KOTIINTULO
Phatik Tshakravorti oli kylän poikien johtaja kaikissa heidän salajuonissaan. Hänen mieleensä johtui uusi vallattomuus. Virran rantaliejussa lepäsi iso tukki odottaen mastopuuksi muovautumista. Hän päätti nyt, että heidän piti yhteisin voimin siirtää tukki paikoiltansa ja vierittää se pois. Tukin omistaja tulisi varmaan vihastumaan ja hämmästymään, ja heillä itsellään olisi siitä aimo huvi. Kaikki hyväksyivät ehdotuksen ja ryhtyivät yksimielisesti sitä toteuttamaan.
Mutta juuri silloin, kun leikki oli alkamassa, ilmestyi näyttämölle Makhan, Phatikin nuorempi veli, ja istuutui sanaakaan sanomatta hirrelle heidän eteensä. Pojat seisoivat hetkisen ällistyneinä. Eräs joukosta tuuppasi häntä verraten hellävaroin ja kehoitti poistumaan paikaltansa, mutta hän jäi paikalleen kehoituksesta vähääkään välittämättä. Hän näytti nuorelta filosofilta, joka mietiskelee kaikkien leikkien turhuutta. Phatik oli kiukuissaan. "Kuulehan, Makhan", huudahti hän, "jos et lähde siitä ihan heti, niin minä sinut löylytän!"
Makhan vain siirtyi mukavampaan asentoon.
Jos Phatik nyt mieli säilyttää yleisön nähden kuninkaallisen arvovaltansa, niin selvää oli, että hänen piti toteuttaa uhkauksensa. Mutta ratkaisevana hetkenä hänen rohkeutensa petti. Hänen hedelmällinen henkensä keksi kuitenkin nopeasti uuden keinon, joka oli omansa saattamaan hänen veljensä häviöön ja lisäksi tuottamaan poikien parvelle lisää huvia. Hän käski vierittää tukin Makhanineen päivineen. Makhan kuuli käskyn ja piti kunnia-asianansa olla vääjäämättä. Mutta hän, samoinkuin muutkin maallisen kunnian tavoittelijat, unohti asiaan liittyvän vaaran.
Pojat alkoivat kaikin voimin vierittää tukkia huutaen: "Yks, kaks, ko-olme!" Kolmeen asti ehdittyä tukki lähti, ja samassa oli menoteillä myöskin Makhanin filosofia, maine ja kaikki.
Kaikki toiset pojat huusivat ihastuksissaan kurkkunsa käheiksi, mutta Phatik oli hieman pelästynyt. Hän tiesi, mitä nyt oli tuleva. Ja aivan oikein: Makhan nousi Maaemon povelta sokeana kuin kohtalo ja raivotarten tavoin huutaen. Hän hyökkäsi Phatikin kimppuun, kynsi hänen kasvojansa, löi ja potki häntä ja juoksi sitten ulvoen kotiin. Draaman ensimmäinen näytös oli suoritettu.
Phatik pyyhki kasvonsa, istuutui rantaan uponneen venheen laidalle ja alkoi pureksia jotakin ruohonkortta. Laituriin saapui alus, ja siitä astui maihin keski-ikäinen, harmaahiuksinen ja tummaviiksinen mies. Hän näki pojan istuvan siinä joutilaana ja tiedusteli häneltä Tshakravortien asuntoa. Phatik pureksi yhä korttansa ja vastasi: "Tuolla", mutta oli kerrassaan mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hän neuvoi. Vieras kysyi toistamiseen. Phatik heilutteli jalkojansa venheen laidalla ja virkkoi: "Lähtekää silmittelemään."
Mutta sitten saapui kotoa palvelija, joka ilmoitti äidin haluavan saada puhutella Phatikia. Phatik kieltäytyi lähtemästä. Mutta palvelija vallitsi tilannetta, tempasi hänet syliinsä ja lähti kantamaan voimattoman raivon vallassa potkivaa ja tempovaa taakkaansa.
Phatikin ehdittyä kotiin hänen äitinsä sai hänet näkyviinsä ja huusi kiukkuisesti: "Joko taas olet lyönyt Makhania?"
Phatik vastasi ärtyneesti: "Enkä ole; kuka sinulle on sellaista uskotellut?"
Hänen äitinsä huusi sitäkin äänekkäämmin: "Älä puhu perättömiä!
Oletpahan."
Phatik virkkoi kiukkuisesti: "Enkä ole, saat sen uskoa. Kysy Makhanilta!" Mutta Makhan piti parhaana pysyä aikaisemmassa väitteessänsä. Hän sanoi: "Totta se on, äiti, Phatik löi minua."
Phatikin kärsivällisyys oli jo lopussa. Sellaista vääryyttä hän ei voinut sietää. Hän hyökkäsi Makhanin kimppuun ja mukiloi häntä minkä ennätti. "Tuossa", huusi hän, "tuossa ja tuossa ja tuossa saat valheistasi".
Äiti asettui heti Makhanin puolelle ja hääti Phatikin pois paukuttaen häntä kämmenpohjillansa. Kun sitten Phatik sysäsi hänet syrjään, hän huudahti: "Mitä teetkään, sinä pieni vintiö! Lyötkö omaa äitiäsi?"
Asiain ehdittyä tähän kriitilliseen vaiheeseen saapui taloon aikaisemmin mainittu harmaapäinen vieras. Hän tiedusteli, mikä oli hätänä. Phatik oli nolona ja häpeissään.
Kun hänen äitinsä sitten astui kahakasta loitommalle ja silmäili vierasta, niin hänen kiukkunsa muuttui hämmästykseksi. Hän näet tunsi veljensä ja huudahti: "Sinäkö, Dada! Mistä tuletkaan?"
Samalla hän kumarsi maahan asti ja kosketti veljensä jalkoja. Veli oli lähtenyt pois paikkakunnalta pian hänen naimisiin mentyänsä ja oli perustanut liikkeen Bombayhin. Hänen sisarensa oli menettänyt miehensä, veljen vielä Bombayssä oleskellessa. Nyt Bishamber oli palannut Kalkuttaan ja oli heti alkanut etsiä sisartansa. Kohta kun oli saanut tietää hänen asuinpaikkansa, hän oli rientänyt häntä tervehtimään.
Seuraavat päivät olivat täyden ilon päiviä. Veli tiedusteli, kuinka oli poikien kasvatuksen laita. Sisar kertoi, että Phatikista oli alinomainen kiusa: hän oli laiska, tottelematon ja hurjapäinen. Makhan sitävastoin oli kultaisen kiltti, lauhkea kuin lammas ja erittäin halukas lukemaan. Bishamber tarjoutui ystävällisesti vapauttamaan sisarensa Phatikista, jonka lupasi ottaa kasvattaakseen omien lapsiensa keralla Kalkuttassa. Leskeytynyt äiti suostui mielellään ehdotukseen. Enon tiedustellessa, halusiko Phatik lähteä hänen mukanansa Kalkuttaan, pojan ilo oli rajaton, ja hän virkkoi: "Kyllä haluan, eno!" Oli ilmeistä, että halu tosiaankin hänen mielessänsä paloi.
Phatikista vapautuminen oli äidille sanomaton huojennus. Hän suhtautui poikaan ennakkoluuloisesti, ja veljesten kesken ei ollut rakkaudentunteita vallitsemassa. Hän pelkäsi aina, että Phatik jonakin kauniina päivänä upottaisi Makhanin virtaan, murskaisi hänen pääkuorensa ottelussa tai syöksisi hänet jollakin muulla tavalla onnettomuuteen. Samalla hän oli hieman pahoillaan siitä, että Phatik ylen innokkaasti himoitsi päästä kotoa lähtemään.
Kun asia oli valmiiksi puhuttu, Phatik tiedusteli enoltansa alinomaa, milloin lähtö tapahtuisi. Hän oli koko päivän kuin tulisilla hiilillä ja valvoi suurimman osan yötä. Hän testamenttasi Makhanille ikiajoiksi ongenvapansa, ison leijansa ja pelipallonsa. Näinä eron hetkinä hän tosiaankin suhtautui Makhaniin rajattoman auliisti.
Heidän Kalkuttaan saavuttuansa Phatik sai tilaisuuden tutustua tätiinsä, joka ei suinkaan iloinnut tästä tarpeettomasta perheenlisäyksestä. Hänen mielestään omat pojat, kolme luvultansa, antoivat jo aivan riittävästi tekemistä. Neljätoistavuotiaan maalaispojan tuominen heidän joukkoonsa oli ankaraa levottomuutta herättävä asia. Bishamberin olisi tosiaankin pitänyt hieman harkita, ennenkuin menetteli niin varomattomasti.
Tässä inhimillisten olosuhteiden maailmassa ei ole pahempaa vastusta kuin neljäntoista vuoden ikäinen poika. Hän ei ole koristeellinen enempää kuin hyödyllinenkään. On mahdotonta osoittaa hänelle hellyyttä niinkuin pienelle poikaselle, ja hän on aina tiellä. Jos hän lapsellisesti lavertelee, niin hän saa pikkulapsen nimen, ja jos hän vastaa täysi-ikäisen tavalla, niin hän on julkea. Itse asiassa moititaan hänen puhettansa aina ja joka suhteessa. Sitäpaitsi hän on kovin vähän miellyttävässä kasvuiässänsä. Hän kasvaa vaatteistansa sopimattoman nopeasti, hänen äänensä käy karheaksi, murtuu ja rämisee, kasvot muuttuvat äkkiä kulmikkaiksi ja rumiksi. Helppo on antaa anteeksi varhaisen lapsuuden puutokset, mutta vaikeata on sietää neljätoistavuotiaan pojan välttämättömiäkään virheitä. Nuorukainen taipuu kiusallisessa määrässä tarkkaamaan omaa olemustansa. Vanhempien henkilöiden kanssa keskustellessaan hän on joko sopimattoman julkea tai niin liioitellun ujo, että näyttää häpeävän omaa olemassaoloansa.
Sittenkin on laita niin, että nuorukainen juuri tällä iällä sisimmässä sydämessään kaipaa eniten tunnustusta ja rakkautta ja antautuu orjaksi jokaiselle, joka osoittaa hänelle huomaavaisuutta. Mutta kukaan ei uskalla julkisesti ilmaista kiintymystänsä, koska sellaista suhtautumista pidetään hemmoitteluna ja senvuoksi vaarallisena pojalle. Alinomaista torumista ja moittimista sietäen hän niinmuodoin joutuu suuressa määrin muistuttamaan kulkukoiraa, joka on kadottanut isäntänsä.
