Äiti

YHDESTOISTA LUKU.

Rouva Zimmermann oli nojallaan mukavassa tuolissansa; oli yksi hänen synkimpiä hetkiään.

Niitä ei ollut usein; mutta kun ne tulivat, valtasivat ne hänet aina luonnon mahdin väkivaltaisuudella ja silloin oli kaikki maailmassa mustaa.

Koko päivän oli hän taistellut alakuloisuuttaan vastaan, mutta se oli yhä enemmän päässyt voitolle; taistelu oli vaan uuvuttanut hänen voimansa niin, että hän nyt oli aivan masentunut.

Tulla hyljätyksi, syrjään sysätyksi, pois viskatuksi kuin kelvoton, vanha vaatekappale — se tulisi nyt olemaan hänen osansa. Ja tämä pieni pintapuolinen olento, jossa ei ollut sisältöä minkäänlaista, tulisi tunkeutumaan sille paikalle, jonka voittamista hän niinkauan oli tavoitellut, pyrkinyt siihen koko tummalla tarmollaan, ikävöinyt sitä olentonsa joka säikeellä. Kaiken, mitä hän oli uneksinut saavansa itämään ja versomaan, kaiken, minkä hän oli toivonut näkevänsä kukaksi puhkeavan, kaiken tulisi tämä vieras ottamaan, kenties välinpitämättömin käsin — kenties pian sen pois viskatakseen.

Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä varmemmaksi kävi tämä viimeinen otaksuminen; ja hän uudisti sen suonenvedon tapaisesti itsellensä itsekiduttajan väristyttävällä tyydytyksen ja tuskan sekaisella tunteella. Niin hän — tuo toinen — pettäisi hänen poikansa ennemmin tai myöhemmin. Sen, jota hän itse, hänen äitinsä olisi hoidellut kuin hentoista tainta rakkautensa lämpimässä ilmakehässä, sen antaisi tuo pieni, tunteeton olento armotta kuihtua ja kuolla.

Äiti makasi kiihtyen yhä tässä mielialassaan ja hänen mielikuvituksensa maalasi kaikki synkimmillä väreillä.

Hän kääntelihe tuskissansa. Ohimoita pakotti ja tuon tuostakin karmivat viluväreet hänen ruumistansa, niin että hampaat kalisivat kuin pakkasessa. — Hän tiesi varsin hyvin, mikä oli kaiken tämän pohjana — äidin mustasukkaista itsekkäisyyttä — mutta tämä tietoisuus ei vähentänyt ollenkaan hänen kärsimystänsä.

Tunti toisensa perästä kului. Molly tuli päivällispyyntöineen; hän meni ruokasaliin, mutta ei voinut mitään syödä. Ainoa, minkä hän sai alas puserretuksi oli pari lasia viiniä; sitte otti hän taas entisen paikkansa työhuoneessaan.

Hän oli väsynyt kuin valvotun yön jälkeen; hermot, jotka ennen olivat olleet äärimmäisyyteen asti jännitetyt, olivat hervahtaneet. Mutta ne värähtelivät vielä kuin pianon kielet intohimoisen, sielukkaan esityksen perästä.

Kun William tuli, ei äidillä ollut voimaa edes peittääkseen mielenliikutustansa; poika huomasi sen heti.

"Miten on laitasi?" kysyi hän hilpeästi.

"Hyvin." Mutta äidin oli mahdotonta saada ääntänsä iloiseksi.

"Hyvin? Sanot sen äänellä, joka ei kuulu kovinkaan vakuuttavalle."

He vaikenivat tuokion. William asteli huoneessa, tuumiskellen millä keinoin näyttäisi myötätuntoisuuttaan, mutta hän ei uskaltanut värähyttää todellisempaa kieltä, peläten näyttävänsä kovin tuntehikkaalta ja että se mahdollisesti tekisi pahan pahemmaksi.

"No niin", sanoi hän vain samalla mennen ja silittäen kädellään äidin poskea. Mutta tämä ainoa pieni hyväily oli enemmän kuin tuhannet sanat.

"Sellaiset ihmiset kuin minä pitäisi lyödä kuoliaaksi jo syntymässä." — Hänen äänensä vapisi vieläkin, mutta uneksiva, puoleksi onnellinen, puoleksi surumielinen hymyily viivähti hänen suunsa ympärillä — "ne eivät sovi muiden kanssa. He ovat vaan irti reväistyjä ihmispuolikkaita; toisilla on luu ja nahka, mutta heillä on vaan hieno kalvo, ja heidän sydämmensä kiintyy yhteen, ainoaan asiaan; jos heidät siitä reväistään irti, vuodattavat he sydänverensä."

"Oh", sanoi poika iloisesti, mutta pohjalta kaikui hellyys ja hyvyys, "luulen että luu ja nahka sinussa ovat oikeassa suhteessaan. Sinä varmaan kokonaisuudessaan olet varsin hyvin muodostunut ihmisolento."

Nämät olivat muutamia köyhiä sanoja, jotka jollekin toiselle eivät olisi merkinneet mitään, mutta äidissä vaikuttivat ne käänteen, lauhduttaen hänen mielialansa. Katkeruus, levottomuus, nyrpeys, kaikki oli yht'äkkiään pois pyyhkäisty.

Äiti katseli sitä lauselmaa, käänteli ja hymyili sille kuin olisi se ruusuvihkonen, jonka sai.

Nyt saisi hän jälleen tehdä työtä yhdessä poikansa kanssa, kuulla hänen ääntänsä joka päivä, ajatella vaan hänelle ja toivoa hänelle! Nyt oli hän jälleen yhtä onnellinen kuin äsken onneton tuskissaan itseään kiemurrellessa — taaskin tämä pikainen, täydellinen sulauminen nykyhetkeen, joka oli hänen syvän, koleerisen luonteensa omituisuus.

Äiti seurasi poikaansa silmillään tuossa hänen astellessaan, hyväillen häntä katseellaan ja kuunnellen jokaista hänen sanaansa kuin olisi se ollut vastineeksi annettu hyväily.

William puhui luonnollisella äänellään, joka pehmeine vaihteluineen kaikui himmeänä ja hellänä — se oli niin erilaista kuin tuo teeskennelty, teroitettu ääni, joka oli opittua soveltuakseen hyvin hänen välinpitämättömän naamionsa ja tapansa tulkiksi.

Hän puhui tuosta nuoresta tytöstä. Tyttö oli päättänyt jäädä joksikin ajaksi Tukholmaan ja William pyysi nyt äidin pitämään hänestä huolta.

"Sen teen mielelläni, jos sinä niin tahdot", — viime sanoissa piili tarkoitus, jonka William ymmärsi.

"Niin. Pidän paljon hänestä", sanoi hän.

"Pidät? Eikö enempää?"

"En tiedä. Sitähän ei koskaan tiedä."

Äiti näytti alakuloiselta; tämä oli pettymys; kun William oli antanut hänelle osan luottamuksestaan, miks'ei hän sitte antanut sitä kokonaan.

"En luule mitään rakkautta liittyvän leikkiin, ainakaan ei vielä. Niin, kenties, on pohjalla hiukan kumminkin — hiukan vaan, — mutta ei enempää."

Äiti tunsi rintansa riemastuvan. Tämä oli enemmän kuin luottamusta, se oli itsensä koettelemista, totuuden erehdyttämättömästi leimaamaa. — Siis ei mitään todellista vielä, ei mitään, joka hänet itsensä tulisi työntämään takalistolle.

Äiti nousi ja kun William tuli hänen luokseen, laski hän molemmat kätensä hänen päänsä ympärille.

Tämä oli ensi kerran kun hänen äidinhellyytensä oli uskaltautunut näin pitkälle kuin tällaiseen hyväilyyn. Ja William ei suuttunut, ei työntänyt häntä luotaan. Hän otti äitiä vyötäröltä kiinni molemmilla käsillään ja katsoi häntä silmiin ja hänen katseessaan oli omituista lämmön ja veitikkamaisuuden kajannetta.

Tämä, joka murtausi esille hänen mielessänsä, oli vielä niin uutta, että ujoudella täytyi aina olla varatie avoinna. Vielä ei hän uskaltanut täydellisesti olla ihminen, vaan täytyi hänen aina hätätilassa saada miedontaa itseään hymyilyllä.

Mutta äiti ymmärsi hänet. Hän tiesi että se toinen kerran oli tuleva ja tämä, joka oli, oli hänelle enemmän kuin kylliksi. Hän laski toisen kätensä hänen olallensa ja veti hänet ilosta sädehtivänä akkunan luo.

"Katso", sanoi hän. "Olen seissut tässä usein yksin, silmäillen lyhtyrivejä tuolla alhaalla ja kuvitellut mielessäni miltä tuntuisi käydä muiden ihmisten joukossa tuolla alhaalla, puhellen kanssasi, huoletonna, iloisena. Tahdotko käydä hetken kanssani? Oi sinua! Ja saanhan pistää käteni käsikoukkuusi? Eihän haittaakaan mitään, joskin tapaat jonkun tuttavan, kun sanot, hän on äitini, eihän sen tarvitse olla minkään häpeän, vaikka en olekaan nuori ja kaunis."

William hymyili ehdottomasti hänen innolleen. Sitte taivuttiihe hän äidin puoleen, painoi hänen otsalleen suudelman, keveän kuin untuva. — — —

Kun William Zimmermann kertoi äidilleen ettei heidän, hänen ja nuoren tytön välillä ollut mitään rakkautta, uskoi hän sen itsekin. Hän oli yhä vielä samalla asteella kuin ennenkin, hän kuvitteli, ettei se itseasiassa ollut mitään. Hän tiesi viihtyvänsä hyvin tytön seurassa, Hän tiesi myöskin, että hänellä joskus oli taipumusta johonkin, jota hän kutsui hentomielisyydeksi, mutta hän kuvitteli mielessään tämän pääasiallisesti riippuvan tunteellisesta mielialasta, joka pian menisi ohi ja katoaisi; se olisi vain jotain, joka muistolle olisi kuin kullan kajastusta ilmassa, jotain valoisaa heijastelua, vaan ei mitään enempää.

Hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, minkä valtavan muutoksen alaisena hänen sisällinen elämänsä juuri oli. Hän oli kuin pala tiedotonta luontoa, missä kaikki toimii ja versoo sisäisen pakon vaikutuksesta, siksi että on kevät ja aurinko paistaa.

Kauan vielä, nuppujen jo puhjettua, ei hän tietänyt, mitä oli tapahtunut.

Sattui kerran eräänä päivänä, kun hän oli tytön luona aamupäivällä, että hän ilman edeltäviä mietintöjä ja tahdon ilmauksia, kietasi kätensä tytön vyötärölle ja katsoi häntä silmiin. Mutta nämät silmät eivät vastanneet mitään, tyttö vavahti ja nousi. Silloin nousi hänkin, alkoi käydä edestakaisin lattialla ja tarttui jälleen keskustelun katkaistuun säikeesen.

He tapasivat toisensa iltasella. He kiertelivät katuja pitkin väen vilinässä ja kuten melkein aina oli tapahtunut viime aikoina, loppui ilta nytkin niin, että he väsyneinä ja tyytyväisinä etsivät hetkiseksi lepoa Williamin huoneissa.

Hän lukitsi oven ja sytytti suuren katossa riippuvan kiinalaisen lyhdyn; kamiinista loisti takkavalkean riittyvä hiilos ja sen eteen oli tyttö istuutunut Williamin mukavimpaan tuoliin. Ja ennenkuin hän mitään aavistikaan, oli taas Williamin käsi tytön vyötäröllä; tällä kertaa ei hän noussut ylös.

"Tahdothan olla ystäväiseni?" sanoi hän hiljaa. Hän ei tahtonut sanoa "minä pidän sinusta", sillä hän ei uskonut rakastavansa tyttöä.

"Tahdothan olla ystäväiseni?"

"Tahdon."

Sitte suuteli hän tyttöä intohimoisesti.

"Niin kutsu sitte minua Williamiksi ja sinuksi. Ja saanhan suudella sinua joskus?"

Tyttö vaikeni; Williamin tavassa oli jotain, joka oli tuntunut hänestä vastenmieliseltä ja ainoa, mitä hän tunsi hänen suudellessaan, oli kummastusta.

William käytti usein luuloteltuja oikeuksiansa, pitäen itsensä ystävänä, mutta alati oli tytöllä sama tuntemus, kuin se olisi ollut jotakin, joka oli hänen luonteellensa vastenmielistä, jotain karkeata ja epähienoa — — se oli suudelma ostetuista hyväilyistä. William ihmetteli hänen tunteettomuuttaan ja luuli sen olevan näyteltyä. Hän voi ottaa hänen kätensä, silittää sillä hiuksiansa ja kasvojansa, mutta kun hän päästi sen, putosi se alas kuin eloton puukappale. Kerran vavahti tyttö tahdottomasti.

"Sinä et saa suudella minua noin", sanoi hän.

"Miks'en?"

"En pidä siitä!"

Tyytyväisin oli hän, kun hän sai nojata päänsä Williamin olkapään ja takinkauluksen väliseen poimuun, painaen kasvonsa hänen pehmeää samettinuttuansa vastaan, Williamin hiljaa hyväillessä häntä.

"Tuntuu niin tyyneltä ja turvalliselta", sanoi hän.

Tyyneys ja turvallisuus, siinä hänen elämänsä ihanne. Voimakkaita tunteita ja valtavia mielenliikutuksia pelkäsi hän. Tätä pientä, helposti murtuvaa purtosta ei oltu rakennettu uhkaamaan meren myrskyjä ja kuohuvia laineita, vaan maataksensa aurinkoisessa lahdelmassa pieneen, valkeaksi maalattuun venhevalkamaan kiinni kytkettynä.

Tytön tunteet eivät koskaan olleet kuumat, ainoastaan haaleat.

Hän ei koskaan itsestään antanut minkäänmoista hyväilyä, mutta jättiihe tahdottomasti sille hiukkaselle mielihyvän tunteelle, jonka hän tunsi hänen ottaessaan niitä. William laski usein leikkiä hänen kylmyydestään, kutsui häntä jääkynttiläkseen, lumi-impyekseen y.m. Tyttö nauroi ja uudisti mitä hän niin usein ennen oli sanonut: "En pidä sinusta."

Mutta tämä juuri kiihoitti Williamia. Hän uneksi sulattavansa tämän jääpuikon, lämmittävänsä hänen haaleutensa ja saavansa hänet rakastamaan täydellisesti ja kokonaan.

"En tule koskaan sitä tekemään", sanoi tyttö. "En sinua."

William puhui hänen kanssaan kaikesta, avomielisesti ja vapaasti, kuten älykäs mies voi puhua älykkäälle naiselle, keskustelun käymättä loukkaavaksi ja epähienoksi. Hän tahtoi tehdä hänet täydellisesti tajuavaksi olennoksi — "sielun ylimykseksi", sanoi hän. "Katsella kirkkaasti ja ylevästi ajatella on pääasia. Ei sovi sinun sokeana vaeltaa tietäsi maailmassa, vaan tulee sinun seista korkealla, niin, että näköala on laaja ja että se mikä on alhaista ja likaista ei ulotu sinuun."

Tyttö tuntui olevan myötä ohjelmassa, hän yleensä oli myöntyväinen kaikkeen. Hän antausi tahdottomasti hänen henkiselle etevämmyydelleen, samoin kuin ruumiillisestikin antausi hänen hyväilyilleen.

Ja sitä paitse tuo sielun ylimyksen näytteleminen, mieleltään niin uudenaikaisen miehen kuin Ville Zimmermannin kanssa, oli hänen pienelle Jakobiniläisluonteelleen erittäin viehättäväistä ja aina kun William oli sanonut jotakin, jota ihmiset yleensä olisivat pitäneet hyvin sopimattomana, nauroivat he kuten kaksi, jotka hyvin ymmärtävät toisensa ja William taivuttihe äkkiä tytön puoleen kysyen:

"Mitä luulet, että Beata täti olisi tästä sanonut?"

"Beata täti" oli heistä molemmista poroporvarillisuus omassa olennossaan.

William tuumiskeli alati mikä oli syynä tytön kylmyyteen.

"Etkö koskaan ole pitänyt minusta siksi kun olen mies?"

"En."

Hän oli vakuutettu että tyttö valehteli.

Heidän yhä enemmän toisiinsa tutustuessa, kävi heidän välinsäkin yhä läheisemmäksi, ja saattoipa William joskus nähdä tytön silmissä ilmeen, joka yhä yllytti häntä, silloin tällöin jonkun pienen välähdyksen, ei intohimoa, vaan sydämellistä lämpöä, ja tämä pieni säde oli hänelle kylliksi täyttämään hänet ilolla ja voitonriemulla. Silloin toivoi hän aina voittavansa hänet kerran, ja että hän voisi kytkeä kiinni hänet itseensä rakkautensa ja älynsä voimalla. "Pieni puluseni", sanoi hän hyväillen, kun hänen täytyi jotain selittää hänelle, "pieni puluseni, joka on niin tyhmä, niin tyhmä — niin tyhmä."

Ja hän luki usein tytölle Heinen tunnetut säkeet Kärpäselleen:

    "Dich fesselt mein Gedankenbann
    Und was ich dachte, was ich sann
    Das musst Du denken, musst du sinnen —
    Du kannst nicht meiner Geist entrinnen."

Silloin voi tyttö istua miettiväisenä hetken ja niin sanoi hän lopuksi ajattelevasti ja totisesti:

"Minä en pidä sinusta. En oikein."

"Sen tiedän minä. En minäkään pidä sinusta", sanoi William ja suuteli häntä.

Mutta nyt hän tiesi rakastavansa häntä. Hiljaa, tuskin tietämättään oli mefistofelesviitta valunut hänen hartioiltaan. Hän oli, aluksi ikäänkuin leikillä, painanut päänsä tytön polvelle, vähä kerrassaan oli se saanut siinä levähtää kauemmin ja kauemmin, kunnes hän lopuksi oli antautunut kokonaan, pidättelyittä. Ja siitä hetkestä ei hän ollut enää sama ihminen kuin ennen.

"Olet niin erilainen kuin ennen", sanoi tyttö.

"En ilvehdi enää kauemmin kanssasi. En sinulle — en koskaan sinulle."

William kertoi hänelle elämänsä. Ei löytynyt soppea hänen sielussansa, jota hän ei olisi tahtonut paljastaa hänelle. Hän antoi hänelle kaikkensa. Arveluitta, epäilyittä murtausi vastustamattomasti esille kaikki, mitä hän oli elämässään kokenut, mitä ajatellut, pienin haihtuvaisin tunnelmakin, minkä oli tuntenut. Eikä hän huomannut sitä, ettei hän mitään saanut vastineeksi.

Suhde äitiin kävi myöskin sydämellisemmäksi. Muutos mikä pojassa oli tapahtunut, täytti äidin ilolla ja ilo muodostui kiitollisuudeksi nuorta tyttöä kohtaan, joka oli saanut hienoimman ja kauneimman puolen pojan olennossa esille puhkeamaan.

