Ajan käänteessä: Isänmaallisia runoja ja ballaadeja

AJAN KÄÄNTEESSÄ

Isänmaallisia runoja sekä balladeja

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Porvoossa, Werner Söderström, 1899.

Aleksis Kiven suurelle muistolle omistetaan nämä vähäiset laulut.

SISÄLLYS:

Aleksin joulu.
Menneitä vaiheita.
Elettihin ennenkin.
Huhun huuhkain.
Kun laulajat lauleli.
Suomenlahdella.
Saulin lankeemus.
Sudet tulevat.
Hakoisten linna.
Itke, itke nurmen nukka!
Epäilijät.
Ne kiltit lampaat.
Lalmantin kotiintulo.
Volhovin rannoilta.
Kansa erämaassa.
Pienen oikeus.
Rikkahat neitoset.
Tämä maa.
Poppa.
Raaseporin Ristinä.
Tule Suomen neitonen.
Näin unta.
Kullasta erotessa.
Maalisk. 13 p. 1899.
Mihareppuri.
Kulkeva ritari.
Aulanko.
Hämäläislaulu.
Kaiuin kirot.
Voi tätä kansaa.
Maanmiehen toukolaulu.
Kaarinan kehtolaulu.
Maastamuuttajat.
Uusi pomo.
Hetken siivillä.
Vapaa sana.
Laulajan palkka.
Kavahda kansa.
Maan sydämmessä.
Tulkit tulivat.
Birger jaarlin uni.
Suomen lippu.
Postiruuna.
Ja Salomo lauloi.
Anna kättä veljellesi.
Tuomas piispa.
Suomen muuri.
Hämärän ääniä.

ALEKSIN JOULU.

Helki tiuku kuin helkit vaan illalla joulun, kun huurre peittää maan, tuima taival on kulkijalla, onni mustuneen orren alla, loista loitolle lieto lies, hankeen hukkuvi matkamies polulla maaliman rannan!

Lumi lennä kuin untuvyö, syvä ja musta ois muuten ilta-yö, lennä Tuusulan lammin luokse, miss' on mökissä oljen tuokse, kussa kynttilä lehahtaa! — Kuka tuvassa huoahtaa polulla maaliman rannan?

Lapset telmivät pahnoillaan, liekkien leikkiin mies tuijottavi vaan, elää vielä ja on jo vainaa, kalma kaartaa ja ilma painaa. Pystyvalkea loimottaa, sydän vilussaan vavahtaa polulla maaliman rannan.

Keijut lapsuuden kuiskuttaa: hoivassa äidin sait nuorra taivaltaa, oli pehmeät kotipellot, soitti rastas ja kiikkui kellot, tuttu väkesi kullervoi, silloin sielusi kannel soi polulla maaliman rannan.

Impivaara se tarinoi, laulusi kummit ne kummat lahjat toi, luomisinnossa istuit silloin paimenhuilulla soittain illoin ohikulkijan kuulemaa virttä, rattosan haikeaa, polulta maaliman rannan. —

Orsiin valkea heijastaa… Kalsea katse jo kosteen kiillon saa mailta ikuisen yrttipuiston, mailta onnen ja pyhän muiston, aatos haahtena laskettaa suurten unelmain merten taa polulta maaliman rannan.

Lapset telmivät pahnoillaan, mierollakulkija elää uudestaan, nostaa kättä ja siunaa lasta erheen elkeihin sortumasta. Loista loitolle lieto lies, poijes kulkevi matkamies polulta maaliman rannan!

Tummat neitoset kuiskuttaa: elonpolku kaita, laaja Manan maa, unhon unta saat kyllin tuolla, tahdot kuolla. — "Nyt tahdon kuolla!"

Hiilos hiipuu ja tummenee, koito kotiaan kaipailee polulla maaliman rannan.

23/12 98

MENNEITÄ VAIHEITA.

Minä näen sen kulkevan kansani, arot aavat käymään se lähti, oma maa se oli sen määränä ja oppaana Pohjantähti.

    Se kuuli Imatran pauhaavan
    ja ilosta sen silmä säikkyi,
    nyt luvatun maansa nähdä se sai,
    missä tuhannet järvet läikkyi.

    Kalarikkaille rannoille riensi se,
    kotasauhu sen saloja kiersi,
    se kauppaa kävi ja ryösteli
    ja kesantokaskia viersi.

    Ja loitsuin ja jousin se metsään läks
    ja keihäällä kontiot nauloi,
    se soitteli joutessa kanneltaan
    ja Väinölän urhoista lauloi.

    Se kuunteli verensä kutsuja
    ja heimosotiin se heittyi
    ja puuttui mies, jok' ois koonnut sen
    ja siksi se pimeään peittyi.

    Ja pimeillä talvipuhteilla
    porontaljoilla näki se unta,
    läpi räppänän tähdet tuikkivat
    ja putosi puhdasta lunta…

    Souteli saarelta selälliseltä
    vainohaluinen haaksi,
    ristin nosti ne rannalle
    ja kutsui sen uudeksi maaksi.

    Pyhiltä puilta kansa luisui
    pistävän ristin juureen,
    oudot vierahat veroja vei
    ja ne lujitti liittoon suureen.

    Uskon ne antoi alentuvalle,
    lännen lait ne antoi,
    kuningaskruunuunsa kuultavaan
    ne Suomesta helmen kantoi.

    Löihän ne usein kun lyödä täytyi
    karkeaa niskurilasta,
    otti se oppia rikkaalta,
    ei herennyt huokaamasta.

    Vieraan purnuun jyvät se jauhoi
    omalla vainiolla,
    saihan se tiedon taikoja
    ja vapaana sai se olla.

    — Sodissa suurissa vierailla mailla
    varttui kansani jänne,
    hakkapeliittain voiman tunsi
    jo uskossa heräävä länne.

    Kulki se sitte kylvömailleen
    kovan koittelun kansa,
    tuskin toukonsa tehdä sai,
    taas vietihin auraltansa.

    Näen minä sotavankkureita,
    pyörät ne ruumiita viiltää,
    nälkäisen kansan maantiellä nään,
    jääkyynel sen poskilla kiiltää.

    Kasvoja kauhusta kalpeita nään,
    hajalla tuuless' on hapset,
    äitien rinnoista verta juo
    taudissa tempoen lapset.

