KUUDES LUKU.
Seuraavana päivänä Helena ja Mari kävivät asianajajan luona. Tämä selitti, että huomatessaan Hilman muistissa olevan jonkinmoisen aukon sillä kohtaa, mikä koski tekoa, uskoi hän tämän olleen murhaa tehdessä mielenhäiriössä. Hän kyseli, olivatko Mari ja Helena huomanneet Hilmassa mitään tähän suuntaan viittaavia oireita. Nämät eivät tienneet mitään.
— No, sen voivat lääkärit sittemmin tutkia, sanoi hän. — Hyvin luultavaa on, että hovioikeus määrää syytetyn mielisairaalaan lausunnon saamiseksi hänen sieluntilastaan. Jos niin käy, voi olla hyvin mahdollista, että hovioikeus alentaa rangaistusta jossain määrin.
Samana päivänä läksivät Mari ja Helena kotiaan kohden.
Uutinen Hilmalle määrätystä korkeasta rangaistuksesta oli kaikille ankara isku. Kalleen se varsinkin koski tavattomasti, vaikka hän ei sitä näyttänyt, mutta huomattiin hänen sen jälkeen pysyttelevän paljon erillään ja mietiskelevän. Vaimoaan kohtaan hän oli tavattoman hyvä ja koetti auttaa kaikessa, missä suinkin voi, ja kysymys, jota hän ei elämässään koskaan tätä ennen ollut tehnyt, nyt tuli hänen suustaan:
— Ethän vain rasita itseäsi liiaksi?
Mutta ei ainoastaan tämä side näyttänyt tulleen entistään lujemmaksi, vaan Eskokin osoitti entistään suurempaa hellyyttä sekä vaimoaan että äitiään kohtaan. Ja kaiken keskustana perheessä tuli olemaan Helena. Tuntui melkein siltä kuin hän olisi kasvanut ja saanut koko olemukseensa varmuutta, jota hänessä ennen ei ollut. Se suuri elämänviisaus, jonka hän itselleen oli koonnut ikänsä varrella, astui nyt esiin. Ennen oli hän ikäänkuin häveten peittänyt kaiken, oli ollut vaiti silloinkin, kun hänen olisi pitänyt puhua, ainoastaan sen vuoksi, ettei hän ollut tahtonut asettaa omaa mielipidettään toisen mielipiteen rinnalle. Mutta nyt hän uskalsi hiljaisen varmasti ilmaista sen.
Vaikkakin suru Hilman kohtalosta painosti perhettä ja puhe aivan joka päivä kääntyi siihen, niin jokaisesta tuntui kuin työ olisi heille tullut paljoa yhtenäisemmäksi ja varmemmaksi. Jokainen sovitti oman työnsä toisen työhön, mitään turhaa ponnistusta ei tarvinnut kenenkään tehdä, sillä oikeassa työssä oli aina oikea henkilö.
Se, joka ei vähääkään sulanut tähän perheen yhteiseen mielialaan, oli talon tytär Emma, joka oli Mäkelän torpassa vaimona. Hän oli Hilman ja Eskon välinen lapsi. Eihän äidin ja tyttären välit koskaan olleet oikein hyvät, ei silloinkaan kun tytär vielä oli kotona. Emma oli raju ja omatahtoinen, muistuttaen itsepäisyydessään suuresti isäänsä. Sen lisäksi oli hänessä tavattoman suuri huvittelun ja mielistelemisen halu, joka pakoitti Kallen jo hyvin varhain lausumaan hänelle ankaroita sanoja, mitkä eivät kuitenkaan johdattaneet mihinkään tuloksiin.
Ankaran iskun tuotti Marille se, että hän huomasi tyttärensä olevan läheisissä suhteissa erääseen nuoreen mieheen. Kallelta Mari koetti asiaa peitellä ja sen sijaan saada Emma lopettamaan nuo välinsä. Mutta kun Emma huomasi, että äiti ei häntä antaisikaan isälle ilmi, niin ei hän enää välittänyt mistään suhteensa peittelemisestä, sillä hän tiesi äidin aina kuitenkin jollain tavoin kätkevän isältä kaiken.
Mutta suhteesta alkoikin tulla seuraukset. Mari alkoi epäillä sitä, nähdessään Emman käyvän ensin alakuloiseksi, ja huomatessaan, että hänen ja nuoren miehen välillä oli vakavia keskusteluja, ja viimein sen, että nuori mies alkoi pyrkiä Emman seurasta vapaaksi. Mari kysyi silloin suoraan tyttäreltään, mutta tämä väitti jyrkästi kaikki epäilykset vääriksi. Joku aika tämän äidin ja tyttären välisen keskustelun jälkeen tuli Emma pahoin sairaaksi, hänellä oli kovia ylenantamiskohtauksia ja oli pari päivää vuoteessakin. Äidissä heräsi kamala ajatus siitä, että tyttärensä oli koettanut poistaa tuon suhteen jäljet. Oliko hän onnistunut vai ei, sitä ei äiti tiennyt. Pari kuukautta tämän jälkeen oli Emman pakko tunnustaa äidilleen, että hän oli raskaana ja Mäkelän torpan nuori isäntä oli siihen syyllinen.
Nyt oli pakko ilmottaa asia jo Kallellekin. Hän suuttui aivan silmittömästi, meni Mäkelän luo aivan suoraapäätä. Miesten välillä kuului olleen hyvin kiivas keskustelu, mutta niin kaikki päättyi, että seuraavana sunnuntaina Vihtori Mäkelä ja Emma kuulutettiin ja kolme viikkoa sen jälkeen pidettiin häät. Pari kuukautta häiden jälkeen syntyi poikalapsi. Synnytys oli hyvin vaikea ja kesti sitä kaksi päivää.
Poika oli terve ja reipas olento, hiukan äksy ja äkäpäinen, mutta vilkas ja toimintahaluinen. Mari oli pikku Jaakkoa kohtaan hyvin ystävällinen sen tähden, että hän piankin huomasi, mikä tavattoman suuri viha oli Emmalla lastaan kohtaan. Tämä viha oli aivan sokea ja saattoi toisinaan puhjeta esiin haluna lyödä ja piiskata poikaa siihen asti, että tämä meni meikein tainnuksiin. Alussa Jaakko siihen alistui, mutta hänestä kehittyi pian hyvin tanakka poika, joka ei enää ottanutkaan äidin kuritusta vastaan tyynenä, vaan antoi takaisin. Mari oli ollut pari kertaa tilaisuudessa näkemään, miten Jaakko löylyytti äitiään niin paljon kuin suinkin voi. Tavallisesti kuitenkin poika sai lähteä pakoon ja silloin hän aina tuli Marin luo, viipyen talossa toisinaan päiväkausiakin.
Pojan tähden oli Emmalla ja hänen miehelläänkin usein kiivasta sanasotaa, joka teki perhe-elämän aivan sietämättömäksi miehelle ja pakoitti hänet toisinaan lähtemään juopotteluretkille, joiden jälkeen hän oli jälleen lauhkea ja kuunteli sanaakaan sanomatta vaimonsa sadattelemista.
Tämä avioelämä, joka oli niin täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä Mari piti oikeana, vieroitti Emman kokonaan syntymäkodistaan. Hän kävi siellä hyvin harvoin ja jos jostain silloin puhuttiin, niin rajoittui se aina aivan tavallisiin keskusteluaineisiin. Mariin oli koskenut se, että hänen tällä tavoin oli pakko luopua lapsestaan, tulla vieraaksi hänen kanssaan ja tuntea, miten heidän välillään ei enää ollut mitään siteitä. Hän kärsi siitä, mutta alistui siihen viimein, kun ei löytänyt mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyä lastaan.
Kun nyt Hilmaa kohdannut onnettomuus aivan kuin uudestaan saattoi palaamaan äidinrakkauden hänessä, niin muuttui hänen tunteensa Emmaakin kohtaan syvemmäksi kuin koskaan ennen. Tässä oli onneton ja kärsivä olento, joka ehkä kaipasi hellyyttä. Ja sen tahtoi Mari nyt hänelle aivan täydellä mitalla antaa.
Kun vain oli joutohetkiä, niin alkoi hän käydä tyttärensä luona. Ei hän välittänyt siitä, että tämä ei mitään iloa osoittanut äitinsä tulon johdosta, hän kävi kuitenkin siksi, että hänen täytyi käydä.
Kun Mari ilmoitti Hilmaa kohdanneen onnettomuuden Emmalle, niin tämä ei sanonut mitään muuta kuin:
— Hilma parka! Niinkö hänenkin kävi!
Ja kun tietoonsa tuli, että Hilma oli saanut kymmenen vuotta kuritushuonetta, lausui hän:
— No, siellä hän ainakin on turvassa! Eiköhän tuo liene aivan yhtä hyvää, ellei parempaa kuin sellaisen miehen kanssa eläminen.
Joku päivä myöhemmin hän palasi tähän samaan asiaan ja lausui silloin:
— Jos minä olisin yhtä herkkä kuin Hilma on, niin varmaankin minäkin olisin jo aikoja sitten tehnyt samalla tavalla.
— Oletko sinä sitten niin onneton, sinäkin? kysyi Mari.
