HYLÄTTY
I
Oli kirkas kuutamoyö phalgun-kuun alkupuolella. Nuori kevät lähetti joka suuntaan tuulosiansa, jotka olivat kukkuroillaan mangokukkien tuoksua. Lammen rannalla kasvavan vanhan litshi-puun tuuheaan lehvistöön kätkeytynyt papija [Eräs Bengalin suloisimpia laulajoita. Englantilais-intialaiset kirjailijat ovat antaneet sille pilkkanimen "aivokuumelintu", joka on pelkkää panettelua.] kaiutteli sulavia säveliänsä, jotka tunkeutuivat Mukerdzhin perheen vielä valvovaan makuusuojaan. Hemanta siellä milloin kiersi vaimonsa kiharaa sormensa ympärille, milloin helisytti hänen rannehelyjänsä, milloin nykäisi hänen päässään olevaa kukkaseppelettä jättäen sen riippumaan hänen kasvoillensa. Hän oli kuin illan tuuli, joka leikkii kukkivan mielipensaansa keralla taivuttaen sitä hellästi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle toivoen saavansa herätetyksi siinä hilpeyttä.
Mutta Kusum istui liikahtamatta ja silmäili ulos avoimesta ikkunasta, katse loppumattoman avaruuden kuutamoisiin syvyyksiin hukkuen.
Vihdoin Hemanta tarttui vaimonsa molempiin käsiin, pudisteli niitä hellästi ja virkkoi: "Kusum, missä oletkaan? Isolla kaukoputkella uutterasti etsien sinut näkisi pienoisena pisteenä — niin kauas näytät minusta loitonneen. Tulehan lähemmäksi, rakkaani. Katso, kuinka kaunis on yö."
Kusum käänsi kasvonsa tyhjästä avaruudesta kohti miestänsä ja virkkoi hitaasti: "Minä tunnen mantran (loitsun), joka voisi silmänräpäyksessä hajoittaa kappaleiksi tämän kuutamoisen kevätyön."
"Jos tunnetkin, niin älä sentään sitä lausu", nauroi Hemanta. "Mutta jos sinun mantrasi kykenee luomaan jokaiseen viikkoon kolme-neljä lauantaita ja venyttämään yöt seuraavan päivän iltapuoleen saakka kestäviksi, niin lausu se kaikin mokomin."
Tuota sanoessaan hän koki vetää vaimoansa hieman lähemmäksi itseänsä. Mutta Kusum vapautti itsensä hänen sylistänsä ja virkkoi: "Tiedätkö, tänä iltana tekee mieleni sanoa sinulle asia, jonka lupasin ilmaista vasta kuolinvuoteellani. Tänä iltana minusta tuntuu siltä, että voin sietää jokaisen minun kärsittäväkseni määräämäsi rangaistuksen."
Hemanta oli lausumassa rangaistuksia koskevan leikkisanan toistamalla erästä Dzhajadevan säettä, kun samassa kuului olevan tulossa vihaisesti sipsuttava tohvelipari. Ne olivat Hemantan isän, Harihar Mukerdzhin tutut askelet, ja Hemanta, joka ei tietänyt, mitä tuo merkitsi, oli ankaran kiihtymyksen vallassa.
Oven ulkopuolelle jääden Harihar huusi äänekkäästi: "Hemanta, aja heti paikalla vaimosi pois talosta!"
Hemanta silmäili vaimoansa keksimättä hänen kasvoistansa vähintäkään hämmästyksen ilmettä. Hän vain kätki kasvonsa käsiinsä ja toivoi niin hartaasti kuin suinkin voi muuttuvansa olemattomaksi. Saman papijan sävelet virtasivat yhä vieläkin huoneeseen kevättuulosen keralla, mutta kukaan ei sitä kuullut. Loppumattomat ovat maan kauneudet — mutta helposti, ylen helposti rikkoutuvat kaikki maiset muodot.
II
Ulkoa palattuansa Hemanta kysyi vaimoltansa: "Onko se totta?"
"On", vastasi Kusum.
"Miksi et ole sitä minulle sanonut jo aikoja sitten?"
"Minä olen useita kertoja yrittänyt, mutta en ole milloinkaan voinut.
Minä olen kurja nainen."
Kusum kertoi hänelle tarinansa vakavasti, värähtämättömin äänin. Hän ikäänkuin asteli avojaloin halki tulenliekkien, hitain, mutta horjumattomin askelin, ja kukaan ei tietänyt, kuinka sanomattomasti hän kärsi. Kuunneltuaan loppuun asti Hemanta nousi ja lähti ulos.
