävelemästä virran rannalta talviauringon lempeät säteet loivat hänen koko olemukseensa sen miellyttävän lämmön, jota rakastavaiset tuntevat toistensa sylissä. Kotiin tultuansa hän silloin tällöin näki kälynsä huvikseen valmistavan joitakin maukkaita ruokalajeja. Hän tarjoutui avustamaan ja ilmaisi alinomaa tietämättömyyttänsä ja taitamattomuuttansa. Mutta hänpä ei näyttänytkään ollenkaan välittävän käytännön ja tarkkaavaisuuden nojalla saavutettavasta edistymisestä. Päinvastoin: hän oli kovin mielissään, kun käly häntä moitiskeli. Hän ponnisteli parhaansa mukaan osoittaakseen joka päivä olevansa yhtä taitamaton ja avuton kuin vastasyntynyt lapsi, jos oli kysymyksessä mausteiden sekoittaminen, paistinpannun piteleminen ja tulen säänteleminen, jotta paistettavat eivät palaneet — ja sai riittäväksi palkaksensa sääliväistä hymyä ja torelua.
Päivällispöydässä hän moitteettoman ruokahalunsa ja kälynsä yllytysten nojalla nautti kelpo määrän hänen eteensä asetettuja herkkuja. Aterian jälkeen he istuutuivat hieman pelaamaan — ja Nabendu ilmaisi siinäkin samaa taidon puutetta. Hän viekasteli, kurkisteli vastapelaajansa kortteihin, haastoi riitaa — mutta ei voittanut milloinkaan yhtäkään erää, ja, mikä pahempi, ei halunnut koskaan tunnustaa joutuneensa häviölle. Siitä hänelle koitui joka päivä soimauksia, mutta hän ei itseänsä parantanut. Eräässä suhteessa hän sentään oli muuttunut ihan toiseksi mieheksi. Hän oli ainakin toistaiseksi unohtanut, että sahibien suosiollisten hymyjen voittaminen oli elämän ylin päämäärä. Hän alkoi oivaltaa, kuinka onnellisiksi ja tyytyväisiksi me voimme itsemme tuntea voittaessamme läheisten henkilöiden rakkauden ja kunnioituksen.
Nabendu liikkui muutenkin aivan toisessa olopiirissä. Labanjan miestä, Babu Nilratania, moitittiin siitä, että hän johtavasta asemastansa huolimatta kieltäytyi käymästä englantilaisia virkamiehiä tervehtimässä. Sellaisiin moitteisiin Nilratan tavallisesti vastasi: "Kiitos kunniasta, enpä huoli lähteä — jos näet he eivät ole kyllin kohteliaita käydäkseen vuorostaan minun luonani, niin minä olen auttamattomasti tuhlannut oman kohteliaisuuteni. Olkoon erämaan hiekka kuinka valkoista ja hohtelevaa tahansa, minä kylvän sittenkin siemeneni mieluummin mustaan multaan, jonka voin odottaa antavan sen minulle takaisin."
Nabendu alkoi omaksua samanlaisia aatteita ollenkaan tulevaisuudesta välittämättä. Mutta hänen mahdollisuutensa päästä rai bahadur-arvoon versoi sillävälin siinä maaperässä, jota oli menneinä aikoina muokannut hänen isävainajansa ja hän itsekin niin huolellisesti, ettei sen kasteleminen ollut lainkaan tarpeen. Eikö hän ollut suurin kustannuksin rakennuttanut komeata kilpa-ajorataa kaupunkiin, joka oli eurooppalaisten suosima oleskelupaikka?
Kun sitten lähestyi Intian kansalliskokouksen aika, niin Nilratan sai päämajasta kehoituksen kerätä osanottajien nimikirjoituksia. Nabendu istui mitään pahaa aavistamatta iloisesti korttia pelaten kälynsä seurassa, kun Nilratan Babu astui vihkoineen hänen luoksensa ja virkkoi: "Kirjoita nimesi, ole hyvä."
Vanha tottumus kohotti Nabendun kasvoihin säikähtyneen ilmeen. Labanja oli olevinaan ylen huolestunut ja sanoi: "Sitä älä tee! Se tekisi ikiajoiksi lopun kilpa-ajostasi."
