language: Finnish

ÄITI

Romaani

Kirj.

GRAZIA DELEDDA

Tekijättären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.

Sinäkin yönä siis Paulo hankkiutui lähtemään ulos.

Viereisestä huoneesta äiti kuuli hänen hiipien kulkevan edestakaisin. Luultavasti hän odotti, että äiti sammuttaisi valon ja menisi levolle, voidakseen huomiota herättämättä poistua huoneestaan.

Äiti todellakin sammutti valon, mutta ei silti mennyt levolle.

Hän istui lähellä ovea puristellen karkean työn tekijän käsiään, jotka vielä olivat märkänä astiain pesusta, ja painoi yhä lujemmin peukaloitaan toisiaan vasten rohkaistakseen mieltänsä. Mutta hetki hetkeltä hänen levottomuutensa kasvoi, karkoittaen toivon, että poika rauhoittuisi ja, kuten ennen, istuutuisi kirjojensa ääreen tai laskeutuisi levolle. Muutamaksi hetkeksi nuoren papin hiipivät askelet todella taukosivat kuulumasta. Ei kuulunut enää muuta kuin myrskyn pauhinaa, jota pienen pappilan takana kohoavan kummun puiden suhina säesti — yksitoikkoista yhtämittaista pauhinaa, joka ikäänkuin kietoi vahvan nuoran yhä kireämmälle talon ympäri yrittäen liikuttaa sitä ja nyhtäistä sen irti perustuksistaan.

Äiti oli jo sulkenut tielle johtavan portin kahdella poikkipönkällä estääkseen paholaista, joka myrskyöinä kuljeksii etsimässä sieluja, tunkeutumasta taloon. Sisimmässään hän ei juuri uskonut tuollaisiin asioihin. Ja katkerana ja hieman ivaillen itseään hän ajatteli, että pahahenki jo oli päässyt sisälle pieneen pappilaan. Johan se joi samasta pikarista kuin hänen Paulonsa ja hääri sen kuvastimen ympärillä, jonka Paulo oli ripustanut ikkunanpieleen!

Taas Paulo kuului liikkuvan. Ehkä hän jälleen seisoi peilin edessä, vaikka kuvastimeen kurkisteleminen on papeilta kielletty. Mutta olihan Paulo jo jonkin aikaa suonut itselleen kaikenlaisia muitakin vapauksia!

Muistihan äiti viime aikoina monesti yllättäneensä poikansa naisen tavoin katsomassa pitkään kuvastimeen, puhdistamassa ja kiilloittamassa kynsiään ja sukimassa hiuksiaan, joiden hän oli antanut kasvaa pitkiksi ja jotka hän kampasi päänlaelle, ikäänkuin olisi tahtonut peittää kaljun täplän, pyhän papillisen merkin.

Lisäksi hän käytti hajuvesiä, puhdisti hampaitaan tuoksuvalla jauheella, jopa silitti kammalla kulmakarvojaankin…

Äiti kuvitteli näkevänsä poikansa edessään sinäkin hetkenä, ikäänkuin heitä erottavaan seinään olisi haljennut rako: kuinka tämä musta puku yllään käveli valkeaksi sivutun huoneensa perällä, pitkän solakkana, melkein liian solakkana, huojuvin askelin ja liikkuen varomattomasti kuin poika, usein liveten ja kompastellen, mutta silti aina pysytellen tasapainossa.

Hänen päänsä näytti hieman isolta ohueen kaulaan verrattuna. Ulkoneva otsa tuntui painavan kalpeita kasvoja, ja rypistetyt kulmakarvat tuntuivat ikäänkuin ainoastaan pakosta kannattavan sitä. Pitkänsoikeat silmät olivat puoliummessa. Lujat poskipäät, iso, paksuhuulinen suu ja vankka leuka tuntuivat niinikään väkinäisesti kannattavan otsan rasittavaa painoa voimatta kuitenkaan vapautua siitä.

Äkkiä Paulo pysähtyi kuvastimen eteen, ja hänen kasvonsa näyttivät kirkastuvan: luomien kohotessa loistavien ruskeiden silmien terät säteilivät kuin timantit.

Äiti iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään poikansa niin kauniina ja voimakkaana. Mutta tämän hiipivät askelet saivat hänen huolensa jälleen hereille.

Paulo lähti ulos, siitä ei enää ollut epäilystäkään. Hän avasi huoneensa oven. Mutta hän pysähtyi taas. Ehkä hän kuulosti, kuuluiko sisähuoneista mitään. Mutta ainoastaan myrsky pieksi edelleen talon ulkoseiniä.

Äidin teki mieli nousta ja huutaa:

— Poikani! Paulo! Jumalan nimessä, jää kotiin!

Mutta hänen tahtoaan väkevämpi voima pidätti häntä. Hänen polvensa vapisivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet vapautua tuosta hornamaisesta voimasta, mutta hän ei saanut jalkojaan liikutetuksi. Kaksi voimakasta kättä tuntui painavan niitä permantoon.

Näin hänen Paulonsa saattoi hiljaa laskeutua pieniä portaita, avata ulko-oven ja lähteä talosta. Ikäänkuin yhdellä ainoalla puuskauksella tuuli tempaisi hänet mukaansa.

Ja vasta nyt äidin onnistui nousta ja sytyttää lamppu, vaikka sekin kävi vaivalloisesti, sillä kun hän raapaisi tikuilla tulta seinästä, ne eivät oikein ottaneet syttyäkseen, jättivät vain punasinerviä juovia seinään. Lopulta pieni messinkilamppu levitti himmeätä valoaan suojaan, joka oli kolkko ja yksinkertaisesti sisustettu kuin palvelijattaren huone. Äiti avasi oven ja kumartui ulos kuuntelemaan. Häntä vapisutti. Hänen vartalonsa oli kuin yhdestä ainoasta puupökkelöstä hakattu. Pää oli iso, ruumis lyhyenläntä ja tanakka. Yllään hänellä oli kuluneesta mustasta kankaasta tehty ihomyötäinen puku; hän muistutti kirveellä rautatammen rungosta tehtyä puukuvaa.

Kynnykseltä hän näki pienet liuskakiviportaat, jotka jyrkkinä laskeutuivat valkoisten seinien välissä, ja alhaalla ulko-oven, jota tuuli riuhtoi saranoillaan; hän näki rautapönkät, jotka Paulo oli asettanut seinää vasten nojalleen, ja vihanpuuska valtasi hänet.

Ei! Hän tahtoi manata pois pahan hengen. Hän asetti lampun ylimmälle astimelle, laskeutui portaita maahan ja lähti hänkin talosta.

Tuuli tarttui häneen rajusti pullistaen hänen huiviaan ja vaatteitaan, kuin olisi tahtonut pakoittaa hänet kääntymään takaisin. Hän sitoi huivin lujasti leuan alle ja asteli eteenpäin pää kumarassa uhmaillen vastustusta. Näin hän ponnisteli eteenpäin pappilan seinän, puutarhan muurin ja kirkon julkisivun ohi. Sen kulmaan hän pysähtyi. Siinä Paulo oli kadonnut näkyvistä ja ison mustan linnun tavoin kiitänyt niityn poikki, joka ulottui vanhaan taloon asti. Tämä talo oli melkein kiinni kukkulan rinteessä, joka rajoitti näköalaa kylän sillä laidalla.

Milloin sinertävältä, milloin taas keltaiselta hohtava kuu, joka väliin peittyi kiitävien pilvimöhkäleiden verhoon, valaisi reheväheinäistä niittyä, kirkon ja pappilan välissä leviävää tasoitettua kenttää ja kahta matalaa majariviä, jotka mutkikkaina viivoina reunustivat viettävän, laakson pensaikkoihin häipyvän tien kumpaakin laitaa. Ja keskellä laaksoa näkyi toista tietä muistuttavana harmaana ja polveilevana joki, joka vuorostaan sulautui sen haaveellisen maiseman jokiin ja teihin, jonka tuulen kiidättämät pilvet muodostivat ja taas hajoittivat taivaanrannalla, laakson suun kohdalla.

Kylästä ei enää näkynyt valoa, ei ainoatakaan katoilta kohoavaa savupatsasta. Kuten kaksi jonoon asettunutta lammaslaumaa nuo heinäiselle kaltaalle kiivenneet matalat majat nukkuivat pienen kirkon suojassa, joka ohuen kellotapulinsa vieressä seistä törröttäen näytti sauvaansa nojaavalta paimenelta. Kirkkopihan aitauksen edessä rivissä kasvavat lepät tempoilivat hurjasti tuulen kourissa mustina ja kiemurtelevina hirviöinä. Niiden suhinaan vastasi poppelien ja ruokojen valitus laaksosta. Ja kaikkeen tähän yölliseen tuskaan, myrskyn vaikeroimiseen ja pilvimereen hukkuvaan kuutamoon yhtyi äidin kiihkeä hätä hänen seuratessaan poikaansa.

Tähän hetkeen asti hän oli antautunut sen harhaluulon valtaan, että poika painuisi kylään jonkun sairaan luo. Mutta nyt hän näki tämän rientävän kuin paholaisen riivaamana kukkulan juurella kohoavaa vanhaa taloa kohti.

Eikä siinä talossa ollut sairaita, vaan siellä oli nainen — terve, nuori ja yksinäinen…

Ja suuntaamatta askeliaan tavallisen vieraan tavoin eteisen ovelle Paulo meni suoraa päätä pienelle puutarhaportille, joka aukeni ja sulkeutui hänen jälkeensä kuin musta hänet nielaissut kita.

Silloin äitikin riensi niityn poikki, melkein samoja jälkiä, jotka pojan askeleet olivat tallanneet ruohikkoon, ja saapui tuolle pikkuportille painaen sitä kaikin voimin käsillään.

Mutta portti ei liikahtanutkaan, päinvastoin se tuntui ikäänkuin työntävän häntä luotaan. Ja vaimoparan teki mieli ravistaa sitä ja huutaa. Hän mittaili silmillään muurin korkeutta, ikäänkuin tutkien sen vahvuutta. Lopulta hän toivottomana koetti teroittaa kuuloaan. Mutta ei kuulunut muuta kuin puutarhan puiden kumeaa kohinaa, jotka emäntänsä ystävinä ja rikostovereina tuntuivat omalla huminallaan peittävän sisältä kuuluvat äänet.