Kusum ajatteli, että hänen miehensä oli lähtenyt ikiajoiksi. Se tuntui hänestä yhtä luonnolliselta kuin mikä hyvänsä jokapäiväisen elämän tapahtuma — siinä määrin hänen mielensä oli tylsynyt ja turtunut muutaman viimeksikuluneen tuokion aikana. Hänessä eli se ainoa tunto, että maailma ja rakkaus olivat tyhjää lumetta ja luulottelua alusta loppuun asti. Hänen miehensä menneinä aikoina esittämät lemmenvakuutuksetkin saivat mieleen muistuneina vain kuivan, kovan, ilottoman hymyn kohoamaan hänen huulillensa, kuin terävä julma veitsi, joka oli leikannut hänen sydäntänsä. Hän kenties ajatteli, että siinä oli se rakkaus, joka oli näyttänyt täyttävän koko elämän, joka oli tuonut mukanansa niin paljon hellyyttä ja syvää tunnetta, joka oli tehnyt kaikkein lyhimmänkin eron niin sanomattoman tuskalliseksi ja yhtymisen tuokion ylen suloiseksi, joka näytti rajattoman avaralta ja ikuisesti kestävältä, jonka taukoamista ei voinut ajatella tulevien jälleensyntymienkään voivan aiheuttaa! Niinkö heikoilla perustuksilla se lepäsikin! Niin pian kuin pappeus siihen koskettaa, tämä "ikuinen" rakkaus murenee kouralliseksi tomua! Aivan äsken Hemanta oli vielä hänelle kuiskannut: "Millainen ihana yö!" Sama yö jatkui yhä, sama papija visersi vieläkin, sama kevättuulonen leyhyi yhä huoneeseen vuoteen uudinta häilyttäen, sama kuutamo lepäsi vielä vuoteella avoimen ikkunan luona uinuen siinä kuin hilpeän leikin uuvuttama kaunotar. Kaikki tuo oli valhetta! Rakkaus oli teeskennellyt vieläkin uskottomammin kuin hän itse!
III
Seuraavana aamuna unettoman yön uuvuttama ja ihan hämmentyneeltä näyttävä Hemanta koputti Piiri Sankar Ghosalin ovelle. "Mitä kuuluu, poikaseni?" kysyi Piiri Sankar häntä tervehtien.
Hemanta leimahti kuin rovion lieska ja virkkoi vavahtavin äänin: "Sinä olet saastuttanut meidän kastimme. Olet syössyt meidät turmioon. Mutta sinä joudut sen sovittamaan." Enempää hän ei kyennyt sanomaan; hänen äänensä ei häntä totellut.
"Ja te, te olette turvanneet minun kastiani, torjuneet ne toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli minun sysääminen yhteiskunnan keskuudesta, ja olette ystävällisesti taputelleet olkapäätäni!" virkkoi Piiri Sankar pilkallisesti hymyillen.
Hemanta olisi mielellään muuttanut bramaanivihastuksensa nojalla Piiri Sankarin silmänräpäyksessä tuhkaksi, mutta hänen raivonsa poltti vain häntä itseänsä. Piiri Sankar istui vioittumattomana ja mitä parasta terveyttä nauttien hänen edessänsä.
"Olenko minä milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa?" kysyi Hemanta murtunein äänin.
"Salli minun kysyä sinulta jotakin", virkkoi Piiri Sankar. "Minun tyttäreni — minun ainoa lapseni — mitä pahaa hän onkaan tehnyt isällesi? Sinä olit silloin hyvin nuori etkä liene asiasta mitään kuullut. Kuulehan siis nyt. Älä huoli ollenkaan kiihtyä. Se, mitä tässä kerron, on varsin hupaista.
"Sinä olit aivan pieni, kun vävyni Nabakanta karkasi Englantiin varastettuaan tyttäreni jalokivet. Muistat varmaan vielä aivan hyvin, millaista huomiota herätti kylässä, kun hän viisi vuotta myöhemmin palasi asianajajana. Tai voipa olla, ettet sitä ollenkaan huomannut, kun olit siihen aikaan Kalkuttassa koulussa. Isäsi, joka oli julkeana työntynyt kunnanvanhimmaksi, selitti, että jos lähettäisin tyttäreni puolisonsa luo, niin minun pitäisi hänestä kerrassaan luopua ja pitää huolta siitä, ettei hän enää milloinkaan astuisi kynnykseni yli. Minä lankesin isäsi jalkoihin ja rukoilin häntä sanoen: 'Veljeni, pelasta minut tämä ainoa kerta. Minä pakotan pojan nielemään lehmänlantaa ja suorittamaan täydelliset puhdistusmenot. Ota hänet takaisin kastiin.' Mutta isäsi oli taipumaton. Minä puolestani en voinut hylätä ainoata lastani, joten lausuin jäähyväiset kylälleni ja sukulaisilleni ja lähdin Kalkuttaan. Mutta sielläkin vaikeudet ahdistivat minua. Kun olin ehtinyt kaikin puolin järjestää sisarenpoikani naimisiinmenon, niin isäsi yllytti tytön sukulaisia, jotka sitten purkivatkin kihlauksen. Silloin minä lupasin juhlallisesti, että jos suonissani virtaisi pisarakin bramaaninverta, tulisin kostamaan. Nyt ymmärtänet jo hieman, kuinka on asian laita, eikö totta? Mutta maltahan vielä vähän. Sinua varmaankin huvittaa kuulla koko tarina; se on tosiaankin mielenkiintoinen.
"Sinun kymnaasissa ollessasi asui eräs Bipradas Tshatterdzhi naapuritalossasi. Mies-rukka on nyt kuollut. Hänen luonansa eli eräs leskeksi jäänyt lapsi nimeltä Kusum, erään kajastha-kastiin kuuluneen miehen turvaton orpotyttö. Tyttö oli erittäin kaunis, ja vanha bramaani tahtoi parhaansa mukaan suojata häntä opiskelijoiden ahnailta katseilta. Mutta nuorelle tytölle ei käynyt ollenkaan vaikeaksi pettää iäkästä vartijaansa. Hän nousi usein kattotasanteelle ripustamaan pesemiänsä vaatteita kuivamaan, ja sinä luultavasti havaitsit oman kattosi parhaaksi opiskelupaikaksi. Minä en tiedä, keskustelitteko te toistenne kanssa siellä katoillanne, mutta tytön käytös herätti kumminkin ukossa epäilyksiä. Tyttö näet usein suoritti huolimattomasti talousvelvollisuuksiansa ja alkoi vähitellen luopua ravinnosta ja unesta, niinkuin hartausharjoituksiansa suorittava Parvati [hävittäjä-Shivan puoliso]. Muutamana iltana hän purskahti itkemäänkin vanhan herran läsnäollessa ilman mitään ilmeistä aihetta.