Epäedullisesta ensivaikutuksesta ei ollut enää jälkeäkään; äidillisestä mustasukkaisuudesta ei myöskään. Hän oli nähnyt, että tämä oli varmin keino voittaa poikansa; sekä vaistomaisesti että tietensä veti hän nuoren tytön puoleensa. He kolme elivät joka päivä yhdessä; ja kuta läheisemmäksi seurustelu kävi, sitä enemmän alkoi äiti katsella nuorta tyttöä pojan rakastunein silmin ja lopuksi ei paljonkaan puuttunut, että hän, tuo kokenut, lahjakas, teräväkatseinen ja syvätunteinen nainen ihaili tätä lasta, jossa ei ollut paljonkaan muuta ihailtavaa kuin se, että hän oli nainen, jota hänen poikansa rakasti.

Alma Hagberg oli alkanut ottaa hierontaa ja sairasvoimistelua; ja se tuntui tekevän hänelle hyvää. Isälle oli hän kirjoittanut pitkän kirjeen, jossa puhui niistä hyvistä tuloksista, mitä hän oli tuntenut lääkärin hoidon hänessä vaikuttavan ja esitti miten erittäin tärkeää hänen tulevalle terveydelleen olisi, ettei tätä hoitotapaa, joka kestäisi vähintäin 3 kuukautta, keskeytettäisi. Hän kertoi edelleen siitä ystävyydestä, jota etevä kirjailijattaremme rouva Kate Zimmermann oli hänelle osoittanut, jopa siinä määrässä, että oli tarjonnut hänelle kodissansa asunnon hänen Tukholmassa oloajakseen, tämä oli tietysti jotakin, jonka hän kiitollisuudella oli ottanut vastaan. — Williamista ei hän maininnut sanaakaan.

Isän vastaus tuli, jota seurasi epäävä kirje Beata-tädiltä, jossa Alinaa mitä epätoivoisimmin sanoin pyydettiin tulemaan kotiin, vaikkakin vaan pariksi päivää. Hänhän voi jo kohta uudelta vuodelta matkustaa takaisin jatkaakseen oloansa jälleen sen käsittelyn alaisena, jolla oli näyttänyt olevan niin suotuisa vaikutus hänen terveyteensä; mutta ilman häntä oli heidän jouluilonsa tärvelty.

"Täytynee kai tehdä heille mieliksi", sanoi hän.

Joulun aaton aattona matkusti hän turkkiin ja huiveihin käärittynä, majurskan, jonka luona hän asui, Williamin ja rouva Zimmermannin saattamana, jonka luona hän sopimuksen mukaan tulisi asumaan palattuansa takaisin. Ruokasalin takanen huone oli valmistettu mitä somimmaksi linnunpesäksi ja kaikessa salaisuudessa oli rouva Zimmermann toimittanut hyyryläisenkin pois alakerrasta. Hän tiesi varmasti pojan nyt suostuvan tarjoukseen saada hyyrätä huoneet.

"Tahdotko viettää huomenillan luonani?" kysyi äiti heidän palatessaan asemalta. He eivät olleet puhuneet tästä asiasta ennen.

"Tietysti", — poika pisti tuttavallisesti kätensä äidin käden alle — "missä muutoin olisin?"

"Oh, minä ajattelin — —." Äiti sanoa sukasi sen ainoastaan leikillä, mutta William keskeytti.

"Et saa ajatella sellaisia tyhmyyksiä!" ja William pudisti hänen kättänsä rajusti, kuin muka vihoissaan.

Muistot tästä jouluillasta kajastelivat sitten molempien mielessä jonakin valoisana, iloisana ja juhlallisen lämpimänä tunnelmana — siinä oli sitä yhteenkuuluvaisuuden ja turvallisuuden tunnetta, pakotonta luonnollisuutta ja antamisen tuottamaa iloa, joiden aina tulee olla perhe-elämän pyhänä suojeluskilpenä.

"Tämä on ensimmäinen jouluaatto, jonka yhdessä vietämme", sanoi äiti.

William oli loistavalla tuulellaan ja hän kertoi äidille ensi kerran itsestään. Alussa tuntui puhuminen hänestä olevan vaikeaa, sanat tulivat pieninä, lyhyinä lauselmina ja näyttipä kuin olisi vaatinut ponnistusta saada ne sanotuksi; mutta vähitellen tempasi aine hänet mukaansa, kuvaukseen tuli lämpöä ja runollinen pohjasävel, jota äiti ei koskaan ollut hänessä huomannut. Hän makasi kuunnellen jokaista ilmettä, jokaista väreilyä poikansa äänessä; hän tuskin uskalsi hengittääkään, peläten kadottavansa yhden ainoaankaan vivahduksen — hän kuuli oman sydänsykintänsä.

William viivähti kesämuistelmissa, poimiskellen esille toisen tuoksahtavan pikku kukkavihkosen toisensa perästä heille molemmille iloksi. Hän kuvasi ensi tapaamisen Tukholmassa, toi esille omat tunnelmansa; antoi hänelle lyhyin piirtein rakkausjuttunsa. Ja kun hän oli lopettanut, meni hän äidin luo, nojasi päänsä hänen polvelleen.

"Luuletko, että ihaelen liiaksi?" sanoi hän. Tämä oli viime ilmaus hänen epäileväisyydestään, mutta siinä ei ollut entistä katkeraa terävyyttä, puhe oli pehmeää, hellää ja luottavaa kuin lapsen.

Äiti silitti vaan kädellään hänen päänsä yli. Hän ei voinut mitään vastata, oli kuin olisi hän tukehtua, kuin kuolisi hän onnesta.

"Poikani!" — kuului hiljaa tuokion kuluttua. — "Poikaseni! Oi kuinka tätä olen ikävöinyt!"

Pojalle selveni yht'äkkiään, kuinka syvästi tätä rajatonta rakkautta, hänen arkuutensa ja puuttuva luottamuksensa oli mahtanut haavoittaa ja vaivata kuluneena aikana.

"En voinut puhua; minulla ei koskaan ole ollut ketään kenen kanssa puhella. — Se on ruotsalaisen onnettomuus, että hän ei voi puhua. Ajatukset ja tunteet polttavat kuluttaen sisällä, kun eivät pääse ilmoille. — Olet niin erilainen kuin minä."

"Kuulun toiseen sukupolveen kuin sinä. Kenties syynä on myöskin se — —."

Kun William tuli kotiin yöllä, istui hän kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti:

Runoelmani!

Tulen äitini luota, missä illan olen viettänyt; nyt on jouluaamu ja pitäisi kai pannakseni levolle, mutta tunnen, että minun täytyy saada puhella hetkinen kanssasi. On niin omituista, että sinä olet poissa. Minusta tuntuu kuin sinun täytyisi olla mukana jokaisessa pikkuasiassakin mikä minulle tapahtuu, jokaisessa ajatuksessa, jonka ajattelen ja kaikessa mitä tunnen, jota en voi sinulle ilmaista — sillä sen kirjoittaminen vaatisi koko elämäni ajan — tuntuu ikäänkuin petollisesti pidättäisin sinulta jotakin, joka on sinun omaisuuttasi.

Kuin nytkin tämän jouluaamutunnelmani.

Lamppu suhisee. Täällä on niin yksinäistä ja hiljaista, nautin siitä koko sydämelläni.

Tässä yksinäisyyden tunteessa on jotain niin elvyttävää. On kuin kaikki johtolangat minun ja maailman välillä olisivat poistetut ja istuisin itse korkealla ilmassa ja kuulisin ainoastaan äänen tuolta alhaalta kuin kaukaisen, surullisen laulun, himmeän ja katkonaisen — — — olemassaolon autiuuden, elämän unelmarunsaan surumielisyyden laskiessa pääni päälle kuin lepakon suunnaton siipi.

Ja silloin — silloin käyn minä tuntehikkaaksi kuin, ein Mops, wenn er zum ersten Male liebt!

Tunnen itseni niin köyhäksi. Aineellisesti ei. — Onhan 50 kruunua kotelossani vielä, en henkisestikään, sillä minulla on runoilijakuume ja mielikuvitus hehkuu polttaen päässäni.

Mutta tunnen valtavaa halua, voimakkaan, imevän, kuihduttavan ikävöitsemisen antaa. Se on polttavaa kuin velan tuntemus — velan, joka tasoittuisi sillä että minä — joskin vaan tuokioksi tai pariksi valeleisin loistetta elämääsi, saisin kelmeän, sairaloisen veresi raikkaana pulppuamaan suonissasi, opettaisin sinut oikein elävästi ja lämpimästi tuntemaan olemassaolon suuren, mahtavan, huikaisevan ihanuuden siivenlyönnit — — — josta en itse tiedä mitään.

Voimattomuuteni painaa minut maahan. Tunnen itseni niin köyhäksi — niin köyhäksi.

W. Z.

Joulujen välissä muutti William äidin huoneisiin ja tammikuun alkupäivinä palasi Alma Skoonesta.

Hän oli kolmella rivillä vastannut Williamin kirjeesen ja ilmoitti tulopäivänsä. William jätti kirjeen äidille ja hän luki sen.

"Tuletko myös junalle?" sanoi hän.

"En."

Ensimmäinen jälleennäkeminen olisi nuorilla oleva kahdenkeskinen.

Molly oli saanut aamiaispöydän juhlallisesti katetuksi, kun rattaat pysähtyivät oven eteen.

Alma meni kohta huoneesensa järjestämään hiukan pukuaan, tavaroista huolehtiminen jäi Williamin osaksi.

Juuri kun hän ja Molly hilasivat otsansa hiessä rappuja ylös suurta matka-arkkua, aukasi äiti etehisen oven. Ehdottomastikin täytyi hänen hymyillä tälle näylle.

"En olisi koskaan uskonut saavani tätä nähdä."

"Etkö", vastasi William leikkisästi, vaikka nähtävästikin hieman hämillään.

