Minä vastasin, että löytyy paljo ihmisiä, jotka puhuvat samoin; että, varmaankin, on sellaisia, jotka sanovat toden; että, sitä paitsi, pensistyminen, kuten kuositkin, alettuaan yhteisön yläkerroksista, laskeutuu alempiin, jotka sen kuluttavat, ja että nykyään ne, joita enimmiten ja todellakin ikävä vaivaa, kokevat salata tätä onnettomuutta, kuin pahetta. — Alakatteini ei käsittänyt näitä hienouksia, pudisti päätään ja hymähti viekkaasti.
— Mutta kaiketi, luulen, ovat Ranskalaiset panneet alkuun kuosin ikävöidä?
— Ei, Englantilaiset.
— Katsoppas, vai niin!… vai niin; nehän aina ovat olleet kovimpia juoppoja!…
Ehdottomasti johtui mieleeni eräs Moskoovalainen neiti, joka väitti Byronin ei olleen mitään muuta, kuin juopon. Muutoin oli alakatteinin huomautus anteeksi annettavampi, sillä, pitäytyäkseen viinasta, koki hän tietysti vakuuttaa itseään, että kaikki onnettomuudet maailmassa johtuvat juoppoudesta.
Sillä välin jatkoi hän kertomustaan seuraavasti:
— Kasbitsh ei näyttäytynyt enään. Mutta, en tiedä miksi en saanut päästäni ajatusta, ett'ei hän ilman aikojaan silloin tullut ja että hän jotakin pahaa juonittelee.
— Kerran, nähkää, kehoitti Petshoorin minua lähtemään hänen kanssaan metsä-si'an ajoon, mutta minä emmin kauan, ja oliko minulle sitten metsäsika mikä ihme esine! Vaan hän vei kun veikin minut mukanaan. — Otettuamme viisi kappaletta sotamiestä lähdimme me varhain aamusella. Kello kymmeneen tongimme me kaislikot ja metsän — mutta otusta ei kuulu. "Hoi, emmekös lähde pois?" sanoin minä. "Mitäs tässä niskotellaan? Näkyyhän jo, että päivä sattui näin onneton!" Mutta, huolimatta helteestä ja väsymyksestä, Gregorius Aleksandrovitsh ei tahtonut palata ilman saalista… Semmoinenhan oli mies: mitä mieli — se oli tehtävä; näkyi, että lapsena oli ollut mamman lellikkinä. Puolipäivän aikana löysimme vihdoin kirotun metsä-si'an — paks', paks'! — eikös mitä: katosi kaislikkoon… semmoinen oli onneton päivä!… Niinpä, hiukan huo'attuamme, lähdimme kotia…
— Ääneti ajoimme me rinnan, suitset löyhässä, ja tulimme jo lähelle itse linnoitusta, niin että pensaikko sen vain kätki meiltä. Äkkiä kuului laukaus… Me katsoimme toisiimme ja sama epäilys koski kumpaankin… Päätä havin nelistimme laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka osoittivat kedolle, ja siellä lentää suin päin ratsastaja pidellen jotakin valkoista satulalla. Gregorius Aleksandrovitsh uikahti aivan kuin tshetshentsi; pyssy huotrasta — ja sinne; minä jäljessä.
— Onneksi eivät hevosemme, onnistumattoman metsästyksen tähden, olleet uupuneet: ne ponnistivat, ikäänkuin päästäkseen satulan alta, ja joka silmän räpäys lähemmäksi ja lähemmäksi… Ja vihdoin tunsin minä Kasbitshin, vaan en voinut eroittaa, mitä hän piteli edessään. Minä ennätin silloin Petshoorinin ja huusin hänelle: se on Kasbitsh!… Hän katsahti minuun, nyykäytti päätään ja iski hevostaan vitsalla.
— Vihdoinpa olimme hänestä vain pyssyn kanto-välillä. Uupunutko lie ollut Kasbitshin hevonen, vai huonompi meidän hevosia, mutta yhtäkaikki se, huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan, ei hevonen liikkunut eteenpäin. Luulen, että hän tällä hetkellä muisti Karagjosiaan.
— Minä näin, että Petshoorin tähtäsi pyssyään karussa… "Älkää ampuko!" huusin minä hänelle: "säästäkää latinki, ilmankin hänet saavutamme". — Yht'hyvin nuoriso! se tulistuu ijankaikkisesti sopimattomalla ajalla… Mutta laukaus pamahti ja kuula mursi hevosen takajalan; se teki kiihosta vielä noin kymmenen hyppäystä, kompastui ja lankesi polvilleen. Kasbitsh hyppäsi alas ja silloin näimme, että hän piteli käsissään huntuun käärittyä naista… Se oli Beela, Beela raukka! — Kasbitsh huusi meille jotakin kielellään ja kohotti häntä vastaan tikarinsa… Ei ollut viipymistä: minä laukasin vuorooni, onnen kaupalla, ja varmaankin sattui kuula hänen olkaansa, sillä hän laski äkkiä kätensä alas. Kun savu oli hajonnut, makasi maassa haavoitettu hevonen ja sen vieressä Beela, ja Kasbitsh, heitettyään pyssynsä, kiipesi, kuin kissa, pensaikkoa myöten ylös kalliolle. Mieleni teki kaataa hänet sieltä — mutta ei ollut valmista latinkia! Me hyppäsimme alas hevosiltamme ja syöksimme Beelan luo. Raukka! hän makasi liikkumattomana ja veri juoksi virtana haavasta… Jospa, tuo konna! olisi sydämeen iskenyt — niin, kun kerran kuollakseen, olisi yhdellä haavaa kaikki lopettanut, mutta selkään… oikea rosvon isku! Hän oli tunnotonna. Me revimme hunnun ja sidoimme haavan mitä suinkin kireään. Turhaan suuteli Petshoorin hänen kylmiä huuliaan — mikään ei voinut häntä toinnuttaa.
— Petshoorin nousi hevosen selkään; minä nostin Beelan maasta ja panin joten kuten hänen satulalleen; hän kiersi kätensä hänen ympärinsä, ja me lähdimme takasin. Kotvasen vaiti-olon kuluttua sanoi Gregorius Aleksandrovitsh minulle: "kuulkaa, Maksim Maksiimitsh, täten emme saa häntä elävänä kotiin". — "Se on totta", sanoin minä, ja me laskimme hevosemme täyttä karkua — Linnoituksen portilla odotti meitä joukko väkeä. Varovasti kannoimme me haavoitetun Petshoorinin huoneesen ja lähetimme noutamaan lääkäriä. Hän tuli, vaikka olikin päissään, tarkasti haavan ja ilmoitti hänen ei elävän päivää enemmän; mutta hän erehtyi…
— Paraniko hän? kysyin alakatteinilta, tarttuen hänen käteensä ja ehdottomasti ilostuen.
— Ei, vastasi hän, mutta lääkäri erehtyi siinä että hän eli vielä kaksi päivää.
— Kertokaahan "minulle"; millä tavalla Kasbitsh hänet ryösti?
— Nähkäätte, huolimatta Petshoorinin kiellosta, oli Beela mennyt linnoituksesta ulos purolle. Oli hyvin kuuma; hän oli istunut kivelle ja laskenut jalkansa veteen. Silloin hiipi Kasbitsh — yks'kaks' häneen kiinni, tukki hänen suunsa, kuljetti pensaikkoon, siellä hyppäsi hevoselleen ja pötki pakoon. Sillä välin oli Beela ehtinyt huutaa; vartijat juoksivat hätään, ampuivat, mutta ohitse, ja siihen paikkaan saavuimme mekin.
— Miksikäs tahtoi Kasbitsh ryöstää häntä?
— Hyvänen aika! ovathan tsherkessit tunnettua rosvo-kansaa. Mikä vain vetelehtii, sitä eivät voi olla puhaltamatta, mitä eivät tarvitsekaan, niin senkin varastavat… antakaapa sitten tuommoinen anteeksi! Ja sitä paitsi oli Beela häntä jo kauan miellyttänyt.
— Ja Beela kuoli?
— Kuoli; mutta pitkien vaivojen perästä, ja kyllä meilläkin oli hänestä aika lailla vaivaa. Kello kymmenen tienoissa iltasella hän tointui; me istuimme hänen vuoteensa vieressä. Heti kun hän oli au'aissut silmänsä, niin hän alkoi kutsua Petshoorinia. — "Tässä minä olen, vieressäsi, dshjanetskani" (= käpyseni), vastasi hän, tarttuen hänen käteensä. — Minä kuolen! sanoi Beela.
— Me aloimme häntä lohduttaa, sanoen, että lääkäri lupasi välttämättä parantaa hänet. Hän pudisti päätään ja kääntyi seinään päin. Hän ei tahtonut kuolla!…
— Yöllä rupesi hän hourailemaan; hänen päätään kuumotti ja toisinaan juoksi pitkin koko ruumista vilukaisen väreet. Hän puheli johdottomia puheita isästä ja veljestä, ja hänen teki mielensä vuorille, kotia… Sitten puhui hän myöskin Petshoorinista, antaen hänelle joukon helliä nimiä, ja soimasi häntä siitä, että hän oli lakannut rakastamasta dshjanetskaansa.
— Petshoorin kuunteli häntä äänetönnä, pää käsille laskettana; mutta minä en huomannut koko ajalla yhtäkään kyyneltä hänen ripsissään; en tiedä, eikö hän todellakaan voinut itkeä, vai pidättikö hän itseään? Mitä minuun tulee, niin en ole nähnyt mitäkään surkeampaa.
