II.
Ruhtinatar Mary.
11 p. Toukokuuta.
Eilen tulin minä Pjätigorskiin ja vuokrasin asunnon kaupungin laidalla, kaikkein korkeimmalla paikalla, Maskukin juurella. Raju-ilman aikana pilvet varmaan koskevat kattooni. Kun kello viisi tänä aamuna aukaisin ikkunani, niin huoneeni täyttyi sievässä aituudessa kasvavien kukkain tuoksulla. Kukkivien tuomien oksat katselevat ikkunaani ja tuuli karistelee toisinaan kirjoituspöydälleni niiden valkoisia terälehtiä. Kolmelle haaralle on minulla ihana näkö-ala. Lännessä siintää viisihuippuinen Beshtu, kuni "laanneen myrskyn viimeinen hattara"; pohjosessa kohoaa Mashuk, Persialaisen karvalakin näköisenä, ja peittää koko sen puolen taivaan rantaa; idässä on näky iloisempi: alaalla kirjavoi edessäni siistikäs, uutukainen kaupunki, sorisevat parannuslähteet ja hälisee erikielistä kansaa, — ja tuolla, etempänä, läjittyvät portaittain vuoret yhä sinisempinä ja utuisempina, ja taivaan rannalla venyy hopeainen jono lumihuippuja, alkaen Kasbekista ja päättyen kaksipäiseen Elboruseen… Hauskaa on elää tämmöisessä maassa! Kaikissa suonissani valuu omituinen mielihyvän tunne. Ilma on puhdas ja raitis, kuin lapsosen suudelma, aurinko on kirkas, taivas sininen — mitäpä luulisi enään puuttuvan? Mitä varten sitten vielä intohimot, toiveet, kaipaukset?… Vaan jopa onkin aika mennä Elisabethan lähteelle. Sinne sanotaan koko kylpy-yleisön aamusin kokoontuvan. — —
* * * * *
Tultuani keskikaupunkiin ja kulkiessani pitkin bulevaardia kohtasin muutamia joukkoja surullisia kävelijöitä, jotka verkalleen nousivat vuorta ylös. He olivat suurimmaksi osaksi tilanhaltijoiden perheitä stepeiltä, jonka voi kohta arvata miesten kuluneista, vanhanaikaisista takeista ja vaimojen ja tyttärien tavoitelluista koristuksista. He tunsivat nähtävästi koko kylpy-nuorison perin pohjin, sillä minuun he katsoivat hellällä uteliaisuudella; takkini Pietarilainen kuosi vei heidät petyksiin, mutta, nähtyään jalkaväen olkaimet, kääntyivät he heti pois nurpeissaan.
Paikkakunnan hallitusmiesten vaimot, niin sanoakseni terveyslähteiden emännät, olivat suosiollisempia; he kantavat lornjettia ja kääntävät vähemmin huomiotansa pukuun, sillä he ovat tottuneet Kaukaasiassa tapaamaan numeronappien alta hehkuvan sydämen ja valkoisen lakin alta sivistyneen älyn. Nämä naiset ovat sangen armaita, ja sitä kestää kauan! Joka vuosi tulee heidän jumaloitsijainsa sijaan uusia, ja siinäpä ehkä onkin heidän väsymättömän herttaisuutensa salaisuus. Noustessani kapeata polkua Elisabethein lähteelle ennätin minä lauman sivutse, jossa oli siviilimiehiä ja sotilaita. Nämä, niinkuin jälestäpäin kuulin, tekevät eri ihmisluokan veden liikutusta odottavien joukossa. He juovat — vaan eivät vettä, kävelevät vähäsen, armastelevat vain sivumennen, lyövät korttia ja valittavat ikävää. He ovat keikaria; vajottaessaan palmikoidulla kotelolla varustetun lasinsa rikkihappo-kaivoon, käyvät he akatemiallisiin asentoihin; siviilit kantavat heleän sinisiä kaulaliinoja, sotilaat antavat röyhelökauluksensa pistää takin alta näkyviin. He saarnaavat syvää halveksimista maaseudun naisia kohtaan ja kaipaavat pääkaupungin aristokraatillisia salonkeja, joihin heillä ei ole pääsyä.
Ja nyt viimein kaivokin… Lähelle sitä on kentälle rakennettu pieni punakattoinen suojue vesi-altaan yli, ja etempänä on käytävä jaloittelemista varten sateen aikana. Penkillä istui muutamia haavoitettuja upsiereja, vaaleina ja surullisina, kainalosauvat yhdessä kullakin vieressään. Muutamia naisia käveli edestakaisin kentällä, odottaen vetten vaikutusta. Heidän joukossansa oli pari, kolme suloista kasvuetta. Maskukin rinteellä olevassa viiniköynnös-kujassa vilkahteli silloin tällöin kahdenkeskistä yksinäisyyttä rakastavan kirjava hattu, sillä tuommoisen hatun vieressä huomasin aina joko sotilaslakin, tahi ruman, pyöreän hatun. Jyrkällä kalliolla, johon oli rakennettu huvisuoja, Eolin Harpuksi nimitetty, seisoa tojotti näkyjen harrastajia suunnaten kaukoputkiaan Elborusta kohti; näiden parissa oli kaksi maaherraa kasvattinensa, jotka olivat tulleet risatautiansa parantamaan.
Minä seisatuin hengästyneenä vuoren partaalle ja, nojautuen pienen huoneuksen nurkkaan, aloin tarkastella ihanaa ympäristöä, kun takanani äkkiä kuului tuttu ääni:
— Petshoorin! milloin sinä olet tänne tullut?
Minä käännyin: Grushnitski! Ja me syleilimme toisiamme. Minä tutustuin hänen kanssaan toimivassa väestössä. Häntä oli ammuttu jalkaan, ja hän oli lähtenyt terveyslähteille noin viikkoa ennen minua.
Grushnitski on alaupsieri ja on vasta vuoden ollut palveluksessa. Hän kantaa erinomaisella teikarimaisuudella paksua sotamies-viittaa, ja hänellä on sotamiehen Yrjönristi. Hän on komeavartaloinen, ruskeaverinen ja mustatukkainen; näöltään luulisi hänen olevan 25 vanha, vaikka hänellä tuskin lie 21 vuotta. Puhuessaan heittelee hän päätään taaksepäin ja hypistelee yhtä mittaa viiksiään vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojautuu hän kainalosauvaansa. Hän puhuu nopeasti ja koristellusti; hän on niitä ihmisiä, joilla kaikkia tilaisuuksia varten elämässä on korskeita lauselmia, joita yksinkertainen kauneus ei liikuta ja jotka mahtavina pukeutuvat tavattomien tunteiden, ylevien mielenintojen ja omituisten kärsimysten verhoon. Heidän hauskuutensa on herättää mahtivaikutusta, ja he miellyttävät hulluuteen asti romantillisia maaseudun neitiä. Vanhoilla päivillään heistä tulee joko rauhallisia tilanhaltioita tahi juomaria; välisti kumpiakin. Heillä on usein paljon hyviä ominaisuuksia, mutta ei rahtuakaan runollisuutta Grushnitski on innokas sanelemaan. Kun vain puhe poikkeaa tavallisten käsitteiden piiristä, niin ei hänen sanatulvansa anna kenellekään suunvuoroa Minä en koskaan voi väitellä hänen kanssaan; vastaväitteisin hän ei vastaa kellekään, eikä hän ketään kuuntele. Heti kun toinen seisattuu, alkaa hän pitkän katkelman, joka on olevinaan jossakin yhteydessä edellisen puhujan sanojen kanssa, mutta joka todellisuudessa onkin vain jatkoa hänen omaan puheesensa.
Hän on hyvin sukkela sanoissaan; hänen epigramminsa ovat huvittavia, mutta eivät koskaan sattuvia ja häijyjä, eikä hän koskaan kumoo yhdellä sanalla. Hän ei tunne ihmisiä ja heidän heikkoja puoliansa, sillä koko ikänsä hän on vain puuhannut itsensä kanssa. Hänen tarkoitusperänsä on ruveta romaani-urooksi ja hän on niin usein kokenut vakuuttaa muille, ett'ei hän ole maailmaa varten luotu olento ja että hän on määrätty salaisten kärsimysten uhriksi, jotta itsekin on melkein siihen luuloon vakaantunut. Senpä tähden hän kantaakin niin ylpeästi sotamies-viittaansa. Minä hänet ymmärsin ja siksi hän ei minua rakastakaan, vaikka ulkonaisesti kyllä ollaan hyvinkin ystävällisissä suhteissa. Grrushnitskia pidetään erittäin urhoollisena. Minä olen hänet nähnyt taistelussa. Hän huiskii miekalla, huutaa ja syöksyy eteenpäin, silmät ummessa. Se on jotakin epä-venäläistä urhollisuutta!…
Minä en häntä myöskään rakasta. Minua aavistuttaa, että me joskus töytäisemme yhteen kapealla tiellä — ja toiselle tai toiselle ei ole käypä hyvin.
Hänen tulonsa Kaukaasiaan on myöskin seuraus hänen romantillisesta fanatismistaan. Minä olen varma, että hän aattona ennen lähtöään kotikylästä synkeän näköisenä sanoi jollekin sievälle naapurittarelle ei vain ilman aikojaan lähtevänsä palvelukseen, vaan etsivänsä kuolemaa, sillä… ja sitten, peitettyään silmänsä kädellään, jatkoi hän, varmaan, näin: "ei! teidän (tahi sinun) ei tule sitä tietää! Teidän puhdas sielunne kauhistuisi! Ja mitä siitä lähtisi apua? Mikä minä teille olen? Ja tekö minua ymmärtäisitte?…" ja niin edespäin.
Hän sanoi itse minulle, että syy hänen astumiseensa K—-rykmenttiin on oleva ikuinen salaisuus hänen ja taivaiden kesken.
Muutoin on Grushnitski, kun hän heittää traagillisen vaippansa, jotenkin miellyttävä ja hauska. Olen utelias näkemään häntä naisten parissa: siinäpä, luullakseni, koettaa parastaan!
