Äiti

Äiti istahti kirjoituspöydän ääreen, Williamin jäädessä seisomaan hänen viereensä ja selaili papereja, mutta niistä oli mahdoton saada selkoa.

Sama lause oli alotettu uudelleen ja yhä uudelleen, oli melkein tuskallista nähdä tuota hirvittävää taistelua aineen kanssa, josta nämät tahratut sivut olivat todistajina.

"Mitä tapahtuu ensi luvussa?" kysäsi rouva Zimmermann, kastaen kynän ja ottaen eteensä puhtaan paperikaistaleen.

William alkoi luetella koneellisesti ja kuivasti ja äiti kirjoitti. Siitä tuli pitkä luettelo. Sitte otti hän uuden paperikaistaleen ja sittekös vasta kuulustelu alkoi. Poika vastasi joka kysymykseen ja se osoitti että hänellä oli kaikki päässänsä valmiiksi mietittynä.

Minkälainen ilma oli? Minkälainen puku hänellä oli? Mitä oli tapahtunut ennen? Mistä he juttelivat.

Mitä sanoi hän ensiksi? Mitä toinen vastasi? — — Se oli koko tutkistelua.

Vastaukset olivat lyhyet ja päättäväiset, ikäänkuin olisi hän neuvotellut lääkärin tai asianajajan kanssa, mutta hänen kasvoistaan kyllä kaiken aikaa näkyi, ettei häneltä jäänyt huomaamatta koko tämän kohtauksen hullunkurinen puoli.

Vihdoinkin kääntyi äiti ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.

"Sinullahan on kaikki selvillä", sanoi hän. "Tekemättä on vain tämä orjantyö. Sinulta puuttuu tottumus työhön. Vika ei ole päässä, vain kädessä."

"Eikö?" virkkoi William hyväntahtoisesti.

"Sinun täytyy tottua sitkeään ja kestävään työhön."

"Taidat olla oikeassa. En pelkää työtä — mutta minulla ei ole kestäväisyyttä. Tahdon pitää aina lopputuloksen niin likelle, että se häämöittää silmiini. Silloin voin jännittää voimani niin, että aivot paukkuvat. Näytelmäkappaleeni kirjoitin kolmessa päivässä. Kumpikin novelleistani on ottanut päivän tai pari. Mutta jatkaa yhä, kahlehtia itsensä, tehdä työtä kun ei päämaali edes pilkotakaan — kun näyttää, ettei valmista koskaan tulisi, vaikka ijankaikkisesti kirjoittaisi — ei, sitä en voi. Joudun epätoivoon, tulen kipeäksi kun alotan ja katselen eteeni. Mitä yli-inhimillistä kestäväisyyttä vaaditaankaan saadakseen jotakin sellaista valmiiksi! Täytyy kantaa ijestänsä kuin härkä."

"Tässä olet saanut työjuhdan", sanoi äiti nousten ja kooten paperit.
"Tuletko huomen iltana luokseni?"

"Kenties jo tänä iltana. Mutta ei mitään sopimuksia sitä seuraavine pakkotunteineen."

"Olet oikeassa?" vastasi toinen hymyillen. "Tule kun haluttaa. Sillä aikaa järjestelen nämät."

Hän keräsi paperit, pisti kaikki koteloon, ja otti sen kainaloonsa, nyykähytti hyvästiksi ja meni.

Saman päivän iltana ei työtoveria näkynyt, mutta kyllä sitä seuraavana, tavalliseen aikaansa. Kun hän oli istuutunut pöydän ääreen, laski äiti muutamia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja hänen eteensä.

"Silmäile nyt näitä."

Hän oli kirjoittanut ensimäisen luvun puhtaaksi silitettyänsä ja täyteltyänsä luonnoksen.

Paperit näyttivät niin hienoilta ja miellyttäviltä ja tuo soma ulkoasu veti jo aikalailla Williamia puoleensa, Hän istui, kyynärpäät pöydällä, nojaten päänsä käsiinsä ja lukea ahmi omia sanojansa.

Äiti oli istuutunut vähän kauemmaksi ja seurasi tarkkaavaisesti vaihtelevia ilmeitä lukijan kasvoilla.

William oli kokonaan syventynyt lukemiseen. "Niin. Tämä on hyvin", sanoi hän väliin ja väliin taas: "Ei, tämä ei kelpaa" — eli: "tässähän on suuri aukko; nämät eivät liity toisiinsa."

"No kirjoita sitte", sanoi äiti tyynesti. "Revi lehti irti ja kiinnitä siihen lisälehti nuppineulalla. Kyllä järjestän ne sitte!"

William otti kynän ja mustetta kirjoituspöydältä ja kirjoitti — kirjoitti niin että vilisi. Kello tuli kymmenen, mutta ei häntä kukaan häirinnyt; se oli jo puoli yksitoista ja hän nousi, keräsi paperikaistaleet ja lyödä läiskähytti ne pöytään.

"Kas niin", sanoi hän. "Tässä on nyt ensimmäinen luku ja koko esihistoria ja tiedän, että se on hyvin. On omituista, miten on helppoa työskennellä näin. Huomaa paljon paremmin kaikkea, kun näkee sen toisen käsialalla kirjoitettuna. Näkee heti mikä kelpaa, mikä ei."

"Hyväksytäänkö puhtaaksikirjoittaja", kysäsi äiti leikillisesti, kasvot ilosta loistavina.

"Ihastuksella vallan!" sanoi poika ja tarttui hänen ojennettuun käteensä.

KOLMAS LUKU.

William oli saanut oikean työinnon puuskauksen, ja äiti koki kiihoittaa sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän ei pelännyt vaivojansa eikä vastuksia tehdäksensä pojalleen kaikki niin mukavaksi kuin suinkin, ja tämä onnistuikin hyvin jonkun aikaa. William istui hänen pehmeässä nojatuolissaan ja sepitteli; sarjat tulivat muodottomina ja järjestymättöminä. Äiti tavoitti ne lennosta ja kirjoitti ne.

Hän sai Williamilta hänen suunnittelunsa ja sovitteli ne parhaansa mukaan valkoiselle puhtaalle paperille. Ja kun poika näki paperit hänen varmalla käsialallaan kirjoitettuina, niin hienoina ja kauneina, leveine reunustoineen, innostui hän, tuli uteliaaksi ja alkoi lukea. Hän muutteli ja pyyhki pois, korjaili, lisäili ja kirjoitti uudestaan; näin istuen voi hän viipyä myöhään yöhön huomaamatta ajan kulkua. Silloin pysyttelihe äiti aina kauempana, hiljaa kuin rotta, ettei pieninkään ääni lukijaa häiritsisi. Hän kuuli kynän rapinan, näki sivun täyttyvän toisensa perästä ja hän voi seurata ilmeiden vaihtelevaa leikkii pojan kasvoilla. Joskus teki tämä ääneenkin jonkun muistutuksen, mutta äiti ei vastannut koskaan, eikä toinen vastausta odottanutkaan.

Kun hän oli saanut valmiiksi ja nousi, kasvot punoittavina ja täydellisesti tyytyväisen näköisenä, silloin voi joskus hänen harmaista silmistänsä pilkistää esille jotakin niin nuorta ja elämänkuntoista. Ja kun äiti kerran oli sen ilmeen nähnyt, etsi hän alati sitä ja sitte voi hän istua koko illan ja iloita siitä.

Näin perehtyi äiti vähitellen poikansa ajatusjuoksuun; hän alkoi tulla tutuksi hänen henkilöidensä kanssa ja käytti sitä hyväkseen houkutellakseen häntä puhumaan. Mitä William keskustelun tavoin oli kertonut, kirjoitti äiti hänen mentyänsä. Väliin oli tulos niukka, mutta kun sepittelijä oli oikealla tuulella, heryivät sanat ikäänkuin itsestään.

Sellaisina iltoina ei vaadittu äidiltä niinkään vähän vaivaa ja aivojen ponnistusta, ensin seuratakseen mukana, ja sitte muistaakseen kaikki ja saadakseen vihdoin kirjoitetuksi. Hän voi istua kirjoituspöytänsä ääressä myöhään yöhön, mutta hänen sitkeä kestäväisyytensä ei koskaan rauennut. Ja seuraavana päivänä kun poika tuli, pani äiti työnsä hänen eteensä, vaatimattoman näköisenä. William otti paperit, luki ja pisti taskuunsa, tai istuutui hän, korjaili ja muutteli.

Kiitosta ei hän koskaan lausunut, se soti hänen periaatteitansa vastaan. Ei sitä tarvittukaan; äiti kumminkin huomasi milloin hän tuli iloiseksi.

Kuten sanottu, kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta sitte William alkoi väsyä. Turhaan koki äiti houkutella esille tarkempia pikku piirteitä toimivista henkilöistä. Niinpian kun hän kosketti sitä kieltä, kävi William hermostuneeksi ja levottomaksi. Äiti huomasi sen ja lakkasi. Hän ei uskaltanut enää kysellä, hän tiesi että William olisi pitänyt sen jonkunlaisena kokeiluna henkisen holhousvallan saavuttamiseksi, ja silloin vetäytyisi hän jälleen kokonaan kuoreensa.

Ainoa mitä hän voi, oli odottaa ja ottaa ajasta vaarin.

Äiti sitä paitse oli melkein varma siitä, ettei poika tehnyt mitään työtä. Hänen kasvojensa ilmeesen oli tullut jotakin niin velttoa ja halutonta ja hänen äänestään, puhuipa hän sitte mitä tahansa, kaikui jälleen tuo entinen välinpitämättömyys ja kylmä epäilys.

Eräänä päivänä tuli William tavallista aikasemmin ja tuntui olevan entistä huonommalla tuulella.

Äiti oli juuri päässyt päivälliseltä ja Molly korjaili ruokia pois.

Alkoi hämärtää ja mulatti aikoi sytyttää kattolamppun, vaikkei kello ollut enempää kuin puoli viisi.