— Aamu-puoleen katosi hourailu. Tunnin ajan makasi hän liikkumatonna, kelmeänä ja niin heikkona, että tuskin saattoi huomata hänen hengittävän; sitten tuli hänen parempi olla, ja hän alkoi puhua, mutta, mistä, luulette?… Eihän tuommoinen ajatus voi syntyä muussa, kuin kuolevassa!… Alkoi surra sitä, ett'ei hän ollut kristitty, ett'ei hänen sielunsa toisessa maailmassa koskaan tapaa Gregorius Aleksandrovitshin sielua, ja että paraatiisissa toinen nainen on oleva hänen lemmittynsä. Minun pisti mieleeni ristiä hänet ennen kuolemaa, ja minä esittelin sen hänelle. Hän katseli minua päättämättömänä, eikä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, mutta sitten vastasi kuolevansa siinä uskossa, jossa oli syntynytkin. Siten kului kokonainen päivä. Kuinka hän muuttui sinä päivänä! Kalpeat posket vajosivat; silmät kävivät hyvin suuriksi ja hänen huulensa hehkuivat; hän tunsi sisällisen kuumeen, aivan kuin olisi hänellä ollut rinnassa tulistettu rauta.
— Tuli toinen yö; me emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa luota. Hänellä oli kauheat vaivat, hän oihki, ja tuskin alkoi kipu lievetä, kun hän koki vakuuttaa Gregorius Aleksandrovitshille olevansa parempi, kehoitti häntä menemään levolle, suuteli hänen kättänsä, eikä laskenut sitä käsistään. Ennen aamua alkoi hän tuntea kuoleman ahdistusta, rupesi viskelemään itseään, tempasi pois siteen ja veri juoksi jälleen. Kun haava sidottiin, rauhoittui hän kotvaksi ja alkoi pyytää Petshoorinia häntä suutelemaan. Petshoorin kävi polvilleen vuoteen ääreen, kohotti hänen päätään päänalaiselta ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen. Beela kiersi kovasti vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin tahtoi hän tässä suudelmassa antaa hänelle sielunsa… Ei, hän teki hyvin, jotta kuoli! Mitenkäs hänen olisi käynyt, jos Gregorius Aleksandrovitsh olisi hänet hylännyt? Ja se olisi tapahtunut varhemmin tai myöhemmin.
— Puolet seuraavasta päivästä oli hän levollisena, äänetönnä ja kuuliaisena, vaikka lääkäri häntä kovin vaivasi hauteilla ja rohdoilla. — Hyvänen aika! sanoin minä hänelle, sanoittehan te itse, että hän välttämättä kuolee; mitä sitten noin paljon yrittelette? — On parempi, yhtä kaikki. Maksim Maksiimitsh, vastasi hän: jotta omatunto olisi levossa. — Mokoma omatunto!
— Jälestä puolenpäivän alkoi hän nääntyä janoon. Me aukasimme ikkunan, mutta pihalla oli kuumempi, kuin huoneessa, panimme jäätä vuoteen ympäri — vaan ei mikään auttanut. Minä tiesin, että tuommoinen sietämätön jano on lopun lähenemisen merkki ja minä sanoin siitä Petshoorinille.
— Vettä! vettä!… sanoi Beela käheällä äänellä, kohoittaituaan vuoteella.
— Petshoorin kävi vaaleaksi, kuin palttina, otti lasin, täytti sen ja antoi hänelle. Minä peitin kasvoni käsilläni ja aloin lukea rukousta — en muista mitä… Niin, hyvä mies, olenhan usein nähnyt ihmisiä kuolevan sairaaloissa ja tappelutantereella, mutta ei se ole samaa, ei ensinkään samaa!… Lisäksi tunnustan, että minua murhehdutti se, ett'ei hän kertaakaan ennen kuolemaansa muistellut minua, ja minä kyllä häntä rakastin, kuin isä… Ja, totta puhuen, olenkos minä mikään, että minua muisteltaisiin ennen kuolemaa?…
— Tuskin oli hän juonut veden, kun hänen tuli helpompi olla, mutta kolmen minuutin perästä heitti hän henkensä. Me panimme kuvastimen hänen huulilleen — se oli kirkas!…
Minä vein Petshoorinin ulos huoneesta ja me menimme linnoituksen vallille: kauan kävelimme me rinnan edes takasin, kädet selän takana ja sanaakaan virkkamatta. Hänen kasvonsa eivät kuvanneet niitäkään erinomaista, ja tämä minua harmitti; minä olisin, hänen sijassaan, kuollut suruun. Viimein kävi hän istumaan maahan, siimekseen, ja alkoi piirtää hiekkaan jotakin kepillään. Minä tahdoin, näette, enemmän säädyllisyydestä, häntä lohduttaa ja aloin puhella; hän kohotti päätään ja nauroi… Vilu karsi ihoani tästä naurusta… Minä lähdin teettämään arkkua.
— Tunnustan, että puuhailin tätä osaksi ratokseni. Minulla oli pala termalaamia [kaukaasialaista kangasta]; sillä verhosin minä arkun ja koristin sen tsherkessiläisillä hopea-kalunneilla, joita Gregorius Aleksandrovitsh juuri Beelaa varten oli ostanut.
— Varhain seuraavan päivän aamuna hautasimme me hänet linnoituksen taakse, puron luo, lähelle sitä paikkaa, missä hän oli istunut viimeisen kerran. Hänen hautansa ympärillä rehoittaa nyt valkeita akaasioita ja selja-pensaita. Minä tahdoin asettaa siihen ristin, mutta, näette, se ei käynyt… sillä, yhtä kaikki, hän ei ollut kristitty…
— Entä Petshoorin? kysyin minä.
— Petshoorin raukka huononi ja raihnasteli kauan; vaan sen koommin me emme koskaan puhelleet Beelasta. Minä näin, ett'ei se ollut hänelle mieluista, niin mitäpä siitä puhuisinkaan! — Kolmen kuukauden kuluttua hänet määrättiin X-rykmenttiin ja hän lähti Gruusiaan. Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme… Niin, muistaakseni, taannoin minulle joku mainitsi, että hän olisi palannut Wenäjälle, mutta sotajoukon määräyksissä ei siitä ole näkynyt. — Muutoinhan meidän miehelle sanomat myöhään saapuvat.
Sitten kävi hän pitämään pitkää esitelmää siitä, kuinka ei ole hauskaa saada uutisia vuotta myöhemmin — luultavasti tukehduttaakseen surullisia muistoja.
Minä en häntä keskeyttänyt, vaan en kuunnellutkaan.
Tunnin kuluttua saatoimme jo matkustaakin. Tuisku asettui, taivas kirkastui ja me lähdimme matkaan. Tiellä johdin ehdottomasti taas puheeni Beelaan ja Petshooriniin.
— Ettekö ole kuulleet, kuinka Kasbitshin kävi? kysyin minä.
— Kasbitshin? En, todellakaan tiedä… Kuulin minä, että Shansuugien oikealla siivellä on eräs uskalikko, Kasbitsh, joka punaisessa beshmetissä ajelee käyntijalkaa hiljakseen meidän laukaustemme alla ja kumartelee hyvin kohteliaasti, kun kuula läheltä suhisee; vaan tuskinpa se lienee sama!…
Koobissa erosin minä Maksim Maksiimitshista. Minä ajoin posti-hevosilla, ja hän ei voinut, raskaan kuorman tähden, minua seurata. Me emme luulleet koskaan enään tapaavamme toisiamme, mutta tapasimme yhtä kaikki, ja jos tahdotte, niin minä siitä kerron, sillä se on koko historia… Myöntänette, kuitenkin, että Maksim Maksiimitsh on kunnioitusta ansaitseva mies?… Jos sen teette, niin olen täydellisesti palkittu, kentiesi, jo liiaksi pitkästä kertomuksestani.
II.
Maksim Maksiimitsh.
Erottuani Maksim Maksiimitshista, kuljin nopeaan Teerekin ja Darjalskin notkot, murkinoin Kasbekissa, join teetä Larsissa, ja riensin iltaseksi Vladikaukaasiaan. Vapautan teidät vuori-kertomuksista, — ihastushuudahduksista, jotka eivät kuvaa mitään, olletikin niille, jotka siellä eivät ole käyneet, ja tilastollisista huomautuksista, joita varmaankaan ei kukaan käy lukemaan.
Minä pysähdyin ravintolaan, johon pysähtyvät kaikki matkustavaiset, ja jossa yhtä kaikki ei ole ketäkään, jota voisi käskeä paistamaan fasaania tai keittämään kaalia, sillä ne kolme invaliidia, joiden hoteissa ravintola on, ovat joko niin typeriä, tai niin päissään, ett'ei heistä saa mitäkään selkoa.
Minulle ilmoitettiin, että minun oli jääminen siihen vielä kolmeksi päiväksi, sillä "okaasia" ei ollut vielä saapunut Jekaterinograadista eikä seuraavasti voinut kääntyä takasin. Mikäpä occasio (onnettomuus)!… Vaan huono sanaleikki ei ole Wenäläiselle lohdutus. Pistipä mieleeni ajanvietokseni kirjottaa Maksim Maksiimitshin kertomus Beelasta, enkä silloin aavistanut sen tulevan olemaan ensi nivelenä pitkässä kertomussarjassa. Nähkää, kuinka vähäpätöisellä tapauksella välisti on tähdellisiä seurauksia!… Mutta te ehkä ette tiedä, mitä "okaasia" on? Se on saattovartijasto, joka käsittää puolen ruotua jalkaväkeä ja tykin, ja jonka seurassa kuormastot kulkevat Kabardin kautta Vladikaukaasiasta Jekaterinograadiin.