Kohtelumme oli kuin vanhojen tuttavien ainakin. Minä aloin kysellä häneltä elintavasta terveyslähteillä ja mainittavista henkilöistä.
— Me vietämme jokseenkin proosallista elämää, sanoi hän huo'ahdettuaan. Ne, jotka aamusin juovat vettä, ovat velttoja, kuin kaikki sairaat, ja ne, jotka iltasin juovat viiniä, ovat tuskastuttavia, kuin terveet ainakin. Nais-seuroja löytyy, mutta teistä suurta lohdutusta ei ole, sillä he pelaavat whistiä, rumasti vaatehtivat itsensä ja puhuvat kauhean huonosti Ranskaa! Tänä vuonna on Moskovasta vain ruhtinatar Liigovskaja tyttärilleen, mutta minä en ole tuttu heille. Minun sotamies-viittani on selvä hylkäämisen sinetti. Osan-otto, jonka se herättää, on raskas, kuin almu.
Samassa kulki ohitsemme kaivolle päin kaksi naista, toinen keski-ikäinen, toinen nuori ja solea. Heidän hattunsa estivät minua näkemästä heidän kasvojaan, mutta puetut olivat he paraimman aistin ankarimpain sääntöjen mukaan, ilman mitäkään liikanaista. Jälkimäisellä oli umpinainen puku gris-de-perles: ohut silkkikaatti ympäröi hänen hoikan kaulansa. Kengät couleur puce pingottivat nilkasta hänen laihakkaa pientä jalkaansa niin somasti, että kauneuden salaisuuksia tuntematonkin olisi välttämättä ällistynyt, jos ei muusta, niin ihmettelemisestä. Hänen kepeässä, mutta ylimyksellisessä käyneissään oli jotakin tyttömäistä, jota ei käy määritteleminen, mutta jonka silmä käsittää. Kun hän kulki ohitsemme, niin löyhähti hänestä samallainen selittämätön tuoksu, jolle hajahtaa lemmityn naisen kirje.
— Siinä oli ruhtinatar Liigovskaja, sanoi Grushnitski, ja hänen tyttärensä Mary (Meeri), niinkuin hän häntä kutsuu Englannin kielen mukaan. He ovat olleet täällä vasta kolme päivää.
— Ja sinä jo tiedät hänen nimensä?
— Niin, minä sattumalta kuulin, vastasi hän punastuen. — Tunnustan, ett'en ollenkaan halua tutustua heidän kanssaan, sillä nuo ylpeät ylimykset katsovat meihin, jalkaväkeläisiin, kuin kesyttömiin raakalaisiin. Ja mitä he siitä huolivat, onko numeroitun lakin alla älyä ja sydäntä paksun viitan alla?
— Onneton viitta! sanoin minä naurahtaen, Mut kukas tuo herra on, joka lähestyy heitä ja niin avuliaasti tarjoo heille lasia?
— Se on Moskovalainen keikari Rajeevitsh. Hän on kortin lyöjä, joka heti näkyy kauheista kultavitjoista, jotka riippuvat hänen sinisillä liivillään. Kylläpä sillä on paksu sauva — aivan kuin Robinson Krusoëlla; entä parta, huomaapas, ja hiukset — à la moujik.
— Sinä taidat olla äkeissäsi koko ihmiskunnalle?
— Ja, syystä…
— Vai, todellakin?
Tällä hetkellä lähtivät naiset kaivolta ja saapuivat meidän lähelle. Grushnitski ennätti ottaa draamallisen asennon kainalosauvansa avulla ja vastasi minulle kovasti ranskaksi:
— Mon cher, je hais les hommes pour ne pasles mépriser, car autrement la vie serait une farce trop dégoûtante.
Sievä neiti kääntyi ja lahjoitti puhujalle pitkän, uteliaan katseen. Tämän katseen kuvaus oli hyvin epämääräinen, mutta ei ilkkuinen, josta sisällisesti Grushnitskia sydämestäni onnittelin.
— Tuo ruhtinatar Mary on erittäin suloinen, sanoin minä hänelle. — Hänellä on tuommoiset sametti-silmät — juuri samettiset, ja minä neuvon sinua omistamaan tämän sanan, kun tulee puhe hänen silmistään. Ala- ja ylä-ripset ovat niin pitkät, ett'eivät auringon säteet voi kuvastaa hänen silmäterissään. Minä rakastan tuommoisia loisteettomia silmiä: ne ovat niin lauhkeat, ne ikäänkuin hyväilevät katseillaan. Muutoin, näköään, ei hänen kasvoissaan olekaan muuta kuin suloista… Mutta onkos hänellä valkoiset hampaat? Se on hyvin tärkeätä! Vahinko, ett'ei hän hymyillyt sinun kolealle fraasillesi.
— Sinä puhut sievästä naisesta, kuin englantilaisesta hevosesta, sanoi
Grushnitski nurpeissaan.
— Mon cher, vastasin minä hänelle, kokien jäljitellä hänen tapaansa, je méprise les femmes pour ne pas les aimer, car autrement la vie serait un mélodrame trop ridicule.
Minä käännyin ja menin pois. Puolen tuntia astuskelin minä viiniköynnös-käytävässä, kalkkikallioilla ja niiden välisissä pensaikoissa. Tuli helle, ja minä lähdin käymään kotia. Kulkiessani rikkihappo-lähteen sivutse, seisatuin katetun kalleriian luo huo'atakseni sen siimeksessä, ja siinä sain minä tilaisuuden olla todistajana jokseenkin hauskassa kohtauksessa. Toimivat henkilöt olivat seuraavassa asemassa: Penkillä kalleriian sisällä istui ruhtinatar Liigovskaja ja Moskovalainen keikari, näköään, innokkaasti ja vakavasti puhellen keskenään. Neiti Mary, lopetettuaan, luultavasti, viimeisen lasinsa, käveli miettiväisenä kaivon lähestöllä. Grushnitski seisoi aivan kaivon vieressä, ja muita ei ollut kentällä.
Minä astuin lähemmäksi ja piilouduin kalleriian nurkan taakse. Samassa pudotti Grushnitski lasinsa hiekkaan ja ponnisteli kumartuakseen, mutta kipeä jalkansa esti häntä sitä nostamasta. Raukkaa! kuinka hän keinotteli, nojaten kainalo-sauvaansa, mutta kaikki turhaan! Hänen kuvailevat kasvonsa ilmaisivat todellakin kärsimistä.
Ruhtinatar Mary näki kaiken tämän paremmin, kuin minä.
Kepeämmin, kuin lintu, hyppäsi hän Grushnitskin luo, kumartui, nosti lasin ja antoi sen hänelle ruumiin liikkeellä, täynnä sanomatonta suloa; sitten hän punastui kauheasti, katsahti kalleriiaan ja varmana, ett'ei hänen äitinsä ollut mitään nähnyt, näköään, heti rauhoittui. Kun Grushnitski aukasi suunsa häntä kiittääkseen, oli hän jo kaukana. Kotvasen kuluttua lähti hän pois kalleriiasta äitinsä ja keikarin kanssa, ja, kulkiessaan Grushnitskin sivutse, teki hän itsensä niin juhlallisen ja mahtavan näköiseksi — ei kääntynytkään, eikä edes huomannut Grushnitskin intoista silmäilyä, joka häntä seurasi kunnes hän, vuoren alla, katosi bulevaardin lehmusten taakse… Ja kohta vilahti hänen hattunsa kadun poikki; hän juoksi portista yhteen Pjätigorskin paraimpia taloja. Hänen jäljessään tuli ruhtinatar ja heitti portilla hyvästi Rajeevitshille.
Silloin vasta huomasi junkkari-raiska minun läsnä-oloni.
— Näitkö? sanoi hän, puristaen kovasti kättäni — hän on oikea enkeli!
— Miksikä? kysyin minä mitä suurimmalla avosydämisyydellä.
— Etkös sinä nähnyt?
— En; näin, että hän nosti lasisi. Jos siinä olisi ollut vartija, olisi hän tehnyt saman, ja vielä sukkelammin, toivossa saavansa juomarahaa. Ja onhan, muutoin, selvä, että hänen kävi sinua sääli, sillä sinä irvistelit niin pahasti, astuessasi ammutulle jalallesi…
— Etkä sinä ollut vähintäkään liikutettu, katsellessasi häntä, kun hänen sielunsa loisti hänen kasvoissaan?
— En.
Minä valehtelin, mutta mieleni teki häntä vihoittaa. Minussa on synnynnäinen himo vastustelemaan, ja elämäni on vain jono surullisia vastustelemisia sydäntä tai järkeä kohtaan. Entusiastin läsnä-olo jäädyttää minut, kuin kirmeä pakkanen, ja minä luulen, että, jos usein seurustelisin flegmaatikon kanssa, minusta tulisi kiihkeä haaveksija. Tunnustan vielä, että ilkeä, mutta tuttu tunne siinä silmänräpäyksessä pikimmältään lehahti sydämessäni; tämä tunne oli kateus, sanon suoraan "kateus", sillä olen tottunut aina sanomaan itselleni totuuden. Ja tuskin löytynee nuorta miestä, johon, hänen kohdatessaan sievän naisen, joka kiinnittää hänen joutilaan huomionsa ja äkkiä hänen edessään ilmeisesti etuuttaa toisen, yhtä tuntemattoman, tuskin, sanon minä, löytynee nuorta miestä (sellaista, tietysti, joka on elänyt suuressa maailmassa ja on tottunut lellittelemään itserakkauttaan), johon tämä ei ilkeästi sattuisi.
Äänettöminä astuimme me, Grushnitski ja minä, vuorta alas ja kuljimme pitkin bulevaardia sen talon ikkunojen ohitse, jonne kaunottaremme oli kätkeytynyt. Hän istui ikkunan ääressä. Nykäisten minua kädestä, heitti Grushnitski häneen yhden noita tumman-hempeitä katseita, jotka niin vähän naisiin vaikuttavat. Minä tähtäsin häneen lornjettini ja huomasin, että hän hymyili tälle katseelle ja ett'ei julkea lornjettini vain turhanpäiväisesti häntä suututtanut. Ja, todellakin, kuinka uskaltaa kaukaasialainen jalkaväkeläinen tähdätä lasi-sirun moskovalaiseen ruhtinattareen?…
13 p. Toukokuuta.