    Tulena, tuhkana Suomen nään
    kasakkahevosten alla,
    idästä uusi voima käy
    ja se käy kuin keväällä halla.

Piilopirteissä metsän yössä kätköss' on nuori kansa, soittavi suurta kanneltaan ja oottavi aamuansa.

* * *

Näen neljä valkoista ratsua, jotka kulkevat Suomen rantaa, näen neljän keisarin ratsastavan ja kaikki ne kruunuja kantaa. Sen ensimmäisen silmissä on lempeän mielen tulta ja missä kavio kapsahtaa, niin kukkia nostaa multa. Hän kutsuu isän äänellä ja viittoo valtikalla ja kansa se herää ja tervehtää ilosaatossa riemumalla, hän kutsuu sen uuteen elämään ja kutsuu sen neuvospöytään, hän "siunattu", suuri ja valkoinen hän kansansa sydämmen löytää ja rakkaudella hän rankaisee ja lempeydellä hän kostaa ja kansakuntien arvohon hän hyljätyn heimon nostaa. Voi, kuinka on ihana hengittää, kun vapaana ilma seestyy, kun keväästä linnut lipertää ja toukokylvötkin eestyy, kun kätköstä kannel kannetaan ja se päivän paisteessa loistaa ja ihmiset ilosta itkien taas katsovat toinen toistaan. Minä näen sen toisen ruhtinaan, jolla raudast' on rakettu tahto, hän on ylväs vartija oikeuden, hänen ratsunsa kyljill' on vahto. Minä näen sen kolmannen ruhtinaan, jonka kilvestä vapaus hohtaa, isoisänsä teot hän kruunavi ja kansani juhlihin johtaa. Ja sitte ma näen sen neljännen, joka hiljaa tietänsä kulkee. Ja aika kääntyy ja sumuhun se iloiset kuvat sulkee; ja sitte… kuuntelen töminää, joka hukkuu suurihin metsiin, taas kansani yössä vaeltaa ja auttajan kättä etsii. — —

ELETTIHIN ENNENKIN.

Elettihin ennenkin ja tehtiin sitä työtä, isot vihat kestettiin ja monta halla-yötä.

    Oli korvet kuurassa
    ja nyt ne vihannoivat,
    missä suolle kuiri sous,
    nyt toukolaulut soivat.

    Kahden tulen piirissä
    ja aina surman eessä,
    vettä tuolla, vettä täällä
    sekä verta veessä.

    Koskihan se ruoskan silmu
    köyhän selkäpiitä,
    joskin kuloon kukertui,
    niin nousi taasen siitä.

    Elää köyhä leivättäi,
    se keito kiusoitettu,
    suuruksena sammal on
    ja iltaisena pettu.

    Elää köyhä lämmöttä
    ja vielä juosta viistää,
    vaan ei elä köyhäkään,
    jos ilman siltä riistää.

    Mene silloin tietäjiin
    ja kysy surman hintaa,
    kuule tyhjää sorinaa,
    mi kiertää pitkin rintaa!

    Ei oo ajat entiset,
    mut viel on ilmaa kyllä,
    toivon puuska puhaltaa
    ja tähtiyö on yllä.

Elettihin ennenkin, ei luikerreltu loukkoon, kynnettihin, kylvettihin, laulettihin joukkoon!

9/3 99.

HUHUN HUUHKAIN.

Huhun huuhkain se kohosi korven yöstä, miss' istui ja peitteli pillojaan, kevätlinnut se pois oli pesistä syöstä, se kierteli, kaarteli rauhaisen maan.

    Salon aukosta laaksoon se huutaen huhki
    ja töytäsi puihin ja pensaisiin
    talon tarhain ja lehdon leppien puhki
    ja kylissä huutohon yhdyttiin.

Se nousee ja kasvaa ja sumua kyntää ja miesten mieliä kiihoittaa, se Laatokan rannoilta Lappiin ryntää, sen alla kuohuvi levoton maa.

Tammikuussa 1899.

KUN LAULAJAT LAULELI.

Kun laulajat lauleli maastaan vaan, korukaiuksi aina sen luulin, kun juhlissa juotiin ja hurrattiin, vain toisella korvalla kuulin.

    Miks ontoilta eläköönhuudot soi:
    "tämä maa ja sen kansakunta
    valon suuria soihtuja heiluttaa
    näin keskellä jäätä ja lunta."

    Miks rakkaampi, köyhempi muita se ois
    tämä Suomen pohjonen soppi?
    Niin silloin kyselin itseltäin
    ja vastasi Tolstoin oppi.

    Se suuri tietäjä vastasi kai:
    "ne juhlivat aivan syyttä,
    isänmaallinen rakkaus sotia tuo,
    se on paljasta itsekkyyttä!"

    Vain puoluekiihkoa kaikessa näin,
    maan voimaan nuivasti luotin
    ja ma kuljin kuin koditon kulkea saa
    ja hetkeä suurta ma vuotin.

    Ja se hetki se tuli kuni salamayö,
    se iski mun rintani jäähän,
    sain sulavan, suuren rakkauden,
    joka tarmoa takoo päähän.

    Omat pyyteet kimposi itsestään,
    ne olikin tomua, tuhkaa,
    tätä maatahan vain voin rakastaa,
    jota julmat jumalat uhkaa.

    Se maa, se maa on ihana maa,
    vaikka ilma sen kovaksi hyytää,
    se on toivoni maa, se on unteni maa
    ja se elää tahtoo ja pyytää.

    Tyrtaioslauluja laulaisin,
    jos Luojani lahjan antais,
    jos voisin kansani nostattaa
    ja kantelo kaiun kantais.

Miten muuten voisin ma laulaakkaan, kun on ryönätty rakkain haave ja yli tämän sorjan Suomeni maan käy valheen kaamea aave!

23/7 99.

SUOMENLAHDELLA.

Usva se souteli Suomennientä ajassa ajelevassa, eikä näkynyt tähteä pientä tuttuna tuikkimassa, Suomenlahdelle haahdet hajaantui, himon häijyt henget räntään ryömien ui.

    Solisi, kohisi, lunta tuiski itäisten ilmojen suista,
    Virosta viimat kulki ja kuiski kovista koitteluista,
    hiutuen himmeni majakkasainiot,
    raukes rannikolle kosteat rauniot.