"No, älähän nyt. Anna olla sytyttämättä", sanoi William. Emäntä antoi viittauksen ja palvelijalle tuli aika kiire painaa lampunlasi paikalleen, jonka tehtyään hän vaiti, kuten tavallisesti, mennä tuputteli menojaan.

William siirsi tuolin ja istuutui kamiinin luo, jossa hiilet vielä vähän hehkuivat. Äiti istui akkunan ääressä katsellen kaupunkia, jossa ensimäiset katulyhdyt alkoivat levittää loistettaan. Näin istuivat he vaieten hetken, kumpikin omiin katselmiinsa vaipuneina.

Lopuksi kuului tuolta kauempaa tuolilta kiusaantuneella ja hermostuneella äänellä:

"Tällainen ilmahan nyt ilkeää on. Ei kylmää eikä lämmintä — rämsyistä ja harmaata vain. Se tekee mielen niin apeaksi."

"Oh", sanoi äiti, "sellaista täytyy ravistaa päältään. Ei maksa vaivaa jättää mieltänsä ilman komentovallanalaiseksi. Ja sitä paitse kun istuu sisällä työnsä ääressä, tuskin huomaakaan kuinka on ulkona."

"Eipä kyllä kun laskee kaihtimet ja antaa lampun palaa koko päivän — ja sitte tehdä tuhertaa työtä. — Mutta minä en tee sitä enkä tätä."

"Kuinka se on käsitettävää, ettet sinä tee työtä?"

"En viitsi."

Äiti vaikeni. Hänellä ei ollut vastausta antaa. Oli kuin paino olisi hänen päälleen pudonnut. Sitähän hän juuri oli pelännyt.

"Mitäpä se hyödyttäisi", jatkoi William. "Mitä olen kirjoittanut, ei kelpaa mihinkään. Olen näinä päivinä lukenut kirjan, joka kelpaa. Siinä on sanottu kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa — sanottu: verellä kirjoitettuna, käyttääkseni vanhaa romaanikieltä. Mutta tässä todellakin tämä lausetapa on paikallaan."

"Mikä kirja se on?"

"Eräs norjalainen tietysti! Nykyäänhän saammekin kaiken Norjasta. On kirottua, ettemme itse mitään saa aikaan… Sitä paitse on sille jo osotettu erikoiskunniansa: kirja on kielletty. Kaikki hyvät kirjat kielletään; melkeinpä alkaa kohta hävettää, ettei koskaan ole päässyt siihen arvoon."

"Siihenhän sinulla kyllä on vielä aikaa", sanoi äiti, koettaen hymyillä, mutta hymy oli kuollutta ja väritöntä, hänestä itsestään tuntui kuin kuultaisi tuska sen lävitse. "Ei. En voi tehdä enää mitään. Kaikki on nyt sanottu, kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa — minä en voi koskaan tehdä sitä paremmin ja se tunne painaa minut maahan. Se on huono kirja — niin kyllä, tavallaan, taideluomana, kokonaisuutena; tietysti jää vähempiarvoiseksi ulkonainen taiteellinen kauneus, kun syventyy yksityisseikkoihin ja kirjoittaa veristynein silmin ja vapisevin käsin. Mutta se on kirja, jollaista voi vain kirjoittaa kerran elämässään, sillä sen kirjoittamisella on tekijä piirtänyt veripiirron omaan rintaansa. Se on nykyajan nuorison surkea tunnustus; sellainen on kohtalomme, niin tuhlautuu elämämme ja itse turmellumme. Tahtoisin uhalla huutaa sen kaikkein kuultavaksi se on totta, se on totta!"

Hän puhui käheästi ja matalalla äänellä. Äiti kuunteli hänen ääntänsä, joka oli soinnuton kuin vanhuksen ja sen vaivattu väre koski häneen. Hän ei tuntenut kirjaa, josta hän puhui, mutta aivan vaistomaisesti tunkihe hänelle käsitys tuosta tyhjyydestä ja kolkkoudesta, joka oli perussävelenä pojan mielialassa. Hän näki hänen istuvan siinä kokoonlyyhistyneenä painautuen pehmeätä tuolinselystää vasten, juuri kuin häntä paleleisi. Kuinka mielellään olisikaan äiti mennyt hänen luoksensa, ottanut hänen päänsä käsiensä väliin ja painanut sen povellensa lämmittääksensä häntä oman ruumiinsa lämmöllä; mutta hän ei uskaltanut. Oli eräs sana, jota hän pelkäsi enemmän kuin piiskan lyöntiä, ja hän tiesi, että hän heti saisi sen vasten naamaansa, jos hän koettaisi ilmaista sääliänsä, joka ainiaaksi jäisi vieraaksi ja käsittämättömäksi pojan kylmälle epäilylle. Hän näki mielikuvituksessaan hänen jo vääntävän suutansa ivapuheesen ja viskaavan tuon yhden pistävän terävän sanan, jota hän pelkäsi: hentomielisyyttä. Ja kumminkin — mikä omituinen kaksoisluonne hän oli.

Istuihan hän — epäilijä itse tuolla hentomielisenä kuin kuka muu tahansa. Mutta pienimmästäkin kosketuksesta, pienimmästäkin viittauksesta siihen että hänen mielialansa ymmärrettiin ja pienimmästäkin lähenemisen kokeesta vetäyisi hän kokoon kuin tuntokasvi, suojaten itseänsä pistopuheella ja ivahymyilyllään.

Äiti nousi äänetönnä, käveli edestakaisin muutamia kertoja laattialla.
"Ei, nyt täytyy saada valoa", sanoi hän aikoen painaa soittokelloa.
William pyysi häntä odottamaan.

"Se koskee niin silmiin; ja minä menenkin pian. Tänä iltana on premieeri teatterissa — eräs saksalainen ilveily."

Kun hän oli mennyt, istui äiti kirjoittamaan herra Hedströmille ja pyysi hänen toimittamaan hänelle tuon mainitun kirjan.

Herra Hedström tuli itse tuomaan sitä. Hän katsoi velvollisuudekseen edeltäkäsin huomauttaa rouva Zimmermannia kirjan laadusta. Rouva Zimmermann ei varmaankaan tietänyt…

Rouva Zimmermann hymyili vieraansa siveelliselle innolle. Kyllä, hän tiesi kaikki. Mutta hän piti itsensä kyllin vanhana ja kokeneena voidaksensa lukea sen vahingoittamatta sieluaan.

Herra Hedström näytti miettiväiseltä. "En koskaan sallisi, että
Amalia…" sanoi hän.

Rouva Zimmermann luki myöhään yöhön ja koko seuraavan päivän. Hän teki muistiinpanoja paperipalasille, kirjoitti kaikki, mitä hänen mieleensä johtui ja teki otteita. Hänestä tuntui kuin tuo kirja olisi vihollinen, jota vastaan hänen oli taisteleminen ja hänen täytyi kerätä koko varustus aseita.

Mutta kuta edemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki, etteivät kaikki ne toteennäytteet, mitä hän voi kerätä, taitaisi rahtustakaan muuttaa tahi lauhduttaa pojan mielipidettä.

Näistä lehdistä huokui sama ikävä, iloton mieliala, sama väsymys ja uskonpuute, sama välinpitämättömyys ja sama kylmyys kuin pojan omasta olennostakin. Hän huomasi tuon erehdyttömättömän yhtäläisyyden poikansa ja kirjantekijän välillä.

Tässä kirjassa oli paljon sellaista, joka kuohutti hänen mieltänsä. Siinä ei ollut vähääkän henkistä hienoutta eikä sielun aatelia; siinä oli vaan raakuutta ja raihnaisuutta — ja tuo ammoittava tyhjyys. Äitiä ihmetytti, ettei tuo hienouden puute, joka oli kirjan pääominaisuuksia, loukannut Williamia, joka oli niin arka karttamaan kaikkia mikä oli halpamaista ja rumaa. Mutta hän oli vastannut, että raakuus oli luonnotonta kuin hysteerisen naisen nauru; se sisälsi kumminkin niin ääretöntä tuskaa, ja auttamatonta epätoivoa.

Äiti ei voinut tätä käsittää. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli rappiolle joutuneen ihmisen viimeinen synnin tunnustus ja häntä kauhistutti ajatellessa, että tuon miehen elämänkohtalo tulisi olemaan myöskin hänen poikansa.

Tuo tyhjä, veltostuttava sylistä — syliin, ostetuin hyväilyin ilman kipinääkään muuta — kuin sitä, joka leimahtaa hetkeksi ja sammuu samassa, jättämättä pienintäkään lämmönsädettä.

Marraskuun 9 päivänä oli Williamin syntymäpäivä. Äiti oli kerran kävelyllään sattumalta nähnyt kauniin tikarinmuotoisen paperiveitsen, jonka suippoterä oli kiiltävää terästä ja pronssinen kahva uurroskuvilla kaunisteltu. Hän tiesi, että kiiltävien teräskalujen ihailu oli yksi Williamin heikkoja puolia, muun muassa piti hän liikuttavaa huolta kynäveitsestään, jota ei koskaan lainattu ja joka huolellisesti kiilloitettiin joka kerran käytettyä; niin usein oli äiti nähnyt hänen istuvan ja katselevan kirkasta terää, iloiten sen loisteesta, kun se välkkyili auringon paisteessa. Ja valmistaaksensa pojalleen odottamattoman ilon oli hän ostanut tikarin ja antanut sen kahvaan kaivertaa hänen nimimerkkinsä.

Kun William tuli äidin luokse aamupäivällä, oli se esillä pöydällä. Hän otti sen, silmäili sitä hymyillen, piti terää valoa vasten ja sanoi: "sepä on kaunis." Mutta yht'äkkiä keksi hän nimikirjaimet ja pikasesti laski hän veitsen kädestään.