Tänä aamuna kävi luonani tohtori; nimensä on Werner, mutta hän on
Wenäläinen. Mikäs kumma se on? Minä tunsin erään Ivanovin, joka oli
Saksalainen.
Werner on monesta syystä merkillinen mies. Hän on skeptikko ja materialisti, kuten melkein kaikki lääkärit, ja samalla runoilija, eikä vain pilanpäiten — runoilija aina teossa, ja usein sanoissakin, vaikk'ei hän kuuna päivänä ole kahta säettäkään kirjoittanut. Hän on tutkinut ihmissydämen kaikki herkät kielet, niinkuin kuolleen ruumiin suonia tutkitaan, mutta hän ei ole milloinkaan osannut tietojansa hyväkseen käyttää; samoin välistä taitava anatoomikko ei osaa horkkaa parantaa. Tavallisesti Werner salavihkaa nauroi potilailleen, mutta minä näin hänen kerran itkevän kuolevaa sotamiestä… Hän oli köyhä, haaveksi miljooneista, mutta rahan vuoksi ei hän olisi liikaa askelta astunut. Hän puhui minulle kerran, että pikemmin tekisi palveluksen viholliselle, kuin ystävälle, sillä tämä olisi hyväntekeväisyytensä myymistä, silloin kuin viha vain kasvaa suhteellisesti vastustajan jalomielisyyden kanssa. Hänellä oli häijy kieli: monta monituista kelpo miestä mainittiin hänen kompparunojensa kilven alla pahimpana hölmönä; hänen kilpailijansa, kateelliset vesilääkärit, päästivät huhun, että hän muka piirtelee irvikuvia sairaistaan — sairaat vihastuivat ja melkein kaikki hänet hylkäsivät. Hänen tuttavansa, se on kaikki, todellakin kunnon ihmiset, Kaukaasiassa palvelevaiset, kokivat turhaan nostaa hänen langennutta luottamustaan.
Hänen ulkomuotonsa oli niitä, jotka ensi katsannolta vaikuttavat vastenmielisesti, mutta sittemmin miellyttävät, kun silmä säännöttömissä piirteissä tottuu lukemaan kokeneen ja ylevän sielun leiman. Löytyy esimerkkejä, että naiset ovat hulluuteen asti rakastuneet sellaisiin miehiin, eivätkä olisi vaihtaneet heidän rumuuttansa verevimpien, rusoposkisten endymioonein kauneuteen. Naisille on oikeus annettava, heillä on sielun kauneuden vaisti ja senpä tähden, kukaties, Wernerin tapaiset miehet niin kiihkeästi naisia rakastavatkin.
Werner oli lyhyt kasvultaan, laiha ja heikko kuin lapsi; hänen toinen jalkansa oli toista lyhyempi, niinkuin Byronilla; runkoon verraten näytti hänen päänsä suunnattomalta; hän keritti tukkansa melkein juurta jaksain, ja hänen pääkallonsa sille tavoin paljastuneet epätasaisuudet olisivat hämmästyttäneet frenoloogia vastakkaisten taipumusten kummallisella liitoksellaan. Hänen pienet mustat, aina levottomat silmänsä pyrkivät tunkemaan ajatuksiinne. Hänen pu'ussaan huomattiin aistia ja siisteyttä; hänen laihat, suonikkaat ja pienet kätensä koreilivat heleän keltaisissa sormikkaissa. Takki, kaulahuivi ja liivit olivat aina mustaa painetta. Nuoret kutsuivat häntä Mefistofeleeksi; hän oli suuttuvinaan tästä liikanimestä, mutta toden perästä se liehakoi hänen itserakkauttaan. Me käytimme kohta toinen toisemme ja tulimme tuttaviksi, sillä ystävyyteen minä en kykene; kahdesta ystävästä toinen aina on toisen orja, vaikk'ei kumpikaan usein sitä itselleen tunnusta; orjana en voi olla, ja käskeminen tässä tapauksessa on — väsyttävä tehtävä, sillä samalla täytyy myöskin olla pettäjänä. Ja muutoin, onhan minulla palvelijoita ja rahaa! Tuttaviksi tulimme me seuraavalla tavalla: minä tapasin Wernerin keskellä suurta, hälisevää nuoriso-parvea; loppupuolella iltaa otti puhe filosoofillis-metofyysillisen suunnan; juteltiin vakuutuksista: jokainen oli vakuutettu, mikä mistäkin.
— Mitä minuun tulee, niin minä olen vakuutettu ainoastaan yhdestä asiasta… sanoi tohtori.
— Mistä niin? kysyin minä, haluten tietää miehen mielipidettä, joka tähän asti oli ollut vaiti.
— Siitä, vastasi hän, että, varemmin tai myöhemmin, jonakin koreana iltana kuolen.
— Minäpä olen rikkaampi teitä, sanoin minä: minulla, tätä paitse, on vakuutus, se, näette, että eräänä ilkeänä iltana kovaksi onneksi synnyin maailmaan.
Kaikkien mielestä me laskettelimme loruja, mutta todellakaan ei kukaan heistä tätä viisaampaa sanonut. Tästä hetkestä me erotimme toisemme muiden joukossa. Usein me olimme yhdessä ja pakinoimme kahden kesken hyvin vakavasti abstraktillisista aineista, kunnes molemmat huomasimme petkuttelevamme toinen toistamme. Silloin, katsottuamme tarkoittavasti toistemme silmiin, kuten tekivät roomalaiset auguurit, Ciceroonin sanojen mukaan, purskahdimme nauruun ja, naurettuamme suumme puhtaaksi, erosimme iltaamme tyytyväisinä.
Minä loikoin sohvalla, silmät katossa ja kädet niskan takana, kun Werner astui huoneeseni. Pantuaan keppinsä nurkkaan, istui hän nojatuoliin, haukotti ja ilmoitti, että ulkona tulee kuuma. Minä vastasin kärpästen rasittavan minua — ja molemmat vaikenimme.
— Huomatkaa, hyvä tohtori, sanoin minä, että ilman tolvanoita olisi maailmassa hyvin ikävä… Nähkääs, meitä tässä on kaksi ymmärtäväistä miestä; me tiedämme edeltä käsin, että kaikesta voipi väitellä, loppumatta, ja sentähden emme väittelekään; me tiedämme toistemme melkein kaikki salaiset ajatukset; yksi sana on meille koko historia; kolmen kertaisen kuoren lävitse näemme jo jokaisen tunteemme siemenen. Surullinen on meille naurettavaa, naurettava — ikävää, ja, totta puhuen, olemme yleisesti kaikesta jotenkin välinpitämättömät, omaa itseämme lukematta. Niinmuodoin, tunteiden ja ajatusten vaihtoa meidän kesken ei voi olla; me tiedämme toinen toisestamme kaikki, mitä tietää tahdomme; ja enempää emme tahdokaan tietää; jäljellä on siis yksi keino: kertoa uutisia. Sanokaahan joku uutinen.
Pitkästä puheesta väsyneenä, ummistin silmäni ja haukotin…
Mietittyään vastasi hän: teidän galimatiassanne on kumminkin ajatus.
— Kaksi, vastasin minä.
— Sanokaa minulle toinen, niin minä sanon teille toisen.
— Hyvä, alkakaa! sanoin minä, yhä kattoon katsellen ja sisällisesti hymyillen.
— Te tahdotte tietää joitakin erityisyyksiä, jotka koskevat jotakin terveyslähteille tulleista, ja minäpä jo arvaan, kestä te huolehditte, sillä siellä jo teistä kyseltiin.
— Tohtori! meidän on aivan mahdoton haastella, sillä me luemme toistemme sielusta.
— Nyt toinen…
— Toinen ajatus on tämä: minun teki mieleni saada teitä jotakin kertomaan; ensiksi, sillä kuunteleminen on vähemmin uuvuttavaa; toiseksi, ei tule niitäkään sanoneeksi vahingossa; kolmanneksi, saattaa kuulla toisen salaisuuden; neljänneksi, sillä niin ymmärtäväiset miehet, kuin te, pidätte enemmän kuuntelijoista, kuin kertojista. Nyt asiaan: mitä ruhtinatar Liigovskaja teille minusta sanoi?…
— Oletteko niin varma, että ruhtinatar minulle puhui… eikä neiti?
— Olen, aivan varma.
— Mitenkä niin?
— Sentähden, että neiti kyseli Grushnitskista.
— Teillä on suuri aprikoimiskyky. Neiti sanoi olevansa vakuutettu, että tämä nuorukainen sotamies-viitassa on duellin takia alennettu sotamieheksi…
— Toivon, että jätitte hänet tähän hauskaan hairahdukseen…
— Tietysti…
— Solmu on valmis! huudahdin minä ihastuneena; kometiian suorituksesta me kyllä hommaamme. Sallima näkyy selvään pitävän huolta, ett'ei minulla ikävä olisi.
— Minua ounastaa, sanoi tohtori, että Grushnitski parka joutuu uhriksenne…
— Etemmä, tohtori.
— Ruhtinatar sanoi kasvonne olevan hänelle tutut. Minä huomautin hänelle, että hän, luultavasti, on tavannut teitä Pietarissa, seura-elämässä jossakin. Minä sanoin nimenne, ja hän tunsi sen. Näköään, teidän elämänne tapaukset ovat siellä synnyttäneet suurta melua… Hän alkoi kertoa teidän retkistänne, lisäten, luultavasti, omia muistutuksiaan ihmisten laverruksiin… Tytär kuunteli uteliaisuudella. Hänen kuvituksessaan te kävitte uudenaikaisen romaanin urooksi… Minä en ruhtinatarta vastustellut, vaikka tiesin hänen puhuvan perättömiä.