Mutta äiti tahtoi voittaa, tahtoi kuulla, tietää… Tai oikeammin, vaikka hän sisimmässään jo tiesi totuuden, hän tahtoi vielä antautua harhaluulonsa valtaan.

Hän ei enää ajatellutkaan pysytellä piilossa, vaan kulki pitkin puutarhamuuria ja talon julkisivua pihaportille asti. Hän iski muurikiviin kädellään tunnustellakseen, oliko jokin niistä irti, saisiko syntymään muuriin aukon, josta pääsisi sisään.

Mutta kaikki oli vankkaa, kaikki pysyi suljettuna. Puutarhaportti, pihaportti ja rautaristikkoiset ikkunat — kaikki ne tuntuivat linnoituksen aukoilta.

Tuona hetkenä kuu valaisee kirkkaana talon punervaa julkisivua, jonka yläreunaan ruohopeitteisen katon räystäs luo varjonsa. Ikkunat, joissa ei ollut sälekaihtimia, mutta joita sisäpuolelta peittivät tummat verhot, kiilsivät kuin vihreät kuvastimet, jotka heijastivat pilvenhattaroita, taivaan sinilaikkuja ja kukkulan huojuvia puita.

Äiti palasi takaisin hipaisten päällään muuriin kiinnitettyjä rautarenkaita, joissa hevosia pidettiin kiinni. Hän pysähtyi uudelleen ulko-oven kohdalle; ja seisoessaan sen edessä, jolle johti kolme harmaakiviporrasta, ja jonka yläosaa peitti suippokaarikatos, hän äkkiä tunsi itsensä nöyryytetyksi ja voimattomaksi, heikommaksi vielä kuin silloin, kun oli kylän muiden köyhien lasten kanssa seisonut siinä odottamassa, että isäntä näyttäytyisi ovessa ja viskaisi heille muutaman kuparikolikon.

Joskus tuota ovea oli niinä ammoin menneinä aikoina raoitettu, niin että sisältä näkyi pimeä, kivipermantoinen eteinen. Lapset tunkeutuivat silloin huutaen kynnykselle asti, ja heidän äänensä kaikuivat talon sisäosissa kuin rotkossa. Silloin ilmestyi palvelijatar ajamaan heidät pois:

— Mitä? Oletko sinäkin täällä, Maria Maddalena?! Etkö häpeä kulkea kerjäämässä poikanulikkain kanssa, noin iso tyttö!

Silloin hän oli säikähtyneenä vetäytynyt syrjään, kuitenkin ensin käännyttyään uteliaana kurkistamaan talon salaperäiseen sisustaan; samoin hän nytkin vetäytyi pois väännellen epätoivoissaan käsiään ja kääntyen katsomaan pikku porttia, joka oli kuin laskuluukku niellyt hänen Paulonsa. Mutta kääntyessään astumaan takaisin kotiin häntä alkoi kaduttaa, ettei ollut huutanut ja paiskellut kiviä ovea vasten pakoittaakseen sisällä olijoita avaamaan ja antamaan takaisin hänen poikansa. Häntä kadutti, hän pysähtyi, kääntyi takaisin, kulki jälleen taloa kohti, kääntyi taas lähteäkseen, tuskallisen epävarmuuden raastaessa häntä vuoroin eteen-, vuoroin taaksepäin. Lopulta hän tointuakseen ja kootakseen voimansa ennen ratkaisevaa taistelua riensi kotiin, kuten haavoittunut eläin pakenee luolaansa.

Tuskin hän oli päässyt sisälle ja sulkenut ulko-oven, kun hän jo lyyhistyi portaille.

Ylhäältä loi lamppu häilähtelevää valoaan. Kaikki tyyni tuossa pienessä talossa, joka siihen asti oli ollut luja ja rauhallinen kuin linnunpesä kallionkolossaan, tuntui horjuvan. Kallio järkkyi perustuksiaan myöten, pesä oli putoamaisillaan syvyyteen.

Ulkona pauhasi myrsky entistä rajummin. Paholainen aikoi tuhota pappilan, kirkon, koko kristikunnan.

— Herra, Herra! — äiti vaikeroi, ja hänen oma äänensä kajahti hänen korvissaan oudolta kuin toisen ihmisen ääni.

Silloin hän huomasi porraskäytävän seinällä varjonsa ja nyökäytti sille päätään. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi ollutkaan yksin. Ja hän alkoi puhella, aivan kuin jos toinen henkilö olisi kuunnellut ja vastannut.

— Mitä tehdä hänen pelastamisekseen?

— Odottaa häntä täällä, kunnes palaa, ja puhua hänelle peittelemättä ja vakuuttavasti, mutta heti, niin kauan kuin vielä on aikaa, Maria Maddalena. — Hän varmasti kiivastuu, hän kieltää kaiken. Parempi on mennä piispan luo ja pyytää häntä toimittamaan meidät pois koko tästä turmion pesästä. Onhan piispa Jumalan mies ja tuntee maailman. Polvistun hänen jalkojensa juureen. Luulenpa näkeväni hänet edessäni valkoisiin puettuna istumassa punaisessa salissaan, säteilevä kultaristi rinnalla ja kaksi sormea ojennettuina siunaukseen. Aivan kuin Kristus itse. Sanon hänelle: Teidän Armonne tietää, että Aarin seurakunta on valtakunnan köyhin ja lisäksi kirouksen alainen. Lähes sata vuotta se oli ilman pappia, ja lopulta sinne sellainen saatiin, mutta Teidän Armonne tietää, millainen mies hän oli. Viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti hän oli hyvä ja jumalinen. Hän korjautti pappilan ja kirkon uuteen kuntoon, rakennutti joen yli sillan omilla varoillaan. Hän kulki metsällä ja seurusteli toverillisesti metsämiesten ja paimenten kanssa. Yht'äkkiä hän muuttui aivan peräti. Hän kävi häijyksi kuin piru. Hän rupesi harjoittamaan noituutta, alkoi ryypiskellä, kävi ylimieliseksi ja väkivaltaiseksi. Hän poltti tupakkaa, kiroili ja istui korttia lyömässä seudun pahimpien lurjusten kanssa, jotka senvuoksi hänestä pitivät ja suojelivat häntä; toiset taas kunnioittivat häntä juuri sentähden. Loppuiällään hän sulkeutui pappilaan, asuen ypöyksin, ilman palvelijatarta. Hän poistui kotoa ainoastaan toimittaakseen messun, mutta teki sen ennen auringonnousua, eikä kirkossa käynyt ketään. Sanotaan hänen messua toimittaessaan olleen juovuksissa. Seurakuntalaiset eivät uskaltaneet ilmiantaa häntä, sillä he pelkäsivät ja luulivat itse pirun suojelevan häntä. Ja kun hän sairastui, ei yksikään nainen tahtonut mennä hoitamaan häntä. Eikä ainoakaan nainen eikä mies tullut häntä auttamaan hänen viimeisinä päivinään. Mutta öisin näkyi valoa pappilan kaikista ikkunoista, ja kuiskailtiin, että paholainen oli noina öinä kaivanut maanalaisen käytävän pappilasta joelle viedäkseen pois papin maalliset jäännökset. Ja sitä tietä papin sielu seuraavina vuosina, hänen kuolemansa jälkeen, palasi pappilaan, mellastellen siellä hillittömästi, eikä kukaan muu pappi tahtonut asettua siihen asumaan. Toisen seurakunnan pappi kävi joka sunnuntai pitämässä messun ja hautaamassa kuolleet. Mutta eräänä yönä pappivainajan henki särki sillan. Kymmenen vuotta seurakunta oli vailla omaa pappia. Sitten minun Pauloni tuli tänne. Ja minä tulin hänen mukanaan. Hän huomasi, että kylä oli metsistynyt ja asukkaat raaistuneet ja vailla uskoa. Mutta kaikki alkoi jälleen kukoistaa Pauloni tultua, aivan kuin maa kevään palatessa. Ainoastaan taikauskoiset ennustivat: 'Tuho perii uuden papin, sillä entisen papin henki vallitsee vielä pappilassa'. Toiset väittävät, ettei hän edes vielä ole kuollut, vaan elää siinä maanalaisessa käytävässä, joka vie joelle. Totta puhuakseni, minä en ole koskaan uskonut noihin puheisiin enkä ole milloinkaan kuullut mitään epäilyttävää. Olemme jo eläneet täällä Pauloni kanssa seitsemän vuotta kuin pienessä luostarissa ikään. Siitä ei vielä ole kulunut pitkää aikaa, kun Paulo eli viattoman lapsen tavoin. Hän lueskeli ja rukoili ja eli seurakuntalaistensa onnen hyväksi. Joskus hän puhalsi huiluakin. Hän ei ollut luonnostaan iloinen, mutta tyyni ja rauhallinen. Seitsemän vuotta rauhaa ja menestystä, niinkuin Raamatussa. Eikä hän juopotellut, minun Pauloni, ei kulkenut metsällä, ei tupakoinut, ei katsellut naisia. Kaikki rahat, jotka eivät menneet elämiseemme, hän talletti voidakseen korjauttaa joen yli vievän sillan. Nyt Pauloni on kahdenkymmenenkahdeksanvuotias, ja kirous lepää hänen yllään. Nainen on kietonut hänet pauloihinsa. Herra Piispa, lähettäkää meidät pois täältä, pelastakaa Pauloni! Muuten hänen sielunsa joutuu kadotukseen, niinkuin kävi entisen papin. Ja täytyyhän se nainenkin pelastaa. Onhan hän yksinäinen nainen, onhan hän alttiina viettelyksille autiossa talossaan ja tällä kolkolla seudulla, jossa hänellä ei ole vertaistaan seuraa. Teidän Armonne tuntee tuon naisen! Te ja seurueenne olitte hänen vierainaan käydessänne täällä tarkastuksella. Siinä talossa on runsaasti tilaa ja tavaraa! Tuo nainen on rikas, riippumaton, yksin, liian yksin! Hänellä on veljiä ja sisar, mutta he ovat kaikki kaukana, muilla seuduilla naimisissa. Ja tuo nainen on jäänyt tänne yksikseen huolehtimaan talosta ja perinnöstä. Harvoin hän liikkuu kotinsa ulkopuolella. Vielä vähän aikaa sitten ei Pauloni tuntenutkaan häntä. Tuon naisen isä oli puoleksi talonpoika, puoleksi herra, hiukan irstaileva mies, metsänkävijä ja kerettiläinen. Se riittää, kun mainitsen, että hän oli pappivainajan ystäviä. Hän ei koskaan käynyt kirkossa. Mutta viimeisen sairautensa aikana hän lähetti noutamaan minun Pauloani, joka tuki häntä kuolemaan asti ja valmisti hänelle hautajaiset, jommoisia ei näillä seuduin milloinkaan oltu nähty. Niistä ei jäänyt pois yksikään paikkakunnan ihmisistä, eivät edes rintalapset, joita äidit kantoivat sylissään. Sitten minun Pauloni kävi tervehtimässä perheen ainoata eloon jäänyttä jäsentä. Ja tämä nuori orpo nainen elää ilman muuta seuraa kuin ilkeät palvelijattaret. Kuka häntä opastaa, kuka häntä neuvoo? Kuka häntä auttaa, ellemme me häntä auta?