Nabendu tokaisi: "Luuletko minun siitä pelosta viettävän unettomia öitä?"
"Me emme julkaise nimeäsi sanomalehdissä", virkkoi Nilratan rauhoittavasti.
Labanja, joka näytti yhä vakavalta ja huolestuneelta, sanoi: "Vaaratonta se kumminkaan ei ole. Sellaiset asiat tulevat helposti tiedoksi —"
Nabendu puuttui kiivaasti puheeseen: "Minun nimeni ei pahene, vaikka joutuukin sanomalehtiin." Samassa hän sieppasi Nilratanin kädestä vihkon ja merkitsi arkailematta tuhat rupiaa. Hänen suloinen toivonsa oli, etteivät sanomalehdet uutista julkaisisi.
Labanja löi kädellään otsaansa ja huudahti: "Mitä — oletkaan — tehnyt?"
"En mitään vääryyttä", kehuskeli Nabendu.
"Mutta — mutta —", venytteli Labanja puhettansa, "ajattelehan asemapäällikköä, kauppa-apulaista, ja ratsumestaria — nuo herrat voivat suuttua ja jäädä pois samppanjapidoistasi. Ajattelehan, jos he eivät enää taputa tuttavallisesti olkapäätäsi, kun ensi kerran heidät kohtaat!"
"Ei sydämeni siitä murru", virkahti Nabendu.
Kului muutamia päiviä. Eräänä aamuna Nabendu teetä maistellessaan silmäili sanomalehteä ja havaitsi äkkiä hänelle itselleen osoitetun kirjeen, jonka lähettäjä oli jättänyt nimensä julkaisematta. Siinä kiitettiin häntä ylenmäärin lahjoituksesta ja selitettiin kongressin voittaneen arvaamattomasti, kun hänenlaisensa mies oli siihen liittynyt.
Voi sinua, Purnendu Sekhar! Oliko tarkoituksesi lisätä kansalliskokouksen mahtia, kun siitit maailmaan tämän kunnottoman?
Mutta kovanonnen pilvi on hopean reunustama. Oli selvää, ettei Nabendua sopinut pitää ihan mitättömänä miehenä, sillä englantilaisintialainen seura pyrki samoinkuin kongressikin innokkaasti saamaan häntä puolellensa. Niinpä Nabendu, iloa säteillen, toi sanomalehdessä olleen kirjeen kälynsä nähtäväksi. Labanja ei ollut mitään tietävinänsä ja huudahti säikähtyneenä: "Sepä ikävää! Se on sittenkin tullut ilmi! Kuka onkaan ollut niin ilkeämielinen? Inhoittava petturi!"
Nabendu virkkoi nauraen: "Älä huoli häntä kovin nimitellä, Labanja.
Minä annan hänelle sydämestäni anteeksi ja siunaankin häntä."
Muutamia päiviä myöhemmin posti toi Nabendulle kansalliskokousta vastustavan englantilais-intialaisen sanomalehden. Siinä oli julkaistu nimimerkin "Asiantuntija" lähettämä kirje, jossa kumottiin yllämainitut tiedonannot. "Ne, joilla on ilo henkilökohtaisesti tuntea Babu Nabendu Sekhar", niin siinä kirjoitettiin, "eivät hetkeäkään usko sellaisia mielettömiä parjauksia. Hänen on yhtä mahdoton muuttua kongressimieheksi kuin leopardin luopua täplistänsä. Hän on kunnon mies, ei suinkaan hallitusvirkojen toivoton haeskelija eikä toimeton asianajaja. Hän ei kuulu niihin, jotka vähän aikaa Englannissa oleskeltuaan matkivat meidän pukuamme ja käytöstämme, yrittävät julkeasti tunkeutua englantilais-intialaisiin seurapiireihin ja lopulta vetäytyvät masentuneina pois. Niinmuodoin ei Babu Nabendu Sekharilla ole minkäänlaista aihetta" j.n.e., j.n.e.
Ah, isä Purnandu Sekhar! Millaiseen maineeseen saatoitkaan nimesi eurooppalaisten keskuudessa ennen kuolemaasi!
Tämänkin kirjeen sai käly nähtäväksensä, sillä todistihan se, ettei Nabendu ollut mikään arvoton, säälittävä raukka, vaan todellakin arvokas mies!