Hän oli aivan kuin toinen ihminen, äärimmäisyydet olivat vaihtuneet toisesta toiseen, ukosta oli tullut poika. Hänen naurunsa kaiku oli niin raikas, se oli luonnollista ja sydämellistä, hän oli tullut puheliaaksi ja ilomieliseksi ja hänen asennossaankin oli tapahtunut muutos, huoleton reippaus oli astunut entisen, itsetietoisen jäykkyyden sijalle. Hän tuntui hakevan kulkuväylää sisällään asuvalle, sidotulle voimalleen; kerta toisensa perästä otti hän äitiä vyötäröltä ja koetti nostaa häntä laattialta. Almaa hän pyörähytteli tuon tuostakin aivan empimättä, kumminkin jonkunmoisella hellällä varovaisuudella kuin pientä, haprasta kapinetta, jota täytyy katsoen kosketella.

Päivällisen edellä, kun hän sitte oli mennyt työskentelemään huoneesensa, kuuli äiti hänen äänensä alakerrasta. Hän lauloi!

Sitä ei äiti myös koskaan ollut uskonut saavansa kuulla.

William alkoi nousta aikasin aamulla ylös, hän, jolla muutoin oli tapana maata pitkään, aina puoleenpäivään asti, alkoi urheilla, tehdä pitkiä kävelymatkoja sivuitse Skanssin tullin vahvistaakseen voimiaan ja taltuttaakseen tahtoaan. Nyt työskenneltäisiin täällä!

Hän hankki itselleen pienen sinkkisen kylpyammeen, jossa hän otti kylmiä kylpyjä aina aamusin. Hän oli saanut niin kovan puhtauden halun, että lämmin kylpy kerran viikossa ei ollut hänelle enää kylliksi.

"Perhe" oli jakanut päivänsä määrätyiden periajatusten mukaan, puolen tunnin "hyvää huomenta" aamiaisen jälestä, pitkä työskentelyaika aamupäivällä ja sitte iltapäivä vapaa.

Päivän loistokohta oli hämärätunti päivällisen jälestä, silloin makasi äiti nojallaan leposohvalla ja molemmat nuoret istuivat lähetysten kamiinin luona hiiloksen valohehkun aallotessa huoneesen läpi mustan rautaristikon..

He istuivat melkein aina ääneti, silloin tällöin tulla tupsahti joku sana kuin sattumalta. Jos joku puhui, puhui hän aina hiljaisella, himmennetyllä äänellä, ikäänkuin pelkäsi hän häiritsevänsä tunnelmaa.

Näinä hetkinä oli kuin turvallista hyvinvointia, hellän myötätuntoisuuden lämpöä olisi itse ilmassakin ollut. Silloin huulet aukenivat ikäänkuin itsestään, luottava avomielisyys ehdottomasti täytti mielen. Oli kuin olisi oltu henkisessä paradiisissa, missä kaikki ajatukset ja tunteet vapaasti käyskentelivät kaikkialla ilman valheen ja teeskentelyn peitteleviä viikunalehtiä.

Niin olivat he eräänä iltana polvillaan nuo molemmat nuoret pää päässä kiinni painautuneena äidin syliin. Hän oli kietonut kätensä heidän ympärilleen ja painoi heitä molempia lujasti rintaansa vasten.

"Eläisimmekö me kolme aina yhdessä?"

Hehkuvan hiiloksen valossa näki äiti jotakin kosteaa kimaltavan pojan silmässä, hänen nostaessaan katseensa äitiin.

Nämät kolme kuukautta, jotka sitte seurasivat, olivat Williamille sekä henkisen että ruumiillisen hyvinvoinnin aika. Koskaan ennen ei ollut hän tuntenut itsensä niin voimakkaaksi, terveeksi ja iloiseksi. Ja siinä lämmön ilmapiirissä, missä hän nyt eli, sukeusi hänen luonteensa kauneimmat puolet kukkasiksi.

"Tunnen, kuinka tulen paremmaksi päivä päivältä", sanoi hän eräänä iltana, kun he tapansa mukaan istuivat hämärissä. "Se on sinun työtäsi pikku varpuspienoseni."

Erään toisen kerran kuului:

"Olen tehnyt suuren keksinnön. Olen löytänyt viisauden kiven: taidon tehdä huonosta ihmisestä hyvän. Se on tehdä hänet onnelliseksi."

Joskus vielä voivat kyllä hänen entiset elämänkokemuksensa tunkea esille jonakin pisteliäänä sanana tai ivallisena muistutuksena, mutta itse ivasanoissakaan ei ollut samaa kaikua kuin ennen, siitä oli poissa sen kammoksuttava kylmyys ja sydämettömyys, siinäkin oli jotain sovinnollista ja myötätuntoista kaikkea inhimillistä kohtaan, jotain sellaista, jota tapaa niissä, joille ei mikään inhimillinen ole vierasta ja joille ymmärtäminen on samaa kuin anteeksi antaminen.

Hän kertoi esim. mielialastaan ensi iltana, kun oli Alman tavannut Tukholmassa. Hän oli, erottuaan hänestä, aivan sattumalta kohdannut sen naisen, joka silloin oli hänen rakastajattarensa ja hän ei ollut voinut kukistaa mielessään sitä vastenmielisyyttä, jonka hän oli hänessä herättänyt. He olivat lopettaneet täydellisellä erolla.

"Lopetitko todellakin, samana iltana?" kysyi Alma innokkaasti.

"Kyllä."

"Pitikö hän sinusta?" kysyi äiti osanotolla.

"Kyllä — joskus — kun minulla oli rahaa", mutta itse äänessä oli jotain sovittavaa, siinä ei ollut pilkallista katkeruutta.

Alma Hagbergille oli tämä aika kuin unelma. Ne uudet suhteet, joihin hän tuli, viehättivät häntä uutuudellaan ja tuo sielunylevyys ja vapaa ilmapiiri, joka ympäröi häntä, oli niin erilaista sen ilman rinnalla, mitä hän oli hengittänyt pikkuoloissa, joissa oli elänyt! Ulkomailla matkatessaan oli hän viettänyt matkailijan muuttelevaa elämää, jolloin tuskin ehtii muuta kuin aivan pintapuolisesti tutustua ihmisiin, joita tapaa; ja se vuosi, jonka hän oli ollut Sveitsissä, ei ollut sen rikkaampi suurista vaikutuksista kuin olo tavallisessa ruotsalaisessa tyttöjen kasvatuslaitoksessa, missä pikkumainen valvonta on pääasiana opettajattarien kasvatusjärjestelmässä ja pienet juorujutut oppilaiden suurimpana henkisenä harrastuksena.

Olo täällä oli aivan toista. Täällä oli hänellä koti, kodin lämpöineen, vailla vain sen pakkoa. Hänellä oli täysi vapaus seurustella kenen kanssa tahtoi ja tämä maailma, mihin hän tuli sisälle vedetyksi, oli juuri se, johon hän aina oli ikävöinyt. Uudet tuttavat olivat miehiä ja naisia kuuluisin nimin, nimin sellaisin, joiden hän usein oli kuullut suhisevan korviensa ohi ja jotka nyt kävivät hänelle eläviksi olennoiksi. Se piiri, johon hän nyt astui sisälle, oli pääkaupungin sivistysylhäilistön kukkanen, ja hänet otettiin vastaan kuin saman-arvoinen, siksi että hän tuli sinne Kate Zimmermannin tunnustetun arvon turvissa.

Sitä ei hän itse koskaan huomannut, ei sitä miettinytkään. Hän oli niin tottunut myötätuntoisuudella kohdeltavaksi mihin ikänä menikin, ja hän otti sen vastaan hymyillen samaa lapsellista, vapaata, iloista hymyilyään.

Suhteensa Williamiin ei ollut kylmempi, eikä lämpimämpi kuin ennenkään. Hän painausi hänen olkapäänsä poimuun ja otti vastaan hänen hyväilynsä, mutta ei ollut mitään lupausta, mitään sidettä heidän välillään. William itse oli sanonut. Tahdon että olet vapaa. Älkäämme kaiverrelko ja nyppikö rikki sitä, mikä nyt puhkeaa esille. Antakaamme sen kukkia tai kuihtua, kovin rohkeilla käsillämme sitä koskematta.

Juuri tämän, että hän antoi niin täyden vapauden, luuli hän olevan elämänehdon tytön rakkaudelle; silloin varttuisi se vähitellen suureksi ja voimakkaaksi.

Näyttikin siltä kuin hän olisi ollut oikeassa. Tämä arkatuntoisuus, jolla William valvoi, ettei koskaan mitään sidettä päässyt heidän välillensä, joka voisi käydä painostavaksi, vaikuttikin, että tyttö vapaasti, arvelematta, punnitsematta voi antautua sille mielihyvän tunteelle, jonka hänen seuransa ja hyväilynsä hänelle tuottivat. Eivät he koskaan oikein toisillensa selvitelleet tunteitaan. "Tiedän, että heti katuisin, kun sana olisi suustani päässyt", sanoi tyttö. Ja William ihmetteli hänen avomielisyyttään, ottaen väittelemättä vastaan syntymättömän sanan sellaisenaan hänen huuliltaan. Hänen itsensäkin mielestä tämä oli hienompaa ja sydämellisempää; "sanat itsessään olivat jo niin kylmät ja karkeat."

Joskus kumminkaan ei hän voinut olla kysymättä! "Sano — eikö tunnu sinusta nyt kuin voisit tulla omakseni?" mutta tyttö vastasi aina vältellen.

Perheen keskuudessa oli kaikki yhteistä; sen jäsenet lukivat toistensa kirjeet ja jakoivat toistensa salaisuudet. Alma oli ainoa joka kätki kirjeensä.