Ensimäisen päivän kulutin hyvin ikävästi; seuravana päivänä, varhain aamusella, ajoi pihaan rattaat… Kas Maksim Maksiimitsh!… Me tervehdimme toisiamme vanhoina tuttavina. Minä tarjosin hänelle huoneeni; hän ei kursaillut, vieläpä löi minua olalle ja väänsi suunsa ikäänkuin hymyyn. Semmoinen omituinen!…
Maksim Maksiimitshilla oli syvät tiedot keitto-taidossa: ihmeellisen hyvin paistoi hän fasaanin, valeli sen onnellisesti kurkku-vedellä, ja tunnustaa täytyy, että ilman häntä olisimme jääneet kuivin ruo'in. Pullo kahetiinilaista viiniä auttoi meitä unhottamaan ruo'aksien maltillisen lu'un, joita oli kaikkiaan yksi. Sytytettyämme piippumme kävimme istumaan — minä ikkunan, hän lämmitetyn uunin luo, sillä ilma oli kostea ja kylmä. Me olimme ääneti. Mistä oli meidän puhuminen?… Hän oli jo kertonut itsestään kaikki, mikä oli huvittavaa, eikä minulla ollut mitäkään kertomista. Minä katselin ikkunaan. Siellä täällä Teerekin rannalla, joka levenee levenemistään juoksussaan, häämötti puiden takaa joukko mataloita taloja, ja etempänä siinsivät hammas-seinäiset vuoret, joiden takaa pilkisti Kasbek valkoisessa piispan-hiipassaan. Minä keitin niille hyvästi ajatuksissani: minun kävi niitä sääli…
Siten istuimme kauan. Aurinko piiloittui kylmien huippujen taakse, ja vaaleahko sumu alkoi kuljeskella laaksoissa, kun kadulta kuului porokellon helinää ja kyyditsijäin huutoa. Muutamia rattaita likaisine Armeenialaisineen ajoi ravintolan pihaan ja niiden perässä tyhjät matka-vaunut, joiden keveä kulku, mukava laitos ja veikeä muoto kantoi jonkinmoisen ulkomaalaisen leiman. Näiden takana kävi pitkäviiksinen mies, unkarilaisessa takissa, kyllin hyvin puettuna ollakseen palvelija. Hänen arvostaan ei voinut erehtyä, nähdessään hänen uljasta tapaansa karistaa tuhkaa piipustaan ja huutaa kyyditsijöille. Hän oli, selvään, laiskan herran turmeltu palvelija. — "Sanopa, hyvä mies", huusin hänelle ikkunasta, "okaasiako siinä tuli, vai mitä?" — Hän katsoi minuun jokseenkin julkeasti, korjasi kaulahuiviaan ja kääntyi pois; hänen vieressään kävi Armeenialainen ja tämä vastasi, hymyillen, hänen puolestaan, että okaasia todella tuli ja palajaa huomenn' aamuna takasin. — "Jumalan kiitos!" sanoi Maksim Maksiimitsh, astuttuaan silloin ikkunan luo. "Kas mitkä ihmeelliset vaunut!" lisäsi hän, "varmaankin joku virkamies matkustaa tarkastuksille Tifliseen. Eipä hän näy tuntevan vuoriamme! Mutta ampukaa hiljaa, veli kulta, ne ei ole pilan asia, murskaksi siinä menevät vaikka englantilaisetkin rattaat! — Oli ken olikin — niin lähtekäämmehän kuulustelemaan"… Me menimme käytävään. Sen päässä oli ovi auki sivuhuoneeseen. Palvelija ja kyyditsijä kuljettivat sinne remettiä.
— Kuule, veikkoiseni, kysyi alakatteini palvelijalta, kenen nuo ihmeelliset vaunut ovat? häh… Koreat vaunut!… Kääntymättä jupisi palvelija jotakin itsekseen au'aistessaan remettiä. Maksim Maksiimitsh vihastui; hän survasi juroa olkapäähän ja sanoi: sinua minä puhuttelen, hyvä mies…
— Kenenkäkö vaunut?… Minun herrani…
— Kukas sinun herrasi on?
— Petshoorin…
— Mitäkö? Mitäkö? Petshoorin?… Noh, Herranen aika!… Eikös hän palvellut Kaukaasiassa?… huudahti Maksim Maksiimitsh nyästen minua hihasta. Hänen silmistään loisti ilo.
— Taisi palvella — minä en ole vielä kauan ollut hänen luonaan.
— No, vai niin!… niin vai!… Gregorius Aleksandrovitsh?… Niinhän on hänen nimensä?… Me olimme tuttavia, minä ja herrasi, lisäsi hän, lyöden ystävällisesti palvelijaa olalle, niin että hän horjahti…
— Suvaitkaahan, herra; te minua estätte, sanoi tämä, rypistäen kulmiaan.
— Sinuapa vasta, veliseni!… tiedätkös, että minä ja herrasi olimme hartaimpia ystäviä, me asuimmekin yhdessä?… Mut minnekäs hän itse jäi?…
Palvelija ilmoitti Petshoorinin jääneen illalliselle ja yöksi eversti
N—in luo.
— Eikö hän käy täällä iltasella? sanoi Maksim Maksiimitsh; tai etkö sinä, hyvä mies, mene jotakin varten hänen luokseen?… Jos menet, niin sano, että täällä on Maksim Maksiimitsh — sano niin — kyllä hän tietää… Minä annan sulle kahdeksan kymmen-kopekkaisen juomarahaa… Palvelija mursi ylenkatseellisesti kasvojaan kuullessaan niin kainon lupauksen, mutta sanoi Maksim Maksiimitshille yhtä kaikki täyttävänsä toimen.
— Tuossa paikassa hän tänne juoksee!… sanoi Maksim Maksiimitsh riemuitsevalla katsannolla. Menen portille häntä odottamaan… Paha vain, ett'en tunne N—iä…
Maksim Maksiimitsh istui portin pieleen rahille, ja minä menin huoneeseni. Tunnustan, että minäkin odotin jonkinmoisella kärsimättömyydellä tuon Petshoorinin ilmestymistä. Vaikka alakatteinin kertomuksen mukaan en muodostanut varsin oivaa käsitettä itselleni hänestä, niin näyttivät kuitenkin muutamat piirteet hänen luonteessaan merkillisiltä. Tunnin perästä toi invaliidi kiehuvan tee-keittiön ja -kannun. "Maksim Maksiimitsh, ettekö halua teetä?" huusin minä ikkunasta.
— Suur' kiitos; eipä juuri haluta.
— Juokaa toki! Onhan, näette, jo myöhä, ja kylmä.
— Mitäs siitä; suur' kiitos…
— No, kuinka haluatte! Minä kävin juomaan yksin, mutta noin kymmenen minuutin perästä jo ukko tuleekin.
— Te olette oikeassa; ainahan on parempi juoda teetäkin, — varroin vain vartomistani. Mies jo kauan sitten meni hänen luoksensa, mutta jokin näkyy häntä pidättäneen.
Hän särppäsi tuota pikaa kupillisen teetä, eikä huolinut toista, vaan meni uudelleen portille jonkinmoisessa levottomuudessa. Ukkoa näkyi harmittavan Petshoorinin välinpitämättömyys, semminkin, koska hän vast'ikään puhui minulle heidän ystävyydestään ja vielä tunti sitten oli varma, että hän tulee juosten, kun vain kuulee hänen nimensä.
Oli jo myöhä ja pimeä, kun aukaisin jälleen ikkunan ja aloin kutsua Maksim Maksiimitshia, sanoen olevan aika mennä levolle; hän jupisi jotakin hampaiden lomitse; minä toistin kutsumukseni — vaan hän ei vastannut mitään.
Minä heittäydyin pitkälleni sohvalle, kääriytyneenä viittaan ja jätettyäni kynttilän pankolle minä nukahdin heti ja olisin rauhassa maannut joll'ei, jo hyvin myöhään, Maksim Maksiimitsh, astuessaan huoneesen, olisi minua herättänyt. Hän viskasi piippunsa pöydälle, alkoi kävellä huoneessa, kärhensi valkeata, pani vihdoin maata, mutta kauan ryki, syljeskeli ja kääntelihe…
— Syökö teitä luteet? kysyin minä.
— Syövät, luteet… vastasi hän, raskaasti huo'ahtaen.
Minä heräsin varhain seuraavana aamuna, mutta Maksim Maksiimitsh oli kerinnyt ennen minua. Minä löysin hänet istumasta portin luona rahilla. "Minun täytyy mennä komendantin luo", sanoi hän, "niin tehkää hyvin, jos Petshoorin tulee, ja lähettäkää minua noutamaan…"
Minä lupasin. Hän juoksi, ikäänkuin olisivat hänen jäsenensä saaneet uudelleen nuoruuden voimaa ja nuorteutta.
Aamu oli raitis ja kaunis. Kultapilvet lateilivat vuorille, ikäänkuin uusi jono ilmavuoria; portin edustalla levisi laaja tori ja sen takana oleva kauppa-paikka vilisi kansaa, sillä oli sunnuntai. Avo-jalkaset osetiini-pojat, pussit kakku-hunajaa selässä, pyörivät ympärilläni; minä heitä kiroilin, sillä minulla ei ollut aikaa heitä varten — ja aloin jo jakaa levottomuutta hyvän alakatteinin kanssa.
Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun torin päässä näkyi se, jota odotimme. Hän kävi eversti N—in seurassa, joka, saatettuaan hänet ravintolaan, heitti hänelle hyvästi ja palasi linnoitukseen Minä laitoin heti invaliidin Maksim Maksiimitshin perään.
Petshoorinin vastaan tuli ulos hänen palvelijansa ja ilmoitti, että heti käydään valjastamaan, antoi hänelle sikari-laatikon, ja, saatuaan muutamia käskyjä, lähti askareilleen. Hänen herransa, sytytettyään sikarin, haukotti pari kertaa ja istui rahille toiselle puolelle porttia. Nyt minun tulee kuvata teille hänet.