Mutta tuo "toinen", varjo, kysyi. — Oletkohan varma siitä, mitä ajattelet, Maria Maddalena? Voitko todella astua piispan eteen ja puhua noin pojastasi ja tuosta naisesta? Onko sinulla varmat todistukset kädessä? Entä jos ei siinä ole mitään perää?

— Herra, Herra!

Äiti peitti kasvonsa käsillään ja kuvitteli äkkiä näkevänsä Paulonsa ja tuon naisen vanhan talon alakerran huoneessa. Se oli avara huone puutarhan puolella; siinä oli kupukatto, ja sementtilattia oli koristettu merikivimosaiikilla. Iso kamiina seinän syvennyksessä; kaksi tuolia molemmilla puolilla ja edessä vanhanaikainen sohva. Valkeaksi kalkittuja seiniä somistivat aseet, hirvenpäät ja -sarvet. Niillä riippui vanhuuttaan mustuneita maalauksia, joiden halkeilleesta kankaasta häämöitti varjossa mullankarvainen käsi, joku kasvojen nurkkaus, naisen palmikko tai hedelmä.

Paulo ja nainen istuvat tulen ääressä, pitäen toisiaan kädestä…

— Herra, Herra! — äiti toisti vaikeroiden.

Ja karkoittaakseen tuon kauhean näyn hän manaa esille toisen: Tuo sama huone vihreän hohteen valaisemana, joka tunkee sisälle niitylle aukeavasta rautaristikko-ikkunasta ja avoimesta ovesta, josta näkee syksyn kasteesta vielä kosteat hedelmäpuut. Tuulen henkäys leyhkää sisään ja kahisuttaa lattialle lentäneitä kuihtuneita lehtiä ja helisyttää kamiinan laidalle asetetun vanhanaikaisen vaskilampun vitjoja.

Raollaan olevasta ovesta näkyy hämärässä valaistuksessa muita huoneita ikkunaluukut suljettuina.

Hän, äiti, seisoo siinä odottamassa. Hän on tuomansa hedelmiä, jotka hänen Paulonsa on lähettänyt lahjaksi talon nuorelle emännälle. Nuori valtiatar tulee nopein askelin hiukan epäluuloisen näköisenä. Hän tulee noista pimeähköistä huoneista ja on pukeutunut mustiin. Hänen kalpeita kasvojansa reunustavat ohimoille näkinkengän muotoisiksi kierretyt tummat hiuskiehkurat, ja valkeat kädet pistävät esiin pimennosta niinkuin seiniä peittävistä muotokuvista.

Ja vielä tuon pienen hennon olennon ilmestyttyä valoisaan huoneeseen hänessä on jotakin epämääräistä ja arkaa. Hänen suuret tummat silmänsä kiintyvät heti pöydälle asetettuun hedelmäkoriin. Sitten ne luovat syvän katseen naiseen, joka seisoo odottamassa, ja äkillinen hymy, joka kuvastaa osaksi iloa, osaksi ivaa, valaisee hänen surullista ja aistillista suutaan.

Ja äidin ensimmäinen epäluulo herää vaistomaisesti tuona hetkenä, hänen itsensäkään tietämättä, miksi?

* * * * *

Äiti ei voinut itselleen selvittää tuon aavistuksen syytä. Hän vain muisti, kuinka mielittelevän kohteliaasti tuo nuori nainen oli ottanut hänet vastaan pyytäen häntä istuutumaan ja kysyen, mitä Paulolle kuului. Pauloa hän mainitsi kuin hyvää tuttavaa ainakin. Mutta häntä itseään hän ei kohdellut kuin äitiä, vaan kuin kilpailijatarta, joka oli mairittelulla johdettava harhaan.

Hänelle tuotiin kahvia isolla hopeatarjottimella. Palvelijatar, joka sen kantoi sisälle, liikkui paljain jaloin ja oli arabialaisnaisten tavoin käärinyt kasvojensa ympärille leveän valkoisen vaatteen. Nuori emäntä puhui vieraalleen molemmista kaukana asuvista vaikutusvaltaisessa asemassa olevista veljistään, kehuen heitä vertauskuvallisesti kahdeksi pylvääksi, jotka tukivat hänen yksinäisen elämänsä rakennusta. Lopuksi hän vei vieraansa katselemaan huoneen ovelta hedelmäpuutarhaa.

Vihreät, hopeanhohteisen tomun peittämät viikunat, päärynät ja kullankiiltävät rypäletertut pistivät esiin puiden ja viiniköynnösten välkkyvästä vihannuudesta. Miksi siis Paulo oli lahjaksi lähettänyt hedelmiä henkilölle, jolla itsellään oli niitä niin paljon?

Vielä nytkin, porraskäytävän puolihämärässä, äiti näki edessään tuon nuoren naisen ivallisen ja samalla hellän katseen hänen hyvästellessään vierastaan, ja hänen omituisen tapansa luoda alas raskaat silmäluomensa, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt muuta tapaa, millä peittää silmäteristä säteileviä tunteitaan.

Nuo silmät, ja tuo tapa ilmaista tunteensa äkillisen peittelemättä, mutta sitten heti taas salata sielunsa aivoitukset, muistuttivat omituisesti hänen Pauloaan, jopa niinkin suuresti, että äiti seuraavina päivinä, poikansa käyttäytymisen yhä vahvistaessa hänen epäluuloaan ja herättäessä hänessä kauhua, ei ajatellut vihamielisesti tuota naista, joka vietteli Pauloa syntiin, vaan harkitsi keinoa, jolla pelastaa hänetkin, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma tyttärensä.

* * * * *

Syksy ja talvi olivat menneet menojaan, eikä ollut sattunut mitään, mikä olisi tukenut äidin epäluuloja. Mutta kevään palatessa, maaliskuun tuulien mukana, paholainen jälleen ryhtyi työhönsä.

Paulo lähti kotoa öisin ja kävi vanhassa talossa.

Mitä nyt tehdä heidän pelastamisekseen?

Ulkoa vastasi myrsky, kuin ilkkuen häntä. Ja se ravisteli ovea.

Äidin mielen kätköistä sukelsi esiin muisto. Hänen Paulonsa oli juuri nimitetty tämän seurakunnan sielunpaimeneksi, kun he saapuivat näille seuduille. Heidän matkallaan oli raivonnut samanlainen raju myrsky kuin nyt.

Parikymmentä vuotta hän, äiti, oli palvellut piikana, oli ollut vailla kaikkia elämännautintoja, oli kieltänyt itseltään rakkauden ja joskus leivänkin voidakseen kasvattaa poikansa kunnon ihmiseksi.

Silloinkin oli kevät. Mutta talven kammo tuntui äkkiä vallanneen uudelleen koko laakson. Kaikki lehdet käpertyivät, puut taipuivat maata kohti ja näyttivät pelästyneinä katselevan pilviä, joita äkkiä alkoi kohota joka puolelta taivaanrannalta ja jotka mustina ja hohtavina syöksyivät toisiaan vastaan kuin sotajoukot taistelussa; isot rakeet rapisivat maahan raskaina kuin pyssynluodit runnellen nuoret lehdet.

Tien mutkassa, siinä kohdassa, jossa se kohoaa harjanteen laella laakson yläpuolelle ja josta se alkaa laskeutua joelle päin, tuuli oli ahdistanut matkamiehiä niin rajusti, että hevoset äkkiä olivat pysähtyneet hirnuen ja pelosta heristäen korviaan. Ja tuuli pudisteli heidän hevostensa ohjia kuin maantierosvo, joka tarttuu hevosten suitsiin karatakseen matkustajien kimppuun. Paulokin, joka tosiasiassa tuntui nauttivan tästä luonnonvoimien riehunnasta, huudahti kuin epämääräisen taikauskon valtaamana:

— Tuntuu siltä, kuin pappivainajan raivoisa henki tahtoisi käännyttää meidät takaisin.

Tuuli tempaisi sanat hänen suustaan ja kiidätti ne kauas. Ja hän yritti hymyillä ivallisesti: se oli hänen omituista hymyään, joka paljasti ainoastaan vasemmanpuoliset hampaat. Mutta hänen katseensa oli surullinen hänen silmäillessään kylää, joka nojasi toisella puolen vihantaan kukkulaan, ja jota vastakkaisella puolella rajoitti vuolas joki; se näytti hänestä kuin kehyksiin puristetulta, raskaiden pilvien peittämän kukkulan vielä luodessa siihen synkän varjonsa.

Heidän kuljettuaan joen poikki tuuli hiukan asettui. Kaikki kylän asukkaat, jotka odottivat uutta pappia kuin Messiasta, olivat kokoontuneet kirkon edustalle.

Äkkiä kaikkein nuorimmat yhtyvät joukoksi ja rientävät joen rantaan asti tulijoita vastaan.

He kiiruhtavat sinne kuin kotkanpojat vuorilta; ilma kaikuu heidän huudoistaan.

