Ja, kuka ties', minä huomenna kuolen!… eikä maailmassa ole yhtäkään olentoa, joka minua täydellisesti ymmärtäisi. Mikä pitää minua pahempana, mikä parempana, kuin minä todella olen… Mikä sanoo: hän oli hyvä poika, mikä taas — hän oli roisto. Ja molemmat ovat väärässä. Maksaako sitten enään vaivaa elää? ja eletään kuitenkin — uteliaisuudesta, jotakin uutta odotellen… Naurattaa ja harmittaa!
* * * * *
Nyt olen jo ollut puolentoista kuukautta N—- linnoituksessa. Maksim Maksiimitsh lähti metsästämään… minä olen yksinäni, ja istua kököttelen ikkunan ääressä; harmaat pilvet ovat peittäneet vuoret juurineen, ja keltaiselta pilkulta näyttää usman läpi aurinko. Ilma on kylmä; tuuli vinkuu ja kolistelee ikkunan luukkuja… Minua ikävyyttää!… Annas kun käyn jatkamaan muistelmiani, joita monet kummalliset tapahtumat ovat keskeyttäneet.
Naurattaa lukiessani viimeistä sivua! — Minä ai'oin kuolla; se oli mahdotonta, sillä minä en ollut vielä tyhjentänyt kärsimysten maljaa, ja nyt tuntuu, että minun on vielä kauan elettävä.
Kuinka selvään ja syvään koko mennyt aikani on valettu muistiini! Ei yhtäkään piirrettä, ei ainoatakaan värettä ole aika huuhtonut pois.
Muistan, ett'en maannut hetkeäkään kaksintaistelun edellisenä yönä. Kauan en minä voinut kirjoittaa, sillä outo levottomuus valtasi minut. Tunnin verran kävelin minä huoneessani, kävin sitten istumaan ja aukasin Walter Skott'in romaanin, "Puritaanit Skotlandissa", joka oli pöydälläni; alussa minä lu'in työläästi, mutta sitten unhotin kaikki, lumoavan kuvitelman viehättämänä…
Vihdoin sarasti. Hermoni rauhoittuivat. Minä katsoin peiliin: himmeä kalpeus peitti kasvoni, jotka vielä kantoivat rasittavan onnettomuuden jälkiä: mutta silmäni, vaikka ruskean varjon ympäröiminä, loistivat ylpeinä ja heltymättöminä. Minä olin itseeni tyytyväinen.
Käskettyäni satuloimaan hevoset, pukeuduin ja juoksin kylpyhuoneesen. Upotessani kylmän-kiehuvaan Narsani-veteen, tunsin sekä ruumiin- että sielun-voimani palajavan, ja minä nousin ammeesta raittiina ja reippaana, ikäänkuin olisin valmistainut tanssijaisiin. Sanokaapa sitten vieläkin, ett'ei sielu riipu ruumiista!…
Palattuani kotiin tapasin luonani tohtorin. Hän oli puettuna säärystimiin, lyhyiseen nuttuun ja tsherkessiläiseen lakkiin. Minä purskahdin nauruun nähdessäni tuon pikkuisen ukko-nysän kauhean isossa karvalakissa: hänellä ei ole muutenkaan sotaisat kasvot, mutta silloin ne olivat vieläkin tavallista pitemmät.
— Mitä te olette noin surullinen, tohtori? sanoin minä hänelle. — Ettekö te ole senkin sata kertaa saattaneet ihmisiä toiseen maailmaan suurimmalla välinpitämättömyydellä? Ajatelkaahan, että minulla on sappikuume, minä voin parantua, ja voin kuollakin; kumpikin on asiain järjestyksen mukaista. Kokekaa pitää minua sairaana, jolla on teille vielä tuntematon tauti — ja silloin uteliaisuutenne herää korkeimmalleen; te voitte tehdä minussa nyt paljon tärkeitä, fysioloogillisia havainnoita… Väkivaltaisen kuoleman odottaminen, eikö se jo ole oikea tauti?
Tämä ajatus hämmästytti tohtoria ja hän muuttui iloiseksi.
Me nousimme hevosten selkään. Werner kävi molemmin käsin kiinni suitsiin, ja sitten lähdettiin. Tuota pikaa ratsastimme linnoituksen ohitse, etukaupungin kautta, ja tulimme rotkoon, jota pitkin käydä suikerteli tie. Se oli puoleksi kasvanut korkeaa heinää ja tuon tuostakin katkaisi sitä kohiseva puro, jonka poikki oli sahesta kuljettava, tohtorin suureksi tuskaksi, sillä joka kerta seisattui hänen hevosensa veteen.
Minä en muista nähneeni helakkaampaa, raikkaampaa aamua! Aurinko vasta pikkaraisen pilkisteli viheriäin huippujen takaa ja, vuodattaen säteittensä ensimäistä lämpöä huolehtuvaan, viileään yöhön, tuotti kaikkiin tunteisin jotakin suloista voipumusta. Rotkoon ei vielä tunkenut vasta heränneen päivättären iloinen katse; se vain kulloitti kallioiden huippuja, jotka molemmilta puolin yllämme riippuivat. Tiheälehtiset peh'ot, jotka niiden syvissä halkeamissa kasvoivat, sirottelivat vähimmästä tuulen löyhkäyksestä hopeasadetta päällemme. Muistan silloin, enemmän kuin ennen konsanaan, rakastaneeni luontoa. Uteliaasti tarkastelin minä jokaista kastehelmeä, joka hytisi leveällä viiniköynnöslehdellä ja josta heijasti miljooneja taivaankaaren säteitä. Ahnaasti tunki katseeni etäiseen autereen, jonne tie katosi kapenemistaan kaveten; siellä kalliot yhä sinisemmiksi ja hirveämmiksi muuttuivat, ja vihdoin ne näkyivät yhdistyvän läpitunkemattomaksi seinäksi. Me ajoimme ääneti.
— Oletteko kirjoittaneet testamenttinne? kysyi yht'äkkiä Werner.
— En.
— Entä jos teidät tapetaan?…
— Perilliset ilmautuvat itsestään.
— Eikö teillä tosiaankaan ole ystäviä, joille tahtoisitte laittaa viimeiset hyväisenne?…
Minä pudistin päätäni.
— Eikö tosiaankaan ole maan päällä naista, jolle tahtoisitte jättää jotakin muistiksi?…
— Tahdotteko, tohtori, vastasin minä hänelle, että aukaisen teille sieluni?… Näette, minä olen jo elänyt sen iän, jolloin kuollessa mainitaan armaansa nimi ja ystävälle säädetään kihara voideltuja tahi voitelemattomia hiuksia. Ajatellessani läheistä ja mahdollista kuolemaa, ajattelen minä vain itseäni; toiset eivät tee sitäkään. Ja armahtakoon Herra niitä ystäviä, jotka minut huomenna unohtavat, tahi, sitäkin pahempi, lukevat minun nimelleni Jumala tiesi mitä kaikkia juoruja, sekä niitä naisia, jotka, toista syleillessään, nauravat minulle, ett'eivät herättäisi sukkamieltä vainajaa kohtaan! Elämän myrskystä olen minä vain saanut muutamia aatteita — enkä yhtäkään tunnetta. Minä punnitsen ja tutkistelen omia intohimojani ja tekojani ankaralla uteliaisuudella, mutta ilman osan ottavaisuutta. Minussa on kaksi ihmistä. Toinen elää sanan täydessä merkityksessä, toinen sitä tutkii ja tuomitsee. Edellinen, kentiesi, tunnin perästä sanoo teille ja maailmalle hyvästi iäksi päiviksi, ja jälkimäinen… jälkimäinen?… Katsokaahan, tohtori: näettekö oikealla kädellä kalliolla kolme ihmismuotoa häämöttävän? Ne ovat kaiketi meidän vastustajamme…
Me laskimme menemään.
Kallion juurella, viidakossa, oli kiinni sidottuna kolme hevosta; me sidoimme myöskin sinne omamme, ja kapusimme itse kapeata polkua myöten kedolle, jossa meitä odottivat Grushnitski, rakuunakatteini ja toinen sekundantti, nimeltä Juhana Ignatjevitsh; hänen sukunimeään en ole koskaan kuullut.
— Me olemme teitä jo kauan odottaneet, sanoi rakuunakatteini iroonillisella hymyllä.
Minä vedin esiin kelloni ja näytin hänelle.
Hän pyysi anteeksi, sanoen kellonsa edistävän.
Muutamia minuutteja kesti tuskallista äänettömyyttä, jonka tohtori vihdoin keskeytti, kääntymällä Grushnitskin puoleen.
— Minun mielestäni, sanoi hän, näytettyänne molemmat olevanne valmiit taistelemaan ja sillä maksettuanne velan kunnian vaatimuksille, voisitte, hyvät herrat, selittäidä ja päättää asian sovinnossa.