— No, ei tässä kai niin onnellinenkaan olla, kun ajattelee, millaiseksi elämä olisi voinut tulla, ellei olisi tyttönä tyhmyyksiä tehnyt.
— Mutta pitäähän ihmisen sovittaa ja sen vuoksi kai tämäkin sinulle on sallittu.
— Sovittaa? Joutavia vielä! Kuka tässä sellaista ajattelee. Mitä minun pitäisi sovittaa? Sitäkö, että olen tehnyt tyhmyyden. Siitä olen jo saanut aivan yllin kyllin maksaa. Vai pitäisikö tässä vielä enemmän onnettomuutta saada kuin nyt jo on?
— Jos sinä koettaisit elää miehesi kanssa toisella tapaa, sanoi Mari, — niin etköhän voisi todella iloita elämästä. Miehesi ei ole mikään paha mies ja minä uskon, että hän yhtäkaikki pitää sinusta hyvin paljon.
— Kyllä kai minä sen tiedän, että hän pitää, ja sehän se tässä edes miellyttää, että saa antaa hänen tuntea kaiken sen tuskan, mitä minä tunsin silloin, kun hän aikoi jättää minut lapsen kanssa yksin.
— Mutta kun kerran elätte yhdessä ja kun teillä kerran lapsi on, niin ettekö voisi koettaa rakentaa jotain ymmärtämistä välillenne?
— Kun kerran kaikki on mennyt niin rikki kuin se on mennyt, niin ei kai siitä paikkaamisella enää hyvää tule.
Mari ei kohdannut tyttäressään mitään muuta kuin kovaa ja tylyä. Mutta hän ei väsynyt, hän palasi yhä uudelleen tähän samaan asiaan hänen luonaan käydessään. Harva päivä, ettei Mari kulkenut oman kotinsa ja Mäkelän väliä. Hän saattoi nyt olla kotoa varsin hyvin poissakin, sillä Alma oli jo voimistunut siksi paljon, ettei enää tarvinnut pelätä hänen väsyvän työssä. Kiireimpänä leikkuu-aikana hän kyllä oli pakoitettu olemaan kotona mahdollisimman paljon, mutta saattoihan silloinkin iltahämärässä pistäytyä Emman luo.
Vähitellen, vähitellen alkoi Emma tottua näihin äitinsä käynteihin. Menipä hän jo niin pitkälle, että, jos äiti jonain päivänä ei tullutkaan, hän seuraavana päivänä saattoi kysyä, mikä oli estänyt häntä saapumasta. Ja Mari tunsi, kuinka hänen oma suuri ja syvä äidinrakkautensa aivan kuin herätti eloon jotain kuollutta tyttäressään, ja hän iloitsi siitä koko sydämellään.
Helenalle hän tästä seikasta puhui ja sanoi kerran:
— Jos minä vain saan Emman ensin kiintymään minuun niinkuin tyttären ainakin äitiinsä, niin sitten kyllä herää rakkautensa poikaansa ja viimein pojan isään. Sen kaiken täytyy tulla, enkä minä ennen lepää, ennenkuin sen olen nähnyt.
— Ei kai se Emmakaan luonnostaan ole paha, sanoi Helena, — mutta on sattunut elämä painamaan niin kovaan kannen hänen sydämensä päälle, ettei se pääse esille. Kaipa sallimus sen niin asettaa, että jonain päivänä sydän on kylliksi väkevä ja kannen pakoittaa halkeamaan.
Ja sellainen hetki tuli.
Oli jo syyskesä. Mari oli mennyt keskipäivän aikaan Emman torpalle yhdessä Helenan kanssa. Sattui olemaan Emman syntymäpäivä ja he veivät hänelle mennessään kahvia ja leipomansa rinkilän. Torpalle tullessaan kuului sieltä tavatonta metakkaa.
— Äiti ja poika kai siellä taas ovat yhteenotossa, sanoi Mari.
— Siltä se kuuluu, jumala paratkoon, sanoi Helena. — On se onni, ettei Emma ole onnistunut hakkaamaan lastaan aivan rammaksi, vaan on poika hyvästi kasvanut ja varttunut.
Jaakko tuli samassa tukka aivan pörröisenä tuvasta ja huusi nyrkkiään puiden:
— Kyllä minä tämän vielä muistan!
Mari meni poikaa kohden ja tarttui häneen sanoen:
— No, minne sinä, Jaakko, nyt menet?
Poika ei sanonut mitään, seisoi vain siinä molemmat kädet nyrkissä, mutta Mari huomasi, kuinka hän ponnisteli itkua vastaan. Hän siveli hiljaa pojan tukkaa ja tämä kosketus sai heti laukeamaan lapsessa pingoitetun mielen, hän syleili kömpelösti äidinäitiään ja sitten aivan kuin häveten tekoaan meni kiireimmän kautta järven rantaa kohden.
— Kuinkahan tuokin poika rakastaisi äitiään, jos äiti vaan ottaisi rakkauden vastaan, sanoi Mari.
— Mutta kun ei äiti osaa ottaa eikä osaa antaa, vastasi Helena.
He menivät tupaan. Emma oli hyvin kiukkuisen näköinen. Molemmat vanhat vaimot eivät olleet sitä huomaavinaan, vaan kättelivät häntä ja toivottivat onnea.
— Minkä tähden minulle onnea? kysyi Emma.
— Onhan sinun syntymäpäiväsi.
— Niin, taitaa olla.
— Etkö sitä muistanut?
— En muistanut. Mutta te molemmat teitte sen.
— Tottakai äiti muistaa oman lapsensa syntymäpäivän. Toimme sinulle hiukan lahjojakin.
Ja Mari antoi hänelle sekä rinkilän että kahvia. Emma mutisi jotain kiitokseksi ja vei rinkilän pöydälle. Sen jälkeen hän alkoi tehdä tulta lieteen keittääkseen kahvia. Tässä puuhaillessa hän sanoi:
— Tuliko se Jaakko teitä vastaan?
— Tuli kyllä.
— Se poika suututtaa vielä hengen minusta.
— Rakastaisit häntä enemmän, niin olisi poika kai parempi, sanoi Mari.
— Miksi minä häntä rakastaisin, kun ei kukaan minua ole rakastanut.
— Me emme kai ole aina osanneet sitä näyttää, mutta kyllä me kuitenkin aina olemme sinua rakastaneet, sanoi Mari hiljaa.
— Minkätähden te olisittekaan minua rakastanut, eihän siihen olisi ollut syytäkään? Olenhan minä itse aina ollut tyly ja kova. Kyllä minä sen muistan, mutta eihän sitä enää voi muuttaa.
— Kaiken voi muuttaa, kun tahtoo, sanoi Helena.
— Ei ihminen pääse irti itsestään, jatkoi Emma. — Jos elämä olisi edes jonkinarvoista, niin sitten kai voisi yrittää, mutta kun kaikki on mennyt aivan pilalle, niin mitä enää tuossa yrittääkään parempaan päin.
— Mitä elämä sinulle vielä on verrattuna siihen, mitä se Hilmalle on, sanoi Helena. — Ja kuitenkin minä olen ihan varma siitä, että hän voi tulla vielä hyvin onnelliseksi.
— Hilma rakasti edes lapsiaan, mutta minä en Jaakkoa rakasta, sanoi Emma. — Minä muistan hänen kauttaan aina sitä, että minun täytyi mennä naimisiin miehen kanssa, jota en ole enää sen koommin rakastanut. Ja minä muistan aina sen suuren tuskan, jonka Jaakko tuotti minulle syntyessään.
— Eiköhän tuollaisen tuskan pitäisi viedä sinua lähemmäksi lasta? sanoi Helena.
— Ei tarvitse viedäkään, sillä minä en koskaan voi, kuuletteko, en koskaan voi rakastaa poikaani! Se on minulle aivan mahdotonta. Minä en viitsisi häntä edes surmata, sen minä sanon suoraan, mutta jos hän kuolisi, niin iloinen minä olisin.
— Mutta, Emma, kuinka sinä sanot tuolla tavoin? lausui Mari. —
Lapsihan on kuitenkin sinun oma lapsesi.
— Minä toivoisin, että hän kuolisi, että mieheni kuolisi ja sitten olisi elämä aivan tyhjää!
Tuvassa ei vähään aikaan sanottu mitään.
— Missä miehesi on? kysyi Mari.
— Kauppiaalle hakemassa asemalta tavaroita.
— Tuleeko hän tänään kotia?
— Tulee kai silloin, kun joutuu.
— Kuinka niin sanot? Joutuu?
— Onhan tuolla niitä omia heilojaan, joita täytyy siinä välissä käydä tervehtimässä.
— Ja sen sinä sanot noin, aivan tyynesti?
— Mitä minä sitä suren. En ainakaan nyt enää. Ja kun hänellä ei ole mitään iloa minusta, niin täytyyhän hänen saada sitä etsiä jostain muualta. Eihän hän siinä suhteessa ole sen kummempi kuin monet muutkaan miehet.
— Oletko varma siitä, että hän etsii tuota huvitustaan muualta? kysyi
Helena. — Sellaista voi uskoa nainen aina enemmän kuin on syytäkään.
— En minä mitään varmaa tiedä, mutta epäilen. Ja samapa tuo minusta on. Minä en tahdo enää lasta, minkätähden hän sitten olisikaan minun kanssani.
