Menevät.
XVI:s KOHTAUS.
Aili, Ahrén, Gryhling.
AILI.
Mitä keskustelitte te täällä minun poissa ollessani?
AHRÉN.
Karhihan se täällä urheili kielensä kanssa.
GRYHLING.
Vahinko, ettet ollut kuulemassa. Olisi siitä sinulle hyötyä ollut. Sillä on kieli hallussaan, sillä pojalla.
AHRÉN.
Lörpöttelee puita heiniä niinkuin keltanokka ainakin.
GRYHLING.
Ei suinkaan! Päinvastoin näkyy hän ymmärtävän hyvinkin asioita.
AILI.
Sen verran kuin minä Karhia tunnen, en toden totta luulisi häntä pelkäksi lörpöttelijäksi. Kyllä hän on teräväjärkinen, ajatteleva nuorukainen.
AHRÉN.
Niinkö arvelet. No, sittenhän te kaksi
Osoittaa Gryhlingiä ja Ailia pilkallisesti.
sovitte hyvin yhteen.
AILI.
Enoni ja minäkö? No, se on tietty.
Ahrén menee verannan ovelle.
Vaikka äiti aina enoa toruu, pidän minä hänestä paljonkin.
Taputtaa Gryhling'iä kädelle.
Ollaanhan me hyviä ystäviä, vai kuinka, eno?
GRYHLING.
Joll'et sinä sisareni tytär olisi, voisi meistä tulla hyvinkin hyvät ystävät.
AILI.
Mitä tarkoitatte?
GRYHLING.
Sinä olet kasvatettu niin kokonaan toisellaisia ihmisiä varten, kuin minä olen, ett'et sinä minua voisi ymmärtää.
AILI.
Minä tahdon oppia tuntemaan sinua.
GRYHLING.
Hm!
AILI.
Mitä se Vilhelm siellä katselee? Oletko loukkaantunut? Fyi, kuinka lapsellinen. Vai oletko mustasukkainen?
AHRÉN.
Mustasukkainen!
AILI.
No, ethän sinä siitä toki loukkaannu, ett'en minä ole ihan samaa mieltä sinun kanssasi, ja uskallan sen sanoa.
GRYHLING.
Jos muistat äitisi oppia, et sano niin.
AILI.
Kuinka?
GRYHLING.
Eikö sinua ole opetettu kaikessa mukaantumaan toisen tahdon alle, ensin äitisi ja sitten —?
AILI.
Sitten?
GRYHLING.
Hm!
AILI.
Aina sinä lopetat tuolla kummallisella "hm".
GRYHLING.
Hm! — Mutta te tahdotte kai olla kahden kesken. — Minä jätän teidät.
AILI.
Ei! Istu vaan täällä. Onhan hauskempi kolmen pakinoida.
GRYHLING.
Hm!
XVII:s KOHTAUS.
Ahrén, Aili.
AHRÉN.
Kuule, Aili, minä tahdon sanoa sinulle vakavan sanan.
AILI.
Leikillisesti.
No!
AHRÉN.
Tämä ei ole mitään leikkiä.
AILI.
Tekeytyy totiseksi.
No, annas tulla!
AHRÉN.
Sinun pitää olla varovainen tuon enosi suhteen.
AILI.
Kummastuen.
Enoni suhteenko varovainen?
AHRÉN.
Katso, sinä et sitä ymmärrä. Hän on entinen upseeri, on elänyt aikoinaan noin "liian vapaasti", hänellä on sanalla sanoen ominaisuuksia, jotka tekevät hänet sopimattomaksi sellaisen nuoren immen kuin sinun luottamusmieheksi.
AILI.
Minä en ymmärrä.
AHRÉN.
Enempää ei sinun ole tarviskaan ymmärtää. Lupaathan noudattaa neuvoani?
AILI.
No, mutta selitähän. Mitenkä on hän elänyt sitten vapaasti? Mitä pahaa siinä on?
AHRÉN.
Hm!
AILI.
Taasen tuo harmillinen, salaperäinen "hm". Tiedätkö, sinä teet minut uteliaaksi. Sanoit nuo sanat "liian vapaasti" niin kummallisella äänellä, että minusta tuntuu niissä piilevän jotakin, jota en ole käsittänyt tähän asti laisinkaan.
AHRÉN.
Upseerit, näetsen, elävät tavallisesti hyvin hurjasti, juovat, lyövät korttia ja muuta sellaista. He ovat huoletonta väkeä, joilla ei ole mitään syvempiä ajatuksia, periaatteita. Heiltä ei neitonen voi mitään hyvää oppia, päinvastoin.
AILI.
Enostani on minulla, Vilhelm kulta, toisellainen ajatus. Hänellä on päinvastoin hyvinkin paljon tuollaisia itsenäisiä ajatuksia, joilla hän useasti saattaa äitinikin hämilleen. Jos hän on aikoinaan juonut ja korttia lyönyt, en minä häntä tuomitse. Ei hän minulle sellaisia opettamaan rupea. Kyllä sinä tuomitset häntä väärin kokonaan.
AHRÉN.
Eikä hänen elämänsä nytkään ole moitteetonta. Päinvastoin liikkuu hänestä pahojakin huhuja.
AILI.
Pahoja huhujako? Millaisia?
AHRÉN.
Hm!
AILI.
Taasen tuo "hm". Se rupeaa rasittamaan minua oikein. Selitähän, millaisia huhuja?
AHRÉN.
Sinä et nyt ole vielä siinä ijässä, siinä asemassa — — Niitä löytyy asioita, joita ei voi nuorelle immelle selittää.
AILI.
Ja saamatta tietää syitä, pitäisi minun ruveta kammoamaan enoani.