— Kunnon ystävä! sanoin minä, ojentaen hänelle käteni. Tohtori puristi sitä tunteella ja jatkoi:
— Jos tahdotte, niin esittelen teidät…
— Herran tähden! sanoin minä, lyötyäni käteni yhteen; milloinkas uroita esitellään? Eiväthän he tutustu muuten, kuin pelastamalla lemmittynsä varmasta kuolemasta…
— Ja te tahdotte todellakin armastella neitiä?…
— Päin vastoin, ihan päin vastoin!… Vihdoinpa riemuitsen, tohtori: te ette minua käsitä!… Tämä minua, sentään, surettaa, tohtori, lisäsin minä kotvasen äänettömyyden perästä; minä en koskaan itse ilmaise salaisuuksiani, mutta kauheasti rakastan, että ne arvataan, sillä siten voin, jos niin sattuu, niitä evätä. Mutta teidän täytyy toki kertoa minulle äidistä ja hänen tyttärestään. Mitäs ihmisiä he ovat?
— Ensiksi, ruhtinatar on viiden viidettä vanha nainen, vastasi Werner; vatsa hänellä on oivallinen, mutta veri turmeltu; poskilla punaset pilkut. Jälki puoliskon elämästään hän on viettänyt Moskovassa ja on siellä, levossa, turvennut. Hän rakastaa haureita juttuja ja välistä itse puhuu sopimattomia asioita, kun ei tytärtä ole huoneessa. Hän ilmoitti minulle, että hänen tyttärensä on viaton, kuin kyyhky. Mitäs se minuun koskee?… Minä tahdoin hänelle vastata, että hän olisi huoleti, ett'en minä sitä kenellekään sano. Ruhtinatar parantelee säilöstäjää, tytär Jumala ties' mitä. Minä käskin molempia juomaan päiväänsä kaksi lasillista rikkihappo-vettä ja kylpemään kaksi kertaa viikkoonsa sekoitetussa ammeessa. Ruhtinatar ei näy tottuneen valtaa pitämään; hän pitää kunniassa tyttärensä älyä ja tietoja, sillä tämä on lukenu Byronin Englannin kielellä ja osaa algebraa: Moskovassa neidit näyttävät antautuneen oppi-alalle, ja siinä he, tosiaan, hyvin tekevät. Meidän miehet ovat ylipäänsä niin epäkohteliaita, että heidän kanssaan virnaileminen lienee viisaalle naiselle inhottava. Ruhtinatar rakastaa paljon nuoria miehiä: neiti katsoo heihin jonkinmoisella ylenkatseella — se on moskovalainen tapa! Moskovassa heitä vain elätetäänkin neljäkymmenvuotisilla liukaskielisillä.
— Oletteko te olleet Moskovassa, tohtori?
— Olen. Minulla oli siellä muuan virkatoimitus.
— Jatkakaa.
— Minäpä jo taisin kaikki sanoa… Niin vainkin: neiti, näköään, rakastaa keskustella tunteista, intohimoista j.n.e. Hän on ollut yhden talven Pietarissa, mutta se ja erittäinkin yhteisö siellä ei ole häntä miellyttänyt: hänet, varmaankin, ottivat kylmästi vastaan.
— Ettekö nähneet ketäkään heidän luonansa tänään?
— Näin kyllä, yhden ajutantin, yhden suurellisen kaartilaisupsierin ja erään vasta tulleen rouvasihmisen, ruhtinattaren omaisia miehensä puolelta; hyvin sievä nainen, mutta, näköään, hyvin kivulloinen. Ettekö te ole nähneet häntä kaivolla? — hän on keskikasvuinen, vaaleanverinen, piirteet säännölliset, kasvojen iho keuhkotautinen, ja oikealla poskella musta luomi; minua hämmästytti hänen kasvojensa kuvailevaisuus.
— Luomi! mutisin minä hampaiden välitse. — Oikeinko totta?
Tohtori katsahti minuun ja sanoi juhlallisesti, pantuaan kätensä minun sydämelleni: "te tunnette hänet!…" Sydämeni ikäänkuin sykki tavallista kovemmin.
— Nyt on teidän vuoronne riemuita! sanoin minä; mutta minä luotan teihin: te ette minua petä. Minä en ole häntä vielä nähnyt, mutta olen vakuutettu tuntevani, kuvassanne naisen, jota muinoin rakastin… Älkää puhuko hänelle minusta sanaakaan; jos hän kysyy, niin todistakaa minusta pahaa.
— Olkoon menneeksi! sanoi Werner, nyykäyttäen olkapäitään.
Hänen pois mentyä ahdisti hirveä suru sydäntäni. Sallimusko taas toi meitä yhteen Kaukaasiassa, vai vasituisestiko hän oli tänne tullut, tietäen kohtaavansa minut?… ja kuinka me kohtaamme toisiamme?… ja onko se sitten hän?… Aavistukseni eivät minua koskaan petä. Maailmassa ei ole miestä, josta mennyt aika saisi sellaisen vallan, kuin minusta. Jok'ainoa muistutus olleesta surusta tai ilosta iskee tautimaisesti sieluuni ja johtaa siitä esiin yhä samoja ääniä… Minä olen tyhmästi luotu: en osaa mitäkään unhottaa — en mitäkään!
Päivällisen jälkeen kello kuuden aikaan menin bulevaardille, jossa oli joukko kansaa. Ruhtinatar istui tyttärineen rahilla ja heidän ympärillänsä oli nuoria miehiä, jotka heitä kilvan mielittelivät. Minä asetuin vähän matkan päähän toiselle rahille, seisautin kaksi tuttua rakuunaupsieria ja aloin heille kertoa jotakin, nähtävästi, hupaista, sillä he alkoivat nauraa hahattaa kuin hullut. Uteliaisuus houkutteli luokseni muutamia neidin ympäriltä; ja vähitellen kaikki hänet jättivät ja yhdistyivät seuraani. Minä vain jatkoin kertomistani: juttuni olivat mitä hullunkurisimpia ja ivani omituisista ohitse-kulkijoista oikein raivoisan häijyjä… Siten huvitin minä kuuntelijoitani aina auringonlaskuun asti. Muutamia kertoja kulki neiti käsitysten äitinsä kanssa ohitseni, erään ontuvan vanhuksen seuraamana, ja muutamia kertoja lankesi minuun hänen katseensa, ilmaisten harmia, kokien ilmaista tyynimielisyyttä…
— Mitä hän teille jutteli? kysyi neiti eräältä nuorelta mieheltä, joka kohteliaisuudesta oli palannut hänen luoksensa, varmaan hyvin huvittavan historian — urotöistään tappeluissa?… Hän sanoi nämä sanat jotenkin kovaan ja, luultavasti, aikeessa pistellä minua. "Vai niin!" arvelin minä, "te ette vain pilanpäiten suutu, armas neiti ruhtinatar; vartokaahan, ei laulu siihen lopu!"
Grushnitski seurasi hänen perässään kuin raateleva peto, eikä laskenut häntä silmistään; lyön vetoa, että hän huomenna pyytää jonkun esittelemään itseään äidille, joka siitä ihastuu, sillä hänen on ikävä.
16 p. Toukokuuta.
Asiani ovat kahdessa päivässä kauheasti edistyneet. Neiti minua nimenomaan vihaa; olen jo kuullut niskoilleni pari kolme epigrammia, jotka ovat jokseenkin pisteliäitä, mutta samalla hyvin maireellisia. Neiti on hyvin kummissaan siitä, ett'en minä, joka olen tottunut hyvään seuraan ja olin niin hyvä tuttava hänen pietarilaisten serkkujensa ja tätiensä kanssa, pyri hänen kanssaan tutustumaan. Me näemme toisemme joka päivä kaivolla ja bulevaardilla; minä käytän kaikki voimani syrjäyttääkseni hänen jumaloitsijoitaan, loistavia ajutantteja, kalpeita Moskovalaisia ja muita — ja siinä melkein aina onnistun. Minä olen aina vihannut vieraita luonani, ja nyt on heitä joka päivä talo täynnä, päivällisellä, illallisella ja pelaamassa, ja minun shampanjani se se riemuitsee neiti Maryn tenhoisten silmien voitosta!
Eilen kohtasin minä hänet Tshelahovin puodissa; hän osteli ihmeen kaunista persialaista mattoa. Hän rukoeli äitiään, ett'ei hän olisi itara, kun tuo matto muka niin kaunistaisi hänen kammiotaan!… Minä tarjosin neljäkymmentä ruplaa enemmän ja ostin sen; tästä minut palkittiin katseella, jossa loisti hurmaavin vimma. Päivällisen aikaan käskin vaseti kuljettamaan hänen ikkunainsa ohitse tsherkessiläistä hevostani, tämä peite selässä. Werner oli silloin heillä ja sanoi tämän kohtauksen tehneen mitä draamallisimman vaikutuksen. Neiti tahtoo saarnata minua vastaan sotahankkeita; ja olenpa jo huomannut, että kaksi ajutanttia hänen näkyvissään hyvin kuivasti minua tervehtivät, mutta käyvät kuitenkin joka päivä luonani päivällisellä.
Grushnitski on ottanut salamielisen muodon: kävelee kädet selän takana, eikä tunne ketään. Hänen jalkansa on äkkiä parantunut, hän tuskin ontuukaan. Hän on jo löytänyt tilaisuuden puuttumaan ruhtinattaren kanssa puheisin ja sanomaan neidille jonkun sievistelemisen; tämä, näköään, ei ole varsin arka-aistinen, sillä siitä lähtien vastaa hän Grrushnitskin tervehdykseen mitä hempeimmällä hymyllä.
— Etkö sitten millään mokomin tahdo tutustua Liigovskien kanssa? sanoi hän minulle eilen.
— En.
— Hyvänen aika! mitä miellyttävin perhe kylpylähteillä! Kaikitenkin paras täkäläinen seura…
— Ystäväni, minua on muuallakin kauheasti kyllästyttänyt. Mutta käytkös sinä heillä?
— En vielä; pari kertaa olen puhellut neidin kanssa, siinä kaikki, sillä itse, näet, pyrkiä toisen Perheesen ei ole oikein mukava, vaikka se täällä kyllä on tavallista… Toista olisi, jos kantaisin olkaimia…
— Hyvänen aika! noinhan sinä olet paljoa hauskempi! Suoraan sanoen, sinä et osaa käyttää edullista asematasi hyväksesi… Juuri sotamiehen viitta tekee sinut jokaisen tuntehikkaan neidin silmissä urooksi ja marttyyriksi.