Labanja oli jälleen kovin hämmästyvinänsä ja huudahti: "Kuka ystävistäsi lienee tuon kirjoittanut? Ehkäpä junailija tai vuotakauppias tai rykmentinrummuttaja?"
"Minun mielestäni sinun pitäisi lähettää vastine", virkkoi Nilratan.
"Onko se tarpeen?" kysyi Nabendu ylpeästi. "Pitääkö minun vastustaa kaikkia heidän mitättömiä väitteitänsä?"
Labanjan naurun helinä täytti huoneen. Nabendu siitä hieman ihmeissään kysyi: "Mitä? Mitä nyt?" Labanja nauroi yhä, hillittömästi; koko hänen solakka, nuorekas vartalonsa vavahteli. Sellainen ilonpuuska sai Nabandun ihan suunniltansa. Hän virkkoi surkein äänin: "Luuletko ehkä, etten uskalla siihen vastata?"
"Enpä suinkaan, ystäväiseni", vastasi Labanja. "Minä vain tulin ajatelleeksi, ettet ole vielä kerrassaan luopunut paljonlupaavan kilparatasi pelastamisaikeista. Onhan toivossa hyvä elää."
"Luuletko minun tosiaankin sitä pelkäävän? Saatpa nähdä", virkkoi Nabendu epätoivoisena ja istuutui kirjoittamaan vastinetta. Sen valmistuttua Labanja ja Nilratan sen lukivat ja sanoivat: "Se ei ole kyllin tarmokas. Annetaan niille oikein aika mekosta, eikö niin?" He ottivat hyväntahtoisesti korjatakseen kyhäelmän. Se tuli kuulumaan näin: "Kun henkilö, jota meihin liittävät veren siteet, kääntyy viholliseksemme, niin hän on meille vaarallisempi kuin yksikään vieras. Intian hallitukselle ovat kopeat englantilais-intialaiset pahempia vihollisia kuin venäläiset tai afganitkaan — he asettuvat voittamattomaksi vastukseksi hallituksen ja kansan välille kerrassaan estäen ystävällisten suhteiden syntymisen. Kansalliskokous on avannut valtatien hallitsevien ja hallittujen väliseen parempaan toistensa ymmärtämiseen, ja englantilais-intialaiset sanomalehdet viihtyvät ohdakkeiden tavoin tämän tien varrella" j.n.e., j.n.e.
Nabendussa eli salainen pelko, että tuosta kirjelmästä saattoi koitua onnettomuutta, mutta samalla hän tunsi mielensä ylentyvän ajatellessaan sen erinomaisen tyylin omaksi tuotteeksensa. Se julkaistiin aikanansa, ja seuraavina päivinä ilmestyi eri lehtiin selityksiä, vastineita ja kannattavia lausuntoja. Ilma oli täynnä torventoitotusta, joka ilmoitti Nabendun liittyneen kongressin jäseneksi ja mainitsi hänen merkitsemänsä rahasumman.
Epätoivoisen rohkeana Nabendu nyt käytteli kaikkein rajuimpien patrioottien puhetapaa. Labanja salaa naureskeli ja sanoi itsekseen: "Maltahan — maltahan — vielä sinä joudut tulikokeeseenkin."
Eräänä aamuna, kun Nabendu ennen kylpemistänsä oli hieronut öljyä ryntäisiinsä ja yritti eri tavoin päästä käsiksi saavuttamattomissa oleviin selkäpintoihinsa, palvelija toi hänelle käyntikortin, jossa oli itsensä piirikunnan tuomarin nimi. Hyvä Jumala! — Mitä nyt oli tekeminen? Hän ei voinut mitenkään lähteä siinä asussa, öljyttynä, ottamaan vastaan virkaherraa. Hän potki ja sätkytti kuin käristimeen pantava koi-kala. Hän peseytyi kiireen kaupalla, kiskaisi jotenkuten vaatteet yllensä ja syöksyi ulkosuojiin. Palvelija sanoi vieraan vast'ikään poistuneen kauan odotettuansa. Moraalisen matematiikan tutkijoiden selvitettäväksi jääköön se sievä ongelma, kuinka suuri osa tämän keksittyjen tapahtumien muodostaman draaman sommittelusta oli langennut Labanjan ja kuinka paljon palvelijan suoritettavaksi.