Hän oli keski-korkuinen mies. Hänen solakka, hieno vartalonsa ja leveät hartijansa todistivat lujaa ruumiin rakennusta, joka voi kestää kaikkia kiertolais-elämän vaivaloisuuksia ja ilman-alan muutoksia, ja jota ei kukista pääkaupungin elämän irstaisuus eivätkä sielun myrskyt. Hänen pölyisestä sametti takistaan, joka vain oli suljettu kahdella alanapilla, pisti näkyviin sokaisevan valkoiset liina-vaatteet, joka seikka todisti kelpo miehen tapoja. Hänen likaiset käsineensä näkyivät olevan vaseti ommellut hänen pientä ylimyksellistä kättänsä varten, ja, kun hän oli riisunut toisen käsineen, ihmetytti minua hänen vaaleat, laihat sormensa. Hänen käyntinsä oli huolimatoin ja vitkainen, ja minä huomasin, ett'ei hän heilutellut käsiään, — joka on jonkinmoisen salamielisen luonteen merkki. Muutoin ovat nämä vain minun huomautuksiani, jotka perustuvat omiin havaintoihini, enkä minä tahdo ollenkaan pakoittaa teitä niitä umpimähkään uskomaan. Kun hän kävi rahille, taipui hänen suora vartalonsa aivan, kuin hänellä ei olisi ollut yhtäkään nikamaa selässä; hänen koko ruumiinsa asema todisti jotakin hermojen heikkoutta ja hän istui, kuten Balsakkilainen kolmekymmen vuotias virnakka höyhen-tuolissaan väsyttävien tanssijaisten jälkeen. Ensi silmäykseltä hänen kasvoihinsa en olisi lukenut hänelle enempää kuin kolmekolmatta vuotta, vaikka sittemmin olin valmis lukemaan kolmekymmentä. Hänen hymyssään oli jotakin lapsellista, hänen ihossaan jotakin naisellista lienteyttä. Hänen vaaleat, luonnosta kiharat hiuksensa reunustivat hyvin somasti hänen kalpean aatelis-otsansa, jossa ainoasti pitkäin havaintojen perästä saattoi huomata toisiaan risteileväin ryppyjen jäljet, jotka, luultavasti, kuvautuivat paljoa selvemmin vihan tahi sisällisen levottomuuden hetkenä. Vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalean väriset, olivat hänen viiksensä ja kulmakarvansa mustat — ja se on rodun merkki ihmisellä, samoin kuin musta harja ja musta häntä valkealla hevosella. Lopettaakseni kuvani sanon, että hänellä oli nenä hiukan pystyssä, sokaisevan valkoiset hampaat ja ruskeat silmät. Silmistä on minun vielä sanominen muutama sana.
Ensiksikin, ne eivät nauraneet, kun hän nauroi! — Ettekö ole sattuneet huomaamaan sellaista kummaa toisilla ihmisillä?… Se on joko pahan luonnon tahi syvän, alituisen surun merkki. Puoli-avonaisten luomien takaa ne kiiluivat eräällä, jos niin käy sanominen, valkoimen tapaisella loistolla. Se ei ollut sielun innostuksen, eikä vilkkaan, kuvituksen heijastusta, vaan sokaiseva, kylmä, sileän teräksen tapainen loiste. Hänen katseensa ei ollut pitkällinen, vaan tunkeutuva ja raskas; se jätti jälkeensä säädyttömän kysymyksen tukalan vaikutuksen ja olisi saattanut näyttää röyhkeältä, jollei se olisi ollut niin välinpitämättömän rauhallinen. Kaikki nämä huomautukset johtuivat mieleeni, kentiesi, vain siitä syystä, että minä tunsin muutamia erityiskohtia hänen elämästään, ja ehkäpä hänen muotonsa olisi tehnyt aivan vastaisen vaikutuksen johonkin toiseen. Mutta, koska ette kuule hänestä muilta, kuin minulta, niin on ehdottomastikin tähän kuvaukseen tyytyminen. Lopuksi; sanon, että hän, yleensä, oli jokseenkin kaunis ja että hänellä oli sellaiset kasvot, jotka erittäin miellyttävät naisia.
Hevoset olivat jo valjaissa. Tuon tuostakin helähteli kello vempelessä ja palvelija kävi jo kahdesti ilmoittamassa Petshoorinille, että kaikki oli valmista; mutta Maksim Maksiimitshia ei vielä kuulunut. Onneksi oli Petshoorin vaipunut ajatuksiinsa katsellessaan Kaukaasian sinisiä harjanteita, eikä hän näkynyt ensinkään tekevän kiirutta matkalle. Minä astuin hänen luokseen. "Jos tahdotte vielä odottaa vähäsen", sanoin minä, "niin saatte ilon nähdä vanhan tuttavanne…"
— Niin, oikein! vastasi hän sukkelaan; minulle siitä eilen puhuttiin. Missäs hän on? — Minä käännyin torille päin ja näin Maksim Maksiimitshin juoksevan minkä jaksoi… Muutamain minuuttien perästä oli hän jo vieressämme: hän voi tuskin hengittää ja hiki valui helminä hänen kasvoilleen. Märät, harmaat hiustupsut, jotka törröttivät lakin alta, olivat takertuneet hänen otsaansa, ja hänen polvensa vapisivat… Hän tahtoi heittäytyä Petshoorinin kaulaan, mutta tämä, hymyillen ja kyllin kylmästi, vaikka kohteliaasti, ojensi hänelle kätensä. Alakatteini ällämystyi kotvaksi, mutta tarttui sitten molemmin käsin himoisesti hänen käteensä. Hän ei voinut vielä puhua.
— Kuinka hauskaa, kallis Maksim Maksiimitsh! No, mitenkä jaksatte? sanoi Petshoorin.
— Ja… sinä?… ja te?… sammalsi ukko, kyynelet silmissä. Kuinka monta vuotta… kuinka monta päivää… ja minne nyt matka pitää?
— Lähden Persiaan — ja etemmäksi…
— Tokko nyt jo heti?… Odottakaahan, kallis ystäväni! — Tokko nyt heti erkanemme?… Emmehän ole moniin aikoihin nähneet toisiamme…
— Täytyy, Maksim Maksiimitsh, — oli vastaus.
— Herranen aika! minnekä teillä on semmoinen kiire? Minulla olisi paljon kertomista… ja kyselemistä… No, mitä? oletteko eronneet virasta?… kuinka?… mitenkä teidän on laita?
— Olen ikävöinyt! vastasi Petshoorin hymyillen.
— Muistattekos, kun linnoituksessa oltiin ja eleltiin?… Sepä oli mainio metsästys-paikka!… Olittehan te kova ampuja… Entä Beela?…
Petshoorin kalpeni hiukkaisen ja kääntyi pois.
Kyllä, muistan! sanoi hän, melkein heti väkinäisesti haukoitettuaan.
Maksim Maksiimitsh alkoi rukoilla häntä jäämään vielä kahdeksi tunniksi. "Syödään oiva päivällinen", sanoi hän, "minulla on kaksi fasaania; ja kahetiini on täällä mainiota, ei, tietysti, semmoista, kuin Gruusiassa, mutta yhtä hyvin parempaa laatua… Sitten pakinoidaan… Te kerrotte minulle olostanne Pietarissa… Hä?"…
— Tosiaankin, ei minulla ole mitään kertomista, kallis Maksim Maksiimitsh… Hyvästi sitten, minun täytyy… minun on kiiruhtaminen… Kiitoksia, ett'ette unhottaneet… lisäsi hän tarttuen hänen käteensä.
Ukko rypisteli kulmiaan… Hän oli pahoillaan ja vihoissaan, vaikka hän koki sitä salata. "Unhottaa!" mutisi hän: "minäpä en ole unhottanut mitään… No, Jumalan nimeen sitten!… Enpä minä luullut siten teitä kohtaavani…"
— No, heittäkää sikseen! sanoi Petshoorin, syleiltyään häntä ystävällisesti. Olenhan minä sama kuin ennenkin!… mutta mitäs tehdä?… kullakin on tiensä… Jumala ties, satummeko vielä kohtaamaan toisiamme!… Tätä puhuessaan istui hän jo vaunuissa ja kyyditsijä alkoi selvittää ohjaksia.
— Seis', seis'! huusi äkkiä Maksim Maksiimitsh tarttuen vaunujen oviin: — olin ihan unhottaa, että minulle jäivät teidän paperinne, Gregorius Aleksandrovitsh… minä olen niitä kuljetellut muassani… sillä luulin teidät tapaavani Gruusiassa, mutta tässähän Jumala soikin nähdä… Mitä minun niillä on tehtävä?…
— Mitä tahdotte! vastasi Petshoorin. — Hyvästi…
— Siis te Persiaan?… milloinka palajatte? huusi hänen jälkeensä
Maksim Maksiimitsh.
Vaunut olivat jo kaukana, mutta Petshoorin teki kädellään merkin, jota voi kääntää seuraavalla tavalla: tuskinpa koskaan! ja miksikä!
Pitkään aikaan ei enään kuulunut kellon helinää, eikä pyörien rätinää limsiötieltä, mutta ukkorukka yhä seisoi samalla paikalla syvissä mietteissä…
"Niin", sanoi hän vihdoin, kokien ottaa välinpitämättömän muodon, vaikka harmin kyynel ajoittain kiilsi hänen ripsissään, "olimmehan me kyllä tuttavia — mutta, mitäs ovat tuttavat nykyaikaan!… Mitäpä hänelle minusta? Minä en ole rikas, ei minulla ole virka-arvoja, enkä minä ikäänikään nähden ole lainkaan hänen vertaisensa… Äläs vain, minkälaiseksi teikariksi on käynyt, kun taas oleskeli Pietarissa… Nepäs vaunut!… ja olipas sillä tavaroita!… ja vantti-mies ylpeä, niin että pois tieltä!…" Nämät sanat lausui hän iroonillisella hymyllä. "Sanokaapa", jatkoi hän, kääntyen minuun päin: "no, mitäkäs te tästä ajattelette?… ja mikäs piru hänet nyt Persiaan viepi?… Naurattavaa se on, Jumal' aut', naurattavaa!… Tiesinhän minä sen, että hän on hepakko, johon ei käy luottaminen… Vaan vahinko, yht'hyvin, että hän huonosti päivänsä päättää… mutta mitenkäs muuten voisi käydäkään!… Olenhan minä sen aina sanonut, ett'ei se ole mistään kotoisin, joka vanhat ystävänsä unhottaa!…" Sitten kääntyi hän pois kätkeäkseen mielensä liikutusta ja meni pihalle kävelemään rattaiden ympäri, ikäänkuin katsellakseen pyöriä, sillä välin kuin hänen silmänsä vähän väliä täyttyivät kyynelillä.