Neljäntoista vuoden ikäiselle pojalle hänen oma kotinsa on ainoa onnela. Vieraassa talossa vieraiden ihmisten joukossa eläminen lähentelee kidutusta; korkeimpana autuutena sitävastoin on saada ystävällisiä silmäyksiä naisilta ja välttyä heidän välinpitämättömältä kohtelultansa.
Phatikille muodostui ankaraksi tuskaksi asua epämieluisena vieraana tätinsä talossa tuon vanhahkon naishenkilön alinomaisen halveksimisen ja nöyryytyksen esineenä. Jos täti joskus pyysi häntä jotakin toimittamaan, hän oli niin ylen iloinen, että meni suorituksessaan liiallisuuksiin. Silloin täti kehoitti häntä käyttäytymään vähemmän tuhmasti ja pysyttelemään koulutehtäviensä ääressä.
Tukahduttavan laiminlyönnin ilmakehä tädin talossa ahdisti Phatikia siinä määrin, että hänestä tuntui, kuin hengittäminen olisi uhannut käydä mahdottomaksi. Hänen teki mielensä lähteä ulos vainiolle ja hengittää täysin keuhkoin. Mutta sellaista vainiota ei ollut olemassa. Kalkuttan talojen ja muurien joka puolelta ympäröimänä hän yön toisensa jälkeen uneksi maalaiskodistansa ja ikävöi sinne takaisin. Hän muisti sen mainion niityn, missä hän oli päiväkaudet leijaansa lennättänyt, leveät virran rantamat, missä oli harhaillut koko päivän laulaen ja ilosta hihkuen, kapean virran, missä voi uida ja sukellella mielin määrin. Hän ajatteli poikajoukkoa, jonka ehdoton käskijä oli ollut, ja ennen kaikkea hän muisteli kiivasta äitiänsä, joka suhtautui häneen kovin ennakkoluuloisesti, muisteli öin päivin. Se oli jonkinlaista fyysillistä rakkautta kuten eläimissä: halua olla sen läheisyydessä, jota rakastaa, sanomatonta rauhattomuutta eron aikana, — sydän siinä äänettömästi huutaa äitiä, niinkuin vasikka kaihoisasti ammuu illan hämärissä. Tuo rakkaus, joka oli melkein pelkkää eläimellistä vaistoa, kiihdytti arkaa, hermostunutta, laihaa, kömpelöä ja rumaa poikaa. Kukaan ei kyennyt sitä ymmärtämään, mutta se kalvoi hänen mieltänsä alinomaa.
Koulussa ei ollut yhtään poikaa, joka olisi ollut suuremmassa määrin takapajulla kuin Phatik. Jos opettaja kysyi häneltä jotakin, hän seisoi suu auki ja sanatonna ja sieti ylenmääräistä taakkaa kantavan aasin tavoin kärsivällisesti ne iskut, joita hänen selkäänsä satoi. Toisten poikien ollessa leikkimässä hän seisoi mietteisiinsä vaipuneena ikkunanpielessä silmäillen etäisten rakennusten kattoja. Ja jos hän silloin sattui havaitsemaan lapsia leikkimässä jollakin kattotasanteella, niin hänen sydäntänsä kouristi tuskallinen kaipaus.
Eräänä päivänä hän keräsi koko rohkeutensa ja kysyi enoltansa: "Eno, milloin saan palata kotiin?"
Eno vastasi: "Odotahan, kunnes tulee lupa-aika."
Mutta lupa-aika oli tuleva vasta marraskuussa, ja siihen mennessä sai odottaa kauan.
Eräänä päivänä Phatik kadotti koulukirjansa. Hänen oli ollut erittäin vaikea oppia tehtäviänsä kirjojenkin avulla. Nyt se oli kerrassaan mahdotonta. Opettaja kuritti häntä joka päivä armottomasti. Hänen asemansa kävi niin surkean kurjaksi, että hänen serkkunsa jo häpesivät tunnustaa hänet sukulaiseksensa. He alkoivat pilkata ja loukata häntä vielä enemmän kuin toiset pojat. Vihdoin hän meni tätinsä luo ja tunnusti kadottaneensa kirjansa.
Täti mursi halveksien suutansa ja sanoi: "Sinä iso kömpelö maalaistollo! Enhän minä, jolla on suuri perhe hoidettavana, voi ostaa sinulle uusia kirjoja viisi kertaa kuussa."
Palatessaan sinä iltana koulusta Phatik tunsi päätänsä kovin pakottavan ja värisi vilusta. Hän arvasi sairastuneensa malariaan. Hänen pahimpana pelkonansa oli se, että joutuisi tuottamaan vaivaa tädille.
Seuraavana aamuna Phatikia ei löytynyt mistään. Kaikki etsimiset lähitienoilla osoittautuivat tuloksettomiksi. Oli satanut koko yön, ja ne, jotka lähtivät poikaa hakemaan, palasivat läpimärkinä. Vihdoin Bishamber pyysi apua poliisilta.
Illansuussa pysähtyivät katetut poliisivaunut oven eteen. Satoi yhä, ja kadut olivat tulvan vallassa. Kaksi poliisimiestä kantoi Phatikin Bishamberin eteen. Hän oli läpimärkä kiireestä kantapäähän asti, kerrassaan loan peitossa, kasvot ja silmät olivat kuumeen tulehduttamat, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Bishamber otti hänet syliinsä ja kantoi sisäsuojiin. Nähdessään hänet hänen vaimonsa huudahti: "Millainen vaiva meillä onkaan ollut tuosta pojasta. Eikö olisi parasta lähettää hänet kotiin?"
Phatik kuuli hänen sanansa ja lausui nyyhkyttäen: "Eno, minä olin menossa kotiin, mutta ne retuuttivat minut takaisin."
Kuume kiihtyi ankaraksi, ja poika oli koko yön houreissa. Bishamber kutsutti lääkärin. Phatik avasi kuumehehkuiset silmänsä, tuijotti kattoon ja kysyi ikäänkuin muissa ajatuksissa: "Eno, joko lupa-aika on tullut? Saanko lähteä kotiin?"
Bishamber pyyhkäisi kyynelet silmistänsä, tarttui Phatikin laihoihin ja kuumiin käsiin ja istui hänen luonansa koko yön. Poika alkoi jälleen sopertaa. Vihdoin hänen äänensä kiihtyi: "Äiti", huudahti hän, "älä lyö minua! Minä puhun totta!"
Seuraavana päivänä Phatik tuli hetkiseksi tajuihinsa. Hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan. Lopulta hänen päänsä painui takaisin pielukselle pettymyksen ilmein. Hän käänsi kasvonsa seinään päin syvään huoaten.
Bishamber ymmärsi hänen ajatuksensa, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi: "Phatik, minä olen lähettänyt hakemaan äitiäsi."
Päivä kului. Lääkäri virkkoi huolestunein äänin, että pojan tila oli erittäin arveluttava.
Phatik alkoi huutaa: "Mitattu — kolme syltä. Mitattu — neljä syltä. Mitattu —." Hän oli kuullut virta-alusten miesten siten huutelevan luotauksensa tuloksia. Nyt hän oli itse luotaamassa pohjatonta merta.
Myöhemmin samana päivänä syöksyi Phatikin äiti huoneeseen kuin tuulenpyörre, alkoi käydä huhtoa edestakaisin, valittaa ja parkua.
Bishamber yritti saada häntä tyyntymään, mutta hän heittäytyi vuoteeseen ja huusi: "Phatik, kultaseni, minun kultaseni!"
Phatik keskeytti hetkiseksi rauhattoman liikehtimisensä. Hänen kätensä lakkasivat heilumasta ylös ja alas. Hän sanoi: "Mitä nyt?"
Äiti huusi jälleen: "Phatik, kultaseni, minun kulta poikani."
Phatik käänsi päätänsä ylen hitaasti ja sanoi, ketään näkemättä: "Äiti, loma-aika on tullut."
HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: LAPSI
I
Tullessaan palvelijaksi isäntänsä taloon Raitsharan oli kahdentoista vuoden ikäinen. Hän kuului samaan kastiin kuin hänen herransa, ja hänen tehtäväksensä annettiin herran pienen pojan hoitaminen. Ajan kuluessa poika varttui kyllin suureksi lakatakseen istumasta Raitsharanin käsivarrella ja alkaakseen käydä koulua. Koulusta hän siirtyi yliopistoon ja yliopistosta tuomarinvirkaan. Ennen hänen naimisiinmenoansa Raitsharan oli hänen ainoana palvelijanansa.
Mutta kun sitten tuli taloon emäntä, niin Raitsharan havaitsi olevansa kahden herran palveluksessa. Koko hänen entinen vaikutusvaltansa siirtyi uudelle valtiattarelle. Asian tasoitti uusi tulokas. Anukul sai pojan, ja uupumattoman huolellinen Raitsharan sai pojan pian kerrassaan valtoihinsa. Hän kiikutteli pienokaista käsivarsillansa, jutteli sille käyttäen käsittämätöntä lastenkieltä, vei kasvonsa aivan likelle lasta ja veti ne jälleen iloisesti irvistäen takaisin.
Poika osasi jo kontata ja kiivetä kynnyksen yli. Kun Raitsharan lähti sitä tavoittamaan, se tavallisesti pyrki pakoon vallattomasti nauraen ja kirkuen. Raitsharania hämmästytti se erinomainen ketteryys ja täsmällinen harkintakyky, jota pienokainen takaa-ajettuna osoitti. Hänen katseessaan oli salaista arkuutta ja syvää kunnioitusta, kun hän virkkoi valtiattarellensa: "Teidän pojastanne tulee varmaan tuomari."
Uusia ihmeitä ilmeni aikanansa. Lapsen ensimmäiset vaaperrukset merkitsivät Raitsharanin mielestä uuden kauden alkua ihmiskunnan historiassa. Kun poika sitten osasi mainita isäänsä "Ba-ban" äitiänsä "Ma-man" ja Raitsarania "Tsan-nan" nimellä, niin Raitsharanin riemastus oli rajaton. Hän juoksi ilmoittamaan uutista koko maailmalle.