— Et tahdo lasta? sanoi Mari. — Mutta miksi et tahdo?
— Mitä sellaisia toisi tähän elämään kurjuutta kärsimään. Parasta on antaa niiden olla tulematta.
Helena oli katsellut ikkunasta.
— Annatko sinä, Emma, Jaakon mennä yksinään veneellä järvelle?
— Minä olen poikaa siitä ankarasti kieltänyt, sanoi Emma. — Kun hän tulee kotia, niin kyllä hän saa tuntea taas, mitä on selkäsauna.
— Hän on järvellä ja kiikuttaa venettä.
— Putoisi vielä siitä, niin olisi parhaiksi, sanoi Emma. Sinnehän tuo sitten menisi!
Marikin katseli akkunasta.
— Älä, rakas lapseni, toivo sellaista, ei tiedä, koska ihmisen toivomus menee täytäntöön, kun sellaisesta puhuu.
— Menisikin, niin hyvä olisi.
— Hyvä jumala! huusi Helena. Hän putosi veteen!
Samassa oli Emma rientänyt ovesta ulos ja juoksi rantaan. Hän ei ollut päästänyt ääntäkään, ei huutanut mennessään, hän vain kiirehti. Toiset naiset riensivät hänen jälestään ja näkivät, miten hän tiellä heitti yltään osan vaatteistaan ja sitten rannalle tultuaan hyppäsi veteen. Hän ui sitä kohtaa kohden, missä Jaakko oli veneestä pudonnut.
Rannalla Mari ja Helena näkivät, miten poika koetti uida, jaksoi jonkun aikaa, painui kerran jo veden alle, nousi taas pinnalle, koetti jälleen uida, painui uudelleen.
Mutta jo oli Emmakin päässyt uimalla sille kohtaa, hän sukelsi, tuli pinnalle, sukelsi uuden kerran, viipyi kauan veden alla. Kun hän nousi, oli hänellä Jaakko mukanaan, ui veneen luo, sai pojan siihen nostettua, nousi veneen keulasta itse veneeseen ja souti sen rantaan.
— Elääkö hän? kysyi Mari hätääntyneenä.
Emma oli aivan kalpea.
— Minä en tiedä. Hän on aivan liikkumaton.
Naiset nostivat pojan veneestä, hän ei liikkunutkaan. He asettivat pojan hiekalle ja alkoivat herätellä henkiin. Emmasta oli kaikki hätääntyminen kadonnut, hän tiesi, miten hukkuneita oli pelastettava ja toimi sanaakaan sanomatta nopeasti ja varmaan. Puolisen tuntia kului, sitten näkyi pojassa elonmerkkiä.
Silloin Emman voimat raukesivat, hän vaipui hervottomana istumaan rannalle ja antoi äitinsä ja Helenan jatkaa virvoittelemista.
Kun poika alkoi liikuttaa jäseniään, silloin Emma aivan äkkiä kumartui hänen puoleensa sulki rajusti lapsen syliinsä ja sanoi:
— Jaakko, Jaakko, oma rakas poikani!
Hän suuteli lastaan, hyväili hänen koko ruumistaan käsillään, nosti hänet syliinsä, asetti pojan kädet kaulalleen, ja alkoi astella kotia kohden. Ja koko matkan hän puheli lapselle, puheli aivan kuin sekaisin mennyt, pyyteli anteeksi ja vakuutteli kuinka paljon hän Jaakosta piti.
Hän vei pojan tupaan, muutti hänelle kuivat vaatteet, asetti vuoteeseen ja peitti hellästi. Poika katseli ihmeissään äitiään, kietoi viimein kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
— Olinko minä veden alla?
— Olit lapseni, olit, sanoi Emma. Mutta nyt sinä olet taas äitisi luona.
— Kovasti minua väsyttää!
— Koeta nukkua, niin olet taas kohta virkku.
Ja poika vaipui vuoteelleen ja nukahti. Kun Helena ja Mari menivät kotiaan, sanoi Mari:
— Nyt kai vasta Emmasta äiti tulikin.
— Niin, nyt kai hän vasta oikeastaan poikansa synnyttikin. Onni oli se hänelle. Ellei nainen ole äiti, niin mitä hän sitten on?
SEITSEMÄS LUKU.
Tutkintovankilassa oli Hilma synnyttänyt lapsensa ja oli sille annettu nimeksi Kerttu, niinkuin hänen vanhemmallakin lapsivainaallaan oli ollut. Kun Helena tämän sai tietää, lausui hän:
— Hilma tahtoo alkaa elämän uudestaan, koska hän lapselleen antaa tuon nimen. Kyllä hänestä vielä ihminen tulee, siitä minä olen varma.
Marraskuussa tuli tieto, että hovioikeus oli määrännyt Hilman mielisairaalaan lausunnon saamiseksi hänen henkisestä terveydentilastaan. Asianajaja ilmoitti tästä Marille. Joku aika tämän jälkeen tuli mielisairaalasta tiedustelu, voiko Hilman äiti tai joku muu hänen aivan läheisistä omaisistaan saapua antamaan tietoja potilaasta ja hänen suvustaan. Ellei se olisi mahdollista, niin sairaalasta kyllä lähetetään kyselykaavakkeet, mutta suotavaa olisi, jos joku voisi henkilökohtaisesti saapua, koska tiedot sillä tavoin aina voivat tulla täydellisemmiksi.
Tämän kirjeen tultua päättivät Helena ja Mari yhdessä lähteä matkalle.
Heidän molempien oli jo ikävä Hilmaa ja tahtoivat hänet nähdäkin.
Sairaalaan tultuaan ja saatuaan luvan tavata potilasta he menivät tämän luokse. Hilma oli hiukan voimistunut, poskillekin oli tullut jo punaa ja hän oli käytöksessään jokseenkin rauhallinen.
Kyynelsilmin naiset tervehtivät toisiaan. He olisivat kovin mielellään tahtoneet sanoa hyviä sanoja toisilleen, mutta jonkinmoinen ujous sai heissä vallan.
— Mitä isä on sanonut tästä kaikesta? kysyi Hilma.
— Eihän isä sinua tuomitse, ei ainakaan enää, sanoi Mari. — Hän lähetti sinulle terveisiäkin ja toivoi, että pääsisit pian vapaaksi ja silloin olet tervetullut kotiin.
— Sanoiko hän niin? Sanoiko hän todellakin niin?
— Sitähän me kaikki toivoisimme, lausui Helena. — Et sinä enää saa tuon miehen luokse mennä, sillä siitä ei kai sinulle enää ole iloa. Uudestaan sinun täytyy alkaa elämäsi, alkaa se vanhassa kodissa niinkuin ennenkin.
— Niin, aloittaa uudestaan, tulla uudestaan ihmiseksi, sanoi Hilma. —
Sitähän minäkin olen kaivannut. Mutta onkohan se mahdollista?
— Kaikki on mahdollista, sanoi Helena.
— Mutta mitä kyläläiset sanovat, kun minä olen murhaaja?
— Eivät kai nuo tuosta sen enempää sano. Jos alussa jotain, niin kyllä puheet loppuvat, kun me emme sano mitään.
— Niin, pääsisi tästä elämään jälleen, jotta ei tarvitsisi vankilaan enää mennä.
— Kai se sinulle vaikeaa oli siellä?
— Päivät kyllä menivät työssä, ompeli lapsille jotain ja auttoi muita niissä toimissa, missä jaksoi, mutta yöt, ne olivat kauheat.
— Millä tavalla?
— Kun ei tahtonut saada unta, ei millään lailla. Ja sitten ne hirveät kummitukset…
— Millaiset kummitukset?
— Minä kuulin toisinaan aivan selvästi ääniä, jotka puhuivat. Pidin silmäni kiinni ja kuuntelin. Kuulin aivan selvästi, miten Ester oli naapurin naisten kanssa vankilan käytävässä ja puheli pahaa minusta. Ja sitten hän nauroi vahingonilosta.
— Mutta tiesithän sinä, ettei hän voinut siellä olla? sanoi Mari. —
Kuinka hän siellä olisi ollut?
— Kyllähän minä sen päivällä tiesin, mutta yöllä minä aina uskoin sitä.
— Mitä pahaa hän sinulle enää tahtoisi, vaikka olisi tullutkin?
— Hän tahtoo ottaa lapsen pois.
— Minkä lapsen?
— Pikku Kertun. Ja häntä minä en anna, minä en anna häntä pois.
Hilma nousi kiihkeästi ja huusi.
— Ei hän sitä tule ottamaan, sanoi Mari.
— Mitä hän sitä tulisi ottamaan?
— Kun hän ei tahtonut, että minulla olisi lasta hänen veljensä kanssa.
Kyllä hän tahtoo, että tämäkin kuolisi.
— Rauhoitu Hilma, rauhoitu, sanoi Helena.
— Sinä ajattelet suotta sellaista.
— Kyllä minä tiedän, tiedän aivan varmasti. Minä näin eilen täällä viisi mustaa miestä, jotka olivat tuolla puiston portin takana. Nekin olivat tulleet noutamaan lasta. Kaikki tahtovat minulle pahaa!
— Hyvää me kaikki sinulle tahdomme, emme muuta kuin hyvää, sanoi Mari.