— Maksim Maksiimitsh, sanoin minä, lähestyen häntä, mitä paperia teille Petshoorin jätti?
— Jumala hänet ties! joitakin muistelmia.
— Mitä te aiotte niillä tehdä?
— Mitäkö? Käsken tehdä patruunia.
— Antakaa ne ennen minulle.
Hän katsoi minuun ihmetyksellä, jupisi jotakin hampaihinsa ja alkoi kaivella remettiään; sieltä otti hän vihon ja heitti sen ylenkatseella maahan; sitten joutuivat toinen, kolmas, ja aina kymmenenteen saakka, samaan kohtaloon. Hänen harmissaan oli jotakin lapsellista, ja se minua nauratti, mutta minun kävi myöskin häntä sääli…
— Siinä ne ovat kaikki, sanoi hän; onnea löydölle…
— Ja minä voin tehdä niillä, mitä tahdon?
— Vaikka sanomiin painattaisitte, se ei minuun koske… Olenkos minä mikä hänen ystävänsä, taikka sukulaisensa?… Kyllähän me elimme yhden katon alla… vaan vähänkös, kenenkä kanssa eletään?…
Minä otin paperit ja vein ne tuota pikaa pois, peläten alakatteinin katuvan. Piakkoin meille ilmoitettiin okaasian lähtevän tunnin päästä, ja minä käskin valjastamaan. Alakatteini astui huoneesen silloin, kuin minä panin lakkia päähäni; hän ei näkynyt tekevän lähtöä. Hänellä oli jonkinmoinen, väkinäinen, kylmä katsanto.
— Entä te, Maksim Maksiimitsh, ettekö te lähdekään?
— En.
— Miksikä ette?
— En ole vielä nähnyt komendanttia ja minun täytyy jättää hänelle muutamia ruunun tavaroita.
— Kävittehän te hänen luonansa?
— Kävin kyllä, sanoi hän. hämmentyen; mutta hän ei ollut kotona… enkä häntä odottanut.
Minä ymmärsin, että ukko-rukka, kentiesi, ensi kerran elämässään, oli heittänyt viralliset tehtävänsä omien asiainsa vuoksi, (käyttääkseni virkakieltä) — ja kuinka hänet siitä palkittiin!
— Sangen ikävää, sanoin minä hänelle, sangen ikävää, Maksim
Maksiimitsh, että meidän täytyy erota ennen aikojaan.
— Mitä meistä, sivistymättömistä ukoista, on teidän seuraanne!… Te olette ylpeätä, suuren maailman nuorisoa. Kyllähän, kun ollaan tsherkessien kuulien keskellä, silloin yhdessä vaikka minne mennään — mutta annapas kun joskus sitten tavataan, niin on häpeä kättäkin lyödä vanhalle veikolle.
— Minä en ansaitse näitä nuhteita, Maksim Maksiimitsh.
— Niin minä, näette, vain sanoin sanoakseni, Muutoin, toivotan teille kaikkea hyvää ja hauskaa matkaa.
Me heitimme hyvästi jokseenkin kuivasti. Tuo kelpo Maksim Maksiimitsh kävi itsepäiseksi, toraisaksi alakatteiniksi! Ja minkä tähden? Sen tähden, että Petshoorin, hajamielisyydessään tai muusta syystä, oli ojentanut hänelle kättä, kun tämä tahtoi heittäytyä hänen kaulaansa. Surullista on nähdä, kun nuoriso kadottaa paraimmat toiveensa ja haaveensa, kun sen edestä temmaistaan ruusuinen harso, jonka läpi se katselee ihmisten töitä ja tunteita, vaikka onkin toivoa, että vanhat harhat vaihtuvat yhtä muutteleviin, mutta sen sijaan yhtä suloisiinkin, uusiin… Mutta mihinkäs ne vaihdat Maksim Maksiimitshin iässä? Väkisinkin sydän paatuu, sielu salpautuu…
Minä lähdin yksin.
Petshoorinin Päiväkirja.
Esipuhe.
Äskettäin kuulin, että Petshoorin, palattuaan Persiasta, oli kuollut. Tämä tieto minua varsin ilahutti, sillä se antoi minulle oikeuden painattamaan nämä muistiin panot, ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni pannakseni nimeni vieraalle tuotteelle. Suokoon Jumala, ett'eivät lukijat minua rankaise sellaisesta viattomasta väärennyksestä!
Nyt on minun hiukan selittäminen syitä, jotka saivat minut ilmaisemaan yleisölle minulle perin tuntemattoman miehen sydämen salaisuudet. Jospa vielä olisi ollut hänen ystävänsä (totisen ystävän kavalan julkeuden jokainen käsittää), mutta minä näin hänet ainoastaan kerran elämässäni valta-tiellä, niin muodoin en saata kantaa häntä vastaan sitä selittämätöntä vihaa, joka, kätkeytyen ystävyyden naamarin alla, odottaa ainoastaan rakastetun esineen kuolemaa tai onnettomuutta, purkaakseen hänen päänsä päälle soimausten, neuvojen, ivan ja säälin rakeita.
Uudestaan lukiessani näitä muistiin panoja, vakuuttauduin sen todenperäisyydestä, joka näin armahtamatta toi julki omat heikkoutensa ja paheensa. Ihmis-sielun, vaikkapa vähäisimmänkin, historia lie melkein huvittavampi ja hyödyllisempi, kuin kokonaisen kansan historia olletikin kun se on tulos kypsen älyn havainnoista itsestään Ja kun se on kirjoitettu ilman turhamaista halua herättämään osan-ottoa tai ihmettelemistä. Rousseau'n Tunnustuksella on jo se vika, että hän luki sen ystävilleen.
Siis, ainoastaan hyödyn halu sai minut painattamaan katkelmat päiväkirjasta, joka satunnaisesti joutui käsiini. Vaikka olen muuttanut kaikki nimet, niin luultavasti ne, joista siinä puhutaan, kuitenkin tuntevat itsensä, ja, kentiesi, löytävät he oikeuttamista menetyksille, joista tähän asti ovat syyttäneet miestä, jolla enään vast'edes ei ole mitäkään yhteistä tämän maailman kanssa. Annammehan me melkein aina anteeksi sen, minkä ymmärrämme.
Minä olen pannut tähän kirjaan ainoastaan sen, mikä koski Petshoorinin oloon Kaukaasiassa. Huostaani jäi vielä paksu vihko, jossa hän kertoo koko elämänsä. Joskus sekin ilmestyy maailman tuomittavaksi, mutta nyt en raatsi ottaa omakseni tätä vastuutta monesta tärkeästä syystä.
Kentiesi jotkut lukijat tahtovat tietää minun mielipiteeni Petshoorinin luonteesta. Vastaukseni on tämän kirjan nimikirjoitus. "Se on pahaa ivaa!" sanovat he. — En tiedä.
I.
Taman.
Taman on viheliäisin kaikista Wenäjän rantakaupungeista. Minä olin siellä vähällä kuolla nälkään ja päälliseksi vielä tahdottiin minut hukuttaa. Minä saavuin sinne kyyti-rattailla myöhään yöllä. Kyyditsijä seisatti uupuneen kolmivaljakon ainoan, kaupunkiin tultaessa olevan, kivitalon portille. Vartija, Mustanmeren kasakka, kuultuaan kellon helinän, huusi unen horroksissa ynseällä äänellä: "kuka siellä?" Alaupsieri ja kymmenys-mies astuivat ulos. Minä selitin heille olevani upsieri, matkustavani ruunun asioilla toimivaan osastoon ja aloin pyytää ruunun asuntoa. Kymmenys-mies kuljetti meitä kaupungilla. Joka ainoassa tuvassa, johon vain tultiin, oli asukkaita. Oli kylmä; minä rasituin ja tuskastuin, sillä en ollut maannut kolmeen yöhön. — "Vie minut vaikka hiiteen, lurjus! kunhan johonkin paikkaan!" huusin minä. — "Tiedän minä vielä yhden kyysän", vastasi kymmenys-mies, silitellen korvallistaan, "mutta se ei ole teidän arvonne mieleen, siellä ei ole kaikki kunnossa!" Käsittämättä viimeisen sanan oikeata merkitystä, käskin hänen käydä edeltä ja pitkän matkustuksen perästä pitkin likaisia kujia, joiden molemmilla puolin huomasin vain rappeutuneita aitoja, tulimme pieneen hökkeliin aivan meren rannalla.
Täysikuu valaisi uuden asuntoni kaislakaton ja valkeat seinät; limsiö-vallituksella ympäröidyllä pihalla seisoi, pönkistellen, toinen, edellistä pienempi ja vanhempi mökki. Ranta kaltoi jyrkkäyksenä mereen melkein sen seinuksilta ja alaalla loistivat, lakkaamatta solisten, tumman siniset aallot. Kuu katseli hiljaa levotonta, mutta sille kuuliaista aljetta, ja sen valossa saatoin eroittaa, kaukana rannasta, kaksi laivaa, joiden mustat purjeneuvot seittinä kuvautuivat himmeällä taivaan äärellä. "Onpa laivoja valkamassa", ajattelin minä, "huomenna lähden Gelendshikkiin".