Jonkin ajan kuluttua Raitsharanin piti osoittaa lahjakkuuttansa toisin tavoin. Hänen oli esimerkiksi oltava hevosena, otettava suitset suuhunsa ja potkittava vimmatusti. Sitäpaitsi hänen täytyi painia pienen holhokkinsa kanssa, ja ellei hän lopuksi osannut taitavasti kellahtaa selällensä ja joutua häviölle, syntyi välttämättä suuri parku.
Niihin aikoihin Anukul siirrettiin erääseen piirikuntaan Padma-virran varrelle. Kalkuttan kautta matkustaessaan hän osti pojallensa pienet vankkurit. Sitäpaitsi hän hankki keltaisen silkkinutun, kultareunuksisen lakin ja muutamia kultaisia ranne- ja nilkkarenkaita. Raitsharanin tapana oli juhlallisen ylpeästi pukea ne pienen holhokkinsa ylle joka kerta, kun he lähtivät kävelemään.
Sitten tuli sadeaika, ja vettä tulvi päivän toisensa jälkeen taukoamatta. Ahnas virta nieli suunnattoman suuren käärmeen tavoin pengermiä, kyliä, viljavainioita ja peitti tulvaansa hiekkarantamien korkeat ruohot. Aika ajoin, rantapengermien murtuessa, kuului kumea jymy. Päävirran lakkaamaton kohina kuului etäälle. Ohikiitävät vaahtojoukot osoittivat veden kiihkeätä juoksua.
Eräänä iltapäivänä sade taukosi. Sää oli pilvinen, mutta viileä ja kirkas. Raitsharanin pieni itsevaltias ei halunnut pysytellä huoneissa niin kauniina ehtoopäivänä. Hänen majesteettinsa astui vankkureihin, Raitsharan asettui aisoihin ja veti hänet hitaasti aina virran rannalla sijaitseville riisipelloille saakka. Pelloilla ei ollut ketään, ja virralla ei näkynyt yhtäkään venhettä. Vesipinnan toisella puolen, lännessä, pilvet olivat repeytyneet. Auringonlaskun hiljainen juhlallisuus ilmeni hehkuvassa loistossaan. Tämän hiljaisuuden vallitessa lapsi äkkiä viittasi sormellaan eteensä ja huusi: "Tshan-na! Anna kukka!"
Aivan lähellä liejukossa seisoi suuri kadamba-puu täydessä kukassaan. Lapsi-majesteetti katseli sitä ahnain silmin, ja Raitsharan arvasi, mistä oli kysymys. Hän oli hiljattain sommitellut samanlaisista kukkapalleroista pienet vankkurit, ja poika oli vetänyt niitä koko päivän jäljessään niin ylen onnellisena, ettei Raitsharanin ollut tarvinnut ollenkaan ottaa suitsia suuhunsa. Hänet ylennettiin hevosesta ajomieheksi.
Mutta tänä iltana Raitsharania ei ollenkaan haluttanut lähteä kahlaamaan polvia myöten mudassa saadakseen käsiinsä kukkia. Niinpä hän vikkelästi osoitti sormellaan aivan toiseen suuntaan huudahtaen: "Katsohan, pienokainen! Katsohan lintua!" Monenlaisin naurettavin äännähdyksin hän nopeasti kuljetti vankkurit pois puun läheisyydestä.
Lapsi, jonka on määrä tulla tuomariksi, ei kumminkaan ole niin helposti petettävissä. Sitäpaitsi ei sattunut olemaan sillä hetkellä hänen silmällensä mitään kiintokohtaa. Ja kuviteltu lintu ei kelpaa kovin kauan uskottelun esineeksi.
Pieni herra piti päänsä, ja Raitsharan oli ihan neuvoton. "Olkoonpa menneeksi, pienokaiseni", virkkoi hän vihdoin, "istu sinä siinä vankkureissasi, minä menen hakemaan sinulle kauniin kukan. Mutta älähän huoli lähteä veden partaalle."
Sen sanottuansa hän paljasti säärensä polvia myöten ja lähti kahlaamaan halki liejun kohti kukkivaa puuta.
Raitsharanin poistuttua hänen pieni herransa riensi juosten kohti kiellettyä vettä. Hän näki virran kiitävän ohi ja kuuli sen kumun ja kohinan. Näytti siltä, kuin tottelemattomat laineet olisivat nekin paenneet jotakin suurempaa Raitsharania nauraen tuhannen lapsosen äänin. Kun ihmisen lapsi näki niiden vallattomuuden, niin hänen sydämensä kiihtyi ja kävi levottomaksi. Hän kiipesi salaa pois vankkureistansa ja vaapersi kohti virtaa. Matkallansa hän poimaisi maasta pienen kepin ja kumartui sitten yli virran partaan ollen muka onkivinansa. Vallattomat vedenneidot tuntuivat salaperäisin äänin kutsuvan häntä luoksensa leikkimään.
Raitsharan oli poiminut kahmalollisen kukkia ja kantoi niitä rannalle nuttunsa liepeessä, kasvot hymyn seppelöiminä. Mutta kun hän sitten ehti vankkurien luo, ei siellä ollutkaan ketään. Hän silmäili joka puolelle, mutta ketään ei näkynyt. Hän katsoi jälleen vaunuihin, mutta eihän siinä ketään ollut.
Tuona ensimmäisenä kauhun tuokiona veri jähmettyi hänen suonissansa. Hänen silmissään ui koko maailma kuin mustana usvana. Murtuneen sydämensä syvyydestä hän huusi läpitunkevasti: "Pienokainen, pienokainen, missä oletkaan?"
Mutta mikään ääni ei kuulunut vastaavan: "Täällä, Tshan-na." Ei kaikunut lapsen vallatonta naurua vastaukseksi, lapsen ilohuudot eivät tervehtineet häntä. Virta vain vyöryi eteenpäin kumisten ja kohisten kuten ennenkin — ikäänkuin ei olisi tietänyt mitään ja ikäänkuin sillä ei olisi ollut aikaa huolia niin mitättömästä inhimillisestä tapahtumasta, lapsen kuolemasta.
Illan lähetessä Raitsharanin valtiatar kävi kovin levottomaksi. Hän lähetti miehiä joka suunnalle etsimään. Miehet lähtivät lyhdyt käsissään ja saapuivat vihdoin Padman partaalle. Sieltä he löysivät Raitsharanin, joka juoksi vainiolla kuin rajutuuli huutaen ilmoille epätoivoansa: "Pienokaiseni, pienokaiseni, missä oletkaan!"
Kun he vihdoin saivat Raitsharanin kotiin, hän heittäytyi valtiattarensa jalkojen eteen. He pudistelivat häntä ja kysyivät yhä uudelleen, mihin hän oli lapsen jättänyt; mutta hän osasi sanoa vain sen, ettei mitään tietänyt.
Vaikka kaikki olivatkin sitä mieltä, että Padma oli lapsen nielaissut, jäi mieliin kuitenkin väijyvä epäilys. Samana iltana näet oli havaittu kylän lähistöllä joukko mustalaisia, ja heitä hieman epäiltiin. Johtuipa äiti hurjan tuskansa vallassa ajattelemaan niinkin, että Raitsharan itse oli lapsen varastanut. Liikuttavasti pyytäen hän kutsui Raitsharanin puheillensa ja lausui: "Raitsharan, anna minulle takaisin pienokaiseni. Anna takaisin lapseni. Ota minulta rahaa niin paljon kuin tahdot, mutta anna lapseni takaisin!"
Raitsharan vain takoi otsaansa vastaukseksi. Hänen emäntänsä käski hänen lähteä talosta.
Anukul yritti järkisyiden nojalla saada vaimonsa luopumaan tuosta ihan epäoikeutetusta epäilyksestä. "Mikä ihme", sanoi hän, "olisikaan voinut vietellä hänet sellaiseen rikokseen?"
Äiti vastasi vain: "Lapsukaisellani oli kultaisia koruja. Kukapa tietää?"
Asiasta ei käynyt hänen kanssaan enempää kiisteleminen.
II
Raitsharan palasi kotikyläänsä. Hänellä ei ollut itsellänsä poikaa eikä toivoakaan siitä, että hänelle vielä syntyisi lapsi. Mutta ennenkuin vuosi oli kulunut, hänen vaimonsa synnytti pojan ja kuoli.
Nähdessään vastasyntyneen Raitsharan tunsi sydämessään valtavaa kaunaa. Hänen mielessään eli se paha epäilys, että tulokas oli saapunut anastamaan pienen herran sijaa hänen sydämessään. Sitäpaitsi hän ajatteli, että olisi kovin väärin olla onnellinen oman poikansa keralla sen jälkeen, mitä hänen herransa pienokaiselle oli tapahtunut. Ellei olisi ollut eräs leskeytynyt sisar, joka suostui olemaan vastasyntyneelle äidin sijaisena, niin lapsi varmaankaan ei olisi kauan elänyt.
Mutta vähitellen tapahtui Raitsharanin mielessä muutos. Asiat kehittyivät aivan ihmeellisesti. Tämä uusi lapsonen alkoi vuorostaan kontata ja vallattomin ilmein kiivetä kynnyksen yli. Hänkin osoitti hupaista nokkeluutta pyrkiessään pakenemaan. Soperrellessaan, nauraessaan, itkiessään ja elehtiessään hän muistutti pientä herraa. Toisinaan, kun Raitsharan kuunteli hänen parkuansa, hänen sydämensä alkoi äkkiä väkivaltaisesti takoa vasten kylkiluita, ja hänestä tuntui siltä, kuin hänen entinen pieni herransa olisi itkenyt jossakin tuntemattomassa Tuonen maassa, koska oli kadottanut Tshan-nansa.
Phailna (sen nimen näet oli Raitsharanin sisar antanut äskensyntyneelle) alkoi pian jutella. Se oppi lausumaan Ba-ba ja Ma-ma lapsellisin äänenpainoin. Kuin Raitsharan kuuli nuo tutut äänteet, niin salaisuus yht'äkkiä hänelle selvisi. Pikku herra ei ollut voinut vapautua Tshan-nan lumoista ja oli senvuoksi syntynyt uudestaan hänen luonansa.
Tätä otaksumaa tukevat todisteet olivat Raitsharanin mielestä kerrassaan eittämättömät:
1. Uusi lapsonen oli syntynyt pian hänen pienen herransa kuoltua.
2. Hänen vaimonsa ei ollut voinut mitenkään kerätä itselleen niin paljon ansiota, että hänen olisi suotu synnyttää lapsi jo keski-ikään ehdittyänsä.