Tiedätkö, tuo tuntuu minusta keveimmin sanoen kummalliselta.
AHRÉN.
Se saattaa siltä tuntua, mutta minä en nyt voi pitempiin selityksiin ruveta. Pitäisihän sinun toki luottaa minuun sen verran, että, vaikka en selitäkään syitä, uskot minun vakuutuksestani puhuvan.
AILI.
Niin, kyllä, kyllä. Miksi en minä uskoisi sitä, mutta voithan sinäkin erehtyä. — Ja minusta tuntuu muuten niin luonnottomalta, ettemme me edes saa puhua avoimesti keskenämme mistä asioista hyvänsä. Se aivankuin vieroittaa minua sinusta.
AHRÉN.
Mitäpä me sille voimme, kun se kerran on luvatonta.
AILI.
No emmekö me koskaan saa sellaisista puhua?
AHRÉN.
Kyllä, sitten kun olemme naimisissa.
AILI.
Nousee.
Siis kaikki on suljettu avioliiton verhon taakse.
AHRÉN.
Maailman järjestys on nyt kerran sellainen. — No riittää tällä kertaa.
— Jo on aika lähteä konserttiin.
Menevät.
XVIII:s KOHTAUS.
Gryhling, sitten Emma.
GRYHLING.
Tulee.
No, johan ne ovat menneet. Saapas nähdä, kuinka kauan sitä kevättä kestää. Ei ollut tyhmä sen Hellin ennustus takatalvesta. Oireita näyttää jo alkavan ilmaantua. — Hm! Peijakkaan poika se Karhikin. Pani eukon pään aivan pyörälle saarnoillaan. Niin sitä tuli vaan, kuni vettä syksyiseltä taivaalta. Hm! Tosin vähän lapsellinen! Toisellaiset seuraukset olisi hänen kasvatusopistaan. — Annas kun naiset, nuoret likat, oppisivat kaikki hävyttömät asiat tietämään niinkuin miehetkin, niin kyllä sitä sitten —. Saisi jutellakin kaikista asioista noin suoraan vaan. — Ei olisi se hullumpaa! Silloin ei kiusaisi ihmistä tuo pirullinen siveellisyys, jota täytyy milloin varovasti silitellä, milloin kaartaa kuni äkäistä rakkia. No, silloin kun minä laskettelisin sukkeluuksia, että hörkössä olisi heidän korvansa.
Emma tulee astioita korjaamaan.
GRYHLING.
Itsekseen.
Siksipä saan tyytyä tällaisiin. Näitten kanssa saa olla, kuten tahtoo.
Panee verannan oven kiinni.
No, Emma! Etkö tahdo viiniä?
EMMA.
Ei, kiitoksia.
GRYHLING.
Mitä vielä.
Kaataa.
Skoolataanpas. Olemmehan me hyviä ystäviä.
EMMA.
No, jos herra tahtoo.
Juopi lasin reunasta hiukkasen.
GRYHLING.
Mitä siitä maistelemisesta. Juodaan pohjaan.
EMMA.
No, jos tahdotte.
Juopi pohjaan.
GRYHLING
Pitäähän meidänkin jollain tavoin itseämme huvitella, kun olemme kotiin jäädä saaneet. Käyppäs istumaan tuohon. Ole sinä rouva, minä olen herra.
EMMA.
Kuinka leikkisä herra tänään on.
GRYHLING.
Painaa Emman harteista istumaan sohvaan.
Kas noin!
EMMA.
No, mutta!
GRYHLING.
Kuinka vanha sinä olet?
EMMA.
Toisella kymmenellä.
GRYHLING.
Kas vaan, kuinka sukkela!
Ottaa vyötäisistä Emmaa.
EMMA.
No, mutta herra!
GRYHLING.
Pelkäätkö sinä minua? Olenko minä mielestäsi liian vanha ystäväksesi.
EMMA.
Mutta eihän sovi, että — —
GRYHLING.
Mitä joutavia. Juodaanpas enemmän.
EMMA.
Älkäähän nyt toki!
GRYHLING.
Eikö se ollut hyvää?
Kaataa.
Kas noin!
Antaa Emmalle pikarin käteen.
Juo nyt vaan.
EMMA.
Voi, voi!
GRYHLING.
No, ei tässä nyt auta.
EMMA.
Eihän nuori tyttö saa väkeviä juoda.
GRYHLING.
Juopihan Ailikin.
EMMA.
Se on totta.
GRYHLING.
Kun minä sinulle tarjoan, ei sinun tarvitse mitään pelätä.
Viepi pikarin suulle.
Kas noin!
EMMA.
Juopi.
Minä tulen humalaan.
GRYHLING.
Mitä vielä. Ei tämmöisestä humalaan tulla. — Minä pidän sinusta, tiedätkö, Emma. Sinä olet niin reipas tyttö! Sanoppas, tahtoisitko sinä jotakin. Pyydä minulta jotakin.
EMMA.
Minäkö?
GRYHLING.
Pyydä vaan!
EMMA.
Ettekö te suutu?
GRYHLING.
Mitä vielä.
EMMA.
Itsekseen.
Voi, voi! Jos uskaltaisin.
GRYHLING.
No?
EMMA.
Jos — te — nyt välttämättä tahdotte niin —
Hieroo ujosti lettiänsä.
GRYHLING.
Mitä? Sano vaan.
EMMA.
Niin voisittehan te — — —
GRYHLING.
Anna tulla!
EMMA.
Huomenna on äitini syntymäpäivä.
GRYHLING.
Tahtoisitko ostaa hänelle jotakin. — Sehän on kaunista! — No, mitä tahdot sinä — — Mustan silkkiliinanko tahi — —
EMMA.