Tämä aikomus ihastuttaa teki häneen sen vaikutuksen, kuin olisi se vaara, joka hänen täytyi torjua. Ja kuta suurempi halu hänellä oli päästä tuon esineen omistajaksi, sitä ankarampi oli vastavaikutuskin.

Äiti näki muutoksen hänen kasvoissaan, mutta ei aavistanut syytä. Hänen mielessänsä välähti hämärä aavistus, että hän tietämättänsä kenties oli tullut koskettaneeksi jotakin arkaa kohtaa hänen menneisyydessään ja hänen omatuntonsa moitti häntä heti ajattelemattomuudesta ja epähienoudesta.

"Etkö tahdo ottaa sitä?" kysyi hän arasti.

"En."

"No, sitte pidän sen itse. Nimikirjaimet voin kyllä saada muutetuksi."

Hän koki sanoa sen niin välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta pettymys ja alakuloisuus tekivät hänen äänensä epävarmaksi. William huomasi sen, ja hänestä tuntui että hän karkealla ja sydämmettömällä tavalla oli saattanut äidille surua, mutta hän ei voinut itsellensä selittää millä tavoin ja sen tähden terästi hän itseänsä sitä vastaan, jota hän tavallisen tapansa mukaan kutsui sairaloiseksi hentomielisyydeksi. Ja sitte hän punnitsi mielessään tuota ajateltua ystävällisyyttä äidin puolelta ja toisaalta omia puuttuvia tunteitaan äitiä kohtaan, ja kun hän tiesi ettei hän koskaan tämän tunteita voisi maksaa, piti hän niiden vastaanottamisenkin epärehellisyytenä. Hänen kokemuksensa elämästä tähän saakka oli niin yksipuolista, ettei hän vielä aavistanut, että antaminenkin voisi tuottaa iloa.

Seurasi pitkä nolo hiljaisuus. Äiti otti veitsen ja siirsi sen kauemmaksi pöydälle, ja William istui synkkänä tuijottaen eteensä; hänellä kaikessa tapauksessa oli epämiellyttävä tuntemus siitä, että hän oli ollut turhan tarkka ja pikkumainen. — Mutta hän päätti pudistaa sen tunteen pois.

"Tahdotko tulla luokseni juomaan kupin kahvia iltapäivällä?" kysyi hän.
"Luonani on pari ystävää."

Äiti oli toivonut, että hän viettäisi tämän päivän hänen luonaan ja että he yhdessä olisivat syöneet pienen juhlapäivällisen ja juoneet lasillisen hyvää viiniä. Mutta hän ei uskaltanut hiiskua kutsustaan mitään nyt, sen sijaan vastasi hän heti myöntyen hänelle.

"Sinä tulet olemaan ainoa nainen siellä — uskallatko?" jatkoi William hiukan ivallisesti ja samalla hyväntahtoisen leikillisesti. Uskallatko! Josko hän uskaltaa mennä oman poikansa luo! Kiitos. Hän kyllä tulee. — Ville oli asettanut kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista, koristanut huoneen värillisillä lyhdyillä ja punaisen lamppuvarjostimen himmentämässä valaistuksessa näytti kaikki huoneessa niin hauskalle. Kolme nuorta miestä istui pöydän ympärillä, kun rouva Zimmermann astui sisälle. William otti vastaan ja esitteli. Yksi oli herra Hedström, toinen oli eräs kalpea, rillinokkainen taidearvostelija ja kolmas herra Wahlberg, keikaritaimi ja taiteilija-aines — idiootti päälle päätteeksi. Hän oli tuo pitkäsäärinen olento, jonka huulet eivät olleet tarpeeksi pitkät. William tarjosi kahvia, oikein voimakasta ja hyvää kahvia. Hän itse oli aamupäivällä ollessaan kävelemässä ostanut puoli naulaa parasta, mitä käsiinsä sai, ja hän oli tehnyt nimenomaisen anomuksen, että emäntä huolimatta omista periaatteistaan kahvinkeitossa panisi ne kaikki samalla kertaa kiehumaan. Hän tahtoi tarjota oikeaa yläluokan kahvia. Kestitykseen kuului vielä pullo Maraschinoa ja ranskalainen päärona mieheen.

"Vähän, mutta hyvää", sanoi hän, "on periaatteeni kaikessa."

Tulikin oikein hauskat pikku kahvikekkerit, aivan rouva Zimmermannin mielenmukaiset. Oli niin miellyttävää tämä vapaus kaikesta pakollisuudesta. Rouva Zimmermann huomasi, ettei hänen läsnäolonsa sitonut seuraa vähintäkään ja se vaikutti hänessä hilpeyden, jota hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan.

"Miten hyvällä tuulella sinä olet tänä iltana!" sanoi poika.

"On niin suloista kun saa olla ihminen!" vastasi hän. "Onpa melkein kuin ei olisikaan Tukholmassa."

"En voi käsittää, että hän on sinun äitisi, vanhus!" sanoi taidearvostelija Williamille.

"Se on tietty", vastasi William. "Sehän ei kuulu sinun alaasi."

"Ei, mutta se onkin oikein ihmeellinen ilmiö, että ukolla on niin nuori äiti."

"Missä on teidän rouvanne?" kysyi Rouva Zimmermann herra Hedströmiltä.
Tämä näytti käyvän vähän hämilleen. "Hän on kotona", sanoi hän lopuksi.

"Hän ei uskalla tulla yleensä niin siveettömäksi tunnetun nuoren miehen luo kuin Ville Zimmermannin", selitti herra Wahlberg.

"Oh — uskalla…" väitti Herra Hedström vastaan sävyisästi, mutta hänestä näkyi, että toinen oli osannut oikeaan.

Sitte illalla meni koko seurue Grandin hotelliin syömään illallista. Ja kello oli liki kaksitoista kun rouva Zimmermann, nuoren herra Wahlbergin saattamana seisoi omalla portillaan Södernillä.

Herra Wahlberg koetti olla niin huvittava kuin mahdollista kotimatkalla; ja kun hän ojenti kätensä hyvästiksi, sanoi hän:

"Minä varmaankaan en saa lupaa jonakin päivänä tulla luoksenne, saadakseni jatkaa tuttavuuttamme?"

"Varsin mielellä. Olette tervetullut!"

Rouva Zimmermannilla ei ollut mitään vastaan viljellä edelleen tuttavuutta herra Wahlbergin kanssa. Kaikessa hiljaisuudessa oli hän tuumitellut vetää Williamin lähimmän seurapiirin luoksensa, avata ovensa selkoselälleen näille kodittomille linnuille ja mahdollisuuden mukaan valmistaa heille yhtymäpaikka, jossa he voisivat tavata toisiansa, tuntiessansa tarpeen saada puhella ja seurustella päivätyönsä päätettyä.

"Sinullahan on oikein hieno äiti!" sanoi Pelle Wahlberg Williamille, "hitto, niin hieno muori! Värikäs ja komea! Luuletko että voisin saada maalata hänen muotokuvansa?"

Jonkun päivän perästä tuli pikku rouva Hedström aamupäivävierailulle. rouva Zimmermannin luo.

"Eikö Kaarlo ole täällä?" kysyi hän heti, ikäänkuin hän olisi pelännyt olla yksinään.

"Ei, mutta ettekö kumminkin tahtoisi astua sisään?"

"Kiitos, kyllä. Mieheni tulee jälestä. Päätimme tavata täällä."

Keskustelu kävi kankeasti. Oli niukalti yhtymäkohtia ja pikku rouva oli aina niin avuton, kun "Kaarlo" ei ollut mukana. Rouva Zimmermann kertoi, miten hauskaa heillä oli ollut toistensa seurassa muutama päivä sitte, hänellä ja Williamilla, herra Hedströmillä ja parilla muulla Williamin ystävällä.

"Miks' ette tullut mukaan?" kysyi hän lopuksi.

Pikku rouva punastui ja loi silmänsä alas. "Kaarlo ei antanut lupaa", sanoi hän.

"Kaarlo tuntuu olevan aika tyranni", laski rouva Zimmermann leikkiä.
"Mutta totta tosiaan minä hänet läksytän kun hän tulee."

"Oi, älkää sanoko mitään", pyysi pikku rouva aivan pelästyneenä.
"Hän — — on niin arka minusta ja sitte…"

"Arka teistä? Mutta eihän nyt ollut mikään vaara kysymyksessä. Minä ainakin tulin aivan ehytnahkaisena takasin, enkä huomannut kenessäkään pienintäkään viittausta siihen suuntaan, että hän aikoisi syödä minut — ja sitäpaitse olihan hän itse mukana."

"Niin ei se ollut sentähden — mutta — — niin, en tiedä."

Kaikeksi onneksi pikku rouvalle, joka tuskitteli pulassansa, soi kello ja "Kaarlon" tulo tuli avuksi ja keskustelu solui toisille aloille.

Mutta kun he olivat menneet, ei rouva Zimmermann saanut mielestään pois pikku rouvan ujosti punastuvia poskia ja alas luotuja silmiä. Ne seurasivat häntä alati, pitivät hänen aivonsa taukoamattomassa työssä ja tuskallisessa jännityksessä, jollaista tuntee miettiessään arvoitusta, jota ei voi arvata, mutta joka tuntuu tavattoman yksinkertaiselta, tai kun etsii sanaa, eikä löydä, vaikka se alati pyörii kielellä.

Vihdoin oli se selvänä ja varmana hänellä, ikäänkuin valo olisi välähtänyt. Se siis oli syynä ja vaistomaisesti oli hän sitä aavistanut. "Hän ei uskalla tulla yleensä niin siveettömäksi tunnetun nuoren miehen luo", oli herra Wahlberg sanonut. Leikillä — tietysti, mutta siinä oli totta pohjalla.