— Minä olen valmis, sanoin minä.
Katteini iski silmää Grushnitskille, joka, luullen minun aristelevan, kävi hyvin ylpeän näköiseksi, vaikka siihen asti himmeä kalpeus oli peittänyt hänen poskensa. Siitä pitäen, kuin olimme tulleet, loi hän ensi kerran minuun silmänsä: mutta hänen katseessaan oli jokin levottomuus, joka osoitti sisällistä taistelua.
— Selittäkää ehtonne, sanoi hän, ja kaikki, mitä voin teidän vuoksenne tehdä, olkaa varma…
— Ehtoni ovat, että te nyt julkisesti peruutatte parjauksenne ja pyydätte minulta anteeksi…
— Hyvä herra! minua ihmetyttää, kuinka te uskallatte esittää minulle moisia asioita?…
— Siis ammutaan. Minä kohotin hartioitani.
— Olkoon; mutta ajatelkaahan, että toinen meistä välttämättä tulee tapetuksi.
— Toivon, että se olisitte te…
— Mutta minäpä olen varma vastakohdasta…
Hän joutui hämille, punastui ja rupesi sitten väkinäisesti nauramaan.
Katteini tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään. He kuiskuttelivat kauan. Minä olin tullut paikalle jotenkin rauhaa rakastavalla tuulella, mutta tämä kaikki alkoi minua tuskastuttaa.
Tohtori astui luokseni.
— Kuulkaa, sanoi hän ilmeisellä levottomuudella, te olette varmaankin unhottaneet heidän liittonsa?… Minä en osaa ladata pistuolia, vaan tässä tapauksessa… Te olette kummallinen mies! Sanokaa heille tietävänne heidän hankkeensa — eivätkä he uskalla… Mikä ihmeen halu? he ampuvat, kuin linnun, teidät vialle…
— Olkaa huoleti, tohtori, pyydän teitä, ja vartokaa… Minä kyllä laitan niin, ett'ei heidän puolelleen jää mitäkään etua. Kuiskutelkoot, mitä kuiskuttelevat!…
— Hyvät herrat! tämä käypi jo ikäväksi, sanoin minä heille kovasti.
Ammutaan, jos ampuakseen; teillä oli eilen kyllä aikaa keskustella.
— Me olemme valmiit, vastasi katteini. Asettukaa, hyvät herrat!
Tohtori, suvaitkaa mitata kuusi askelta…
— Asettukaa! kertoi Juhana Ignatjevitsh inisevällä äänellä.
— Vartokaahan! sanoin minä; vielä yksi ehto. Koska me tulemme ampumaan kuoleman kaupalla, niin olemme velvoitetut tekemään kaikki, mitä voimme, että asia pysyisi salassa, ett'eikä sekundanttimme joutuisi siitä vastaamaan. Suostutteko?…
— Aivan kernaasti.
— Siis, kuulkaa, mitä olen miettinyt. Näettekö tuon jyrkän kallion huipulla, oikealla kädellä, kapean, tasaisen kedon? sieltä maahan on noin kolmekymmentä syltä, ehkäpä enemmänkin; alaalla on suippoja kiviä. Kumpikin meistä asettuu aivan partaalle, ja sillä tavoin käypi helppo haavakin kuolettavaksi. Se on varmaankin toiveittenne mukaista, sillä te olette itse määränneet kuusi askelta. Se, joka haavoittuu, kaatuu välttämättä alas ja musertuu murskaksi; kuulan ottaa tohtori ulos, ja silloin on varsin helppoa selittää tämä äkkinäinen kuolema onnettomaksi hyppäykseksi. Me heitämme arpaa, kenen on ensin ammuttava. Lopuksi ilmoitan teille, ett'en toisin taistele.
— Olkoon! sanoi katteini, katsottuaan tarkoittavasti Grushnitskiin, joka nyykäytti päätään suostumisen merkiksi. Hänen kasvonsa muuttuivat vähän väliä. Minä panin hänet tukalaan tilaan. Ampuessaan tavallisilla ehdoilla, hän olisi voinut tähdätä jalkaani, helposti minua haavoittaa ja siten tyydyttää kostonsa liiaksi raskauttamatta omaa tuntoaan; mutta nyt hänen oli joko ampuminen ilmaan, tahi rupeaminen murhaajaksi, tahi vihdoin heittäminen katala aikeensa alistumalla minun kanssani samanlaisen vaaran alle. Sillä hetkellä en olisi tahtonut olla hänen sijassaan. Hän vei katteinin syrjään ja alkoi puhua hänelle jotakin hyvin innokkaasti. Minä näin, kuinka hänen sinistyneet huulensa värisivät, mutta katteini kääntyi hänestä pois halveksivalla hymyllä. — Hullu! sanoi hän Grushnitskille jotenkin kovaan: sinä et ymmärrä mitään!… Lähtekäämmehän, hyvät herrat!
Kapea polku kävi ylös jyrkkäydelle pensaiden välitse. Kallion lohkareet muodostivat epävakaisia astimia noissa luonnon portaissa, ja me aloimme kavuta niitä myöten tarttuen kiinni pensaisin.
Grushnitski kävi edellä, hänen jäljessään sekundanttinsa ja sitten tohtori ja minä.
— Minä ihmettelen teitä, sanoi tohtori, puristaen kovasti kättäni. — Antakaas koetella valtasuonta!… Ohoo! aivan kuni kuumeessa!… mutta kasvoista ei huomaa mitään… silmätkin kiiluvat tavallista kirkkaampina.
Samassa tulla rapisi pieniä kiviä jalkojemme eteen. Mitä se on? Grushnitski oli kompastunut; oksa, johon hän oli tarttunut, taittui, ja hän olisi vierinyt alas selälleen, ell'eivät hänen sekundanttinsa olisi saaneet hänestä kiinni.
— Olkaa varoillanne! huusin minä hänelle, älkää liian aikaiseen langetko; se on paha enne. Muistakaa Juulius Caesaria!
Tulimme siitä sitten esiin pistävän kallion huipulle, keto oli hienolla hiekalla peitetty, ikäänkuin varten vasten kaksintaisteluksi. Ympärillä vuorien kukkulat, lukemattoman lauman kaltaisina, likistyivät toisiinsa, hälveten aamun kultaiseen huuruun, ja etelässä kohosi valkoisena möhkäleenä Elborus sulkien jäähuippujen jonon, joiden välissä jo juosta harhaeli idästä tulvanneita kultaisia pilviä. Minä astuin kedon reunalle ja katsoin alas. Päätäni oli vähällä pyörryttää; siellä, alahalla, näytti kolkolta ja kylmältä, kuin haudassa; sammaliset kivikärjet, joita myrsky ja aika olivat alas syösneet, odottivat saalistaan.
Keto, jossa meidän piti ampua, oli melkein kolmion muotoinen. Esiin pistävästä kulmasta mitattiin kuusi askelta ja päätettiin, että se, jonka ensin oli kohtaaminen vihollisen tulta, käy seisomaan ihan kulmaan selin kuiluun päin; joll'ei hän tule tapetuksi, niin vastustajat vaihtavat paikkoja.
Minä päätin jättää kaikki edut Grushnitskille; minä tahdoin koettaa häntä, ja voihan hänen sielussaan syttyä kipene jalomielisyyttä — ja silloin olisi kaikki parhain päin kääntynyt; mutta itserakkaus ja luonteen heikkous saivat voittoriemun!… Minä tahdoin itselleni täyden oikeuden olemaan häntä säälimättä, jos sallima minua armahtaa. Kukapa ei ole tehnyt sellaisia sopimuksia omantuntonsa kanssa?
— Heittäkää arpaa, tohtori! sanoi katteini.
Tohtori otti taskustaan hopearahan ja kohotti sen ylös.
— Risti! huusi Grushnitski nopeasti, niinkuin se, jonka yht'äkkiä ystävä survauksella on herättänyt.
— Ruunu! sanoin minä.
Raha kiekahteli ja putosi helisten alas; kaikki juoksimme katsomaan.
— Te olette onnellinen, sanoin minä Grushnitskille. Teidän on ampuminen ensin! Mutta muistakaa, ell'ette minua tapa, niin minä en hairahda —; en, Jumal'auta!
Hän punastui; hänen oli häpeä tappaa aseeton mies. Minä katsoin häntä terävästi silmiin; tuokion minusta näytti, että hän heittäytyy jalkojeni juureen ja rukoelee anteeksi; mutta käykös tunnustaminen tuommoista katalaa yritystä?… Hänellä oli enään vain yksi keino — ampua ilmaan. Ja minä olin varma hänen niin tekevän! Sitä voi estää ainoastaan ajatus, että minä vaadin toista taistelua.