Saavuttuaan pappinsa luo he ympäröivät hänet, kuljettavat häntä riemukulussa laukoen iloissaan pyssyjään. Koko laakso kajahtelee heidän huudoistaan ja laukauksistaan. Tuulikin tyyntyy ja rajusää asettuu.

Tänäkin tuskan hetkenä äiti värähteli ylpeydestä muistellessaan tuota riemun päivää. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kulkenut unissa, kuin nuo nuoret metsästäjät olisivat kohottaneet hänet ylös hehkuvien pilvien varassa, ja kuin hänellä olisi ollut vieressään oma Paulonsa vielä poikasena, ja hänen ympärillään kaikki nuo voimakkaat nuorukaiset polvillaan — mikä jumalainen näky!

Yhä ylemmäksi he kohoavat. Ylängön korkeimmilla ja paljailla paikoilla loimuaa ilotulia. Liekit hulmuavat tummia pilviä vastaan kuin punaiset liput. Ja harmaat taloryhmät, ruohoisat kaltaat, tien molemmin puolin kasvavat tamariskit ja lepät punertuvat niiden loisteessa.

Yhä eteenpäin he kulkevat. Kirkkopihan aitauksella kohoaa toinen, elävä aitaus, sankka ihmisjoukko. Heidän kasvonsa ovat odotuksesta levottomina; miehillä on yllä suipot vaippapäähineet, naisilla päässä liehuva huivi. Lasten silmät loistavat ihastuneina näkemästään, ja kukkulan laella häämöttävät ilotulia sytyttäneiden poikasien hoikat hahmot tummina kuin pikku paholaiset.

Kirkon raoitetusta ovesta näkyvät vahakynttilöiden liekit liehuvan kuin narsissit tuulessa; kellot kaikuvat. Ja hopeanharmaalle taivaalle pienen kellotapulin yläpuolelle omituisesti ryhmittyneet pilvet näyttävät nekin pysähtyneen katselemaan ja odottamaan.

Ihmisjoukosta nousee huuto: — Tuossa hän tulee! Hän on kuin pyhimys.

Mutta pyhimystä ei Paulossa ollut muu kuin tyyni ulkokuori. Hän ei puhunut sanaakaan, ei vastannut tervehdyksiin. Hän ei edes näyttänyt olevan liikutettu näistä rahvaan suosionosoituksista. Hän vain puristi huulensa tiukasti yhteen, painaen silmäluomensa puoliumpeen ja rypistäen kulmakarvojaan, ikäänkuin otsa olisi painanut niitä. Äkkiä äiti näki hänen keskellä kansanjoukkoa kallistuvan sivulle, kuin hän olisi ollut kaatumaisillaan. Muuan mies tuki häntä. Hän ojentihe äkkiä pystyyn ja riensi kirkkoon, polvistui alttarin eteen ja alkoi rukoilla.

Naiset vastasivat herahtamalla itkuun.

* * * * *

Tuo naisparkojen itku oli samalla kertaa rakkauden, toivon ja yliluonnollisen onnenkaipuun ilmaus, ja äiti tunsi sen tänä ahdistuksen hetkenä jälleen nousevan sisimmästään silmiinsä. Hänen oma Paulonsa! Hänen rakkautensa, hänen toivonsa, hänen yliluonnollinen onnenkaipuunsa — oli pahuuden henki saanut valtaansa. Ja hän, äiti, istui siinä kapeiden, jyrkkien portaiden alimmalla astuimella kuin kaivon pohjassa, kykenemättä auttamaan poikaansa.

Hän pelkäsi tukehtuvansa. Hänen sydämensä painui ja painoi hänen poveaan raskaana kuin kivi. Hän kohosi pystyyn helpommin hengittääkseen, kiipesi portaita ja otti lampun käteensä. Ja pitäen sitä korkealla hän katseli ympärilleen autiossa huoneessaan, jossa ainoastaan puusänky ja halkeileva kaappi pitivät toisilleen seuraa kuin kaksi vanhaa ystävää.

Se oli todella yksinkertainen kuin palvelijattaren huone. Hän ei koskaan ollut halunnut sen parempaa asemaa, hänellä kun oli siinä rikkautta kyllin, että oli Paulon äiti.

Äiti meni poikansa huoneeseen: se oli valkoinen, siinä oli kapea neitseellinen vuode. Aikaisemmin tuo huone oli ollut hyvässä järjestyksessä ja siisti kuin neitsytkammio. Silloin Paulo piti rauhasta, hiljaisuudesta ja järjestyksestä ja asetti aina kukkasia ikkunan ääressä olevalle kirjoituspöydälleen. Mutta jo jonkin aikaa hän oli ollut välinpitämätön kaikesta. Hän jätti pöydän laatikot auki ja kirjoja tuoleille, jopa permannollekin.

Vedestä, jolla hän oli pessyt kasvonsa ennen poistumistaan, levisi vahva ruusuntuoksu. Hänen takkinsa oli viskattu lattialle ja näytti varjolta — langenneen miehen varjolta.

Tuo tuoksu, tuo varjo ravistivat äidin valveille ahdistuksen horroksesta. Hän nosti kovin paheksuen maahan heitetyn takin lattialta ja tunsi, että hänellä oli tarpeeksi voimaa nostaa sen omistajakin. Sitten hän hiukan järjesteli huonetta astuen lujaan ja yrittämättä hiljentää raskaiden maalaiskenkiensä kolinaa, niinkuin tavallisesti teki. Hän asetti pöydän eteen nahalla päällystetyn tuolin, jolla poika istui työskennellessään, ja survaisi sen jalkoja lattiaan ikäänkuin käskien sen jäädä siihen paikoilleen ja luvaten, että huoneen asukas pian palaisi siihen istumaan. Sitten hän katsahti ikkunan pieleen ripustettuun pieneen kuvastimeen.

Papin asunnossa ei ole lupa käyttää kuvastinta; hänen täytyy elää muistamatta, että hänellä on ruumis. Ainakin tässä yhdessä kohden entinen pappi oli noudattanut lakia. Ohikulkijat olivat tieltä nähneet hänen ajavan partaansa katsoen avoimen ikkunan ruutuun, jonka taakse hän oli ripustanut mustan vaatekappaleen. Pauloa sitävastoin kuvastin veti puoleensa kuin lähde, josta kasvot hymyilevät houkutellen luokseen ja upottaen lopulta syvyyteen.

Ja äiti sieppasi naulasta pienen peilin, joka kuvasti hänen synkkiä ja paheksumista uhkuvia kasvojaan ja uhkaavia silmiään; vähitellen hänet valtasi viha. Hän aukaisi ikkunan päästäen tuulen sisään puhdistamaan liinaa. Pöydällä olevat kirjat ja paperit näyttivät virkoavan eloon: paperilehdet lentelivät sinne tänne, aina huoneen perimmäisiin soppiin saakka. Vuoteen peitteen laitaripsut värähtelivät, ja lampun liekki painui arkana alaspäin.

Äiti poimi paperit maasta ja asetti ne takaisin pöydälle. Silloin hän näki avatun raamatun ja sen lehdillä värikuvan, joka häntä suuresti miellytti. Hän kumartui katselemaan sitä tarkemmin. Siinä oli Jeesus, hyvä paimen lampaineen, jotka sammuttivat janoaan metsälähteestä. Puiden runkojen välitse, sinitaivas taustana, häämötti punertava kaupunki laskevan auringon hohteessa. Se oli pyhä kaupunki, pelastuksen kaupunki.

Niin, aikaisemmin Paulo valvoi öisin lueskellen; hänen edessään oleva ikkuna oli kukkulalle päin, jonka yläpuolella kaareutui tähtiä täyteen sirotettu taivas. Satakieli lauleli hänelle.

Heidän ollessaan ensimmäistä vuotta tässä kylässä Paulo oli maininnut aikovansa muuttaa pois seudulta ja palata takaisin maailmaan. Sitten hän oli kuin nukahtanut kukkulan siimekseen, puiden huminaan. Ja kuusi vuotta oli kulunut, eikä äiti ollut kehoittanut häntä lähtemään pois, he kun olivat niin onnellisia tässä kylässä, joka hänestä tuntui maailman ihanimmalta seudulta, koska hänen Paulonsa oli siellä "Vapahtaja" ja "Kuningas".

Hän sulki jälleen ikkunan ja ripusti takaisin naulaan kuvastimen, josta hänen omat kasvonsa tuijottivat kalpeina, silmät kyynelten himmentäminä.

Vielä kerran äiti kysyi itseltään, eikö hän sentään ollut erehtynyt. Ennenkuin poistui, hän kääntyi ristiinnaulitunkuvaa kohti, joka riippui seinällä rukousjakkaran kohdalla. Hän nosti lampun ylemmäksi paremmin nähdäkseen. Ja varjon siirtyessä hänestä näytti siltä, kuin alaston, laiha, ristiinnaulittu Kristus olisi nyökäyttänyt päätään merkiksi, että hän tahtoi kuunnella, mitä äidillä oli sanottavaa. Viljavat kyynelet herahtivat silloin hänen poskilleen ja vaatteilleen; ne tuntuivat hänestä vereltä.

— Herra, pelasta meidät kaikki, pelasta minutkin. Sinä, joka olet kalpea ja veretön, ja jonka kasvot loistavat orjantappurakruunun alla kuin ruusu pensaassa, sinä, joka olet vapaa meidän intohimoistamme, pelasta meidät kaikki!

Äiti lähti nopeasti huoneesta, laskeutui jälleen portaita alas ja kulki alakerran huoneiden läpi. Niihin äkkiä tulvahtava lampunvalo peloitti liikkeelle muutamia kärpäsiä, jotka alkoivat surista vanhojen huonekalujen ympärillä.

Ruokasalista, jonka pienestä ylhäällä olevasta ikkunasta tuuli ja kukkulan puiden suhina kantautuivat, muistuttaen sateen ropinaa, hän astui keittiöön ja istuutui kamiinan ääreen, jonka hiillos jo oli tuhan peitossa. Täälläkin kaikki vapisi tuulen hengessä, joka tunki sisälle joka raosta. Ja hän kuvitteli mielessään, ettei hän ollutkaan keittiössä, jonka kaltevaa kattoa tuki lukematon joukko isoja ja pieniä savusta mustuneita orsia, vaan veneessä myrskyn myllertämällä merellä.