Nabendun sydän vääntelihe tuskissaan niinkuin äsken irtileikattu sisiliskon pyrstö. Hän istua jurotteli koko päivän huuhkaimen tavoin.
Labanja karisti kasvoistansa sisäisen ilonsa ilmeet ja kyseli huolestuneesti: "Mitä sinulle onkaan tapahtunut? Toivottavasti et ole sairas?"
Nabendu ponnisteli ankarasti voidakseen hymyillä ja keksiä leikkisän vastauksen. "Kuinka voisikaan", sai hän vihdoin sanotuksi, "kuinka voisikaan sinun valtapiirissäsi olla mitään sairautta, koska sinä olet itse terveyden jumalatar?"
Hänen hymynsä haihtui kuitenkin pian olemattomiin. Mielessä liikkui ajatuksia: "Ensin minä merkitsin erän kongressirahastoon, sitten julkaisin ilkeän kirjoituksen sanomalehdessä, ja nyt, kun piirikunnan tuomari itse suvaitsee saapua minua tervehtimään, minä annan hänen odottaa. Mitä hän minusta ajatelleekaan?"
Voi onnettomuutta, isä Purnendu Sekhar, kohtalon iva saa minut ilmenemään toisenlaisena kuin todellisuudessa olen.
Seuraavana aamuna Nabendu pukeutui parhaisiin vaatteisiinsa, ei unohtanut kelloa ja vitjojakaan ja otti päähänsä ison turbaanin.
"Minne olet menossa?" tiedusteli hänen kälynsä.
"Asiat vaativat", vastasi Nabendu. Labanja ei virkkanut enempää.
Piirikunnantuomarin ovelle tultuansa Nabendu veti esiin käyntikorttikotelonsa.
"Hän ei ole nyt tavattavissa", virkkoi lakeija jäisen kylmästi.
Nabendu otti muutamia rupioita taskustansa. Lakeija heti kumarsi ja sanoi: "Meitä on viisi, armollinen herra." Nabendu veti kohta esiin kymmenen rupian setelin ja antoi sen hänelle.
Hänet kuljetettiin piirikunnan tuomarin luo, joka istui yönuttuun ja tohveleihin puettuna kirjoituspöytänsä ääressä. Tuomari osoitti sormellaan istuinta ja kysyi, katsettansa paperista kohottamatta: "Miten voin teitä palvella?"
Nabendu hypisteli hermostuneesti kellonvitjojansa ja virkkoi epävarmoin äänin: "Te kävitte eilen ystävällisesti minua tervehtimässä, hyvä herra —"
Sahib kurtisti kulmiansa, kohotti hieman katsettansa ja sanoi: "Minä teitä tervehtimään! Mitä mielettömyyksiä te haastelettekaan?"
"Pyydän anteeksi, armollinen herra", soperteli Nabendu. "On sattunut erehdys — jonkinlainen sekaannus." Hien kihotessa hänen otsallensa hän hoiperteli jotenkuten huoneesta. Kun hän seuraavana yönä levottomasti heittelehti vuoteessaan, kaikui hänen korviinsa alinomaa etäinen ääni, ikäänkuin unien maailmasta tullen: "Kuulehan, Babu, sinä olet aika pölkkypää."
Kotiin palatessaan Nabendu oli johtunut päättelemään, että tuomari oli kieltänyt käyntinsä ainoastaan loukkaantumisensa vuoksi.
Labanjalle hän selitti käyneensä ostamassa ruusuvettä. Hän oli tuskin ehtinyt sen sanoa, kun ilmestyi näkyviin puoli tusinaa poliisimiehiä, jotka Nabendua kunnioittavasti tervehdittyänsä jäivät odottamaan, kasvot iloisessa irveessä.
"Ovatko ne tulleet sinua vangitsemaan, kun olet merkinnyt kongressirahastoon?" kuiskasi Labanja hymyillen.
Poliisimiehet näyttivät hammasrivinsä ja virkkoivat: "Bakshis — Babu
Sahib."
Viereisessä huoneesta tuli Nilratan ja kysyi ärtyneesti: "Juomarahoja?
Mistä hyvästä?"
Poliisimiehet irvistivät yhä ja vastasivat: "Babu Sahib on käynyt tuomarin puheilla, ja me tulemme perimään sakkorahoja."