Mutta se ei tullut luottamuksen puutteesta, niin sanoi hän itse ja William uskoi häntä. William oli utelias, vaan ei tahtonut olla tunkeilevainen. Hän otaksui että isän ja tädin kirjeissä oli paikkoja, joita Alma häpesi siksi etteivät hänen omaisensa olleet samalla sivistyksen asteella kuin ne ihmiset, joiden kanssa hän seurusteli.

Äitiin oli Alma liittynyt sokeasti luottaen ja rajoittamattomalla rakkaudella. Tässä ystävyydessä, jota tämä kypsynyt vanha nainen oli hänelle osoittanut, nainen, jolla oli kuuluisa nimi ja jota hän itse ihaeli, oli hänen turhamaisuudelleen paljon hyvikettä. Tälle naiselle saattoi hän kertoa kaikki pelkäämättä tulevansa väärin ymmärretyksi, sillä äiti rakasti jo tätä pientä vaaleata päätä yhtä tulisesti, voimakkaasti kuin poikaansakin, — rakasti sitä pahoineen, hyvineen, vikoineen ja heikkouksineen.

Mutta hän näki sekä viat että heikkoudet, sillä Alma, joka aivan vaistomaisesti käsitti, että tämä nainen tahtoi hänelle hyvää, ei koskaan koettanut pienimmälläkään tavalla peitellä luonteensa pikku varjopuolia. Hänhän tiesi kumminkin, että tämän syvän rakkauden rinnalla eivät ne mitään merkitseisi.

Rouva Zimmermann huomasi hänen tahdon puutteensa, hänen häilyväisyytensä ja pikkukaupunkilais-ylpeytensä, jolla hän täällä koki esittää ympäristöänsä ja jokapäiväistä elämäänsä Malmöössä ja Lundissa. Mutta kaikki tämä ei painanut mitään sen suuren tiedon rinnalla: että hän oli nainen, jota hänen poikansa rakasti, — ja joka rakasti hänen poikaansa.

Silloin tällöin voi äidissä kumminkin herätä epäilystä tytön tunteiden laadusta, hän ei ollut sokea huomatakseen, että nuori tyttö, kun oli kysymys Williamista, oli tuskallisen varovainen puheessaan, kuin tahtoisi hän aina pitää takaportin avoinna itselleen, mutta äiti kukisti tämän epäluulon halpamaisena ja epähienona. Hänhän näki joka päivä kuinka onnellisia he olivat; ja Alman hyväilyissä ei ollut pidättelyitä.

Sitä paitse ei sitä ollut missään, joka koski näiden kahden naisen suhdetta. Nuori tuntui olevan niin suora, kiitollinen ja täynnä rakkautta. Näyttipä melkein siltä kuin hänen tunteensa äitiin olisi syvempää kuin lempensä poikaan ja kerran meni hän niin pitkälle, että hän uskoi äidille epäilynsä Williamin tulevaisuudesta, puhui nureksuvia sanoja, ettei hän mitään saanut aikaan taiteilijana eikä kirjailijana.

Silloin tunsi äiti ensi kerran jotain vierasta ja kylmää hiipivän heidän välillensä. Mutta se ei kestänyt kauan, kun William tuli, löi kätensä heidän ympärilleen, suudellen äidin otsaa, oli se silloin kuin poispyyhkäisty.

Ja aika kului. Oli ehditty iltaan huhtikuun alkupuolella, iltaan, joka oli heidän viimeisensä; huomenna hajoaisi perhe. Alma matkustaisi takaisin Skooneen.

Sinä iltana oli hämärähetki pitkä.

Äiti makasi leposohvalla. Alma istui hänen vierellään ja William oli heittäynyt karhunnahalle pitkällensä, päänsä tyttönsä jaloilla leväten — tunti toisensa perästä kului hitaasti, hiiloshehku kamiinissa himmeni, riutuen viimein, mutta he eivät sytyttäneet valkeaa. Ja muistot kuluneilta kuukausilta kuvastuivat mieleen pitkänä, yhtäjaksoisena, ylinäkemättömänä jonona.

Lopuksi nousi äiti, otti päälleen takkinsa ja hattunsa ja meni ulos.
Hän tahtoi että nuoret hetkisen saisivat olla kahden.

Kauan hänen mentyään makasi William vielä samassa asennossa. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan ja tunteet tyrskyilivät hänen suonissaan. Hänen halunsa ottaa tyttö syliinsä, huuhdella häntä polttavilla suuteloillaan, kävi yhä palavammaksi joka sekunti, mutta hän pani koko tahdonlujuutensa liikkeelle kukistaaksensa sen. Tyyni, tyyni tulisi hänen olla; hänen täytyi ajatella selkeästi.

Hän rakasti tätä nuorta naista ja luuli itsensä rakastetuksi; heille molemmille eivät ulkonaiset menot merkinneet mitään, tunteen sydämellisyys oli kaikki kaikessa. Mikä esti häntä sitte antamasta halullensa vapaat ohjat, mikä esti häntä nyt tekemästä hänet puolisokseen.

Väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, päästä pitkin selkäpiitä, kun hän ajatteli tämän ajatuksen loppuun.

Silloin tunsi hän tytön käden päänsä päällä, tämä oli taivuttautunut alas silitellen hänen tukkaansa.

"Sinä vapiset?" sanoi hän ja pehmeän, kauniin äänen kaiku oli tavattoman hellä.

Samassa tuokiossa tuntui kuin nuo tuskallisesti jännitetyt hermot olisivat hervahtaneet läpi koko hänen olentonsa ja kuin kaikki sydämellisyys ja lämpö, mitä hänessä oli, olisi tunkeutunut yhteen, yhtyen yhdeksi ainoaksi pisteeksi vasemmalle puolelle hänen rinnassaan.

Ensi kerran muisti hän vastuunalaisuuden teoistansa, yht'äkkiä selkeni hänen tietoisuuteensa, että halujen hetkellinen tyydytys ei olisi kaikki, vaan että se ainoastaan tulisi jättämään yhä syvemmän tyhjyyden jälkeensä, ellei siitä hetkestä, jolloin tyttö olisi hänen, alkaisi uusi aikakausi heidän elämässänsä, jos eivät he siitä hetkestä alkaen saisi elää aina yhdessä, jakaen ilot ja surut, toiveet ja tulevaisuustuumat — — jos ei hän aina siitä hetkestä saisi pitää häntä läheisyydessään, niin että hän voi kietoa lempensä suojaten hänen ympärilleen ja älynsä, työkykynsä ja kuntonsa voimalla vaalia tätä pientä, heikkoa elämäkoneistoa, jota hän rakasti.

Hän oli noussut ylös, varovaisesti ja hellästi laski hän kätensä tämän pienen pään ympärille, silkin hienoisine hiuksineen ja hiljaa ja pehmeästi painoi hän huulensa hänen otsallensa.

"Jumala sinua siunatkoon!" kuului kuin kuiskaus hänen suustaan.

Hän ei tiennyt kuinka hän tuli valinneeksi juuri nämät sanat. Kaikki mitä hän tällä hetkellä tunsi hienoa, kaunista, lämpöä ja sydämellisyyttä pukiihe tähän onnentoivotukseen, kuni lapsuus muistojen kaikuna sisältäen kaiken sen, mikä lapsuudessa oli ollut hänelle pyhintä ja korkeinta — vapaa-ajattelijan välitön, mietiskelemätön: Jumala sinua siunatkoon!

* * * * *

Hän kulki kaikkialla kuin siipeen ammuttu lintu ensi ajat, tytön lähdön jälkeen, mutta kaipaus ei ollut samaa sidottua, autiota, kylmää kuin ennen. Nyt oli jää murtunut, nyt tuli hän iltasin, alakuloisuuden käydessä kovin raskaaksi ja painoi päänsä äidin povelle.

Äiti silitti hyväillen kädellään hänen niskansa yli.

"Poikani! Rakas poikani!" sanoi hän vain, vaan äidin rakkaus värähteli hänen äänestänsä kuin soinnukas, lempeä sävel vanhan hyvän violoncellin kielistä.

Eräänä päivänä tuli poika ja jätti hänelle pitkän sulkemattoman kirjeen, se oli Almalle, ja hän pyysi äidin kirjoittamaan siihen muutamia rivejä viime sivulle.

"Suon mielelläni että luet sen", sanoi hän kun äiti epäili.

"Tarkoitatko todellakin?" kysyi hän ja ruskeat silmät välähtivät.

"Etkö voi sitä ymmärtää", vastasi hän hellästi, laskien kätensä hänen kaulansa ympärille.

Äiti silmäili sieltä täältä täyteen kirjoitettuja sivuja, mutta pian valtasi hänet vastustamaton halu.

"— — — Kun tulin kotiin istui äiti tuolillaan ja kirjoitti. Tulin niin iloiseksi, että suutelin häntä poskelle. Hän oli niin solmeutunut kiinni kaikkeen, kietoutunut elämäämme näinä kolmena kuukautena — ja mitä hän on meille ollut, sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin. En ole koskaan ennen pitänyt hänestä, luulen ma. Hän antoi minulle kaikkensa, mutta minulla ei ollut mitään antaa, ei mitään yhdellekään ihmiselle koko maailmassa, minä vaan otin vastaan, maksamatta takasin mitään, sillä minulla ei ollut mitään, olin niin köyhä sisällisesti. Nyt tuntuu minusta kuin olisin yht'äkkiään käynyt rikkaammaksi."

Hän ei päässyt kauemmaksi. Kyynelet syöksyivät hänen kasvojansa pitkin, hänen täytyi vetää nenäliinansa estääkseen niitä. Mutta kun hän hetken kuluttua kirjoitti tervehdyksensä viime sivulle, ei hän voinut jättää lukematta mitä William oli kirjoittanut tuohon ylälaitaan.