Käskylään virkaa toimitti minulla linjakasakka. Käskettyäni häntä irroittamaan remettini ja laittamaan kyyditsijät pois, kävin isäntää kutsumaan — mutta ei kuulu mitään, koputin — ei hiiskaustakaan… mitäs tämä on? Viimein kömpi eteisestä noin neljäntoista vuotias poika.
— "Missä on isäntä?" — Ei ole, vastasi poika Vähän Wenäjän murteella. — "Mitä, eikö ollenkaan?" — Ei ollenkaan. — "Entä emäntä?" — Hän hätkähti kauppalaan. — "Kukas sitten oven aukaisee?" sanoin minä, potkaisten siihen jalallani. Ovi aukeni itsestään ja hökkelistä puhalsi kostealta. Minä sytytin virittimen ja kohotin sen pojan nenän eteen. Se valaisi kaksi valkeata silmää. Hän oli sokea, umpisokea syntymästään, ja hän seisoi liikkumattomana edessäni. Minä aloin katsastaa; hänen kasvojensa piirteitä.
Tunnustan, että minulla on kova taikaluulo… kaikkia sokeita, kiero-silmiä, kuuroja, mykkiä, jalattomia, käsittömiä, kyttyrä-selkäisiä j.m.s. vastaan. Minä olen huomannut, että aina on joku kummallinen suhde ihmisen ulkomuodon ja sielun välillä, ikäänkuin jäsenen häviöllä sielukin menettää jonkun aistimen.
Minäpä aloinkin katsastaa sokean kasvoja, mutta mitäpäs saattaa lukea kasvoista, joilla ei ole silmiä. Kauan katselin minä häntä ehdottomalla säälillä, kun äkkiä hänen ohuilla huulillaan vivahti tuskin huomattava hymy, enkä tiedä miksi, mutta se teki minuun mitä ilkeimmän vaikutuksen. Mielessäni syntyi epäilys, ett'ei tämä sokea ollutkaan niin sokea, miltä hän näytti; turhaan ko'in itseäni vakuuttaa, että kaihta on mahdoton jäljitellä, ja missäkä tarkoituksessa? Mutta mitäs sille saa? — olen usein taipuva taika-luuloihini…
— "Oletko isännän poika?" kysyin häneltä viimein. — En. — "Kukas sinä olet?" — Köyhä orpo. — "Onkos emännällä lapsia?" — Ei; tytär oli, mutta hän karkasi meren taakse tataariilaisen kanssa. — "Minkä tataarilaisen kanssa?" — Piru hänet tietää! olihan Krimin tataarilainen, soutaja Kertshistä.
Minä menin hökkeliin. Kaksi rahia ja pöytä ynnä kauhea arkku takan vieressä olivat sen koko kalusto. Seinällä ei ollut yhtäkään Jumalan kuvaa — paha merkki! Särjetystä ikkunasta tunki merituuli sisään. Minä vedin remetistä esille vahapätkän ja, sytytettyäni sen, aloin purkaa tavaroitani, panin nurkkaan miekkani ja pyssyni, pöydälle pistuolit, levitin burkkani rahille, ja kasakka omansa toiselle; kymmenen minuutin kuluttua alkoi hän jo kuorsata, mutta minä en voinut nukkua, sillä pimeässä pyöri yhä edessäni valkosilmäinen poika.
Siten kului tunnin verta. Kuu paistoi ikkunaan ja sen valo päilyi hökkelin maa-permannolla. Äkkiä vilahti varjo kirkkaalla juovalla, joka halkaisi permannon. Minä kohoittauduin ja katsoin ikkunaan. Toistamiseen juoksi joku sivutse ja katosi, Jumala tiesi minne. Minä en voinut olettaa tuon olennon juosneen alas jyrkkäydestä, mutta yhtä kaikki muualle se ei olisi voinut joutua. Minä nousin, pu'in ylleni beshmetin, pistin tikarini vyöhön ja menin hyvin hiljaa ulos hökkelistä. Sokea poika tuli vastaani. Minä piileilin aidan viereen, ja hän kulki ohitseni varmalla, mutta varovalla käynnillä. Kainalossa kantoi hän jotakin myttyä ja, käännyttyään valkamaan, alkoi laskeutua kapeata jyrkkää polkua myöten. "Sinä päivänä mykät puhuvat ja sokeat saavat näkönsä jälleen", ajattelin minä, seuraten häntä semmoisen matkan päässä, ett'en kadottaisi häntä nä'ystäni.
Sillä välin alkoi kuu pukeutua pilviin ja merelle kohosi sumu; sen läpi tuskin paistoi lyhty likeisen laivan perä-keulalta. Rannalla kimalteli somer-kuohu, joka tuon tuostakin uhkasi sen upottaa. Vaivalla laskeutuen kuljin alas jyrkkäyttä myöten, kun ihmeekseni näin sokean, hiukan pysähdyttyään, kääntyvän oikealle ja käyvän niin likeltä vettä, että näytti, kuin aalto heti hänet tempaisisi ja huuhtoisi pois. Mutta, näköään, se ei ollut hänen ensimäinen kävelynsä, päättäen varmuudesta, jolla hän astui kiveltä kivelle ja karttoi halkeamia. Viimein hän seisattui, ikäänkuin jotakin kuunnellakseen, istautui maahan ja pani mytyn viereensä. Minä otin vaarin hänen liikkeistään ja kätkeydyin rannalta esiin pistävän kallion taakse. Muutaman minuutin kuluttua näkyi vastaiselta puolelta valkea haahmo, joka lähestyi sokeata ja istui hänen viereensä. Tuuli kantoi ajoittain korviini heidän puhettaan.
— No, sokea? sanoi naisen ääni, nyt käy raju myrsky ja Jankko ei tulekaan. — Jankko ei pelkää myrskyä, vastasi tämä. — Sumu paksunee, sanoi taas naisen ääni surullisesti.
— Sumussa on parempi päästä vartija-laivojen ohitse, oli vastaus. —
Mutta jos hän hukkuu? — Niin menet ilman uutta nauhaa pyhänä kirkkoon.
Seurasi äänettömyys. Minua kummastutti yhtä kaikki se, että sokea oli puhunut minun kanssani Wähän Wenäjän murteella, mutta nyt puhui selvää Wenättä.
— Käethän, minä olin oikeassa, sanoi taas sokea, lyöden kämmeniään yhteen. — Jankko ei pelkää merta, eikä tuulta, ei sumua, eikä ranta-vartijoita. Kuuntelehan: se ei ole vesi, joka loiskii; minäpäs en petykään — se on hänen pitkät aironsa.
Nainen hyppäsi ylös ja alkoi levottoman näköisenä tähystää kaukaisuuteen.
— Hourailet, sokea! sanoi hän, minä en näe mitään.
Tunnustan, että vaikka kuinka ko'in eroittaa kaukaisuudessa jotakin veneen tapaista, niin en onnistunut. Siten kului noin kymmenen minuuttia, ja nyt näkyi vaahtoharjojen välistä musta piste; se ei suurentunut, eikä pienentynyt. Hitaasti kohoten aaltojen harjoille ja jälleen laskeutuen, lähestyi rantaa vene. "Uskalias oli kulkija, joka oli päättänyt lähteäkseen moisena yönä lahden poikki kahden kymmenen virstan matkalle, ja tähdellinen mahtoi olla syykin, joka oli hänet siihen saanut", arvelin minä ja sydämeni tykytteli kovasti, katsellessani tuota vene-rukkaa. Vaan se sukelsi, kuin sorsa, ja sitten, huiskahuttaen nopeasti airoja, ikäänkuin siipiä, hyppi syvänteestä kuohu-pirskeesen; ja tuossa paikassa, ajattelin minä, tölmähtää se vauhdilla vasten rantaa ja ritkahtaa pirstoiksi, mutta se kääntyi sievästi syrjittäin ja puikahti vahingoittumatta pieneen poukamaan. Siitä astui keskikasvuinen mies, tataarilainen lampaannahka-lakki päässä, viittasi kädellään ja kaikki kolme kävivät vetämään jotakin veneestä. Paino oli niin suuri, ett'en vieläkään ymmärrä, kuinka vene ei uponnut. Otettuaan kukin mytyn hartioilleen, lähtivät he pitkin rantaa ja kohta kadotin heidät näkyvistä. Minun oli palaaminen kotia; mutta tunnustan, että kaikki nämä kummallisuudet huolettivat minua, jotta töin tuskin odotin aamua.
Kasakkani oli kovin ihmeessään, kun hän, herättyään, näki minut täydessä puvussa; mutta minä en sanonut, yhtä kaikki, hänelle syytä siihen. Ihanneltuani tuokion ikkunasta pilvi-hetaleilla kylvettyä taivasta ja Krimin kaukaista rantaa, joka ulottuu sinipunertavana juovana ja päättyy kallioon, jonka kärjellä vaalastaa tulitorni, lähdin minä Fanagoorian linnoitukseen kuulustelemaan komendantilta, milloinka voisin lähteä Greledshikkiin.
Mutta — harmikseni, ei komendantti tietänyt antaa minulle mitäkään ratkaisevaa vastausta. Laivat, jotka seisoivat valkamassa, olivat joko vartija- tai kauppa-laivoja, joita ei edes vielä oltu ruvettu kuormittamaan. — "Kentiesi kolmen, neljän päivän perästä tulee posti-laiva", sanoi komendantti, "niin silloin kuullaan". Minä palasin kotia synkeänä ja vihoissani. Ovessa tuli minua vastaan kasakka pelästyneen näköisenä.