"Vihdoin ukko havaitsi, että te näitte toisenne varsin usein katoillanne ja että sinä jäit toisinaan pois koulutunneiltasikin istuaksesi keskipäivän aikaan katolla kirjoinesi; siinä määrin sinä näytit yht'äkkiä mielistyneen yksinäisiin opintoihin. Bipradas tuli luokseni kysymään neuvoa ja kertoi minulle koko jutun. 'Kuulehan, setä', sanoin minä hänelle, 'sinä olet jo pitkät ajat toivoellut saavasi lähteä pyhiinvaellusretkelle Benaresiin. Sinun on parasta tehdä se nyt ja jättää tyttö minun hoiviini. Minä kyllä pidän hänestä huolen!'
"Hän lähti. Minä sijoitin tytön Sripati Tshatterdzhin luo mainiten hänet tytön isänä. Sinä tiedät, mitä sitten seurasi. Minä tunnen mieleni kerrassaan keventyneeksi, kun olen kertonut sinulle koko asian alusta loppuun asti. Sehän kuulostaa kerrassaan romaanilta, eikö totta? Minä aion siitä sommitella kertomuksen ja antaa sen painattaa. Mutta minulla itselläni ei ole kirjailijan lahjoja, joten kehoitan sisarenpoikaani, jonka väitetään sellaiseen pystyvän, sen puolestani sepittämään. Parasta kumminkin olisi, jos sinä ryhtyisit yhteistyöhön hänen kanssansa, koska minä en tunne niin hyvin tarinan loppua."
Piiri Sankarin viimeisistä huomautuksista enempää välittämättä Hemanta kysyi: "Eikö Kusum vastustanut tätä liittoa?"
"Tiedätkö", virkkoi Piiri Sankar, "sitä asiaa on kovin vaikea arvata. Onhan sinulle tuttu naisen luonto, poikaseni. Kieltäessään he oikeastaan aikovat myöntää. Uuteen kotiinsa muutettuaan hän oli ensimmäiset päivät melkein suunniltaan, kun ei saanut nähdä sinua. Mutta sinä näytät aivan pian saaneen tietoosi hänen uuden asuntonsa, koska kymnaasiin mennessäsi harhauduit tavallisesti reitiltäsi ja maleksit Sripatin talon edustalla. Sinun silmäsi eivät näyttäneet juuri etsiskelevän koulurakennusta, koska olivat jäykästi suunnatut kohti erään yksityistalon ristikkoikkunoita, joista voivat päästä sisään ainoastaan hyönteiset ja haaveellisten nuorukaisten sydämet. Minä surkuttelin vilpittömästi teitä kumpaakin. Minä huomasin, että opintosi olivat joutuneet vakavan vaaran alaisiksi, ja tytön tila oli sekin valitettava.
"Eräänä päivänä minä kutsuin Kusumin luokseni ja sanoin: 'Kuulehan, tyttäreni. Minä olen vanha mies, ja sinun ei tarvitse ollenkaan minua arkailla. Minä tiedän, ketä sinun sydämesi halajaa. Nuoren miehen tila on sekin toivoton. Tahtoisin mielelläni toteuttaa teidän liittonne.' Tuon kuullessaan Kusum äkkiä suli kyyneliin ja riensi pois. Minä kävin useina seuraavinakin iltoina Sripatin talossa, kutsutin Kusumin puheilleni ja onnistuin vähitellen voittamaan hänen arkuutensa. Kun vihdoin sanoin hänelle yrittäväni saada avioliittoa aikaan, hän kysyi minulta: 'Kuinka se voisikaan olla mahdollista?' 'Älä huoli', vastasin minä, 'minä mainitsen sinut bramaanineidoksi'. Asiaa kauan harkittuamme hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, suostuisitko sinä asiaan. 'Mitä joutavia!' sanoin minä. 'Onhan poika muutenkin melkein suunniltansa — miksi ilmaisisimmekaan hänelle kaikki nämä vaikeudet? Annetaan häämenojen tapahtua kaikkien sääntöjen mukaisesti, ja sitten — kun loppu on hyvin, niin kaikki on hyvin. Varsinkin kun ei ole olemassa vähintäkään vaaraa, että asia milloinkaan tulee tiedoksi, miksi tahtoisitkaan tehdä miehen koko elämänsä ajaksi onnettomaksi?'
"Minä en tiedä, oliko Kusum suunnitelmaan suostuvainen vai eikö. Toisinaan hän itkeskeli, toisinaan taas oli ihan vaiti. Kun sanoin: 'Jätetään siis koko asia', niin hän kävi kovin rauhattomaksi. Asiain ehdittyä tälle asteelle minä lähetin Sripatin luoksesi ehdottamaan avioliittoa; sinä suostuit hetkeäkään epäröimättä. Kaikki oli valmista.