Silloin ilmassa viha vinkui hälyssä punaisen kauhun, raanakivi se mereen sinkui, hajotti kuohuvan sauhun, taivas selkeni maita heijastamaan, näytti maalimalle rumasti runnotun maan. — — —

SAULIN LANKEEMUS.

Saul istui purppurapatjoillaan ja Herralta kasvonsa peitti, hän oli niin kalpea kasvoiltaan, pahat henget kaarsivat kulmillaan, Saul nuoren heimon heitti.

    Hän unohti rauhan ja rakkauden,
    jonka valalla vannoi ja antoi,
    hän kuunteli naurua narrien
    ja hyljäsi neuvot hurskaiden,
    Saul surua sairasta kantoi.

Ja maassa pyhästi itkettiin ja suru oli mökissä aivan ja palatsin portille riennettiin, siihen toivon suureen Jerusalemiin, jotta loppuisi vaino ja vaiva.

Saul istuu mykkänä patjoillaan, hän ei kuule, mitä kansansa pyytää ja holvit on onttoja holvia vaan, on neuvonantajat vitsaus maan, ulos joukon ne joutavan syytää.

Ja kansa se maahan katseensa loi ja palasi raukein mielin ja tabernaakelin pasuunat soi, ne valheista, vaaroista vaikeroi kuni haljeten, huutavin kielin.

Se soitto sorahti maalimaan ja kierteli punaista merta ja pilvipatsas se pimitti maan, yhä pasuunat huusivat huoliaan: Saul janoo sotaa ja verta!

Mut Herran ääni kuului pilvipatsaan päältä:

Missä viipyy David, laulajaruhtinas ylväs, voittaja oman verensä ja maaliman ilo ja pylväs?

19/3 99

SUDET TULEVAT.

Lumess' on talot ja taipaleet, pakkanen paukkuu moukarin lailla, jäässä on kesäiset tantereet, majat on matalat näillä mailla, pitkä talvi on, pitkä tie, minne se vihdoin vie?

Maanmies katsovi peltoaan, akkunasäröt hän rievulla peittää, lapsen on vilu, se itkee vaan, kulppea tuulikin pyryä heittää, taivas tulessa punertaa, verta se heijastaa. — —

Ilkeät irnut puhaltaa, arolla sudet on ulvomassa, jono jo nevalta sukeltaa, kylien hallit on vahtimassa, kulkusen helke ja haukku käy, äitikultaa ei näy.

Kuulehan kuinka ne hampaita lyö, kitansa hohtaa haistaen ruokaa, hanki se halkee ja kirkas on yö! Voi, hyvät ihmiset apua tuokaa, missä äiti nyt taivaltaa, mistä hän turvan saa?

4/3 99.

HAKOISTEN LINNA.

Orjat vieritti kiviä, niskat notkui ja hiki juoksi huovin huutavan ruoskan alla kalliolla korkealla uuden uskon ja Neitsyt Maarian ja pyhien miesten vuoksi.

Oli Hämeessä hämärä, pyhän karsikon munkit kaasi, ristin säilä se siinä häilyi, missä Hiiden väki säilyi. Päivin Hakoisten linnaa rakettiin ja paadelle nousi paasi.

Varjot vaelsi maita, yössä yhtyivät hiitten huolet, hirvi hiihti ja riena riipi, Kylmäojan pojat[1] hiipi, paadet paukkui ja linna linkosi, kun suhahti noidan nuolet.

Orjat kiviä kirosi, aika jauhoi ne kohdussansa, sammal levitti vihreän sylin linnan Iiepehien yli; siell' ei Maariankämmen heloita.

Niin kertovi vanha kansa.

[1] Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.

ITKE, ITKE NURMEN NUKKA!

Itke, itke nurmen nukka, valittele vaivainen, soios pieni kellokukka heinänpäissä heiluen!

    Kuule kuinka syksyn keijut
    pasuunata toitottaa,
    varvut, korret värähtävät,
    keltalehdet liplattaa!

    Kuule kuinka köyhät purot
    huuhtoo sammalpolkujaan,
    kosket kolkkaa kumeasti
    huokaellen huolissaan!

    Pois on mennyt päivän silmä,
    pois on mennyt ilo muu,
    hallavalla taivahalla
    yksin kiertää kaihon kuu.

    Jäiskö jäähän rakkaat pellot,
    joihin touvot kylvettiin,
    sammaltuisko auran jäljet,
    joista paljon toivottiin?

    Mitä itkee nurmen nukka
    niinkuin hiljaa kuihtuis pois,
    miksi luonnon rinta huokaa
    niinkuin rikos tehty ois?

    Sitä itkee nurmen nukka,
    vaikeroipi vaivainen:
    tuli hurtta huovinmaalta,
    raiskas nuoren neitosen.

    Syttyköhön kuiva sammal,
    missä riehui pakkohäät,
    kiljukohon kivet, kannot,
    joilla liehui hunnunpäät!

    Siksi itkee hento lapsi,
    sitä miehet miettii vaan,
    sitä itkee kerjäläinen
    mierontietä kulkeissaan.

    Kootkoon taivas kaikki kaijut
    yhteiskuoroon korkeimpaan,
    vyöryköön se satasiivin
    merten taa ja maalimaan!

    Kuulkaa maat ja kuulkaa kansat
    hätärummun kuminaa,
    nuoren kansan käsi nousee,
    kouristuu ja vavahtaa!

Silmä harhaa, syttyy, raukee, etsii, välttää kiusaajaa, katsoo kauvas, korkealle, vastaust' ei mistään saa. —

Helmikuussa 1899.

EPÄILIJÄT.

"Nyt pelastakoon kukin mitä pelastaa voi!" Epäuskon profeetat nauraa: "nyt tulee turma ja Suomen se lyö ja kaataa kuin korren hauraan!"

    Jos äitien koristus rakkaus on,
    jos vielä on viattomuutta,
    jos sana on pyhä, joka vannottu on,
    tuo puhe on valheellisuutta.

    Ma huudan sen julki: se valhetta on,
    jos vielä on Jumalaa mitään;
    sen korren kuvussa siemen on,
    joka uusihin aikoihin itää!

Ma uskon taimeen tulevaan ja ma odotan suuria töitä, ilokulkua valheen epäilen ja ma epäilen — epäilijöitä…

NE KILTIT LAMPAAT.