Vaikka hän oli päättänyt odottaa poikansa paluuta ja heti aloittaa taistelun tämän kanssa, hän koetti vielä luulotella itselleen erehtyneensä.

Äidistä oli ilmeinen vääryys, että Jumala lähetti hänelle sellaisen surun. Ja hän rupesi uudelleen tutkimaan poloista menneisyyttään etsien nykyisen pahan siemeniä. Kaikki hänen menneet päivänsä palasivat hänen syliinsä ankaroina ja puhtaina kuin rukousnauhan helmet, joita hänen vapisevat sormensa hypistelivät.

Ei hän ollut tehnyt mitään pahaa, lukuunottamatta joitakin ajatusten syntejä.

Hänen muistoistaan sukelsivat esiin ne ajat, jolloin hän orpotyttönä eleli köyhien sukulaisten talossa, tässä samassa kylässä, kaikkien huonosti kohtelemana. Hän kävi avojaloin ja kantaen raskaita taakkoja päänsä päällä pesemässä vaatteita joella tai kantamassa jyviä aittaan jauhettavaksi. Hänen vanhanpuoleinen setänsä palveli renkinä myllärillä. Aina hänen tullessaan myllyyn tuo mies seurasi, kun ei kukaan ollut näkemässä, tyttöä pensaikkoon ja tamariskilehtoon asti, jossa suuteli häntä pistellen hänen kasvojaan karkeilla partakarvoillaan. Ja aina hän tahri hänet jauhoiseksi.

Kun tyttö kerran mainitsi tästä kotona, eivät tädit enää sallineet hänen käydä myllyllä. Silloin tuo mies, joka ei muulloin koskaan käynyt kylässä, ilmestyi sinne eräänä sunnuntaina ja ilmoitti aikovansa naida tytön. Sukulaiset nauroivat, kolhaisivat häntä kylkeen ja harjasivat luudalla hänen hartioitaan saadakseen jauhot lähtemään. Hän salli kaiken tapahtua ja katseli tyttöä loistavin silmin.

Tämä suostui, mutta jäi edelleen asumaan sukulaistensa taloon ja kävi myllyssä kerran päivässä. Hänen miehensä, jota hän edelleen sanoi sedäksi, antoi hänelle silloin aina salaa vähäisen mitan isäntänsä jauhoja.

Eräänä päivänä palatessaan myllystä jauhot esiliinassaan hän tunsi sisuksissaan omituista levottomuutta. Säikähdyksissään hän hellitti esiliinansa kulmat, ja jauhot valuivat maahan. Hänen päätään huimasi ja hän heittäytyi maahan. Tuntui siltä, kuin maan kamara olisi järkkynyt hänen allaan. Kaikki liikkui hänen ympärillään. Kylän talot romahtivat kasaan ja kivet pyörivät tiellä. Hänkin kieri jauhoista valkealla ruoholla. Sitten hän nousi ja alkoi juosta nauraen, mutta vielä hiukan säikähtyneenä. Hän huomasi olevansa äidiksi tulossa.

* * * * *

Hän oli jäänyt sangen varhain leskeksi ollen yksin maailmassa Paulonsa kanssa, joka ei vielä osannut puhua, mutta jonka silmät loistivat niin vilkkaina. Miestään hän oli surrut kuin hyvää sukulaista, ei kuin aviomiestään. Hän rauhoittui pian, kun eräs serkku pyysi häntä lähtemään kanssaan kaupunkiin palvelijattareksi.

— Siten voit elättää poikasi ja myöhemmin ottaa hänet luoksesi kaupunkiin ja panna hänet kouluun.

Ja näin hän oli tehnyt, eläen ja raataen ainoastaan poikaansa varten.

Tilaisuuksia synnintekoon, tai ainakin huvituksiin, ei ollut puuttunut, eikä haluakaan niihin. Isännät ja rengit, maalaiset ja porvarit, olivat enemmän tai vähemmän juosseet hänen perässään, samoin kuin setä tamariskilehdossa. Onhan mies metsästäjä, nainen riista. Mutta hänen oli onnistunut voittaa kaikki viettelykset ja pysyä puhtaana, sillä jo silloin hän piti itseään papin äitinä. Miksi siis tämä rangaistus, Herra Jumala?

Hän painoi päänsä väsyneenä kumaraan, ja silmistä vuoti vielä muutama kyynel syliin ja rukousnauhan helmille.

Hänen ajatuksensa menivät sekaisin. Hän luuli yhä vielä olevansa pappisseminaarin rasvahöyryisessä ja kuumassa keittiössä, jossa oli palvellut kymmenen vuotta. Seminaariin hänen oli onnistunut saada Paulonsakin sijoitetuksi. Tummat ihmishahmot liikkuivat siellä kellahtavien seinien sisällä, ja läheisestä käytävästä kuului seminaarinoppilaiden naurunpyrskähdyksiä, joita he koettivat tukahduttaa, ja nyrkiniskuja, joilla he salaa mukiloivat toisiaan. Ja hän istui kuolettavan väsyneenä ikkunan ääressä, joka oli pimeän pihan puolella. Ja hänellä oli sylissään astiain pyyheliina, mutta hän ei väsymykseltään jaksanut edes liikuttaa sormiaan.

Ja vielä nyt siinä unenhorroksessaan hän luuli odottavansa Pauloansa, joka oli salaa lähtenyt seminaarista kaupungille virkkamatta mihin.

— Jos tämä huomataan — äiti oli ajatellut — he potkivat hänet oitis pois. Ja hän odotti, kunnes melu sisällä lakkasi ja hän saattoi salaa päästää poikansa sisään.

Äkkiä hän havahtui, katseli ympärilleen ja huomasi olevansa pappilan pitkässä ja kapeassa keittiössä, jota tuuli ahdisti kuin alusta merellä. Mutta lyhyen unen vaikutus oli niin voimakas, että astiain pyyheliina yhä vielä tuntui olevan hänen polvillaan ja että hän luuli kuulevansa seminaarinoppilaiden nyrkkien iskut käytävästä.

Hetken kuluttua todellisuus näytti taas palaavan. Hänellä oli sellainen tunne, että hänen Paulonsa oli palannut kotiin, että tämän oli äidin hetkeksi nukahtaessa onnistunut päästä sisälle huomiota herättämättä.

Ja todellakin äiti kuuli myrskyn ryskeen ja pauhinan keskellä askelia talon sisähuoneista: joku siellä käveli, astui alas portaita, kulki maakerroksen huoneiden läpi ja astui keittiöön. Epäilemättä hän sentään yhä vielä näki unta. Pieni ja lihava pappismies, jonka kasvot olivat tummat ja jolla oli parin päivän vanha parransänki leuassaan, seisoi hänen edessään ja katseli häntä hymyillen. Miehellä oli suussa vain muutamia harvoja paljosta tupakoimisesta mustuneita hampaita. Kirkkaat silmät yrittivät näyttää uhkaavilta, mutta nähtävästikin vain piloillaan. Äiti tunsi tuon olennon heti: se oli entinen pappi. Silti hän ei pelästynyt.

— Tämähän on vain unta — äiti ajatteli. Mutta seuraavassa tuokiossa hän arveli näin ajatelleensa rohkaistakseen mieltään, tuntien sisimmässään, ettei tämä ollutkaan mikään aave, vaan todellinen olento.

— Istukaa — hän virkkoi ja lykkäsi vieraalle jakkaran kaminan eteen.

Ja tuo toinen istuutui kohottaen hiukan kauhtanaansa, niin että hänen siniset, haalistuneet ja reikäiset sukkansa tulivat näkyviin.

— Koska istut tuossa vallan joutilaana, voisit parsia sukkani, Maria Maddalena; eipä yksikään nainen enää ole huolehtinut minusta — näin hän virkkoi yksinkertaisesti.

Ja äiti ajatteli:

— Onko tuo nyt se kauhea pappi? Onhan päivänselvää, että yhä vielä näen unta.

Ja hän koetti saada miehen kiinni hänen omista sanoistaan:

— Olettehan kuollut, mitäpä siis enää teette sukilla?

— Kuka sinulle takaa, että olen kuollut? Päinvastoin olen niin elävä kuin suinkin, ja olen tässä. Ja viipymättä karkoitan tästä pappilastani poikasi ja hänen kanssaan sinut. Kuka käski teidän asettua tähän asumaan! Olisi ollut parempi, että poikasi olisi valinnut isänsä ammatin. Mutta sinä olet kunnianhimoinen nainen. Olet tahtonut päästä piiasta emännäksi. Nyt saat palkkasi.

— Kyllä me lähdemme matkoihimme, — äiti sanoi nöyrästi ja surullisesti. En halua mitään sen hartaammin. Ihminen vai aave, mikä lienetkin, malta mielesi vain muutamia päiviä. Me lähdemme pois.

— Ja minne aiotte lähteä? Täällä tai muualla, yhdentekevää. Kuule pikemmin toisen neuvoa, joka paremmin ymmärtää asian. Anna Paulosi noudattaa kohtalonsa kutsua! Anna hänen tutustua naiseen. Muuten hänen käy, niinkuin minun on käynyt. Nuorena en välittänyt naisista enkä muista huvituksista. Minäkin tahdoin ansaita Paratiisin, enkä ymmärtänyt, että Paratiisi on täällä maan päällä. Kun älysin sen, oli jo liian myöhäistä. Käteni ei enää ylettynyt poimimaan puun hedelmiä, eivätkä polveni taipuneet notkistumaan lähteen partaalle, jotta olisin voinut sammuttaa janoni. Silloin aloin juoda viiniä, polttaa piippua ja lyödä korttia kylän nuorten tyhjäntoimittajien kanssa. Tyhjäntoimittajiksi te muut heitä sanoitte; mutta tosiasiassa he olivat kelpo nuorukaisia, jotka omalla tavallaan nauttivat elämästä. Heidän seuransa virkisti. Se tuotti hiukan lämpöä ja iloa kuten seurustelu poikien kanssa heidän loma-aikoinaan. Mutta näillä pojilla oli aina lomaa, ja sentähden he olivat iloisempia ja huolettomampia kuin ne pojat, jotka tietävät, että heidän taas täytyy palata kouluun ja alistua sen ikeeseen.

