Kotimatkalla kuitenkin levottomuus jälleen palasi Marin mieleen. Ehkä ei ollutkaan tuo Oskarin lupaus kestävä, ehkä se oli vain noita miesten sanoja, joilla he pujahtavat jokaista ikävää asiaa pakoon tietäen, että nainen ne tuollaisena vaikeana hetkenä ottaa täydestä.
Oli jo yö, kun hän tuli kotia. Hän avasi hiljaa pirtin oven ja meni vuoteelleen. Silloin hän kuuli Helenan liikahtavan ja tulevan hänen vuoteensa viereen.
— Kuinka on asiat? kysyi Helena.
— Kyllä ne hyvin taas ovat.
— Jumalan kiitos. Minä olenkin täällä jo ollut levoton.
Hän meni jälleen nukkumaan, ja pian oli tuvassa aivan hiljaista.
Aamulla miehet kyselivät hiukan Helsingin kuulumisia. Mari toi terveisiä Hilmalta, ja siihen oltiin tyytyväisiä. Helenalle hän kertoi kaiken aivan tarkoin, ja vanhus pudisti hiljaa päätään, kuullessaan Oskarin lupauksista.
— Elleivät lupaukset pidäkään, sanoi hän, — niin mitä sitten?
— Kai Hilma asioista ilmoittaa meille, ja sitte voidaan tehdä niinkuin parhaaksi nähdään, sanoi Mari.
— Silloin hänen on kai tultava tänne.
— Ajattelin minä sitä jo sielläkin, mutta ei kai Kalle päästä.
— Omaa lastaan!
— Hän ajattelee näistä asioista niin toisella tavalla kuin me naiset.
— Saisi oppia uudella tavalla ajattelemaan.
— Kukapa tuota vanhaa miestä enää osaa neuvoa?
— Koetetaan kuitenkin.
Ja Helena otti illalla asian puheeksi. Hän selitti, että Hilman elämä voi käydä niin vaikeaksi, että hänen ehkä on lähdettävä kotoa pois ja että hänen kai siinä tapauksessa täytyy saada tulla vanhempainsa luo. Mutta silloin Kalle vastasi hyvin tiukasti:
— Hilma on aina ollut kaupunkilaismielinen. Ei hänelle kelvannut maalla-eläminen, vaan hän tahtoi päästä suuriin paikkoihin. Tämä on hänessä vain tuollaista kirjoista saatua oppia. Vai lähteä miehen luota, ellei tämä ole ihan niinkuin nainen tahtoo? Onko mokomaa kuultu? Ja minun pitäisi täällä elättää tuollainen oikutteleva olento lapsineen. Siitä ei tule mitään!
— Mutta jos asiat tulevat todella vaikeiksi, sanoi Helena.
— Kai jokainen nainen asiansa vaikeiksi saa, jos rupeaa tuolla tavalla kaikkea jankuttamaan. Minä tunnen Oskarin, ja hän on hyvä mies. Vai sanoiko Hilma häntä pahaksi?
— Ei sitä Hilma sanonut, päinvastoin kehui, että Oskari kyllä on hyvä sekä hänelle että lapsille, sanoi Mari.
— No, siinä se nyt on! sanoi Kalle. — Mies on hyvä niinkuin sanoin. Jos hän onkin hairahtanut, niin kai tuo palaa takaisin oikealle tielle, niinkuin on luvannut. Ei meidän kannata ruveta toisten perheasioita penkomaan, se on varmaa. Heidän pitää ne itse selvittää keskenään. Semmoiset asiat vain pahenevat, jos niihin sivulliset puuttuvat.
Helena suoristi hiukan vartaloaan:
— Kuule, poikani, sinä ajattelet tässä aviovaimoa, me ajattelemme äitiä, siinä on suuri eroitus.
— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi Kalle hiukan lauhtuen anoppinsa varmasta äänen sävystä.
— Sitä, että lastaan on äidin velvollisuus auttaa, niin, ja isän myös. Vaimona hoitakoon Hilma asiansa, siihen emme sekaannu, mutta äitinä on toisin laita. Jos hänelle hätä tulee, niin silloin hänen myös pitää tietää, että täällä on hänellä turva ja tuki.
Kalle oli vähän aikaa vaiti.
— Minä luulen, että te naiset olette nyt vahvasti suurentaneet asian. Sen minä sanon kerta kaikkiaan ja se pysyy sanottuna, että Hilma älköön tulko täältä apua hakemaan, kun hänellä kerran on mies, joka voi hänet elättää. Se on hänelle ilmoitettava, ja sinä, Esko, saat sen kirjoittaa.
Siihen keskustelu päättyi.
Esko kirjoitti sisarelleen kirjeen, jossa kiitti terveisistä ja samalla ilmoitti, tosin hyvin lievällä tavalla, mutta kuitenkin kyllin selvästi, ettei isä mielellään ottaisi häntä kotiin, vaan että hänen oli koetettava järjestää asiansa niin hyvin kuin saattoi.
Nämä keskustelut olivat kuitenkin rauhallisen talon väkeen tuoneet pingoituksen, jota kesti viikon päivät. Jokainen koetti olla koskettelematta tätä asiaa, mutta sittenkin tiesivät naiset, että miehillä oli toinen kanta kuin heillä, ja siitä he eivät luopuneet.
Pingoitus laukesi, kun Hilmalta tuli sydämellinen ja suurta iloa uhkuva kirje, jossa hän mainitsi miehensä tuon illan jälkeen olleen raittiina ja kohdelleen häntä erinomaisen hyvin. Isänsä mielipiteen hän sanoi varsin hyvin ymmärtävänsä, sillä riippuihan paljon naisesta, millaiseksi aviomies tuli. Hän uskoi, että kaikki tuo entinen oli ollut ainoastaan satunnaista ja ohimenevää.
Kaikki aivan kuin hengähtivät helpotuksesta, kun Esko oli kirjeen lukenut ääneen.
Muutama päivä sen jälkeen, kun Hilma oli kotiaan kirjoittanut iloisen kirjeensä, alkoi hänen miehensä uudelleen juoda ja tällä kertaa entistä suuremmalla kiihkolla. Hilmalle se oli ankara isku, mutta hän ei tahtonut enää valittaa kohtaloaan äidilleen. Hän koetti puhua Oskarin kanssa, mutta tämä ei välittänyt hänen sanoistaan mitään.
Se oli aika, joka alkoi kypsyttää Hilmaa rikokseen.
NELJÄS LUKU.
Kolme viikkoa oli kulunut Marin lähdöstä tyttärensä luota. Oskari oli ratkennut juomaan entistä enemmän. Hän tuli joka ainoa ilta humalassa kotiin. Paha hän ei ollut vaimolleen eikä lapsilleen; hän vain istui vaiti ja tuijotti eteensä lasimaisin silmin.
Viimeisistä palkkarahoistaan hän oli antanut vaimolleen neljäkymmentä markkaa. Kun Hilma siitä oli maksanut vuokran ja kauppapuotiin velkansa, jäi hänelle kuusikymmentä penniä, ja kauhulla hän ajatteli, miten voisi hankkia ruokaa taloon.
Kerjätä! Se oli hänelle sula mahdottomuus. Hän ei voinut kulkea ovelta ovelle pyytämässä apua. Hän sai hiukan pesutyötä ja silitystä. Mutta ei tahtonut enää sekään luonnistua. Raskaudentila oli jo siksi pitkälle kehittynyt, että pesutuvassa seisominen uuvutti häntä liian paljon. Häntä alkoi toisinaan pyörryttää, ja pelko siitä, että lapsi ehkä syntyisi kesken, jos hän jollain tavoin sattuisi työssä varomattomasti liikkumaan tai itseään liiaksi rasittamaan, alkoi häntä kiduttaa. Hän oli ennen kaikkea äiti, hän ei saanut panna vaaraan sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla. Ja kun hän sitä ajatteli, niin sanomaton hellyys heräsi hänessä tätä olentoa kohtaan. Hän tunsi olevansa äärettömän paljon rikkaampi kälyään, jolla ei lasta ollut.