Ja lauman eessä tepsutteli kellokas se viisas ja kilille ja lampaille sen neuvomista piisas, se oli vanhan vakava ja siivo käynniltänsä, ei muistanut se entisiä sivuhyppyjänsä. Kun kellokas se määki mäillä: tää on pää ja pää! myös lampaat yhteen suuhun säisti: pää on aina pää!

    Ja mik' on lampaan viisaus? ne vastas aina: pää!
    Ja mik' on lampaan tuhmuuskin? ne vastas aina: pää!

    Ne kyläkukon tieltä juoksi huiskin, haiskin pakoon,
    niin takeltui ne kerran samaan raja-aidan rakoon.

    — Lie sama juttu meilläkin, jos alusta sen alkaa,
    on nähty meillä lampaita, joill' oli kaksi jalkaa.

LALMANTIN KOTIINTULO.

          "Tulennasta tunnen purren,
          kahden airon laskennasta,
          puoli uutta purjehessa,
         silkki Inkerin kutoma — —"

Helkavirsi

Tanumartista Lalmanti ritari satajoukoin juolevin sous ja punaisen purjeen alta moni välkkyi peitsi ja jous; hän vaelsi vierailla mailla jo kymmenen sotaista vuotta, nyt Inkerille ihanalle hän kultaiset kengät tuottaa.

Hän katseli läntehen, itähän, näki pohjassa kykkyrän: jos lienet sa pilven kauna, niin putoa itähän!

    — "Ei pilkota pilven kauna,
    vaan kartanostasi sauhu,
    ja pitopaistit sieltä leyhkää
    ja kuuluvi häiden pauhu!"

    Näki Lalmanti punaisen päärmehen
    ja lasketti suvantoon:
    jos lienet sä ketterä kettu,
    niin vilistä viidakkoon!

    — "Ei juokse kentällä kettu,
    vähä ritari Eerikki soutaa
    ja Inkerisi ihanaisen
    väen vihkitupaan hän noutaa!"

    Ja Lalmanti kiristi köysiä
    ja purje se pullistui,
    näki rannalla valkean kaistan:
    liet sorsa, niin merelle ui!

    — "Ei ole se soutava sorsa,
    lutin solassa Inkeri itkee,
    häähameestansa silkkisestä
    pois Eerikin helmiä kitkee!"

    Häätupahan Lalmanti tunkihe,
    tuho silmistä säkenöi,
    vähä Eerikin ilmaan hän heitti
    ja peitsensä kärkeen löi. —

Se Lalmanti sulho suuri vei itkevän Inkerin syliin ja viikkokaudet häitä juotiin, kumu kuului pohjolan kyliin.

VOLHOVIN RANNOILTA.

1.

Lennä pieni peipponen!

Lennä pieni peipponen, kiidä kultas kanssa kahden, kevättuuli leppoinen vie sun yli Suomenlahden Suomenmaalle!

Levitä nyt siipesi, saata hellä viesti multa, koivuun laita töllisi, laula silloin lintukulta Suomenmaalle!

2.

Eräälle suomalaiselle.

Sa täällä kuljet niinkuin mustalainen ja majaa muutat sinä yhtenään, et tahdo olla suora suomalainen, et synnyinmaastas tahdo tietääkkään.

    Se sulla menee vaskikopeekasta,
    sen herjaavasta katseestasi näin
    ja uuteen uskoon käännät omaa lasta
    ja vieraan eessä seisot paljain päin.

Niin arkunpohjille sa kasaat kultaa, sen menettää voit niinkuin kuntoskin, kun silloin poljet maasi hylkymultaa, se sua, kurjaa, ruokkii silloinkin!

Novgorod, 19/4 97.

3.

Kotoista kaihoa.

Krimin tuulen tanssiessa yli laajan Venäjän maan, satakielen soittaessa lehdon lempilaulujaan kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?

    Kevään näin jo kruunussansa
    alta pilven väikkyvän,
    vapahana kahleistansa
    Ilmenjärven läikkyvän;
    Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
    koska taas nään sen Suomenimaan?

    Jäät jo lähti Volhovista
    Laatokalle laulamaan,
    kellot Jurjevluostarista
    kaikui yli vihreen maan.
    Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
    koska taas nään sen Suomenimaan?

Aattelin, oi, nuori Suomi viel' on talvi verhossaan, eikä tuoksu kielo, tuomi, eikä laula peippokaan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?

Kun ma kotipuoleen joudan käen huilunhuminaan, saaren suojaan ruuhen soudan, hennon vuokon poimin vaan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?

Novgorod, keväällä 1897.

4.

Yli rajan.

Jytky, jytky höyryn tahti, kaivattu, kaunis Suomi on tuolla, tuossa on lehto ja tuossa on lahti, täällä on ihana kuolla!

    Täällä myöskin elää tahdon,
    rakkailta rannoilta kieleni kuulen,
    lainehet laulavat sauhussa vahdon,
    kisoissa Karjalan tuulen.

    Tuolla ilma painoi mieltä,
    maa oli laakea varjossa pilven,
    tääll' on niinkuin pilvien tieltä
    näkisin kultaisen kilven.

    Tuossa seisoo harjun mäki,
    siinä se seisoi kummissansa,
    luvatun maansa kun vihdoinkin näki
    kulkeva Kalevan kansa.

On kuin vedet vilkastuisi, on kuin harjukin päätään nyökkäis, sumuinen ilmakin puhdistuisi, laaksohon metsät hyökkäis…

Kotona, kesällä 1897.

KANSA ERÄMAASSA.

Voi, kansani kaunis ja suruinen, sun tiesi on jyrkkä ja okainen, sun kohtalos viippuu va'assa, sinä olet kuin orpo onneton ja jalkasi veressä pestynä on kovan elämän erämaassa.

Et yötäsi levossa maata voi, kun heräät, on himmeä aamunkoi, et tiedä sa, mitä se tuottaa, sinä kyselet tietä, ei vastaa puut, ja korvesta ulvoo sutten suut ja tähtihin vain voit luottaa.

Sinä olet kuin kääpiö luolassa, on kivi sun leipäsi suolassa, sinä katselet luolan pohjaa; siellä jätti sun untasi hallitsee ja vuoteesi vieressä vallitsee ja kummaa kulkuas ohjaa.