Miehen jutellessa tähän tapaan äiti ajatteli:

— Hän puhuu näin siksi, että tahtoo viedä minut harhaan ja syöstä Pauloni kadotukseen. Hänet on lähettänyt herransa ja mestarinsa paholainen. Minun on paras pitää varani.

Silti hän vastoin tahtoaan kuunteli toista mielellään, jopa osaksi myönsi hänen olevan oikeassa. Hän ajatteli, että hänen Paulonsa saattoi, huolimatta äidin ponnistuksista, hänkin lähteä "lomalle", ja äidinsydän alkoi jo pohtia, miten puolustaisi häntä.

— Voittehan olla oikeassa, — hän virkkoi entistään nöyremmin ja surullisemmin, mutta tällä kertaa vähän teeskennellen. — Olenhan yksinkertainen vaimoparka, joka ei ymmärrä mitään. Yhden seikan tiedän kuitenkin varmasti: Jumala on luonut meidät tähän maailmaan kärsimään.

— Jumala on luonut meidät tähän maailmaan nauttimaan; hän tuottaa meille kärsimystä rangaistakseen meitä siitä, ettemme ole osanneet nauttia. Näin on asianlaita, sinä typerä nainen. Jumala on luonut maailman kaikkine kauniine asioineen ja on lahjoittanut sen ihmiselle, jotta hän siitä nauttisi. Houkkio se, joka ei käsitä tätä. Muutoin ei tarkoitukseni ole muuttaa vakaumustasi, kuten näyt luulevan. Tarkoitukseni on karkoittaa teidät kauas täältä, sinut ja Paulosi. Sen pahempi teille, jos olette kuvitelleet voivanne jäädä tänne olemaan.

— Me lähdemme, älkää epäilkökään, me lähdemme täältä pian. Voin luvata sen teille, olen lujasti päättänyt sen.

— Puhut vain, koska pelkäät minua. Mutta teet väärin siinä, että pelkäät minua. Luulet ehkä, että minä pidätin jalkojasi ja estin tulitikkuja syttymästä. Ja jospa niin olisi ollutkin, niin ei silti ole sanottu, että tahtoisin pahaa sinulle ja pojallesi. Minä vain haluan teidän menevän tiehenne. Mutta pidä varasi: jollet täytä lupaustasi, saat katua sitä. Silloin näemme toisemme jälleen, ja silloin muistutan mieleesi tämän keskustelumme. Siksi aikaa jätän sinulle sukkani parsittaviksi.

— Hyvä, voinhan parsia.

— Sulje siis silmäsi, niin ettet näe paljaita jalkojani. Kas! Kas! — mies virkkoi naurahtaen ja riisuen toisen jalan kengän työntämällä sitä toisen kärjellä ja kumartuen sitten riisumaan sukkiaan. — Eipä yksikään nainen ole vielä nähnyt paljaita sääriäni, vaikka he niin ovatkin parjanneet minua. Ja sinä, joka olet vanha ja ruma, olet ensimmäinen nainen, joka näkee ne. Tässä toinen sukka ja tässä toinen. Palaanpa pian noutamaan niitä…

* * * * *

Äiti avasi silmänsä ja värähti, taaskin hän oli yksin ja keittiön ulkoseinää vasten rynnisteli myrsky.

— Hyvä Jumala, millaisia unia, — hän mutisi huoaten.

Silti hän kumartui etsimään sukkia ja luuli samalla kuulevansa aaveen askelet, joka poistui, kulkematta kuitenkaan ulos alaovesta.

* * * * *

Kun Paulo yöllisen seikkailunsa jälkeen taas kulki niityn poikki, hänestäkin tuntui siltä, että myrskyssä oli jotakin elollista, jotakin kamalaa. Se työnsi häntä milloin eteenpäin, milloin taas takaisin. Se sai hänet tuntemaan kylmiä väreitä äskeisen hehkuvan unelman jälkeen, ja samalla se painoi hänen vaatteensa ihoon kiinni. Niiden kosketus sai hänet intohimosta vavisten muistelemaan, miten tuon naisen vartalo oli painautunut häntä vasten lemmensyleilyssä.

Tien mutkassa kirkon kohdalla tuuli puhalsi niin rajusti, että hänen hetkeksi täytyi pysähtyä pää kumarassa, pidellen toisella kädellään hattuaan, toisella vaippaansa. Hänen hengitystään salpasi, ja hän tunsi samanlaista huimausta kuin muinoin äiti oli tuntenut kukkulan kaltaalla huomatessaan, että kantoi lasta sydämensä alla.

Hänkin tunsi, osaksi kammoten, osaksi hurmautuneena, että hänen sisimmässään tuona hetkenä syntyi jotakin suurta ja hirvittävää. Hän oli ensi kertaa täysin tietoinen siitä, että hän rakasti tuota naista aistillisesti, ja että tuo rakkaus antoi hänen maistaa hurmiota.

Muutamia hetkiä aikaisemmin hän oli vielä ollut sen harhaluulon vallassa, jota hän vakuutti sekä itselleen että tuolle naisellekin, että rakasti häntä ainoastaan henkisesti. Mutta tuo nainen oli ensin katsonut häneen, ja heidän ensi kohtaamisestaan saakka hänen silmänsä olivat tavoitelleet hänen, Paulon, katsetta rukoillen myötätuntoa ja rakkautta.

Ja vähitellen hän oli antautunut tuon katseen valtaan, oli säälistä lähestynyt tuota naista. Heitä ympäröivä yksinäisyys lähensi heitä molempia toisiinsa.

Ja sitten heidän katseensa olivat yhä etsineet toisiaan, heidän kätensä kietoutuneet yhteen, tänään Paulo oli suudellut häntä. Ja nyt hänen verensä, joka niin monena vuotena oli pysynyt rauhallisena, äkkiä kiehahti kuin kuuma neste. Aistit alistuivat ollen samalla voitettuina ja voittajina.

Ja tuo nainen oli ehdottanut hänelle, että pakenisivat seudulta, eläisivät ja kuolisivat yhdessä. Hurmiotilassaan Paulo oli suostunut ehdotukseen. Heidän oli määrä tavata toisensa seuraavana yönä neuvotellakseen lähemmin asiasta.

Nyt ulkomaailman todellisuus ja myrsky, joka näytti aikovan repiä vaatteet hänen yltään, poistivat lumouksen verhon.

Hän pysähtyi hengästyneenä kirkon oven eteen. Jäätävä vilunpuuska puistatti hänen ruumistaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut alasti siinä kylän korkeimmalla kohdalla, ja kuin hänen poloiset seurakuntalaisensa sikeästä unestaankin olisivat nähneet hänet sellaisena, alastomana, synnin tahraamana.

Siitä huolimatta hän harkitsi, miten parhaiten pääsisi pakenemaan naisen kanssa, joka oli maininnut omistavansa paljon rahaa…

Seuraavassa tuokiossa hänessä heräsi vaistomainen halu palata takaisin ja peruuttaa kaikki. Ja todellakin hän jo kääntyi astuen muutaman askeleen pysytellen aivan aitauksessa kiinni, kuten äiti äsken. Sitten hän taas palasi takaisin masentuneena ja vaipui polvilleen kirkon oven eteen, johon painoi otsaansa, vaikeroiden: — Jumala, pelasta minut!

Hänen vaippansa lepatti kuin musta siipi tuulessa. Hän oli siinä muutaman hetken liikkumatta kuin haukka, joka siivet levitettyinä naulitaan elävänä oveen.

Hänen sielussaan riehui hurja taistelu, joka oli voimakkaampi kuin tuulen temmellys vuorten ylängöillä. Siellä käytiin rajua kamppailua sokean aistillisen himon ja hengen korkeampien vaatimusten välillä.

Viimein hän nousi tietämättä vielä, kumpi puoli oli voittanut. Mutta hän oli jo tietoisempi tilastaan ja saattoi jo harkita sitä tyynemmin. Hänen täytyi myöntää itselleen, että enemmän kuin kauhu ja rakkaus Jumalaan, enemmän kuin jalostumisen kaipuu ja synnin kammo raateli häntä julkisen häpeän pelko. Ja tämä oman itsensä tinkimätön arvosteleminen rohkaisi häntä ja tuntui lupaavan pelastusta. Mutta sisimmässään hän tunsi olevansa kiintynyt tuohon naiseen yhtä lujasti kuin elämäänsä. Nainen oli hänen mukanaan, hän vei hänet asuntoonsa, vuoteeseensa. Hän tahtoi levätä hänen vieressään, lujasti kietoutuneena hänen pitkien hiuksiensa verkkoon.

Ja huolimatta tuskastaan Paulo tunsi olemuksensa uumenissa riemun hehkuvan kuin maanalainen tuli.

Mutta heti kun Paulo oli avannut pappilan ulko-oven, hänen silmiinsä osui valojuova, joka lähti keittiöstä ja jatkui ruokailuhuoneen läpi eteiseen saakka. Hän näki äidin istuvan synkkänä vartiana sammuneen lieden ääressä. Ja tuntien ahdistusta, joka ei enää hellittänyt, hän äkkiä tajusi koko totuuden.

Noudattaen valojuovaa hän kulki läpi huoneiden, ollen vähällä kompastua keittiön kynnykseen, ja kädet ojossa ikäänkuin peläten kaatuvansa hän saapui lieden ääreen.

— Miksi olette vielä valveilla? Paulo kysyi tylysti.

Äiti kääntyi kasvot hyvin kalpeina ja vielä puolittain kuin unenhorroksissa. Hän näytti lujalta, levolliselta, melkein ankaralta. Hänen silmänsä etsivät poikansa katsetta, mutta tämä kaihti niitä.

— Olen odottanut sinua, Paulo. Missä olet ollut?

Poika tunsi, että oli turhaa ilveilyä yrittääkään valehdella äidille tässä tilaisuudessa, mutta kuitenkin hänen täytyi valehdella.

— Sairaan luona, — hän vastasi viipymättä.

Pojan luja ääni tuntui hetkeksi haihduttavan pahat unet. Mutta vain hetkeksi. Ilo kirkasti silmänräpäyksen ajaksi äidin kasvot, mutta sitten taas synkkä varjo laskeutui hänen piirteilleen ja hänen sydämeensä.