— Nyt! kuiskasi minulle tohtori, tempoen hihastani; ell'ette nyt sano meidän tietävän heidän aikeensa, niin kaikki on hukassa. Katsokaa, hän jo lataa… ell'ette te mitään sano, niin minä itse…
— Ei millään mokomin, tohtori! vastasin minä, pidellen häntä kädestä. Te pilaatte kaikki, te annoitte minulle sananne olevanne sekaantumatta… Mitä teillä siinä on tekemistä? Kukaties, minä tahdonkin tulla tapetuksi…
Hän katsoi minuun ihmetyksellä.
— Vai niin, se on toista!… mutta älkää minua syyttäkö toisessa maailmassa…
Katteini oli sillä välin ladannut pistuolit ja antoi toisen Grushnitskille hymyillen ja kuiskaten hänelle jotakin korvaan, toisen minulle.
Minä asetuin kedon kulmaan, ponnistaen kovasti vasempaa jalkaani kiveä vasten ja kumartuen hiukan eteenpäin, ett'en kaatuisi taaksepäin, jos saisin helpon haavan.
Grushnitski asettui vastapäätä minua ja, merkin annettua, kohotti pistuolin. Hänen polvensa vapisivat. Hän tähtäsi suoraan otsaani.
Selittämätön vimma rupesi kiehumaan povessani.
Yht'äkkiä laski hän alas pistuolin suun ja, muuttuen vaaleaksi, kuin palttina, kääntyi sekundanttinsa puoleen:
— En voi, sanoi hän kumealla äänellä.
— Pelkuri! vastasi katteini.
Laukaus pamahti. Kuula hipaisi polveani. Ehdottomasti astuin minä muutaman askelen eteenpäin, pikemmin poistuakseni äyräältä.
No, veli Grushnitski, vahinko, että hairahdit! sanoi katteini. Nyt on sinun vuorosi, asetu! Syleile minua ensin, me emme enään näe toisiamme! He syleilivät; katteini voi tuskin pidättää nauruaan. — Älä pelkää, liitti hän, viekkaasti katsottuaan Grushnitskiin, tässä maailmassa on kaikki mitätöntä… Suo siellä, vetelä täällä, vastaranta kaikkialla!
Sanottuaan sopivalla mahtipontisuudella tämän traagillisen fraasin, meni hän paikalleen. Juhana Ignatjevitsh, kyynelet silmissä, syleili myöskin Grushnitskia, joka sitten jäi yksin minua vastaan. Vieläkin koen itselleni selittää, mitä lajia tunnetta silloin kiehui povessani: siinä oli sekä harmia loukatusta itserakkaudesta että ylenkatsetta, ja häijyyttä, joka syntyi ajatellessani, että mies, joka siinä niin vakuutettuna, niin levollisena ja röyhkeänä katseli minua, kaksi minuuttia sitten, alistamatta itseään mihinkään vaaraan, tahtoi tappaa minut kuin koiran, sillä, vähän kovemmin jalkaan haavoitettuna, olisin välttämättä kaatunut alas kalliolta.
Minä katselin häntä vähän aikaa terävästi silmiin, kokien huomata edes pientä katumuksen haametta. Mutta minusta näytti, kuin hän olisi pidättänyt hymyään.
— Minä neuvon teitä ennen kuolemaa rukoilemaan Jumalaa, sanoin minä hänelle silloin.
— Älkää huoliko enemmän minun sielustani, kuin omastannekaan. Pyydän teitä vain: ampukaa pikemmin.
— Te ette siis peruuta herjaustanne? ettekä pyydä minulta anteeksi?…
Miettikää hyvin: eikö omatuntonne sano teille mitäkään?
— Herra Petshoorin! huusi rakuunakatteini. Te ette ole tulleet tänne ripittämään, pyydän teitä huomauttaakseni… Lopettakaamme pikemmin, sillä joku sattuu ajamaan rotkossa — ja näkee meidät.
— Hyvä! Tohtori, tulkaa tänne.
Hän tuli, tohtori raukka! Hän oli vaaleampi kuin Grushnitski kymmenen minuuttia sitten.
Seuraavat sanat lausuin minä tahallani harvaan, kovaan ja selvään, kuin kuoleman tuomion:
— Nämä herrat ovat, luultavasti kiireissään, unhottaneet panna luotia pistuoliini. Pyydän teitä lataamaan sen uudestaan — ja hyvin!
— Se ei ole mahdollista! huusi katteini; se ei ole mahdollista! Minä latasin molemmat pistuolit. Olisiko tuosta luoti vierinyt ulos… Se ei ole minun vikani! — Ja teillä ei ole oikeutta lataamaan uudestaan… ei mitäkään oikeutta… Se on aivan vastoin sääntöjä; minä en suvaitse…
— Hyvä! sanoin minä katteinille. Jos niin on, niin ampukaamme me samoilla ehdoilla.
Hän joutui hämille.
Grushnitski seisoi alla päin, hämmästyneenä ja synkeänä.
— Anna heidän olla! sanoi hän vihdoin katteinille, joka tahtoi temmaista pistuolin tohtorin kädestä. — Tiedäthän itse heidän olevan oikeassa.
Turhaan teki katteini hänelle kaikenlaisia merkkejä. — Grushnitski ei ottanut niitä huomatakseenkaan.
Sillä välin oli tohtori ladannut pistuolin ja antoi sen minulle.
Nähtyään sen, katteini sylkäsi ja polki jalkaansa.
— Pöllö sinuakin on, veliseni! sanoi hän: koko mokoma pöllö!… Kun kerran luotit minuun, niin tottelekin sitten kaikessa… Se on sulle parahiksi! Kuole siihen sitten, kuin kärpänen… Hän kääntyi ja mutisi pois mennessään: "ja yhtä kaikki se on aivan vastoin sääntöjä".
— Grushnitski! sanoin minä, vielä on aikaa. Peruuta panettelusi, ja minä annan sinulle kaikki anteeksi. Sinun ei onnistunut peijata minua, ja sillä on itserakkauteni tyydytetty. Muista, että olemme ennen olleet ystäviä.
Hänen kasvonsa leimahtivat, silmänsä kiiluivat.
— Ampukaa! vastasi hän. Minä halveksin itseäni, teitä minä vihaan. Ell'ette minua tapa, niin minä salakkali yöllä murhaan teidät. Meillä ei ole molemmilla maan päällä sijaa.
— Minä laukaisin…
Kun savu oli hajonnut, ei Grushnitskia ollut kedolla enään. Tomu vain häilyi keveänä patsaana kuilun partaalla.
Kaikki huudahtivat yhteen ääneen.
— Finita la comedia! sanoin minä tohtorille. Hän ei vastannut mitään, vaan kääntyi kauhistuneena pois.
Minä kohotin hartioitani ja kumarsin Grushnitskin sekundanteille.
Laskeutuessani alas polkua myöten, huomasin kallioiden halkeamien välitse Grrushnitskin verisen ruumiin. Ehdottomasti peitin minä silmäni.
Irroitettuani hevoseni, lähdin käyten ajamaan kotia. Sydämelläni lepäsi kivi. Aurinko näytti minusta himmeältä, sen säteet eivät minua lämmittäneet.
Tällä puolen etukaupunkia käänsin oikealle rotkoon. Ihmismuoto raskautti minua, minä tahdoin olla yksin. Suitset löyhässä, alla päin, ajoin minä kauan, ja tulin vihdoin aivan tuntemattomaan paikkaan. Minä käännyin takasin ja aloin etsiä tietä. Aurinko jo laskeutui, kun minä lähestyin Kislovodskia, runneltuneena, runneltuneella hevosella.
Palvelijani ilmoitti Wernerin käyneen minun luonani ja antoi minulle kaksi kirjettä, toisen häneltä, toisen… Veeralta.
Minä aukaisin ensimäisen, joka oli seuraavaa sisältöä:
"Kaikki on järjestetty, niin hyvin, kuin suinkin. Rujostunut ruumis tuotiin tänne, luoti otettiin ulos. Kaikki luulevat onnettoman kohtauksen olleen syynä hänen kuolemaansa. Komendantti ainoastaan, joka luultavasti tiesi teidän riidastanne, pudisti päätään, vaan ei sanonut mitään. Ei mitään todisteita löydy teitä vastaan, ja te voitte maata rauhassa, jos voitte… Hyvästi."
Pitkään aikaan en saattanut au'aista toista kirjettä… Mitäpä hän kirjoittanee?… Raskas aavistus kuohutti sieluani.