Ja sinua äitisi etsii vaan ja huudoilla täyttävi erämaan ja poloista poikaansa vuottaa, hän yrttiä poimii ja rukoilee ja kerran hän haavasi voitelee, hän suurihin tähtiin luottaa.

22/7 99.

PIENEN OIKEUS.

On pienellä linnulla mökkinsä ja pääskyllä pesä hento, se siihen perheensä perustaa ja sillä on vapaa lento.

    Taas latvoihin toiset rakentaa
    ja linnatorneihin toiset,
    taas toiset ei majaa laitakkaan,
    ne vieraina käy kuin loiset.

    Ja toisilla majansa maassa on,
    ne pelkäävät aina hallaa, —
    ei tiedä ne päivää päättyvää,
    jona röyhkeän jalka ne tallaa.

    On kansoilla asumasiansa
    ja muutamat laaksoissa laulaa,
    taas muutamat rämeissä, rotkoissa
    tuvan kurkihirsiä naulaa.

    Ja kansojen suuresta pellosta
    on meillekin aidattu sarka,
    se vaalivi onnen oraitaan,
    se on nuori ja hallanarka.

Se kerran on nouseva lainehtimaan vaikka kesänsä se kalliista ostaa ja pilkatun pienestä voimastaan se täysiä tähkiä nostaa.

RIKKAAT NEITOSET.

Suvi-illalla lähtehen partaalla kolme rikasta neitoa teiskui, punakengät ne narskui ja soljet soi ja helmat ne kahisten leiskui.

    Ja lähde se välkähti puvuistaan,
    helorenkaista kultaisista,
    ne neidot ne riiteli rahoistaan
    ja suurista sulhaisista.

    Sous silkkisen kaislan ranteelta
    veenhaltija joutessansa,
    hän naurahti neidot nähdessään
    ja toitotti luikuriansa.

    Jopa kaisla se metsänä heilahti,
    valaskaloina lahnat uivat,
    lepänlastut ne laivoina kelluivat
    ja neidot ne hullaantuivat.

    Ja kolmesta hopealaivasta
    tuli kolmet sulhaset oivat,
    kukin neito se antoi sormuksen
    ja sulhaset kihloja toivat.

    Ne koikkuivat hienolla hiekalla,
    ne neidoille oli niin armaat,
    takit niill' oli viheriän kirjavat
    ja kaatiot hienot ja harmaat.

    Veenhaltia saatti ne neitoset
    kovin mielelle haikealle,
    hän harakoiksi muutti ne sulhaset
    ja sukelsi aaltojen alle.

Lens aidalle kolme harakkaa, voi kuinka ne neitoja ilkkui, ne nauraen näyttivät helyjään ja sormukset nokassa kiikkui!

TÄMÄ MAA.

(Kansanlaulun tapaan.)

Tämä maa on niin viheriäinen, se on onnemme kehto, leivän tuoja ja levon suoja sekä elämämme ehto.

    Meillä puu sekä lemmen oksa
    kevätkiireessä lehtii,
    suvirakkahat laululinnut
    meidän laaksoihin ehtii.

    Tääll' on ponteva pojan rinta,
    neidot täällä on korjat,
    vihan viljaa ei täällä kylvä
    oudot ontuvat orjat.

    Tätä nientäkö sumu soutais,
    kun on sarastava rusko,
    tätä nientäkö kulo kulkis,
    kun on toukohon usko?

    Oman mökkimme veräjille
    omat polkumme johtaa,
    täällä tympeä, tyly vieras
    suoran katseemme kohtaa.

Tämä maa on oma maamme, vaikka ruumiimme luutuis, kivet kiljuis, salot halkeis, meri mustaksi muuttuis.

3/1 99.

POPPA.

Jopa jonnin joutavia, kun on poppa meille tullut, puoskari pahanhajuinen, niine koirankoukkuinensa, noine noidannuolinensa. Tunki tuttuna tupahan, astui aivan pöydän päähän, kulki lunnailla lujilla sekä laatu lausehilla, salakirjat salkussansa, sanoi suovansa sopua, rauhassa rakentavansa talossa talon tavalla. Vaan ei vienyt viikkokautta eikä täytehen sitänä, jo teki rumia töitä, pimeissä piilojansa, kävi öitä öitsimässä, joka nurkan nuuskimassa, joka ometan ovella. Tuosta tunki tuonnemmaksi vuoren kaljun kainalohon, hiiden hirveän pitoihin, juominkihin jättiläisen, sadan saatteli sanoja, tuhat turman tutkaimia pään varalle varattoman, tuhoksi vähäväkisen. Toi se taudit tullessansa, polttoset palatessansa, karjan kaunihin kadotti, paimenet pahoilla mielin kulkevat kulopoluilla, huhuilevat, huutelevat, susi suolta vastailevi, karhu kiljuu kalliolta. Tietäispä talon isäntä, näkispä tuomari totinen isoisilta ikkunoilta, kaukaisesta kartanosta tämän julman juoniloita, hämytöitä häijyn herjan, niin se poppa, hiiden pappi istuisi kiven kolossa, vuoren vaskisen sisässä silmät kiljan kaljallansa, sysi suussa, sarvet päässä, noitakannus kainalossa, taikapussit polvillansa, tuhat tutkainta jaloissa!

18/6 99.

RAASEPORIN RISTINÄ.

1.

    "Seis, seis, ken linnahan pyrkii,
    jo tullut on sydänyö?"

    "Karl kuningas Knuutinpoika
    se linnanporttihin lyö!"

    Ja nostosilta se vinkui
    ja tulijaistorvet soi,
    ja huovien tuessa Kaarlo
    nyt pihalle haperoi…

    Tuliko Dantsigista taas
    vai Riiasta, kuka sen ties,
    hän palasi Suomeen aina,
    oli syntyä Suomen mies!

    Hän kolmasti kruunua kantoi
    kuin lyijystä ollut se ois,
    mut Kristerin pojat ja piispat
    sen kolmasti ottivat pois.

    Niin kaukana häämöitti onni
    ja kruunu ja Tukholmi —,
    mut Abrami Raaseporin herra
    häntä portailla tervehti.

    Tulisoihtujen varjoon hän kulki
    ja tuijotti pimeään,
    näki tornissa valkoisen hunnun
    ja kultaisen kiehkurapään.

Nuor Ristina tornissa istui ja lempeän katsehen loi, se kulkijakuningas nuortui ja sen katsehen hetteistä joi.