Hilma meni vuoteen luo, jolla hänen lapsensa oli, otti sen syliinsä ja puheli sille:
— Emmehän me kaksi enää eroa koskaan, emme koskaan. Äiti hoitaa sinua hellästi aina. En minä sinulle pahaa tee, en ollenkaan. Minä annan vaikka henkeni sinun tähtesi.
Helena päätti kääntää keskustelun toisaanne ja kertoi Emmasta ja kuinka tässä oli äkkiä herännyt rakkaus Jaakkoon. Äiti oli ensi aluksi ollut niin hellä pojalle, että jos tämä ennen läksi äitinsä pahuutta pakoon mummonsa luo, niin karttoi hän nyt äitinsä hyväilyjä. Ja tälle täytyi Hilmankin nauraa.
Naurun ohella katosi alakuloinen mieliala ja hän saattoi jälleen puhella aivan rauhallisesti.
— Kyllä ne täällä kaikki ovat olleet kovin ystävällisiä, sanoi hän. — Tohtorikin on ollut hyvä, ja minä näen, että hän ymmärtää minua erinomaisen hyvin. Hänelle on niin helppoa puhua kaikesta, aivan kaikesta, ei hän väsy kuuntelemaan. Kyllähän se on hiukan ikävää, että on täytynyt tulla tällaiseen paikkaan, mutta olenhan minä sen ansainnut. En minä nyt ole hullu, mutta kyllä kai minä olin silloin.
— Silloinko, kun tuo teon teit?
— Niin, silloin kun minä sen tein, sanoi Hilma ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
— En minä silloin osannut mitään muuta, minun täytyi niin tehdä. Ajatus tuli aivan äkkiä ja sitten ei siitä enää päässyt irti, se aivan kun ajoi ihmistä tekemään juuri niin kuin minä tein. Ja kyllä minussa silloin oli vikaa, sen minä uskon nyt, kun olen täällä tullut asioita ajatelleeksi.
— Mistä sinä sen päätät? kysyi Helena.
— Katsokaas, kun minä en tuntenut mitään kipua silloin, kun vedin tämän haavan kurkkuuni, sanoi hän ja näytti arpea kaulassaan.
— Minä en tuntenut mitään, enkä silloinkaan, kun sitten otin perunanuijan ja sen pienemmällä päällä koetin haavaa suurentaa. Eihän sellainen ole ihmiselle mahdollista, ellei hänessä ole jotain vikaa. Ja oliko se ihmeellistä, kun minua oli niin kovasti kiusattu.
— Voi, voi, kuinka hyvin me sen ymmärrämme, sanoi Mari kyynelsilmin.
— Kyllähän ihminen joskus väsyy niin, ettei enää tiedä, mitä tekee.
Eihän naiselle suurtakaan tarvita, ennenkuin viimeinen pisara on tullut
ja malja vuotaa yli reunan.
— Niin, en kai minä olisi sellaiseen joutunut, ellei olisi väsymyskin ollut niin suuri, sanoi Hilma. — Ei jaksanut silloin ajatella niin vahvasti kuin olisi pitänyt.
— Niin, kun vain jaksaa ajatella, kun vain jaksaa, sanoi Helena hiljaa.
— Siinähän se kaikki on, sanoi Mari.
Hilma oli vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten ensin hiukan epäröiden:
— Minä taisin äsken puhua noista miehistä, jotka tulevat ottamaan
Kertun pois?
— Puhuithan sinä, sanoi Helena, — mutta ethän sillä kai totta tarkoittanut?
— En minä nyt taas tarkoitakaan, vastasi Hilma. Minä jaksan taas ajatella. Se tulee vain toisinaan minun ylitseni. Eihän kukaan minulle tahdo pahaa, ei kukaan, kyllä minä sen nyt taas näen. Ja kuka viitsisikään Kertusta pitää huolta, ellen minä sitä tee? Täytyyhän minun elää sitä varten. Niin, sitä varten minä olen. Äidin hän tarvitsee ja minun tarvitsee olla hänelle hyvä äiti. Ei sellainen kuin niille toisille.
Hän sanoi tämän aivan hiljaa. Mari ojensi kätensä ja siveli hiljaa tyttärensä kättä.
— Kas niin, älä nyt ajattele sitä enää. Ei kukaan sinua siitä syytä, ei kukaan. Kyllä jokainen sen ymmärtää.
Hoitajatar tuli ilmoittamaan, että vieraitten oli poistuttava, sillä määräaika oli jo kulunut umpeen. Naiset jättivät toisilleen hyvästi ja Mari ja Helena lupasivat vielä seuraavana päivänä tulla Hilmaa katsomaan.
Käytävässä sanoi hoitajatar:
— Tohtori tahtoo puhutella teitä molempia.
— Niin, sitähän varten me olemme tulleet kaupunkiin, sanoi Mari.
— Olkaa niin hyvät ja seuratkaa minua, virkkoi hoitajatar.
Hän ohjasi heidät tohtorin vastaanottohuoneeseen.
Sairaalan ylilääkäri tuli hyvin ystävällisesti heitä kohden ja sanoi:
— Emännät ovat niin ystävälliset ja astuvat sisään, minulla olisi tehtävä teille muutamia kysymyksiä, jotka koskevat potilasta ja hänen sukuaan.
— Niinhän siinä kirjeessä oli, sanoi Helena. — Ja me ajattelimme, että parasta on kai tulla itse, kun ei kai kirjeessä kuitenkaan kaikkea voisi tarkkaan selvittää. Ja kun oli aikaa. Ja kun me niin kovasti mielellämme tahtoisimme auttaa Hilmaa, jos vain voimme.
— Niin, auttaahan me tahtoisimme häntä, sanoi Mari.
— Olen tiedustellut potilaalta jo yhtä ja toista ja kyllä minä luulen sairaalan lausunnon tulevan sellaiseksi, että hänelle tulee ainakin huojennusta rangaistuksessa.
— Olisihan se hyvä, sanoi Helena. — Kun Hilmakin niin mielellään tahtoisi aloittaa elämän uudestaan. Ja ei kai se vankilassa käy päinsä, kovettuu vain mieli, kun sellaisessa paikassa oleskelee.
— Aivan oikein, sanoi lääkäri. — Kumpi teistä on potilaan äiti?
— Minähän se olen, sanoi Mari.
— Olette kai sisarukset?
— Tämän äitihän minä olen, sanoi Helena.
— Ei juuri uskoisi, lausui lääkäri hymyillen.
— Kun tulee vanhaksi niin eihän sitä silloin enää erotusta niin huomaakaan äidin ja tyttären välillä, sanoi Helena.
Tohtorin ystävällisyys tuntui kovin hyvältä ja oli helppoa hänen kanssaan puhua.
— Niin, eihän se sitten enää tunnu, sanoi lääkäri. — Jos me siis ryhtyisimme asiaan.
Ystävällisellä tavalla hän sitten tiedusteli Hilman lapsuudesta. Ja Mari kertoi, miten Hilma oli alkanut kävellä tavalliseen aikaan, samoin puhua, oli ollut hyvin opinhaluinen ja ahkera. Ujo Hilma aina oli ollut ja kun ensi kertaa vietiin kouluun, niin karkasi sieltä kotia, kun ei tullut toisten lasten kanssa toimeen. Ei hän muutenkaan toisten lasten kanssa leikkinyt, oli vain yksikseen. Ripille pääsi heti ensimäisellä kerralla. Meni sitten Helsinkiin ompelukouluun ja siellä tutustui nykyiseen mieheensä. Purki kerran kihlauksensa, mutta suostui sitten kuitenkin viimein. Että avioliitto ei ollut aivan onnellinen, sen kyllä äiti oli tiennyt, mutta kun ei monenkaan naisen avioliitto kovin onnellinen ole, niin arveli hän Hilmankin tottuvan siihen, mikä oli pakko. Mitä Hilman kotoisista vaikeuksista oli tiedettävissä, sen Mari kertoi sen mukaan, mitä Hilma hänelle oli kertonut noin kuukausi ennen murhatekoa.
— Kaikki tämä on aivan samaa, mitä potilas itse on kertonut, lausui lääkäri. — Mutta nyt on minun tehtävä teille muutamia kysymyksiä, jotka voivat olla hiukan tuskallisia vastata, mutta tyttärenne tähden on minun pakko ne tehdä.
— Kyllä minä vastaan, kyllä minä ymmärrän, sanoi Mari. — Täytyyhän minun.
— Jos tahdotte, että äitinne ei ole läsnä, niin…
— Kyllähän äiti voi kuulla, mitä tyttärellään on sanottavaa, lausui Mari yksinkertaisesti. — Ei kai minulla ole häneltä enää mitään salattavaa. Ei ainakaan nyt enää. On tullut puhuttua niistäkin jo, joita on tähän asti salannut. Kyllä äiti saa kuulla.
— Tämä Hilma on teidän vanhin lapsenne?
— Niin on.
— Ja sen jälkeen on ollut muita sisaruksia?
— On. Hänen jälkeensä tuli Emma.
— Ja hän on elossa?
— On. On Hilmaa puolitoista vuotta nuorempi.
— Ja hänen jälkeensä?
— On poikani Esko Johannes, joka on talossa nyt nuorena isäntänä.
— Ja näiden jälkeen?