— — — On myöhäistä. Kello varmaan on yli yhden ja huomenna täytyy minun nousta ylös kuten tavallisesti. Jos ei olisi niin vanhaa ja kulunutta sanoisin: Hyvää yötä, varpuspienoseni! Mutta se on vanhaa ja kulunutta, ja se on tyhmää, sillä varpuspienoset nukkuvat varmaankin autuaiden unta, vanhan romanttisuuden naisihanteiden syvää, unelmatonta unta. Ja sinun vuoteesi yllä liitelevät valkoiset siivet ja pikku enkelit soittelevat kultaharppujansa nurkissa. Oi Jumalani, miten se on kaunista! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan olla puhdas valkoenkeli ja istua sänkysi laidalla soitellen kultaharppua sinun nukkuessasi! Palaako amppeli katossa? Onko sen valo vaalean tai tummanpunanen? Se on varmaan vaaleanpunaista ja se antaa lämpimän, hienon värisävelen pehmoisille lapsenkasvoille, joissa joka piirre on ikäänkuin sulautunut yhteen, suurille täyteläisille, ympyriöille lapsenkasvoille, jotka ovat niin liikuttavasti vailla minkäänmoista ilmettä ja jotka kenties ovat rumat, mutta joidenka puoleen taivuttaudun ja painan suutelon otsalle noin vain kevyesti — ettet herahtaisi, noin vain viattomasti kuin ainoastaan enkeli kultaharppuineen voinee suudella — — — aivan sieluttomat kasvot, joiden puoleen taivuttaudun ja suutelen siksi että — — siksi että tunnen noiden kasvojen joka vivahduksen, tiedän kuinka ne kirkastuvat, kun suuret aivot — sielu — herää ja hän kummastellen luopi suuret silmänsä auki.

Ei nyt menen ja panen levolle!

William.

Vastaus tuli ja oli suuri pettymys. Se oli lyhyt, tyhjä — tuntui melkein tuskallisella varovaisuudella kirjoitetulta. William päätti että kuluisi aikaa ennenkuin hän taas antaisi kuulla itsestään ja pontevasti pysyikin hän sanoissaan kolme päivää. Niin istui hän jälleen ja kirjoitti yhtä pitkän, suoran sydämellisen kirjeen.

Eräänä päivänä toukokuun alussa tuli hän ilosta sädehtivänä kotiin ja kertoi, että hän matkustaisi viikon ajaksi Kööpenhaminaan sanomalehden puolesta, ollaksensa taideosastojen kirjeenvaihtajana suuressa näyttelyssä.

Hän eli loppuviikon kuin kuumeessa. Niin matkusti hän vihdoinkin eräänä kauniina kevätpäivänä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Viikko oli kulunut Williamin lähdöstä. Rouva Zimmermann istui akkunan ääressä yksin ja ompeli. Musta vartalo piirtäysi pehmeänä syvää, tummapuista akkunanpuitetta ja alempien ruutujen monivärisiä laseja vasten.

Neula kävi ylös alas tyyneessä tahdissa ja villalangan särinä, kun se vetästiin ristikankaan läpi oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni.

Tämä työ oli hänelle rakasta. Se oli hänen lepohetkiensä kulutus. Tästä tulisi kiikkutuolinpeite pojalle ja tuntui kuin hän näihin lämpimiin, voimakkaisiin väreihin yhdistäisi oman rakkautensa, ommellen sen joka pisteesen, tuntui kuin jokainen kuvio saattaisi jälleennäkemisen lähemmäksi.

Ja neulan yletessä, aletessa pyöriskelivät hänen ajatuksensa näissä kahdessa, jotka olivat hänelle hänen armainpansa, ainoat maailmassa, jotka voivat estää autiuuden ja tyhjyyden tunkeutumasta hänen elämäänsä.

Hän istui siinä niin sileäksi kammattuna, leppeänä ja tasaisena ja hän ajatteli alati: niin tahtoo poikani.

Ennen ollessansa nuori, oli hän tuskallisesti pelännyt vanhaksi tuloansa. — Silloin olisi se ollut hänelle samaa kuin tulla poisviskatuksi, menettää miehensä rakkaus; sillä kaikki pukujen apukeinot eivät voisi peittää, että hänen aikansa oli ohi, ja Konrad — miehen ijankaikkisella nuoruudella — olisi asettanut aina nuoret etusijalle.

Nyt oli tuska poissa. Nyt juuri sen kautta, että hän tulisi vanhaksi, voittaisi hän poikansa rakkauden.

Miten äärettömän turvallista sentään oli olo äitinä! Koskaan ei liene kai löytynyt poikaa, joka olisi hyljännyt äitinsä siksi, että hänen tukkansa oli valahtanut valkeaksi, tahi poskensa käynyt ryppyiseksi. Päinvastoin! Äiti voi ottaa jokaisen uuden päivän levollisesti vastaan, vielä kun hän olisi vanha ja harmaa, sanoisi pojan hyväilevä katse: kaunis äitini.

Oli hymyä hänen kasvoillaan kun hän katseli ylös kohti siintävää ilmaa, työn kädestään vaipuessa. Mikä lääkintävoima elämällä oli! Sama luonnon terve-vaisto, joka ajaa haavoitetun eläimen etsimään luolaansa, joko kuollaksensa tahi parantuaksensa, oli pakoittanut hänet tänne hillitsemättömällä ikävällä. Ja nyt oli kaikki, mikä oli mennyttä kuollutta; nykyisyys oli kaikki kaikessa! Ja nykyisyys oli poika; hänen onnensa säteili kuin heijastelu auringosta äidin elämään.

Koputettiin ovelle. Molly toi postia sisälle; sanomalehtien ja korjausluvun joukossa oli kaksi kirjettä, joita hän oli odottanut: Williamilta ja Almalta.

Hän repi ensin pojan kirjeen auki ja luki:

Kööpenhaminassa toukok. 12 p:nä.

Äitini!

Kohta kun olin päässyt selville oloista ja suhteista täällä, hyyrännyt huoneen j.n.e., matkustin minä Lundiin, Olen nähnyt Alman vilahdukselta matkustaessani pikajunalla siitä ohi — tapasin hänet asemalla — mutta vaan muutamia lyhyitä minutteja ja voit ymmärtää, kuinka ikävöitsin saada tavata häntä oikein — — —

     On parasta sanoa se kohta: olemme vieraat toisillemme.
     Aivan vieraat.

Rouva Zimmermann antoi kirjeen vaipua. Vieraat? Vieraat tuskin kuukaudenkaan eron perästä. Ei, hän ei ymmärtänyt tätä maailmaa, jossa eli.

Vapisevin sormin mursi hän Alman kirjeen auki. Sieltä löytäisi hän kyllä selvityksen, se kirje puhuisi pidätetystä lämmöstä ja arkuudesta, tulkitseisi rakastavan naisen koko vaihtelevan sielunelämän, jota William ei ollut ymmärtänyt. Se oli lyhyt.

William on ollut täällä. En tullut iloiseksi hänen tulostaan.

     Katselin häntä aivan toisilla silmillä nyt ja hän oli minulle
     vieras.

     Tiesin että näin tulisi käymään, mutta en luullut sen tapahtuvan
     näin pian.

Hän viskasi kirjeen lattialle. Tiesin että näin tulisi käymään! Se se oli, joka oli niin kammostuttavaa.

Rouva Zimmermann otti pari sähkösanomapaperia ja kirjoitti: "tulen huomenna Lundiin. Hanki huone!"

Pari viimeistä sanaa puuttui Williamin sähkösanomasta, muutoin oli sisältö sama.

Rouva Zimmermann vietti yönsä junassa, mutta ei voinut nukkua. Ajatukset painiskelivat kuumassa otsassa ja ohimojen valtimot löivät tahtia, paloitellen pitkän yön pikku palasiksi kuin kellon sekunttiviisari. Aamupuoleen nousi hän; oli turha toivoakaan unta — hän istui tarkastellen akkunasta ohi rientäviä maisemia, joista usvat alkoivat haihtua kuin aaveet koittavan auringon tieltä.

Kun hän käänsi katseensa sisälle, näki hän silmäparin vastapäätä olevalta sohvalta katselevan häntä. Nämät silmät pilkistivät esiin vaaleista, lihavista, ilmeettömistä kasvoista, mutta silmäin katse oli hyvänsuopaa.

"Nukkumisesta ei taida tulla mitään?"

"Ei."

Molemmat naiset alkoivat keskustella. Tuo kalpea lihavanläntä nainen oli eräs rouva Malmöstä, ja keskustelunaine oli tietty, koska näyttäytyi, että hän tunsi Alma Hagbergin. Hän puhui hänestä kuin pikkukaupungin enin huomatusta tanssinukesta, viivähti moittien hänen emancipeeratuissa aatteissaan ja taipumuksissaan lemmenvehkeisiin, kertoen lopuksi salaperäisellä luottavaisuudella, että hän kumminkin, kaikkine puutteineen ja vikoineen, tulisi tekemään aivan harvinaisen hyvän naimakaupan. Hän nimittäin oli salakihloissa erään tukkukauppiaan kanssa Malmööstä — kyllä hiukan lihavahko, mutta muutoin tavattoman kunnollinen mies…

Rouva Zimmermann kuunteli tätä sisäisen raivon valtaamana. Hän ei uskonut kaikkea tätä joutavaa jaaritusta, mutta sen takalistolta kohottausivat yht'äkkiä hänen eteensä kasvot, jotka hän luuli tuntevansa. Mistä? Niin, nyt muisti hän, tuo epäedullinen ensi vaikutus nuoresta tytöstä muistui jälleen ilmielävänä hänen mieleensä. Jotain hemmoteltua ja yritteliästä — kylmyyttä — itserakasta rohkeutta.