Hän ajatteli tuota kuvausta nuorten miesten elämästä, jonka oli juuri lukenut. Williamhan itse oli sanonut, että se voisi olla hänen oma tunnustuksensa. Hän ei ollut kuvitellutkaan poikaansa pyhimykseksi millään tavoin; hän kyllä oli luullut hänen siinä suhteessa elävän jotenkin samoin kuin muutkin nuoret miehet, mutta sittenkin oli hän häntä luullut paremmaksi kuin hän oli. Hän ei koskaan ollut ajatellut, että hän olisi voinut vetää tätä lokaa kotiinsakin. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli saattanut olla niin lapsellinen. Miks'eivät ne tulisi hänen kotiinsa. Meniväthän ne muidenkin luo. Mitä syytä hänellä oli luulla häntä noita muita niin paljon hienotunteisemmaksi. Hän oli raivostunut itseensä. Miksi riippuivatkin nämät ihanteellisuuden riekaleet vielä hänessä? Miksi uskoi hän vielä kaunista ja hienoutta löytyvän — uskoi kumminkin salaisuudessa, huolimatta pojan omista vakuutuksista? Miksi ei hän voinut silpoa sitä itsestään, tallata jaloillaan, kun sille ei löytynyt kumminkaan vastinetta todellisuudessa?

Hän ei voinut pysyä hiljaa. Edestakaisin käveli hän matolla, rauhatonna ja levotonna. Hän ajatteli rappukäytävää, huonetta. Samoja rappuja oli hän noussut ylös, laskenut kätensä samaan lukkoon, ripustanut päällysvaatteensa samaan naulaan. Häntä inhoitti sanomattomasti. Hän ajatteli noita naisia, joilla tuskin on sielua ja hän tunsi sisällään ivahymyilyä. Cocott romantikin magdaleenojako? — ei, niitä hän ei uskonut. Alennus, törkeys ja raakuus siinä heidän Kaininmerkkinsä! Katso vaan sellaiseen silmäpariin punasine suonineen silmänurkissa! Jos olisikin raaka nauru sivelty pois, niin pyyhkimättä kumminkin pysyy mielen raakuus, joka ei koskaan katoa, se sielunsaasta, joka eroittamattomasti seuraa, kuten ruumiillinenkin sellaista elämää.

Koko päivän tuskittelihe hän näissä ajatuksissa ja kun William tuli hänen luoksensa iltasella, oli hänen kärsimyksensä noussut siihen määrään, että hän tiesi, ettei löytyisi mitään muuta keinoa siitä päästä, kuin suoraan kysyä häneltä kaikesta. Tuntui kuin antautuisi hän leikkauspöydälle ostaaksensa itsensä vapaaksi kalvavasta kiusastansa hetken kestävällä, yhteen kokoon kerätyllä tuskalla. William oli verrattain hyvällä tuulella ja hän istahti erääsen äidin pehmoisista tuoleista, velttona ja mukavuudestaan nauttivan näköisenä.

Äiti tarttui aineesensa hermostuneen sairaan kärsimättömyydellä. "Tahtoisin mielelläni kysyä sinulta jotakin, joka on vaivannut minua koko päivän. Et saa suuttua, ja usko minua kun sanon, etten tee tätä sinun, vaan itseni tähden."

"Suuttua?" sanoi hän. Oletko nähnyt minun joskus suuttuvan? En voi suuttua — nyt enää."

"Niin, mutta et saa panna pahaksesi."

"En, sano vaan. Olen ylpeä siitä, että olen yksi niistä ihmisistä, joiden kanssa voi puhua kaikesta."

Äiti oli vaiti hetken kerätäksensä ajatuksiansa ja muodostaaksensa kysymyksensä asialliseksi ja sattuvaksi.

"Sanoit joku aika sitte, että sinä tuon kirjan antamassa kuvauksessa nuorten miesten elämästä tunsit koko nykyisen nuoren sukupolven kohtalon… Soveltuuko tämä kuvaus yksityiskohdissaankin sinun omiin kokemuksiisi?"

"Kyllä… Luulitko minun elävän kuin munkki?"

"En … mutta on niin suuri ero…"

"Ei mitään eroa", sanoi hän lyhyesti ja karmeasti.

"Lupaathan sanoa minulle ihan suoraan? Näes, tahtoisin niin mielelläni päästä selvyyteen tässä asiassa ja ei ole mitään muuta keinoa kuin puhua suoraan ja ennakkoluuloitta, kuten kaksi sivistynyttä voivat puhua. Ymmärräthän ettei tämä puoleltani ole mitään halpamaista uteliaisuutta, vaan todellista halua saada selville…"

"Ei tarvitse mitään alkusäveleitä", sanoi William ystävällisesti. "Voit kysyä minulta kaikesta, ja minä olen empimättä antava vastauksen kaikkeen."

"Tahdon niin mielelläni tietää jotakin elämästäsi."

"Elämäni on ollut kuten muidenkin nuorten miesten, ei parempi, eikä pahempi."

"Ostetuin hyväilyinkin?"

"Niin." Äänenlaatu ja sitä seuraava hiljaisuus puhuivat paljon. Ne molemmat ilmaisivat hänen väsyksiin ajetun tuskansa.

"Se on jotakin, jota me naiset emme koskaan oikein voi ymmärtää: miten on mahdollista hienotunteiselle nuorelle miehelle elää sellaista elämää."

"Voitko ajatella hienotunteisen nuoren miehen syövän rapaa, sammuttaaksensa nälkäänsä?"

"En tiedä."

"Ole varma siitä että yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta tekee sen. Itsensäsäilyttämisvaisto on niin voimakas eikä suvunylläpitämisvaisto ole sen heikompi. Voi väännellä itseänsä iletyksestä — mutta lopuksi kumminkin sammuttaa nälkänsä ravalla. Saat olla varma siitä."

Hän nähtävästi koetteli puhua tavalliseen pilkalliseen tapaansa, mutta äänen vieno värähtely kertoi toista. Hän jatkoi:

"Eihän löydy mitään pelastusta, olemme pakoitetut alentumaan lokaan. Oh, etkö luule että useimmat noista nuorista miehistä alussa — kenties yhä edelleenkin käyvät ja säilyttävät povessansa toivetta, niin hienoa ja kaunista, kuin kukaan noista luonnonpuhtaista, viattomista neitosista. Mutta se kaiho on jo edeltäkäsin kuolemaan tuomittu — ja apuaine asetetaan aivan suumme eteen."

Äiti istui vaiti ja kuunteli ääntä, joka tahtoi olla niin ilmeetön, mutta kumminkin ilmaisi niin paljon. Ja sydämmessään tunsi hän sääliä, jonka rinnalla muu kaikki jäi vähäpätöiseksi. Perussävel pojan puheessa tuntui liian todenmukaiselta, voidaksensa olla täydellistä vakuutusta vaikuttamatta.

"Kuinka tulit tätä ajatelleeksi", kysyi poika hetken perästä.

"Pikku rouva Hedströmin tavassa oli jotain omituista, kun kysyin, eikö häntä olisi haluttanut tulla luoksesi silloin iltasella."

"Niin. Hän on arka maineestaan", sanoi William pilkallisesti.

"Mielestäsi se varmaan on tyhmää, mutta kun selveni minulle mitä hän tarkoitti, oli ikäänkuin olisin hävennyt itseäni. Ajatus että olin ollut samassa huoneessa, istunut samalla sohvalla — kuin nuo naiset — vaivasi minua hirveästi. Sinä et saa suuttua — sellaistahan ei voi auttaa…"

"En tietystikään. Käsitän kyllä, että sinusta täytyi tuntua siltä. Mutta olisit voinut säästää itseäsi siitä. En kuleta katuimpijä kotiini." — Oli kuin sydän olisi lakannut lyömästä hetkeksi, niin ilostui äiti. Hän ei voinut puhua, hän jokelsi vaan, ikäänkuin tahtoisi hän vielä kerran kuulla sitä vakuutettavan.

"Etkö?"

"En. Se inhoittaisi minua. Kun on pakoitettu syömään rapaa, ei kateta pöytää saliin, vaan mennään keittiöön." Äidin mieleenkään ei astunut ajatus, että tämä tunnustus, tyyneesti ja vähintäkään peittelemättä lausuttuna, olisi useimmille muille äideille tuntunut pöyristyttävältä. Hän ei tuntenut mitään muuta kuin iloa, vapauttavaa iloa, että hänen poikansa kumminkin, kaikesta huolimatta, oli hieno ja ylevä, kuten hän oli uskaltanut toivoa. Niin, hän oli toivonut — hän oli koko ajan sitä toivonut, mutta tuskin oli hän sitä rohjennut uskoa. Tuolla, mikä henki hänen sanoistansa ja äänestänsä, ei ollut mitään yhteistä tukahduttavan ja likaisen ilman kanssa, joka huokui norjalaisen nuorison kirjan lehdiltä.

"Sitäpaitse on minulla nykyisin rakastajatar", sanoi hän, jälleen kevyesti ja leikillisesti. "Se on hitusen ylimyksellisempää; se on melkein kuin avioliitto. Hän ei ole vertaiseni — enkä siis voi puhella hänen kanssansa, mutta ei sillä väliä, sillä se ei tule kestämään enempää kuin kolme kuukautta."

Äidistä itsestään tuntui että tämä oli sopimatonta, mutta hän ei mitenkään voinut olla myhähtämättä.

"Onko edeltäkäsin määrätty, kuinka kauan se kestää?"

"Kyllä, kolme kuukautta on sopimus. Mutta kumminkin yhden kuukauden pidennysajalla, jos se on molemmin puolinen toivomus."

NELJÄS LUKU.

Joulun edellä kertoi William, ettei hän saanut asua enää entisessä asunnossansa ja että hänen täytyi muuttaa kohta uudelta vuodelta.

"Minulla on sijaa täällä", sanoi äiti. "Voit saada nuo kaksi huonetta alakerrassa, ne eivät vielä ole hyyrätyt."