Mutta väsymys tuli yhä suuremmaksi, kädet alkoivat käydä kylmiksi ja jalat tuntuivat aivan sellaisilta, kuin niissä ei olisi ollut mitään tuntoa. Hän ponnisteli viimeiseen asti, koettaen silityksellä ansaita rahat, jotka tarvitsi lastensa ruokkimiseen; itselleen hän tuskin tarvitsi mitään ruokaa, sillä hänen oli niin harvoin nälkäkään.
Eräänä iltana, kun hän koko päivän ahkerassa työssä oltuaan istui lampun valossa sukkaa kutomassa miehelleen, tämän nukkuessa humalaisena vuoteella, hän koetti tyynesti ajatella elämäänsä.
— Näin tämä ei voi jatkua, sehän on selvää. Päivä päivältä minä heikonnun; jaksan kohta töin tuskin hoitaa talouden ja lapset. Voimia ei riitä enää tekemään työtä kodin ulkopuolella. Mutta ellen sitä tee, niin en saa rahaa, millä hankin lapsille ruokaa.
Hän kutoi kiihkeästi eteenpäin.
— Lainata? Ehkä Aino antaa, kun pyydän. Heillä on kai säästöjäkin. Mutta millä maksan takaisin? Jaksanko tehdä työtä, kun olen lapsen synnyttänyt? Meneehän pitkä aika, ennenkuin se on sellainen, että uskallan sen jättää yksikseen tai Kertun huostaan.
Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, josta kihoili kylmä hihi.
— Koettaa saada Oskarilta lisää rahoja? Pitääkö minun mennä hänen työpaikkansa edustalle palkanmaksupäivinä, niinkuin monet vaimot saavat tehdä? Hän ei koskaan sitä antaisi minulle anteeksi.
Päätä kivisti, ajatukset tuntuivat sekoavan. Hän laski työn syrjään ja meni vuoteelle, mutta kauan hän vielä kuuli seinäkellon naksutuksen ja lyönnit. Päivä alkoi jo sarastaa, kun hän vihdoin vaipui uneen.
Hän heräsi pää raskaana ja ruumis aivan uupuneena, meni hellan luo, sytytti valkean ja keitti miehelleen kahvia ennen tämän työhönmenoa.
Monena päivänä ei Oskari ollut enää käynyt kotona syömässäkään, häntä varten ei siis tarvinnut mitään ateriaa laittaa. Lapsille aina voi jotain hommata suuhun. Kun lapset olivat syöneet, lähetti hän Kertun pihalle leikkimään. Itse hän uupuneena istui tuolille, jaksamatta mitään ajatella tai tehdä.
Tässä asennossa hänet tapasi kälynsä, joka tapansa mukaan saapui häntä katsomaan.
— Kas, niinhän sinä istut joutilaana kuin olisit herrasväkeä, sanoi Ester. — Sellaista se on, kun talonpoikaisnainen pääsee herrasperheestä lähteneen miehen kanssa naimisiin, niin tulee laiskaksi ja veltoksi.
Hilma hengähti syvään. Veri nousi hohtavina pilkkuina hänen kasvoilleen, mutta hän hillitsi suuttumuksensa ja sanoi vain:
— Älähän nyt viitsi, Ester! Minä olen todella väsynyt nyt. Anna minun olla rauhassa.
— Mitä sinä sanot? En suinkaan minä sinun rauhaasi tässä vie! Sen minä vain sanon, että voisit sinä hiukan pitää veljeäni kurissa. Näethän, millä tavoin hän taas on juonut viime aikoina. Eilen illallakin tulla kompuroi rappusissa niin, että naapurit sille nauroivat.
— Olenhan minä puhunut, mutta ei hän ota sitä varteen.
— Sitten olet sinä jotenkin myrkyttänyt hänen elämänsä. Hän on siksi hieno mies, ettei tahdo valittaa, mutta kaikella on syynsä maailmassa, niin tälläkin. Juoko minun mieheni, juoko? Tuskin nimeksi. Ja minkätähden ei? Sen tähden, että minä olen hänelle aina ystävällinen ja hyvä, palvelen ja hoitelen häntä niin, että elämä kotona on hänelle aivan kuin paratiisia.
Hilma huokasi syvään jälleen.
— Ei puhuta nyt tästä, sillä minä en jaksa toden totta. Minä olen viime yönä nukkunut niin huonosti, että ajatukset eivät enää oikein kulje päässäni. Puhutaan tästä joku toinen kerta, jos sitä välttämättömästi tahdot.
— Sinä kai luulet, että minä olen tullut tänne riitaa hakemaan? sanoi Ester. — Sitä en tee, minä olen mitä rauhallisin ihminen. Rauhallinen ja hyväsydäminen. Ja minun sydämeni vuotaa verta, kun näen, miten veljeni menee päivä päivältä yhä alaspäin.
— Kuulehan, Ester, jätetään nyt jo tämä!
Ester tuli liikutetuksi; hän pyyhki kyyneleet silmistään.
— Katsohan, en minä sinua syytä, vaikka siltä näyttää, sanoi hän. — Mutta täytyyhän sinun ymmärtää, kuinka sisaren sydän kärsii, kun näkee veljen menevän hunningolle ja kun ajattelee, että hän mahdollisesti jonkun toisen naisen puolisona olisi toisenlainen.
Hilma katsoi kälyynsä pitkään, aivan suoraan ja rauhallisesti.
— Olehan niin ystävällinen, Ester, ja mene nyt pois! Tämä koti on minun kotini, ja tänne ei saa tulla kukaan soimaamaan minua aviovaimona.
— Mitä sinä sanot? ärähti Ester.
— Ellet kuullut, niin sanon sen uudestaan.
— Ei tarvitse, kyllä minä kuulin.
Ester keikautti niskojaan ja ovesta ulos mennessään sanoi:
— Kyllä minä tämän vielä muistan!
— Juuri sitä minä toivoisinkin! vastasi Hilma.
Kun ovi oli sulkeutunut, sai täydellinen väsymys Hilmassa vallan. Hän painui kumaraan ja alkoi kiihkeästi itkeä. Mutta silloin pikku Mari, joka leikki permannolla, nykäisi häntä hameesta. Hilma tunsi sen, otti lapsen syliinsä, suuteli sitä kiihkeästi ja sanoi:
— Äidin oma pikkuinen, äidin oma pikkuinen! Kun minä vain tietäisin, millä tavalla osaisin elämän tehdä teille hyväksi.
Lapsensa hyväileminen rauhoitti häntä. Hän alkoi puhella sille ja samalla hiljalleen siivota huonetta. Väsymys oli niin suuri, että tuontuostakin täytyi istahtaa, mutta eihän ollut mitään kiirettä, jaksoihan sitten jälleen jatkaa työtä.
Iltapäivällä raukeus lisääntyi niin, että hän päätti mennä saunaan saadakseen voimia. Hän otti molemmat lapsensa mukaansa.
Sieltä palatessaan puoli kuuden tienoissa hän meni Ainon luo. Heti sisälle päästyään hän istahti uupuneena tuolille oven pieleen ja alkoi hiljaa itkeä.
— Mikä sinun on? kysyi Aino sydämellisesti.
— On kaikki niin mahdotonta. Minä en tiedä, millä tavalla elää ja olla.
— Mieli masentuu niin helposti, kun ruumis masentuu. Sinun pitäisi varjella terveyttäsi, sillä jos sairastut, niin kuka silloin hoitaa lapsiasi, joiden ainoa tuki ja turva sinä olet.
— Niin, eihän kukaan heitä hoitaisi, ei kukaan.
— Onko sinulla ollut mitään erikoista mielipahaa tänään?
— Ei ole ollut. Ester siellä kyllä kävi tapansa mukaan jankuttamassa, mutta minä pyysin häntä menemään ja siihen se loppui. Ei hän sen koommin ole koko päivänä käynyt meillä.
— Parasta olisi, kun ei kävisikään. Älä välitä hänen sanoistaan mitään, vaan ajattele aina lapsiasi, niin on mieli hyvä ja voimakas.