No, vaikka. Mutta minua hävettää.
GRYHLING.
Minähän sinulle sitä tarjoan. Siis mustan silkkiliinan. — No, mitä se maksaa. Riittääkö kaksi kymmentä markkaa?
EMMA.
Riittää. Siinä on liikaakin, mutta minä tuon loput takasin.
GRYHLING.
Ei ole tarpeen!
EMMA.
Kiitoksia, hyvä herra luutnantti.
GRYHLING.
Ei sinun tarvitse näin kahden kesken ollessamme minua herraksi nimittää, sano vaan Kalleksi tahi jotain sellaista. —
EMMA.
Voi, kuinka lystikäs te olette. Kalleksiko minä —
GRYHLING.
Niin, mutta minä tahdon ensin palkan lahjasta, ennenkuin sen saat.
EMMA.
Palkanko?
GRYHLING.
Yhden suukkosen.
EMMA.
Ohhoh!
GRYHLING.
Onko se muka liian paljon.
Vetää Emman luokseen.
Ole nyt kiltti vaan.
EMMA.
Äitini on kieltänyt suutelemasta ketään miestä.
GRYHLING.
Äitisi! Niin kaikki äidit kieltävät ja kuitenkin suutelevat kaikki tytöt.
EMMA.
Kaikki tytötkö?
GRYHLING.
Poikkeuksetta!
EMMA.
Se ei ole totta.
GRYHLING.
Enköhän minä tunne paremmin maailmaa kuin sinä.
EMMA.
Mutta eihän Aili ainakaan —
GRYHLING.
Eikö Ahréniakaan?
EMMA.
Niin, omaa sulhastaan?
GRYHLING.
Hän on kihloissa. Siksi saa hän vaan sulhastaan suudella; mutta sinä olet vapaa, sinä!
EMMA.
Mistäpä minä sellaisia asioita ymmärtäisin.
GRYHLING.
Suutelee.
Kas noin!
EMMA.
Voi, voi!
GRYHLING.
Suutelee ja hyväilee.
No, tule nyt minun kamariini, niin saat rahat. Saatpa katsoa minun kauniita kuvakirjojanikin.
EMMA.
Mutta ettehän minulle mitään pahaa tee?
Aikovat mennä.
GRYHLING.
Säikähtää.
Joku tulee. —
Emma menee verannan ovea avaamaan.
GRYHLING.
Itsekseen.
Hyvä alku ainakin!
Menee kamariinsa.
XIX:s KOHTAUS.
Emma, Aili, Ahrén.
Aili ja Ahrén tulevat.
AILI.
Miksi tämän oven lukkoon panit?
EMMA.
En minä — — sitä kiinni pannutkaan. Herra luutnantti sen taisi panna.
AILI.
Vai niin. Kenen kanssa sinä puhuit täällä.
EMMA.
Herra luutnanttihan se — —
AILI.
Rauhallisesti.
Vai niin, vai niin. Minä jo ajattelin.
Emma ottaa tarjottimen, menee.
AHRÉN.
Itsekseen.
Kas vaan Gryhlingiä.
XX:s KOHTAUS.
Aili, Ahrén.
AILI.
Kas niin! Täällä on paljon hauskempi olla. Eikö niin? — Ethän sinä suuttunut minuun ole, Vilhelm.
AHRÉN.
Mitä vielä. Minä vaan kummastelen sinua. Olethan kuin tuulen pyörtämä.
AILI.
No, kun minä nyt olen sellainen.
AHRÉN.
Sanoppas oikein, mistä se pisti päähäsi, ett'et tahdokaan konserttiin mennä.
AILI.
Tahdotko sen tietää.
AHRÉN.
No?
AILI.
Tuumailee.
Mitenkä sen selittäisinkään. No, en keksi sopivaa vertausta. Mutta etkö sinä käsitä, että se harmittaa, kun minut käsketään konserttiin, jossa alinomaa saa käydä — siksi, että minä tahdoin teatteriin päästä. Minä en saa syödä, mitä tahdon, vaan minulle puretetaan niinkuin pienokaiselle.
AHRÉN.
Hm! — No, millä nyt rupeamme itseämme huvittelemaan.
AILI.
Tuleeko sinulle täällä ikävä?
AHRÉN.
No, ei juuri ikävä.
AILI.
Mene sinä vaan toveriesi luoksi, kyllä minä kotona toimeen tulen. On minulla tekemistä.
AHRÉN.
No mitä? Jos saan luvan kysyä.
AILI.
Mitäkö?
Hämillään.
Minä, — minä — soitan, laulan, luen — tahi — tahi —
XI:s KOHTAUS.
Edelliset, Sirkku.
Sirkku tulee verannan ovelle, niijaa nöyrästi.
AHRÉN.
Joka paikkaan ne kerjäläiset! Mitä sinä tahdot?
SIRKKU.
Vähän leipää.
AHRÉN.
Kyökistä sellaista pyydetään.
AILI.
Lähestyy Sirkkua.
Voi sinä pikkuinen olento! Mikä sinun nimesi on?
SIRKKU.
Sirkku.
AILI.
Kenen tyttö sinä olet?
SIRKKU.
Äitini.
AILI.
Eikö sinulla isää ole?
SIRKKU.
Ei!
AILI.
Onko äitisi köyhä?
SIRKKU.
On.
AILI.
Onko sinulla nälkä?
SIRKKU.
On.
AILI.
Itsekseen.
Voi, millainen suloinen olento tuollaisissa repaleissa.
Ääneen.
Tuleppas tänne.
Taluttaa Sirkun tuolin luo, käy itse istumaan.
Tahtoisitko sinä tulla rikkaaksi?