"En tahdo", keskeytti poika lyhyesti, mutta hän tunsi ääretöntä halua suostua tarjoukseen. "Sitä paitse eivät ne ole kalustetut."

Tästä viime käänteestä pilkisti kumminkin suostumisen mahdollisuus.

"Kalustetuksi ne voivat tulla."

"Minulla ei ole varaa huonekalujen ostamiseen, enkä tahdo että teet mitään minun tähteni."

Ääni oli päättäväinen ja ynseä, eikä äiti aavistanut, että tässä teeskennellyssä tylyydessä piili sisällinen päättämättömyys.

"No, kuten tahdot sitte." Eivätkä he puhuneet siitä sen enempää.

Siitä miten he tulisivat viettämään jouluaaton, oli heillä ollut pari neuvottelua. Äiti oli kysynyt, josko hän tahtoisi tulla hänen luoksensa, mutta hän oli jäänyt arvelemaan. Silläkin on ilkeä perhe-elämän sivumaku, tuumi hän, mutta voisihan se näin kerran käydä päinsä.

Hän elätteli itsessään juurtunutta ennakkoluuloa kaikkea sellaista kohtaan, jota nimitämme perhe-elämäksi.

Perheissä oli hän ollut juuri sen verran, että hänen puolikypsä arvostelukykynsä oli ollut tilaisuudessa iskemään kiinni laitoksen puutteisiin, vaan että siihen kaiken muodollisen ja painostavan ohella voi sisältyä paljon muutakin — tuota hienoa, lämmintä ja turvallista, joka on kodin quinta essentia — sitä ei hän koskaan ollut ymmärtänyt.

Äiti ja poika olivat nykyisin paljon yhdessä. Äiti kirjoitti puhtaaksi hänen luonnoksensa, jotka William sitte tarkasteli ja täydenteli. Romaani edistyi vitkaan, mutta varmasti. Ja suhde heidän välillään oli mitä parhain.

William oli useimmiten hyvällä tuulella ja ainoana liikavarpaana hänen elämässään nykyisin oli ajatus, että hänen täyttyi jättää asuntonsa. Hän oli asunut siinä kaksi vuotta ja lähestyvä muutos vaivasi häntä. Akkunastaan oli hänellä mitä kaunein näköala Humlegård'iin. Tietämättömyys siitä, minne hän nyt osuisi, ei jättänyt häntä rauhaan ja tämä muutos tuntui hänen kovin arkatuntoiselle luonteelleen ikäänkuin kaukaiselta, muodottomalta uhkaukselta ja herätti hänessä ahdistavan tunteen. Asiain näin ollessa kasvoi kasvamistaan tuo aluksi epäselvä tunne, että hänen täytyi olla varuillaan sitä kiusausta vastaan, jona hänellä oli äidin tarjous. Mikä oli tuon tuntemuksen perussyynä, sitä ei hän koskaan itsellensä selvittänyt.

Ensiksikin oli se kyllä pelkoa siitä, että tällä tavoin vapaus heidän väliltään tulisi häviämään. Äiti saisi vaatimuksia hänen suhteensa ja niitä hän ei voisi täyttää. Mutta tämän tunteen pohjalla oli vielä muutakin; jonkunmoista tavattoman arkaa kunniantuntoa. Hän tiesi että äiti salaisuudessa toivoi hänet tällä keinoin lopullisesti voittavansa; mutta kun hän ei voinut hänen hyvyyttänsä maksaa sillä hinnalla, jota äiti — ei vaatinut, mutta toivoi kumminkin saavansa vastineeksi, ei hän katsonut voivansa ottaa vastaan, mitä hän tarjosi.

Lopuksi oli hänellä vielä liian hyvin muistossa, mikä mieliala hänellä oli äidin kaupunkiin tullessa, erittäinkin se vastenmielisyys, mitä hän tunsi ajatellessansa, että hän kenties tulisi taloudellisestikin hänen vastuksiksensa, ja siksi tahtoi hän nyt välttää, ettei tuo äidin tarjous tulisi sorahtelemaan hänen korvissansa omantunnon nuhteena.

Kun William kahdeksan aikaan joulunaattona astui äitinsä vierashuoneeseen, oli hän huonommalla tuulella kuin tavallisesti. Tuo samalla vihainen ja pilkallinen ilme, joka jonkun aikaa oli ollut niin huomattavasti lienteämpi, oli palannut jälleen hänen kasvoilleen.

Äiti näki sen heti. Hän oli heittänyt tutkivan silmäyksen pojan kasvoihin hänen sisälle astuessaan ja koki nyt tyyneydellään ja mukaantuvaisuudellaan saattaa hänet jälleen tasapainoon.

He olivat sopineet, etteivät antaisi toisilleen joululahjoja. Se oli pojan ehtoja. Hän tiesi ettei hän koskaan voisi antaa kymmenettä osaakaan siitä, mitä äidinrakkauden päähän voisi pälkähtää lahjoittaa hänelle, siksi ei hän tahtonut mitään ottaa vastaan, eikä mitään antaa. Tässäkin hänen yksipuolinen elämänkokemuksensa eksytti hänen luonnollisen tunteensa. Hän oli niin paljon nähnyt tuota itsekästä voitonhimoista anteliaisuutta, joka ahnaasti väijyy mitä se vastalahjaksi saa. Että on toisenkinlaista anteliaisuutta, joka versoi ilosta saada antaa, ei hän, kuten sanottu, tietänyt. Hän ei aavistanut, että hän vaatimuksellaan sydämmettömällä tavalla oli riistänyt äidiltä sen, mikä oli parahinta hänen jouluilossansa; hän ei aavistanut että tämä tunsi tuskaa ikäänkuin tarjottua hyväilyä pois työnnettäessä. — Pojan kasvot synkkenivät synkkenemistään heidän syödessään, mutta äiti oli päättänyt olla tyyni, eikä ollut huomaavinansakaan hänen äreyttään.

"Keinosi oli hienosti harkittu", sanoi William vihdoin, kun jälkiruoka jo oli esillä. — "Niin, se tahtoo sanoa, mielestäsi se varmaan oli hyvin hienoa, mutta minuun vaikutti se aivan päinvastaisesti."

Äiti säpsähti ja värinsä vaihtui.

"Mikä keinoni?" sanoi hän.

"Mikä? Luuletko etten ymmärrä, kuinka hienosti kaikki oli mietittyä. Kun tulin rappuja ylös oli ovi noihin huoneisiin auki, hiukan vaan raollaan, että näyttäisi huolimattomuudelta."

Hän katsoi äitiinsä ja hänen katseessaan oli ilkeää ja viekasta iloa siitä, että hän voi seurata jokaista säijettä hänen ajatusjuoksussaan.

"Menin tietysti sisälle — — ymmärsit hyvin että niin tulisin tekemään… Niin, se on pieni kaunis nuorenmiehen asunto, kaunis kyllin viekotellakseen sen, joka ei ole varuillaan."

"Viekotellakseen? Mitä puhutkaan?"

"Hyvin kaunis", jatkoi hän ikäänkuin pidentääkseen nautintoaan ilkeydestään, jakaessaan sitä niin pikku annoksissa kuin mahdollista — "tuo takimmainen varsinkin on oikein mestariteos. Ensinnäkin näköala, — siinä edessä kimalteleva virta, kaupunki alhaalla kuin suuri penger valoinensa, lyhtyinensä, — aivan, sama näköala kuin täältä ylhäältäkin, — jota kaiken aikaa olen sinulta kadehtinut. Ja tuolta perähuoneesta tarvitsee vaan kohottaa silmänsä suuren kauniin kirjoituspöytänsä äärestä, niin on se edessä. Entä huone sitte nojatuolineen, poimukaihtimineen, leposohvineen ja kirjakaappineen… Ei puutu mitään muuta kuin lintu häkistä, tietysti!"

"Hyyryläinen, tarkoitat" — sanottiin jääkylmällä äänellä — "oh, kyllä hän tulee. Ilmoitan joulun ja uudenvuoden välillä."

Äiti oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti, mutta aivan tyyni. Pojan pistosanat eivät tuntuneet herättävän vihaa, enempi kuin suuttumustakaan. Vieraalla, karkoittavalla ylpeydellä karisti hän ne luotaan. Mutta se juuri suututti, se oli pojalle ikäänkuin nöyryytys.

"Eikö koskaan voi loppua tämä teeskentely!" huudahti hän.

"Tahdotko kieltää, että minua varten sinä valmistit ne huoneet?"

"Ei, en kiellä rikostani", sanoi äiti, tuntien halun lyödä leikiksi, joka kumminkin heti katosi. "Mutta sinä et tahdo niitä. Niin — niin vuokraan ne jollekin toiselle. Siinä kaikki! Ja siitä ei kannata puhua."

"Ja luuletko että sellainen vaikutus pyyhkäistään pois yhtä helposti kuin sen saa? Jos tietäisit, miten inhottavaa on minusta tuo — että alati koetat kiehtoa minua pauloihisi ja pidättää minua. Miten vastenmieliseksi, tympeyttäväksi käytkään minulle!"

"Onko niin? Menkäämme sitte kukin tietämme. Asia on yksinkertainen", sanoi äiti nousten pöydästä tyynenä, joka pojan purevaa katkeruutta vastaan esiintyi kovin silmiinpistävänä, ollakseen luonnollista.

"Niin sanot suullasi", jatkoi poika, turhaan koettaen tavoitella entistä pilkallista ääntänsä. Mutta se vapisi väkisinkin. Äidin näennäinen tyyneys oli hänelle kuin loukkaus — ikäänkuin pitäisi peiliä jonkun kasvojen edessä vihan hänen piirteitänsä väännellessä. Hän kävi hillitsemättömäksi kuin haavoitettu eläin. Hän syöksyi sokeasti eteenpäin — eteenpäin. Hän ei tuntenut, ei ajatellut mitään, hänellä oli vain tuo käsitys, että hänen täytyi saada toinen revityksi pois tyyneydestään, joka häpeänä häntä painoi.