Grushnitski hymähti itseensä tyytyväisenä.
— Mitä joutavia! sanoi hän.
— Minä olen vakuutettu, lisäsin minä, että ruhtinatar Mary on jo sinuun rakastunut.
Hän punastui korviaan myöten ja jurostui. Oi, itserakkaus! sinä olet vipu, jolla Archimedes tahtoi kohottaa maapalloa!…
— Sinä aina pilailet! sanoi hän ollen olevinaan suutuksissa: ensiksikin hän minua vielä niin vähän tuntee…
— Naiset ne vain rakastavat niitä, joita eivät tunne.
— Ja eihän minulla ole ensinkään vaatimuksia häntä miellyttääkseni; minä vain tahdoin tutustua miellyttävässä perheessä, ja olisipa oikein naurullista, jos minulla olisi joitakin toivomuksia… Mutta tepä, esimerkiksi, olette toista: te, pietarilaiset voittajat, kun katsahdatte vain — niin naiset oikein sulautuvat… Mutta tiedätkös, Petshoorin, mitä neiti sinusta puhui?…
— Mitenkä? onko hän jo sinulle puhunut minusta?…
— Älä ilakoi sentään. Minä, sattumalta, jouduin hänen kanssaan puheesen kaivolla; kolmas sanansa oli: "kuka tuo herra on, jolla on niin vastenmielinen, raskas katse? hän oli kanssanne, silloin"… Hän punastui, eikä tahtonut mainita päivää, muistaen armasta käytöstään. "Ette tarvitse mainita päivää, vastasin minä hänelle, se on oleva ikuisesti muistossani…" Petshoorin, veliseni! minä en sinua onnittele, sillä sinä olet hänen luonaan mustissa kirjoissa… Sääli, tosiaankin, sillä Mary on oikein sulonen tyttö!…
Huomattava on, että Grushnitski on niitä miehiä, jotka, puhuessaan naisesta, jonka tuskin tuntevat, nimittävät häntä Marykseni, Sofiakseni, jos hänellä on ollut onni heitä miellyttää.
Minä olin olevinani hyvin totinen ja vastasin
— Niin, ei hän ole ruma… Mutta ole varoillasi, Grushnitski! Wenäläiset naiset suuremmaksi osaksi nauttivat platoonilaista rakkautta, sekoittamatta siihen ajatusta aviosta, ja platoonilainen rakkaus se on kaikkein levottomin. Neiti näkyy olevan niitä naisia, jotka tahtovat, että heitä huvitetaan; jos sinun rinnallasi hänen tulee ikävä kaksi minuuttia perättäin — niin olet auttamatta hukassa: sinun vaiti-olosi tulee herättää hänen uteliaisuuttaan, puheesi se ei saa häntä koskaan täydellisesti tyydyttää; sinun tulee häntä huolettaa vähän väliä; hän halveksii julkisesti senkin seitsemän kertaa yleistä mielipidettä sinun tähtesi ja sanoo sitä uhraukseksi, ja, palkitakseen siitä itseään, alkaa sinua kiusata, mutta sitten sanoo suoraan, ett'ei hän voi kärsiä sinua. Ell'et sinä saa valtaa hänestä, niin ei hänen ensimäinen suutelonsakaan oikeuta sinua toiseen; hän sinun kanssasi virnailee mielin määrin, mutta kahden vuoden kuluttua, niin jo meneekin naimiseen rujokkaan kanssa, kuuliaisuudesta äitiään kohtaan, ja alkaa luulotella olevansa onneton, rakastaneensa vain yhtä miestä, se on sinua, mutta taivaan ei tahtoneen heitä yhdistää, sillä hänellä oli sotamiehen viitta, vaikka tämän paksun, harmaan viitan alla sykki innokas ja jalo sydän…
Grushnitski löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
Minä nauroin sisällisesti ja kaksi kertaa jo hymyilin, mutta, onneksi, hän ei sitä huomannut. Selvästi näkyy, että hän on rakastunut, sillä hän on käynyt entistään luottosammaksi; hänellä on ilmestynyt täällä tehty, emaljilla varustettu, hopea sormus; minusta tuo näyttää epäilyttävältä. Minä aloin sitä tarkastella, ja mitäs näinkään?… pienillä kirjaimilla oli ulkoreunaan kaiverrettu Maryn nimi ja viereen — se päivä-määrä, jolloin hän oli nostanut tuon kuuluisan lasin. Minä salasin keksintöäni, sillä en tahdo pakottaa häntä tunnustamaan; minä tahdon, että hän itse valitsee minut uskotukseen — ja silloinpa vasta minä alan nauttia!
* * * * *
Minä nousin myöhään ylös tänään; tullessani kaivolle, siellä ei ollut enään ketäkään. Ilma kävi kuumaksi; valkoisia, tuuheita hattaroita kiiti nopeaan lumivuorilta, luvaten ukkosta; kuin sammutettu soitsu, savusi Mashukin huippu ja sen ympäri luikerteli ja ryömiskeli, kuni käärmeet, harmaita pilven hetaleita estettyinä kulussaan ja ikäänkuin takertuneina sen okaiseen pensaikkoon. Ilma oli sähköä täynnä. Minä kuljin yhä syvemmälle onkaloon viepää viiniköynnös-käytävää myöten; minun oli ikävä. Minä ajattelin siitä nuoresta naisesta, luomi poskessa, josta tohtori oli minulle kertonut… Mitä hän täällä tekee? Ja hänkö se on? Ja miksikä luulen minä, että se on hän? Ja miksi olen minä vielä niin varma siitä? Vähäkös niitä on naisia, luomi poskessa! — Sillä tapaa aprikoiden tulin itse luolalle. Sen holvin viileässä siimeksessä istuu kivi-istuimella nainen, olkihattu päässä, mustaan shaaliin käärittynä ja pää rinnalle kumartuneena, hattu peitti hänen kasvonsa. Minä olin jo kääntyä pois, häiritsemättä hänen haaveksimisiaan, kun hän katsahti minuun.
— Veera! huudahdin minä ehdottomasti. Hän säpsähti ja vaaleni.
— Minä tiesin teidän olevan täällä, sanoi hän.
Minä istuin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä. Kauan sitten unohtunut väre juoksi suonissani kuullessani tämän arinaan äänen; hän katsoi minuun sinisillä ja rauhallisilla silmillään, joista kuvasti luottamattomuus ja jotakin nuhteen tapaista.
— Siitä on kauan, kuin emme ole nähneet toisiamme, sanoin minä.
— Hyvin kauan, ja molemmat olemme paljon muuttuneet!
— Niinmuodoin sinä et minua enään rakasta?…
— Minä olen naimisissa!… sanoi hän.
— Taas? Ja muutamia vuosia sitten oli sama syy olemassa, mutta yhtä kaikki…
Hän tempasi kätensä irti; hänen poskensa kuumottivat.
— Kukaties rakastat toista miestäsi? Hän kääntyi pois vastaamatta.
— Tai onko hän hyvin mustasukkainen? Äänettömyys.
— Mitä sitten? Onko hän nuori, kaunis, varmaan sangen rikas? ja sinä pelkäät… Minä katsahdin häneen ja pelästyin: hänen kasvonsa kuvasivat syvää epätoivoa; silmissä loisti kyyneliä.
— Sano minulle, kuiskasi hän vihdoin, onko sinusta hyvin hauskaa minua kiusata? Minun tulisi sinua vihata. Siitä asti, kuin tunnemme toinen toisemme, et sinä ole minulle muuta tuottanut, kuin kärsimistä… Hänen äänensä rupesi vapisemaan, hän kumartui minua kohti ja kallisti päänsä rinnalleni.
"Kentiesi", arvelin minä, "sinä juuri siitä syystä minua rakastat; ilot unhottuvat, mutta surut ei koskaan…"
Minä syleilin häntä kovasti, ja siten me olimme kauan aikaa. Vihdoin lähenivät huulemme toinen toisiaan ja yhtyivät kuumaksi, huimaavaksi suudelmaksi; hänen kätensä olivat kylmät, kuin jää, hänen päätänsä kuumotti. Siinä alkoi meidän kesken yksi niitä puheita, joilla paperilla ei ole niitäkään ajatusta, joita ei voi kertoa, eikä muistaa: äänien merkitys korvaa ja täydentää sanojen merkityksen, niinkuin italialaisessa operassa.
Hän ei ensinkään tahdo, että minä tutustuisin hänen miehensä, sen ontuvan vanhuksen, kanssa, jonka vilahukselta näin bulevaardilla; naimiseen tämän kanssa hän on mennyt poikansa tähden: ukko on rikas ja potee säilöstäjää. Minä en ole sallinut itselleni mitäkään pilkantekoa hänestä, sillä Veera kunnioittaa häntä kuin isää. Miehenään hän hänet pettää… Kummallinen kapine se on ihmissydän ylipäänsä, ja naisen erittäinkin!
Veeran mies, Simo Wasiljevitsh G—-v, on etäistä sukua ruhtinatar Liigovskajalle. He asuvat vierekkäin. Veera käy usein ruhtinattaren luona: minä annoin hänelle sanani tutustuakseni Liigovskien kanssa ja armastellakseni neitiä, hänestä huomiota kääntääkseni. Sillä tavoin eivät suunnitelmani vähääkään häiriytyneet, ja minun tulee hauska…
Hauska!… Johan minä olen kulkenut sen totisen elämän aikakauden ohi, jolloin vain onnea etsitään, jolloin sydän tuntee välttämättömäksi kovasti ja kiihkeästi rakastaa jotakuta; nyt minä vain tahdon tulla rakastetuksi, ja olla ainoastaan harvojen rakastama; minusta näyttää, kuin olisi minulle kylliksi yhdestä kestävästä alttiudesta: se on sydämen kurjaa tottumusta!…
Yksi seikka minua aina kummastuttaa: minä en ole koskaan joutunut lemmityn naisen orjaksi, päin vastoin olen aina saanut voittamattoman vallan hänen tahdostaan ja sydämestään, laisinkaan sitä harrastamatta. Mikä siihen on syynä? sekö, ett'en ole koskaan mitäkään arvossa pitänyt ja että he joka hetki ovat pelänneet päästää minua käsistään? vai onko se lujan elimistön maneetillinen vaikutustani, pelkästään, en ole sattunut kohtaamaan ynseäluontoista naista?