— On ollut vielä seitsemän lasta, mutta ne ovat kuolleet jo lapsina.
— Voitteko sanoa mitään syytä heidän kuolemaansa, tautia tai jotain muuta?
— Kyllä minä syyn tiedän, sanoi Mari. — En ennen tiennyt, mutta se on niinkuin selvinnyt viime aikoina.
Ja hän kertoi siitä, kuinka hän oli rasittunut työstä, jota hänen täytyi tehdä vähän synnytyksen jälkeen, kun talossa oli kova kiire, ja kuinka hän sen jälkeen oli aina tuntenut itsensä sairaaksi.
— Ei näiden lasten kuoleman yhteydessä ollut jotain muuta, joka jotenkin olisi aiheuttanut heidän heikkouttaan syntyessään?
— Tarkoittaako tohtori sen ulkopuolella, mitä sanoin omasta terveydestäni?
Hänen äänensä oli tullut hiukan väräjäväksi.
— Kyllä. Onko mitään sellaista ollut?
Mari oli hetkisen vaiti ja katsoi tohtorin ohitse ulos ikkunasta.
— Jos se teille on vaikeaa ilmoittaa, niin voihan se vaikka jäädäkin, sanoi lääkäri ystävällisesti.
— Ei se ole minulle vaikeaa. Ei nyt enää. Kyllä minä sen voin ilmaista, senkin. Nyt jo. Minä en tiedä varmaan sanoa, mutta minä luulen, että mieheni on syypää jossain määrässä sinä aikana, kun odotin…
— Minä ymmärrän, ei teidän tarvitse jatkaa. Mitä tulee tuohon toiseen tyttäreenne, Emma nimiseen, niin onko hänessä ollut huomattavissa mitään sellaista, joka olisi viitannut ajoittaiseen mielenhäiriöön. Hän on kai naimisissa?
— On.
— Onko hänen elämässään ollut mitään sellaista, joka olisi tavallisuudesta poikkeavaa?
— Hän oli nuorena hyvin äksy ja kiukkuinen. Hän on perinyt aivan isänsä luonteen, joka on, kun siksi tulee, hyvin kiivas. Hän juoksi nuorten miesten kanssa. Hän tuli sitten raskaaksi ja meni naimisiin nykyisen miehensä kanssa, joka myös on lapsen isä.
— Oliko hänessä huomattavana sinä aikana, jona hän oli raskaana, mitään erikoista? Huomautan, että Hilma tyttärenne oli tekoaan tehdessään myös raskaana.
— En minä varmaan tiedä, mutta minä luulen, että Emma koetti jotenkin päästä vapaaksi lapsestaan, silloin kun se vielä ei ollut syntynyt.
Mari katsahti Helenaan ja heidän katseensa yhtyivät. Mari näki, että Helena ei tästä asiasta ollut tätä ennen tiennyt mitään. Tohtori teki muistiinpanojaan.
— Ja millainen hän sen jälkeen on ollut lapsiaan kohtaan?
— Hän ei ole tahtonut saada muuta kuin tämän yhden ja on sitä vihannut aivan viime aikoihin asti.
— Vai niin. — Sanoitte, että hän on vihannut tähän asti. Onko hänessä siis aivan äskettäin tapahtunut muutos?
— On, hyvin suuri muutos. Poika oli hukkumaisillaan, silloin äiti riensi jälestä ja pelasti pojan ja sen jälkeen on hän ollut aivan kuin toinen ihminen. Hän tuli niinkuin silloin vasta äidiksi.
— Niin, niin, sanoi lääkäri. — Usein tarvitaan vain tuollainen ulkonainen seikka, joka herättää äidintunteen joko hyvään tai pahaanpäin toimimaan. Ja poikanne, tuo kolmas elossa olevista lapsistanne. Millainen hän on?
— Kyllä hän on erinomaisen terve ja kunnollinen poika, hyvä äidilleen ja ymmärryksensä mukaan vaimolleenkin, varsinkin sen jälkeen, kun Hilmalle tuo onnettomuus tapahtui. Hän näytti silloin aivan kuin huomaavan, että sellainen vaara voi olla melkein kellä äidillä tahansa. Hän on ollut niin kovasti hyvä nyt.
— Ja oliko hänen syntymisensä yhteydessä mitään erikoista merkillepantavaa.
— Oli.
Marin ääni oli aivan kirkas nyt sanoessaan:
— Minä olen aikonut surmata hänet, kun hän oli vuoden vanha, mutta äitini sinä hetkenä pelasti kaiken muutamalla hyvällä sanalla.
— Onko teille vaikeata kertoa lähemmin tästä asiasta ja sen yhteydessä olevista seikoista?
— Kuinka se olisi vaikeaa, jos siitä Hilmalle on apua.
— Siitä on hyvin paljon.
— Silloin minä kerron.
Ja Mari kertoi kaiken sen kärsimyksen, mikä hänet oli saattamaisillaan tuohon tekoon. Kun hän oli lopettanut, sanoi lääkäri sydämellisesti:
— Teillä on elämässä ollut monta vaikeaa hetkeä.
— On kyllä, herra tohtori, on kyllä, mutta on kai niitä sellaisia jokaisella äidillä ja on kai monella vielä pahempiakin. Olenhan minä nämät hyvin kestänyt ja olenhan minä onnellinen, hyvin onnellinen ollut senkin jälkeen.
Lääkäri nyökkäsi hänelle ystävällisesti hiljaa.
— Ja nyt muutamia kysymyksiä miehenne suvusta, koska se voi valaista muutamia seikkoja tyttärenne luonteessa. Onko hänen suvussaan ollut huomattavissa mitään sellaisia tauteja kuin mielisairautta, kaatuvatautia tai pahaatautia?
— Ei ole. Kyllä hänen sukunsa on aivan terve. Yksi hänen veljistään,joka jo on kuollut, piteli kyllä vaimoaan kovin pahoin, mutta sellaistahan tapaa niin usein maaseudulla, eikä tuo hänen vaimonsakaan siitä ottanut kovasti sydämistyäkseen. Mielisairaita ei ole ollut minun tietääkseni laisinkaan.
— Ja millainen on miehenne itse ollut? Onko hänessä ollut mitään sellaista, joka eroittaa hänet tavallisesta ympäristöstään? Sanoitte äsken, että hän on hyvin kiivas ja itsepäinen.
— Sitä hän kyllä on. Mutta hyvä sydän hänellä on, kun siksi tulee, ja silloin hän kyllä on valmis tekemään vaikka mitä.
— Hän ei teidän suhteenne ole millään tavoin osoittanut erikoista kiivautta?
— On.
Mari kääntyi Helenaan päin ja sanoi:
— Äiti, minun täytyy nyt kertoa jotain sellaista, jota te ette tiedä, mutta elkää mainitko siitä mitään Kallelle. Onhan asia jo niin kovasti vanha.
— Jos sinä et tahdo sitä minun kuulteni sanoa, niin kyllä minä menen siksi aikaa pois, lausui Helena.
— Ei äiti, kyllä se on hyvä, että tekin kaikki saatte tietää.
Ja kääntyen lääkärin puoleen jatkoi Mari:
— Siihen aikaan kun minä kannoin Hilmaa, se tapahtui. Eräs nuori mies, hyvin siivo ja hyvin kunnollinen mies, oli rakastanut minua jo kauan aikaa. Hän olisi tahtonut ottaa minut vaimokseen, mutta sitten tulikin Kalle, ja kun hänessä oli niin paljon sellaista, joka ihan kuin väkisin pakoitti tulemaan hänen luokseen, niin minä jätin tuon toisen. Kun sitten kerran tapasin hänet metsätiellä sattumalta, aivan sattumalta, niin puhui hän minulle siitä, kuinka vaikeaa elämä hänelle oli ollut sen jälkeen, kun hän ei minua saanut. Se oli kuukautta ennen Hilman syntymistä, minä muistan sen aivan hyvin. Kun me juuri puhelimme, niin tuli Kalle siihen. Ja silloin nuo miehet iskivät toisiinsa puukot kädessä. Minä pyörryin. Kun heräsin, oli Kalle vieressäni ja tuo toinen oli poissa. Ja silloin Kalle syytti minua siitä, että olin muka kuulunut aikaisemmin tuolle nuorelle miehelle. Hän oli kovin sydämetön silloin sanoissaan. Me tulimme kotia, enkä minä siitä puhunut kellekään, en silloin, enkä sittemminkään. Isäni piti paljon Kallesta samoin äitinikin, ja oikein he siinä tekivätkin. Väärinhän olisi silloin ollut rikkoa kaikkea sitä hyvää, mikä heissä oli Kallen suhteen. Ja kun Hilma sitten syntyi, niin Kalle tuli vasta toisena päivänä saunaan, jossa makasin hyvin heikkona. Hän ei sanonut mitään, ei edes yhtä hyvää sanaa. Ja vaikka hän ei sitten olekaan koskaan sanonut, että tuo epäilys olisi hänessä pysynyt, niin kun Hilmalle tuli kovat ajat, kielsi hän tätä tulemasta kotiin. Ja se kai johtui siitä ajatuksesta, että lapsi ehkä ei ollut hänen.