"Mutta mielessäsi tiedät kyllä, että ellet pikastu, vaan pysyt kylmäverisenä, niin on voitto puolellasi ja on sinulla meidän luonnollisessa suhteessamme äitinä ja poikana salainen side vallassasi, josta en voi itseäni kieritellä vapaaksi. Mielessäsi ylpeänä hymyilet kokeilleni silpoa nämät siteet päältäni. Tiedät että kun et vain pikaisuudellasi pilaa asiaa, vaan pysyt tuona voittamattoman tyynenä, joka ei koskaan tunnu pyytävän mitään, joka vain on välinpitämätön, niin en voi vapauttaa itseäni. Oh, sinä tunnet minut! Mutta et tunne minua kylliksi!"

Äiti oli kalpea aina huuliin saakka, silmät olivat käyneet mustaksi kuin sysi ja hän tarttui kovasti tuolin selystään, mutta ääni oli niin syvä, selvä ja kiihkoton, kuin olisi hän puhunut katselijajoukolle museossaan.

"Älä virka enempää nyt" — ja hänen sysimustat silmänsä kääntyivät kylmänä pojan hermostuneesti värähteleviin kasvoihin. — "Salli minun pitää mielenmalttini; se on parasta meille molemmille. — — Voit mennä. En pidätä sinua." — Hän teki liikkeen molemmilla käsillänsä ikäänkuin näyttääkseen, ettei hänen puoleltaan mikään sitonut — "ja voit tulla jälleen jos haluttaa. Me olemme siis vapaita molemmat. Mutta älä sano enempää nyt!"

"Merkitseekö se, että vihasi on niin hirmuinen?" sanoi toinen pilkallisesti.

"Se merkitsee että olen hyvin pikainen ja että kärsivällisyydelläni on raja."

"Tahdot tehdä, sanalla sanoen, tällä vaan murhenäytelmän vaikuttavammaksi", nauroi poika halveksivaisesti. Äidin kylmä ääni oli kiihoittanut hänen raivonsa kuohumapisteesen. Maksoi mitä maksoi, mutta äidin täytyisi saada tuntea että hänellä oli voimaa haavoittaa tätä haavoittamattomuutta, joka nöyryytti häntä enempi kuin katkerimmat sanat. — "Mutta suuret intohimot ne nyt eivät kuulukaan sinulle. Tyyni porvarillinen luonteesi kuultaisi kumminkin aina läpi. Älkäämme tehkö itseämme naurettaviksi."

"Etkö tahtoisi mennä nyt", kuului, jos mahdollista vielä tyyneemmin kuin ennen ja hän painoi katseensa alas, ikäänkuin hän tahtoisi, ettei poika katsoisi häntä silmiin.

"Miksikä olisi se tarpeellista? Häpeätkö hiukan, että olen päässyt sinusta selville? Ei mikään koske niin kipeästi naiseen ja — äitiin kuin se. Mutta saat kumminkin totuttautua siihen. En ole niin yksinkertainen, että tartun heti ensimmäiseen satimeen, sen täytyy olla huomattavasti hienommin keksityn kuin tämän. Koettaa uskotella minulle, että vieraalle sillä tavoin laitetaan huone järjestykseen — ei, se ei vetele!"

"En ole koskaan koettanut uskotella sitä sinulle. Se oli todella sinua varten. Oli iloni ajatella jokaista pikkuseikkaakin, kun se oli sinulle. Siksi tulikin kaikki niin hienoksi ja kauniiksi; niin täytyikin tulla, ilman mietiskelyä." Hän piti silmänsä lattiaan luotuina sellaisella tyynellä arvokkaisuudella, jolla hyvä ihminen voi tunnustaa ainoan rikoksensa. Ei ollut kyyneleitä hänen silmissään, eikä vavahdellut hänen äänensä, mutta William tiesi, että arvokas tyyneys oli taisteltu. Hän tiesi, ettei hänen tarvitseisi sanoa kuin sana vain — yksi ainoa sana, joka ei ollut pistosana — niin sulattaisi se luonnottoman jäykkyyden luonnolliseksi itkuksi.

Hän tunsi yht'äkkiä kiihkeän halun voida sanoa tuon sanan; mutta samassa tuokiossa valtasi hänet epävarmuus ja hän tarttui tavalliseen keinoonsa sitä peittääkseen. Elämä ei koskaan ollut pakoittanut häntä heltymään ja pelossa näyttää lapselliselta, työnsi hän siilin tavoin piikkinsä ulos, niin pian kuin hän jollain tavoin tunsi itsessänsä sitä, mitä hän tapansa mukaan kutsui heikkoudeksi.

"Yhdeksäntoista äitiä kahdestakymmenestä on yhtä hentomielisiä kuin sinä. Mutta joukon suuruuden tähden ei siltä tuo ylenpalttinen tunteellisuus ole vähemmän naurettavaa. Etkö usko, että tiedän sinun seisovan ja odottavan hetkeä, jolloin minä kiltin pojan tavoin tartun kaulaasi ja lupaan aina olla siivo."

"En ole hentomielinen. Mene! Nyt on jo kylliksi!"

"Mitä on kylliksi?"

"Hävyttömyyksiäsi."

"Ahaa. Näyttelet loukkaantuneen osaa. Etkö huomaa, että se on naurettavaa."

"Tahdotko mennä?"

"Kyllä. Mutta tahtoisin niin mielelläni saada sinut alas korkeudestasi ja jättämään kaikki murhenäytelmät."

Äiti pusersi käsiänsä yhteen ikäänkuin väkisten pidättääksensä niitä tekemästä jotakin liikettä.

"Mene", sanoi hän vaan äänellä, joka oli niin epäselvä, kuin ei sitä voisikaan taivuttaa muuhun kuin tähän ainoaan sanaan.

Poika katsoi häntä hämmästyneenä ja hiukan hätääntyneenä. Harmahtavan kalpeat kasvot, rypistetyt kulmakarvat, kokoonpuristetut, väriänsä vailla olevat huulet ja koko tuo voimakas vartalo, jonka joka lihassäije tuntui kutistuvan kokoon väkivaltaisesti pidätetystä vihasta, ne vaikuttivat häneen niin omituisen pelästyttävästi. Tuntui kuin hän tällä kertaa seisoisi sellaisen edessä, missä hänen tavallisen tunnottomuutensakin täytyi jäädä mykäksi. Seurasi hetken hiljaisuus. Mutta hän nousi, tehden liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi pudistaa pois sen tunteen.

"Teatterivihaa", sanoi hän, mutta sana tuli epäillen ja hiljaa, kuin hänen sisällisen vastustushalunsa viimeinen ilmaus.

Silloin nuolennopeudella kohottihe äiti, nosti tuolin, josta hän oli pitänyt kiinni, ikään kuin seuraavassa sekunnissa lennättääksensä sen hänen päähänsä.

Poika oli ottanut ovesta kiinni ja tuijotti äänetönnä tuota ilmiötä kohti, mutta hän ei tehnyt vähintäkään torjuaksensa uhkaavaa lyöntiä.

"Se oli katalaa", mutisi hän itsekseen seisoen ja tuijottaen yhä häneen.

Mutta samassa oli äiti jälleen itsensä herra. Hän asetti tuolin laattialle välttäen pienintäkin kolinaa ikäänkuin huoneessa olisi ollut kuollut. Ja hän vaipui hitaasti paikalleen, painaen käsiänsä polviaan vasten, ollaksensa tekemättä mitään liikettä, ja sanoi.

"Tahdotteko mennä, vai ettekö?" Tätä soinnutonta, ja puserrettua ääntä ei William koskaan ennen ollut kuullut ja lienee kaikki käynyt mustaksi äidin silmissä, sillä ne katsoivat hänen sivutsensa, oli kuin olisi hän kadonnut hänen näköpiiristään.

William epäili. Hän ei tiennyt mitä tekisi; hän oli aivan neuvoton. Hän tunsi, ettei tässä hänen tavallinen pilkkansa ollut paikallaan; ja kun ei hän voinut piiloutua sen suojaan, oli hän avuton kuin lapsi.

"Tämä on minun kotini, enkä tahdo nähdä teitä enää."

Äiti nousi; nyt oli hän jälleen aivan tyyni. Silmät olivat saaneet eloa, mutta vinoon toisen posken poikki, muuten vahakalpeilla kasvoilla kulki kaksi pitkää, tummanpunasta juovaa, kuin pari veristä naarmua ulkopuolisen väkivallan perästä.

Poika seisoi yhä vielä tuolla ovella, käsi lukossa kiinni, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä.

"Se oli kamalaa", uudisti hän kerran vielä ja niin liukui hän ulos ovesta.

Äiti kuuli hänen askeleensa etehisestä, portailta hänen alas mennessään ja — ulkoa kadulta, kunnes ne kuolivat pois ja hiljaisuus levisi hänen ympärillään kuin meri, sulkien syliinsä olennon, joka vajoo pohjaan. Hänen kasvojensa juonteet näyttivät kovilta ja tuon voimakkaan vartalon asento entistäkin jäntevämmälle. Punaiset juovat olivat vähitellen lientyneet voimakkaaksi punaksi hänen poskillensa. Hän tunsi että hänen täytyi saada jotakin koneellista työtä ja hän alkoi keräillä veitsiä, kahveleja ja lautasia pöydältä. Sitte painoi hän soittokelloa sanoaksensa Mollylle, että hän sai tyhjentää pöydän. —

Rouva Zimmermann seisoi akkunan ääressä katsellen kaupunkia alhaalla, monine kirkkaine akkunoineen ja jouluvaloineen. Hänen mieltänsä painoi kuollut, lyijynraskas tuska. Nyt siis kaikki oli lopussa. Nyt vasta oli hän jäänyt aivan yksin. Koko maailmassa ei löytynyt ketään muuta kuin hän, jonka voittamisesta hän olisi välittänyt. Ja hänet oli hän karkoittanut pois. Hän näki ajatuksissaan hänen kiertelevän katuja yksinäisenä, kodittomana; ja se vihlasi hänen sieluansa nuhteena; hänhän ei koskaan ollut tietänyt, mitä koti oli.