Kas tässä kirje, joka sanasta sanaan on lähtemättömäksi uurtunut muistiini:
"Kirjoitan sinulle täydessä vakuutuksessa, ett'emme koskaan enään näe toisiamme. Erotessani sinusta muutama vuosi sitten, ajattelin samoin, mutta taivas näki hyväksi koetella minua toistamiseen; minä en kestänyt tätä koettelua, heikko sydämeni lannistui jälleen tutun äänen alle… ethän sentähden halveksi minua — ethän? Tämä kirje on oleva samalla jäähyvästini ja tunnustukseni; minä olen velvoitettu sanomaan sinulle kaikki, mitä sydämelleni on keräytynyt siitä saakka, kuin se sinua rakastaa. Minä en käy sinua syyttämään, sillä sinä olet kohdellut minua niin, kuin joka mies ainakin olisi tehnyt. Sinä rakastat minua, kuin omaisuuttasi, kuin keskenään vaihtuvien ilojen, myrskyjen ja murheiden lähdettä, joita paitsi elämä on ikävä ja yksitoikkoinen. Sen minä alussa ymmärsin… Mutta sinä olit onneton, ja minä uhrasin itseni, toivossa sinun joskus arvostelevan uhraustani ja joskus ymmärtävän sitä syvää hellyyttä, joka ei riippunut mistäkään ehdoista. Siitä saakka on aikaa pitkältä kulunut, ja minä olen tunkenut kaikkiin sydämesi salaisuuksiin… olen vakuuttainut, että se oli turhaa toivomista. Minusta tuntui katkeralta! Mutta rakkauteni kasvoi yhteen sieluni kanssa; se himmeni, vaan se ei sammunut".
"Me eroamme iäksi, mutta voit olla vakuutettu, ett'en koskaan ole rakastava toista, sillä sinulle on sieluni ammentanut kaikki aarteensa, kyynelensä ja toivonsa. Se, joka kerran on sinua rakastanut, ei voi ilman jotakin ylenkatsetta katsoa muihin miehiin, ei sillä, että olisit heitä parempi, ei, ei! vaan sinun luonnossasi on jotakin erityistä — sinulle yksistään omituista, jotakin kopeaa ja salamielistä, äänessäsi, mitä hyvänsä puhuisitkin, on voittamaton valta; ei kukaan osaa niin alituisesti pyrkiä rakastetuksi, ei kenessäkään ole pahe niin viehättävä, ei kenenkään katse lupaa niin paljo autuutta, ei kukaan osaa paremmin käyttää etujansa, eikä kukaan voi olla niin todellisesti onneton, kuin sinä, sillä ei kukaan ko'e niin paljo vakuuttaa itselleen vastakohtaa".
"Nyt minun täytyy selittää sinulle syy pikaiseen lähtööni; se näyttänee sinusta vähäpätöiseltä, sillä se koskee yksinään minua".
"Tänä aamuna tuli mieheni luokseni ja kertoi sinun riidastasi Grushnitskin kanssa. Nähtävästi kasvoni hyvin muuttuivat, sillä hän katseli minua kauan ja terävästi silmiin; minä olin vähällä langeta tainnoksiin ajatellessani, että sinun on tänään taisteleminen ja että minä olen siihen syypää; minä luulin tulevani hulluksi… Mutta nyt, kun minä kykenen aprikoimaan, olen varma, että sinä jäät elämään. Mahdotonta, että sinä kuolisit ilman minua, mahdotonta! Mieheni käveli kauan huoneessa; en tiedä, mitä hän minulle puhui, enkä muista, mitä minä hänelle vastasin… varmaan sanoin hänelle sinua rakastavani… Muistan vain, että hän puhelumme lopuksi solvaisi minua kauhealla sanalla ja meni ulos. Minä kuulin, kuinka hän käski valjastamaan vaunut… Nyt olen jo kolme tuntia istunut ikkunan ääressä ja odottanut palaustasi… Mutta sinä elät, sinä et voi kuolla!… Vaunut ovat melkein valmiit… Hyvästi, hyvästi… Minä olen kadotettu — mutta vähät siitä! Jospa voisin olla varma, että sinä minua aina muistat — en sano enään rakastat — en, vaan muistat… Hyvästi; joku tulee… täytyy piiloittaa kirje…"
"— Eikö niin? Ethän sinä rakasta Maryä? Ethän sinä häntä nai? — Kuule, sinun täytyy tehdä minulle tämä uhraus; minä olen sinun tähtesi kadottanut kaikki maailmassa…"
Kuin mieletön juoksin minä portaille, hyppäsin tsherkessiläisen hevoseni selkään, jota talutettiin pihalla, ja laskin täyttä karkua Pjätigorskin tietä myöten. Armahtamatta ajoin minä uupunutta hevostani, joka korskuen ja vaahdoten kiidätti minua kivistä tietä pitkin.
Aurinko oli jo kätkeytymäisillään mustaan pilveen, joka lepäsi läntisten vuorien selänteillä. Rotkossa tuli pimeä ja kostea. Jymeästi ja yksitoikkoisesti ulvoi Podkuumok, kivien poikki kulkuansa ohjaten. Minä ratsastin, hengästyen kärsimättömyydestä. Ajatus, ett'en tapaisi häntä Pjätigorskissa, jyskytti, kuni vasaralla, sydäntäni. Tuokion, vielä tuokion nähdä hänet, jättää hyvästi ja puristaa hänen kättään… Minä rukoilin, kiroilin, itkin, nauroin… ei, ei mikään voi kuvata levottomuuttani, toivottomuuttani!… Mahdollisuudesta kadottavani hänet ainaiseksi, kävi Veera minulle kalliimmaksi kaikkia maan päällä, kalliimmaksi elämää, kunniaa, onnea! Jumala tiesi, mitkä kummalliset, mitkä raivoisat mietteet päässäni kihisivät… Ja sillä välin minä vain armahtamatta ajaa kiidättelin. — Mutta aloinpa tuosta huomata, että ratsuni raskaammin hengittää; pari kertaa se jo kompastuikin tasaisella tiellä. — Oli vielä viisi virstaa Essentukkiin — kasakka-kylään, jossa voin istua toisen hevosen selkään.
Kaikki olisi ollut pelastettu, jos ratsullani olisi riittänyt voimia vielä kymmeneksi minuutiksi! Mutta, kohotessaan pienestä notkosta, vuorilta tultaessa, jyrkässä käänteessä, se kaatua rojahti maahan. Minä hyppäsin ketterästi alas, tempoelin suitsista nostaakseni sitä — vaan turhaan; tuskin huomattava huokaus lähti sen kiristettyjen hammasten välitse ja muutamain minuuttien perästä se heitti henkensä. Minä jäin yksin arolle, kadotettuani viimeisen toivoni; minä koettelin mennä jalkaisin jalkani hervahtivat; päivän vaivoista ja unettomuudesta vaipuneena minä lankesin märälle nurmelle ja rupesin itkemään, kuin lapsi.
Ja kauan makasin minä liikkumattomana katkerasti itkien, pidättämättä kyyneliäni ja nyyhkytystäni. Minä luulin sydämeni pakahtuvan. Lujuuteni, kylmäverisyyteni oli haihtunut, kuin huuru. Sielu heikkoni, järki vaikeni, ja jos joku olisi silloin nähnyt minut, olisi se halveksien kääntynyt pois.
Kun öinen kaste ja vuorituuli olivat virkistyttäneet tulista päätäni, tulivat ajatukseni tavalliseen järjestykseen ja minä ymmärsin, että oli hyödytöntä ja järjetöntä ajaa kadonnutta onnea. Mitä minä vielä tarvitsin? — hänet nähdä? — miksikä? eikös kaikki ollut väliltämme loppunut? Yksi katkera jäähyväis-suudelma ei rikastuta muistojani, ja sen jälkeen on eroaminen vain vaikeampi.
Minusta oli sentään hyvää, että voin itkeä. Muutoin siihen, kukaties', oli syynä sortuneet hermot, valvottu yö, kaksi minuuttia pistuolin suun edessä ja tyhjä vatsa.
Kaikki oli parahaksi! Tämä uusi kärsimys teki minuun onnellisen käänteen. Itkeminen on terveellistä, ja sitä paitsi, luultavasti, en seuraavanakaan yönä olisi silmiäni ummistanut, ell'en olisi ratsastanut ja ollut pakotettu paluumatkalla käymään viisitoista virstaa.
Minä tulin takasin Kislovodskiin kello viisi aamulla, heittäydyin vuoteelleni ja nukuin Napoleonin unta Vaterloon tappelun jälkeen.
Herättyäni oli ulkona jo pimeä. Minä istuin avonaisen ikkunan ääreen, aukaisin nuttuni — ja vuorituuli vilpotteli rintaani, joka ei vielä ollut rauhoittunut väsymyksen raskaasta unesta. Kaukana toisella puolen jokea, sitä varjostavien lehmusten tuuheiden latvojen läpi, pilkotteli tulia linnoituksen ja kylän rakennuksista. Meidän pihalla oli kaikki hiljaa, ruhtinattaren huoneuksessa oli pimeä.
Tohtori astui sisään; hänen otsansa oli rypistynyt, ja vastoin tavallisuutta hän ei ojentanut minulle kättä.