Tunnustaa täytyy, ett'en tosiaankaan rakasta naisia, joilla on luonteen lujuutta; se ei ole heihin kuuluvata!…
Nyt, vainen, muistankin: kerran, yhden ainoan kerran rakastin naista, jonka lujaa mieltä en voinut voittaa… Me erosimme vihollisina — mutta, kentiesi, jos olisin tavannut hänet viittä vuotta myöhemmin, olisimme toisin eronneet…
Veera on sairas, hyvin sairas, vaikk'ei hän sitä tunnusta; pelkään, että hänellä on keuhkotauti, tahi se, joka kutsutaan fièvre lente — tauti joka ei laisinkaan ole venäläinen ja jolla ei ole nimitystäkään venäjäksi.
Ukkonen tapasi meidät onkalossa ja pidätti hyvän puolen tuntia. Veera ei vaatinut minua uskollisuutta vannomaan, eikä kysellytkään, olinko rakastanut muita siitä, kuin erosimme… Hän luotti minuun jälleen entisellä huolettomuudella — ja minäkään en tahdo pettää häntä; hän onkin ainoa nainen maailmassa, jota minun on ollut mahdoton pettää. Minä tiedän, että piakkoin taas eroamme, ja, kukaties, iäksi: molemmat menemme eri teitä hautaan; mutta hänen muistonsa on pysyvä loukkautumattomana sielussani; minä olen tätä hänelle aina toistamistani toistanut, ja hän minua uskookin, vaikka sanoo päinvastoin.
Me erosimme vihdoin, ja kauan seurasin häntä katseellani, kunnes hänen hattunsa katosi pensaiden ja kallioiden taakse. Tautimaisesti kouristi sydäntäni, aivan kuin ensi eroamisen jälkeen. Oi, kuinka ihastuin tästä tunteesta! Nuoruusko vainen taas tahtoo hyväntekevine myrskyineen palata luokseni, vai onko tämä vain sen jäähyväissilmäys, sen viimeinen lahja — muistiksi?… Mutta naurettavaa on ajatella, että olen vielä pojan näköinen; kasvot, vaikka kalpeat, ovat toki raittiit; jäsenet ovat notkeat ja soleat, kiharat kiemurtelevat tuuheina, silmät hohtavat ja veri kiehuu…
Kotiin palattuani, nousin hevosen selkään ja mennä nelistin arolle. Minä rakastan ratsastaa virmalla ratsulla keskellä korkeaa ruohoa erämaan tuulta vasten; ahnaasti nieleskelen hyvänhajuista ilmaa ja hion katseeni siniseen kaukaisuuteen, kokien käsittää esineiden terhenisiä piirteitä, mitkä hetkestä toiseen yhä selkenemistään selkenevät, olipa mikä murhe tahansa sydämellä, näännyttäköön mikä levottomuus hyvänsä aatosta — kaikki ne tuokiossa hajoavat, ja keveäksi käypi sielu; ruumiin väsymys voittaa mielen häiriön. Ei ole naisen katsetta, jota en unhottaisi nähdessäni kiehkuraiset vuoret etelä-auringon valaistuksessa, nähdessäni sinisen taivosen, tahi kuullessani kalliolta toiselle lankeavan virran tohinaa.
Luulenpa kyllä, että tämä arvoitus kauan kiusasi kasakoita, jotka, kopistaan töllistellen, näkivät minun ratsastelevan ilman syytä ja suuntaa, sillä pu'ustani varmaan luulivat minua tsherkessiksi. Toden teolla olen kuullutkin sanottavan, että minä tsherkessiläisessä pu'ussa ratsastaessani olen paljoa enemmän kabardiinin näköinen, kuin monet kabardiinit itse. Ja tosiaan, mitä tähän jaloon sota-asuun tulee, olen täysi dandy [lue: dendi = keikari]: mitäkään liikaa kaluunaa ei ole, kallis pyssy yksinkertaista tekoa, lakki ei ole liian lyhyt- eikä liian pitkä-karvanen; beshmetti on valkea, tsherkeska tumman ruskea; säärykset ja korkokengät ovat taivutetut mitä suurimmalla tarkkuudella. Kauan opettelin minä vuorelaisten asentoa, eikä millään voi niin imarrella itserakkauttani, kuin tunnustamalla taitoani Kaukaasialais-tavalla ratsastamisessa. Minä pidän neljä hevoista: yhden itseäni, kolme tuttaviani varten, ett'ei olisi ikävä yksin maata kuljeskella. Nämä lainaavat hevosiani hyvin mielellään, mutta eivät koskaan minun kanssani yhdessä ratsasta. Kello oli jo kuusi illalla, kun muistin olevan ajan mennä päivälliselle. Hevoseni oli uupunut; minä ajoin tietä myöten, joka vie Pjätigorskista saksalaiseen uudisasuntoon, minne kylpijät usein ajelevat en piquenique. Tie käydä luikertaa pensaiden välitse, laskeutuen vähäisiin notkoihin, joissa juosta tohisee puroja korkean ruohikon siimeksessä; ylt'ympäri kohoavat portaittain Beshtuni, Käärme-, Rauta- ja Kalju-vuorten siniset louhet. Yhteen tällaiseen notkoon saavuttuani, jotka täkäläisellä murteella balkeiksi nimitetään, seisatuin hevostani juottamaan; silloin näkyi tieltä iloinen ja uhkea kavalkaadi; naiset olivat mustissa ja sinisissä amasoonipu'uissa; miesten vaatteus muodosti omituisen kirjavan sekasotkun; edellä ratsasti Grushnitski ruhtinatar Maryn rinnalla.
Naiset kylpylähteillä uskovat vieläkin tsherkessien tekevän hyökkäyksiään keskellä kirkasta päivää, ja senpä tähden, luultavasti, oli Grushnitski paitsi sotamiesviittaa ottanut mukaansa miekan ja pari pistuolia; jotenkin naurettavalta näytti hän tässä uros-vaatteuksessa. Korkea pensas peitti minut heiltä, mutta minä voin nähdä kaikki sen lehdistön läpi ja, heidän kasvojensa näöstä arvatakseni, oli puhe sentimenttaalinen. Vihdoin lähenivät he vierua; Grushnitski talutti neidin hevosta suitsista, ja silloin kuulin lopun heidän puheestansa:
— Siis te tahdotte olla kaiken ikänne Kaukaasiassa? puhui neiti.
— Mitäs minä Wenäjällä teen? vastasi hänen kavaljeerinsa, maassa, missä tuhannet ihmiset, syystä että ovat rikkaita, katsovat minuun ylenkatseella, kun taas täällä — täällä tämä paksu viittakaan ei estänyt minua teidän kanssanne tutustumasta…
— Päin vastoin… sanoi neiti punastuen.
Grushnitskin kasvot kuvasivat mielihyvää. Hän pitkitti:
— Täällä kuluu elämäni alituisessa pauhinassa huomaamatta ja pikaisesti, raakalaisten kuulien keskellä, ja jospa Jumala joka vuosi laittaisi minulle yhden valoisan naisen katseen, yhden senkaltaisen…
Samassa tulivat he minun tasalleni; minä iskin hevostani raipalla ja ajoin esiin pensaan takaa…
— Mon Dieu, un circassien!… kiljahti neiti kauhistuneena.
Poistaakseni täydellisesti hänen arvelunsa vastasin ranskaksi, hiukan kumartaen:
— Ne craignez rien, madame, je ne suis pas plus dangereux que votre cavalier…
Hän joutui hämille — mutta mistä syystä? erehdyksestäänkö, vaiko siitä, että vastaukseni hänestä näytti röyhkeältä? Olisin mielissäni, jos jälkimäinen oletukseni olisi oikea. Grushnitski heitti minuun tyytymättömän katseen.
Myöhään iltasella, oliko noin kahtatoista käydessä, menin bulevaardin lehmuskujaan kävelemään. Kaupunki nukkui; muutamissa ikkunoissa vain välkähteli tulia. Kolmelta puolen häämöttivät kallioiden harjanteet, Mashukin haarotukset, jonka huipulla lepäsi paha-enteinen pilvi; idässä nousi kuu, ja kaukaa kimaltelivat lumivuorien hopeaheltut. Vartijoiden huudot sekaantuivat yöksi avattujen kuumain lähteiden solinaan. Aika ajoin kuului kadulla hevosen kajahtava kopina, nagaiskilaisten rattaiden vikinän ja alakuloisen tataarilais-sävelen säestämänä.
Minä istuin rahille ja mietistyin. Välttämättömältä tuntui minusta vuodattaa ajatukseni ystävällisessä puhelussa… mutta kenen kanssa?… "Mitähän nyt Veera tekee?" arvelin minä. Paljon maksaisin minä tällä hetkellä saadakseni puristaa hänen kättään.
Äkkiä kuuluu nopeita, epätasasia askelia… Grushnitski varmaankin…
On kun onkin hän!
— Mistä nyt?
— Ruhtinatar Liigovskajalta, sanoi hän hyvin mahtavasti… Mary se vasta laulaa!…
— Kuulepas! sanoin minä hänelle, minä lyön vetoa, ett'ei hän tiedä sinun olevan junkkarin; hän luulee sinun olevan alennetun…
— Kentiesi. Minä siitä viis'!… sanoi hän hajamielisesti.
— Ei muuta, minä vain sanon…
— Mut tiedätkös, sinä hänet tänään vasta kauheasti suututit? Hän piti sen suunnattomana röyhkeytenä, ja minä tuskin sain häntä vakuutetuksi, että sinä olet niin hyvin kasvatettu ja niin hyvin tunnet käytöstavat, ett'et voinut tarkoittaa häntä loukataksesi. Hän sanoo, että sinulla on julkea katse ja että, varmaankin, luulet hyvin paljon itsestäsi.
— Hän ei erehdy… Mut etköhän tahdo ottaa häntä puolustaaksesi?