— Pahojako kuulumisia, teidän armonne? sanoi hän minulle.
— Niin, veikkoinen, Jumala ties', milloin täältä päästään.
Tästä hän kävi vieläkin levottomammaksi ja, kumartuen puoleeni, kuiskasi minulle: — täällä ei ole kaikki kunnossa! Minä tapasin tänään erään Mustanmeren kasakan, joka on minulle tuttu — me, näette, olimme viime vuonna samassa osastossa — ja, kuultuaan, minne olimme pysähtyneet, sanoi hän: täällä ei ole kaikki kunnossa, veliseni, ihmiset ovat huonoja!… Ja mikäs, oikeastaan, tuo sokea lie!… yksin käy hän joka paikassa, torillakin, noutaa leipää, kantaa vettä… on, näköään, tässä siihen tottunut.
— Kuules! Onkos edes emäntää näkynyt?
— Tänään poissa ollessanne tuli ämmä tyttärineen.
— Mikä tytär? Eihän hänellä ole tytärtä. — Jumala hänet sitten ties', mikä hän on, joll'ei tytär; tuollahan tuo ämmä istuu mökissään.
Minä menin hökkeliin. Takassa paloi kova valkea, jolla kiehui päivällinen, jotenkin komea köyhimyksille. Ämmä vastasi jokaiseen kysymykseeni, että hän on kuuro, eikä kuule mitään. Mitä hänen kanssaan oli tehtävä? Minä käännyin sokean puoleen, joka istui takan ääressä, pannen risuja tuleen: "Kuulepas, turkasen poika", sanoin minä nipistäen häntä korvasta, "sanohan, minne sinä yöllä myttyä kuljetit — hä?" Äkkiä rupesi sokea itkemään, parkui ja oihki: "Minne minä olen mennyt?… En minä ole minnekään mennyt… myttyä?… mitä myttyä?" — Tällä kertaa ämmä kuuli ja alkoi jupista: "noin syyttelevät, ja vielä köyhää! Mitä te hänestä? Mitä hän teille on tehnyt?" Tämä minua kyllästytti ja minä lähdin pois, varmaan päättäneenä hankkiakseni selityksen tähän arvoitukseen.
Minä kääriydyin burkkaan ja istuin aidan viereen kivelle, katsellen kaukaisuuteen; edessäni levisi yöllisen myrskyn velloma meri ja sen yksitoikkoinen, nukkuvan kaupungin tohun kaltainen kohina muistutteli minulle menneitä vuosia, vei ajatukseni pohjoiseen, meidän kylmään pääkaupunkiimme, ja muistojen kuohuttamana minä unohdin itseni… Siten kului tunnin verta, ehkä enemmänkin… Äkkiä koski jotakin lauluntapaista korviini. Se oli, todellakin, laulua, ja raikas ääni — mutta mistä?… Minä kuuntelin. Sävelmä oli sievä, milloin verkallinen ja surullinen, milloin nopea ja vireä. Minä katselin, mutta en nähnyt ketäkään ympäristöllä, kuuntelin taas ja sävelet lankesivat ikäänkuin taivaasta. Minä nostin silmäni ja näin mökin katolla seisovan tytön juovikkaassa hameessa, hiukset hajallaan — oikee keiju. Suojellen kämmenellään silmiään auringon, säteitä vastaan, tähysteli hän tarkkaan kaukaisuuteen, milloin itsekseen nauroi ja aprikoi, milloin alkoi taas laulaa lauluaan.
Minä muistan tämän laulun sanasta sanaan:
Vapahassa vallassaan
Sini-ulapalla
Kulkee yhä laivuet
Valkopurjehiset.
Noiden laivain keskitse
Kiitää venosen',
Vene ilman purjeitta,
Yksihankainen.
Myrskykin kun myllertää —
Vanhat laivuet
Siipensä kohottavat,
Merelle hajoavat.
Minä silloin merelle
Syvään kumarran:
"Älä koske, paha meri,
Minun venostan'!
Venoseni kuljettaa
Kalliit' aarteita,
Sitä yössä synkässä
Ohjaa poika hurja-pää".
Ehdottomasti johtui mieleeni, ettäs yöllä olin kuullut saman äänen. Minä mietistyin kotvaksi ja kun jälleen katsoin katolle, ei tyttöä siellä enään ollutkaan. Äkkiä juoksi hän minun ohitseni, hyräillen jotakin muuta, näpsytteli sormiaan ja meni ämmän luo. Heidän keskenään syntyi siinä kiista, ämmä vihastui ja tyttö nauraa rehotti ääneensä. Eikä aikaakaan, aallottareni juosta hypiskelee ja tulee minuun päin; hän seisattui, katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin hämmästyneenä läsnä-olostani, kääntyi sitten välinpitämättömästi pois ja meni hiljalleen valkamaa kohti. Mutta ei se siihen loppunut. Koko päivän hyöri hän asuntoni ympärillä, eikä laulu ja hyppy la'annut kotvaksikaan. Kummallinen olento! Hänen kasvoissaan ei ollut mitäkään mielettömyyden merkkiä; päin vastoin pysähtelivät hänen vilkkaat, tunkeutuvat silmänsä minuun, ja nuo silmät näyttivät jollakin maneettivoimalla varustetuilta; joka kerta ne ikäänkuin odottivat kysymystä. Mutta kun vain aloin häntä puhutella, juoksi hän pois, viekkaasti hymyillen.
Toden totta, minä en ollut ikänäni nähnyt moista naista. Hän oli kaukana kaunottaresta, mutta minulla on omat vakuutukseni myöskin kauneudesta. Hänessä oli paljo rodun merkkiä… ja naisissa, kuin hevosissakin, on rotu suuri asia — keksintö, joka on lähtenyt nuoresta Ranskasta. Se, se on rotu, eikä nuori Ranska, näytäkse käynnissä, käsissä ja jaloissa; erittäinkin nenä merkitsee paljon. Säännöllinen nenä on Wenäjällä harvinaisempi pientä jalkaa.
Laulajattareni näytti olevan noin 18 vuoden vanha. Hänen vartalonsa tavaton nuorteus, hänen päänsä erinomainen, hänelle yksistään omituinen kallistaminen, hänen pitkät ruskeat hiuksensa, hänen hiukan päivettyneen ihonsa kullanmoinen läike kaulassa ja hartioilla ja erittäin säännöllinen nenänsä — kaikki tämä oli minusta hurmaavaa. Vaikka hänen viistoissa silmänluonnissaan saattoi lukea jotakin kesytöntä ja epäiltävää, vaikka hänen hymyssään oli jotakin epämääräistä, niin voitti kuitenkin ennakkoluuloni: säännöllinen nenä sai minut mielettömäksi; minä kuvittelin löytäneeni Goethen Minjoonin — tuon hänen saksalaisen kuvituksensa oikullisen olennon! ja, todellakin, oli heidän välillänsä paljon yhtäläisyyttä: samat äkilliset käänteet rajuimmasta levottomuudesta täydelliseen tyynyyteen, samat ongelmoiset puheet, samat hypyt ja kummalliset laulut…
Iltapuolella seisatin minä hänet ovella ja alotin hänen kanssaan seuraavan puheen:
— Sanopas, kaunottareni, kysyin minä: — mitä sinä tänään katolla teit? — Katselin, mistä päin tuuli kävi. — Mitä sinulla siitä on? — Mistä tuuli, sieltä onnikin. — Vai niin! laulullako sinä onnea kutsuit? — Missä laulua on, siellä on onneakin. — Mutta jospa laulatkin itsellesi surua? — Niin mikä sitten? Missä ei käy hyvin, siellä käypi pahoin, ja pahasta hyvään taas ei ole pitkältä. — Kuka sinulle opetti tuon laulun? — Ei kukaan opettanut; laulan, mitä päähäni pistää, ja kenen on kuultava, kuulee, vaan kenen ei, se sitä ei ymmärrä. — Mikäs nimesi on, lintuni? — Joka risti, se tietää. — Kuka sinut risti? — Mistä minä tiedän. — Sinuapa luihu on! Mutta minäpä tiedän sinusta jotakin (hänen kasvonsa eivät muuttuneet, eikä hän liikahuttanut huuliaan, aivan kuin ei asia olisi häntä koskenut). Minä tiedän, että sinä viime yönä kävit rannalla. — Ja sitten minä kerroin hänelle hyvin vakavana kaikki, mitä olin nähnyt, luullen häntä hämmästyttäväni. Eikö mitä! Hän purskahti nauramaan täyttä kurkkua ja sanoi: Paljon näitte, mutta vähän tiedätte, ja minkä tiedätte, pitäkää lukon takana. — Mutta jospa, esimerkiksi, mielisin ilmoittaa komendantille, sanoin minä, katsoen hyvin vakavasti, jopa ankarastikin. Hän hypähti äkkiä, alkoi laulaa ja piiloutui, kuin pensaikosta peloitettu lintu. Viimeiset sanani eivät olleet ollenkaan paikallaan; silloin minä en arvannut niiden tärkeyttä, mutta sittemmin sain tilaisuuden niitä katuakseni.