— Mistä tulette, tohtori?
— Ruhtinatar Liigovskajalta; hänen tyttärensä on sairas — hermojen heikonnusta… Mutta asia on, näette, se, että esivalta jo aavistaa, ja, paikka ei mitään varmaa voi näyttää toteen, niin kuitenkin neuvon teitä olemaan varoillanne. Ruhtinatar sanoi minulle tänään tietävänsä teidän ampuneen hänen tyttärensä tähden. Hänelle on kaikki kertonut tuo ukko… mikäs se onkaan? Hän oli läsnä teidän kahakassanne ravintolassa. Minä tuin teitä edeltämään. — Hyvästi. Kentiesi emme enään toisiamme näe; teidät lähetetään jonnekin.
Hän seisattui kynnykselle. Hänen teki mieli puristaa kättäni… ja jos minä olisin näyttänyt äänelle siihen vähintäkin halua, niin olisi hän heittäytynyt kaulaani; mutta minä olin kylmä, kuin kivi, ja hän meni ulos.
Semmoiset ne ovat kaikki ihmiset! Edeltä käsin he tietävät teon pahat puolet, auttavat, neulovat, vieläpä sen hyväksyvätkin, nähdessään toisen keinon mahdottomuuden — mutta sitten viruttavat kätensä ja kääntyvät nureksien pois siitä, joka oli rohkea ottamaan päällensä vastaavaisuuden koko kuorman. Kaikki ne ovat semmoisia, kaikkein paraimmat, kaikkein viisaimmatkin.
Saatuani seuraavana aamuna korkeimmalta virastolta käskyn lähtemään
N—- linnoitukseen, poikkesin jäähyväisille ruhtinattaren luo.
Hän kummastui, kun hänen kysymykseensä, oliko minulla hänelle mitäkään tärkeätä sanottavaa, vastasin, että toivotan hänelle onnea y.m.
— Mutta minun täytyy puhua kanssanne hyvin tähdellisiä asioita.
Minä kävin ääneti istumaan.
Näkyi, ett'ei hän tietänyt, mistä alkaa; hänen kasvonsa rusottuivat, hänen pulleat sormensa naputtelivat pöytään; vihdoin alkoi hän katkonaisella äänellä näin:
— Kuulkaa, monsieur Petshoorin, minä, luulen että te olette kunnon mies.
Minä kumarsin.
— Olenpa siitä varmakin, jatkoi hän, vaikka teidän käytöksenne on hiukan epäilyttävä, mutta teillä saattaa olla syitä, joita en tunne, ja niitäpä teidän pitää nyt minulle uskoa. Te olette puolustaneet tytärtäni parjauksesta, olette ampuneet hänen tähtensä — siis olette panneet henkenne uhalle… Älkää vastatko, minä tiedän, ett'ette sitä tunnusta, sillä Grushnitski on tapettu (hän teki ristin merkin). Jumala antaa hänelle anteeksi — ja, toivon, teille myös… Tämä ei koske minuun… minä en tahdo teitä soimata, sillä tyttäreni, vaikka viattomasti, on ollut siihen syynä. Hän on sanonut minulle kaikki… luullakseni, kaikki; te selititte hänelle rakkautenne… hän tunnusti teille omansa (ja ruhtinatar huo'ahti raskaasti). Vaan hän on sairas, ja minä olen varma, ett'ei se ole tavallista tautia! Salainen suru kuolettaa hänet; hän ei tunnusta, mutta olen varma teidän olevan siihen syypää… Kuulkaa: te luulette, ehkä, minun hakevan arvo-asteita, ääretöntä rikkautta — luopukaa luulostanne, minä tahdon vain tyttäreni onnea. Nykyinen asemanne ei ole kadehdittava, mutta se voipi parantua. Teillä on omaisuutta, teitä tyttäreni rakastaa, ja hän on niin kasvatettu, että hän tuottaa onnea miehelleen. Minä olen rikas, hän on ainoa lapseni… Sanokaa, mikä teitä pidättää?… Nähkää, minun ei olisi pitänyt teille tätä kaikkea puhua, mutta minä luotan sydämeenne, kunniaanne — muistakaa, minulla on yksi tytär… yksi ainoa…
Hän rupesi itkemään.
— Ruhtinatar, sanoin minä, minun on mahdoton teille vastata, suvaitkaa minun puhutella tytärtänne kahden kesken…
— En koskaan! huudahti hän nousten tuolilta kovasti liikutettuna.
— Kuinka tahdotte, vastasin minä, tehden lähtöä.
Hän mietistyi, teki minulle merkin kädellään, että odottaisin, ja meni ulos.
Kului viisi minuuttia; sydämeni sykki kovasti, mutta ajatukseni olivat rauhalliset, pääni kylmä; kuinka hyvään etsinkin povestani rakkauden kipenettä armasta Mary'ä kohtaan, niin olivat ahkeroimiseni turhia.
Silloin ovi aukeni ja hän astui sisään. Herra Jumala! kuinka hän oli muuttunut siitä asti, kuin en ollut häntä nähnyt — ja oliko siitä kauan?
Käytyään keskelle huonetta hän huojahti; minä hypähdin seisoalle, annoin hänelle käteni ja talutin hänet tuoliin.
Minä seisoin hänen vastassaan. Me olimme kauan vaiti; hänen suuret silmänsä, täynnä selittämätöntä surua, näkyivät etsivän silmistäni jotakin toivon kaltaista; hänen vaaleat huulensa kokivat turhaan hymyillä, hänen hennot kätensä, yhdistettyinä hänen sylissään, olivat niin laihat ja kuuleat, että minun tuli häntä sääli.
— Neiti, sanoin minä, te tiedätte minun teille nauraneen? Te varmaan halveksitte minua.
Hänen poskillaan näkyi tautimainen puna.
Minä jatkoin: niinmuodoin te ette voi minua rakastaa.
Hän kääntyi pois, nojasi kyynärpäänsä pöytään, peitti silmänsä, ja minusta näytti, että niissä kiilsi kyyneliä.
— Herra Jumala! lausui hän tuskin huomattavasti.
Tuopa kävi sietymättömäksi: vielä kotvan ja minä olisin langennut hänen jalkainsa juureen.
— Siis itse näette, sanoin minä, mitä suinkin lujalla äänellä ja teeskennellyllä hymyllä: itse näette, ett'en voi teitä naida. Jospa te sitä nyt tahtoisittekin, niin pian sen katuisitte. Haasteluni äitinne kanssa on pakottanut minua selittäimään teille näin avonaisesti ja näin törkeästi; toivon hänen olevan erehdyksissä; teidän on helppo häntä siitä poistaa. Näettehän, että minä teidän silmissänne näyttelen mitä kurjimpaa ja ilettävimpää roolia, vieläpä sen tunnustan — siinä kaikki, mitä voin teille tehdä. Kuinka paha luulo tahansa teillä minusta olisikin, niin minä sille alistun… Näettekö, että olen kehno teidän rinnallanne?… Eikö niin, että, jospa minua olettekin rakastaneet, tästä pitäen ylenkatsotte minua?…
Hän kääntyi minuun päin, kalpeana kuin marmori, hänen silmänsä vain loistivat ihmeellisesti.
— Minä vihaan teitä!… sanoi hän.
Minä kiitin, kumarsin kunnioituksella ja menin pois.
Tunnin perästä kiidätti kuriiritroikka minua Kislovodskista. Muutaman virstan päässä Essentukista näin tien varrella virman ratsuni ruumiin; satulan olivat, luultavasti, ohitse kulkevat kasakat ottaneet ja, sen paikalla, istui kaksi korppia. Minä huo'ahdin ja käännyin pois.
Ja nyt täällä, tässä ikävässä linnoituksessa, minä usein kysyn itseltäni, miettiessäni mennyttä aikaa: miksi en tahtonut astua tälle salliman avaamalle tielle, jossa minua odotti hiljaiset ilot ja sielun rauha?… Vaan minä en olisi sopinut sen kohtalon kanssa! Minä olen kuin merimies, joka on syntynyt ja kasvanut yhteen myrskyihin ja tappeluihin, ja rannalle heitettynä hän ikävöi ja nääntyy, kuinka hyvänsä häntä houkuttelisikin varjoisa lehto, miten tahansa paistaisikin rauhan aurinko; päivät pitkät hän kävelee hiekkarannalla, kuuntelee vyöryvien aaltojen yksitoikkoista loisketta ja tähystelee utuiseen kaukaisuuteen, nähdäkseen, eikö siellä, sillä vaalealla rai'alla, joka erottaa sinisen syvänteen harmaista hattaroista, haamota kaivattu purje, joka, alussa kalalokin siiven kaltaisena, sitten vähitellen eriää lakkapäiden vaahdosta ja tasaisesti tulla laskettaa lähemmäksi autiota satamaa…
III.