3. Uusi lapsi kävellä vaapperoi ja huuteli Ba-ba ja Ma-ma. Ei puuttunut yhtäkään niistä merkeistä, joiden nojalla voi päätellä hänen aikanaan tulevan tuomariksi.
Sitten Raitsharanin mieleen äkkiä johtui lapsen äidin kamala syytös. "Niinpä oli tosiaankin laita", sanoi hän ihmeissään itsekseen, "äidin sydän oli oikeassa. Hän tiesi, että minä olin varastanut hänen lapsensa." Tähän päätökseen päästyänsä Raitsharan alkoi katkerasti katua entistä huolimattomuuttansa. Hän omistautui nyt ruumiineen ja sieluineen uudelle lapselle ja muuttui sen uhrautuvaksi hoitajaksi. Hän alkoi kasvattaa lasta, ikäänkuin se olisi ollut jonkun rikkaan miehen poika. Hän osti vankkurit, keltaisen silkkinutun ja kullankirjaillun lakin, sulatti vaimovainajansa korut ja teetti niistä kultaiset ranne- ja nilkkarenkaat. Hän ei sallinut pienokaisen leikkiä naapurinlasten keralla ja oli itse öin päivin hänen seuralaisenansa. Kun lapsi oli ehtinyt poikaikään, hän oli niin hemmoiteltu ja niin upeasti puettu, että kylän pojat antoivat hänelle nimeksi "Teidän Ylhäisyytenne" ja pitivät häntä pilkkanansa; vanhemmat henkilöt puolestaan pitivät Raitsharania mielettömänä ja syyntakeettomana, mitä lapseen tuli.
Vihdoin tuli se aika, jolloin pojan oli lähdettävä kouluun. Raitsharan möi pienen maatilkkunsa ja lähti Kalkuttaan. Siellä hän löysi suurta vaivaa nähtyänsä palvelijanpaikan ja lähetti Phailnan kouluun. Mitään vaivaa karttamatta hän koetti antaa hänelle mitä parhaan kasvatuksen, parhaat vaatteet ja parhaan ravinnon. Hänen omana ravintonansa sitävastoin oli kourallinen riisiä, ja hän sanoi itsekseen: "Pienokaiseni, minun pieni herraseni, sinä rakastit minua siinä määrin, että tulit takaisin minun luokseni. Sinun ei pidä joutua enää milloinkaan kärsimään minun huolimattomuudestani."
Niin kului kaksitoista vuotta. Poika osasi nyt hyvin lukea ja kirjoittaa. Hän oli hilpeä ja terve ja hyvännäköinen. Hän käsitteli melkoisen huolellisesti ulkonaista olemustansa ja aivan erikoisesti jakaustansa. Hän taipui ylellisyyteen ja hienosteluun eikä säästellyt rahojansa. Hän ei voinut milloinkaan pitää Raitsharania ihan isänänsä, koska viimeksimainittu isällisen hellyytensä ohella käyttäytyi palvelijan tavoin. Toinen virhe oli se, että Raitsharan salasi isyytensä kaikilta.
Sen laitoksen oppilaat, jossa Phailna asusti, pitivät suurena huvinansa Raitsharanin maalaista käytöstä, ja minun on tunnustettava, että Phailna isänsä selän takana otti osaa heidän piloihinsa. Mutta sydämensä syvyydessä kaikki oppilaat pitivät tuosta vilpittömästä ja hellämielisestä miehestä, ja Phailna oli hänkin kovin ukkoon kiintynyt. Kuten jo sanoin, hän kuitenkin rakasti isäänsä tavallaan alentuvaisesti. Raitsharan vanheni vanhenemistaan, ja hänen isäntänsä moitti häntä alinomaa epätyydyttävästä työstä. Raitsharan oli nähnyt puutetta pojan vuoksi. Siitä hän oli ruumiillisesti heikontunut eikä jaksanut enää kunnollisesti tehtäviänsä suorittaa. Usein hän unohti asioita, ja hänen ymmärryksensä muuttui tympeäksi ja tylsäksi. Mutta hänen isäntänsä odotti häneltä kunnollisen palvelijan työmäärää eikä sietänyt puolusteluja. Se rahamäärä, jonka Raitsharan oli saanut tiluksensa myydessään, oli loppuun kulunut. Poika moitiskeli alinomaa vaatetustansa ja vaati lisää rahoja.
III
Raitsharan teki päätöksen. Hän luopui palvelijantoimestansa, jätti Phailnalle hieman rahaa ja virkkoi: "Minulla on eräitä asioita järjestettävänä kotikylässäni, mutta minä palaan aivan pian."
Hän lähti heti Barasetiin, missä Anukul oli tuomarina. Tuomarin puoliso oli yhä murheenmurtama. Hän ei ollut enää saanut lasta.
Eräänä päivänä Anukul lepäili pitkän ja rasittavan päivätyönsä jälkeen. Hänen vaimonsa oli parhaillaan ostamassa eräältä kerjäävältä puoskarilta ylen korkeasta hinnasta jotakin yrttiä, joka muka takasi lapsen syntymisen. Pihalta kuului tervehtijän ääni. Anukul lähti katsomaan, kuka siellä oli. Tulija oli Raitsharan. Nähdessään vanhan palvelijansa Anukul tunsi sydämensä heltyvän. Hän kyseli ukolta jos jotakin ja tarjoutui ottamaan hänet jälleen palvelukseensa.
Raitsharan hymyili raukeasti ja lausui vastaukseksi: "Minä tahtoisin kunnioittaen tervehtiä valtiatartani."
Anukul astui Raitsharanin keralla taloonsa, missä emäntä ei ottanut
vierasta vastaan niin ystävällisesti kuin hänen entinen isäntänsä.
Raitsharan ei siitä huolinut, vaan laski kätensä rinnoilleen ja sanoi:
"Pienokaistanne ei varastanut Padma. Minä sen tein."
Anukul huudahti: "Hyvä Jumala! Mitä? Missä hän onkaan?"
Raitsharan vastasi: "Hän on minun luonani. Minä tuon hänet tänne ylihuomenna."
Sunnuntai tuli. Silloin ei ollut oikeuden istuntoa. Puolisot silmäilivät odottavasti tielle, jolta olivat varhaisesta aamusta alkaen tähynneet Raitsharania saapuvaksi. Kymmenen aikaan hän tuli taluttaen Phailnaa kädestä.
Mitään kysymättä Anukulin vaimo tempasi pojan syliinsä ja hurjan kiihtymyksen tilassa, milloin nauraen, milloin itkien, kosketteli häntä, suuteli hänen hiuksiansa ja otsaansa ja katseli häntä kasvoihin ahnain silmin. Poika oli erittäin sievä ja herraspojan tavoin puettu. Anukul tunsi sydämessään äkillisen hellyyden puuskan.
Siitä huolimatta, hän kysyi tuomarina: "Onko sinulla jonkinlaisia todisteita?"
Raitsharan vastasi: "Kuinkapa voisi olla olemassa sellaisen teon todisteita? Jumala yksin tietää, että minä olen varastanut poikanne, eikä kukaan muu maailmassa."
Nähdessään kuinka kiihkeästi hänen puolisonsa oli käynyt poikaan käsiksi Anukul oivalsi kaiken todisteiden kyselemisen hyödyttömyyden. Menetteli viisaammin, jos uskoi. Sitäpaitsi — mistäpä olisi Raitsharanin lainen ukko temmannut itselleen tuollaisen pojan? Ja miksi hänen uskollinen palvelijansa häntä ilman aikojaan pettelisi?
"Mutta kuulehan, Raitsharan", lisäsi hän ankarasti, "sinä et saa jäädä tänne".
"Mihin minä sitten lähden, herrani?" kysyi Raitsharan tukahtuvin äänin.
"Minä olen vanha. Kuka ottaakaan näin vanhan miehen palvelukseensa?"
Tuomarin puoliso sanoi: "Salli hänen jäädä. Lapseni siitä iloitsee.
Minä annan hänelle anteeksi."
Anukulin tuomarillinen tunto ei kumminkaan tahtonut siihen myöntyä.
"Ei", sanoi hän, "hän ei voi saada anteeksi mitä on tehnyt".
Raitsharan kumarsi maahan asti ja tarttui Anukulin jalkoihin.
"Herrani", huusi hän, "sallikaa minun jäädä. En minä sitä tehnyt. Sen teki Jumala."
Anukul oli tuntoinensa mitä pahimmassa pulassa, kun Raitsharan yritti vierittää syytä Jumalan hartioille.
"Ei", sanoi hän, "minä en voi siihen suostua. Minä en voi sinuun enää luottaa. Sinä olet minut kerran kavaltanut."
Raitsharan nousi ja virkkoi: "En minä sitä tehnyt."
"Kuka sitten?" kysyi Anukul.
"Minun kohtaloni", vastasi Raitsharan.
Kukaan sivistynyt ihminen ei kumminkaan voinut hyväksyä moista puolustetta. Anukul pysyi järkähtämättömänä.
Havaitessaan olevansa rikkaan tuomarin eikä suinkaan Raitsharanin poika Phailna oli aluksi kovin vihoissaan, kun ajatteli, että häneltä oli nämä pitkät ajat riistetty hänelle syntymänsä nojalla kuuluvat oikeudet. Mutta kun hän näki Raitsharanin seisovan siinä murheellisena, hän sanoi isällensä: "Isä, anna hänelle anteeksi. Jos et sallikaan hänen jäädä luoksemme asumaan, anna hänelle sentään pieni kuukausieläke."
Tuon kuultuansa Raitsharan ei enää virkkanut sanaakaan. Hän silmäili viimeisen kerran poikansa kasvoja ja kumarsi kunnioittavasti entisille valtijaillensa. Sitten hän lähti ulos ja katosi maailman lukemattomien ihmisten joukkoon.
Kuukauden lopulla Anukul lähetti hänelle vähäisen rahasumman. Mutta rahat tulivat takaisin hänen kotikylästänsä. Siellä ei ollut ketään Raitsharan-nimistä henkilöä.
KORTTIEN KUNINGASKUNTA
I
Olipa kerran yksinäinen saari kaukaisessa meressä, ja saaressa asui kuninkaita ja kuningattaria, ässiä ja sotamiehiä korttien kuningaskunnassa. Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset, kakkoset ja kolmoset ja kaikki muut jäsenet olivat hekin aikoja sitten sinne asettuneet. Ne eivät kumminkaan olleet kahdestisyntynyttä väkeä kuten kuuluisat hovikortit.