— Niin, jumalan kiitos, että minulla on lapset, kuinka tässä muuten jaksaisikaan?
Vähän ajan päästä hän läksi kotiaan mieli rauhoittuneena ja virkeänä.
Hänen tultuaan kotipihalle astui Ester häntä kohden erään työmiehenvaimon, Heta Heimosen kanssa, jota Hilma ei koskaan ollut voinut sietää hänen tavattoman riidanhalunsa tähden. Hilma aikoi sivuuttaa heidät, mutta Ester sanoi:
— Tiedätkö, missä Hetan ruskeaksi maalattu pärekori on!
— En minä tiedä, vastasi Hilma. — Onko sellainen hukkunut?
— Se oli vinnin rappusilla vielä tänään, mutta nyt on se poissa, sanoi
Heta ja katsoi Hilmaa terävästi. — Joku on sen ottanut.
— Kukahan tuollaisen olisi ottanut, sanoi Hilma.
— On eräs, jonka me hyvin tunnemme, sanoi Ester.
— Kysykää sitten häneltä.
— Sitä me juuri teemmekin.
Hilma aivan sävähti.
— Mitä? sanoi hän. — Ette kai luule minun varastaneen?
— Juuri sitä me luulemme ja olemme siitä aivan varmojakin, sanoi
Ester.
— Että sinä voit panna minun niskoilleni mitä tahansa, sanoi Hilma, sen kyllä tiesin. — Mutta en olisi luullut sinun sentään kehtaavan minua varkaaksi syyttää.
— Sitä syytetään, joka sellainen on.
Heta astui aivan Hilman eteen ja sanoi:
— Kyllä me sinut jo tunnemme. Tässä sinä olet ollut kuin mikäkin hieno rouva, et ole kunniallisten ihmisten kanssa edes puhunutkaan. Luulin sitä ensin arvontunnoksi. Mikä arvon tunto! Häpeän tunto se on, kun tietää, että on haluja ottaa toisen omaa.
— Todistakaa se, jos voitte! sanoi Hilma kiivaasti.
— Kyllä me sen todistammekin, ja kohta sinä tulet raastupaan ja silloin saadaan nähdä, kuka tässä vapaalla jalalla kulkee. Minä olen tarkastanut vinnin ja nähnyt, että kori on sinun avovinnilläsi. Niin juuri, senkin tekopyhä!
Hilma tarttui sydänalaansa, niin kovasti koski syytös, mutta sitten hän kohotti päänsä ja lausui:
— Jos se sieltä on löydetty, niin sen on sinne vienyt joku muu kuin minä, sillä minä en ole vinnillä käynyt koko päivänä.
— Kyllä siitä raastuvassa otetaan selko, kun sinne ensin tullaan, sanoi Heta.
— Ja tuollaiseen naiseen pitikin minun veljeni joutua, tuollaiseen, joka varastaa!
Hihna ei sanonut enää mitään, häntä alkoi pyörryttää, hän hoiperteli portaille ja pääsi sisään. Siellä hän vaipui heti pitkäkseen vuoteelle. Pikku Mari itki, mutta Kerttu otti sen huostaansa ja alkoi sen kanssa leikkiä.
Hilma makasi kalpeana, silmät ummessa.
Siis tämäkin vielä! Varkaudesta syytetty! Mitä hän oli tehnyt, että hänen päälleen kasattiin tällainen taakka?
Kaikki tuntui jälleen niin perin toivottomalta. Hän nousi vaivaloisesti istualleen, kutsui lapset luokseen. Näille hän puheli:
— Nyt ne syyttävät minua varkaaksi, lapset.
— Sekö paha täti pihalla? kysyi Kerttu.
— Hän ja Ester täti. Niin, he syyttävät minua. Ja millä minä todistan, että olen syytön, kun joku on vienyt korin meidän vinnille? Millä minä sen todistan? Ja sitten tulee vankeus, ja te jäätte aivan yksinänne!
Hän otti molemmin käsin päästään kiinni ja heilutti ruumistaan.
— Voi, voi, miksi minua näin kiusataan? Miksi minua kiusataan, kun en ole mitään pahaa tehnyt? Jättäisivät jo rauhaan.
Näin hän vaikeroi siihen asti, kun kuuli miehensä tulevan kotia. Tämä ei ollut niin humalassa kuin tavallisesti.
— Iltaa, sanoi hän tullessaan.
— Iltaa, vastasi Hilma.
— Onko sinulla jotain suuhun pantavaa?
Hilma ei vastannut mitään, meni kaapille ja etsi sieltä kylmää ruokaa miehelleen.
— Etkö sinäkin syö? kysyi Oskari.
— En.
— Mikä sinua vaivaa, kun olet noin totisen näköinen?
— Ei mikään.
Oskari alkoi leikkiä lasten kanssa, ja Hilma vaipui uudelleen ajatuksiinsa. Jos miehensä kyseli häneltä jotain, niin hän vastasi aivan lyhyesti. Viimein mies väsyi kyselemään ja meni levolle.
Lapset jo nukkuivat, kun Hilma yhä istui liikkumattomana. Hän mietti miettimistään pääsemättä selville siitä, mitä hänen tulisi tehdä. Turvatako mieheensä? Tuskin tuo viitsisi häntä ruveta puolustamaan omaa sisartaan vastaan. Yksin hän sai kaiken kestää.
Hän sammutti viimein valon ja meni levolle. Mutta uni ei tullut. Koko yön hän valvoi ja yhä uudelleen mietti, mitä hänen tulisi tehdä.
Hän nousi aivan riutuneena aamulla kello seitsemän tienoissa ja alkoi keittää kahvia miehelleen. Tämä nousi, pukeutui, kysäisi jotain, sai lyhyet vastaukset ja meni työhönsä.
Hilma seisoi liikkumattomana kauan aikaa katsellen nukkuvia lapsiaan.
— Jos menisin lasten kanssa maalle kotiin, sanoi hän aivan äänen. — Mutta eiväthän ne sinne ota minua. Ja mitä hyötyä olisikaan sinnemenosta, haettaisiin vielä oikeuteen sieltäkin, ja sitten koko häpeä tulisi aivan julkiseksi. Äidillekin se olisi kova isku. Ei siis sinne, mutta minne? Minne minä menen?
Hänen mietteensä katkaisi Esterin tulo. Tämä jäi ankaran näköisenä seisomaan oven pieleen suljettuaan ensin oven.
— Mitä sinä tänne vielä tulet? sanoi Hilma.
— Minä tulin vain kysymään, vieläkö pysyt väitteessäsi, ettet ole ottanut sitä koria?
— Minä en ole sitä ottanut, johan minä sen eilen sanoin.
— Mutta kun se oli sinun vinnilläsi.
— Johan minä sanoin, etten minä ole sitä ottanut.
Ester sanoi kylmästi:
— Älä sinä yhtään tuolla tavalla huuda. Minä en ole mikään sellainen ihminen, jolle saa noin huutaa. Minä tulen sinun luoksesi aivan oikeassa asiassa.
— Mene nyt jo pois, mene nyt jo pois! Minä en kestä tätä.
Hilma huitoi käsillään epätoivoisesti saadakseen Esteri menemään.
— Jos sinä vaan tunnustat, että olet korin ottanut, niin saa asia jäädä sikseen. Kyllä minä Hetasta vastaan. Tunnustatko?
— Minä en tunnusta, minä en tunnusta! Minä en voi tunnustaa sellaista, mitä en ole tehnyt. Minä en koskaan ole pienintäkään varastanut.
Ester nauroi.
— Vai et ole. Merkillistä, kuinka sinun muistisi nyt on huono. Kerran olet kuitenkin minulle maininnut, että olet ottanut yhtä ja toista pikkuista.
— Minä en ole mitään sellaista maininnut. Joku toinen on sen voinut tehdä, minä en.
— Syytätkö sinä minua valehtelijaksi vasten kasvoja! Etkö sinä tiedä, että olet tekemisissä sivistyneen ihmisen kanssa, jota ei saa syyttää tuolla tavalla?