— Kovaksi onneksi ei minulla siihen ole vielä oikeutta…
— "Kas, kas!" arvelin minä: "hänellä on, näköään, jo toiveita".
— Muutoin, sinun on laitasi huonompi, lisäsi Grushnitski: sinun on nyt hankala tutustua heidän kanssaan — sääli kyllä! se on mitä miellyttävimpiä perheitä, joita tunnen…
Minä hymyilin sisällisesti.
— Miellyttävin minulle on nyt oma taloni, sanoin minä haukottaen, ja nousin lähteäkseni.
— Myönnäthän toki katuvasi?…
— Kylläpä käskis! Jos tahdon vain, niin menen huomenn' iltana ruhtinattaren luo…
— Se sitten nähdään…
— Ja tehdäkseni sinulle oikein mieliin, rupean neitiä hempimään…
— Niin, jos hän tahtoo kanssasi puhella…
— Minä odotan vain sitä hetkeä, kuin sinun puheesi hänelle käypi pitkäksi… Hyvästi!
— Minäpä lähden vielä maleksimaan; unta nyt en saa mitenkään… Kuule, mennäänhän ennen ravintolaan, siellä pelataan… minä tarvitsen tänään kovaa kiihtymistä…
— Onnea häviöön…
Minä menin kotia.
21 p. Toukokuuta.
Lähes viikko on kulunut, enkä vieläkään ole tutustunut Liigovskien kanssa. Odotan sopivaa tilaisuutta. Grushnitski seuraa, kuin varjo, neitiä kaikkialla; heidän puheensa ovat loppumattomia; milloinkas hän neitiä kyllästyttää?… Äiti tätä ei ota huomatakseen, koska muka Grushnitskista ei ole sulhaseksi. Kas sepä äitien logiikkaa! Olen havainnut pari kolme hempeätä katsetta — siitä on tehtävä loppu.
Eilen ilmestyi Veera ensi kerran kaivolle… Sen kovemmin, kuin tapasimme toisemme onkalossa, ei hän ole käynyt talosta ulkona. Me upotimme samalla kertaa lasimme veteen ja, kumartuessaan, sanoi hän minulle korvaan:
— Etkös tahdo tutustua Liigovskien kanssa?… Siellä vain voimme me nähdä toisemme…
Nuhde!… tämä käy ikäväksi! Mutta olenhan minä sen ansainnut…
Onneksi: huomenna on tanssijaiset kirjoituslistalla ravintolan salissa, ja minä menen masurkkaa tanssimaan ruhtinatar Maryn kanssa.
29 p. Toukokuuta.
Ravintolan sali oli muuttunut aateliskokouksen saliksi. Kello yhdeksän kaikki kokoontuivat. Ruhtinatar tyttärilleen oli viimeisiä; monet naiset katselivat neitiä kateudella ja pahanelkisyydelle, sillä hän vaatehti itseään aistilla. Ne, jotka lukevat itseään täkäläisiksi ylimyksiksi, kätkivät kateutensa ja liittyivät häneen. Minkäs sille saat: Missä naisseuraa on, siellä heti ilmestyvät ylä- ja ala-piirit. Ikkunan ääressä, väen joukossa, seisoi Grushnitski, kasvot lasia vasten ja lakkaamatta katsellen jumalatartaan; ohitse kulkiessaan nyykäytti tämä tuskin huomattavasti hänelle päätään. Grushnitski säteili, kuin aurinko…
Tanssit alettiin polonääsillä; sitten soitettiin valssia. Kannukset ne alkoivat helistä, liepeet ne pyöriä lennähtelivät.
Minä seisoin erään paksun naisen takana, jota varjostivat ruusunpunaset höyhenet; hänen pukunsa korkeus muistutti vannehameiden aikoja, ja kolea, kirjava ihonsa — mustataftisten mushshien onnellisia päiviä. Suuren suuri syylä hänen kaulassaan oli termuaarilla peitetty. Hän puheli kavaljeerilleen, rakuunakatteinille:
— Sitäpä koko herja kutale, tuo neiti Liigovskaja! Hän, ajatelkaahan. survaisi minua, eikä pyytänyt anteeksi, mutta ei sillä hyvä, vielä kääntyi ja katsoi minuun lornjetillaan… C'est impayable… Ja mistä sitten mokoma ylpeilee? Kyllä minä sen opettaisin…
— Älkäähän huoliko! vastasi kohtelias kavaljeeri ja läksi toiseen huoneesen.
Minä astuin heti neiti Maryn luo ja kutsuin hänet valssaamaan, käyttäen täkäläisten tapojen vapautta, jotka sallivat tanssia tuntemattoman kanssa.
Hän voi tuskin pidättää itseään hymyilemästä ja olla näyttämättä riemuaan; mutta, yhtä kaikki onnistui hänen jotenkin pian ottaa aivan välinpitämätön, jopa ankara muoto. Huolimattomasti laski hän kätensä olalleni, kallisti hiukan päätään — ja sitten sitä mentiin. Hekumallisempia ja nuorteampia vyötäisiä en ole ikäpäivinä nähnyt! Hänen raitis huokumisensa koski kasvoihini; kihara, joka valssin ryöpyessä oli siskoistaan irtautunut, lipueli toisinaan hehkuvalla poskellani… Minä tein kolme piiriä (hän valssaa ihmeen hyvin). Hän hengästyi, hänen silmänsä himmentyivät, tuskin voivat puoli-avonaiset huulensa kuiskata välttämättömän: merci, monsieur.
Muutamain minuuttien äänettömyyden perästä sanoin minä hänelle, ollen mitä nöyrimmän näköisenä:
— Olen kuullut, että minua, vaikka olen teille perin tuntematon, on jo kohdannut onnettomuus ansaita teidän epäsuosionne… että te olette pitäneet minua röyhkeänä… Lieneeköhän se oikein totta?
— Tahtoisitteko nyt sitten vahvistaa tämän luuloni? vastasi hän pilkallisella irmalla, joka, muutoin, hyvin sopii hänen muuttelehtaville kasvoilleen.
— Jos minussa on ollut röyhkeyttä teitä jossakin solvaisemaan, niin suvaitkaahan minulle vielä suurempi röyhkeys: pyytämään teiltä anteeksi… Ja, todellakin, tekisi minun hyvin mieleni näyttää teille toteen erehtyneenne siitä, mitä minuun tulee…
— Se on teille hyvin vaikea…
— Miksikä niin?
— Siksi, ett'ette te käy meillä, ja nämä tanssijaiset eivät, luultavasti, tule usein uudistumaan.
"Se merkitsee", arvelin minä, "että heidän ovensa ovat minulta iäksi suljetut".
— Kuulkaapas, neiti, sanoin minä hiukan harmissani, — katuvaa rikollista ei pidä koskaan hylätä; epätoivosta voi hän ruveta kahta rikollisemmaksi…ja silloin…
Ympärillämme olevien nauru ja kuiske pakotti minua kääntymään ja lopettamaan fraasini. Muutaman askelen päässä minusta seisoi joukko miehiä, ja heidän keskellänsä rakuuna-katteini, joka oli julistanut vihamielisiä hankkeita armasta neitiä vastaan; hän näytti olevan erittäin tyytyväinen, hykersi käsiään, nauroi ja iski silmää tovereille… Yht'äkkiä läksi heidän joukostaan pitkäviiksinen ja punanaamanen herra hännystakissa, suunnaten neitiä kohden horjuvat askelensa: hän oli, näet, juovuksissa. Tultuaan hämmästyneen neidin eteen, pani hän kätensä selän taakse, loi häneen sumean harmaat silmänsä ja lausui käheällä diskantilla:
— Permettez… noh, ja vielä mitä!… suoraan sanoen; minä angasheeraan teidät masurkkaan…
— Mitä te haluatte? sanoi neiti vapisevalla äänellä, heittäen ympärilleen rukoilevan katseen. Voi toki! kaukana oli hänen äitinsä, eikä lähellä ollut yhtäkään hänen tuttavia kavaljeeriaan; eräs ajutantti taisi nähdä kaikki, mutta hän piiloutui väen joukkoon päästäksensä pois juttuun joutumatta.
Mitä siis? sanoi juopunut herra, iskettyään silmää rakuuna-katteinille, joka rohkaisi häntä viittauksillaan: — vai ettekö suvaitse? — Vaan minullapa taas on kunnia angasheerata teitä pour mazure… Luulette, ehkä, minun olevan juovuksissa? Se ei tee niin mitään!… paljoa paremmin se käypi vain, saatan teitä vakuuttaa…
Minä näin, että neiti oli langeta tainnuksiin pelosta ja harmista.
Minä menin juopuneen herran luo, tartuin jotenkin kovasti hänen käteensä ja, katsottuani terävästi hänen silmiinsä, pyysin poistumaan — sillä, lisäsin minä, neiti lupasi jo kauan sitten tanssia masurkkaa minun kanssani.
— No, mitäs sille voin?… toisen kerran sitten! sanoi hän naurahtaen ja vetäytyi häväistyjen toveriensa luo, jotka veivät hänet toiseen huoneesen.
Palkinnoksi sain syvän, lumoavan katseen.
Neiti meni äitinsä luo ja kertoi hänelle kaikki: tämä haki minut muiden joukosta ja kiitti. Hän sanoi minulle tunteneensa äitini ja olleensa hyvä ystävä puolelle tusinalle tätiäni.
— En tiedä, kuinka on käynyt, ett'emme ole ennen tutustuneet, jatkoi hän; — mutta tunnustan, että te olette siihen yksin syynä! te vierastatte kaikkia niin, ett'ei moista missään. Toivon, että vierashuoneeni ilma on karkottava teidän sairasmielisyytenne… Eikö niin?
Minä sanoin yhden niitä fraaseja, joita jokaisella täytyy olla varalla tällaisia tilaisuuksia varten.
Fransääsit kestivät kauhean kauan.
Vihdoin kaikui lavalta soitanto; neiti ja minä kävimme istumaan.