2.

Oi, Ristina, oi Ristina, näin ihanata unta, oli tähdistä mulla kruunu ja pilvissä valtakunta ja sua minä katselin kuin päivän koittoa, ma kuulin kaukaa huminaa ja harpun soittoa!

    Ja yli taivaan sinisen sä kätes mulle annoit,
    ja lentäessä tähtien sä nuoren lempesi vannoit,
    ma kumarruin sun ylitses ja kruunu luisti pois
    ja sinkui avaruuteen kuin usvaa vaan se ois.

    Ei ole mulla kruunua, oi, Ristinani nuori,
    se oli katinkultainen ja kiiltävä valekuori,
    ma olen laho tammi vaan ja syksy siinä soi,
    sun sinisilmäs lämpö sen taas lemmen lehtiin loi.

Ei ole mulla nuoruutta, en taida kukkaiskieltä, ma olen mieron kuningas ja täynnä mieron mieltä, mut mitä mull' on uskoa, se sinun uskos lie, oi, Ristina, oi Ristina, älä uskoani vie!

3.

Hän houraili sairasvuoteellaan: "ota knaappini valjakkovaunu, tuo piispa tänne, älä mustaa tuo, vaan valkea piispa Maunu!

    Vai niin! Joko piispa kuollut on,
    no tuo sinä pappi nuori,
    jolla tulta vielä on suonissaan
    ja rinta kuin palava vuori!

    Äl' itke ihana Ristina,
    vaikka Kalman kuningas saapuu!
    Hoi, knaappi, varo sa pappia,
    se tikarin kätkee kaapuun!…

    Miks, Ristina, silmäs niin kaukana on
    ja miksi on kuopalla posket,
    miks valkoinen kätesi vapisee,
    kun, onneton, otsaani kosket?

    Mene pois, mene pois, sinä petät mun
    kuin muutkin petti mun aina — —!
    Ei, ei, älä ota sitä kättäsi pois,
    kuin haahkan untu se painaa! —

    Ja pappi se puhui hiljakseen
    kuin suvinen iltatuuli,
    kun lehdossa uninen suhina käy;
    sitä kuningas viihtyen kuuli.

    Hänen sielunsa silmä kirkastui
    ja hän otti sen Herran viinin —
    hän katseli Ristinan silmihin
    ja kädestä piti hän kiinni.

    Sitä lujasti puristi hän rinnalleen
    ja Herraa lemmestä kiitti,
    joka seuraa Tuonelan tupien taa
    ja täällä jo sydämmet liitti…

    Niin hyvä, niin hyvä taas olla on,
    sinä olet kuin karitsa kaino,
    sun kanssasi polttoni pakenee
    ja pahojen henkien vaino.

Hoi knaappi! Kas pappi! No, terve mies! Ota käteesi juomasarvi ja häitäni juo! Miss' soittajat lie ja morsiusneitojen parvi!"

TULE SUOMEN NEITONEN!

Tule Suomen neitonen verhotuin silmin, laulele haikeat huomenhuoles ilmi, itke sinä impi, sinä suomalainen sorja, itke niinkuin veljes oisi muilla mailla orja, etkä neito, etkä neito sylihin saa tulla, kotimaani, kotimaani mielessä on mulla, poimi talven kukkia ja kulje kesän teitä, laske vaskipatsahalle katajaseppeleitä; polvistu sen patsaan juureen, joka tukee rauhaa, vaikka kuinka mailman tuulet kulmilla sen pauhaa, rukoele Luojaa, jotta vainovaivat veisi, jotta läpi kyynelten taas päivä hymyileisi!

10/3 99

NÄIN UNTA.

Näin unta, että olin suuri mies ja hyönteiskansaa minä hallitsin, ma olin heinäsirkkain, sääskein kreivi ja sudenkorennoiden kuningas, suur'herttua myös muurahaisten, y.m. Nyt haarareisin seisoin keon päällä ja alhaalla ne hyöri muurahaiset, ne tarhassani juoksi mielin määrin niin näsäviisaina ja työteläinä kuin niill' ois erikoiset polkunsa ja luvat omat sekä tavat toiset. Ei —, valitusta kyllin kuuntelin, muut hyönteiset jo sitä napisi, maan tavalla tai maasta vallan pois, ne pientä vitsausta kyllä sietää…

Ma kiven nostin, mietin hetken, heitin, hahhaa, nyt vasta niille tuli kiire, ne juoksi niinkuin juoksee juutalaiset, kun rakkaat rahatukut niiltä viedään, ne veti, väänsi korsikuormiansa ja tuossa tuokiossa kivi peittyi. Kas peijakas, no kyllä keinon keksin, ne päättää toisin mitä minä määrään, siis sukupuuttohon ne hukutan. — Ma poimin tervaksia, juurakolta ja koko kiusan pesän tuleen pistin; nyt alkoi uusi huvinäytelmä; ne kiehui, kärventyi, ne kiiti, kieri pois roviosta sekä roviolle, ne tulta nuuski sekä tulta kartti; ja keon äärtä juoksi airueet, maan alta, poluilta ne tulvivat, kuin yksin neuvoin koko keko karkas ja tuntosarvet yhtyi, viesti lensi, ne saunoistansa kiskoi syöttökarjaa, ne kantoi kuolleitaan, ne majaa muutti kuin mailman loppu olis kintereillään. Taas keko syntyi jonkun matkan päähän.

No tuhat tulimmaisen kääpiöitä, ne vaivaa tuottaa mulle enemmän kuin yhteensä se koko hyönteiskunta; ma potkasin ja nyt… hyi niitä sentään, ne riivatut nyt juoksi reittä pitkin: Hoi, apuun, salamurhaa! Heräsin.

Helmikuussa 1899.

KULLASTA EROTESSA.

Kangaspuilta ma laulelen, en laulele syöstävästä, iltaa sitä ma muistelen, kun erosin ystävästä.

    Kulta se kulki allapäin
    ja kutsutti ahonlaitaan,
    mielitteli ja mairitteli:
    "nyt eromme tulla taitaa!

    Yksillä pihoilla oltihin
    ja samasta kupista juotiin,
    yksiä riihiä puitihin
    ja kedolle rukoja luotiin.

    Köyhäpä olet kuin minäkin,
    sen vähänkin korjaa halla,
    työssä se kuluu nuoruuskin,
    mut toisin on maalimalla.