Ässä, kuningas ja sotamies muodostivat kolme ylintä kastia. Neljänteen kastiin kuului sekaisin alempia kortteja. Kakkoset ja kolmoset olivat kaikkein alimmat. Nämä alemmat kortit eivät saaneet milloinkaan istua korkeain hovikorttien rinnalla.
Saarivaltakunnan lait ja säännöt olivat tosiaankin ihmeteltävät. Jokaisen yksilön sääty oli määrätty ikimuistoisista ajoista. Jokaisella oli oma tehtävänsä, eikä kukaan tehnyt mitään muuta. Missä he olivat ja elivätkin, aina näytti heitä ohjaavan jokin näkymätön käsi — suurten sääntöjen mukaisesti.
Kenelläkään Korttien kuningaskunnan jäsenellä ei ollut tilaisuutta ajatella, kenenkään ei tarvinnut päästä mihinkään päätökseen, ketään ei milloinkaan vaadittu pohtimaan mitään kysymystä. Kansalaiset kulkivat kaikin välinpitämättöminä ja sanattomina totunnaista kulkuansa. Kaatuessaan he eivät aiheuttaneet minkäänlaista hälinää. Siinä he makasivat selällään tuijotellen taivaaseen ikuisesti alkuperäisessä muodossansa.
Korttien kuningaskunnassa vallitsi huomattava hiljaisuus ja täydellinen tyytyväisyys. Milloinkaan ei sattunut kapinaa eikä väkivaltaisuutta. Milloinkaan ei ilmennyt kiihkoa eikä innostusta.
Suuri valtameri, joka lakkaamatta hymisi kehtolauluansa, tuuditteli saaren uneen tuhannet kerrat sitä hellävaroen hyväillen aaltojensa valkealla kädellä. Laaja taivaanlaki sulki saaren untuvainsa peittoon niinkuin emo-lintu, joka hautoessaan levittää siniset siipensä. Kaukana taivaanrannalla ilmaisi tummansininen juova toisen rannikon olemassaoloa. Mutta mikään kiistan tai taistelun melske ei voinut saavuttaa korttien kuningaskuntaa häiritäkseen sen tyyntä rauhaa.
II
Tuossa kaukaisessa vieraassa maassa meren toisella puolen eli nuori prinssi, jonka äiti oli sureva kuningatar. Kuningatar oli joutunut epäsuosioon ja eleli nyt ainoan poikansa keralla merenrannikolla. Prinssi vietti lapsuutensa yksinään ja hylättynä istuen hylätyn äitinsä vaiheilla ja kutoellen suurten kaipaustensa verkkoa. Hän ikävöi päästä etsimään Lentävää hevosta, Kruunupää-käärmettä, Taivaan ruusua, Loihdittuja polkuja tai Kauneuden prinsessaa, joka nukkui Kammon linnassa kolmentoista virran ja seitsemän meren takana.
Koulussa hän kuuli kauppiaan pojan kertovan vieraista kuningaskunnista. Kotwalin poika tarinoi kahdesta Lampun hengestä. Ja kun sade valui virtoina ja pilvet peittivät taivaan, hän istui kynnyksellä katsellen merelle ja virkkoi surevalle äidillensä: "Kerrohan, äiti, minulle jostakin kaukaisesta maasta."
Silloin hänen äitinä kertoi hänelle loppumattoman, lapsuudessaan kuulemansa tarinan ihmeellisestä maasta meren tuolla puolen, missä asui prinsessa Kauneus. Ja nuoren prinssin sydän tuli kaipauksesta kipeäksi hänen istuessaan siinä kynnyksellä katsellen suurelle merelle ja kuunnellen äitinsä tarinaa sateen valuessa virtanaan ja harmaiden pilvien peittäessä taivasta.
Eräänä päivänä kauppiaan poika tuli prinssin luo ja virkkoi terhakasti: "Kuulehan, kumppani, opintoni ovat nyt päättyneet. Minä aion lähteä matkoille etsiäkseni onneani mereltä. Olen tullut sanomaan sinulle jäähyväisiä."
Prinssi sanoi: "Minä lähden kerallasi."
Kotwalin poika sanoi hänkin: "Kumppanit, luotettavat ja uskolliset, älkää minua jättäkö. Minäkin lähden kerallanne."
Sitten nuori prinssi sanoi surevalle äidillensä: "Äiti, minä lähden nyt matkoille etsimään onneani. Takaisin tullessani olen varmaan keksinyt jonkin keinon kaikkien sinun surujesi hälventämiseksi."
Niin nuo kolme kumppanusta lähtivät yhdessä matkaan. Satamassa lepäsi ankkurissa kauppiaan kaksitoista laivaa, ja kolme kumppanusta nousivat muutamaan niistä. Etelätuuli puhalsi, ja alukset purjehtivat pois yhtä nopeasti kuin ne toiveet, jotka syttyivät prinssin sydämeen.
Simpukankuorisaaren luona he täyttivät yhden aluksen simpukankuorilla.
Santelipuusaaren rannassa he täyttivät toisen santelipuulla ja
Korallisaarille tultuansa he täyttivät kolmannen aluksen koralleilla.
Kului neljä vuotta, ja he täyttivät vielä neljä alusta, yhden norsunluulla, toisen myskillä, kolmannen ryytineilikoilla ja neljännen muskottipähkinöillä.
Mutta kun kaikki nuo alukset olivat täydessä lastissa, nousi ankara myrsky. Kaikki alukset upposivat ryytineilikkoineen ja muskottipähkinöineen, myskeineen ja norsunluineen, koralleineen ja santelipuineen ja simpukankuorineen. Mutta se alus, jossa kolme kumppanusta olivat, törmäsi erään saaren edustalla olevaan riuttaan, heitti heidät vahingoittumattomina rannalle ja pirstautui.
Tämä saari oli kuuluisa Korttien saari, missä elivät Ässä ja Kuningas ja Kuningatar ja Sotamies sekä yhdeksän- ja kymmensilmät ja kaikki muut jäsenet — suurten sääntöjen mukaisesti.
III
Tähän asti ei mikään ollut häirinnyt saaren rauhaa. Mitään uutta ei ollut tapahtunut. Mistään asiasta ei ollut milloinkaan kiistelty.
Sitten ilmestyivät yht'äkkiä meren rannalle heittämät toverukset — ja suuri kiista alkoi. Se koski varsinkin kolmea seikkaa.
Ensinnäkin: mihin kastiin piti noiden luokittelemattomien muukalaisten kuulua? Pitikö heidät lukea hovikortteihin kuuluviksi? Vai olivatko he vain alemman kastin väkeä, yhdeksän- ja kymmensilmien veroisia? Ei ollut mitään ennakkotapausta, jonka nojalla tämä tärkeä kysymys olisi ollut ratkaistavissa.
Toiseksi: mitä heimoa he olivat? Olivatko he vaalea- ja heleäihoisia kuten hertat, vai kuuluivatko he tummaihoisiin risteihin? Tästä kysymyksestä koitui loputtomia kiistoja. Saaren koko naimisjärjestys monimutkaisine säännöksinensä riippui sen kunnollisesta ratkaisemisesta.
Kolmanneksi: millaista ravintoa he nauttivat? Missä heidän tuli asua ja nukkua? Ja pitikö heidän pieluksensa olla kohti lounaista, luoteista, vaiko koillista? Koko Korttien valtakunnassa ei ollut milloinkaan ennen pohdittu niin tärkeitä ja vaikeita ongelmia.
Mutta kolmea kumppanusta alkoi ahdistaa kova nälkä. Heidän täytyi saada ruokaa tavalla tai toisella. Väittelyn yhä jatkuessa loppumattomine väliaikoinensa ja Ässien kutsuessa koolle oman erikoiskokouksensa, jonka valitseman komitean oli määrä keksiä jokin asiaan soveltuva ammonaikainen käsittelytapa, kolme kumppanusta söivät mitä käsiinsä saivat, joivat jokaisesta astiasta ja särkivät kaikki säännöt.
Kakkosia ja kolmosiakin sellainen jumalaton menettely kauhistutti. Kolmoset sanoivat: "Veikot kakkoset, nuo ihmiset ovat ilmeisesti häpeämättömiä!" Kakkoset puolestansa sanoivat: "Veikot kolmoset, he ovat nähtävästi alempaa kastia kuin me!"
Lopetettuaan ateriansa toverukset lähtivät kaupungille kävelemään.
Nähdessään mahtipontisten olentojen liikkuvan ikävissä kulkueissaan jäykän juhlallisine kasvoineen prinssi kääntyi kauppiaan pojan ja Kotwalin pojan puoleen, keikahdutti päätänsä ja purskahti ankaraan nauruun.
Tuon omituisen, ennenkuulumattoman naurun kaiku kiiriskeli Kuninkaankatua alaspäin, halki Ässätorin ja pitkin Sotilasrantaa ja häipyi vihdoin, itseänsä hämmästyen, suureen tyhjään hiljaisuuteen.
Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa värisytti luihin ja ytimiin asti heidän ympärillänsä vallitseva kuolonhiljaisuus. He kääntyivät prinssin puoleen ja sanoivat: "Kuulehan, kumppani, lähdetään pois. Älkäämme jääkö hetkeksikään tähän kaameaan henkien maahan."
Mutta prinssi sanoi: "Kumppanit, nämä olennot muistuttavat ihmisiä, ja minä aion koettaa heitä ravistelemalla saada selville, onko heidän suonissaan pisaraakaan lämmintä, elävää verta."
IV
Päivät kuluivat kulumistaan, ja saaren rauhallinen elämä jatkui melkein häiriytymättömänä. Kumppanukset eivät noudattaneet mitään sääntöjä tai ohjeita. He eivät tehneet mitään niinkuin olisi tehdä pitänyt, olipa sitten kysymyksessä istuminen tai seisominen tai kääntyminen tai selällänsä makaaminen. Päinvastoin: joka kerta, kun he näkivät sellaisia toimia suoritettavan täysin sääntöjen mukaisesti, he purskahtivat hillittömästi nauramaan. Heitä ei ollenkaan liikuttanut noiden ikuisten sääntöjen ikuinen vakavuus.
Erään kerran suuret hovikortit saapuivat tervehtimään Kotwalin poikaa ja kauppiaan poikaa ja prinssiä.
"Minkä tähden", kysyivät he verkalleen, "minkä tähden te ette käyttäydy suurten sääntöjen mukaisesti?"
Kumppanukset vastasivat: "Sen tähden, että meillä on sellainen Itshtsha (halu)."