Mutta seuraavassa tuokiossa oli harmi jälleen hänet vallannut; William oli haavoittanut häntä niin syvästi. Ei ainoastansa pistosanoillaan äskeisessä kohtauksessa, lisäksi tuli vielä muutakin. Äiti muisteli sitte, miten poikansa jo alusta alkaen epäystävällisyydellään ja kylmyydellään oli pakoittanut hänet väärään asemaan, tyrkyttänyt hänelle osan, jonka näytteleminen oli vierasta hänen luonnollensa.

Pelossa herättää Williamissa vastenmielisyyttä, oli hän pidättänyt kaiken lämpönsä, kokien hillitä jokaisen vilkkaan luonnonlaatunsa ilmauksen. Hän oli tehnyt sen oman luontonsa uhalla ja nyt luonto oli kostanut, murtaen kaikki sulut ja ruhjonut yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä sen keinotekoisen rakennuksen, jonka hän oli pystyttänyt. Siinä seisoi hän yksin rannalla ja katseli hävitystä, hän näki kaikkien unelmien, jotka olivat kiertyneet tämän pojan ympärille, kuohahtelevan hetkisen ja katoavan pyörteesen — näki hänen itsensäkin katoavan, liukuvan pois niin kauas, ettei hän koskaan enää voisi häntä saavuttaa. Ja tyhjyys ammoitti hänelle joka puolelta — hänhän oli ainoa maailmassa, jonka hän oli tahtonut voittaa.

Voittaa? Niin, mutta hän oli pakoittanut hänet tekeytymään koneeksi, samaksi koneeksi, jonka oli tapana näytellä anatoomisen kokoelman merkillisyyksiä vieraille, usein raa'asti uteliaille naisille.

Nyt oli kaikki lopussa. Luonto oli särkenyt itsehillinnön; poika oli nähnyt hänen intohimoisen kiivautensa ja hänen kylmästi epäilevälle käsitystavalleen täytyi tämän olla inhoittavinta kaikesta.

Päivät tulivat ja menivät, ilman että kumpikaan otti pienintäkään askelta sovintoon. Äiti oli osoittanut hänelle oven ja poika pysyi poissa. Tomu peitti tyynyjä ja huonekaluja. — Molly ei koskaan itsestään aikonutkaan sitä pyyhkiä pois. Emännän puku kävi huolimattomammaksi kuin ennen ja hän heittihe venäjänkieliseen käännöstyöhönsä sellaisen ihmisen tuskallisella ahkeruudella, joka työssä, tukahduttaen kaiken muun, näkee ainoan mahdollisuuden elää laahustaaksensa päivästä päivään.

Kohta uuden vuoden perästä tulivat rouva ja herra Hedström vierailulle. Rouva Zimmermann tuli iloiseksi saadessaan jonkun puhetoverin ja he viipyivät koko illan. Puhe osui illan kuluessa tietysti myöskin Williamiin ja äiti mainitsi, ettei hän ollut nähnyt häntä sitte jouluaaton. Herra Hedström lausui kummastuksensa.

"Ettekö tiedä mitään?" sanoi rouva Zimmermann ihastuen.

"Mitä sitte?"

"Ettekö tiedä että välimme on rikkoutunut?"

"Ei. Siitä hän ei ole sanallakaan maininnut. Kuinka se kävi?"

"Syy oli vain pikkuseikka. Mutta en voi sietää hänen pilkallista ääntään."

"Se on ikävää", sanoi herra Hedström. "Hän karkoittaa sillä kaikki ihmiset luotaan. Mutta tämä kai selvinnee. Tahdon puhua hänelle."

"Ei, älkää tehkö sitä. — — Oletteko joskus ollut epäsovussa hänen kanssansa?"

"Kyllä, alussa. Mutta ei koskaan viime aikoina. Nyt tunnen hänet liian hyvin ja hänen jöröpäisyytensä ei minua ollenkaan haittaa. Siinä ei ole mitään pahaa. Mutta vieraille ihmisille…"

Rouva Zimmermann vavahti oikein sisällisesti. Vieraille ihmisille — hänelle, hänen äidillensä. Niin, siinä vika juuri olikin.

"Onko hän hyvin pitkävihainen?" kysyi äiti.

"Ei laisinkaan. Hänen mielestään kaikki on vain pikkuseikkoja ja mikään ei tee mitään vaikutusta häneen. Tahdotteko että puhun hänelle?"

Oliko mahdollista, että poika pitäisi pikkuseikkana tätä, joka hänelle oli tuottanut niin ääretöntä tuskaa! Äidin ylpeys nousi.

"Ei kiitos", sanoi hän vieraasti. William oli ymmärtänyt häntä niin huonosti ja loukannut häntä niin syvästi, että hänen oli täytynyt osoittaa hänelle ovi. Äidille se ei ollut mikään pikkuseikka; ja hänen luontonsa nousi vastaan sellaista, joka näytti pienemmältäkin lähentymiseltä.

"Onko siis aivan tahtoanne vastaan, että puhun hänen kanssaan?"

"On."

"Mieheni voisi muuten niin hyvin", sanoi pieni, kalpea rouva, joka keskustelun aikana oli istunut hiljaa ja seurannut puhuvia sinisillä kyyhkyissilmillään. "Mieheni ja herra Zimmermann ovat niin hyviä ystäviä."

Rouva Zimmermann alkoi puhua matkoistaan ja herra Hedström pörhisti korviansa, kuin vanha torvensoittajan hevonen kuullessansa ilmoitustoitotuksen.

Kun herrasväki sanoi hyvästit, täytyi rouva Zimmermannin luvata viettää joku ilta heidän luonansa. Mutta ehtona hän mainitsi, etteivät he satuttaisi yhtymystä hänen ja pojan välille. Kaikessa hiljaisuudessa toivoi hän kumminkin, että he rikkoisivat sopimuksen. Mutta tuo kovin kunnollinen herra Hedström piti sanansa.

Eräänä päivänä tammikuun keskipalkoilla tapasi äiti aivan odottamatta poikansa Norrbro'lla.

"Hyvää päivää", sanoi tämä yht'äkkiä ja ojensi kätensä äidille.

"Menetkö kotiisi?"

"Kyllä. Tuletko mukaan?" Kysymys tuli yhtä aikeettomasti kuin kohtauskin oli odottamaton.

"Niin. Minä tulen."

Molemmat ottivat asian, kuin olisivat he tavanneet toisensa edellisenä iltana ja kuin ei erinomaisempaa olisi tapahtunut.

VIIDES LUKU.

Kevät läheni lähenemistään. Rouva Zimmermannilla oli yllin kyllin työtä. Hänen käännöksiään Venäjän kielestä oli alettu julaista viivan alla eräässä pääkaupungin päivälehdessä, ja ne olivat sattuneet olemaan aivan yleisön maun mukaisia.

Päätoimittaja oli ilmoittanut ottavansa vastaan kaikki, mitä hänen kynästänsä vaan ehtisi valmistua.

Rouva Zimmermann olikin antautunut työlleen koko tarmollaan. Hän tiesi mitä hän tahtoi ja hänellä oli päämäärä selvillä. Houkutuksena hänellä ei ollut yksinomaan taloudellinen tulos, vaikka toisekseen oli hän luonteeltaan siksi käytännöllinen, että silläkin oli tärkeä sija hänen pyrinnöissään. Hän tiesi, että raha on valtaa. Hän ei rakennellut turhia tuulentupia, eikä antautunut tyhjiin haaveiluihin. Hän oli harkinnut tuumansa kylmästi ja tarkoin, ottaen huomioon kaikki asianhaarat, ja nyt pani hän koko voimansa liikkeelle päästäksensä tarkoituksensa perille. — Hän tahtoi luoda itselleen aseman, joka oli hänen kykynsä arvoinen, jota hän ei kumminkaan liian korkeaksi arvostellut.

Hän tahtoi työnsä kautta tulla tunnustetuksi tunnolliseksi ja kelvolliseksi kääntäjättäreksi, voidaksensa sitte tämän ominaisuutensa nojalla perustaa tuttavuuksia kirjailija-maailmassa; sanalla sanoen, hän tahtoi omalla työllään hankkia oikeuden päästä poikansa seurapiiriin.

Hänellä itselläänkään ei ollut oikein selvillä mitä muita tuumia, paitsi tätä, solmeusi tähän pyrintöön, mutta ensimmäinen ja tärkein oli se, ja hän oli jo hyvällä tiellä sen saavuttamiseen.

Koko hänen olentonsa ja se hauskuus, jota hän osasi levittää kodissansa, teki pian tuon eriskummallisen huoneen Södernillä yhtymäpaikaksi mitä erilaisimmille henkilöille, erilaisimmille elämänkatsannoille ja ikäkausille, sanomalehdistön, kirjallisuuden ja taiteen maailmasta. Hän miellytti erittäinkin vanhempia ja hänen sisäinen toivonsa oli saada vanhat ja nuoret lähenemään toisiansa. Hän toivoi vähitellen voivansa varman maltillisuutensa avulla näyttää molemmin puolin, ettei erilaisuuden mielipiteissä ja elämänkatsannossa tarvinnut merkitä samaa kuin vihollisuus ja että huolimatta kaikista ajatuseroavaisuuksista, voi varsin hyvin viihtyä saman katon alla ja hengittää samaa ilmaa.