"Vähän ennen määräpäivää Kusum kävi niin vastahakoiseksi, että minun oli ylen vaikea saada hänet jälleen taipumaan. 'Jätetään se, setä', sanoi hän minulle alinomaa. 'Mitä johtuukaan mieleesi, sinä tuhma tyttö', nuhtelin minä häntä; 'kuinka voisimmekaan peräytyä nyt, kun kaikki on valmiiksi järjestetty?'
"'Levitä huhu, että minä olen kuollut', rukoili hän. 'Lähetä minut pois jonnekin.'
"'Entä kuinka kävisi silloin nuoren miehen?' kysyin minä. 'Hän on ilon seitsemännessä taivaassa, odottaa kauan vaalimansa toivon huomenna täyttyvän, ja sinäkö kehoitat minua lähettämään hänelle tänään tiedon kuolemastasi? Seurauksena olisi, että minun täytyisi huomenna tuoda sinulle tieto hänen kuolemastansa, ja samana iltana kerrottaisiin minulle uutinen sinun kuolemastasi. Luuletko, että minä, vanha mies, otan surmatakseni nuoren tytön ja bramaanin yhdellä kertaa?'
"Häät vietettiin hyväenteisenä päivänä, ja minä tunsin vapautuvani itse kannettavakseni ottamastani tukalasta taakasta. Sen, mitä myöhemmin tapahtui, sinä tiedät parhaiten."
"Etkö voinut tyytyä siihen, että olit tehnyt meille korvaamattoman vääryyden?" kysyi Hemanta kiivaasti, hetkisen vaiti oltuansa. "Miksi olet nyt salaisuuden ilmaissut?"
Piiri Sankar vastasi täysin levollisena: "Nähdessäni, että kaikki toimenpiteet sisaresi naimisiinmenoa varten oli suoritettu, minä mietin näin: 'Niin, minä olen saastuttanut erään bramaanin kastin, mutta se tapahtui pelkästä velvollisuudentunnosta. Nyt on erään toisen bramaanin kasti vaarassa, ja minun on ilmeinen velvollisuuteni ehkäistä se. Niinpä kirjoitinkin ilmoittaen kykeneväni todistamaan, että sinä olet nainut sudran tyttären'."
Ankarin ponnistuksin hilliten vihaansa Hemanta virkkoi: "Mihin joutuukaan nyt tyttö, joka minun on hylkääminen? Annatko sinä hänelle ravinnon ja suojan?"
"Minä olen tehnyt tehtäväni", virkkoi Piiri Sankar tyynesti. "Minun asianani ei suinkaan ole pitää huolta toisten henkilöiden hylätyistä vaimoista. — Onko siellä joku? Tuokaapa Hemanta Babulle lasi kookosmaitoa ja upottakaa siihen hieman jäätä jäähdykkeeksi. Ja vähän beteliä lisäksi."
Hemanta nousi ja lähti odottamatta tuon loistoisan vieraanvaraisuuden antimia.
IV
Oli kapenevan kuun viides yö — ja yö oli pimeä. Ei kuulunut yhtään linnunlaulua. Lammen rannalla seisova litshi-puu näytti mustetäplältä vain hieman harmaammalla taustalla. Etelätuuli harhaili pimeässä vailla päämäärää kuin unissakävijä. Taivaan tähdet yrittivät valppain silmin puhkaista pimeyttä, ikäänkuin olisivat yrittäneet saada selkoa jostakin syvästä salaisuudesta.
Makuuhuoneessa ei ollut valoa. Hemanta istui vuoteen reunalla avoimen ikkunan luona ja tuijotteli edessään olevaan pimeyteen. Kusum makasi permannolla molemmin käsivarsin halaillen miehensä jalkoja ja painaen kasvojansa niitä vastaan. Aika seisoi tyyntyneenä valtamerenä. Kohtalo näytti maalanneen ikuisen yön taustalle ikiajoiksi tämän ainoan kuvan: Tuhoa joka taholla, tuomari keskellä ja syyllinen hänen jalkojensa edessä.
Kuului jälleen tohvelien sipsutusta. Harihar Mukerdzhi kuului huutavan ovelta: "Sinulla on nyt ollut riittävästi aikaa — minä en voi myöntää sinulle enempää. Aja tyttö pois talosta!" Tuon kuultuansa Kusum painoi sielunsa koko hartaudella miehensä jalkoja rintaansa, suuteli niitä suutelemistaan, kosketti niitä vielä kerran kunnioittavasti otsallansa ja poistui.
Hemanta nousi, lähti ovelle ja virkkoi: "Isä, minä en luovu vaimostani."
"Mitä", ärjyi Harihar, "haluatko menettää kastisi, herraseni?"
"Minä en välitä kastista", kuului Hemantan tyyni vastaus.
"Niinpä minä hylkään sinutkin."
KABYLIWALLA
Viisivuotias tyttäreni Mini ei voi elää lavertelematta. Uskonpa tosiaankin, ettei hän ole eläessään kuluttanut minuuttiakaan vaikenemiseen. Hänen äitiänsä tuo usein kiusaa, ja hän mielellään keskeyttäisi tytön jaarittelun, minä puolestani en. Minin rauhallisuus on tavallaan luonnotonta, ja minä en voi sitä kauankaan sietää. Niinpä juttelemmekin aina, hän ja minä, erinomaisen vilkkaasti.
Eräänä aamuna esimerkiksi, kun olin ehtinyt keskelle uuden romaanini seitsemättätoista lukua, pikku Minini pujahti huoneeseen, sujutti kätensä minun käteeni ja virkkoi: "Isä, kuulehan, ovenvartija Ramdajal nimittää varista varekseksi! Hän ei tiedä yhtään mitään, eihän?"