Lääkäri sanoi Marille hyvin ystävällisesti:
— Nyt minulla ei ole enää teiltä mitään kysyttävää. Minä kiitän teitä. Vaikka ette sitä nyt taidakaan ymmärtää, niin olette näillä tiedonannoillanne antanut hyvin paljon erittäin tärkeitä tietoja, jotka voivat vaikuttaa edullisesti tyttärenne kohtaloon.
— Voi, hyvä herra tohtori, sanoi Mari — minä olisin valmis kärsimään uudestaan, jos sen kautta voisin auttaa omaa lastani.
— Sen minä uskon, sen minä aivan täydellisesti uskon.
Lääkäri kääntyi Helenan puoleen ja kysyi:
— Onko teillä mitään erikoista mainittavana tämän tyttärenne syntymisen ja aikaisemman nuoruuden suhteen.
Helena oli aivan kalman kalpea.
— Voitteko pahoin? kysyi lääkäri.
— En, sanoi Helena. — En minä voi pahoin. Tuntuu vain niin oudolta kaivaa esiin kaikkea sitä, mikä jo on ollut haudattuna vuosikymmeniä.
— Ellei se ole oman mielipiteenne mukaan suorastaan yhteydessä tämän tyttärenne tytärtä kohdanneen asian kanssa, niin ei teidän tarvitse siitä mainita mitään.
— Minä uskon, että se on aivan täydellisesti sen yhteydessä.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Sitä, että minä olen koettanut surmata Marin silloin, kun hän oli pieni, mutta en onnistunut.
— Äiti! huudahti Mari ja katsoi säikähtyneenä äitiinsä.
— Hyvähän on, että sinä sen kerran saat tietää, sanoi Helena.
— Ei, ei, elkää sanoko mitään, elkää sanoko! lausui Mari ja ojensi kätensä äitiään kohden. Eihän teidän tarvitse. En minä vaadi, ei kukaan vaadi!
— Mutta minä vaadin, sanoi Helena. — Minä olen nyt jo viisikymmentä vuotta sitä ajatusta kantanut itsessäni. Sen täytyy kerran tulla esiin. Minä tiedän, että sinä rakastat minua sen jälkeen enemmän. Siitä minä olen aivan varma.
— Hyvä emäntä, sanoi tohtori estellen. — Minä en ole täällä tuomari, ainoastaan lääkäri. Teidän ei tarvitse ilmoittaa seikkoja lähemmin.
— Kun kerran on tullut tilityksen päivä, sanoi Helena vakavasti, — niin silloin on kaikki yhdellä kertaa selvitettävä. Minun on puhuttava nyt, sillä nyt on oikea hetki.
Huoneessa oli aivan hiljaista, kun Helena hengähti syvään ja alkoi kertomuksensa:
— Minun mieheni oli kuollessaan hyvin kunniassa pidetty mies ja hänen arvonsa oli suuri koko läänissä. Mutta sellainen hän ei olisi ollut, jos kaikki olisivat tienneet sen, mitä minä tiedän. Hän ei rakastanut nuorena minua yksinään, vaan hänellä oli aina monta muuta. Minut hän otti sen vuoksi, että hän sai talon minun kauttani, kun olin vanhempaini ainoa lapsi. Näin heti alussa hyvin pian, minne hänen luontonsa hänet veti, näin, kuinka hän otti milloin minkin naisen omakseen. Ja minä kärsin sen alussa vaivalloisesti, mutta sitten hän muuttui ja kaikki oli helpompaa, kun minulla oli lapsia, joista kuudesta ei kuitenkaan ole jäänyt eloon muuta kuin tämä vanhin, Mari. Muut kuolivat vähää ennen täysi-ikäiseksi tulemistaan, kuolivat siksi, että taivas rankaisi heissä kaiken sen vääryyden, mitä vanhempansa olivat tehneet. Minun omallatunnollani ei ole ainoastaan se, että aijoin Marin tappaa, vaan suorastaan murha, vaikka se ei ole koskaan tullut ilmi.
— Voi, äiti, äiti! vaikeroi Mari.
— Ole huoleti, Mari, sanoi Helena. — Minä olen jo saanut rauhan. Ja jos vanhoilla päivilläni minun on vielä vastattava kaikesta oikeuden edessä, niin en minä sitä pelkää.
— Sen suhteen voitte olla aivan rauhassa, sanoi lääkäri. — Mikään siitä, mitä täällä lausutte, ei tule muiden tietoon. Minut sitoo lääkärivalani.
— En minä nyt enää mitään pelkääkään, vaikka tulisikin jotain. Minä kerron kaiken. Mieheni alkoi suhteen oman palvelijattareni kanssa. Hän alkoi sen vähää ennen Marin syntymää. Minä näin sen, mutta en voinut sitä estää. Talossa ei siihen aikaan ollut muita kuin me kolme. Vanhempani olivat heti naimisiin mentyäni kuolleet ja talo ei ollut vielä silloin niin suuri kuin se nyt on. Tämän sanon sen tähden, että ymmärrätte, kuinka kaikki saattoi tapahtua sillä tavoin kuin tapahtui. Mari oli puolen vuoden vanha, kun tuolle palkolliselle tuli aikansa. Mieheni pakoitti minut silloin auttamaan synnytyksessä. Ja minä tein sen, sillä enhän uskaltanut vastustaa mieheni käskyä. Ja lapsi syntyi, terve poikalapsi ja minä sen autoin maailmaan. Oman mieheni aviottoman lapsen! Minä sen tein, sillä minä rakastin sittenkin miestäni, sillä olihan hän minunkin lapseni isä. Mutta mieheni ei tahtonut, että asia tulisi tietoon, että lapsi jäisi eloon. Ja hän pakotti silloin minut…
— Älkää jatkako äiti, älkää jatkako…
— Hän pakotti silloin minut surmaamaan lapsen. Ja minä tein sen. Minä en vieläkään voi käsittää, kuinka minä sen jaksoin tehdä, kuinka minulla oli uskallusta. Minä olin aivan kuin unessa. Minä kuristin lapsen ja mieheni hautasi sen jonnekin, en tiedä minne, hän ei sitä koskaan ilmoittanut minulle. Kaikki oli rauhallista sen jälkeen. Piika sai muuttaa talosta pois, sen minä vaadin. Hän läksi seuraavana pyhäin miesten päivänä. Hän meni erään torpparin kanssa naimisiin ja on nyt jo kuollut. Kaikki muut ovat kuolleet, minä yksin elän. Mutta minä en koskaan voinut tuota hetkeä unohtaa, jolloin lapsi korisi, kun sen kuristin. Minä kuulin sen aina öilläkin ja sävähdin äkkiä valveille. Pelkäsin tulevani hulluksi. En jaksanut sitä tuskaa kantaa, en kestää sitä kauhua. Eräänä päivänä otin Marin syliini, menin järven rantaan, aivan äkkijyrkälle kohdalle ja heitin lapsen veteen ja hyppäsin itse jälestä. Mieheni oli nähnyt sen. Hän veti meidät molemmat maalle. Siinä on minun elämäkertani.
— Mikä kamala elämäkerta! sanoi lääkäri.
— Kamalahan se on ollut, mutta sen jälkeen mieheni ja minä olemme koettaneet sen kaiken sovittaa. Vaikka emme lain edessä olleetkaan, vaikka ei kukaan meitä ollut tuominnut, niin me olemme tehneet kaiken, minkä olemme voineet sovittaaksemme. Ja niin kai se on, että tämä rikos on sitten ollut monen siunauskin. Miehestäni tuli sen jälkeen hyvin kunnollinen ihminen, hän rakasti minua syvästi ja uskollisesti ja minä olen aina säilyttänyt hänestä hyvän muiston.
Helena oli vähän aikaa vaiti.
— Kun sitten tämä Hilman asia tuli, niin minä en voinut enää olla vaiti. Minun täytyi pelastaa hänet, sillä me kaikki olemme syypäitä hänen onnettomuuteensa enemmän kuin hän itse onkaan. Meillä kaikilla on raskaita rikoksia kannettavana omallatunnollamme, kuinka me siis voisimme mennä hänen tuomarikseen?
Kun he yhdessä läksivät sairaalasta pois talvisen päivän hämärässä, nuo kaksi vanhaa vaimoa, äiti ja tytär, jotka olivat oman elämänsä salaisuudet paljastaneen äidin sydämen uhraamisvoimassa, sen kautta hankkiakseen pelastuksen nuorimmalle polvelle, niin oli heidän mielensä ihmeellisen sees ja rauhallinen.
Eivät he sanaakaan toisilleen sanoneet, sillä he uskalsivat olla toistensa seurassa vaiti, niinkuin on kaksi ihmistä, joiden sisällä suuret voimat liikkuvat ja he tuntevat ne yhteisiksi. Mutta kun he jonkun matkaa olivat sairaalasta tulleet, tarttui Helena Marin käteen. Ja näin he kulkivat sanaakaan sanomatta toisilleen, näkemättä ketään vastaantulijoista, äidinrakkauden suuren ja pyhän voiman täyttäminä asuntoaan kohden.
Kun he sitten seuraavana päivänä jälleen tulivat katsomaan Hilmaa, niin sanoi hoitajatar, että tämä oli nukkunut koko yön levottomasti ja että hänellä oli jälleen harha-ajatuksia, joihin oli viisainta myöntyä.