SIRKKU.
Katselee pelottomasti ympärilleen.
Mitä?
AILI.
Tahdotko sinä rikkaaksi tulla?
SIRKKU.
En.
AILI.
Etkö? No, miksikä et?
SIRKKU.
Rikkaat ovat pahoja ihmisiä.
AILI.
Kuka sinulle niin on sanonut?
SIRKKU.
Äiti.
AILI.
Mutta pyydäthän sinä kuitenkin leipää rikkailta,
SIRKKU.
Kun täytyy.
AILI.
Mitä sinä tekisit, jos kuitenkin saisit paljon rahaa?
SIRKKU.
Katsoo suurin silmin Ailiin.
Minä, minä ostaisin leipää äidille, Ellille, Jukalle, Matille ja, ja
Viitasen Maikille ja Pekalle ja —
AILI.
Nauraa herttaisesti.
Voi sinä pikku enkeli!
Ottaa rahaa kukkarostaan.
Vie nyt tämä äidillesi ja pyydä häntä ostamaan ruokaa.
SIRKKU.
Kiitoksia! Voi, voi! Näin paljon! Minä menen äidin luo.
Juoksee pois.
AILI.
Vaipuu ajatuksiin.
Kuinka en ole ennen tuollaisia olentoja huomannut! Tiedätkö, Vilhelm, mitä aion?
AHRÉN.
No?
AILI.
Minä rupean köyhiä lapsia hoitamaan. En tahdo enää toimettomana olla.
AHRÉN.
Uusi päähänpisto!
TOINEN NÄYTÖS.
Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vasemmalle vievän, takimaisen oven vieressä olevalle tuolille on heitetty päällysnuttu.
I:n KOHTAUS.
Aili yksin.
AILI.
Istuu kiikkutuolissa, kirja kädessä.
Kuka tätä viitsii lukea. Mokomaa löröä! Valitsee se äitikin aina viisaudessaan juuri sellaisia kirjoja, jotka minua ei enää huvita. Antaisi edes lukea kelpo kirjoja, kun ei tässä muullakaan saa aikaansa kulumaan. Kun katselee köyhiä, jotka hommaavat ja työtä tekevät leipänsä tähden, niin oikein kateeksi käypi; kun näkee nuorien miehien lukevan ja virkoihin pääsevän, en voi muuta kuin surra, ett'en ole mieheksi luotu. Miksi pitää meidän ylhäisten naisten näin työttöminä, aivan ilman mitään innostuttavaa tointa olla. Tuleehan rikkaus ja sivistys täten vaan kiroukseksi. — — Niin, niin! Kummallinen tämä maailma sentään on. Kaikellaisia kysymyksiä hyörii alinomaa kuni pyörteenä aivoissani. Jos vaikka keneltä kysyn, kaikki he vastaavat samalla tapaa: "Ette te sellaisia asioita ymmärrä." "Te olette vielä liian nuori." Miks'en minä ymmärtäisi niinkuin muutkin. Olenhan huomenna jo 19 vuotias. Mutta lapsi vielä kuitenkin. — Siksikö että olen naimaton neitonen. Jos olisin poika tahi rouva, en olisi enää lapsi. — — Äiti, äiti! Miksi tahdot sinä välttämättä minua lapsena pitää, vaikka en enää lapsi ole. Lapsena opetit minut jo täysi-ikäisten tavoin käyttäytymään! Nyt olen todella täysi-ikäinen, ja sinä tahdot minua lapsena pitää. Mikä ristiriitaisuus! — Kun minä kylven, et uskalla sisään tulla, sillä häveliäisyyteni, hienotunteisuuteni ei muka sitä salli. Minä omaa äitiäni häpeäisin! Niin! Ja kuitenkin on enon albumi täynnä alastomien naisten kuvia. Sitten vasta saan oppia noita heidän salaisuuksiansa tietämään, kun naimisiin pääsen. Niinhän he aina sanovat! Hm! Mitä tekevät sitten mies ja vaimo sellaista, ettemme me tytöt sitä tietää saisi. — Rippikoulussa selitti kirkkoherra puoli tuntia kuudetta käskyä, enkä kuitenkaan ymmärtänyt siitä sanaakaan. — Oh, kuinka minun mieleni tekisi repiä rääsyiksi tuo kiusallinen verho. Miksi emme me tytöt sen taakse katsoa saa, kun naimattomat miehet saavat. Minä tahdon tästä päästä. Tahdon lentää vapauteen, vaikka siivet taittuisivat. Tahdon tietää kaikki, kaikki. Tahdon oppia tuntemaan maailman, jotta voisin sitten sen kimppuhun käydä.
II:n KOHTAUS.
Edellinen, Helli.
HELLI.
Tulee juoksujalassa.
No terve tullut takasin kaupunkiin.
AILI.
Helli!
Heittäytyy kaulaan.
Voi kuinka minä olen sinua kesäaikana ikävöinyt. Minä tarvitsen sinua lähelläni.
HELLI.
Mikä sinua vaivaa?
AILI.
Tyhjyys rinnassa, kahleet jaloissa!
HELLI.
Aili parka! Sinä et ole onnellinen. Kasvosi sen todistavat.
AILI.
En!
HELLI.
Etkö rakasta sulhoasi?
AILI.
Katsoo suurin silmin Helliin.
Ky—yllä!
HELLI.
No, miksi sitten onneton olet?
AILI.
Onhan onnen ensimmäinen ehto tyytyväisyys?
HELLI.
On kyllä.
AILI.
Minä en ole elämääni tyytyväinen. Lapsena olin tyytyväinen, silloin olin myöskin onnellinen.
HELLI.