Suuret hovikortit näyttivät heräävän iänikuisesta unesta ja virkkoivat yhdessä ontoin, kolein äänin: "Itsh-tsha! Entä kuka on Itsh-tsha?"
Sillä kertaa he eivät päässeet tajuamaan, kuka Itshtsha oli, mutta koko saari tuli sen vähitellen ymmärtämään.
Ensimmäinen valonsäde pilkahti heidän mieliinsä, kun he prinssin käyttäytymistä tarkatessaan havaitsivat hänen voivan menetellä ihan vastakkaisella tavalla kuin aina ennen. Sitten he olivat hämmästyksekseen huomanneet, että korteissa oli toinenkin puoli, johon heidän tarkkaavaisuutensa ei ollut milloinkaan ennen kiintynyt. Se oli muutoksen alku.
Muutoksen tultua kerran alullensa toverukset kykenivät yhä paremmin perehdyttämään heitä Itshtshan salaisuuksiin. Kortit oivalsivat vähitellen, etteivät säännökset sido elämää. He alkoivat tuntea salaista tyydytystä käytellessään kuninkaallista valitsemiskykyänsä.
Mutta tämä Itshtshan ensimmäinen hyökkäys sai koko korttijoukon hiljaa horjahtelemaan ja sitten hoipertumaan maahan. Näky muistutti jotakin jättiläismäistä köynnöskäärmettä, joka unesta heräten hitaasti aukoo kierteitänsä värinän käydessä läpi sen koko ruumiin.
V
Tähän saakka olivat patojen ja ristien ja ruutujen ja herttojen kuningattaret pysytelleet verhojen takana tuijotellen joko tyhjin katsein avaruuteen tai kiinteästi permantoon.
Mutta sitten, eräänä keväisenä ehtoopäivänä, kohotti parvekkeella oleileva herttakuningatar hetkiseksi tummia kulmiansa ja loi yhden ainoan syrjäkatseen prinssiin.
"Hyvä isä", huudahti prinssi, "minä luulin niitä kaikkia painetuiksi kuviksi. Nyt huomaan erehtyneeni. Ne ovat sittenkin naisia."
Sitten nuori prinssi kutsui luoksensa molemmat kumppaninsa ja virkkoi mietteliäästi: "Hyvät toverit! Näissä naisissa asuu sulo, jonka vertaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Kun kuningattaren tummain, välkkyväin, uuteen mielenliikutukseen kirkastuvien silmien katse kohtasi minut, niin minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut näkemässä äsken luodun maailman ensimmäistä heikkoa päivänkoittoa."
Molemmat kumppanit hymyilivät tuntijain hymyä ja kysyivät:
"Onko tosiaankin niin laita, prinssi?"
Herttarouva-rukan asiat joutuivat siitä päivästä lähtien yhä huonommalle tolalle. Hän alkoi unhottaa kaikkia sääntöjä tosiaankin häpeällisellä tavalla. Jos esimerkiksi hänen paikkansa oli sotamiehen vieressä, niin hän havaitsi ihan sattumalta joutuneensa prinssin viereen. Silloin lausui sotamies liikkumattomin kasvoin ja juhlallisin äänin: "Kuningatar,olette erehtynyt."
Herttarouva-rukan punaiset posket kävivät silloin entistä punaisemmiksi. Mutta prinssi kiiruhti kohteliaasti hänen avuksensa virkkaen: "Ei, kuningatar ei ole erehtynyt. Tästä päivästä lähtien minä olen sotamies!"
Nyt sattui niin, että kaikki yrittäessään korjata vikapään herttarouvan virheitä alkoivat itse niihin langeta. Ässät joutuivat kuninkaiden syrjäänsysäämiksi. Sotamiehet häiritsivät kuninkaiden oloa ja elämää. Yhdeksän- ja kymmensilmät olivat olevinansa ikäänkuin olisivat kuuluneet korttien suureen hoviin. Kakkoset ja kolmoset anastelivat salaa sijoja, jotka oli erikoisesti varattu nelosia ja viitosia varten. Sekaannus ei ollut milloinkaan ennen ollut niin auttamattoman suuri.
Korttien saari oli nähnyt monen kevään menevän ja tulevan. Kokil, kevään lintu, oli laulanut lauluansa vuoden toisensa jälkeen. Mutta milloinkaan ennen se ei ollut saanut verta vierimään suonissa niin vilkkaasti kuin nyt. Menneinäkin päivinä meri oli laulanut väsymättä omaa säveltänsä. Mutta silloin se oli julistanut ainoastaan Säännön taipumatonta yksitoikkoisuutta. Nyt sen aallot välkkyvine valoineen ja kuultoisine varjoineen ja lukemattomine äänineen yht'äkkiä kertoivat rakkauden syvimmästä kaipauksesta!
VI
Minne ovatkaan nyt hävinneet heidän koreat, pyöreät, säännölliset ja omahyväiset kasvonsa? Tuossa näet kasvot, jotka ovat tulvillaan lemmensairasta ikävää. Tässä on sydän, jonka saa hurjasti tykyttämään kipeä kaipaus. Tässä on mieli, jota epäilykset raatelevat. Soitanto ja huokaukset, hymyily ja kyynelet täyttävät ilman. Elämä sykkii, sydämiä murtuu, intohimoja syttyy.
Jokainen ajattelee nyt omaa ulkonäköänsä ja vertailee itseänsä toisiin. Ristiässä miettii itsekseen, että Patakuningas on verrattain hyvännäköinen. "Mutta", arvelee hän, "kun minä kävelen katua, niin näkisittepä vain, miten kaikkien katseet suuntautuvat minuun". Patakuningas sanoo: "Mitähän ihmettä tuo Ristiässä aina käy kaula kenossa ja kopeana kuin riikinkukko? Hän luulee kaikkien kuningattarien olevan kuolettavasti lemmensairaina hänen tähtensä, vaikka hän todellisuudessa onkin vain —" Siihen hän pysähtyy tutkiakseen kasvojansa kuvastimessa.
Kuningattaret olivat kuitenkin kaikkein villityimpiä. He alkoivat kuluttaa kaiken aikansa koristautumalla yhdeksänsilmiä varten. Ja yhdeksänsilmäisistä tuli heidän toivottomia ja kehnoja orjiansa. Mutta heidän toisiansa koskevat leikkaavat lausumansa olivat vieläkin loukkaavampia.
Nuoret miehet istuskelivat äänettöminä puiden lehvien alla tai loikoilivat varjoisassa metsässä. Nuoret tytöt, vaaleansinisiin puettuina, astelivat sattumalta saman metsän samoihin varjopaikkoihin samojen puiden alle ja käänsivät katseensa toisaalle, ikäänkuin eivät olisi siellä ketään nähneet, ja näyttäen niin viattomilta kuin eivät olisi sieltä ketään etsineet. Sitten uskalsi eräs toisia rohkeampi nuorukainen lähestyä sinihamoseen puettua neitoa. Mutta hänen astuessaan lähemmäksi hänen kielensä ei ottanut häntä totellakseen. Siinä hän seisoi sanattomana ja tuhmana, ja otollinen hetki häipyi pois.
Kokil-linnut lauloivat lehvistössä heidän päittensä päällä. Inha etelätuuli puhalsi; se sai hiukset epäjärjestykseen, se kuiski korvaan ja kiihti veren musiikkia. Puiden lehvissä kohahteli riemu. Ja valtameren taukoamaton pauhu sai nuorukaisen ja neidon sydämen sanattomat kaipaukset läikkymään edestakaisin lemmen täyden tulvan aikana.
Kumppanukset olivat tuoneet korttien kuningaskunnan vedettömiin kanaviin uuden elämän runsaat vuoksivedet.
VII
Mutta vaikka vuoksivedet olivatkin runsaat, syntyi kuitenkin seisahdus, ikäänkuin nouseva pinta ei kohoaisi kuohuiksi, vaan jäisi ainaiseksi jännitykseen. Ratkaisevia sanoja ei lausuttu, astuttiinhan vain varovasti askel eteenpäin ja peräännyttiin kaksi askelta. Kaikilla näytti olevan kiire kasata täyttymättömiä toivelmiansa niinkuin tuulentupia tai hiekalle rakennettuja varustuksia. He olivat kalpeat ja puhumattomat, heidän silmänsä olivat tulehtuneet, ja heidän huulillansa värähtelivät ilmaisemattomat salaisuudet.
Prinssi havaitsi, missä vika piili. Hän kutsui luoksensa kaikki saarelaiset ja virkkoi: "Tuokaa tänne huiluja ja kymbaaleita, pillejä ja rumpuja. Antakaa kaikkien soida yhdessä ja kajahduttakaa äänekkäitä riemuhuutoja. Herttakuningatar lähtee tänä yönä valitsemaan itsellensä puolisoa!"
Kymmen- ja yhdeksänsilmäiset alkoivat puhaltaa huilujansa ja pillejänsä, kahdeksan- ja seitsensilmäiset soittivat säkkipillejänsä ja viulujansa, ja kakkoset ja kolmosetkin paukuttivat hurjasti rumpujansa.
Tämä raju soitannon puuska pyyhkäisi kerrassaan pois kaikki huokaukset ja haaveilut. Nauru ja puhe purkautui ilmi valtavina virtoina. Tapahtui uskaliaita kosintoja ja ivailevia torjumisia, juteltiin, jaariteltiin, laskettiin leikkiä ja pidettiin hauskaa. Tuntui siltä, kuin kesän vilkas tuuli olisi häilytellyt ja ravistellut, humisuttanut ja vihellyttänyt miljoonia lehviä ja oksia ammonaikaisten aarniometsien helmassa.
Mutta herttakuningatar istui ruusunpunaiseen hamoseen puettuna salaisen lehtimajansa varjossa ja kuunteli vaieten niitä valtavia ja kuohuvia soitannon ja riemun ääniä, jotka aaltoilivat hänen luoksensa. Hän sulki silmänsä ja uneksi lemmenunelmaansa. Ja kun hän sitten silmänsä avasi, hän näki prinssin istumassa maassa edessänsä silmäillen hänen kasvojansa. Kuningatar peitti kasvonsa käsiinsä ja vetäytyi säikähtäen taaksepäin riemun melskeen täyttäessä hänen mielensä.
Prinssi vietti koko päivän yksinään vaeltaen meren maininkien vaiheilla. Hänellä oli mielessään kuningattaren hämmästynyt katse, hänen säikähtynyt eleensä, ja hänen sydämensä sykki korkeata toivoa.