Heti kun hämärsi, käskin kasakkaani lämmittämään teekannun, kuten on tapa sotaretkillä, sytytin kynttilän ja kävin pöydän ääreen istumaan, poltellen matkapiippuani. Olin lopettamassa toisen lasin teetä, kun ovi äkkiä narisi ja takanani kuului vaatteen ja askelten vieno kohina; minä säpsähdin ja käännyin — siinä tuli aallottareni. Hiljaa ja äänetöinnä kävi hän istumaan vastapäätä minua ja loi minuun silmänsä, enkä tiedä minkä tähden, mutta tuo katse näytti minusta ihmeellisen hellältä: se muistutti yhtä niitä silmäilyjä, jotka muinoin niin omavaltaisesti ilvehtivät elämäni kanssa. Se näkyi odottavan kysymystä, mutta minä olin vaiti, täynnä selittämätöntä hämmekkiä. Hänen kasvojaan peitti himmeä kalpeus, joka ilmaisi levottomuutta sielussa; hänen kätensä harhaeli pöydällä omin valloin ja minä huomasin siinä hienon väristyksen; hänen rintansa kohosi toisinaan korkealle, toisinaan näkyi hän pidättävän huokumistaan. Tämä kometiia kävi minusta pitkälliseksi ja minä olin valmis keskeyttämään äänettömyyden mitä proosallisimmalla tavalla, se on esittämällä hänelle lasin teetä, kun hän äkkiä hypähti seisoalle, kiersi kätensä kaulaani, ja märkä, tulinen suudelma kajahti huulillani. Silmissäni musteni, päätäni huikaisi ja minä pusersin hänet syliini nuoruuden innon kaikista voimista, mutta hän luikahti, kuin käärme, käsistäni, kuiskutettuaan korvaani: "ensi yönä, kaikkien maatessa, tule rannalle!" ja nuolena kiiti hän ulos huoneesta. Etehisessä kaatoi hän kumoon teekannun ja kynttilän, joka seisoi permannolla. "Hiton tyttö!" huusi kasakka, joka oli sijoittunut oljille ja toivoi lämmittäikseen teen jäännöksillä. Ja silloin vasta minä toivuin.
Kahden tunnin kuluttua, kun kaikki oli valkamassa hiljennyt, herätin kasakkani, sanoen: "Jos kuulet minun ampuvan pistuolilla, niin juokse alas rantaan". Hän siiristi silmänsä ja vastasi koneentapaisesti: "tottelen, teidän arvonne!" Minä pistin pistuolin vyöhöni ja lähdin. Tyttö odotti minua äyräällä. Hän oli puettu mitä suinkin ohukaisesti; pieni huivi vyötti hänen nuortean vartalonsa.
— Käykää jäljessäni! sanoi hän tarttuen käteeni, ja me aloimme laskeutua, enkä minä ymmärrä, kuinka minä pääsin alas niskaani taittamatta. Alaalta me käännyimme oikealle ja kuljimme samaa tietä, jota myöten aattona olin seurannut sokeata. Kuu ei ollut vielä noussut ja ainoastaan kaksi tähtöstä, kuni kaksi pelastuksen tulitornia, tuikki tummansinisellä la'ella. Raskaat laineet vyörivat toinen toisensa perään täsmälleen ja tasaisesti hiljaa keikutellen venettä, joka köydestä oli kiinni rannassa. "Käydään veneesen". sanoi kumppanini. Minä epäröin, sillä minä en rakasta sentimentaalisia venematkoja merellä, mutta myöhäistä oli enään peräytyä. Hän hyppäsi veneesen, minä jäljessä, enkä kerinnyt vielä selviytyä, kun jo huomasin olevamme liikkeessä. "Mitä tämä merkitsee?" sanoin minä vihaisesti. — "Se merkitsee", vastasi hän, asettaen minut laudalle ja kiertäen kätensä vyötäiseni ympäri, "se merkitsee, että minä sinua rakastan"… Ja hänen poskensa painui poskelleni, ja kasvoillani tunsin minä hänen kuuman kuohumisensa. Samassa kohahti jotakin veteen; minä tartuin vyöhöni — pistuoli oli poissa. Oi! silloin pälkähti mieleeni kauhea epäily, veri pulppusi päähäni! Katsottuani, huomasin olevamme noin viisikymmentä syltä rannasta, uida minä en osannut! Minä tahdoin survaista hänet luotani — mutta, kuin kissa, takertui hän vaatteisini, ja äkillinen kova tuuppaus oli vähällä syöstä minut mereen. Vene keikahti, vaan minä korjaannuin ja meidän kesken syntyi tuima taistelu; vimma lisäsi minulle voimia, mutta kohta huomasin, ett'en vetänyt vertoja vastustajalleni sukkeluudessa… "Mitä sinä tahdot!" huusin minä, puristaen kovasti hänen pieniä käsiään, niin että hänen sormensa ruskahtelivat. Mutta hän ei huudahtanut, hänen käärme-luontonsa kesti tämän koetuksen.
— "Sinä olet nähnyt", vastasi hän, "sinä ilmoitat!" ja ylenluonnollisella ponnistuksella kaatoi hän minut laidalle; molemmat riipuimme me vyötäisistä ulos veneestä; hänen hiuksensa koskivat veteen; hetki oli ratkaiseva. Minä ponnistin polvellani veneen pohjaan, tartuin toisella kädellä hänen palmikkoonsa, toisella kaulaan; hän laski vaatteeni ja silmänräpäyksessä heitin minä hänet laineisin.
Oli jo jotenkin pimeä; hänen päänsä vilkkui pari kertaa kuohun keskeltä, vaan enempää minä en nähnyt.
Veneen pohjalta löysin minä puolen vanhaa airoa, ja niin ja näin pääsin valkamaan, pitkien ponnistusten perästä. Kulkiessani pitkin rantaa hökkeliini, katsahdin ehdottomasti sinne päin, missä sokea edellisenä iltana oli odottanut yöllistä kulkijaa. Kuu jo vyöri taivaalle, ja jotakin valkoista näytti minusta istuvan rannalla; uteliaisuudesta hiivin, minä lähemmäksi ja kävin jyrkkäydelle pitkälleni ruohikkoon. Kurottaen hiukan päätäni, saatoin minä kalliolta hyvin nähdä kaikki, mitä alaalla tehtiin; en varsin kummakseni, vaan melkeinpä ilokseni, hoksasin siellä aallottareni. Hän puserteli merivaahtoa pitkistä hiuksistaan, märkä paita muotoili hänen nuortean vartalonsa ja korkean rintansa. Vähän ajan perästä näkyi kaukaa vene; se läheni nopeasti, ja siitä, kuten aattonakin, astui mies tataarilaisessa lakissa; keritty oli hän kasakkojen tapaan ja hänen hihna-vyöstään törrötti iso puukko. "Jankko", sanoi tyttö, "kaikki on hukassa!" Sitten jatkui heidän puheensa, mutta niin hiljaa, ett'en voinut niitäkään eroittaa. — "Missä sokea on?" sanoi vihdoin Jankko, korottaen äänensä. "Minä lähetin hänet asioille", oli vastaus. Muutamain minuuttien kuluttua ilmestyi sokea, kantaen selässään säkkiä, jonka hän laski veneesen.
— Kuule, sokea! sanoi Jankko, vartioi sitä paikkaa… tiedäthän?… siellä on kalliita tavaroita… sano (nimeä en kuullut), ett'en minä ole enään hänen palvelijansa. Asiat ovat käyneet huonosti ja minua ei hän enään näe, sillä nyt on vaarallista, ja siksipä minä lähden muualle työtä etsimään; mutta tämmöistä uskaliasta ei hän toista löydäkään. Sano niin, että jos hän olisi paremmin vaivat maksanut, niin ei Jankkokaan olisi häntä hylännyt; ja tie on minulla, missä vain tuuli käy ja meri kohisee! — Kotvan äänettömyyden perästä jatkoi Jankko: tyttö lähtee kanssani: hän ei voi tänne jäädä; ja sano ämmälle, että, muka, on aika jo kuolla, sillä hän on kylliksi elellyt, ja kohtuus on kaikissa paras. Meitä hän ei näe enään.
— Entä minä? sanoi sokea vaikeroivalla äänellä.
— Mitä hyötyä minulle sinusta on? oli vastaus.
Sillä välin oli aallotar astunut veneesen ja viittasi kädellään kumppanilleen; hän antoi sokealle jotakin käteen, sanoen: "Seh, osta itsellesi renikoita". — Vainko? sanoi sokea. "No, seh, tuossa sulle vielä", ja raha putosi helisten vasten kiveä. Sokea ei sitä nostanut. Jankko istui veneesen. Tuuli kävi rannalta päin, he kohottivat pienen purjeen ja kiitivät nopeasti pois. Kauan vilkkui valkea purje kuutamossa tummien aaltojen keskeltä; sokea istui yhä rannalla, ja minusta kuului jotakin itkulta. Sokea poika itki tosiaankin, ja hyvin kauan. Minun tuli häntä sääli… Ja miksi toi minut sallima rehellisten salakuljettajain rauhalliseen keskuuteen? Kun tyyneen lähteesen viskattu kivi, häiritsin minä heidän rauhansa, ja olin vähällä itse, kuin kivi, vajota pohjaan!
Minä palasin kotia. Etehisessä ratisi puulautasella loppuun palanut kynttilä, ja kasakkani makasi, huolimatta käskystäni, sikeässä unessa, molemmin käsin pidellen pyssyä. Minä jätin hänet rauhaan, otin kynttilän ja menin hökkeliin. Oi! lippaani, hopeahelainen miekkani, dagestaanilainen, ystäväni lahjoittama tikarini — kaikki olivat hävinneet. Silloin minä arvasin, mitä tavaroita kirottu sokea kuljetti. Herätettyäni kasakkani jotenkin epäkohteliaalla survauksella, toruin häntä, vihastuin, mutta en sille mitään saanut! Ja eikö olisi ollut naurattavaa valittaa hallitukselle, että sokea poika minut oli rosvonnut ja kahdeksantoista vuotias tyttö oli vähällä hukuttaa minut? Jumalan kiitos saatoin aamulla jo lähteä ja minä jätin Tamanin. Miten ämmän ja sokea-raukan kävi — en tiedä. Ja mitäpä minuun kuuluu ihmiselliset ilot ja murheet, minuun, ruunun asioilla ja vapaalla kyydillä kuljeskelevaan upsieriin!