No, mikä sinut on nyt tänä kesänä niin äkkiä tyytymättömäksi tehnyt?
AILI.
Silmäni ovat auenneet. Minä tunnen itseni orjaksi, jolta oma tahto kielletään. En saa askeltakaan ottaa ilman, että minulle heti huomautetaan: "Ei niin saa tehdä, ei se sovi."
HELLI.
Niin, äitisi taitaa pitää sinua kovalla.
AILI.
Sinä sen kyllä jo aikaa huomasit, mutta et minua herättänyt.
HELLI.
Hm! Enhän voinut teidän perheasioihinne sekaantua.
AILI.
No, kyllähän minä ymmärrän.
HELLI.
Mutta onko sinulla kylliksi tahdon voimaa?
AILI.
On kyllä!
HELLI.
Vapauta itsesi kahleistasi.
AILI.
Kuinka olisi se mahdollista?
HELLI.
Ethän hyväksy äitisi mielipiteitä?
AILI.
En suinkaan.
HELLI.
Mitä sitten muuta kuin asetut häntä vastaan. Ei sinun tarvitse tällaisissa asioissa hänen periaatteitaan noudattaa.
AILI.
Äitiänikö vastaan nousisin! Sitä en toki voi!
HELLI.
Ymmärrä minua oikein. Sinä olet uuden ajan lapsi, äitisi vanhan. Ei hän voi ymmärtää, mitä nykyajan henki oikeana pitää. Hän on siksi liian piintynyt vanhentuneihin tapoihinsa. Samoin kuin tiede, taide, kirjallisuus aina muuttaa suuntansa, parantuu, samaten täytyy meidänkin muuttua, joll'emme tahdo jälelle jäädä. Yhtä vähän kuin voitaisiin väittää, että meidän on maata pidettävä kakkarana, jonka yli aurinko kerran vuorokaudessa vierähtää, siksi että vanhanajan ihmiset niin luulivat, yhtä vähän tarvitsee meidän kaikkea sitä oikeana pitää, mitä vanhat ainoana oikeana pitivät.
AILI.
Tahdotko sinä saada minut epäilemään kaikkia niitä asioita, joita äitini on minut opettanut pyhinä totuuksina pitämään.
HELLI.
En suinkaan! Minä vaan arvelen, ett'ei totuutta voi löytää, ennenkuin kaikkea on epäillyt.
AILI.
No, jos jokainen olisi oikeutettu omin päin kaikkea epäilemään, voisi yksi luulla yhtäällä, toinen toisaalla totuuden löytäneensä.
HELLI.
Pääasia on, että jokainen viimein saa sellaisen vakuutuksen, ett'ei hän sitä voi enää epäillä.
AILI.
Vaikka eri ihmisten vakuutus samasta asiasta olisi kuinka erilainen hyvänsä?
HELLI.
Luonnollisesti. Eiväthän ne voikaan samallaisia olla. Niin on äitisikin laita. Hänellä on omat periaatteensa, mutta ei sinun siksi niitä oikeina tarvitse pitää. Hän tahtoo sinua kasvattaa ahtaudessa, mutta sinä tarvitset vapautta. Ei ole muuta keinoa, kuin että vapaudut siteistäsi. Koetti minunkin äitini minua aikoinaan kesyttää, mutta minä tein kerrassaan lopun niistä yrityksistä.
AILI.
Kuinka vapaa ja raikas sinä sentään olet! Tuo tuntuu minusta niin kummalliselta — samalla aivan kuin unelmalta vaan. Minun luontoni oli näet alkuaan paljon hilpeämpi, vallattomampi kuin sinun. Sinun kouluun tullessasi rupesin jo muuttumaan. Kun minä lapsena pääsin metsään pujahtamaan, tuntui minusta niin suloiselta, tuntui niinkuin rinnaltani olisi paino vierähtänyt. Minä hengitin vapaasti ja liitelin hurjan lailla puulta puulle, kiveltä kivelle. — Mutta sivistys pani kahleet jalkoihini. Minua alettiin opettaa puhumaan niinkuin sivistyneen naisen tulee, minua kiellettiin juoksentelemasta, sillä se ei muka sopinut hienolle neitoselle. Neljätoista-vuotiaana pantiin päälleni entisen lyhyen hameen sijaan epämukava pitkä leninki, jossa en enää saanut pitkiä askeleitakaan ottaa. Oo, kuinka minä kärsin nähdessäni lasten Esplanaadin hietikolla kilpaa juoksevan tahi Kaisaniemen nurmikolla viereksivän! Kuinka olisi mieleni tehnyt poikien kanssa laipiolla ratsastamaan! — Vakaana, totisena sain sen sijaan käydä töpsyttää äitini rinnalla, tohtimatta edes taakseni vilkaista. — Juoksunhaluinen, uppiniskainen koira saadaan nöyrtymään. Oliko ihme sitten, että minä taivuin?
HELLI.
Aili kulta! Ensi kerran kuulen sinun näin puhuvan. Tosin olen huomannut, että sinussa piili jotakin, mutta näin paljoa en voinut aavistaa. Muistathan, kuinka sinua koulussa pilkkasin fröökinämäisyydestäsi! Anna se minulle anteeksi.
AILI.
Siihen oli sinulla täysi syy. Äitini sai minut todellakin niin mielensä mukaisesti veistetyksi, että ansaitsin pilkkaasi. Mutta nyt sinä käsität minua. Tunnen itseni niin onnelliseksi, saadessani nyt sinulle avata sydämmeni. Me tulemme nyt hyviksi ystäviksi.
HELLI.
Olemmehan ennenkin olleet!
AILI.