— Jätä nyt jo, jätä herran nimessä, minä en kestä tätä enää. Mene pois, mene pois.
Hilma alkoi kimakasti huutaa, ja Ester katsoi viisaimmaksi kadota. Lapset olivat heränneet ja alkoivat itkeä, mutta Hilma sai ne viihdytetyksi. Hän vapisi kovasti ja hengitys kävi läähättäen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan, niin että hänen täytyi tavantakaa pyyhkiä sitä esiliinallaan.
Vähitellen vapistus lakkasi, mutta päätä alkoi sensijaan kivistää hirveästi. Hän koetti juoda kahvia virkistyäkseen, mutta kurkku oli kuin tukossa, niin että hänen täytyi jättää kahvi juomatta.
Hän koetti siivota huonetta, pani kokoon miehensä vuoteen ja omansa. Hän kulki kuin unessa ja toimitti tehtävänsä koneellisesti. Sitten hän läksi pesutupaan pihan toiselle puolelle huuhtomaan muutamia lastensa vaatteita. Pihalle päästyään hän kohtasi kälynsä, joka juuri palasi torilta.
— No, joko olet asiaa miettinyt? kysyi Ester.
— Anna minun olla, sanoi Hilma. — Minä en jaksa enää.
— Kyllä minä annan sinun olla, sillä ethän sinä mahda mitään sille, että sinulla on sellainen varastamisen tauti.
Hilma pudotti vaatteet kädestään.
— Älä anna vaatteitten siinä pihalla likaantua, vaan ota ne ylös, sanoi Ester. — Kuinka sinä olet noin huolimaton! Tavantakaa näkee sinusta, ettei sinulla ole ollenkaan niitä hyviä puolia, joita olet tahtonut näyttää. Mutta en minä sinua tuomitse ja kyllä minä sinulle annan kaikki anteeksi, sillä ethän sinä sille mitään mahda, että sinulla on sellainen tauti.
— Anna minun olla rauhassa, valitti Hilma.
— Niinhän minä olen luvannutkin, jatkoi Ester. — Ja kohta saat olla oikein hyvässä rauhassa, kun joudut linnaan.
— Minä olen sanonut, etten ole ottanut tuota koria enkä mitään muutakaan. Mutta minä tiedän, että monet, jotka syyttävät toisia, ovat itse tehneet sellaista, vaikka toiset eivät ole siitä mitään puhuneet.
— Nyt sinä jo pidät suusi kiinni! Vai sinä tässä vielä hypit nenälle! Sen minä sanon, että niin minä laitan, että veljeni vielä ottaa eron tuollaisesta naisesta, josta kulkee sellaisia rumia juttuja. Sen minä laitan, sen saat nähdä!
Hilma horjahti. Hän ei tiennyt minne meni. Hän kulki vaivalloisesti eteenpäin ja saapui kotiaan.
Huoneeseen päästyään hän muisti, että Ester asui aivan vieressä, ja kun hän ei enää tahtonut tavata häntä, otti hän avaimen ovesta ulkopuolelta pois.
— Oskarikin jättää minut! Minä tiedän, että hän jättää minut! Ja minne minä joudun lasten kanssa silloin?
Hän tuijotti eteensä, ja suu liikkui koneellisesti, vaikka sanoja ei tullutkaan.
— Minä en jaksa enää. Minä en tahdo elää. Minä tahdon mennä pois.
Ajatus tuli häneen aivan äkkiä, tuli kuin salama ja tuntui aivan luonnolliselta. Mutta juuri kun hän aikoi etsiä keinoa surmatakseen itsensä, muisti hän lapsensa.
— Minne ne jäävät, jos minä menen pois? Esterin huostaan, joka opettaa minua vihaamaan! Ei, minä en tahdo jättää lapsia tänne. Minä tahdon ottaa ne mukaani. Siellä on sitten hyvä olla.
Hän astui raskaasti, aivan kuin unessa, kyökkipöydän luo, otti laatikosta puukon ja meni Kertun luo, joka makasi omassa pikkuvuoteessaan selällään.
Voimakkaalla vedolla Hilma kiskasi syvän haavan hänen kurkkuunsa. Lapsi ei päästänyt ääntäkään, kädet vain hiukan värisivät ja suu aukeni. Veri purskui korkealle ja punasi puhtaan lakanan.
— Ja nyt Mari! sanoi Hilma.
Mari nukkui sohvalla, kasvot seinään päin. Hilda vetäisi puukolla tytön kurkkuun. Lapsi kääntyi kokonaan huoneeseen päin, sävähteli hetkisen, mutta ei päästänyt ääntäkään.
— Ja nyt on minun vuoroni!
Hilma meni pöydän ääreen, otti peilin ja veti kurkkuunsa haavan. Hän ei tuntenut vetäessään mitään kipua, oli vain kuin olisi koskettanut johonkin vieraaseen. Veri tulvi hänen kaulastaan ja valui röijylle.
Hilma heitti puukon menemään, hoiperteli keskipermannolle ja laskeutui pitkäkseen odottamaan kuolemaa. Hän sulki silmänsä ja tunsi, miten veri valui lämpöisenä hänen kaulastaan. Tuntui niin hyvältä ja suloiselta. Hän makasi ja kuuli, kuinka kello löi yksitoista, löi hiljaa ja tuttuun tapaansa.
Hän odotti ja odotti, mutta kuolema ei tullutkaan. Hän nousi, otti tyynyn vuoteestaan ja toi sen päänalusekseen ja laskeutui uudelleen pitkäkseen.
Hän eroitti kellon hiljaisen naksutuksen. Kadulta kuului ajoneuvojen kolinaa, etäältä raitiotievaunun kellon ääni, joskus huutojakin.
Verta ei enää vuotanut yhtä paljon kuin alussa. Hilma ei tahtonut jäädä elämään. Hän nousi jonkun ajan kuluttua ja katseli pitkin huonetta etsien puukkoa, mutta sitä ei näkynyt missään. Silloin hän otti astiapöydältä puunuijan ja koetti tunkea sen varsipäätä haavaan. Verta alkoi jälleen vuotaa runsaammin, ja hän odotti kuolemaa.
Kautta koko ruumiin alkoi tuntua vilun väre. Hän siirtyi hiukan lähemmäksi vuodettaan, veti sieltä peitteen ja verhosi sillä itsensä.
Ja yhä vain kello hiljaa naksutti. Se löi puoli kaksitoista, puoli yksi, ja viimein yksi.
Hilmasta tuntui kaikki niin rauhalliselta, niin ihmeen rauhalliselta. Ruumiissa oli omituinen helppouden tunne ja pää tuntui viileältä. Verta vuoti haavasta enää vain vähän, mutta vaatteet olivat aivan tahritut.
Hän nousi ja astui lastensa luokse. Tekonsa koko kamaluus selvisi hänelle. Hän laskeutui polvilleen Kertun vuoteen ääreen, tarttui lapsen käteen suuteli sitä ja sopersi:
— Anna anteeksi äidille, anna anteeksi!
Sitten hän nousi ja suuteli lastaan, suuteli tämän kylmiä huulia.
Hän meni Marin luo ja suudeltuaan sitä siveli sen kylmiä poskia.
— Voi voi, kuinka sinun on kylmä. Annahan, kun äiti peittää!
Hän kokoili vaatteita lapsensa suojaksi.
— Ja nyt minun täytyy mennä pois täältä. Niin, minun täytyy mennä!
Hän kosketti verestä tahmeata röijyään.
— Mutta mitä ne sanovat, kun minä olen näin verissäni?
Hän pesi kasvonsa ja kätensä, otti puhtaan röijyn ja muutti toisen hameen ylleen. Sitä ennen hän otti laatikosta puhtaan pyyheliinan ja kietoi sen kaulaansa.