Sallimaan Uskoja.
Minä, näette, kerran satuin oleskelemaan kaksi viikkoa eräässä kasakka-kylässä, vasemmalla siivellä, jossa myöskin majaeli pataljoona jalkaväkeä. Iltasin kokoontuivat upsierit vuorotellen toinen toisensa luo korttia lyömään.
Kerran, bostoniin kyllästyneinä, kortit pöydän alla, tulimme istuneeksi hyvin kauan majuori S—-in luona; puhelu oli, vastoin tavallisuutta, hauska. Juteltiin siitä, että meidänkin joukossa löytyy monta, jotka, niinkuin Muhamettilaiset, uskovat ihmisen kohtalon muka olevan taivaassa kirjoitetun; jokainen kertoi kaikenlaisia kummallisia tapauksia pro tai contra.
— Hyvät herrat! kaikki tämä ei todista mitään, sanoi vanha majuori, — eihän teistä ole kukaan ollut läsnä noissa kummallisissa tapauksissa, joilla te vahvistatte mielipiteitänne.
— Tietysti, ei kukaan, sanoivat monet, mutta me olemme kuulleet luotettavilta ihmisiltä…
— Mitä joutavia! sanoi muudan: — missä ne luotettavat ihmiset ovat, jotka ovat nähneet luettelon, missä meidän kuolemamme hetki on määrätty?… Ja jos tosiaan edeltämääräystä eli predestinationia on, niin mitäs varten sitten meille on annettu tahto, järki? Miksi meidän pitää tehdä tili teoistamme?
Silloin eräs upsieri, joka istui huoneen nurkassa, nousi seisoalle ja, lähestyen verkalleen pöytää, heitti kaikkiin rauhallisen ja juhlallisen katseen. Hän oli syntyänsä Serbialainen, niinkuin hänen nimestään näkyi.
Luutnantti Wuulitshin ulkonäkö vastasi täydellisesti hänen luonteesensa. Pitkä vartalo, tumman veriset kasvot, mustat hiukset, mustat, terävät silmät, iso, vaan säännöllinen nenä — hänen kansansa ominaisuus — surullinen ja kylmä hymy, joka alituisesti harhaeli hänen huulillaan — tämä kaikki ikäänkuin yhdistyi antamaan hänelle erinomaisen olennon muodon, joka ei voi tasata ajatuksiaan ja tunteitaan salliman hänelle antamain toveriensa kanssa.
Hän oli urhoollinen, väitteli harvoin, mutta pätevästi, eikä uskonut kenellekään sydämensä- ja koti-salaisuuksiaan. Viiniä hän ei juonut melkein ensinkään. Nuoria kasakka-tyttöjä — joiden viehkeyttä on vaikea käsittää, ell'ei ole heitä nähnyt: — hän ei koskaan armastellut. Puhuttiinpa sentään, ett'ei everstin rouva ollut aivan välinpitämätön hänen kuvailevista silmistään; mutta siin' ei ollut naurun paikka, jos siitä vain Wuulitshille mainittiin.
Oli ainoastaan yksi kiihko, jota hän ei salannut — kiihko kortinlyöntiin. Viheriäisen pöydän ääressä hän unhotti kaikki, ja tavallisesti hän hävitti; mutta alituiset onnettomuudet vain kiihdyttivät hänen itsepäisyyttään. Kerrottiin, että hän kerran sotaretkellä oli yöllä heitellyt pankkia päänalaisella; silloin oli onni häntä kauheasti kannattanut. Yht'äkkiä kuului laukauksia, lyötiin hätärumputusta, kaikki hyppäsivät pystyyn ja tarttumaan aseisin. "Pane va-pankki!" [s.o. onnenkaupan-peleissä koko rahapanoksen, joka on pöydällä, peliin jättäminen. Va la banque!] huusi Wuulitsh, nousematta ylös, eräälle mitä kiihkeimpiä punkteerajoita. — Seitonen seisoo! vastasi hän, juostessaan pois. Huolimatta yleisestä häiriöstä, jakoi Wuulitsh pankkipidoksen; kortti tulikin.
Kun hän ilmestyi riviin, niin siellä jo parasta kättä aika lailla ampua paukutettiin. Wuulitsh ei huolinut kuulista eikä Tshetshentsien kalvoista, vaan haki tuon onnellisen punkteeraajan.
— Seitonen tuli! huusi hän nähtyään hänet vihdoin tarkk'ampujien rivissä, jotka alkoivat ahdistaa vihollista ulos metsästä, ja, mentyään lähemmäksi, otti hän kukkaronsa ja lompakkonsa ja antoi ne onnelliselle, huolimatta hänen vastustelemisestaan maksun sopimattomuudesta. Täytettyään tämän vastenmielisen velvollisuuden, syöksi hän eteenpäin, viehätti jälkeensä sotamiehet ja aina tappelun loppuun asti mitä kylmäverisimmästi ampueli Tshetshentsien kanssa.
Kun luutnantti Wuulitsh astui pöydän ääreen, niin kaikki vaikenivat, odottaen häneltä jotakin omituista esiytymistä.
— Hyvät herrat! sanoi hän (hänen äänensä oli levollinen, vaikka tavallista matalampi): — hyvät herrat, mitä turhista kiistoista? Te tahdotte todisteita? Minä esittelen teille koettelemaan minun kanssani, voiko ihminen omavaltaisesti säätää elämästään, vai onko jokaiselle edeltäkäsin määrätty surman hetki… Kuka haluaa?
— En minä, enkä minä! kaikui joka taholta. — Kummallinen mies! kaikkiahan päähänsä pistääkin!…
— Esittelen vedon, sanoin minä piloillani.
— Mistä?
— Minä sanon, ett'ei ole edeltämääräystä, sanoin minä, karistaen pöydälle pari kymmenkuntaa kultarahoja — kaikki, mitä minulla oli taskussani.
— Lyödään, vastasi Wuulitsh kumealla äänellä. — Majuori, te olette tuomarina: kas tässä viisitoista kultarahaa; loput viisi te olette minulle velkaa ja te teette minulle ystävyyden lisäämällä ne tähän.
— Hyvä, sanoi majuori; vaan minä, todella, en ymmärrä, mitä asia koskee, ja kuinka ratkaisette riidan?…
Wuulitsh meni ääneti majuorin makuuhuoneesen; me seurasimme häntä. Hän astui seinän luo, jolla riippui aseita, ja otti umpimähkään yhden erikokoisten pistuolien joukosta. Me emme häntä vielä ymmärtäneet; mutta kun hän jännitti kauan ja karisti ruutia sankille, niin moni ehdottomasti huudahti ja tarttui häneen kädestä.
— Mitä sinä teet? Kuule, se on mielettömyyttä! huusivat hänelle.
— Hyvät herrat! sanoi hän harvaan, irroittaen kätensä, kuka tahtoo maksaa minusta kaksikymmentä kultarahaa?
Kaikki olivat vaiti ja syrjäytyivät.
Wuulitsh meni toiseen huoneesen ja istahti pöydän ääreen; kaikki seurasimme hänen jäljessään. Hän viittasi meille, että kävisimme istumaan piiriin. Ääneti tottelimme me häntä; ja silloin sai hän meistä jonkinmoisen salaisen vallan. Minä katsoin häntä terävästi silmiin, mutta hän vastasi levollisella ja liikkumattomalla katseella koettelevaa silmäystäni, ja hänen vaaleat huulensa hymyilivät; vaan, huolimatta hänen kylmäverisyydestään, näkyi, mielestäni, kuoleman sinetti hänen kalpeilla kasvoillaan. Minä olen huomannut — ja monet vanhat sotilaat ovat huomaustani vahvistaneet — että usein sen ihmisen kasvoilla, jonka täytyy kuolla muutamain tuntien perästä, on joku kummallinen välttämättömän kohtalon leima, niin että tottuneen silmän on vaikea erehtyä.
— Te kuolette tänään! sanoin minä hänelle. Hän kääntyi pikaisesti minuun päin, vaan vastasi harvaan ja rauhallisesti:
— Ehkä kuolen, ehkäpä en… Sitten kääntyi hän majuoriin päin ja kysyi, oliko pistuoli ladattu? Majuori hämmennyksissään ei muistanut varmaan.
— Olehan jo tuossa, Wuulitsh! huusi joku. Varmaankin se on ladattu, sillä se riippui lähellä päänalusta; mikä himo sitten suottailemaan!…
— Tuhmaa pilaa! puuttui siihen toimen.
— Weikkaan viisikymmentä ruplaa viittä vastaan, ett'ei pistuoli ole ladattu! huusi kolmas.
Lyötiin uusi veto.
Minua kyllästyttivät niin pitkät menot. — Kuulkaa, sanoin minä, joko ampukaa tahi ripustakaa pistuoli entiselle paikalleen, ja menkäämme levolle.