    Palkat siellä on paremmat
    ja mies voi kultaa niittää,
    kolikot kannan ma kirstuuni
    ja siitähän sullekin riittää.

    Miksi sa itket ja valitat:
    että miksikä kuljen ja kunne?
    Onnentiet ne on lyhyet,
    et, kultani, elämää tunne!"

    Niinhän se puhui mennessään
    ja ma siunasin kieroa ylkää,
    vaikka ma silmistä huomasin,
    että ystävä minun hylkää.

Kangaspuilta ma laulelen ja heikko on mulla ääni, sentään aattelen armasta ja harmaa mulla on pääni. —

MAALISKUUN 13 p. 1899.

Mihin kulkevi mykkä kansa, sen silmiss' ei kyyneltä näy? Surujuhlihin kansa kulkevi, hyvän haltijan luokse se käy!

    Sen haltijan vaskinen haamu
    torin kummulla seistä saa
    ja päivä sen kulmilla kimmeltää,
    kukat patsaalle kumartaa.

    Kuin tummat, hiljaiset aallot,
    jossa lämpöiset virrat ui,
    joiden keskeltä loistaa majakka;
    — niin kansani kokoontui.

    Ja Nikolainkirkon kellot
    löi kumahtaen hiljalleen,
    oli viisarit niinkuin naulitut,
    meni aika niin verkalleen.

    Se lähti kuin pesästä lintu
    se laulu, jota ootettiin,
    se nousi kuin uhrisauhusta
    ylös pilvihin poutaisiin.

    Ja kirkonpilarit vastas
    ja kaijut seinistä soi:
    Aleksanteri toinen eläköön,
    pyhät sanansa ei kuolla voi!

    Kuin huumeessa sousin silloin,
    väen virrassa kuljin pois,
    katukulmassa santarmi seisoi
    ja oli kuin ilkkunut ois.

Se päivä se heleänä paistoi, kevätkauniina kangasti maa, mut santarmin kieroa katsetta, sitä en voi unhoittaa. —

MIHAREPPURI

eli laulu punaisesta miehestä, joka taisi valkosia satuja.

Mihareppuri vanha ja sukkela mies, se nyt kiertävi Suomen rantaa, Häme, Karjala eiliset eljet ties, mies punaista laukkua kantaa ja voi sitä rikasta rihkamaa, koko maaliman suutarinmarkalla saa ja lisäksi reppurisielun!

Hän tinkii myös kun on tarvis vaan, omat hänellä on keinot ja laskut, hän juopi kun kylissä juotetaan, hai, djai kun on leviät taskut, kun ryypyn tai kaksi hän siunaten joi, voi, sittekös juttuja piisata voi, tämän maaliman ihmettä monta.

Hän huitoo huimasti käsiään ja kertovi kansasta kuussa: ei talvea siell' ole ensinkään ja kahvia kasvaa puussa. ja sielläkös tolppari vehnää syö, on pyhiä myötään ja leikkiä työ ja muikeita mutsoja paljon.

Kujavieret viinaa virtailee, jokapäivä on humua, häitä ja aidanseipäillä keikkuilee monet kuormat silavanpäitä ja siell' on sokuria veräjänsuut ja honkina huojuu metsänpuut, sata ruplaa tukista saapi.

Ja siellä on yhteinen laidun ja maa, ei pajarit heittele paulaa, kirkk'herrakin lehmänsä unhoittaa ja lukkari voittakin laulaa. Mies rauhanuuras on mittari maan, tinasotureillansa se leikkii vaan, — suo pitää pitoja kunkin!

Näes, reppurilla on reppurin tie, rakas ystävä meitäkin muistaa, hän humalat, kolikot kotiin vie ja ne arkkunsa pohjalle puistaa. Siell' aikoja huonoja naukuilee ja kengänruojia paikkailee, jo huomenis täällä on taasen!

20/3 99.

KULKEVA RITARI.

(Mielikuvitelma)

Turun sillalta haaksi se lasketti ja sen läntehen tuulet toivat, yli Naantalin siintävän saariston pyhän Pirjetan kellot soivat.

    Ne jättivät kaijun niin kaihoisan
    ja ne sydämmen juuria viilsi,
    sen haahden kannella seisoi mies
    ja silmässä kyynel kiilsi.

    Ja taivahan pilvet ne riippuivat
    yli luostarimuurin harmaan,
    hän katseli kammioruutuja
    kuin muistelis kasvoja armaan.

    Hän muisti Laukon kartanon,
    johon lehtevä kuja johti,
    hän ratsasti ali portin sen,
    josta Kurkien vaakuna hohti.

— Hän ratsasti Laukon kartanoon, asesalista soihdut loisti ja nuorelle Pirjetta neidolle hän sydämmensä lauluja toisti:

— — — — — "Sinä olet mun linnaruusuni, sun menetin liian varhaan, ne istutti ihanan ruusuni sen harmaan luostarin tarhaan.

Tuli heimokiistat ja sota soi, vihan vilja se heilimöitsi, väen vietihin ylpeä neitoni, joka kultaansa ikävöitsi.

    Ma olen se kulkeva ritari,
    jota elämän onni ei suosi,
    ja tänne aatos allina käy
    ja soutelen joka vuosi.

    Ja hyvästi, hyvästi armaani,
    jot' en näe minä enään milloin
    ja hyvästi saaren lainehet,
    joilla kiikuin ma kuutamoilloin!"

    Ja haaksi se valitti vaahdossaan,
    kun tuulet sen merelle toivat,
    yli Naantalin tummuvan saariston
    vielä kerran kellot soivat.

— Ja sanotaan Pirjetta Kurjesta, että ristiin hän sormensa sulki, sen yön hän luostaripihalla vain itki, itki ja kulki.

AULANKO.

Sa olit viaton paimenneito, joka illanlaskussa paimentaa, sa olit puhdas kuin puro puhtain, joka Hämeen metsissä solskuttaa.

    Ma lasna kuuntelin laulus ääntä
    ja kuulin kuusikon kohinan,
    näin lehdot lempeät rantamilla
    ja sorsan kaislassa soutavan.

    Mut tuli vieras ja valehelmin
    hän kimpuin kihlasi neitosen,
    hän maalas posken ja käänsi käynnin
    ja riisti katsehen herttaisen.