— Paulo, — hän virkkoi hiljaa, luoden häveten katseensa maahan, — tulehan lähemmäksi, minulla on puhuttavaa kanssasi.

Ja vaikka Paulo ei liikahtanut paikaltaan, äiti jatkoi puoliääneen, ikäänkuin puhuen hänen korvaansa:

— Tiedän missä olit. Olen jo useina öinä kuullut sinun lähtevän ulos. Ja tänä yönä seurasin sinua ja näin, minne menit. Paulo, ajattele, mitä teet!

Nuori pappi oli vaiti. Näytti siltä, kuin hän ei olisi kuullut. Äiti loi jälleen katseensa häneen. Hän näki poikansa kookkaan vartalon kohoavan edessään, tämän kasvot olivat kuolonkalpeat ja liikkumattomat, ja hän oli seinälle lankeavan varjonsa edessä kuin Kristus ristillä.

Äiti odotti, että poika olisi huudahtanut vakuuttaen viattomuuttaan.

Mutta Paulo ajatteli kirkon oven edessä Jumalan puoleen kohottamaansa sielunsa tuskanhuutoa. Herra oli kuullut hänen huutonsa ja lähetti hänen oman äitinsä pelastamaan häntä. Hänen mielensä teki polvistua, vaipua äidin syliin ja pyytää häntä viemään hänet pois koko näiltä tienoilta. Samalla hän tunsi sydämensä vavahtelevan nöyryytyksestä ja raivosta; nöyryytyksestä, koska hän näki heikkoutensa paljastuneen, ja raivosta, kun häntä oli pidetty silmällä, hänen tekojaan urkittu. Kuitenkin hän myös oli pahoillaan äidilleen tuottamastaan surusta.

Äkillinen vaisto sanoi hänelle, ettei hänen ollut ainoastaan pelastettava itseänsä pulasta, vaan myöskin säilytettävä totuuden varjo.

— Äiti, hän virkkoi lähestyen tätä ja laskien kätensä hänen päänsä päälle, vakuutan, että olin sairaan luona.

— Eihän siinä talossa ole sairaita.

— Eivät kaikki sairaat ole vuoteen omana.

— Hyvä, siinä tapauksessa sinä olet sairaampi kuin tuo nainen, jota käyt auttamassa, ja olet parannuksen tarpeessa. Paulo, minä olen vain yksinkertainen nainen, mutta olen äitisi, ja sanon suoraan, että synti on kaikista taudeista pahin, sillä se turmelee sielun. Ja sitten, — hän jatkoi, tarttuen poikansa käteen ja vetäen häntä puoleensa, jotta hän kumartuisi kuuntelemaan, — sinä et ole ainoa, kuuletko lapseni, joka on pelastettava… Ajattele, ettet saa syöstä kadotukseen tuon toisen sielua, etkä edes saa vahingoittaa häntä tässä elämässä.

Paulo oli hiukan kumartunut, mutta ojentihe nyt äkkiä suoraksi kuin teräslanka: äidin sanat olivat osuneet suoraan hänen sydämeensä. Todellakaan hän ei ollut näinä levottomina hetkinä lemmittynsä luota lähdettyään ajatellut ketään muuta kuin itseään.

Hän yritti vetää pois kätensä äidin kovasta ja kylmästä kourasta, mutta tämä ei hellittänyt otettaan. Ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut pidätettynä ja kahleissa, matkalla vankilaan.

Jälleen hän ajatteli Jumalaa. Jumala itse näin kahlehti häntä. Täytyi heittäytyä hänen ohjattavakseen. Mutta samalla Paulo tunsi sisimmässään ärtyisyyttä ja epätoivoa, kuten ainakin pidätetty rikoksellinen, joka ei näe mitään pakenemisen mahdollisuutta.

— Päästäkää irti! — hän tiuskaisi jyrkästi, riuhtaisten väkisin kätensä pois. En ole enää lapsi, ja ymmärrän kyllä, mikä on onnekseni, mikä onnettomuudekseni.

Silloin äiti tunsi kylmien väreitten karmivan selkäpiitään. Poika tuntui noilla sanoilla tunnustaneen hairahduksensa.

— Ei, Paulo, sinä et tajua rikkomustasi. Jos tajuaisit sen, et puhuisi noin.

— Miten minun sitten pitäisi puhua?

— Sinun ei pitäisi puhua noin kovalla äänellä, vaan ainoastaan sanoa, ettei sinun ja tuon naisen välillä ole mitään pahaa. Mutta sitä et sano, sillä omatuntosi estää sinua tekemästä sitä, minkätähden on parempi, ettet puhu mitään. Älä siis puhu mitään, en vaadi sitä. Mutta sinun tulee tarkoin ajatella, mitä teet, Paulo…

Paulo olikin ääneti ja lähti hitaasti äidin luota. Mutta keskellä keittiön lattiaa hän pysähtyi odottaen, että äiti jatkaisi.

— Paulo, minulla ei ole muuta sanottavaa sinulle. Mutta puhun sinusta
Jumalan kanssa.

Paulo pyörähti kiivaasti äidin eteen, kuin olisi aikonut lyödä häntä.
Hänen silmänsä säihkyivät.

— Riittää jo! — hän huusi. Olisi todella parempi, ettette enää puhuisi tästä minulle, eikä kenellekään toisellekaan. Pitäkää kuvittelunne omina tietoinanne!

Äiti kohottautui lujana ja ankarana. Hän tarttui poikaansa käsivarsista kiinni ja katsoi häntä suoraan silmiin. Sitten hän hellitti otteensa ja palasi istumaan kädet helmassa, painaen lujasti peukaloitaan vastakkain.

Paulo aikoi poistua, mutta kääntyikin vielä ja alkoi astella edestakaisin keittiön lattialla. Tuulen humina säesti hänen vaatteittensa kahinaa, jotka muistuttivat naisen pukua, sillä hän oli teettänyt itselleen kauhtanan silkistä ja vaipankin mitä hienoimmasta kankaasta.

Tuona epävarmuuden hetkenä, jolloin hän tunsi olevansa kurimuksen kidassa, tuo kahina puhui omaa kieltään. Se sanoi, että hänen elämänsä nyt oli muuttunut hairahdusten, kevytmielisyyden ja alhaisten pyyteiden pyörteiksi. Kaikki puhui hänelle, myrsky, joka palautti hänen mieleensä hänen nuoruutensa yhtämittaisen yksinäisyyden, äidin surkeus, hänen omien askeltensa kopina, jopa varjonsakin.

Hän käveli yhä edestakaisin, hän tahtoi tallata omaa varjoaan, koetti voittaa itsensä.

Ylpeänä hän ajatteli, ettei ollut yliluonnollisen avun tarpeessa, jota hän oli rukoillut pelastuakseen. Mutta seuraavassa tuokiossa hän säikähti tätä ylpeyttään.

— Nouskaa ja menkää levolle, — Paulo sanoi äidille, tullen aivan hänen viereensä. Ja nähdessään tämän istuvan liikkumattomana, pää kumarassa kuin nukahtaneena, hän kumartui nähdäkseen äidin kasvot tarkemmin ja huomasi, että tämä hiljaa itki.

— Äiti!

— Ei! — tämä sanoi liikahtamatta paikaltaan, en enää koskaan puhu siitä sinulle enkä kenellekään muullekaan; mutta en hievahda tästä mihinkään, muuten kuin lähteäkseni pois koko pappilasta ja koko seudulta myötämöisin, ellet vanno minulle, ettet enää koskaan astu jalallasi tuohon taloon.

Paulo oikaisihe suoraksi kuin olisi hänen päätään huimannut. Taikauskoinen aavistus valtasi hänen mielensä ja vaatimalla vaati lupaamaan, mitä äiti pyysi, sillä vaatihan sitä itse Jumala äidin kautta. Samalla katkerien sanojen tulva nousi hänen huulilleen. Hänen teki mielensä huutaa, moittia ja soimata äitiä siitä, että tämä oli vienyt hänet pois synnyinseudultaan ja johdattanut tielle, joka ei hänelle soveltunut. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Eihän äiti kuitenkaan olisi ymmärtänyt sitä. Pois! Pois! Hän kohotti kättään kuin karkoittaakseen varjot, jotka häilähtelivät hänen kasvojensa edessä. Sitten hän äkkiä kohotti kätensä, hänen hieman levällään olevat sormensa näyttivät aivan kuin jatkuvan kirkkaina säteinä äidin pään yli.

— Äiti! Minä vannon, etten enää astu jalallani siihen taloon!

Ja äkkiä hän lähti menemään sisimmässään tietoisuus, että kaikki oli lopussa. Hän oli pelastettu. Mutta kulkiessaan viereisen huoneen läpi hän kuuli äidin nyyhkyttävän rajusti, aivan kuin tämä olisi surrut poikaansa vainajana.

* * * * *

Paulon palattua omaan huoneeseensa, sen ilmassa tuntuva ruusuntuoksu ja kaikkien niiden esineiden näkeminen, jotka olivat kuin hänen intohimonsa kyllästämiä ja läpitunkemia, saivat hänet uudelleen suunniltaan. Hän astui edestakaisin tietämättä miksi, avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos myrsky-yöhön. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut yksi noista lukemattomista kukkulan lehdistä, jotka häälyvät tyhjässä ilmassa milloin tummassa varjossa, milloin kirkkaassa kuunvalossa, tuulen tuiverrettavina ja kiitävien pilvien leikkikaluina. Viimein hän sulki ikkunan ja sanoi ääneensä:

— Täytyy olla mies.

Hän ojentautui suoraksi ja tunsi itsensä jäykäksi ja kylmäksi ylpeyden rautahaarniskassa. Hän päätti olla välittämättä aistiensa äänestä, uhrauksensa aiheuttamasta kärsimyksestä, ilosta ja surullisesta yksinäisyydestään. Hän ei edes tahtonut polvistua Jumalan eteen vastaanottaakseen tunnustuksen, joka suodaan kuuliaiselle orjalle. Hän ei odottanut enää mitään keneltäkään. Yksin hän aikoi kulkea tietään suoraan eteenpäin ilman toivoa. Ja kuitenkin häntä kammotti laskeutua vuoteeseen ja sammuttaa valo. Hän istui siis lukemaan Paavalin korinttolaiskirjettä. Mutta sanat tuntuivat levenevän isoiksi hänen silmiensä edessä ja kiitävän rivejä pitkin kuin pakoon. Miksikähän äiti noin itki kuultuaan hänen valansa? Mitä hän oikeastaan ymmärsi kaikesta? Mutta ymmärsipä sittenkin. Äidinvaistollaan hän tajusi poikansa kuolettavan tuskan, hänen elämästä luopumisensa.