Se oli toisellaista. Minä tahtoisin, että sinä olisit aina luonani. Sinun vapaa, mutta kuitenkin vakava käytöksesi antaa minulle rohkeutta, se saattaa minut unhottamaan kärsimykseni.
HELLI.
Sinä tiedät nyt tien vapauteen. Seuraa sitä!
AILI.
Niin, minä tiedän sen. — Joku tulee.
HELLI.
Minä kohtasin Esplanaadilla Karhin. Kuultuaan minun tänne tulevan, lupasi hän tulla perässä hetkisen päästä. Ehkä se on hän.
AILI.
No, sepä hyvä! Minä pidän hänestä niin paljon.
HELLI.
Ja minä sitten.
Menevät verannalle päin. Lapsia menee verannan sivuitse.
AILI.
Hoidokkaanihan ne siellä —
HELLI.
Mennään heitä puhuttelemaan.
AILI.
Voi, kuinka minä olen heihin kiintynyt. Jos voisin, kokoaisin luokseni kaikki köyhät lapset.
Menevät.
III:s KOHTAUS.
Sillman yksin.
SILLMAN.
Tulee vasemmalta takaovesta hiipien sisään.
Ei ole ketään! Hihhihhii sen pojan rohkeutta.
Hoksaa päällysnutun.
Tuonko ottaisin? Ei hemmetissä!
Koettaa taskuja.
Täältä ehkä löytäisi leipärahan. Kas!
Vetää ulos hopeaisen kotelon.
Tuo se kelpaa meidän pojalle.
Menee kiireesti pois samaa tietä, taakseen vilkaisten.
IV:s KOHTAUS.
Emma, Gryhling.
EMMA.
Tulee vasemmalta.
Herra Jumala! Mitä pitää minun tehdä? — Mutta miksi en hänelle sanoa voisi. — Niin!
Avaa Gryhling'in oven.
Herra! Saanko tulla sisään?
GRYHLING.
Sisältä.
Et!
Tulee ulos.
Mitä asiata?
EMMA.
Olen jo kauan aikonut sen teille sanoa, mutta aina se on jäänyt.
GRYHLING.
Tulee rauhattomaksi.
No, mitä nyt?
EMMA.
Jollet minua nyt auta, olen hukassa.
GRYHLING.
Mitenkä auta?
EMMA.
Minä pelkään pahinta — tahi oikeammin minä olen varma siitä.
GRYHLING.
Oma asiasi!
EMMA.
Minun oma asianiko! Olenko minä siihen syypää.
GRYHLING.
Kuka sitten?
EMMA.
Kas vaan. Etkö sinä minua narrannut? En minä koskaan olisi langennut, joll'et olisi silloin maalla humalaan juottanut ja viekoitellut.
GRYHLING.
Yhtäpaljon viekoittelit sinä minut.
EMMA.
Minäkö?
GRYHLING.
Niin, juuri sinä. Otithan jo edeltäkäsin keväällä maksun.
EMMA.
Minäkö maksun? Herra Jumala! Nekö 20 markkaa äitini silkkihuiviin?
GRYHLING.
Yhden tekevää, mihin ne käytit. Ja riittää nyt. Mitä minä tein, siitä vastaan, mitä sinä, siitä saat itse vastata.
EMMA.
No mutta olethan sinä seurauksiin ainakin yhtäpaljon syypää kuin minäkin.
GRYHLING.
Nauraa pirullisesti.
Me söimme yhdessä makeata soppaa. Jos sinä siitä kipeäksi tulit, en minä siihen syypää ole.
EMMA.
Mutta olethan sinä, Herran tähden, lapsen isä niinkuin minä olen —
Hyrähtää itkemään.
GRYHLING.
En minä tässä keskellä päivää rupea kanssasi pakinoimaan — — Sinä sait minusta pian tarpeiksesi, pidä nyt huoli kakarastasi!
EMMA.
Vai olisi minun, siksi, että ensi alussa annoin itseni vietellä, pitänyt ruveta sinun jalkavaimoksesi!
GRYHLING.
Silloin olisin sinusta tahi ainakin penikastasi huolen pitänyt.
EMMA.
Ajattelehan toki! Täytyyhän sinun siitä kuitenkin huoli pitää. Sinun lapsesihan se on!
GRYHLING.
Vai täytyy! Todellako!
EMMA.
Joll'et hyvällä suostu, niin pakoitan sinut siihen.
GRYHLING.
Nyt loppuu kärsivällisyyteni!
EMMA.
Ja minun myös!
GRYHLING.
Mene matkoihisi näkyvistäni tahi —
EMMA.
Älä peloittele! — Tuollainen hirviö! Viattomalta, köyhältä tytöltä ryöstit hänen ainoan aarteensa, kunnian, ja kehtaat sitten tuolla tavoin — —
GRYHLING.
Vai niin! Kyllä minä sinulle näytän, kuka tässä — Odota vaan!
Menee verannalle.
EMMA.
Sitä en olisi uskonut.
Menee itkien pois.
V:s KOHTAUS.
Gryhling, Aili, Helli.
Aili ja Helli tulevat.
AILI.
Täällähän on enokin.
HELLI.
Hyvä päivä.
Gryhling antaa äänetönnä kättä.
AILI.
Miksikä, hyvä eno, olet noin totisen näköinen?
GRYHLING.
Hm!
AILI.
Taasen hm! Mikä sinua vaivaa?
GRYHLING.
Ei mikään!
AILI.
Eno kulta, mikä sinun on? Olethan sinä aina niin tyyni ja rauhallinen, ei sinua koskaan näe pahalla päällä, jollei kasvoissasi juuri riemun ilmauksiakaan huomaa. Käyhän nyt tuohon istumaan.