Ennenkuin ehdin ryhtyä hänelle selittämään kielimurteiden eroavaisuuksia, hän jo purjehti aivan toista reittiä. "Mitä arvelet, isä? Bhola sanoo, että pilvissä on norsu, joka puhaltaa vettä kärsästänsä, ja että silloin sataa!"
Minun miettiessäni jotakin vastausta hänen viime kysymäänsä hän lähti jo jälleen uudelle uralle: "Isä, mitä sukua äiti on sinulle?"
"Hän on minun sieluni sisar", kuiskasin minä itsekseni, mutta paneuduin sitten vakavaksi ja sanoin: "Menehän nyt leikkimään Bholan kanssa, Mini! Minulla on kiire!"
Huoneeni ikkuna on kadulle päin. Pienokainen oli istuutunut jalkoihini lähelle pöytääni ja leikki kaikessa hiljaisuudessa koputellen sormillaan polviansa. Minä sepitin innokkaasti seitsemättätoista lukuani, jossa Protap Singh, kirjan sankari, oli vast'ikään siepannut Kantshantalan, sankarittaren, syliinsä ja oli parhaillaan pakenemassa hänen kerallansa linnan kolmannen kerroksen ikkunasta, kun Mini yht'äkkiä lopetti leikkinsä ja juoksi ikkunaan huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Kadulla oli tosiaankin eräs kabyli, hedelmäkauppias, joka asteli hiljakseen eteenpäin. Hänellä oli yllänsä kabylien väljä puku ja korkea turbaani; hänen selässään oli säkki ja kädessä rypälelaatikoita.
En tiedä, millaisin tunnoin tyttäreni lienee ukkoa katsellut, mutta joka tapauksessa hän alkoi äänekkäästi hänelle huhuilla. "Ahaa", ajattelin minä, "nyt hän tulee sisään, ja kirjani seitsemästoista luku ei valmistu milloinkaan." Samassa kabyliwalla jo kääntyikin katsomaan lasta. Sen havaitessaan tyttö kovin säikähti ja pakeni etsimään suojaa äidiltänsä. Hänessä oli se taikauskoinen käsitys, että ison miehen kantamassa säkissä piili pari-kolme hänenlaistansa lasta. Kulkukauppias oli sillävälin kääntynyt sisään taloni portista ja tervehti minua hymyilevin kasvoin.
Sankarini ja sankarittareni asema oli niin arveluttava, että minä vaistomaisesti tunsin halua hetkiseksi pysähtyä ja ostaa jotakin, koska mies kerran oli taloon kutsuttu. Minä ostin yhtä ja toista, ja sitten punoutui keskustelua Abdurrahmanista, venäläisistä, englantilaisista ja rajavartiostosta.
Tehdessään lähtöä hän kysyi: "Entä missä on pikku tyttö, hyvä herra?"
Minä ajattelin, että Minin piti vapautua turhasta pelostansa, ja toimitin hänet huoneeseen.
Hän seisoi minun tuolini vieressä ja silmäili kabyliwallaa ja hänen säkkiänsä. Mies tarjosi hänelle pähkinöitä ja rypäleitä, mutta hän ei langennut kiusaukseen, vaan painautui sitä kiinteämmin suojaani silmäillen kaupustelijaa entistä epäluuloisemmin.
Se oli heidän ensimmäinen kohtauksensa.
Mutta eräänä aamuna, vain muutamia päiviä myöhemmin, minä ulos lähtiessäni kovin hämmästyin, kun näin Minin istumassa rahilla oven pielessä, nauraen ja jutellen, ja ison kabyliwallan maassa hänen edessään. Näytti siltä, ettei pieni tyttäreni ollut eläessään löytänyt niin kärsivällistä kuuntelijaa, isäänsä lukuunottamatta. Ja hänen pienen sarinsa kulma oli jo täynnä manteleita ja rusinoita, jotka hänen vieraansa oli hänelle lahjoittanut. "Miksi olet hänelle nuo antanut?" kysyin minä ojentaen hänelle puoli rupiaa. Mies otti arvelematta rahan ja pisti sen taskuunsa.
Kun tunnin kuluttua palasin kotiin, havaitsin kolikon aiheuttaneen levottomuutta paljoa enemmän kuin sen todellinen arvo oli. Kabyliwalla näet oli antanut sen Minille, ja kun tytön äiti oli nähnyt tuon kirkkaan kappaleen, hän oli kovistellut lasta: "Mistä olet saanut tuon puolen rupian rahan?"
"Kabyliwalla sen minulle antoi", vastasi Mini mielissään.
"Kabyliwalla sen sinulle antoi!" huudahti hänen äitinsä kauhistuneena.
"Mini kulta, kuinka voitkaan sen häneltä ottaa?"
Samassa minä saavuin paikalle ja pelastin tytön uhkaavasta onnettomuudesta ryhtyen sitten itse ottamaan selkoa asiasta.
Kävi ilmi, etteivät he olleet ensimmäistä kertaa toistensa kanssa seurustelleet. Kabyliwalla oli hälventänyt lapsen pelon lahjomalla häntä taitavasti pähkinöillä ja manteleilla, ja he olivat nyt hyvät ystävykset.