Sinä iltana vartoivat nuorten miesten ja neitosten hilpeäpukuiset parvet palatsin portilla. Palatsin salia valaisivat tarumaiset lamput, ja sen seiniä kiersivät kevään kukkasista punotut köynnökset. Herttakuningatar astui vitkalleen sisään, ja koko yleisö nousi häntä tervehtimään. Jasmiiniseppele kädessään hän seisoi siinä prinssin edessä alasluoduin katsein. Ujon vaatimattomana hän tuskin rohkeni laskea seppelettä valitsemansa puolison kaulaan. Mutta prinssi taivutti päätänsä, ja seppele soljahti paikallensa. Nuorukaisten ja neitosten parvi oli odottanut hänen valintaansa kiihkeän, uteliaan äänettömyyden vallassa. Ja kun valinta sitten oli tapahtunut, niin väenpaljous huojui ja häilyi hillittömän riemun leiskeessä. Heidän ilohuutojensa kaiku kuului saaren joka kolkkaan ja kaukana merellä purjehtiviin aluksiinkin. Milloinkaan ennen ei Korttien kuningaskunnassa ollut kohotettu sellaista valtavaa huutoa.
Sitten he kantoivat prinssiä ja hänen morsiantansa olkapäillänsä, asettivat heidät valtaistuimelle ja kruunasivat heidät siellä Korttien muinaisessa kuningaskunnassa.
Ja meren toisella puolella sijaitsevan kaukaisen saaren rannikolla sureva Äiti-kuningatar saapui poikansa uuteen kuningaskuntaan kullankoristetussa laivassa.
Ja saaren asukkaiden elämää eivät enää määrää Säännöt, vaan he ovat hyviä tai pahoja, tai hyviä ja pahoja, aina oman Itshtshansa mukaan.
PALVOJATAR
I
Aikana, jolloin olin mahdollisimman vähäisessä suosiossa eräiden lukijoitteni keskuudessa ja jolloin nimeni lakkaamatta esiintyi sanomalehdissä alinomaisten herjauksien säestelemänä, minä halusin vetäytyä johonkin rauhalliseen paikkaan ja yrittää unhottaa oman olemassaoloni.
Minulla on muutamien peninkulmien päässä Kalkuttasta maatalo, jossa voin oleskella tuntemattomana ja kenenkään häiritsemättä. Kylänmiehet eivät ole toistaiseksi päässeet minuun nähden mihinkään päätökseen. He tietävät, etten minä ole mikään lomailija enkä huvinhakija, sillä minä en milloinkaan loukkaa maalaisöiden hiljaisuutta kaupunkilaisella melulla. He eivät myöskään pidä minua askeettina, sillä niihin vähäisiin minua koskeviin tietoihin, joita heillä on, liittyy jonkinlaista elämänmukavuuden hohdetta. Minä en ole heille matkustelijakaan, sillä vaikka olenkin luonnostani kulkija, ovat vaellukseni kylän vainioilla vailla päämäärää. He eivät edes varmaan tiedä, olenko naimisissa vai enkö, sillä he eivät ole nähneet lapsiani. Koska he niinmuodoin eivät ole osanneet minua lukea mihinkään tuntemansa eläin- tai kasvikunnan luokkaan kuuluvaksi, he ovat aikoja sitten minut hylänneet ja jättäneet minut tympeältä näyttävään rauhaani.
Aivan äskettäin sain kuitenkin kokea, että kylässä on eräs henkilö, joka tuntee syvää mielenkiintoa minua kohtaan. Tuttavuutemme tuli alullensa eräänä tukahduttavana heinäkuun ehtoopäivänä. Koko aamupuolen oli satanut, ja ilma oli vieläkin kostea ja sumuinen, niinkuin silmäluomet itkun jäljeltä.
Minä istuin toimetonna katsellen kirjavaa lehmää, joka oli laitumella virran korkealla äyräällä. Ilta-auringon säteet leikkivät eläimen kiiltävässä pinnassa. Tuon yksinkertaisen valovaatetuksen kauneus sai minut joutessani ihmettelemään, miksi ihminen tahallansa tuhlaa rahoja pystyttääkseen vaatehtijan työpajoja ja siten riistääkseen omalta iholtansa sen luonnollisen vaatetuksen.
Minun siinä katsellessani ja joutilaana mietiskellessäni saapui keski-ikäinen nainen, joka heittäytyi eteeni ja kosketti maata otsallansa. Puvun laskoksissa hänellä oli muutamia kukkavihkoja, joista hän tarjosi minulle yhden. Samalla hän laski kätensä rinnalleen ja lausui: "Tämä on uhri minun jumalalleni."
Sitten hän lähti. Hänen nuo sanat lausuessaan minä olin niin hämmästynyt, että tuskin ehdin häneen vilkaistakaan, kun hän jo oli hävinnyt. Koko tapahtuma oli ihan yksinkertainen, mutta jätti mieleeni syvän vaikutuksen, ja kun sitten käännyin jälleen katselemaan lehmää, joka maiskuttaen riipoi suuhunsa ruohoa samalla huiskien kärpäsiä pois kimpustansa, niin sen elämännautinto näytti minusta syvän salaperäiseltä. Lukijani kenties nauravat minun narrimaisuuttani, mutta totta on, että sydämeni oli täynnä harrasta kunnioitusta. Minä palvoin sitä puhdasta elämäniloa, joka on Jumalan oma elämä. Sitten minä taitoin mango-puusta tuoreen lehvän ja ruokin lehmää omin käsin, sitä tehdessäni tuntien tekeväni jotakin Jumalalleni otollista.
Seuraavana vuonna minä palasin kylään helmikuussa. Kylmä vuodenaika jatkui yhä. Aamuaurinko paistoi huoneeseeni, ja minä olin sen suomasta lämmöstä kiitollinen. Olin parhaillaan kirjoittamassa, kun palvelijani tuli ilmoittamaan, että eräs Vishnun palvoja pyrki puheilleni. Muissa mietteissä ollen minä käskin tuoda hänet yläkertaan ja jatkoin kirjoittamista. Palvoja astui sisään ja kumarsi koskettaen jalkojani. Minä tunsin hänet samaksi naiseksi, joka oli vuosi sitten ollut lyhyen tuokion näkyvissäni.
Nyt minulla oli tilaisuutta katsella häntä tarkemmin. Hän oli ehtinyt sen ajan ohi, jolloin kysytään, onko nainen kaunis vai eikö. Hän oli keskikokoa pitempi ja lujarakenteinen, mutta hänen vartalonsa oli hieman kumara, koska hän alinomaa pysytteli palvovassa asenteessa. Hänen käytöksessään ei ollut mitään pelokasta. Hänen kasvojensa huomattavimpana osana olivat hänen silmänsä. Niissä tuntui olevan jonkinlainen läpitunkeva voima, joka kykeni tekemään etäisyyden läheiseksi.
Hänen astuessaan huoneeseen tuntui noiden suurten silmien katse minua tyrkkäävän.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Mistä syystä olet tuonut minut valtaistuimesi eteen, jumalani? Muulloin minä aina näin sinut puiden keskellä, ja niin oli paljoa parempi. Se oli oikea paikka kohdata sinua."
Hänen oli täytynyt nähdä minut puutarhassa käyskelemässä minun huomaamattani häntä. Mutta viime päivinä minä olin ollut vilustunut, joten en ollut voinut lähteä ulos. Minun täytyi pakostakin pysytellä sisällä ja kunnioittaen katsella illan taivasta taloni pengermältä. Hetken vaiti oltuansa palvoja virkkoi: "Jumalani, anna minulle muutama hyvä sana."
Minä en ollut ollenkaan valmistunut noudattamaan tuota äkkiä esitettyä pyyntöä ja vastasin hänelle silmänräpäyksellisen mielijohteen nojalla: "Minä en anna enkä ota hyviä sanoja. Minä vain avaan silmäni ja vaikenen, ja silloin minä voin sekä kuulla että nähdä, vaikka ei sanaakaan lausuttaisi. Kun sinua nyt katselen, niin en kaipaa ollenkaan sinun äänesi kaikua."
Palvoja kerrassaan kiihtyi minun puhuessani ja huudahti: "Jumala ei puhu minulle ainoastaan suullansa, vaan koko ruumiillansa."
Minä sanoin hänelle: "Vaiti ollessani minä voin kuunnella koko ruumiillani. Minä olen tullut tänne Kalkuttasta kuuntelemaan tuota ääntä."
Palvoja sanoi: "Niin, minä tiedän sen, ja senvuoksi minä olen tullut tänne luoksesi istumaan."
Ennen poistumistansa hän jälleen kumarsi ja kosketti jalkojani. Minä huomasin hänen olevan pahoillaan siitä, että minulla oli jalkineet. Hän olisi mieluummin nähnyt ne paljaina.
Seuraavana aamuna minä istuin kattotasanteella. Etelässä olevan puujonon takaa näkyi avoin maaseutu, viluinen ja autio. Minä voin nähdä auringon nousevan idästä sokeriruokopensaan ja kylän kupeella olevan puuryhmän takaa. Tummien puiden varjosta ilmestyi äkkiä näkyviin kylätie. Se lähti etenemään ja kiemurteli kohti joitakin näköpiirin rajalla sijaitsevia kyliä, kunnes häipyi harmaaseen sumuun.
Sinä aamuna oli vaikea sanoa, oliko aurinko noussut vai eikö. Vaalea usva häilyi vielä puiden latvoissa. Minä näin palvojan astelevan epämääräisen hämärän halki aamuisena sumuhaamuna. Hän lauloi lauluansa Jumalalle ja helisytti kymbaaleitansa.
Vihdoin hälveni sakea usva, ja aurinko siirtyi sijallensa kotona ja pellolla suoritettavien töiden joukkoon ikäänkuin kylän ystävällinen patriarkka.
Ehdittyäni vasta istuutua kirjoituspöytäni ääreen tyydyttääkseni kalkuttalaisen kustantajani ahnautta kuulin portaista askeleita. Kohta astui sisään palvoja itsekseen hymisten ja minua kumartaen. Minä kohotin katseeni papereistani.
Hän virkkoi: "Jumalani, eilen minä otin pyhäksi ravinnoksi mitä ateriastasi oli jäänyt."
Minä hämmästyin ja kysyin, kuinka hän voi sen tehdä.