Hän oli jo ovella, mutta kääntyi vielä, meni kaapin luo, otti sen päältä kehyksissä olevat valokuvat, omansa ja miehensä, ja asetti toisen Kertun, toisen Marin pääpuoleen. Sitten hän hitaasti veti sormuksen sormestaan ja asetti sen Kertun hiukan kouruun jääneeseen käteen ja painoi sormet enemmän yhteen, jotta sormus ei putoaisi.
Ovella hän vielä nyökkäsi ja sanoi:
— Hyvästi, rakkaat lapset! Nyt äiti menee!
Hän otti avaimen, lukitsi oven rauhallisesti ja ripusti avaimen tavalliseen paikkaansa, pielilaudassa olevaan naulaan.
Hitaasti hän asteli pää kumarassa ja huivi vedettynä silmille Ainon asuntoa kohden.
Kun Hilma avasi oven, säikähtyi Aino kovasti.
— Hyvä jumala! mikä sinun on?
Hilma koetti sanoa jotain, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, huulet vain kävivät. Silloin painoi hän kädellään kaulaansa haavan kohdalle ja sai käheällä äänellä soperretuksi:
— Minä olen kuolemaan tuomittu!
— Mitä sinä, onneton, olet tehnyt?
— Katso!
Hilma irroitti pyyheliinan ja näytti haavaa, jonka reunat olivat kelmeät, mutta jonka sisästä valui hiljalleen verta.
— Oletko sinä sen itse tehnyt?
Hilma nyökkäsi. Hän sitoi liinan jälleen kaulaansa ja painoi kädellään haavaa.
— Ja tämä on Esterin syy!
Aino ei enää kuullut sitä, hän oli rientänyt ulos ovesta. Hetken päästä hän palasi ja sanoi:
— Minä olen kutsunut Eemelin tänne ja tohtorin.
Molemmat naiset olivat vaiti, odottaen, yhä odottaen.
Ainon mies tuli ensimäisenä.
— Voi Hilma parkaa! sanoi hän.
— Minä en voinut muuta tehdä! sanoi Hilma kyynelten valuessa silmistään.
Hetken päästä saapui lääkäri. Hän tutki haavan ja saatuaan kuulla, että Hilma oli kaupungin asukas, käski viemään hänet paikalla sidottavaksi sairaalaan.
Eemeli läksi häntä taluttamaan.
— Minä en tahdo parantua, minä tahdon kuolla, sanoi Hilma. — Hyvä tohtori auttakaa minua! Minä tahdon kuolla!
— Ei, ei, sanoi Aino, sinä parannut. Ja ole huoleti, kyllä minä lapset hoidan sillä aikaa, kun olet sairaalassa.
— Lapset, sanoi Hilma verkalleen. 4- Lapset! Ei niitä enää tarvitse hoitaa! Minä olen ne tappanut!
Aino lysähti kokoon päästäen heikon parahduksen.
Eemeli alkoi viedä Hilmaa sairaalaan. Sairaalan portilla Hilma sanoi:
— Kirjoittakaa kotiani tästä minun äidilleni! Kyllä Oskari sanoo osoitteen.
— Kyllä minä kirjoitan, sanoi Eemeli ystävällisesti, — kyllä minä kirjoitan.
He astuivat sairaalan ovesta sisään.
VIIDES LUKU.
Oli ilta, ja talon miesväki jo lepäsi päivän töistä, istuskellen pihamaalla tupakoiden, naisten vielä puuhaillessa ilta-askareissa, kun muuan naapuri, joka ajoi talon ohitse kulkevaa tietä pitkin, huusi:
— Tulkaahan ottamaan, täällä olisi kirje talon emännälle!
Esko nousi hitaasti ja meni ajajan luo, otti kirjeen ja kiitti. Ajaja
jatkoi matkaansa. Esko luki osoitteen ja huomasi kirjeen olevan
Marille. Osoite oli kyllä naisen käsialalla kirjoitettu, mutta ei
Hilman.
— Äiti hoi! huusi hän. — Täällä olisi teille kirje.
Mari ilmestyi pirtin ovelle, pyyhki kosteat kätensä esiliinaansa ja otti kirjeen. Hän palasi tupaan. Esko jäi isänsä seuraan pihamaalle. Siinä he hetkisen puhelivat, kun äkkiä tuvasta kuului Marin pitkä, sydäntä vihlaiseva kirkaisu.
Alma oli vasikoita juottamassa läävän luona. Hän kavahti suoraksi, pudotti rainnan ja juoksi tupaa kohden. Naisena hän oli kuullut toisen naisen sydänhuudon ja tiesi suuren tuskan tulleen. Helenakin, joka oli aitassa, kuuli huudon. Hän jätti oven auki ja riensi tupaa kohden huutaen:
— Hyvä jumala, hyvä jumala, mitä nyt on tapahtunut?
Nähdessään naisten juoksevan saivat miehetkin eloa jäseniinsä ja kiiruhtivat tupaan.
Siellä Mari istui ikkunan luona ja vapisten huusi särkyneellä äänellä:
— Ota pois tämä kalkki minulta, ota pois tämä kalkki minulta!
— Mitä on tapahtunut? kysyi Alma.
— Äiti, mikä teidän on? kysyi Esko ja koetti tukea äitiään, joka oli suistumaisillaan lattialle.
— Hyvä jumala, hyvä jumala, enkä minä ollut siellä! vaikeroi Mari.
Jo oli Helenakin päässyt perille. Hän istahti Marin viereen ja sanoi:
— Hyvä lapsi, mikä sinulle on tullut?
Ja tällaisena hetkenä ei kenestäkään tuntunut omituiselta, että viisikymmenvuotiasta Maria sanottiin lapseksi. Mutta niin suuri oli tämän yhden ainoan sanan vaikutus, että Mari kietoi aivan kuin lapsi kätensä äitinsä kaulaan ja painoi päänsä hänen poveaan vasten purskahtaen hillittömään itkuun.
Ja vanhan Helenan käsi siveli Marin tukkaa, ja äänessä oli lempeä ja hyväilevä sointu, kun hän hiljaa ja tyynnyttävästi lausui:
— Kas niin, kas niin, rauhoitu nyt ja sano mitä on tapahtunut.
— Hilmalle… tuossa kirjeessä… lukekaa sieltä, en minä voi kertoa… sopersi Mari.
Esko huomasi lattialle pudonneen kirjeen, otti sen käteensä ja alkoi lukea väräjävällä äänellä.
Ja siinä oli tieto Hilman murhateosta. Aino kirjoitti siinä mitä sydämellisimmällä tavalla tapahtumasta Marille. Hän oli ennättänyt ottaa jo kaikesta selkoa ja arveli syynä Hilman tekoon olleen sekä Oskarin juopottelun että Esterin tunnottoman syytöksen.
Kirjeen lukemisen aikana oli Mari hellittänyt kätensä äitinsä kaulasta ja istui nyt hypistellen esiliinaansa hermostuneesti, suurten kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Helenan vanhat kasvot olivat käyneet aivan vahankalpeiksi, mutta ainoatakaan kyyneltä ei näkynyt hänen silmissään, katse oli vain saanut ikäänkuin terävän ja läpitunkevan voiman, ja toinen käsi oli laskeutunut Marin olalle ikäänkuin turvatakseen häntä. Eskon ääni värisi, ja vakavana seisoi Kalle tuijottaen eteensä.
Mutta kun Esko oli lopettanut lukemisen, kietoi Alma kätensä hänen kaulaansa, ja nuo kaksi, jotka eivät koskaan muiden läsnäollessa osoittaneet hellempiä tunteitaan, syleilivät toisiaan nyt. Ja miehensä sylistä irroittautuen Alma riensi kiireesti tuvan perälle, kumartui kehdon puoleen, missä lapsensa nukkui, ja alkoi sopertaa sille äidinrakkauden mielettömiä sanoja, kunnes itku tukahdutti äänen ja hän vaipui kehdon ääreen kätkien kasvonsa lapsen peitteen laskoksiin.