Heillä oli monta ihmeellistä leikkiä, jotka kaikki heitä kovin huvittivat. Mini istui kaikessa pienokaisen arvokkuudessaan vastapäätä tuota jättiläiskokoista vierasta, veti kasvonsa naurunvireeseen ja aloitti: "Kabyliwalla, kabyliwalla! Mitä sinulla onkaan säkissäsi?"
Toinen vastasi vuorelaisen nenä-äänin: "Norsuhan minulla siellä on!" Siinä kenties ei ollut sinänsä suurtakaan ilon aihetta, mutta he molemmat nauttivat tuosta leikinlaskusta verrattomasti. Ja minua tuo lapsen ja täysi-ikäisen juttelu aina erinomaisesti viehätti.
Kabyliwalla, joka ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, kysyi vuorostansa:
"Kuulehan, pienokainen, milloin sinä lähdet appelaan?"
Useimmat pienet bengalilaistytöt ovat sillä iällä jo aikoja sitten kuulleet puhuttavan appelasta, mutta me, jotka olimme hieman uudenaikaiset, olimme salanneet ne asiat lapseltamme, joten kysymyksen täytyi olla Minille jossakin määrin mieltähämmentävä. Hän ei kumminkaan ollut millänsäkään, vastasihan vain nokkelasti: "Lähdetkös sinä sinne?"
Kabyliwallan luokkaan kuuluvat miehet tietävät varsin hyvin, että sanalla appela on kaksi eri merkitystä. Se merkitsee kaunistelevana nimenä vankilaa, paikkaa, jossa meistä pidetään hyvä huoli meidän tarvitsematta mitään kustannuksia suorittaa. Tältä kannalta ymmärsi jykevä kulkukauppias tyttäreni kysymyksen. "Odotahan", virkkoi hän heristäen nyrkkiänsä näkymättömälle poliisimiehelle, "odotahan vain, kyllä minä appeni löylytän!" Tuon kuullessaan ja kuvitellessaan hätääntyneen sukulaisen oloa Mini nauroi helakasti, ja hänen jykevä ystävänsä yhtyi samaan iloon.
Tämä tapahtui syksyaamuina, siis siihen aikaan, jolloin entisten aikojen kuninkaat lähtivät valloitusretkille, ja minä, joka en milloinkaan lähtenyt kotinurkistani Kalkuttasta, annoin henkeni vaeltaa yli koko maanpiirin. Kunhan vain kuulin jonkin vieraan maan nimen, niin sydämeni sykki sitä kohti, ja jos näin kadulla muukalaisen, niin aloin kutoa kokonaista haavelmien verkkoa: kuvailin mieleeni hänen etäisen kotimaansa vuoret, laaksot ja metsät, hänen majansa siinä ympäristössä ja kaukaisten erämaiden vapaan ja riippumattoman elämän. Vieraiden seutujen näkymöt nousevat sitä eloisampina minun mielikuvitukseeni, kun minä vietän sellaista kasvinelämää, että kehoitus matkallelähtemiseen kohtaisi minua kuin salamanisku. Tuon kabyliwallan seurassa minä tunsin heti siirtyväni karujen, korkeiden kalliohuippujen juurelle, missä kapeat rotkotiet poimuttelivat. Minä näin tavaroita kuljettavien kameelien rivin ja turbaanipäiset kauppiaat, jotka omituisin vanhoin ampuma-asein ja keihäin varustettuina liikkuivat alaspäin kohti tasankomaata. Minä näin… Mutta kun olin ehtinyt johonkin sellaiseen kohtaan, niin Minin äiti keskeytti mietteeni hartaasti pyytämällä minua "varomaan tuota miestä".
Minin äiti on valitettavasti kovin pelokas nainen. Kuullessaan kadulta jotakin melua tai nähdessään henkilöitä tulevan kohti taloa hän johtuu kohta päättelemään, että siellä on tulossa joko varkaita tai juoppoja tai käärmeitä tai tiikereitä tai malariaa tai torakoita tai toukkia tai englantilaisia merimiehiä. Kaikkien myöhempien vuosien kokemuskaan ei ollut auttanut häntä pelostansa vapautumaan. Hän suhtautui kabyliwallaan mitä epäluuloisimmin ja pyysi minua yhä pitämään häntä huolellisesti silmällä.
Minä koetin nauramalla hälventää hänen pelkojansa, mutta hän otti minut lujille ja esitti juhlallisia kysymyksiä.
Eikö lapsia milloinkaan ryöstetty? Eikö ollut totta, että kabylien keskuudessa oli vallalla orjuus?
Oliko niinkään mieletön se ajatus, että tuo iso mies voi viedä mukanansa pienen lapsen?
Minä huomautin, että vaikka tuo kaikki ei ollutkaan mahdotonta, se kuitenkin oli kovin epätodennäköistä. Mutta se ei riittänyt, ja hänen pelkonsa jatkui yhä. Koska hänellä kumminkaan ei ollut mitään tosiasioita sen perusteeksi, ei näyttänyt oikealta kieltää miestä käymästä talossa, ja tutunomainen seurustelu jatkui niin ollen häiriytymättä.
Kerran vuodessa, tammikuun keskivaiheilla, Rahmun, kabyliwalla, tapasi palata kotipuoleensa, ja kun tuo aika lähestyi, hänellä oli kova kiire käydessään talosta taloon kokoamassa saataviansa. Tänä vuonna hän kuitenkin aina keksi tilaisuutta käydä Miniä tervehtimässä. Sivullisesta saattoi näyttää siltä, että he olivat salaisessa liitossa, sillä jos hän ei voinut tulla aamulla, niin hän ilmestyi taloomme illalla.