— Tietysti, huusivat monet: — menkäämme maata.
— Hyvät herrat! pyydän teitä seisomaan paikoillanne! sanoi Wuulitsh pannen pistuolin suun otsaansa vasten.
Kaikki ikäänkuin kivettyivät. — Herra Petshoorin, lisäsi hän, ottakaa ja heittäkää kortti ylös.
Minä otin pöydältä, muistan sen nytkin, hertta ässän ja heitin ylös. Huokuminen lakkasi kaikilta. Kaikkien silmät, kuvaten pelkoa ja jotakin epämääräistä uteliaisuutta, lensivät pistuolista tuhoisaan korttiin, joka, kiepotellen ilmassa, verkalleen laskeutui alas; samassa, kuin se koski pöytään, laukasi Wuulitsh hanan… raksahus!
Jumalan kiitos! huusivat useat; se ei ole ladattu…
— Katsotaanhan sentään, sanoi Wuulitsh. Hän jännitti jälleen hanan, tähtäsi lakkiin, joka riippui ikkunan yläpuolella; laukaus pamahti — savu täytti huoneen; kun se oli hajonnut, otettiin lakki alas: se oli keskeltä läväisty ja luoti syvällä seinässä.
Vähään aikaan ei kukaan voinut sanoa sanaakaan. Wuulitsh pani hyvin rauhallisesti kukkaroonsa kultarahani.
Ruvettiin siitä miettimään, miksi ei pistuoli lauennut ensi kerralla. Mikä väitti, että sankki luultavasti oli tukossa, mikä kuiskasi, että ruuti ensin oli kostea ja että Wuulitsh sitten karisti uutta; mutta minä vakuutin, että jälkimäinen oletus oli väärä, sillä minä koko ajalla en heittänyt silmiäni pistuolista.
— Te olette onnellinen pelissä! sanoin minä Wuulitshille…
— Ensi kerran elämässäni, sanoi hän, itsetyytyväisesti hymyillen. —
Tämä on parempi pankkia ja shtossia.
— Sen sijaan hiukan vaarallisempaa.
— Entä nyt? Joko alatte uskoa edeltämääräystä?
— Uskon; vaan en ymmärrä sittenkään, miksi minusta näytti, että te välttämättä kuolette tänään…
Tuo mies, joka vast'ikään aivan tyynellä mielellä oli tähdännyt otsaansa, säpsähti silloin äkkiä ja hämmentyi.
— Jopa tätä riittääkin! sanoi hän nousten ylös. Vetomme loppui ja teidän huomautuksenne eivät minusta näytä nyt olevan paikallaan…
Hän otti lakkinsa ja läksi pois. Se näytti minusta kummalliselta — eikä syyttä.
Kohta lähtivät kaikki kotihinsa, mikä mitenkin juttuen Wuulitshin oikuista ja, luultavasti, yksimielisesti kutsuen minua itsekkääksi, sillä minä olin lyönyt vedon miehen kanssa, joka tahtoi ampua itsensä; niinkuin hän ei ilman minutta olisi löytänyt sopivaa tilaisuutta…
Minä palasin kotia tyhjiä kujia myöten. Täytenä ja punaisena, kuin tulipalon heijastus, alkoi kuu näyttäytyä erikorkuisten talojen takaa. Tähdet loistivat rauhallisina tumman sinisellä taivaan la'ella, ja minusta näytti naurattavalta, muistellessani, että muinoin löytyi sangen viisaita ihmisiä, jotka luulivat noiden taivaan kappalten ottavan osaa meidän mitättömiin riitoihimme maakaistaleesta tahi jostakin keksitystä oikeudesta. Ja kuinkas kävi? Nuo lamput, jotka, heidän mielestään, olivat sytytetyt ainoastaan heidän taistelujansa ja riemujansa valaisemaan, palavat entisellä loistollaan, vaan niiden halut ja toivomukset ovat yhdessä heidän kanssaan kauan sitten sammuneet, kuin tuli, jonka huoleton matkustavainen on metsän rinteesen virittänyt! Vaan minkä tahdon voiman antoi sentään heille se vakuutus, että koko taivas lukemattomine asujamineen katselee heitä, mykällä kyllä, vaan toki muuttumattomalla osanottavaisuudella!… Mutta me, heidän kurjat jälkeisensä, jotka kuljeskelemme maan päällä ilman vakuutusta ja uljuutta, ilman huvitusta ja pelkoa, paitsi sitä ehdotonta kammoa, joka kouristaa sydäntä ajatellessa välttämätöntä loppua, me emme kykene enään suuriin uhrauksiin ihmiskunnan edistyksen, emmekä edes oman onnemmekaan eteen, sillä me tunnemme sen mahdottomuuden, ja, niinkuin esi-isämme heittäytyivät hairahduksesta toiseen, niin mekin, välinpitämättöminä, astumme epäilyksestä epäilykseen, omaamatta, niinkuin he, mitäkään toivetta tai edes sitä epämääräistä, vaikka voimallista nautintoakaan, jonka sielu kohtaa jokaisessa taistelussa ihmisten tai salliman kanssa…
Ja paljo muita sellaisia mietteitä kulki mielessäni; minä en niitä pidättänyt, sillä en rakasta pysähtyä mihinkään abstraktilliseen ajatukseen, ja mitäpä siitä lähteekään?… Ensi nuoruudessani minä olin haaveksija; minä rakastin vuorotellen milloin synkkiä, milloin iloisia kuvia, joita levoton ja ahnas kuvitus minulle piirusteli. Vaan mitä siitä minulle on jäänyt? — väsymys vain, niinkuin yöllisen taistelun jälkeen painajaisen kanssa, ja sekava muisto täynnä sääliä. Tuohon turhaan taisteluun ammensin minä sieluni innon ja tahtoni lujuuden, jotka ovat varsinaiselle elämälle välttämättömiä. Minä astuin tähän elämään elettyäni sen jo ajatuksissani, ja minun kävi ikäväksi ja inhottavaksi, niinkuin sen, joka lukee huonon mukailun hänelle jo kauan sitten tutusta kirjasta.
Tämän illan tapahtuma teki minuun jotenkin syvän vaikutuksen ja kiihdytti hermojani. En tiedä varmaan, uskonko nyt edeltämääräystä vai enkö, vaan sinä iltana vahvasti uskoin. Todistus oli sattuva, ja, huolimatta siitä, että nauroin esi-isillemme ja heidän avuliaalle tähtitieteellensä, jouduin tahtomattani heidän raitiollensa; vaan minä seisatuin ajallani tällä vaarallisella tiellä ja, pitäen sääntönä olla mitäkään suoraan kumoamatta ja mihinkään sokeasti luottamatta, heitin metafysiikan syrjään ja aloin katsella jalkojeni eteen. Sellainen varovaisuus oli aivan paikallaan, sillä minä olin vähällä langeta, tölmäistyäni jotakin paksua ja pehmoista, vaan nähtävästi elotonta vastaan. Minä kumarruin — kuu paistoi jo suoraan tielle — ja mitäs näen? edessäni makasi sika, joka oli miekalla kahtia halaistu… Tuskin ennätin minä sitä katsastaa, kun kuulin askelten kapsetta, ja kaksi kasakkaa juoksi kujasta. Toinen tuli luokseni ja kysyi, olinko nähnyt juopunutta kasakkaa, joka ajoi takaa sikaa. Minä ilmoitin, ett'en ollut kasakkaa nähnyt, vaan osoitin hänen raivoisan urhoollisuutensa onnetonta uhria.
— Koko ryökäle! sanoi toinen kasakka, annas kun vain päihtyy ohrajuomasta, niin jo ottaa ja murentaa, mitä vain tielle sattuu. Lähtekäämme, Jeremeejitsh, etsimään häntä; sitoa hänet pitää, muutoin…
He menivät pois ja minä jatkoin matkaani suuremmalla varovaisuudella, ja pääsin vihdoin onnellisesti asuntooni.
Minä asuin vanhan alaupsierin luona, jota rakastin hänen hyvän luonteensa, ja erittäinkin hänen sievän tyttärensä Nastjan vuoksi.
Nastja, turkki korvissa, odotti minua, tavallisuuden mukaan, veräjällä; kuu valaisi hänen suloiset huulensa, jotka olivat käyneet sinisiksi yöllisestä pakkasesta. Nähtyään minut, hän hymähti, vaan minulla ei ollut aikaa häntä varten. "Hyvästi, Nastja!" sanoin minä ohikulkiessani. Hän oli vastata minulle jotakin, mutta huo'ahti ainoastaan.