Gryhling käypi istumaan, Aili tulee hänen polvelleen.
Katsoppas minua nyt suoraan silmiin.
Kääntää Gryhlingin pään itseensä päin.
Kas noin! — kyllä siellä pohjalla on jotakin. — No, en minä tahdo olla utelias. Mutta heitä se unholaan, mitä lieneekin.
Silittää poskelle.
Tätä enoani rakastan minä, tiedätkö, Helli, niin suuresti.
HELLI.
Kai hän sen sitten ansaitsee.
AILI.
No se on tietty!
GRYHLING.
Sinä olet sellainen suloinen olento!
Silittää Ailin päätä, nousee, menee päällysnuttunsa luo, etsii taskusta.
Missä se minun sikarikoteloni lienee!
Menee oikealle.
AILI.
Mikä kumma häntä nyt vaivaa? Sinä et taida tuntea vielä oikein häntä.
HELLI.
En ollenkaan. Omituiselta hän vaan tuntuu.
AILI.
Niin, hän on omituinen mies. Vaikka päältäpäin totisen näköinen, ivaa hän mielellään kaikkea. Minusta tuntuu, kuin olisi hänkin tyytymätön oloihimme. Ja se se kiinnittää minut häneen kahta enemmän.
VI:s KOHTAUS.
Edelliset, Karhi, sitten Ahrén.
KARHI.
Tulee.
Hyvä päivä!
AILI.
Terve tullut. Se oli oikein tehty.
KARHI.
Saavuin jo viime viikolla kaupunkiin, mutta en ole tullut teille pistäyneeksi.
AILI.
Painakaa puuta. Mitä kuuluu uutta?
KARHI.
No, eihän tässä juuri sen kummempaa. Olin, kuten tiedätte, koko kesän Kuopiossa. Asuin aivan lähellä kaupunkia eräässä maatalossa. Siellä sain soudella ja käyskennellä yksinäni metsissä, kirja kainalossa.
AILI.
Luitteko kovasti?
KARHI.
Aina vähän. Filosofiiaahan minä koko kesän tutkiskelin.
AILI.
Filosofiiaako! Onko se hauskaa?
KARHI.
No niin erinomaisen! Voi niitä suuria salaisuuksia, niitä ihania aatteita, mitä niistä kirjoista löytää.
AILI.
Te miehet olette onnellisia saadessanne kaikkea sellaista tutkia. Toista on meidän kanssamme.
KARHI.
Kuinka niin?
AILI.
No, jos minä esimerkiksi rupeaisin filosofiiaa lukemaan, niin luulisi äitini minun hulluksi tulleen. Eihän me naiset sellaista lukea saada.
HELLI.
Miksikä ei! Minä olen käynyt usein yliopistossa filosofiian luennoillakin.
AILI.
Sinäkö?
HELLI.
Niin, minä ja useita muitakin tyttöjä.
AILI.
Älä nyt! Etkä ole ennen sitä minulle sanonut? Minä lähtisin niin mielelläni mukaan, jos äitini vaan sallisi, mutta sitäpä hän ei tee. Hän on liian tarkka vanhan ajan sääntöjen noudattaja.
KARHI.
Te siis vastahakoisesti niitä seuraatte?
AILI.
Tietysti! Ne rasittavat minua.
KARHI.
No, mutta herrainen aika! Tiedättekö, jos minä nyt rehellisesti sanon ajatukseni —
AILI.
Sanokaa vaan.
KARHI.
— niin on teissä vika itsessänne.
AILI.
Minussako?
KARHI.
Ei täysi-ikäistä neitoa voi mihinkään pakoittaa.
AILI.
Hyvä teidän on niin sanoa. Olisittepa itse lapsuudestanne asti kasvatettu häkissä istumaan. — Ja katsokaapas vaan kanarialintua. Jos sen päästääkin vapaaksi ulko-ilmaan, niin joutuu se aivan ymmälle. Ei se osaa käyttää hyväkseen vapauttaan.
KARHI.
Mutta jos se näkee muita vapaita, iloisia kanarialintuja, yhtyy se joukkoon ja oppii pian vapautensa arvoa käsittämään.
AILI.
Niin! Minä ymmärrän teitä. Tehkäämme me kolmen liitto. Minä yhdyn teidän vapaasen seuraanne. Tahdotteko?
KARHI ja HELLI.
Riemulla!
AILI.
Ja nyt rupeatte te, herra Karhi, meitä sinuttelemaan.
KARHI.
Kernaasti. Ja tekin nimitätte sitten vaan Teuvoksi minua.
AILI.
No tietysti.
Kättelevät.
HELLI.
Me sinuttelemme toisiamme jo ennestään.
AHRÉN.
Tulee.
Kas vaan, kuinka sydämmellinen kättely.
AILI.
Oo! Sulhonikin siinä. Terve tullut.
AHRÉN.
Tervehtii.
Onko äiti kotona?
AILI.
Ei ole, mutta kyllä hän pian tulee.
AHRÉN.
Itsekseen.
Sen arvasin.
AILI.
Mitä hänestä?
AHRÉN.
Ei juuri mitään erityistä, mutta —
KARHI.
Hellille.
Ehkä jätämme heidät.
HELLI.
Niin, menemme vaikka puutarhaan.
Menevät.
AILI.
Minnekä te —?
AHRÉN.
Ailille.
Antaa heidän mennä. Tahdon puhua kanssasi.
VII:s KOHTAUS.
Aili, Ahrén.
AILI.
No mitäpä sinulla nyt niin vakavia tuumia?
AHRÉN.
Minä käyn suoraan asiaan.
AILI.
Heittäytyy huolettomana sohvaan.
No!
AHRÉN.