Minäkin toisinaan hieman hämmästyin tavatessani arvaamattani jonkin pimeän huoneen nurkassa tuon ison, väljästi vaatetetun ja runsaasti kuormitetun miehen; mutta kun sitten Mini juoksi sisään huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" ja nuo ylen eri-ikäiset ystävykset ryhtyivät nauramaan ja pilailemaan kuten ennenkin, niin minä rauhoituin.
Eräänä aamuna, muutamia päiviä ennen hänen kotiinlähtöänsä, minä olin työhuoneessani lukemassa teokseni korjausarkkeja. Oli kolea sää. Ikkunasta lankesivat auringonsäteet minun jalkoihini, ja niiden suoma lämpö oli erittäin tervetullut. Oli pian kello kahdeksan, ja varhaiset käyskelijät olivat peittäneet päänsä kylmyydeltä. Yht'äkkiä minä kuulin kadulta meteliä, ja kun katsahdin ulos, näin Rahmunin, jota pari poliisimiestä kuljetti pois uteliaan poikaparven saattelemana. Kabyliwallan vaatteissa oli veritahroja, ja toisella poliisimiehellä oli kädessään veitsi. Minä riensin ulos, pysähdytin heidät ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Osaksi toiselta osaksi toiselta taholta sain kuulla, että eräs naapuri oli ollut kulkukauppiaalle velassa ostamastaan hartiahuivista, mutta oli kieltänyt sitä ollenkaan saaneensa, joten oli syntynyt kiistaa, jonka aikana Rahmun oli lyönyt häntä puukolla. Kiihtynyt vangittu alkoi kamalasti nimitellä vihollistansa, kun samassa taloni kuistikolle ilmestyi pikku Mini huutaen kuten tavallisesti: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Rahmun kääntyi hänen puoleensa kirkastuvin kasvoin. Tänään hänellä ei ollut säkkiä kainalossaan, joten tyttönen ei voinut keskustella hänen kanssaan norsusta, vaan siirtyi suoraa päätä seuraavaan kysymykseen: "Lähdetkö appelaan?" Rahmun nauroi ja sanoi: "Sinnehän minä juuri lähden, pienokainen!" Huomatessaan, ettei tuo vastaus lasta huvittanut, hän kohotti kahlehdittuja käsiänsä. "Kyllä minä", sanoi hän, "kyllä minä sen vanhan appiukkoni löylyttäisin, mutta käteni ovat sidotut!"
Rahmun tuomittiin murhayrityksestä useiksi vuosiksi vankeuteen.
Aika kului, ja hän joutui unohduksiin. Me suorittelimme tavanomaisia töitämme tavanomaisissa paikoissa ja johduimme tuskin milloinkaan ajattelemaan aikoinaan vapaata vuorelaista, joka nyt vietti vuosiansa vankilassa. Häpeänpä tunnustaa, että hilpeä Mininikin unhotti vanhan ystävänsä. Uudet toverit täyttivät hänen elämänsä. Vanhemmaksi ehtiessään hän alkoi yhä enemmän seurustella toisten tyttöjen kanssa. Viettipä hän heidän seurassaan niin paljon aikaansa, ettei enää joutanut tulemaan isänsä huoneeseen kuten ennen. Me tuskin enää juttelimme toistemme kanssa.
Vuosia oli kulunut. Oli jälleen syksy, ja me olimme valmistelleet Minin häitä. Ne piti vietettämän pudzha-juhlan aikana. Durgan palatessa Kailasiin piti myöskin meidän kotivalomme lähteä miehensä luo ja jättää isänkoti varjoon.
Oli säteilevä aamu. Sateet olivat pesseet ilman raikkaaksi, ja auringonsäteet näyttivät olevan puhdasta kultaa. Ne olivat niin kirkkaat, että niistä heijastui kaunis heleys Kalkuttan katujenkin likaisiin tiilikivimuureihin. Varhaisesta aamuhämärästä alkaen olivat häähuilut soineet, ja jokainen sävel oli saanut sydämeni sykähtelemään. Valitteleva Bhairavi-sävel tuntui kiihtävän lähenevän eron aiheuttamaa tuskaa. Tänä iltana oli Minin määrä joutua miehelään.
Varhaisesta aamusta alkaen oli talomme ollut täynnä hälinää ja levottomuutta. Pihalle piti kohottaa katos bambupaalujen varaan. Kaikkiin huoneisiin ja kuistikolle piti ripustaa heliseviä kynttiläkruunuja. Kiire ja kiihtymys ei ottanut loppuakseen. Minä istuin työhuoneessani tarkastellen laskuja, kun sisään astui joku kunnioittavasti tervehtien ja tullen luokseni. Tulija oli Rahmun, kabyliwalla. Aluksi minä en häntä tuntenut. Hänellä ei ollut säkkiä eikä pitkää tukkaansa, ja hänen olemuksestansa puuttui entinen voiman ilme. Mutta sitten hän hymyili, ja minä tunsin hänet.
"Milloin olet tullut, Rahmun?" kysyin minä häneltä.
"Eilen, illalla", vastasi hän, "minut päästivät vankilasta".
Sanat sorahtivat korvissani. Minä en ollut milloinkaan ennen jutellut henkilön kanssa, joka oli haavoittanut lähimmäistänsä, ja sydäntäni kouristi, kun tuon havaitsin, sillä minusta tuntui siltä, että päivä olisi voinut alkaa paremmin entein, ellei hän olisi ilmaantunut.