Ja lihava, hyväntahtoinen rouva oli sanonut pari sanaa, jotka yht'äkkiä antoivat tälle kuvalle valonsa: tyhjä tanssinukki.

Alma oli Lundin asemalla häntä vastassa. Hänen ilonsa jälleennäkemisestä oli teeskentelemätöntä ja vilpitöntä. Hänellä oli kyynelet silmissä. Ja hän vaelsi rouva Zimmermannin rinnalla läpi kaupungin, tuttujensa ohi, joiden ällistyneistä silmistä hän voi lukea kysymyksen: kuka on tuo totinen, ryhdikäs nainen, jonka kanssa neiti Hagberg käy.

Hän puheli ja nauroi, oli mitä loistavimmalla tuulellaan, mutta rouva
Zimmermann oli kylmä.

Vihdoinkin tulivat he kaupunginhuoneelle, jossa Alma oli hänelle hankkinut asunnon. Aamupäivä kului hitaasti ja raskaasti. Luottavaisuus ei viihtynyt tässä jäykässä, epämiellyttävässä hotellihuoneessa.

Päivällisen aikaan odotettiin Williamia. Äiti oli kertonut sähköittäneensä hänelle.

"Menetkö junalle?" kysyi hän nuorelta.

"Menen tietystikin. Etkö tule mukaan?"

"En. Olen väsynyt. Mieluummin olen poissa."

Hän luuli vielä kaiken tulevan entisellensä, kun he saisivat tavata ja puhella toistensa kanssa.

Mutta kun hän näki heidän astuvan ovesta sisälle, tiesi hän että kaikki oli ohi. Sen sanoi koko heidän asentonsa, tapansa puhutella toisiaan ja katsoa toisiinsa: luottavaisuus oli poissa. Oli kuin pikkukaupungin ilma heidän ympärillään olisi painostaen kietoutunut heidän olentonsa ympärille; täällä väijyili juorupuhe vahdissa joka nurkassa ja tieto siitä synnytti tuskastuttavan ahdistuksen.

Äidin sydän kutistui kokoon kuin iho kovassa pakkasessa. Ei siis ollut mitään ollutkaan heidän välillään! Ei siis mitään muuta kuin jota he itse kutsuivat tunnelmaksi, joka pujahti pois, kadoten kokonaan; se oli ollut leikkimistä pyhimmän kanssa, mitä elämässä on. Ansarikukkasta oli hän vaalinut, rakastanut ja toiveensa siihen liittänyt; se oli kuihtunut kohta, kun se muutettiin kylmempään maaperään; se oli saippuakuplanen, joka oli loistellut kamiinin ääressä tulen liekitessä, mutta joka ei ollut kestänyt päivän selkeää valoa. — Muistoon kajastelivat vielä sen kauniit värit, kun hän istui tuijottaen tyhjyyteen.

Lyijynraskaana ja mustana tulisi tämä tyhjyys levittymään hänen elämäänsä.

Surun syynä ei ollut yksin se, että nuorten välinen suhde oli syössyt juurensa syvälle hänen sydämeensä; lisäksi vielä sanoi vaisto hänelle, että ero tulisi jättämään jäljen pojan sieluun, jota ei koko hänen äidinrakkautensa voisi syövyttää siitä pois. Hänestä tuntui kuin olisi hän jo tuntenut tuon kylmyyden virtaavan vastaansa ja hän huomasi, miten hän itse kutistui siitä kokoon; oli kuin kaikki hienoimmat langat, joiden kautta hän niin vähän aikaa sitte vielä voi tuntea poikansa ajatusten ja tunteiden tykyttävän omaa sydäntänsä vastaan, nyt yht'äkkiä olisivat katkaistut.

Iltapäivällä täytyi pojan jälleen matkustaa. Ei oltu vaihdettu ainoatakaan luottavaista sanaa tässä epäonnistuneessa kohtauksessa näiden kolmen välillä, mutta äiti, joka tunsi jok'ainoan väreen pojan kasvoissa oli nähnyt tuskan pilkistävän takaa kalpeain, hillityiden piirteiden.

Molemmat naiset olivat saattaneet hänet junalle. Ja kun he hitaasti palasivat asemalta iskihe kuva näistä kalpeista kasvoista, kokoon puristettuine huulineen, kuin poltettuna äidin aivoihin.

Nuori tyttö puhui ja nauroi koko matkan hermostuneella vilkkaudella, hän kertoi hauskoja pikku kaskuja Lundista, sanat ajelivat toisiansa kuumeisessa kiireessä, kuin sekunninkaan vaitiolo olisi ollut hänellä tuskallista ja äidin suu vetäysi tuon tuostakin sieluttomaan, koneelliseen hymyyn, mutta hän tunsi sisällään kasvavan polttavan katkeruuden tätä nuorta naista kohtaan, joka voi nauraa ja laskea leikkiä kuin ei mitään olisi tapahtunut — — omistamatta ainoatakaan ajatusta sille, joka ajaa täryytti eteenpäin rautatie-vaunussa kohti autiota, tyhjää, yksinäistä elämätänsä. Hänellä ei ollut kylliksi tarkka korva huomaamaan, että tässä jännitetyssä naurussa piili kaipaus, syvä kuin hänen omansakin. Karttumistaan karttui yhä katkeruus hänen sisällänsä ja lopuksi tunsi hän vihaavansa tätä pientä olentoa, joka kuukausi sitten oli ollut hänelle rakas, kuin rakkain, jonka hän omisti maailmassa.

Mutta tämän tunteen rinnalla oli toinenkin. Hän oli utelias.

Hän tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut nuorten välillä. Hän tahtoi väijyä saadaksensa ilmi Alman salaisuuden, sitä sitte mahdollisesti käyttääksensä poikansa hyväksi.

"Tahdotko tulla luokseni?" sanoi hän, kun he olivat pysähtyneet hotellin eteen.

"Kyllä, mielelläni!"

Ei ollut kovinkaan vaikea saada Alma kertomaan. Nyt kun William oli mennyt, oli kuin vanha luottavaisuus osaksi olisi palannut. Alma esitti kaikki äidille epäilemättömällä avomielisyydellä, hän ei aavistanut, että tämä nainen, joka oli ollut hänen paras ystävänsä ja jota kohtaan hän tunsi lapsen täydellistä luottamusta, istui siinä nyt vihollisena vakoillen häntä.

Kohta päivällisen jälestä, jonka äiti ja poika olivat yhdessä syöneet, oli William eronnut hänen seurastaan. Äiti tuli nyt vakuutetuksi siitä, mitä oli aavistanut, että hän silloin oli käynyt tapaamassa Almaa asunnossaan.

Nuori tyttö kuvasi heidän kohtauksensa ja hänen sanoistaan hohti erehdyttämättömästi kylmyys esille. Itsensähillitseminen ei ollut hetkeäkään jättänyt hänen poikaansa pulaan, he olivat puhuneet tyyneesti suhteestaan toisiinsa. Mutta William ei ollut ollut itsensälainen, hänestä oli jälleen tullut tuo William Zimmermann, jonka tyttö muisti heidän ensi tapaamisestaan Lysekilissä. Hänen kasvonsa olivat jälleen ottaneet ivaavan maailmaahalveksivan ilmeensä; mutta ivallisen äänen alta oli hän silloin tällöin havannut värähtelyn, joka todisti kylmyyden olevan taisteltua.

Hän oli sanonut Williamille kaikki; hän oli paljastanut hänelle sisimpänsä ja hän oli ymmärtänyt hänen olleen suoran, kun hän oli sanonut, "en rakasta sinua", eikä hän ollut koettanutkaan lämmittää häntä hyväilyllään.

"… Ja siksi kunnioitan häntä", sanoi tyttö lopuksi. "Useimmat miehet eivät olisi tehneet kuin hän; sellaisissa tilaisuuksissa ei miehillä ole ylpeyttä lainkaan."

Rouva Zimmermann istui ja ihmetteli tätä lasta, joka puhui sellaisella ylönkatseella ja kuin kokemuksesta miesten puuttuvasta ylpeydestä "sellaisina hetkinä." Ja sisällänsä kuuli hän lihavan, hyvän rouvan sanat: tyhjä tanssinukki.

Mutta hän ei voinut uskoa tätä tunteettomuutta; se oli niin vierasta hänen omalle luonteelleen, ettei hän voinut sitä ymmärtää; hän epäili sen olevan tekeydyttyä, eli ainakin kuvittelua.

"Jos hän olisi jäänyt tänne, olisi kaikki varmaankin muuttunut hyväksi jälleen."

"Ei. Koskaan ei niinkuin ennen. Kuulen mielelläni hänen puhuvan. Pidän siitä kun hän kutsuu minua varpuspienosekseen, mutta…"

"Sano — — etkö kertaakaan ole ikävöinyt häneltä hyväilyä?" — Hän katsoi tutkivasti nuorta tyttöä silmiin kuin tahtoisi hän hakea totuuden sieltä ilmi, joskin sanat valehteleisivat.

"En", sanoi hän ja katse sekä äänilaji olivat todelliset. "Olisin tuntenut vaan iletystä ja vastenmielisyyttä."

"Se ei ole mahdollista."

"Kyllä. Välillämme ei varmaan ole koskaan ollutkaan mitään, tai jos on ollut, on se ainakin nyt ohi."

"Yhden ainoan kuukauden kuluttua."

"Niin. Aavistin aina että se loppuisi, mutta en tiennyt sen tapahtuvan näin pian."

Rouva Zimmermann istui ja katseli tätä kalvahkoa naisihmistä, joka tirkisti häntä niin suoraan kasvoihin ja sanoi; "ei varmaan ole koskaan ollutkaan mitään." Hän istui oman luonteensa tulisuuden, elinvoimaisuuden ja harmistuksen, tuskan ja kammon ja säälin sisällään riehuessa ja hän vääntelihe voimattomuudessaan, kun ei voinut siirtää omasta, punasesta, etelämaisesta verestään vähääkään tähän kuutamo-olentoon, niin että hänkin saisi tuntea, mitä rakastaminen oli.