Minä lukitsin jälkeeni huoneen oven, sytytin kynttilän ja kävin vuoteelle, mutta tällä erää antoi uni odottaa itseään tavallista kauemman. Itä jo alkoi vaaleta, kun minä nukuin, vaan, näköään, ei taivas sallinut minun tänä yönä maata tarpeekseni. Kello neljä aamulla koputti kaksi nyrkkiä ikkunaani. Minä hyppäsin ylös. "Mitä se on?"… "Nouse ja pane päällesi!" huusi minulle muutamat äänet. Minä hätäkättä pukeuduin ja menin ulos. "Tiedätkö, mitä on tapahtunut?" sanoi minulle yhteen ääneen kolme upsieria, jotka olivat tulleet minua noutamaan; he olivat kalpeat, kuin kuolema.
— Mitä?
— Wuulitsh on tapettu.
Minä ällämästyin.
— Tapettu juuri! jatkoivat he. — Joutukaa!
— Minnekä niin?
— Tiellä kuulet.
Ja me läksimme. He kertoivat minulle kaikki, mitä oli tapahtunut, ja liittivät jos joitakin huomautuksia kummallisesta edeltämääräyksestä, joka oli pelastanut hänet välttämättömästä kuolemasta puolen tuntia ennen surmaansa. Wuulitsh oli kulkenut yksin pimeätä katua, häntä kohti oli karannut juopunut kasakka, joka oli si'an kuoliaksi silpunnut, ja olisi ehkä mennyt sivuitse, huomaamatta häntä ell'ei Wuulitsh yht'äkkiä olisi seisattunut ja sanonut: "ketä sinä etsit, veli kulta?" — "Sinua!" vastasi kasakka, iski häntä miekalla ja viilsi hänet olkapäästä melkein sydämeen asti kahtia… Molemmat kasakat, jotka olivat tulleet minua vastaan ja ajoivat murhaajaa takaa, olivat saapuneet paikalle, nostaneet ylös haavoitetun, vaan hän oli jo viimeisensä hengen vedossa ja sanoi ainoastaan: "hän on oikeassa!" — Minä yksin käsitin näiden, sanojen himmeän merkityksen, sillä ne tarkoittivat minua; minä olin tahtomattani ennustanut poloiselle hänen kohtalonsa; vaistini ei minua pettänyt; minä ihan kuin luin hänen muuttuneista kasvoistansa läheisen lopun sinetin.
Murhaaja oli salpautunut autioon mökkiin kylän perällä. Me menimme sinne. Joukko naisia juoksi itkien samanne päin; siellä täällä hyppäsi myöhästynyt kasakka kadulle, kiiruussa kiinnittäen tikariaan vyöhön, ja juosta ennätti edellemme. Häiriö oli kauhea.
Saavuimme tuosta vihdoin mekin perille ja näimme mökin ympärillä, jonka ikkunat ja luukut olivat sisältäpäin suljetut, seisovan väkeä. Upsierit ja kasakat puhelivat kiivaasti keskenään; naiset itkeä ulisivat, valitellen, voivotellen. Heidän joukostansa pisti silmiini erään ämmän omituiset kasvot jotka kuvasivat mieletöntä epätoivoa. Hän istui paksulla pölkyllä, kyynärpäät polvilla, kannattaen käsillä päätään. Se oli murhaajan äiti. Hänen huulensa liikkuivat ajoittain… lienevätkö soputtaneet rukousta vai kirousta?
Sillä välin oli johonkin päin päätettävä ja rikollinen kiinni otettava.
Minä menin ikkunalle ja katsoin luukun ra'osta sisään. Vaaleana makasi hän lattialla, pistuoli oikeassa kädessä, veristynyt miekka vieressä. Hänen kuvailevat silmänsä kamalasti pyöriä muljottelevat; aika ajoin hän värähteli ja tarttui päähänsä ikäänkuin himmeästi muistutellen eilistä. Suurta päättäväisyyttä minä en nähnyt hänen levottomassa katseessaan ja minä sanoin majuorille, että suotta hän ei käske murtamaan ovea ja anna kasakkojen rynnätä sisään, sillä parempi oli tehdä se silloin, kuin sitten, kuin hän on kokonaan tointunut.
Silloin astui vanha jesauli (kasakka-katteini) ovelle ja mainitsi häntä nimeltä; hän vastasi.
— Synninhän sinä teit, Jefiimitsh veliseni, sanoi jesauli; — niin mitäs tuossa enään muuta, antaudu pois!
— En antaudu! vastasi kasakka.
— Pelkäähän tok' Jumalaa! ethän sinä ole mikään hiiden Tshetshentsi, vaan rehellinen kristitty. Niin, kun kerran synti sinut vietteli, minkäs sille saat: salliman kynsistä ei pääse mihinkään.
— Enkä antaudu! huusi kasakka vihaisesti, ja kuului, kuinka hana naksahteli hänen sitä jännittäessään.
— Mummu, hoi! sanoi jesauli ämmälle: — puhuttelepa poikaasi, ehkä sinua tottelee… Tämähän on vain Jumalan vihoittamista, ja herratkin tuossa jo kaksi tuntia ovat odottaneet.
Ämmä katsoi häneen terävästi ja pudisti päätään.
— Wasili Petroovitsh, sanoi jesauli, astuen majuorin luo: — ei hän antaudu — minä hänet tunnen; jos taas oven murtaa, niin monta miestä hän hengeltä ottaa. Ettekö ennen käske ampumaan hänet? luukussa on leveä rako.
Samassa pälkähti päähäni kummallinen ajatus. Samoin kuin Wuulitshille, juohtui mieleeni koettaa sallimaa.
— Vartokaa, sanoin minä majuorille: — minä otan hänet kiinni elävänä.
Käskettyäni jesaulin puhelemaan hänen kanssaan ja asetettuani ovelle kolme kasakkaa, joiden piti olla valmiit sitä murtamaan ja, merkin annettua, tulemaan avukseni, kiersin minä mökin ympäri ja menin kohtaloani määräävän ikkunan luo; sydämeni sykki kovasti.
— Vai, sinä kirottu! huusi jesauli: — mitä sinä meistä ilveilet, luuletko ehkä, ett'ei sinua voiteta? — Hän alkoi kolkuttaa oveen, minkä jaksoi; tirkistäen ra'osta, seurasin minä kasakan liikkeitä, joka ei odottanut hyökkäystä siltä taholta, — tempasin yht'äkkiä luukun ja syöksin suinpäin ikkunasta sisään. Laukaus kaikui aivan korvani juuressa, luoti repäisi olkaimen; mutta savu, joka täytti mökin, esti vastustajaani löytämästä miekkaa, joka oli hänen vieressään. Minä tartuin hänen käsiinsä; kasakat syöksähtivät sisään ja, vähän ajan kuluttaa, oli rikollinen jo sidottuna ja vartioittuna viety pois. Väki hajosi, ja upsierit onnittelivat minua — kylläpä jostakin.
Kuinkas ei tuommoisesta sitten voisi ruveta sallimaan uskojaksi? Mutta kukas sen varmaan tietää, löytyykö joku vakuutus vai eikö?… Ja hyvin useinkin me pidämme vakuutuksena tunteiden petosta tai järjen erehdystä!!… Minä rakastan epäillä kaikkia; sellainen mielenlaatu ei kuitenkaan haittaa luonteen päättäväisyyttä; päin vastoin, mitä minuun tulee, käyn minä aina rohkeammin eteenpäin, kun en tiedä, mitä edestä löytyy. Eihän kuolemaa pahempaa koskaan tapahdu — eikä kuolemalta niin mihinkään pääse.
Palattuani linnoitukseen, kerroin Maksim Maksiimitshille kaikki, mitä minun kanssani oli tapahtunut ja mille olin ollut vieraana miehenä, sekä halusin tietää hänen mielipiteensä edeltämääräyksestä. Alussa hän ei ymmärtänyt tätä sanaa, mutta minä sen hänelle selitin, niin hyvin kuin voin, ja, silloin hän sanoi, pudistaen tarkoittavasti päätään:
— Kyllä, niinpä vainkin! Sepä se on temppu, joss' on monta mutkaa. Muutoinhan nämä aasialaiset hanat kyllä usein raksahtelevat, jos ovat huonosti voidellut, tahi ell'ei niitä hyvin paina sormella. Totta on, ett'en minäkään rakasta tsherkessiläisiä uurrepyssyjä, ne kun eivät ole meikäläiselle oikein sopivia: perä on niin lyhyt, että nenähän siinä paikalla palaa… Mutta miekathan heillä on semmoiset — että pois tieltä vain!
Sitten lisäsi hän, hiukan ajateltuaan:
— Säälihän on raukkaa… Mutta pirukos hänet riivasi yöllä päihtyneen kanssa puhumaan! Muutoinpa se jo taisi niin olla syntymästään sallittu!…
Enempää minä en voinut urkkia häneltä; hän ylipäänsä ei rakasta metafyysillisiä väittelyjä.