"Oh", vastasi hän, "minä odotin illalla ovellasi sinun aterioidessasi ja otin hieman ruokaa lautaseltasi, kun se kannettiin ulos".
Tuo oli minulle yllätys, sillä kaikki kylän asukkaat tiesivät, että olin ollut Euroopassa ja aterioinut eurooppalaisten kanssa. Minä olin epäilemättä kasvistensyöjä, mutta keittäjäni pyhyys ei sietänyt tutkimista, ja oikeaoppiset pitivät minun ruokaani saastaisena.
Palvojatar huomasi hämmästyneen ilmeeni ja virkkoi: "Jumalani, miksi tulisin ollenkaan sinun luoksesi, ellen nauttisi sinun ruokaasi?"
Minä kysyin häneltä, mitä hänen omaan kastiinsa kuuluvat henkilöt asiasta arvelivat. Hän kertoi minulle jo levittäneensä uutista ympäri kylää. Hänen kastiinsa kuuluvat henkilöt olivat pudistaneet päätänsä, mutta samalla myöntäneet, että hänen oli kuljettava omaa tietänsä.
Minä sain selville, että palvojatar oli erään hyvän maalaisperheen jäsen ja että hänen hyvissä varoissa oleva äitinsä halusi pitää hänet kotona. Mutta tytär kulki mieluummin mierolaisena. Minä kysyin häneltä, miten hän sai elatuksensa. Hän kertoi minulle, että hänen seuralaisensa olivat lahjoittaneet hänelle kappaleen maata ja että hän pyyteli ravintonsa kulkien ovelta ovelle. Hän sanoi minulle: "Se ruoka, jonka minä saan kerjäten, on jumalallista."
Mietittyäni, mitä hän oli sanonut, minä käsitin hänen tarkoituksensa. Kun saamme ravintomme toisten hyvyyden suomina almuina, niin muistamme Jumalaa, antajaa. Mutta kun saamme ruokamme kotona, kuten ainakin, itsestäänselvänä asiana, niin taivumme ajattelemaan, että se kuuluu meille oikeudenmukaisesti.
Minun teki kovin mieli kysellä hänen miehestänsä. Mutta kun hän ei milloinkaan epäsuorastikaan hänestä puhunut, en häneltä mitään kysynyt.
Varsin pian minä havaitsin, ettei palvojatar ollenkaan kunnioittanut sitä kylän osaa, missä korkeampiin kasteihin kuuluvat henkilöt elivät. "He eivät anna milloinkaan", sanoi hän, "pienintäkään ropoa Jumalan palvelemiseksi, vaikka heidän hallussaan onkin suurin osa Jumalan maata. Mutta köyhät palvovat ja näkevät puutetta."
Minä kysyin häneltä, miksi hän ei lähtenyt elämään noiden jumalattomien ihmisten seurassa ja auttamaan heitä paremmalle tielle. "Se", sanoin minä hieman tekohartaasti, "olisi jumalallisen palvonnan korkein muoto".
Minä olin aika ajoin kuullut sellaisia saarnoja ja toistelen niitä tilaisuuden sattuessa varsin mielelläni yleiseksi hyväksi.
Palvojattareen tuo kumminkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Hän kohotti suuret pyöreät silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi:
"Tarkoitatko, että koska Jumala on syntisten kanssa, niin heitä jollakin tavoin palvelemalla palvelee Jumalaa? Niinkö tarkoitat?"
"Niin", vastasin minä, "niin minä ajattelen".
"Tietysti", vastasi hän melkein kärsimättömästi, "tietysti Jumala on heidän kanssansa, sillä kuinkapa he muuten voisivat ollenkaan elää? Mutta mitäpä se minulle merkitsee? Minun Jumalani ei ole siellä. Minä en voi palvoa häntä siellä, koska en häntä sieltä löydä. Minä etsin häntä sieltä, mistä voin hänet löytää."
Niin puhuessaan hän kumarsi kunnioittavasti. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli tämä. Pelkkä Jumalan kaikkialla-läsnäoloa tehostava oppi ei meitä auta. Se totuus, että Jumala on kaikkea läpäisevä, voi olla pelkkä epähavainnollinen abstraktio ja sellaisenaan meille epätodellinen. Missä Hänet voin nähdä, siellä Hän on todellisena minun sielussani.
Minun ei tarvinne seikkaperäisesti selittää, ettei hän minua innokkaasti palvoessaan pitänyt minua yksilöllisenä olentona. Minä olin hänen palvontansa pelkkä väline. Minun asianani ei ollut ottaa sitä vastaan enempää kuin hylätäkään sitä, sillä se ei kuulunut minulle, vaan Jumalalle.
Tullessaan jälleen palvojatar havaitsi minun taaskin tutkivan kirjojani ja papereitani.
"Mitä oletkaan tehnyt", kysyi hän ilmeisesti harmistuneena, "että minun Jumalani vaatii sinua ryhtymään tuollaiseen turhaan rasitukseen? Milloin tulenkin, sinä aina luet ja kirjoitat."
"Jumala askarruttaa hyödyttömiä lapsiansa", vastasin minä, "koska he muuten voisivat joutua onnettomuuteen. Heidän tulee toimitella kaikkein vähimmässä määrin tarpeellisia asioita. Se on heidän suojanansa."
Palvojatar kertoi minulle, ettei hän voinut sietää niitä esteitä, jotka minua alinomaa ympäröivät. Kun hän halusi tulla minua tervehtimään, niin palvelijat eivät sallineet hänen nousta suoraa päätä yläkertaan. Kun hän halusi kunnioittaen koskettaa jalkojani, niin sukkani olivat aina tiellä. Ja kun hän halusi yksinkertaisesti kanssani jutella, hän huomasi minun henkeni eksyneen oppineisuuden erämaihin.
Tällä kertaa hän ennen lähtöänsä laski kätensä ristiin ja sanoi: "Jumalani! Tänä aamuna minä tunsin jalkasi rinnassani. Kuinka ne olivatkaan viileät! Ja ne olivat paljaat, peittämättömät. Minä pidin niitä kauan hartaasti pääni päällä. Se täytti minun koko olemukseni. Mitäpä hyötyä senjälkeen oli siitä, että tulin luoksesi? Miksi tulinkaan? Sano, Herra, totuus — eikö se ollut pelkkää sokaistumista?"
Maljakossa pöydälläni oli muutamia kukkia. Hänen ollessaan luonani puutarhuri toi uusia kukkia ja asetti ne niiden sijaan. Palvojatar näki hänen ne vaihtavan.
"Siinäkö kaikki?" huudahti hän. "Joko olet suoriutunut kukistasi? Annahan ne minulle." Hän piteli kukkia hellävaroen kämmenkuopassansa ja alkoi kumartunein päin niihin tuijottaa. Oltuaan vähän aikaa vaiti hän jälleen kohotti päänsä ja virkkoi minulle: "Sinä et milloinkaan silmäile näitä kukkia; siitä syystä ne luonasi lakastuvat. Kunhan niitä katselisit, niin lukemisesi ja kirjoittamisesi hupenisivat tuuleen."
Hän solmi kukat viittansa helmaan, nosti ne hartain elein päälaellensa ja virkkoi syvästi kunnioittaen: "Salli minun viedä Jumalani mukanani."
Hänen niin sanoessaan minä tunsin, etteivät huoneissamme olevat kukat saa meiltä niille kuuluvaa hellää huolenpitoa. Me pistämme ne maljakkoon, ja ne muistuttavat pikemmin vallattomia koulupoikia, jotka seisovat yhdessä joukossa rangaistavina.
Palvojatar tuli jälleen samana iltana ja istui edessäni kattotasanteella.
"Minä annoin ne kukat pois", sanoi hän, "kun tänä aamuna kuljin talosta taloon laulaen Jumalan nimeä. Beni, kylämme päämies, nauroi hartaalle kunnioitukselleni ja sanoi: 'Miksi tuhlaat koko palvontasi hänelle? Etkö tiedä, että hän on herjausten esineenä koko maakunnassa?' Onko se totta, Jumalani? Onko totta, että he sinua säälimättömästi kohtelevat?"
Sinä hetkenä minä säikähdin. Oli kamalaa havaita, että painomustetta pärskyi niin kauas.
Palvojatar jatkoi: "Beni luulotteli voivansa yhdellä henkäyksellä sammuttaa minun palvontani liekin! Mutta sepä ei olekaan mikään mitätön liekki, se on leimuava tuli. Miksi he sinua herjaavat, Jumalani?"
Minä vastasin: "Siitä syystä, että minä sen ansaitsen. Luulenpa ahnaudessani väijyskelleeni ihmisten sydämiä?"
Palvojatar sanoi: "Nyt sinä näet itse, kuinka vähäarvoiset heidän sydämensä ovat. Ne ovat täynnä myrkkyä, ja se parantaa sinut ahnaudestasi."
"Kun ihmisen sydämessä asuu ahnaus", vastasin minä, "niin hän on alinomaisessa vaarassa joutua lyödyksi. Itse ahnaus suo hänen vihollistensa käytettäväksi myrkkyä."
"Meidän armollinen Jumalamme", virkkoi hän, "lyö meitä omalla kädellänsä ja ajaa pois kaiken myrkyn. Se, joka loppuun asti kestää Jumalan kuritusta, on pelastettu."
II
Sinä iltana palvojatar kertoi minulle elämänsä tarinan. Illan tähdet syttyivät ja painuivat puiden taakse hänen kertoessaan tarinansa loppuun.
Mieheni on erittäin yksinkertainen. Monet pitävät häntä tyhmänäkin, mutta minä tiedän, että se, joka ymmärtää yksinkertaisesti, ymmärtää oikein. Liikeasioissa ja taloudenhoidossa hän piti hyvin puolensa. Koska hänen tarpeensa olivat vähäiset ja toivomuksensa harvat, hän kykeni tulemaan toimeen sen nojalla, mitä hänellä oli. Hän ei milloinkaan sekaantunut muihin asioihin eikä pyrkinyt niitä ymmärtämään.
Mieheni vanhemmat kuolivat, kun olimme olleet vasta vähän aikaa naimisissa, ja me jäimme yksin. Mutta mieheni tarvitsi aina jonkun yläpuolellansa. Minä häpeän tunnustaessani, että hän tavallaan kunnioitti minua ja piti minua ylempänänsä. Mutta minä olen varma, että hän kykeni käsittämään asiat paremmin kuin minä, vaikka minä osasin paremmin puhua.