Kaiken tämän takana piili ajatus pojan tulevaisuudesta. Hän rakasti tuota suljettua jöröjukkaa koko luonteensa tulisuudella. Hän rakasti häntä kuin äiti lastaan, joka hänen kauttansa on käynyt raajarikoksi koko elämänsä ajaksi — rakasti häntä tuntien oman syyllisyytensä. Hän luuli hänen tulleen sellaiseksi siitä syystä, kun hän oli antanut hänen kasvaa omin päin, vailla hellyyttä ja turvaa. Ja siksi oli hänen tunteillansa poikaansa kohtaan nöyryyden leima, niin että hän voi haavoittumatta ja loukkaantumatta kestää sekä hänen tylyytensä, että pistopuheensa.

Hän uskoi vieläkin, että Hedström oli oikeassa, sanoessaan että kylmä epäilys ja hänen luonnoton pilkallisuutensa oli vain ulkokuori, jonka takana hän suojeli elämän neulanpistoille arkahipiöisen ja hellätunteisen mielensä. Mutta äiti toivoi kumminkin näin omalla alttiiksiantavalla lämmöllään saavansa vähitellen tuon kuoren sulamaan.

Hän kärsi sanomattomasti nähdessään poikansa sellaisena kun hän oli, ilman uskoa, ilman elämän halua ja ilman tarmokasta harrastusta. Mutta se, mitä äiti luuli löytäneensä hänessä ja joka oli hänen luonteensa ydin herätti hänessä syvintä kunnioitusta ja iloa.

Silloin tällöin heidän joka päivä yhdessä ollessaan, voi ikäänkuin varomattomuudesta pilkistää esille, miten oikeinajatteleva ja hienotunteinen hän oli, sielun aateli, joka sulkihe saavuttamattomaan ylhäisyytensä; hän luotti niin varmasti poikansa lahjakkaisuuteen, että hän joutui äärettömään epätoivoon ajatellessaan kaikkien noiden rikkaiden mahdollisuuksien täytyvän kuihtua ilon ja auringon puutteessa.

Jospa William vaan voisi tulla iloiseksi, jos hän kerrankaan voisi tulla sydänjuuriansa myöten iloiseksi, siinä se päähänpisto, jonka ympärillä äidin ajatukset alati häärivät.

Mutta William tuli ja meni joka päivä, eikä hänessä voinut huomata mitään muutosta. Ei sädehtinyt nuoruus koskaan hänen älykkäistä, harmaista silmistänsä, ei elämänhaluinen välähdys valaissut hänen kasvojansa. Hänen mielensä vivahdukset vaihtelivat haaleahkosta ystävällisyydestä, noine pikkupiirteineen, jotka ikäänkuin salaa heijastelivat hänen harvinaista sielunhienouttansa, tuohon kylmään äreyteen perusteettomine pilkan ja säälimättömyyden purkauksineen.

Kaikessa tapauksessa näytti hän hyvin viihtyvän äidin seurassa. Hän tuli joka ilta ainakin hämärissä. — "Jopa melkein alkaa näyttää siltä kuin Ville Zimmermann kumminkin olisi saanut tottumuksia", nauroi Hedström hyväntahtoisesti. — "Sinulla on niin kelpo tuoleja", sanoi William kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa äidille, ikäänkuin jonkunmoisena heikkoutensa anteeksipyyntönä.

Mutta rouva Zimmermann hymyili salavihkaa, hän oli oppinut tuntemaan hänen menettelytapansa.

Äiti oli usein esittänyt, että he alkaisivat uudestaan katkaistun yhteistyönsä, mutta pojan aina uudistuva vastaus oli: "minä en viitsi." Pari kertaa kun he olivat olleet yhdessä teatterissa, oli William sanellut ja äiti kirjoittanut teatteriarvostelut, mutta William ei ollut koskaan tyytyväinen tulokseen.

Hän sanoi, että hänellä täytyy itsellään olla kynä kädessä, voidaksensa tuntea itsensä ajatustensa herraksi ja saadaksensa muodon taipumaan.

Mieluimmin istui hän hiljaa kuunnellen kun äiti kertoi, ja tämä tekikin usein hänen mieliksensä, sillä hänen ilonsa oli saada pitää poikansa luonansa ja hän pelkäsi yhäti, että William ikävystyisi heidän kahdenkesken oloonsa, ja menisi matkaansa. Tämä oli keino pidättää häntä luonaan ja äiti käytti sitä. Puhuminen kävi häneltä helposti ja hänen vaiherikas, kiertelevä elämänsä tarjosi tyhjentymättömän ainehiston hänen kertomuksiinsa.

William oli huomannut, että äiti niin paljon kuin mahdollista koetti olla sekoittamatta isän nimeä niihin ja että hän ei koskaan kosketellut heidän molemminpuolista suhdettaan. Se herätti hänessä epäluuloa ja uteliaisuutta.

Eräänä iltana kun äiti tapansa mukaan piti keskustelua vireillä, sanoi poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti.

"Vaivaako sinua kovin, jos teen sinulle kysymyksiä, isääni koskevia?"

Äiti vaikeni hetkisen kuin epäillen.

"Ei", sanoi hän vihdoin.

"Annat odottaa, kuin olisi se vastenmielistä sinulle."

"Ei. Voit kysyä mitä tahdot. Minulla ei ole mitään arkaluontoisia salaisuuksia."

"Sepä oli suuri sana."

"Tai en tahdo sellaisia pitää; se on se sama!"

Hän katsoi tutkivasti äitiinsä ja lausui hänelle sellaisella äänellä, joka ikäänkuin äidin itsensä parhaaksi neuvoisi häntä vaikenemaan.

"Sinä et tunne minua. Tahdon pistää koettimeni kaikkeen tutkiakseni syyt. Tulet varmaan vavahtamaan koskettelusta."

"Kenties. Mutta koeta."

"Olen sydämmetön."

"Ole vaan luonnollinen."

"Olen kentiesi julma… Mutta en voi jättää kysymättä."

Hän kumartui leikitellen villalangan pätkällä, joka riippui äidin ompelukorista.

"Niin miellyttävä kuin isäni olikin — sano: eikö avioliittonne kumminkin ollut onneton?"

"Ei."

Se tuli pikasesti ja tulisesti kuin ponteva vastaväite.

"Oliko hän sinulle aina uskollinen?"

Äiti viivytti vastausta tuokion.

"Uskollinen?" sanoi hän hitaasti. "Niin, hän oli minulle aina uskollinen."

Poika istui vaiti hetken katsellen saappaansa kärkeä.

"Tiesinhän sen. Et ollut kylliksi luja tunnustaaksesi totuutta."

"Kyllä, mutta minun täytyy saada sanoa se omilla sanoillani. Ei mikään, jolla on huono, kulunut ja alhainen kaiku, sovellu mielestäni hänen muistoonsa. Kun hän aina piti minusta, kun minulla oli hänen luottamuksensa kaikessa, voinko silloin muuta sanoa kuin, että hän oli minulle uskollinen?"

"Minun silmissäni olisit kunnioittanut parhaiten hänen muistoansa, jos et olisi katsonut tarvitsevasi valehdella eli salata jotakin."

"Sitä en tarvitsekaan", sanoi äiti vakavasti katsoen samalla Williamia silmiin. "Isäsi oli vilkas luonteeltaan ja herkkä vaikutuksia vastaanottamaan — — Tiedän että hänellä oli…"

Hän hapuili sanaa ja oli hyvin kalpea.

"Erehdyksiä", täytti poika.

"Luulen, että niin suvaitseva siveellisyys tavallisesti niitä nimittää. Mutta se ei vielä ollut oikea sana. Hänellä oli liittoja — ystävyyksiä, rakkausjuttuja ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Hänen tunne-elämässään oli niin monta väritystä; se oli kuin kuuman ilmanalan kasvullisuus, kauniine kukkineen, pistävine piikkeineen. Se ei ollut luotu niin vain niitettäväksi kuin niittymme täällä. Olin oppinut rakastamaan häntä sellaisena kuin hän oli."

Poika oli taivuttautunut eteenpäin ja ilon välähdys valaisi hänen kasvojaan.

"Eikö koskaan tuntunut sinusta, kuin olisi sinulla jotain hänelle anteeksi annettavaa?"

"Ei. Anteeksiannettavaa? Olen seisonut häntä niin likellä kuin ihminen voi olla toista; olen saanut jakaa hänen ilonsa, olen saanut jakaa hänen surunsa, ja minusta on tuntunut kuin olisin hänelle sydämmestäni kiitollinen tai olisi minulla suuri rikkaus, kumman tahdot. Minulla ei koskaan ole ollut mitään anteeksi annettavaa."

William katsoi äitiin. Syvällä olevat harmaat silmät loistivat kosteina ja ääni oli saanut pehmeän, kauniin sointunsa, kun hän sanoi:

"Saan varoa, etten käy ylpeäksi sinusta. Tunnut niin kokonaiselta ja sopusointuiselta; on kuin ei mikään, mikä on pientä ja halpamaista voisi sinuun tarttua."

William istui hetken mietteisiinsä vaipuneena, sitte jatkoi hän hiljaa:

"Kirjoitan muistoon pari viimeistä lauselmaasi. Laaja, kaunis taivaanranta kaareutuu niiden yllä. Ne on kuin suun täydeltä raitista ilmaa pikkumaisuuden tukahduttamaan ilmapiiriimme."

Hetken perästä lausui hän yht'äkkiä.

"Kuule — niin entä nuo — muistiinpanosi? Ne olet varmaankin jo ottanut esille?"

"Ne ovat kyllä kirjakaapissa."

"Lupasit kerran, että saisin lukea ne?"

"Saat kyllä mielellään. Voimme teen juotuamme ottaa ne esille."

"Kiitos vaan! Onko niitä paljonkin?"

"Koko pakkoja. — — — Sattui joskus niin, että jäin yksin pitkiksi ajoiksi. Yks'kaks' tuli matkustushalu. Silloin nousi hän — sinun isäsi — ja sanoi: 'Vihaan kokoelmaa! On kuin olisi kahlittu kuolleesen kiinni. Tulen kipeäksi! Tulen hulluksi! — —'