"Enpä ole tietänyt", nauroi Labanja, "että tuomari nykyjään myy ruusuvettä. Hän ei suinkaan ole aikaisemmin yrittänyt meitä erikoisesti virkistää."
Nabendu koetti sovittaa toisiinsa ostoretkeä ja käyntiä tuomarin luona lausuen muutamia hajanaisia sanoja, joista kukaan ei saanut selkoa.
Nilratan virkkoi poliisimiehille: "Tässä ei tule kysymykseen mikään bakshis; te ette sitä saa."
Nabendu painui vähä-ääniseksi ja sanoi: "Ne ovat köyhiä miehiä — mitäpä haittaa, vaikka annammekin heille jotakin?" Samassa hän veti esiin setelin. Nilratan sieppasi sen hänen kädestänsä huomauttaen: "Maailmassa on köyhempiäkin — minä annan sen heille sinun puolestasi."
Nabendu oli kovin pahoillansa, kun ei voinut lepyttää noita vihaisen Shivan kaameita palvelijoita. Kun miehet lähtivät, katseet synkkinä kuin ukkonen, hän silmäili heitä raukeasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Te tiedätte kaikki, hyvät herrat; syy ei ollut minun."
Kongressin piti kokoontua Kalkuttaan tänä vuonna. Nilratan lähti vaimoinensa sinne ottaakseen istuntoihin osaa. Nabendu seurasi heitä.
Heidän Kalkuttaan saavuttuansa kongressipuolueen jäsenet kohta kerääntyivät Nabendun ympärille, ja heidän ilonsa ja innostuksensa oli kerrassaan rajaton. He huusivat hänelle "eläköön", jakelivat hänelle kunnianosoituksia ja kohottivat hänet pilviin saakka. Kaikki sanoivat, että elleivät Nabendun-laiset johtavat miehet uhrautuneet suuren asian hyväksi, isänmaa oli toivottomassa tilassa. Nabendu taipui samaan mielipiteeseen ja sukelsi erehdysten ja väärinkäsitysten sekamelskasta kansallisena johtajana. Hänen ensimmäisenä päivänä astuessaan kokoussaliin kaikki nousivat ja huusivat "Hip, hip, hurraa!" äänekkääseen vierasmaiseen tapaan, niin että kotimaamme äidinkasvot punastuivat hiusmartoa myöten.
Kuningattaren syntymäpäivä tuli aikanansa, mutta Nabendun nimeä ei löytynyt rai bahadurien luettelosta.
Sinä iltana Labanja kutsui hänet luoksensa. Hänen saavuttuaan Labanja ojensi hänelle juhlallisin menoin kunniapuvun ja laati omin käsin hänelle punaisen otsamerkin. Toiset sisaret kietoivat hänen kaulaansa solmimiansa seppeleitä. Vaaleanpunaiseen sariin ja häikäiseviin jalokivikoristeihin puettuna hänen vaimonsa Arunlekha odotteli viereisessä huoneessa, kasvot hymyn ja punastumisen kirkastamina. Sisaret riensivät hänen luoksensa ja ojensivat hänelle seppeleen, jotta hänkin tulisi ottamaan osaa juhlallisuuksiin. Hän ei kumminkaan huolinut kutsua noudattaa, ja hänen seppeleensä, joka ikävöi Nabendun kaulaa, odotti kärsivällisesti hiljaista, vaiteliasta keskiyön aikaa.
Sisarukset sanoivat Nabendulle: "Tänään me kruunaamme sinut kuninkaaksi. Sellaista kunniaa ei osoiteta kenellekään muulle koko Hindustanissa."
Nabendu yksin tietää, oliko tuo hänelle suureksi lohdutukseksi; me puolestamme sitä kovin epäilemme. Uskommepa niinkin, että hän vielä eläessään pääsee rai bahadurin arvoon ja että Englantilainen ja Pionieeri kirjoittavat aikanansa syvästi valittelevia muistosanoja hänen mentyänsä manalle. Niinmuodoin ja sitä ennen kajahdutamme kolme huutoa taatto Purnendu Sekharin kunniaksi! Hip, hip, hurraa — Hip, hip, hurraa — Hip, hip, hurraa!