Hiljaa olivat toiset. Pitkään aikaan ei kukaan liikahtanutkaan. Viimein Kalle läksi hitaasti ja raskaasti astumaan, meni tuvan perälle ja istahti pöydän taakse. Esko meni vaimonsa luo, istui penkille hänen viereensä ja laski kätensä hänen hartioilleen. Alma kohotti silloin päätään, siirtyi hiukan lähemmäksi miestänsä ja istuen permannolla painoi päänsä hänen polviansa vasten.
Hiljaista oli tuvassa, ei kuulunut muuta kuin Marin vaikeroiva ääni:
— Voi lapsi parka! Enkä minä saanut olla siellä häntä lohduttamassa! Ja näin on hän langennut suureen rikokseen! Hyvä jumala, kun tappaa molemmat lapsensa ja aikoo surmata itsensäkin! Kuinka hän joutuikaan sellaiseen ahdistukseen, ettei osannut ajatella enää mitään eteenpäin? Voi lapsi parkaa! Kuinka hänen on voinut näin käydä?
Silloin Alma kohotti päänsä, ja äänessä oli terävä kiihoittunut sävy hänen lausuessaan:
— Kun ei annettu hänelle lupaa tulla tänne, jos hullusti kävisi! Eihän tuo raukka ole jaksanut sitten enää kestää, kun ei ole tiennyt, minne menisi turvaan. Me täällä olemme syypäitä tähän kaikkeen.
— Vaiti, miniä! huusi Kalle jyrkästi pöydän takaa.
— Kas niin, Alma, älä sekaannu tähän! sanoi Esko, hyväili vaimoaan ja painoi hänen päänsä polveaan vasten.
Oli hetkisen hiljaista. Silloin kuului Helenan rauhallinen ääni:
— Alma on oikeassa. Syyllisiä olemme me täällä, ainakin osaksi.
— Minä en salli tuollaista puhuttavan talossani, sanoi Kalle.
— Sinä unohdat, vävy, että minä puhun nyt, sanoi Helena tyynesti.
Kalle murahti jotain, mutta ei enää tahtonut estää anoppiaan jatkamasta.
— Hilma on tuntenut itsensä siellä yksinäiseksi, jatkoi Helena. — Hän olisi kaivannut hyvyyttä ja varmuutta siitä, että voi jonnekin hädän hetkenä paeta. Sinä, Kalle, sen kielsit silloin, kun asiasta oli puhe. Minä uskon, että teit parhaan ymmärryksesi mukaan ja näit asiat niinkuin sinä miehenä voit nähdä. Mutta nyt on tapahtunut jotain hirveätä Hilmalle, ja meidänkin on nyt tehtävä jotain hänen hyväkseen.
— Mutta emmehän me voi mitään, sanoi Kalle. — Laki on laki, ja rangaistus on ankara murhasta.
— On kai teosta, jatkoi Helena. — Mutta kun oikeus saa tietää, mikä
Hilman on johtanut tähän kaikkeen, niin sen täytyy häntä armahtaa.
— Laki ei armahda murhantekijää, sanoi Kalle.
— Minä en tunne lain puustavia, sanoi Helena, mutta sydämeni sanoo, että tässä on tehty Hilmaa kohtaan vääryyttä, sillä muuten hän ei olisi surmannut lapsiaan.
— Kuinka hän olisi voinut surmata lapsensa, ellei häntä olisi jollain tavalla pakoitettu sellaiseen, sanoi nyt Mari nyyhkyttäen. — Kuinka kauniisti hän niistä puhui ja kuinka hän niitä rakasti, niin hellästi ja syvästi. Niiden tähden hän kesti vaikka mitä, niiden hyväksi hän puuhasi ja raatoi. Ei hän olisi niitä tappanut, elleivät toiset olisi häntä sellaiseen tilaan saattaneet, että hänen oli pakko se tehdä.
— Murhaan ei mikään ihmistä pakota! sanoi Kalle. — Hän on minun tyttäreni, ja minä tunnen kyllä omassa itsessäni piston sentähden, että hän on joutunut turmioon, mutta minä en voi mennä puolustamaan tuollaista tekoa. Minä en voi sitä tehdä!
— Sinä olet mies, sanoi Helena, ja näet nämä asiat miehen kannalta. Mutta kysy keltä naiselta tahansa, niin vaikka hän kuinka ankarasti tuomitsisikin lapsenmurhan, niin hän kuitenkin ymmärtää, että nainen voi sen tehdä, kun hän sellaiseen tilaan joutuu. Hilma ei ole yksinään tähän syyllinen, suuremmat syylliset ovat muualla. Jos sinä panet lapsen käteen kekäleen, ja ajat sen sytyttämään talon, niin olet kai sinä silloin suurempi syyllinen kuin lapsi on. Niin on Hilmankin laita ollut. Tuossa kirjeessä on jo sanottu, että miehen juopottelu ja kälyn pahuus ovat saaneet kaiken aikaan. Jos niin on, niin kuinka silloin voidaan yksistään Hilmaa syyttää tästä rikoksesta. Jos mies olisi ollut kunnollinen ja jos käly ei olisi häntä vainonnut, niin Hilma ei koskaan olisi lastaan tappanut.
— Te naiset voitte ajatella asiaa niinkuin itse tahdotte, sanoi Kalle.
— Mutta emmehän me voi mennä istumaan oikeutta.
— Mutta me voimme hankkia Hilmalle jonkun, joka oikeudessa voi häntä puolustaa.
— Teko sellaisenaan joko syyttää tai puolustaa ihmistä, sanoi Kalle.
— Hyvä jumala, hyvä jumala, eivätkö he nyt voi tästä asiasta päästä selvyyteen! sanoi Alma hermostuneesti.
— Taltu, herran nimessä, taltu! sanoi Esko. — Kyllä tästä päästään selville.
— Koska sinä, Kalle, et aio omaa lastasi puolustaa, niin sitten minä teen sen, sanoi Helena. — Sinun tulee antaa minulle tarvittavat rahat, sillä tuollaiset asianajajat voivat ottaa korkean maksun.
— Rahaa! Ajaaksenne väärää asiaa! Ei koskaan! Talo on minun, ja minä en siitä anna rahoja ihmisen puolustamiseksi, joka on tuottanut häpeää meille kaikille, vaikka hän sitten olisikin oma tyttäreni. Lain täytyy saada rauhassa määrätä rangaistuksensa, ja sitten Hilman alistuttava siihen. Minä en anna yhtä markkaa sellaiseen! Jos minä olen valmis koettamaan kaikkia keinoja horjuttaakseni lakia, niin mihin minä sitten uskon. Te kaikki näytte unohtavan, että minä itse olen lautamies, jonka on oikeudessa tällaisista asioista sanottava mielipiteensä. Minä olen ennenkin ollut päättämässä lapsenmurhasta ja tunnen lain. Sen täytyy saada määrätä rangaistuksensa tällaisissa tapauksissa. Jos murhia ruvetaan antamaan anteeksi, niin sitten ei enää mikään rikos ole rangaistuksen alainen. Minä olen kerta kaikkiaan sanonut, että en anna rahoja sellaista tarkoitusta varten. Jos tulee tietoon, että minun tyttäreni pääsee vähemmällä rangaistuksella kuin joku muu onneton, niin silloin ei kukaan enää kunnioita minua vähääkään. Minä en anna rahoja!
Helena nousi istualtaan ja astui vävynsä eteen.
— Sinä unohdat yhden asian, sen, että talo on vielä minun. Talo on luovutettu sinulle hoidettavaksi, mutta minä en ole talossa syytingillä eikä laissa ole luovuttamispapereita vahvistettu. Minä voin ottaa talon milloin tahansa huostaani.
— Anoppi! sanoi Kalle uhkaavalla äänellä.
— Minä teen sen ja minä kiinnitän talon, vaikka myyn sen ja käytän jokaisen rovon Hilman pelastamiseksi, vaikka minun sitten pitäisi keppikerjäläisenä kulkea. Minä olen sen sanonut, jotta tiedät menetellä sen mukaan.
— Vaikka talon papereita ei olekaan kiinnitetty laissa, niin sittenkin on luovutus laillinen, kun siihen on siksi monta todistajaa, sanoi Kalle varmasti. — Minä en luovu mistään ennen kuin vasta käräjissä, siitä saatte olla varmat.