Hilma oli levottomampi kuin edellisenä päivänä äitinsä ja äidinäitinsä käydessä hänen luonaan. Hän alkoi heti kertoa, että kun yöhoitajatar oli ollut poissa ja hänen sijassaan eräs toinen, niin se oli muuan Esterin tuttava rouva, joka oli tullut sinne odottamaan sopivaa hetkeä, jolloin veisi pikku Kertun mukanaan. Tämän tähden oli Hilma koko yön valvonut, sillä hän antoi mieluummin pois henkensä, kuin lapsensa.
Molemmat äidit olivat uskovinaan hänen sanojaan. Mutta pian Helena oli kääntänyt puheen toisaanne sillä suurella rohkeudella, mikä aina on paljon kärsineellä naisella ja alkoi mielisairaalle Hilmalle kertoa hauskoja juttuja Hilman nuoruudesta. Ja Mari kuuli, miten äitinsä saattoi nyt kulkea ajatuksissaan hymyillen kaikkien niiden asioiden ohitse, mitkä eilen vielä koko kauheudessaan olivat ilmenneet, jutella tapauksista, mitkä olivat sattuneet juuri samoina vuosina, ja hänen sydämensä täytti tavattoman korkea ja kaunis ilo siitä, että hänellä oli juuri tuollainen äiti kuin Helena.
Kun molemmat naiset läksivät sairaalasta, niin sattui laitoksen ylilääkäri seisomaan apulaisensa seurassa ikkunan luona. Hän silloin sanoi tälle:
— Katsohan noita kahta naista tuolla. Siinä on sen viimeksi tuodun lapsenmurhaajan äiti ja äidinäiti. He kertoivat minulle eilen elämäntarinansa, koko sen juhlallisen tarinan, missä äidintunne näkyy koko alastomuudessaan. Ja kun minä heitä katselen, niin ymmärrän varsin hyvin, miksi Goethe Faustin toisessa osassa antaa äitien valtakunnan olla sen paikan, minne ei paholainen uskalla astua.
KAHDEKSAS LUKU.
Vähitellen, hyvin vähitellen alkoi Hilmassa tapahtua henkinen parantuminen. Hän saattoi olla pitkät ajat aivan terve ja silloin työn rakkaus oli hänessä suuri, hän tahtoi ottaa osaa kaikkeen siihen työhön, minkä sairaala hänelle tarjosi. Hän auttoi siistimisessä ja potilaitten ruokkimisessa ja uurasti voimiensa takaa. Ja suuri ja syvä sääli oli hänessä kaikkia noita onnettomia kohtaan, jotka maailman peloittavimman sairaalan, mielisairaalan, seinien sisään ovat suljetut. Toisinaan potilaat hänelle kertoivat kohtaloistaan, kertoivat omalla sekavalla tavallaan ja silloin Hilma tunsi sydäntä vihlaisevaa tuskaa, varsinkin kun hän tapasi olentoja, joissa äidintunne tavalla tai toisella oli saanut ankaran kolauksen ja sammuttanut järjen. Etenkin muuan hieno rouva, joka ei koskaan puhunut mitään, ei kuukausimääriin näyttänyt huomaavan mitään ympärillään, herätti hänen syvää sääliään. Tämän naisen lapsi oli kuollut ja silloin äidin järki oli pimennyt. Muuan sairaanhoitajatar oli Hilmalle tämän maininnut, ja sen jälkeen Hilman katseet olivat aina kiintyneet tähän naiseen, tavatessaan hänet ruokapöydässä. Kuinka rikkaaksi hän tunsikaan itsensä, jolla oli Kerttunsa, oma pikku Kerttunsa, joka alkoi jo vähitellen kävellä ja lapsen kielellään leperrellä hänelle.
Eräänä päivänä nähdessään tuon hiljaisen naisen liikkumattomana istuvan paikallaan ja kulkiessaan hänen ohitseen oma lapsensa sylissään, ei Hilma enää voinut hillitä sydäntään. Hän oli rikas, hänen täytyi saada jakaa toiselle onnettomalle. Hän meni sairaan luo ja laski hiljaa oman lapsensa tämän syliin.
Sairas sävähti, katsoi lapseen, katsoi pitkään ja kummastellen, sitten hän kumartui sen puoleen ja kuiskasi:
— Karin!
Mutta samassa jo äidinrakkauden suuri kateus sai Hilmassa vallan, hän otti lapsen sairaalta ja riensi pois, mutta ovessa kääntyessään hän näki tuon hiljaisen naisen, joka ei koskaan katsonut muualle kuin maahan, aivan kuin kysyvänä seuraavan häntä katseillaan.
Pariin päivään ei Hilma tahtonut tuoda lastaan pois omasta huoneestaan, vaan piti sitä aivan kuin piilossa. Mutta eräänä päivänä oli hän voittanut itsekkäisyytensä. Hän astui jälleen sairaan rouvan luo ja antoi Kertun opetella seisomaan hänen polveaan vastaan.
Tästä päivästä alkoi näiden kahden onnettoman äidin välillä omituinen suhde. Hilma hoiteli tuota toista koko suurella sydämellisyydellään, palveli häntä aivan kuin tämäkin olisi ollut hänen lapsensa, puheli hänelle, ja vaikka toinen ei vastannutkaan, vaikka ei millään osoittanut ymmärtävänsä hänen sanojaan, niin sittenkään hän ei väsynyt.
Mutta vaikka tämä hellyyden osoittaminen toiselle onnettomalle äidille tavallaan siirsi Hilmasta tuskaa kauemmaksi, niin palasi se häneen kuitenkin toisinaan suurella voimalla, varsinkin kuukautisten aikana. Silloin hän saattoi olla kade jokaista kohtaan, joka vain katsoi hänen lapseensa, hän ei tahtonut päästää Kerttua sylistään, vaan oli vakuutettu siitä, että se häneltä jälleen riistetään. Ja tämä pelko oli niin suuri, epäilyksensä kaikkia kohtaan niin rajaton, että hän pari kertaa hyökkäsi samassa huoneessa olevan mielipuolen naisen kimppuun ja repi tätä tukasta, kun tämä oli katsonut Kerttuun.
Mutta kuukausi kuukaudelta kaikki nämät ilmiöt tulivat heikommiksi, sammuivat aivan kuin tuli, johon ei uusia puita heitetä ja kun vuosi oli kulunut umpeen, saattoi sairashuoneen ylilääkäri antaa hovioikeudelle lausunnon, jossa hän lääkärivalallaan vakuutti, että Hilma oli tekoaan tehdessään ollut mielenhäiriössä, mikä oli johtunut liiallisesta väsymyksestä, suurista huolista ja perinnöllisestä sukurasituksesta.
Jännitettyinä odottivat Helena ja Mari, mitä tämä lausunto, josta asianajaja oli heille ilmoittanut, saisi muutosta aikaan Hilman tuomiossa. Hovioikeus alensi rangaistuksen kahteen vuoteen tavallista vankeutta, josta vielä oli otettava pois se aika, minkä Hilma oli tutkittavana ollut mielisairaalassa. Tosinhan yleinen syyttäjä tästä valitti senaattiin, mutta tämä vahvisti hovioikeuden päätöksen.
— Vielä siis enää vuosi odotettavana, sanoi Mari, — yksi vuosi ja sitten Hilma on vapaa.
* * * * *
Ja vuosi kului, kului hiljalleen työssä ja toimessa. Helena ja Mari eivät juuri mistään muusta kahden kesken ollessaan puhuneet kuin Hilmasta. Ja kun he sattuivat vaikenemaan ja toisessa katseen kohtasivat, niin kumpikin oli varma siitä, että toinen muisti tuon hetken sairaalan ylilääkärin asunnossa, jolloin kumpikin oli paljastanut elämänsä suuren ja raskaan synkeyden, ja syvä kiintymys kasvoi heidän välillään, kasvoi niin väkeväksi, että he eivät voineet enää elää ilman toistensa seuraa.
Helena tunsi, että elämänsä oli saanut aivan kuin uuden ja suuren sisällön sen kautta, että tämä onnettomuustapaus oli tullut. Se oli avannut hänen silmänsä näkemään elämän juhlallista kauneutta äitiyden muodossa. Kerran oli hänen täytynyt luopua tyttärestään, silloin, kun tämä meni miehelle. Mutta nyt olivat jo kiihkot sammuneet aviopuolisoiden välillä ja Helena uskalsi tavallaan ottaa uudelleen tyttärensä omakseen.
Tämän tuskallisen ajan alkuaikoina oli Marissa kasvanut kiintymys sekä Emmaan että Eskoon, molemmille hän tahtoi jakaa rakkauttaan enemmän kuin ennen, palvella heitä kaikessa, uhrata kaikki voimansa heidän onnensa hyväksi. Mutta pian hän surukseen näki, että samoin kuin hän kerran oli omasta äidistään luopunut samoin nyt hänenkin lapsensa luopuivat hänestä, ei millään vihalla vaan luonnon suuresta pakosta. Heidänhän täytyi saada elää omaa elämäänsä, elää se sillä tavoin kuin se heille oli luonnollista. He olivat vielä nuoria, eivät he voineet katsoa taaksepäin, vaan ainoastaan eteenpäin. Emma kiintyi mieheensä ja poikaansa entistään lujemmin ja Esko oli omaan vaimoonsa niin rakastunut, että iloisuuden saadessa perheessä vallan siitä tehtiin hiukan pilkkaa, naurettiin sille ja lasketeltiin pieniä sukkeluuksia, jotka saivat punan nousemaan Alman poskille, mutta hymyn huulille ja suuren kirkkauden silmiin, ja pakoitti Eskonkin hämillään vetelemään viiksiään tai turvautumaan johonkin leikinlaskuun.