Minua eivät miellytä nuo sinun ystäväsi.
AILI.
Pistävästi.
Vai niin!
AHRÉN.
Tahdon siitä syystä ajoissa sinua varoittaa. Sinä olet kokematon tyttö vielä ja annat siksi kaikellaisten aineksien helposti itseesi vaikuttaa.
AILI.
Niinkö luulet!
AHRÉN.
Minä tunnen sinut paremmin kuin sinä itse.
AILI.
Vai niin!
AHRÉN.
Sinä et koskaan voi tulla onnelliseksi aviopuolisoksi, jos avaat korvasi tuon keltanokan hurjille mielipiteille.
AILI.
Millaisia ne sitten ovat?
AHEEN.
Olisihan hän valmis vaikka kumoamaan kokonaan meidän yhteiskuntamme.
AILI.
Ivallisella hymyllä.
Mutta jos minulla oli samallaista halua.
AHRÉN.
Lähestyy.
Älähän nyt ole niin ajattelematon. Muista äitiäsi ja minua.
Käy istumaan sohvalle Ailin viereen.
Äitisi on kasvattanut sinut niin puhtaaksi, niin, — niin — kuinka sanoisinkaan. Hän iloitsee äärettömästi siitä, että hänen on onnistunut kasvattaa sinut juuri sellaiseksi, jommoinen hänen mielestään immen esikuva on. Kuinka voisit sinä turmella hänen vaivaloisen työnsä hedelmät.
Hyväilee Ailia.
AILI.
Mutta minä en voi olla sellainen, kuin hän tahtoo.
AHRÉN.
Muistahan minuakin. Olenhan oppinut sinua kunnioittamaan, ihailemaan juuri sellaisena, jommoiseksi äitisi sinut kasvatti. Tahdotko sinä nyt minun toiveeni murtaa?
AILI.
Onhan sinulla elämä edessä ja maailma auki. Hankit toisen, joka paremmin vastaa toiveitasi.
AHRÉN.
Kuinka voit sinä tuolla tavoin puhua. Nyt olemme toista vuotta kihloissa; minä olen yhä paremmin oppinut sinua tuntemaan, ja rakkauteni on samassa määrässä kasvanut. Sinä olet nyt maailmani, koko tulevaisuuteni. Enhän voi sinutta enää toimeen tulla.
Nojaa päänsä Ailiin.
AILI.
No, etkö sinä voisi sitten enää minua rakastaa, jos minä muuttuisin toisellaiseksi, kuin mikä olen ollut tähän asti?
AHRÉN.
Kyllä! — Mutta minä kärsin kuitenkin, jos näen sinun menettävän kalliimman ominaisuutesi.
Suutelee.
Eikö sinusta tunnu kuitenkin suloiselta istua näin minun rinnallani, sylitysten, kaulatusten.
AILI.
Kuinka kummallista! Äsken vielä kuohui aivoissani uusia ajatuksia, uusia näköaloja. — Nyt haihtuvat ne jo kokonaan. Yksi ainoa suloinen hurmaava tunne vallitsee sielussani. Äsken vallitsivat aivoni, nyt olen kokonaan sydämmeni vallassa….
AHRÉN.
Eikö näin olisi paras aina olla?
AILI.
Hiljaa.
Minkä lähemmäs rintaasi minut painat, sen syvemmälle vaivun tuohon selittämättömään hurmauksen tilaan. Eikö sinustakin siltä tunnu?
AHRÉN.
Kyllä!
AILI.
Ollessani näin, voin sulkea silmäni, unohtaa kaikki tyyni, sinutkin, — tuskin voin mitään ajatellakaan. — Mielikuvitukseni vaan on valloillaan. Se luopi eteeni kaikellaisia ihania kuvia.
AHRÉN.
Minkälaisia?
AILI.
Minä luulen voivani todellakin sen sanoin selittää. On aivan kuin näkisin edessäni taulun, jossa luonto uinuu äänetönnä, hiljaa seisovat puut, värähtämättä järven pinta, kaikki, kaikki on niin hiljaa, — mutta kuitenkin tuntuu siltä, kuin kaikki odottaisi kärsimättömänä jotakin, — aurinkoa. Se rusottaakin jo itäisen taivaan rannalla, ulottuvatpa sen tuliset säteet jo korkeimman koivun latvaan, jossa lehdet vienosti käyvät värähtelemään. — Tuollainen kuva on edessäni.
AHRÉN.
Etkö muista, kuinka lapsena usein näit samallaisia kuvia, heti kun vaan silmäsi ummistit. Ainoastaan onnelliset, viattomat lapset sellaista mielikuvituksen leikkiä näkevät…. Etkö nyt huomaa, kuinka äitisi on sinussa kaikkia lapsen kalliita ominaisuuksia säilyttänyt? Sinä olet lapsi vielä!
AILI.
Herää unelmistaan.
Lapsiko? En ole lapsi enää. Toisellaisia olivat ne kuvat, joita lapsena näin. Viaton ja puhdas olen kyllä, mutta lapsellinen en.
On silitellyt Ahrénin kättä.
Katso, missä on kihlasormuksesi?
AHRÉN.
Itsekseen.
Perhana!
Ääneen.
Olen unohtanut sen sattumalta kotiin pöydälleni… Ole huoletta, ei se sieltä minnekään joudu.
Suutelee. Sitten itsekseen.
Hitto vieköön! Mihin olen sen jättänyt. Kun ei olisi vaan se Elsan riivattu —
EMMA.
Tulee.
Saisinko, neiti, astiat ja lusikat.
Aili ottaa pöydältä avaimet, menee.
AHRÉN.
Minä tulen mukaan.
Menee perässä.
VIII:s KOHTAUS.