En tunne tuttua paimenparkaa, hän vielä veikeenä paimentaa, mut laulu tehty on, nauru ontto, kun linnan rintaa se kaijuttaa.

HÄMÄLÄISLAULU.

    Hämeessä olen minä syntynyt ja siell' olen kasvuni saanut,
    siell' olen itkenyt ensikerran ja äitin sylissä maannut.

    Siell' olen paimenna soitellut ja reikäleipääni syönyt,
    helkaa olen minä huutanut ja visakiekkoa lyönyt.

    Luhdinsolass' olen lempinyt ja katsonut illankuuta,
    suuressa metsässä veistellyt olen tupani nurkkapuuta.

    Miehen mieli kuin ilveksen selkä se Hämeess' on vankka ja sitkee,
    ennen se mykkänä murheess' on, kuin onnen oikkuja itkee.

    Neito se on kuin pellavankukka ja hopean hohtava koivu,
    eikä se jokaisen kulkurin kaulalle rentomielenä voivu.

    Jurona jyräänsä vierittää se Hämeen kylvävä kansa,
    kerran se nuijaan tarttuissaan lyö maahan sortajansa.

    Hämeessä olen minä kyntänyt ja on kyntänyt taatan taata,
    siellä sen pitkän puhteen tahdon kirkonmullassa maata.

KAININ KIROT.

Ja Herra heitti mun kulkemaan ja Herran viha on suuri, tie luisun liukas on maalimaan, ma harhaan korvessa koditonna, oon pedon kammo ja ihmiskonna ja merkki otsalla polttaa vaan: "käy kiron kimmassa päällä maan!" Mut kussa synnin on juuri?

Ma muistan Eedenin aamukoin, — on onni Eedenin suuri, — siell' luonnon lauluissa unelmoin, nyt astun murheessa hiekkamerta ja pilven liepeillä nään ma verta, maan kukat hurmeita vuodattaa ja koko maalima punertaa. — Mut kussa synnin on juuri?

Oi, Habel, Habel, sua rakastin, kuin pientä veljeään suuri, sun yli purojen kuljetin ja ruokopillillä sulle soitin, ma murhahimoni silloin voitin; miks lasten lauluihin hiipi kyy ja tuli kateus, synnin syy? Mut kussa synnin on juuri?

Ja Habel sylissä lepäsi, — lie sylissä autuus suuri, — ja emo nuorinta hyväili, mut minut hyljäsi yöhön syyttä, ma etsin metsien ystävyyttä ja kysyin: kohdust' on kirot kait, mut kustas, emoni, vihat sait? Mut kussa synnin on juuri?

Ja ääni pilviä pitkin soi, — on Herran kauhistus suuri — ja pitkäisen leimaus sanan toi: "Ken tappaa Kainin tai Kainin nostaa, sen Herra seitsemän kertaa kostaa!" Ja katso, kalliot pirstaantui ja virrat uusihin uomiin ui. — Mut kussa synnin on juuri?

Näin Herra heitti mun kulkemaan, on eessäin maalima suuri, käyn Nodin laaksohon lauhkeaan, ma majan laitan ja suvun siitän ja vihan viljat ma kostain niitän, siis viha viihtyköön päällä maan, sen kirot kimmo ei milloinkaan! Mut kussa synnin on juuri?

VOI TÄTÄ KANSAA!

Voi tätä kansaa ja voi tätä maata, eikö se koskaan tointua saata, oisko se tuomittu kuolohon pois kuin helmarikoksen tehnyt se ois?

    Puhdas, nuori ja nouseva kansa
    kulkisko kaihoten kahleissansa,
    pohjolan päivä sen tänne toi
    ja vapaaksi kansojen Luoja sen loi!

Voi tätä kansaa, jos itsensä heittää, sora ja sammal sen hautaansa peittää; oikean kätemme jo telottaja vei, oi, veiskö se sydämmen? Ei, ei, ei!

Marraskuussa 1899.

MAANMIEHEN TOUKOLAULU.

Penkoilin peltoa aamusta asti, taivas se kylvöni satehella kasti, nousisko siitä lapsille muruja, nousisko siitä lapsille suruja?

    Turpeita käännän, ojitan, äistän,
    hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä,
    iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa
    jyväni itää mustassa mullassa.

    Peltoni liepeillä huokaa halla,
    huoli on toukoni, toivojeni alla,
    pelto on pala omasta rinnasta,
    pelto on osa onneni hinnasta.

    Hallalta peltoni lannalla peitän,
    syksyiset kylvöni vakohon ma heitän,
    jauhatan viljaa lapsille eväiksi,
    odotan lunta, paistetta keväiksi.

    Kirkas on onni, kun viljani niitän,
    syvä on kiitos, kun, Luoja, töitäs kiitän,
    suojele maata, Suomeni suloja,
    ruttoja häädä, vainoja, kuloja!

Kynnän ja kylvän ja savuaa kaski, kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski, niittäiskö lapset pehmeitä muruja, muistaako lapset taatansa suruja?

KAARINAN KEHTOLAULU.

Nuku pieni prinssi vaan, — nuku, nuku Kyöstä! — Ei käy Roine nyt tuutimaan, unihaltijan untuvilla kulje kuutamosokkosilla talven tummasta yöstä!

Sulje silmäs siniset, — nuku, nuku Kyöstä! — sull' on taatasi katsehet — Kauppi turulla neito nuori, tuli prinssi ja kihlat suori, antoi sormuksen vyöstä.

Kuule kummaa tarinaa, — nuku, nuku Kyöstä! — Neito prinssiä rakastaa, kruunas prinssi sen neidon silloin, heloluutulla soitti illoin, kun hän palasi työstä.

Veli viekas Juhana — nuku, nuku Kyöstä! — tuli huovien mukana, mit' on valtikka? Soraa, tuhkaa! Veli pyytää ja veli uhkaa, prinssin valtikan ryöstää.

Auran suulla linna on, — nuku, nuku Kyöstä! — siell' on prinssi se onneton, vonkuu viimassa ristirauta, eikä prinssiä kukaan auta, surmaan tahtoo ne syöstä.

— Kalman rokkaa prinssi söi. — nuku, nuku Kyöstä! — Miksi Herra niin kovin löi? Tähdet tuikkivat Roineen jäästä, pientä prinssiä, Herra, säästä, johda valohon yöstä!