— Etkö sinä ole edes isä enää! sanoi Mari.
— Minä voin olla isä, mutta minun täytyy nähdä asiat muullakin tavalla kuin te teette, jotka olette yksinomaan äitejä. Rahoja saatte odottaa syksyyn asti, kunnes käräjät ovat olleet, ja jos siellä talo määrätään teille.
Mari nousi hänkin nyt ja astui hitaasti miehensä eteen. Hänen kasvoilleen oli tullut outo juhlallisuus, ja äänensä soi tavallista syvempänä, kun hän alkoi verkalleen puhua:
— Minä olen koko elämäni rakastanut sinua, Kalle, olen rakastanut sinua aina ja uskollisesti. Minä en ole sinua koskaan syyttänyt enkä soimannut. En ole koskaan omaa tahtoani asettanut sinun tahtosi yläpuolelle, vaan olen kaikessa nöyrästi alistunut. Mutta nyt en voi olla ilmoittamatta sinulle asiaa, joka koskee sinuakin.
Hän hengähti syvään. Helena tarttui hänen käteensä ja sanoi lempeästi, aivan kuin aavistaen jotain:
— Älähän nyt, Mari, jätetään tämä asia, kyllä minä kaiken järjestän jollain muulla tavalla, vaikka lainaamalla.
— Ei, ei, sanoi Mari, ei, äiti, ei sinun ei ole hankittava rahoja, vaan Kallen ne on annettava.
Hän kääntyi jälleen miehensä puoleen ja jatkoi:
— Minä en ole koskaan ilmoittanut sinulle elämäni vaikeinta hetkeä. Nyt minä sen teen. Kun Esko oli vuoden vanha, tulit sinä kerran humalassa kotiin, olit minulle paha ja tyly. Olin silloin väsynyt ja onneton. Olin tehnyt työtä ja olin sairastunut siitä. Minä näin sinun käyttävän väkijuomiin ne rahat, jolla olisi voinut hankkia minulle parannus ja apu taloon, jotta minun ei olisi tarvinnut juuri silloin ahertaa ja siten antaa taudin tulla pahemmaksi, sen saman, jonka jälkeen olen ollut niin heikko… no niin, sanotaan sekin suoraan, että jokainen lapsi sen jälkeen on kuollut.
— Minä en tietänyt… sanoi Kalle vapisevalla äänellä.
— Niin, sinä et ole tietänyt, enkä minä ole tahtonut sinun taakkaasi tätä ennen tehdä raskaammaksi. Mutta nyt minun täytyy ilmoittaa kaikki. Silloin tuona iltana, kun sinä tulit humalassa kotia, sait mieleni niin masentumaan, että minä tahdoin päättää päiväni. Niin, minäkin olen sellaista ajatellut. Minä otin Eskon syliini ja aioin mennä hänen kanssaan järveen. Mutta juuri kun nousin lähteäkseni, sanoi äitini, että hän ottaa Eskon vuoteeseensa, jotta minä saan nukkua. Ja tuo yksi ystävällisyys riitti, minä annoin hänelle lapsen ja palasin vuoteeseen. Ja minä jaksoin taas elää.
— Mari! sai Kalle vaivoin sanotuksi.
Hän istui vapisten paikallaan.
— Sinä olet tässä puhunut laista ja oikeudesta. Mutta sillä kertaa sinä olit ajamaisillasi minut rikokseen. Ja kun kielsit, että Hilma ei saa tulla tänne meille, jos elämä hänen kodissaan käy liian raskaaksi, niin olet ollut häntäkin sysäämässä tekoon. Minä pelastuin, hän meni.
Kalle ojensi molemmat kätensä häntä kohden. Mari astui hänen luokseen, ja molemmat aviopuolisot katsoivat pitkään toisiinsa.
— Tehkää minkä katsotte oikeaksi, sanoi Kalle väräjävällä äänellä. — Minä autan, minä teen, mitä tahansa, jotta saisin omat rikokseni edes jossain määrin sovitetuksi.
Mari nyökkäsi hiljaa ja katsoi mieheensä hellästi ja vakaasti.
Mutta Esko oli kertomuksen kuullessaan noussut vaimonsa vierestä ja juoksi nyt äitinsä luo sulkien hänet syliinsä. Ja monesta, monesta vuodesta tunsi Mari jälleen poikansa käsien kietoutuvan kaulaansa. Sydämessä tuntui niin sanomattoman suloiselta. Hän purskahti itkuun, mutta ei enää tyrskivään, niinkuin äsken, vaan hiljaiseen, kirvoittavaan itkuun.
Helena oli istahtanut penkille, ja hänen vanha äänensä aloitti virren. Kukaan siihen ei osannut yhtyä, niin täynnä oli jokaisen sydän, että laulu tyrehtyi huulille. Mutta vanha Helena lauloi ja päätti virren ja kun hän painoi sen jälkeen päänsä rukoukseen, tunsivat kaikki, kuin suuri ihmeellinen sunnuntai, elämän korkeankaunis pyhäpäivä olisi ollut heidän tuvassaan vietettävänä.
* * * * *
Hilman haava parantui parin viikon päästä, hän joutui tutkintovankilaan ja sitten raastupaan tuomittavaksi. Helena ja Mari olivat Ainon kautta saaneet tiedon tutkintopäivästä ja olivat saapuneet siksi päivää Helsinkiin. Ainon kautta he myöskin olivat hankkineet Hilmalle asianajajan.
Heti asemalta he menivät suoraan Ainon asunnolle. Nyt ei Marin enää tarvinnut kysellä tietä, tunsihan hän sen hyvin.
Aino otti heidät hyvin sydämellisesti vastaan ja kertoi asianajajan arvelun mukaan Hilman asian tulevan oikeuden istunnossa esiin kello kahdentoista aikaan.
— Kai te neuvotte, missä oikeus istuu? sanoi Mari.
— Minä tulen itse sinne, sillä olen saanut haasteen tulla todistamaan, sanoi Aino, — ja minä vakuutan teille, että minä teen kaiken voitavani selittääkseni asian niinkuin se on. Ellei Hilma pääsisikään rangaistuksetta, niin täytyyhän ainakin antaa hänelle mahdollisimman lievä.
— Niin, jumala sen suokoon, sanoi Helena. — Kyllä hän sitte taas jaksaa elää, kun on saanut rangaistuksensa kärsiä, jos se ei vain vie liian suurta osaa hänen elämästään. Jaksaahan puukin vihannoida uudestaan, vaikka jonain vuonna sattuisi kuivuus sen heikontamaankin, kun ei vain monena vuonna, kun ei vain monena vuonna.
— Asianajaja on luvannut ponnistaa voimansa saadakseen Hilmalle niin pienen rangaistuksen kuin mahdollista, sanoi Aino. — Toivokaamme siis parasta.
Raastupaan tultuaan oli siellä jo joukko todistajia saapuvilla. Oli sekin nuori mies, joka oli asunut aikaisemmin Latvalalla, ja jonka tähden Oskari oli ollut mustasukkainen. Useita samassa talossa, missä Hilma asui, olevia naisia ja miehiä oli kutsuttu. Viimein saapui Esterkin miehineen ja Oskari.
Nähdessään Marin, kumarsi Ester etäältä hänelle hyvin armollisesti.
— Kuka se oli? kysyi Helena.
— Se on Hilman käly, vastasi Mari.
— Se samako, joka häntä syytti varkaudesta?
— Juuri sama.
— Taitaa nyt olla iloinen?
— Siltä tuo melkein näyttää.
Oskari huomasi, sisarensa nykäistyä häntä, Marin ja aikoi astua häntä kohden muutaman askeleen, mutta palasikin paikoilleen ja sieltä kumarsi ainoastaan. Hänen käyntinsä oli hiukan epävarmaa.
— Tuohan mies on humalassa silloinkin, kun hänen vaimoaan tuomitaan, sanoi Helena.
Hilma parka!