Minä en puhunut sanaakaan juopuneesta herrasta, en menneestä käytöksestäni, enkä Grushnitsista. Tuon inhottavan kohtauksen häneen tekemä vaikutus katosi vähitellen; hänen kasvuensa alkoivat loistaa; piloja laski hän oikein sievästi; hänen puheensa oli sukkela, ilman mitäkään sukkeluuden vaatimuksia, vilkas ja vapaa; hänen huomautuksensa välistä syviä… Hyvin epäselvillä sanoilla annoin hänen tietää, että hän jo kauan on minua miellyttänyt. Hän kallisti päätään ja punastui hiukan.
— Te olette oikein kummallinen, sanoi hän sitten, kohotettuaan minuun sametti-silmänsä ja teeskennellysti nauraen.
— Minä en tahtonut teidän kanssanne tutustua, pitkitin minä: — sillä teitä ympäröi liian tiheä joukko ihailijoita ja minä pelkäsin tykkänään siihen katoavani.
— Turhaan pelkäsitte: he ovat kaikki sangen ikäviä.
— Kaikki! todellako kaikki?
Hän katsoi minuun terävästi, ikäänkuin kokien maistella jotakin, punastui sitten taas vähäsen ja lausui viimein varmasti: kaikki!
— Myöskin ystäväni Grushnitski?
— Vai on hän ystävänne? sanoi hän, näyttäen hiukan epäilevältä.
— On.
— Hän tietysti ei kuulu ikävien luokkaan…
— Vaan onnettomien luokkaan, sanoin minä nauraen.
— Tietysti! Vai teitä naurattaa? Tahtoisin, että te olisitte hänen sijassaan…
— Noh, mikä sitten? Olenhan minäkin ennen ollut junkkarina ja, toden totta, se olikin elämäni parahin aika.
— Onkos hän junkkari? sanoi hän nopeasti ja sitten lisäsi: ja minä luulin…
— Mitä te luulitte?…
— En mitään!… Kuka tuo nainen tuolla?
Nyt käänsi puhe suunnan, eikä siihen enään palannutkaan.
Sitten loppui masurkka, ja me erosimme — näkemään asti. Naiset lähtivät pois. Minä menin syömään illallista ja tapasin Wernerin.
— Ahaa! sanoi hän: vai sillä tapaa! Te, kun ette muuten tahtoneet neidin kanssa tutustua, kuin pelastamalla hänet varmasta kuolemasta.
— Minä tein vielä paremmin, vastasin hänelle, minä pelastin hänet pyörtymästä tanssijaisissa…
— Miten se kävi? kertokaa.
— En; arvatkaahan — te, joka arvaatte kaikki maailmassa!
30 p. Toukokuuta.
Kello seitsemän aikaan iltasella kävelin minä bulevaardilla. Grushnitski, nähtyään minut kaukaa, tuli luokseni; naurettava riemu loisti hänen silmistään. Hän puristi kovasti kättäni ja sanoi traagillisella äänellä:
— Minä kiitän sinua, Petshoorin… Ymmärräthän minua?…
— En; vaan kaikissa tapauksissa ei kestä kiittää, vastasin minä, sillä en omannut tunnollani juuri mitäkään hyväntekoa.
— Kuinka? entä eilen? vai joko olet unhottanut?… Mary on minulle kaikki kertonut…
— Mitä? Onkos teillä nyt jo kaikki yhteistä? yksin kiitollisuuskin?
— Kuule, sanoi Grushnitski hyvin vakavasti: — ole niin hyvä, äläkä tee pilkkaa rakkaudestani, jos tahdot vastakin olla tuttavani… Näethän, minä rakastan häntä hulluuteen asti…ja minä luulen, minä toivon, että hän kanssa minua rakastaa… Minulla on sinulle pyyntö: tulethan sinä tänä iltana heille; lupaa minulle ottaaksesi vaarin kaikki: minä tiedän sinun olevan kokenut näissä asioissa ja tuntevan naiset paremmin kuin minä… Naiset! naiset! kuka heitä käsittää? Heidän hymynsä lausuu aivan toista, kuin heidän katseensa, sanansa lupaavat ja houkuttelevat, mutta äänensä sysää pois… Välistä he paikalla käsittävät ja arvaavat kaikkein salaisimman ajatuksemme, välistä taas eivät ymmärrä mitä selvimpiä viittauksia… Niinpä neiti Marykin: eilen hänen silmänsä hehkuivat rakkautta, minua katsellessaan, tänään ne ovat sumeat ja kylmät…
— Se on, kukaties, seurausta veden vaikutuksesta, vastasin minä.
— Kaikessa sinä näet pahan puolen… materialisti! lisäsi hän ylenkatseella. — Mutta, puhukaamme muista asioista, — ja huonosta kalambuurista kävi hän iloiseksi.
Yhdeksättä käydessä menimme yhdessä ruhtinattaren luo.
Kulkiessamme Veeran ikkunoiden sivu, näin hänet ikkunassa. Me heitimme toinen toisellemme pikaisen katseen. Kohta meidän perästämme astui hän Liigovskien vierashuoneesen. Ruhtinatar esitteli minut hänelle, kuin omaiselleen. Juotiin teetä; vieraita oli paljo; puhe oli yleinen. Minä ko'in olla ruhtinattaren mieleen, pilailin ja sain hänet monta kertaa sydämen pohjasta nauramaan; neitiäkin useasti nauratti, vaan hän pidätti nauruaan pysyäkseen otetussa roolissaan; hän luulee, että raukea muoto sopii hänelle hyvin, ja, kentiesi, hän ei erehdykään. Grushnitski on, näköään, hyvin mielissään, ett'ei iloni tartu neitiin.
Teen juotua menimme kaikki saliin.
— Oletko tyytyväinen kuuliaisuuteeni, Veera? Sanoin kulkiessani hänen ohitsensa.
Hän heitti minuun katseen, täynnä lempeä ja kiitollisuutta. Minä olen tottunut niihin katseisin, mutta muinoin ne olivat autuuteni. Ruhtinatar istutti tyttärensä pianon ääreen; kaikki pyysivät häntä laulamaan jotakin — minä olin vaiti, ja käyttäen hyväkseni häiriötä, menin ikkunan luo Veeran kanssa, joka tahtoi sanoa minulle jotakin meille molemmille hyvin tärkeätä… Sepä olikin — joutavaa!…
Sillä välin harmitti neitiä välinpitämättömyyteni, jonka arvasin eräästä vihaisesta, säkenöivästä katseesta… Oi! minä ymmärrän ihmeen hyvin tuota mykkää, vaan lausehikasta, lyhyttä, vaan pontevaa puhetta!…
Hän rupesi laulamaan; äänensä ei ole ruma, vaan hän laulaa huonosti… muutoin, en minä kuunnellutkaan. Grushnitski taas, nojaten kyynärpäillään pianoon, oikein hautoi häntä silmillään ja tuon tuostakin sanoi puolikovaan: charmant! délicieux!
— Kuulehan, sanoi Veera minulle: — minä en tahdo, että sinä tutustuisit mieheni kanssa, vaan sinun täytyy pyrkiä välttämättä ruhtinattaren suosioon; sinulle se on helppoa, sillä sinä voit kaikki, mitä tahdot. Täällä vain tulemme me näkemään toisemme…
— Vain?…
Hän punastui ja jatkoi: — sinä tiedät, että minä olen orjasi; en koskaan ole osannut sinua vastustaa… ja siitä minua rangaistaan, sillä sinä lakkaat minua rakastamasta! Ainakin tahdon minä säilyttää mainettani… en itseäni varten — sen sinä tiedät varsin hyvin!… Oi! minä pyydän sinua: älä kiusaa, niinkuin ennen, minua tyhjillä epäilyillä ja teeskennellyllä kylmyydellä; minä, ehkä, kohta kuolen, sillä tunnen päivä päivältä heikontuvani… ja, tästä huolimatta, en voi ajatella tulevaa elämätäni, minä ajattelen ainoastaan sinusta… Te, miehet, ette ymmärrä katseen nautintoa, käden puserrusta… vaan minä, minä sen vannon sinulle, minä, ääntäsi kuunnellessani, tunnen sellaista syvää, kummallista autuutta, ett'eivät kuumimmat suutelot voi korvata sitä.
Sillä välin herkesi ruhtinatar Mary laulamasta. Ylistysten hyminää sateli hänelle satelemistaan: minä menin hänen luokseen muiden perästä ja sanoin jotakin hänen äänestään hyvin huolimattomasti.
Hän nyrpisti suutaan, ulotti ala-huulensa ja kävi istumaan hyvin pilkallisen näköisenä.
— Minä olen tästä varsin mielissäni, sanoi hän, semminkin kuin te ette laisinkaan minua kuunnelleet; mutta te, kentiesi, ette rakastakaan musiikkia?…
— Päin vastoin… päivällisen jälkeen erittäinkin.
— Grushnitski on oikeassa; hän sanoo teillä olevan mitä proosallisimman aistin… ja minä huomaan, että te rakastatte musiikkia gastronoomilliselta kannalta.
— Te erehdytte taaskin, sillä minä en ole ollenkaan herkkusuu; minulla on sangen kurja vatsa. Vaan musiikki päivällisen jälkeen nukuttaa, ja ruokalepo on hyvin terveellistä; niinmuodoin rakastan minä musiikkia lääketieteelliseltä kannalta. Iltasella se taas, päin vastoin, liiaksi hermoja kiihdyttää: joko käyn minä liian surulliseksi tahi liian iloiseksi. Kumpikin on rasittavaa, kun ei ole varsinaista syytä suremaan tai iloitsemaan, ja sitä paitsi seurassa suru on naurettava, liiallinen ilo taas sopimaton…
Hän ei kuunnellut loppuun, vaan meni pois ja istui Grushnitskin viereen; he alkoivat puhella keskenään jotakin sentimenttaalista; neiti näkyi vastaavan hänen viisaisin fraaseihinsa jotenkin hajamielisesti ja menestyksettä, vaikka hän kyllä koki olla häntä tarkasti kuulevinaan, sillä Grushnitski katsoi häneen välistä ihmetellen ja tahtoen arvata hänen sisällisen mielenliikutuksensa syytä, joka silloin tällöin kuvastiihen hänen levottomassa katseessaan…