Ja kun Mari viimein täydellisesti huomasi, ettei hän kuitenkaan koskaan saisi lastensa täyttä rakkautta omakseen, että niiden täytyi saada elää omaa elämäänsä, niin silloin hän aivan kuin palasi entiseen nuoruuteensa, etsi Helenaa ja lahjoitti kaiken tunteensa jakamattomana hänelle.
* * * * *
Yhdessä nämät molemmat naiset menivät eräänä kirkkaana talvipäivänä Hämeenlinnaan noutamaan Hilmaa, jonka sinä päivänä piti päästä vankilasta vapaaksi. He olivat tulleet kaupunkiin jo edellisenä päivänä, käyneet vankilan konttoorissa ja saaneet tietää, että Hilma pääsee vapaaksi kello kaksitoista seuraavana päivänä.
Jo ennen aamun koittoa olivat he majapaikassaan nousseet ylös valvottuaan koko yön, ja jo tuntia ennen määräaikaa olivat he astelemassa kaupungista tietä pitkin linnaa kohden.
Oli kirkas talvipäivä, hanki hohti aivan puhtaana. Molemmat emännät astelivat vaiti toistensa rinnalla.
Vankilan lähelle tultuaan kysyi Mari.
— Menemmekö tuonne sisälle Hilmaa odottamaan?
— Jäädään tänne, sanoi Helena. — Jumalan vapaan taivaan alla ottakaamme lapsi vastaan, ei vankilan seinien sisällä.
He seisoivat tiellä ja katselivat kaupunkiin päin, jonka valkoiset katot hohtivat auringon valossa.
— Ja nyt siis on Hilman elämä jälleen saanut uuden alun, lausui Mari hiljaa.
— Uuden ja entistään paremman alun.
— Minusta tuntuu siltä kuin vasta nyt olisin hänet synnyttänyt ja kuin kaikki tämä vaikea olisi jo kaukana takana.
— Niin, eiköhän tämä aika ole meissä kaikissa avannut jotain, mistä emme ennen ole tienneet, sanoi Helena. Ennen minä elin elämää sellaisena, kuin se jokaisena päivänä astui eteen. Nyt olen minä alkanut siinä nähdä suuren tarkoituksen.
— Minä tarkoituksen?
— Tarkoituksen äitinä.
— Tarkoituksen äitinä? Niin juuri. Kuinka monta kertaa ennen olenkaan surrut sitä, että elämä on aivan kuin mennyt rikki käsissä, ettei siitä ole jäänyt mitään jälelle. Ja kuinka väärin minä olenkaan silloin asiaa ajatellut. Ei nainen ole mitään, ellei hän ymmärrä, kuinka pyhää on olla äitinä. Se helpoittaa kaiken kantamista.
— Mutta helpoittaako se? Antaako se minulle anteeksi sen, että olen tahtonut kerran Hilman surmata? sanoi Mari.
— Etkö ole tuntenut, kuinka nyt olet kaiken sen tuskan, minkä se sinulle on tuottanut, saanut katoamaan, kun olet heittänyt oman kärsimyksesi lapsesi elämän pelastukseksi?
Mari nyökkäsi hiljaa.
— Olette, äiti oikeassa, minun on todellakin helpompi olla.
— Ainakin se minulle niin on ollut, sanoi Helena. — Minä tunsin heti, kun tuli tieto Hilman rikoksesta, että minun täytyi uhrata kaikki lapsenlapseni tähden, tuo suuri rikoskin, minkä olin siihen asti salannut. Ja kuinka raskas se olikaan, kun sitä sisässään piti ja kuinka helppo, kun sen toi sieltä ihmisten tietoon! Ja minä ostin sillä Hilman vapautumisen, minä tiedän, että minä ostin sen sillä, niinkuin sinäkin ostit omalla suurella tuskallasi. Ja tuskallaan Hilmakin on ostanut itsensä vapaaksi mielipuolisuuden varjosta.
— Niinkö sinä äiti uskot?
— Niin minä uskon. Katso Emmaa, kuinka hän oli tavallaan sairas, kun hän ei lastaan rakastanut. Kun hän sen äkkiä sai lähelle sydäntään, niin elämä sai aivan kuin toisen valon. Entisen tuskansa sijaan, minkä paha mielensä oli synnyttänyt, tuli tuska lapsensa tähden. Ja kun Hilmaa mielipuolisuus vainosi, niin rakasti hän lastansa, ja rakkaus auttoi häntä voittoon sen yli. Järjen hämäryys katosi ja nyt on hänellä selvillä, minkätähden hän elää.
— Ja minkätähden minä, sanoi Mari.
— Ja minkätähden minä, lausui Helena.
He katselivat päivän loistoa hangella, nostivat silmänsä kohden kirkasta sineä ja odottivat aikaa, jolloin he saisivat sydämensä täytenä ojentaa sille, joka tulee vankilasta.
Helena alkoi harvalleen puhua:
— Minä olen näinä viimeisinä aikoina tullut ajatelleeksi niin tavattoman paljon. Elämä on ollut ihan kuin kaunista kangasta, jonka niidet olen nähnyt ja kutoman ymmärtänyt ja minä olen käsittänyt, että me äidit olemme elämän kangaspuussa niidet, jotka nousevat ja laskevat ja meidän riemujemme ja surujemme kautta langat kulkevat ja tuleville suvuille syntyy onnen kangas.
— Kun vaan jaksaisi pysyä rivissä, eikä katkeaisi.
— Kun lastaan rakastaa, niin jaksaa kyllä. Rakkaus kai se solmu on niidessä, joka sen vahvaksi tekee. Toisinaan ennen olen ajatellut, että me naiset emme elämässä suurtakaan saa aikaan, että me olemme ainoastaan miesten käsissä kuin heidän palvelijoitaan. Mutta nyt minä näen kaiken kirkkaasti, ikäänkuin olisi verho vedetty ajatusten päältä ja kaikki olisi yksinkertaista ja kaunista.
Hän oikaisi kyyryssä ollutta vartaloaan ja jatkoi:
— Me kansannaiset, me unohdetut talojen ja torppien emännät, me kai sittenkin olemme se, mikä kansan ja suvun pitää koossa. Ja minä olen ajatellut niin montaa taloa, joiden vaurastumista olen katsellut pitkän elämäni aikana, ja silloin olen huomannut, että aina niissä nainen on kaiken pitänyt koossa. Ja kun sitä muistaa, niin on niin täydellisesti kiitollinen jumalalle, että on naiseksi saanut syntyä ja että on saanut tulla äidiksi. Ja jos siinä onkin ollut vaikeata kestettävänä, niin on se kuulunut vain siihen, samoin kuin vaikeus ja vastoinkäyminen aina on meidän osuutemme suuressa tehtävässä.
— Kuinka kauniisti, äiti, te puhutte!
— Rakastaa aina eteenpäin, rakastaa lastaan, ei edes äitiään, jos se riistäisi lapselta jotain.
— Mutta olemmehan me kaksi tulleet niin lähelle toistamme.
— Niin olemmekin. Se on sentähden, että me olemme jo rakkaudellamme tehneet lapsemme voimallisiksi. Sinä voit nyt kääntyä jo taaksepäin ja muistaa äitiäsi. Ja kun Hilman lapsi kerran on tullut äidiksi, ja kun hän rakastaa eteenpäin, silloin Hilma on kääntyvä sinun puoleesi. Mutta nyt hän tarvitsee vielä kaiken meidän rakkautemme, koska hänen on elämänsä alettava uudestaan, ja kun hän tarvitsee ikäänkuin kävelemään rupeava lapsi käsiä, jotka kainalosta sitä kannattavat. Mutta hän voimistuu kyllä pian ja silloin on hänellä lapsensa, joka tuottaa hänelle sekä kaiken surun että kaiken ilon, ja hänkin saa tuntea sen, mitä on äidin täysi rakkaus.
— Min, äidin täysi rakkaus!
He eivät olleet huomanneetkaan, että Hilma oli tullut pikku Kerttunsa seurassa vankilasta ja lähestyi heitä..
— Tässä minä olen, sanoi Hilma. — Otatteko minut luoksenne?
Molemmat naiset kääntyivät ja sydämellisesti kättelivät Hilmaa.
— Me olemme tulleet sinua noutamaan kotiisi, sanoi Helena.
— Ja nyt minulla on rauha, kun olen tekoni sovittanut, sanoi Hilma. —
Ja kun minulla on lapseni, niin elämä tulee kyllä kepeäksi.
— Silloinhan on kaikki hyvin, kun olet äiti!
— Min kun olen äiti!
Ja yhdessä he läksivät astumaan poispäin, nuo neljä sukupolvea, vanhin taluttaen nuorinta vesaa, kohden uutta elämää äidinrakkauden suuressa ja kirkkaassa valkeudessa.