Oikeussalin eteisessä vallitseva hiljaisuus, virallisten menojen ja tapojen varmuus, herättivät Marissa ja Helenassa jonkinmoisen toivottomuuden. Täällä oli olemassa yhteiskunnallinen koneisto, joka toimi aivan säännöllisesti, ottamatta vähääkään varteen ihmisten tunteita. Ellei jotain odottamatonta, Hilmalle edullista ilmaantuisi, niin ei tuomioistuin häntä suinkaan millään erikoisella ystävällisyydellä kohtelisi.
Salista, missä oikeus istui, kuului hälinää ja oikeudenpalvelijan nähtiin juoksevan kiireellisesti eteisen läpi ja palaavan uudelleen.
— Mitähän siellä nyt on tapahtunut? kysyi Aino.
— Siellä on eräs yksinäinen nainen, joka kuristi vastasyntyneen lapsensa, vastasi muuan lähellä oleva henkilö kuultuaan kysymyksen. — Hän on jo kaksi kertaa ennen pyörtynyt istunnon aikana. Ehkä pyörtyi taas.
— Miksi ne sitten sitä raukkaa tänne kuljettavatkaan, sanoi Mari.
Ihmisparka!
Ovella oleva palvelija ilmoitti, että käsiteltäväksi tulee Hilma Latvalan asia. Vähän ajan päästä tuli Hilma vanginvartijan saattamana eteiseen. Mari näki tyttärensä hyvin kalpeaksi ja pitkälle kehittynyt raskaudentila oli tehnyt hänen silmänympäristönsä jo aivan tummiksi ja käynnin raskaaksi ja vaivalloiseksi. Hän huomasi äitinsä ja äidinäitinsä, pysähtyi hetkiseksi, nyökkäsi sitten hiljaa ja meni oikeussaliin.
Vähän ajan päästä kutsuttiin todistajat vannomaan valaa. Samassa tuli eteisen kautta kiireellisesti hienon näköinen herra ja kiiruhti oikeussaliin.
— Tuossa meni Hilman asianajaja, sanoi Aino lähtiessään oikeussaliin tekemään todistajan valaa.
Huoneesta väheni väki, sillä tämä oli sen päivän viimeinen esillä oleva juttu. Mari jäi Helenan kanssa kahden. Salissa ei ollut enää muita kuin pari oikeudenpalvelijaa.
— Vahvistakaamme mieltämme rukouksella, sanoi Helena.
Hän pani kätensä ristiin ja rukoili kauan hartaasti silmät ummessa. Kun hän jälleen kääntyi Marin puoleen sanoi hän:
— Olen nyt jo rauhallisempi. Tulin tässä ajatelleeksi sitäkin, että kai jumala on niin määrännyt, että minun vielä on tehtävä jotain kanssaihmisteni hyväksi, koska tämän asian on johdattanut eteeni. Minä jo luulin, että minulla ei ollut muuta tehtävää kuin odotella kuolemaa, mutta nyt tiedän, että olen elämässä välttämätön. Jos täällä huonosti käykin, niin onhan ylempiä oikeuksia olemassa ja niissä täytyy sen, mikä tässäkin asiassa on Hilman puolella, tulla esiin, aivan kirkkaasti esiin. Oikeutta täytyy olla maailmassa, täytyy olla, sillä kuinka muuten me jaksaisimmekaan elää.
Todistajat palasivat vähän ajan päästä takaisin, mennäkseen sitten yksitellen kutsunnan mukaan oikeussaliin.
Ja istuntoa kesti, kesti tuntikausia, todistajat astuivat istuntosaliin ja palasivat sieltä, muutamia kutsuttiin uudelleenkin. Aino kertoi, mitä hän tiesi oikeussalissa tapahtuneen. Hilma oli rehellisesti tunnustanut kaiken todeksi ja oli sanonut olevansa valmis ottamaan kaiken rangaistuksen vastaan.
Ester puheli tahallaan niin ääneen, jotta Mari sen kuulisi. Hän kertoi eräälle naapurinaiselle, kuinka hän oli sievästi oikeudelle sanonut, että Hilma oli huono nainen, joka paljaasta pahuudesta oli surmannut lapsensa. Mari kuunteli ja hänen sydäntään vihloi.
— Sillä naisella ei ole lapsia, sen vuoksi noin puhuu, sanoi hän Helenalle. — Jos hänellä olisi ollut lapsia, kyllä ymmärtäisi paremmin.
Jännitys kasvoi yhä suuremmaksi. Marista tuntui kuin huoneessa ei olisi ollut ilmaa ja Helenan kasvoille oli noussut poskipäihin hehkuvat täplät.
Viimein koitti se hetki, jolloin asianajaja piti viimeisen puolustuspuheensa. Hänen äänensä kaikui heikosti oven läpi. Lopetettuaan astui hän ulos eteiseen. Aino meni heti hänen luokseen.
— Miltä näyttää? kysyi hän levottomana.
— Kas, rouva, siinähän te olettekin, sanoi asianajaja. — Te puolustitte aivan erinomaisen hyvin syytettyä oikeuden edessä. Jos jotain hyvää tulee, niin kyllä se tulee silloin teidän sanojenne vaikutuksesta.
— Mutta odotatteko mitään hyvää?
— Sitä ei voi sanoo. Todistukset ovat siksi raskauttavia ja teko on tehty siksi selvästi ja jyrkästi, että tuomari ei voi muuta kuin tuomita aivan lain kirjaimen mukaan.
Hän kohautti olkapäitään ja jatkoi:
— Mutta voimmehan valittaa sitten hoviin.
— Mutta eikö mikään seikka lievennä rikosta? kysyi Aino.
— Miehen juoppous kyllä jossain määrin, vastasi asianajaja. — Mutta kun syytetty itse sanoo, ettei hän voi miestään soimata mistään pahoinpitelystä, niin ei sekään taida vaikuttaa suurta.
Aino palasi Marin ja Helenan luo kertoen, mitä oli kuullut.
— Meidän täytyy kai valmistua ottamaan pahinta vastaan, sanoi hän.
— Kaikki on jumalan kädessä, sanoi Helena.
He istuivat ja odottivat. Jonkun ajan päästä julistettiin tuomio.
Hilma tuli salista vanginvartijan seuraamana. Mari ja Helena eivät enää voineet levottomuuttaan hillitä, he riensivät Hilman luo.
— Se on kymmenen vuotta kuritushuonetta! sanoi Hilma aivan hiljaa.
— Kymmenen vuotta! vaikeroi Mari.
— Kymmenen vuotta! sanoi Helena aivan kuin ei olisi ymmärtänyt asiaa.
— Niin, kymmenen vuotta, sanoi Hilma. — Ja minä tahdon sen kestää, sillä olenhan sen ansainnut.
Hän puristi äitinsä ja äidinäitinsä kättä ja sanoi kyynelten valuessa silmistään:
— Kiitos siitä, että tulitte tänne minua katsomaan. Kiitos siitä, ja antakaa minulle anteeksi se, että olen teille tuottanut näin paljon murhetta.
— Rakas lapsi, sanoi Mari, emmehän me voi sinua tuomita. Rakas sinä olet minulle yhä vielä, ehkä rakkaampi kuin koskaan ennen.
Vanginkuljettaja kiiruhti Hilmaa lähtemään. Naiset erosivat.
Asianajaja oli puhellut Ainon kanssa ja sitten lähestyi Maria.
— Te olette kai syytetyn äiti? kysyi hän.
— Niin olen.
— Tulkaa huomenna minun asianajotoimistooni, minä tahdon hiukan puhella kanssanne, ennenkuin teen valituksen hoviin.
Hän tervehti kohteliaasti ja poistui.
Aivan kuin unessa kulkivat Mari ja Helena Ainon keralla oikeussalista.
Kadulle tultuaan seisahtui Helena hetkiseksi torilla.
— Jumala suokoon minulle ymmärrystä ja voimia toimiakseni tässä asiassa niin kuin hänen korkea ja pyhä oikeutensa määrää, sanoi hän.