"Eikö tunnelmasi voi vaihtua?" Hän valitsi kysymykseensä juuri tuon sanan, jota hän ennen kaikkea kammoi, oli kuin hän täten tahtoisi alentua sen tasalle, jota puhutteli.

"Ei. Tiedän ettei koskaan niin käy. Jos hän tahtoisi, että kaikki olisi kuin ennen, tuntisin vaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, niinkuin noita muitakin."

Nuori tyttö oli noussut ja ojensi kätensä hyvästiksi.

He seisoivat hetken katsoen toisiansa silmiin; surumielisyys oli tunkenut katkeruuden tieltään.

"Tuntuu omituiselta, että minun täytyy erota teistä kahdesta", sanoi äiti. "Se surettaa minua vielä enempi siksi, että sinä juuri nyt minua eniten tarvitseisit."

Suuret merenviheriät silmät kiehtyivät kyyneleitä täyteen; nuori tuijotti näihin ankaroihin kasvoihin, kuin vasta nyt ensi kerran hän oikein tajuaisi mitä merkitsi, että he eroaisivat.

"Niin", kuiskasi hän. "Nyt juuri tarvitseisin sinua."

Vanha nainen silitti hiljaa hänen hiuksiansa. Osanottavaisuuttaan ei hän voinut kieltää häneltä; siksi oli tämä vaalea pää maannut liian usein hänen povellansa.

Mutta mitään enempää ei hän voinut antaa. Heidät temmastaisiin niin kauas toisistaan, ettei hänen suojansa sinne ulottuisi. Ja hän soluisi turvatonna suhteesta suhteeseen.

"En voi auttaa sinua. — Sen täytyy tulla sisältä työn ja tahdon ponnistuksen kautta."

"Tiedän sen", sanoi nuori hiljaa. "Ja se tuottaakin minulle tuskaa — — sillä juuri tahdonvoimaa minulta puuttuu — —."

"Sano menenkö naimisiin?"

"Kenen kanssa?"

"Oh… Se on eräs tukkukauppias, hän…"

Viihlasi äidin sydäntä ja hän tunsi jäätävän kylmyyden virtaavan lävitsensä.

"Niin, mene vaan naimisiin hänen kanssaan — sen parempi kuta pikemmin."

Kun rouva Zimmermann jäi yksin, istuutui hän pöydän ääreen painaen päänsä käsiinsä ja nojaten käsivarsillaan pöytää vasten.

Jälleen näki hän edessään nuo kalpeat kasvot hillityine, tuskaa todistavine piirteineen. Hänen poikansa! Poika raukkansa! Niin oli hänen kaunis unelmansa auttamattomasti lopussa ja vanha tyhjyys tuijottaisi jälleen häntä vastaan nyt niinkuin ennen — — ei, nyt vielä ilkeämpänä kuin ennen koskaan, siksi että hellyydenhalu oli hänessä nyt herännyt.

Äiti tempasi pian kirjearkin ja kynän. Hän tahtoi kirjoittaa pojalleen, niin että hän jo huomen-aamuna sen saisi. Hänen pitäisi tuntea kuin hän koko ajan olisi ollut heidän kahden kanssa, joista ainuista hän piti. Hän tahtoi kuvata kaikki mitä oli tapahtunut kielen pehmoisimmilla sanoilla. Hän tahtoi laskea leikkiä — josta poikansa niin paljon piti, — kertoa kaikki juttuset Lundista Alman omalla lystikkäisyydellä. Hän tahtoi kaksostua korvataksensa hänen vahinkonsa, tahtoi olla ei ainoastaan hänen äitinsä, vaan myös hänen iloinen toverinsa. Kiireestä kantapäähän tahtoi hän kietoa hänet rajattomalla, tuskallisella rakkaudellaan, sovittaaksensa monien vuosien laiminlyönnit — — mitäpä ei hän tahtoisikaan tehdä oman, ainoan, rakkaan, lapsensa edestä.

Ja kynä kiiti kuumeista kyytiä paperilla — — mutta yht'äkkiään hän pysähtyi. Hän näki miten riittämätön lohdutus oli, kuinka hänen lempensä ei ollut mitään sen kangastelun rinnalla, jossa pojan sydän oli kiinni riippunut; ja katkeruus heräsi jälleen hänen mielessään, katkeruus sitä kohtaan, joka oli tehnyt hänet niin avuttomaksi, ettei hän mitään voinut.

Tämä teroitti hänen mielensä muistamaan kaikki pikku piirteet tytön puolinaisuudesta ja peräytymisen huolehtimisesta, johon hän oli kiinnittänyt huomionsa keskellä onnen päiviä; ja niin murtausi viha esille. Ja kirjeestä, jonka olisi tullut tulkita hänen rajatonta rakkauttansa, tulikin sen sijaan hillitsemättömän vihan kuohuva purkaus.

Olen käynyt vaieten koko ajan, ettei ainoakaan sanani painaen putoaisi tunnelmienne vaakakuppiin — mutta nyt en voi vaieta enää. Nyt murtautuu paha sisuni esiin, ja, olet tuijottava minuun taas kuin ihmiseen, jota et tunne. Mutta sellainen olen. En ole hyvä. Jos vaadit, että minun täytyisi pitää hänestä vielä, jos vaivaa sinua — kun puhun katkeria sanoja hänestä — — niin, en voi sitä auttaa! ennen sitte erotkaamme!

En tahdo koskaan enää velvoittaa itseäni olemaan avomielinen ja äidillinen häntä kohtaan, en tahdo, että hänellä olisi oikeus lukea minun kirjeeni.

Jos hän olisi olentonsa joka tuumalla ollut sinun, jos hän olisi sitä ollut kokonaan, ajatuksineen, tahtoineen ja tunteineen — kokonaan, täydellisesti luottaen, niin silloin olisin voinut pitää hänestä vieläkin. Mutta se oli vaan uteliaisuutta, siksi en voi sanoilla sanoa kuinka halveksittavan halpamainen hän on minusta. Tiedän, että haavoitan sinua, että kenties menetän ainoan, mitä koko maailmassa rakastan, mutta en voi vaieta, enkä tahdokaan vaieta. Olen häijy, ilkeä, alhainen — miten vaan tahdot. Onhan se totta Herra Jumala, tiedänhän itsekin, että sellainen olen. Mutta en voi olla haalea. Teen itseni onnettomaksi, mutta en voi teeskennellä.

Niin kauan kuin luulin hänen rakastavan sinua, niin kauan oli hän minulle rakas. Olisin tahtonut tehdä kaikki hänen edestään, en tiedä mitä en olisi tahtonut antaa hänelle kiitollisuudesta. Silmäni leikiteltäviksi — luulen ma.

— Itken niin, että kirje on yhtenä sumuna edessäni, en voi elämässäni koskaan tulla miettiväiseksi, kylmäksi puupölkyksi, niin kuin kaikki muut. Voin antaa itselleni sen muodon, sillä olen ylpeä; mutta jos pikaisuuteni kerran puhkeaa esille, on sitä mahdotoin enää ehkäistä.

Hän tietää sen. Hän tietää, että vuodan verta sisällisesti tuskassani, jonka hän on minulle tuottanut. Hän tietää, etten voi itselleni mitään hänen suhteensa, siksi, etten koko tahdonlujuudellanikaan voi kääntää huomiotani pois hänen itserakkaasta pikkumaisuudessaan. Hän voi riemuita meistä molemmista! — — —

Hän tuntee kaiken mikä on hienointa ja kauneinta minun elämässäni, hän tuntee menneisyyteni ja hänellä on pitkä elämä edessänsä — hän voi pitää sitä keskusteluaiheenaan kaikkien tulevien sulhastensa kanssa. Hän on tullut minua niin kirotun — tarkoitan, Jumala nähköön todellakin sydämeni pohjasta, niin kirotun likelle minua ja — sanan täytyy esille! — Minä vihaan häntä!

     Tiedän että olen alhainen ja halpamainen. Niin, niin! niin!
     Ellen saa niin olla, niin anna minun mennä.

Hän hiipi väliimme petollinen tunnussana huulillaan: hän sanoi rakastavansa sinua; hän sanoi sitä hyväilyillään, joskaan ei koskaan sanoillaan; onko suudelma vähempi kuin yksi ainoa sana?

— Mutta hän ei ole koskaan rakastanut sinua, ei hetkeäkään. Rakkaus voi kuolla, minä tiedän sen, mutta se kuolee ahdistuksella ja tuskalla, tahi kuihtuu se vitkalleen pois, tahi murhaa sen isku ulkoa päin.

Tämä rakkaus ei koskaan ole elänyt, siksi ei tuntunut ainoatakaan tempausta kun hän koetti uskotella, että se kuoli.

Kenties tuntee hän turhamaisuutensa ja itsekkäisyytensä haavoitetuksi. Niin, niin minä tiedän kaiken, kaiken. Mutta minä olen ihminen ja minun täytyy tuntea oman luonteeni, eikä niinkään yleisen kaavan mukaisesti.

En voi antaa hänelle anteeksi.

Tuntuu kuin olisin pakana, jonka pyhäkköön vieras on kengät jalassa hiipinyt. Hänen täytyy kuolla, kuolla, kuolla — tulla elämästäni pois pyyhkästyksi.

Hän hiipi sinne sisälle siksi, että vastoin parempaa tietoani pakoitin itseni katselemaan häntä sinun silmilläsi. Se oli väärin minulta; se oli heikkoutta — — mutta en voinut kestää, että kadottaisin sinut.