Äkkiä hän tunsi veren nousevan kasvoihinsa, ja hän kuunteli tuulen pauhinaa.

— Ei olisi pitänyt vannoa, hän ajatteli oudosti hymyillen. — Joka on todella vahva, ei vanno valoja. Joka vannoo, niinkuin minä tein, on myös valmis rikkomaan valansa, niinkuin minä.

Ja heti hän vaistosi, että nyt taistelu vasta alkoi, ja pelästyi niin, että nousi ja meni katsomaan kasvojaan kuvastimesta.

— Tuollaiselta siis näytät, sinä Jumalan merkitsemä! Jollet täydelleen alistu hänen johdettavakseen, niin pahahenki sinut auttamattomasti perii!

Hoiperrellen hän lähestyi kapeaa vuodettaan, heittäytyi sille pitkäkseen ja puhkesi kyyneliin. Hän itki hiljaa, jottei hänen itkunsa kuuluisi, jottei hän itse kuulisi sitä. Mutta sisimmässään hän vaikeroi ääneensä, huusi julki sydämensä tuskan.

— Jumalani! Jumalani! ota minut, vie minut pois!

Hän tunsi nyt ihmeellistä helpotusta. Hän oli saanut kiinni pelastavasta lankusta, joka kantoi häntä poikki ahdistuksen meren.

* * * * *

Kun pahin kamppailu oli asettunut, hän alkoi tyynemmin pohtia tilaansa.

Kaikki näytti hänestä selvältä ja kirkkaalta kuin ikkunan edessä leviävä maisema auringonpaisteessa. Olihan hän pappi, uskoi Jumalaan, oli kihlautunut kirkolle, oli vannonut puhtaudenvalan. Hän oli siis kuin aviomies, joka ei saa pettää vaimoaan.

Miksi hän oli rakastanut ja yhä vielä rakasti tuota naista, sitä hän ei tarkoin tietänyt. Ehkä hän oli kahdeksankolmattavuotiaana ruumiillisessa käännekohdassa. Hänen aistillinen olemuksensa, joka oli ollut pitkäaikaisen pidättyväisyyden unen uuvuttamana tai ehkä vielä uinunut jatkuvassa nuoruudentilassa, oli äkkiä herännyt ja pyrki tuon naisen yhteyteen, tämä kun olemukseltaan oli häntä lähinnä. Eihän nainenkaan enää ollut kovin nuori, vaikk'ei vielä ollut tuntenut rakkautta, kun oli elänyt yksin kotonaan kuin luostariin sulkeutuneena.

Tuo tunne oli siis alussa ollut ystävyyden valepukuun verhoutunutta rakkautta. He olivat kietoutuneet hymyjen ja katseiden verkkoon. Ja toistensa omistamisen mahdottomuus juuri veti heitä yhteen. Ei kukaan osannut epäillä heidän välillään olevan mitään, ja itse he tapasivat toisensa aivan kiihkottomasti ja rauhallisesti, vapaina intohimoisista pyyteistä. Mutta intohimo syöpyi vähitellen heidän siveään rakkauteensa, kuten näkymätön vesi kaikessa hiljaisuudessa pääsee tihkumaan muurin alle, joka äkkiä alkaa lohkeilla ja luhistuu.

Mutta tämä kaikki oli harkitsevan ajatuksen tulosta. Sukeltaessaan syvemmälle tajuntaansa Paulo tapasi totuuden. Hän tunsi himoinneensa tuota naista heti ensi näkemältä. Ensi katseella he jo olivat omistaneet toisensa. Kaikki muu oli harhaluuloa, jonka avulla hän koetti puolustaa itseään omissa silmissään.

Näin asiat olivat. Paulo alistui totuuteen. Näin oli laita sentähden, että miehen luonto on tämä: kärsiminen, rakkaus, yhtyminen, nautinto ja taas kärsimys. Hyvän harjoittaminen ja vastaanottaminen, mutta myös pahan harjoittaminen ja kärsiminen; sellainen on miehen elämä. Eikä hänen harkintansa poistanut hiukkaakaan siitä tuskasta, joka ahdisti hänen sydäntään. Nyt hän tiesi tämän tuskan oikean merkityksen; se oli kuolemankammoa, sillä luopuminen rakkaudestaan, tuon naisen omistamisesta, oli samaa kuin luopuminen itse elämästä.

Sitten hän ajatteli: Eikö tämäkin ole harhaluuloa? Kun rakkauden hurmion hetki on ohi, henki saavuttaa jälleen itsehillintänsä ja pakenee, pyrkien entistään enemmän eristymään, takaisin kuolevaisen ruumiinsa vankilaan, joka on sen maallinen asunto.

Miksi siis niin suuresti kärsiä tuon eristymisen vuoksi? Olihan se niin monena vuotena ollut hänen kohtalonsa, johon hän oli vapaaehtoisesti alistunut. Olivathan nuo vuodet olleet hänen elämänsä kukkeinta aikaa. — Vaikka voisinkin paeta Agnesen kanssa ja mennä naimisiin hänen kanssaan, olisin kuitenkin sisimmässäni yksinäinen ja eristetty.

Mutta jo lemmityn nimen pelkkä lausuminen, yksistään se ajatus, että voisi elää yhdessä hänen kanssaan, sai Paulon värisemään onnen aavistuksesta. Ja taas hän kuvitteli tuon naisen lepäävän vieressään ja syleilevänsä tuota vartaloa, joka oli raikas ja solakka kuin ruoko. Ja hänen kuiskauksensa hyväilivät lemmityn kaulaa tämän hajalla olevien hiusten levittäessä lämmittävää ja raikasta tuoksua kuin sahramikukka. Painaen huulensa pielukseen hän lausui tälle kaikki Korkean Veisun ylistyssäkeet. Ja kun ne loppuivat, hän oli varma siitä, että hän seuraavana päivänä palaisi Agnesen luo. Hän tunsi mielihyvää siitä tietoisuudesta, että pahoitti täten äitinsä ja Jumalan mieltä, että oli vannonut ja katunut valaansa. Ja nyt hän oli joutunut tunnonvaivoihin ja kauhun valtaan — mutta kaikki tämä oli yhdentekevää, hän aikoi katkoa kaikki kahleet ja palata jälleen lemmittynsä luo.

* * * * *

Sitten Paulo taas rupesi pohtimaan tilaansa. Samoin kuin potilas kernaasti haluaa kuulla tautinsa määrittelyn, hän olisi ainakin tahtonut tietää, miksi kaikki tämä tapahtui hänelle. Ja niin hänkin alkoi muistella aikaisempaa elämäänsä, niinkuin äitinsä oli tehnyt.

Myrskyn pauhina säesti hänen aikaisimpia ja epämääräisimpiä muistelmiaan. Hän näki itsensä seisomassa pihalla — missä, sitä hän ei oikein muistanut. Ehkä se oli sen talon piha, jossa äiti oli palveluksessa. Hän kiipesi muiden lasten kanssa muurille. Sen harjalle oli kiinnitetty lasipalasia, teräviä kuin tikarit. Tämä ei estänyt poikia kiipeilemästä sille, vaikka saivat haavoja käsiinsä, vieläpä he tuntuivat nauttivankin siitä. He näyttivät toisilleen verisiä käsiään. Sitten he pyyhkivät verta takkinsa kainalokuoppaan luullen, ettei kukaan silloin huomaisi heidän haavojaan. Muurin harjalta he eivät nähneet muuta kuin tien, jolla saivat vapaasti kävellä ja juoksennella. Mutta heistä oli hauskempaa kiipeillä muurille, kun se oli kiellettyä. He huvittelivat kivittämällä harvoja ohikulkijoita, juosten sitten nopeasti piiloon, nauttien sekä urotyöstään että kiinnijoutumisen pelosta. Muuan rampa kuuromykkä tyttö istui pihan perällä halkopinon juurella. Sieltä alhaalta hän katseli poikia suurilla tummilla, rukoilevilla ja vakavilla silmillään. Pojat pelkäsivät häntä eivätkä uskaltaneet tehdä hänelle pahaa, vaan hiljensivät ääntään, ikäänkuin tyttö olisi voinut kuulla heitä, ja pyysivät toisinaan häntä mukaan leikkiin. Silloin tyttö nauroi ilosta suunniltaan, mutta ei liikahtanut sopestaan.

Paulo muisti vielä selvästi nuo syvät silmät, jotka jo säteilivät surua ja hekumaa. Ne sukelsivat esiin hänen muistojensa kätköstä yhtä elävinä kuin olivat ilmenneet tuon salaperäisen pihan sopukassa. Ja ne olivat Agnesen silmien näköiset.

* * * * *

Sitten hän muisti olleensa samalla kadulla, missä oli viskellyt ohikulkijoita kivillä, mutta loitommalla, mutkassa, aukeni kostea pikkukatu, jonka päässä oli rykelmässä mustia taloja.

Hän asui noiden katujen kulmauksessa talossa, jonka haltijattarina oli pelkkiä naisia, kaikki tyyni pyyleviä ja vakavia, jotka illan suussa sulkivat ovet ja ikkunat, ja joiden luona kävi vieraina ainoastaan toisia naisia ja lisäksi jokunen pappi, joiden kanssa he kyllä laskivat pilaa. Mutta heidän naurunsa oli hillittyä, he vain vetivät huulensa hymyyn pyrkien aina säilyttämään arvokkuutensa.

Noista papeista muuan oli eräänä päivänä tarttunut Pauloa olkapäistä ja vetänyt pojan luokseen, puristanut hänet tiukkaan luisevien polviensa väliin ja kohottanut käsillään hänen säikähtyneitä kasvojaan, kysyen:

— Tahdotko todella tulla papiksi?