"Olemme tässä juhlaa valmistelemassa, ja minulla on kova kiire", sanoin minä. "Voitko kenties tulla jonakin toisena päivänä?"
Hän kääntyi kohta menemään, mutta ovelle ehdittyänsä hän epäröi ja virkkoi: "Enkö saa ohimennen nähdä pienokaista?" Hän ajatteli Minin olevan yhä entisensä ja juoksevan häntä vastaan, kuten ennenkin, huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Hän oli kuvitellut, että he voisivat nauraa ja jutella toistensa seurassa aivan samoin kuin menneinä päivinä. Olipa hän entisiä aikoja muistellen tuonut mukanansa somasti paperiin käärittyjä manteleita, rusinoita ja rypäleitä, jotka oli nähtävästi saanut joltakin maanmieheltänsä; hänen oma varastonsa näet oli ollut ja mennyt.
Minä sanoin jälleen: "Talossa on juhlat, ja sinä et voi päästä näkemään ketään tänään."
Miehen kasvot ilmaisivat ankaraa pettymystä. Hän silmäili minua vähän aikaa mietteissään, sanoi "Jumalan haltuun" ja lähti.
Minä olin hieman pahoillani ja aioin jo kutsua hänet takaisin, kun hän samassa palasi itsestään. Hän astui luokseni, ojensi minulle lahjojansa ja sanoi: "Minä olen tässä tuonut vähän pienokaiselle. Annatteko ne hänelle?"
Minä otin ne ja aioin maksaa hänelle, kun hän samassa tarttui käteeni ja sanoi: "Te olette kovin hyvä, arvoisa herra! Pitäkää minut mielessänne! Älkää tarjotko minulle rahaa! — Teillä on pieni tyttö; minulla on samanlainen kotonani. Minä muistelen häntä, kun tuon hedelmiä teidän lapsellenne — en tee sitä hyötyäkseni."
Sen sanottuaan hän pisti kätensä avaran, pitkän viittansa sisäpuolelle ja veti esiin pienen likaisen paperikappaleen. Hän kehitteli sen varovasti auki ja levitti sen molemmin käsin pöydälleni. Siinä oli pienen käden kuva. Ei mikään valokuva eikä piirros. Se oli musteella tahritun, paperiin painetun kämmenen kuva. Hän oli kantanut tuota pienen tyttösensä muistoa povellaan joka vuosi, kun oli tullut Kalkuttaan kaupitsemaan kaduilla tavaroitansa.
Silmiini kihosivat kyynelet. Minä unohdin, että hän oli köyhä kabyli, hedelmäin kaupustelija, minä sitävastoin… Mutta ei, enhän minä ollut häntä merkillisempi. Hänkin oli isä.
Tuo hänen etäisessä vuorelaiskodissansa elävän pienen Parvatin kädenkuva palautti mieleeni oman pienen Minini.
Minä lähetin heti hakemaan Miniä sisäsuojista. Monenlaisia vaikeuksia esitettiin, mutta minä en ottanut niitä kuullakseni. Niinpä ilmestyi Mini näkyviin punaisissa silkkisissä häävaatteissaan, punainen otsamerkkihiusmarrossaan, nuoreksi morsiameksi koristeltuna, ja seisoi ujona edessäni.
Kabyliwalla silmäili hieman hämmästyneenä tuota ilmestystä. Hän ei tietänyt, kuinka verestäisi vanhaa ystävyyttä. Vihdoin hän hymyili ja virkkoi: "Pienokainen, lähdetkö sinä tänään appelaan?"
Mutta Mini ymmärsi nyt, mitä "appi" merkitsi, eikä voinut vastata niinkuin ennen. Kysymys sai hänet punastumaan, ja hän seisoi siinä, morsiamenkasvot painuksissa.
Minä muistin sen päivän, jona kabyliwalla ja Mini olivat ensimmäisen kerran toisensa kohdanneet, ja tunsin mieleni haikeaksi. Minin lähdettyä Rahmun huokasi syvään ja istuutui permannolle. Hänen mieleensä oli äkkiä johtunut, että hänen oman tyttärensäkin oli täytynyt tänä pitkänä aikana kasvaa ja että ystävyys oli uudelleen solmittava. Hän ei varmaankaan löytäisi pienokaista sellaisena kuin oli hänet nähnyt aikoja sitten. Ja mitä kaikkea hänelle olikaan voinut tapahtua näinä kahdeksana vuotena?
Häähuilut soivat, ja lempeä syysaurinko valoi kultiansa ympärillemme. Mutta Rahmun istui yhä Kalkuttan talossa kapean kadun varrella ja näki edessään Afganistanin jylhät vuoret.
Minä otin esiin setelin ja ojensin sen hänelle sanoen: "Palaa kotiin tyttäresi luo, Rahmun, ja olkoon kohtaamisenne ilo minun lapselleni onneksi!"
Tuon lahjan hänelle annettuani havaitsin olevan välttämätöntä hieman supistaa juhlallisuuksia. Minun täytyi luopua suunnitellusta juhlavalaistuksesta ja soittokunnasta, ja talon naisväki oli kovin masennuksissa sen kuullessaan. Mutta minulle hääjuhla oli sitä iloisempi, kun ajattelin, että kauan kadoksissa ollut isä kohtaisi etäisessä maassa jälleen ainoan lapsensa.