MAASTAMUUTTAJAT.
Ne tuovat satoja saatossaan ja ne jättävät rakkaan syntymämaan, joka sentään lastansa ruokkii; ja rintapeltomme riutua saa, ojavieret sammalta kasvattaa, ukot, vaimot kyntää ja kuokkii.
Ja varotushuudolle naurellen ne kilvan kiitävät hoilaillen, Klondyken kulta ne huumaa, paratiisiksi länsi jo muuttunut lie, sillä sinne ne arkut ja markat vie ja ne syöksyvät lastiruumaan.
Sotahuhuja raukat kammoilee, ne kätyrien kutsuja kuuntelee, mitä jää nyt raukoille meille! Moni muuttaen onki jo onneaan, ei palannut kuuna hän kulloinkaan, vaan yöpyi maaliman teille.
Voi, kansani, kuinka sa muuttaa voit, kun äitisi rinnoista mettä jo joit, sua äitisi hellästi soimaa: tule pois, tule pois ja heitä ne ties, jos viel' olet suora ja kunnon mies ja sulla on hiukan voimaa!
Jos leipää täällä on niukemmin, niin rauhaa ja unta on viljemmin, on maa, joka kasvun kantaa. Ei äitisi lyö, tule pois, tule pois, vaikka kulkusi tuhlarin kulkua ois, sen äitisi anteeksi antaa!
23/7 99.
UUSI POMO.
Monet hällä on Suomessa manttaalinmaat, monen tehtaan rattaat ne pyörii, salit loistaa ja pöydällä herkkuja on, helokullassa lakeijat hyörii. Mut sentään ei huulella hymyä näy ja aatos raskaana pyörii.
Hän lapsena kasvoi idässä päin, tavat oudot hän tuonut on sieltä, hän aarteista isäänsä kiittää saa ja hän käyttävi korskaa kieltä, hän vaativi kansalta kunniaa, eikä käsitä kansan mieltä.
Mitä rahvas on? Kaarnaa ja kuonaa vaan, se on syntynyt kantamaan iestä; hän katsoo kansaa vaunuista vaan, mut rovot hän kiskoo sen hiestä. Ei! Joukon harteill' ei nousta voi, se vihaa rikasta miestä!
Mut nousta täytyy ylhäältä päin, missä kunnian valta on suurin ja kohoo se aasi, kun kultaa se tuo, yli korkeimman palatsin muurin ja voi sitä muuttaa karvaakin ja siinä se temppu on juuri!
Nimen eessä kun sitte on pikkainen "von", niin silloin se harmikin häätyy; kun muotokin on kuin aatelisen, sais päästä jo aatelissäätyyn ja puhtahan kilven naulata vois oman kartanon ullakkopäätyyn.
Hjaa! Valtiopäiville tultais myös, kai tuottais se hiukan valtaa, koko laitos on vanhan ikuinen ja omaa kuoppaansa kaivaa, noh, samppanjassahan ohjata vois sitä ikävää valtiolaivaa.
* * *
— Hän Pietarin pitkillä pihoilla käy ja hyvään onneensa luottaa, hän sipulikirkkoja rakentaa ja marmorilouhia tuottaa. Kun korkeita vieraita talossa käy, — niitä paraalla viinillä juottaa.
Mut kunnian viestit ne viipyy vaan, Nevanrannat niin himmeinä vilkkuu ja lakeijat käyvät varpaillaan, sirot pikarit hiljaa kiikkuu; hän nukkuu — ja unissa pöydältä kakspäinen kotka se ilkkuu — —.
HETKEN SIIVILLÄ.
(Kappelissa keväällä 1899).
Ilta on leuto ja punertava länne, Kappelin sähkö se kimmeltää; viinuri, kolmelle viiniä tänne, täällä me tahdomme viivähtää!
Valkeita lakkia kaikkialla,
illalta lyyryt kiillon saa,
kansaa liikkuvi puiden alla,
suihku se nurmen kostuttaa.
Vahti se huutaa Kappelin takaa,
vaunut vyörivat verkalleen —,
vaihtuu vahti ja käskyjä jakaa,
astuvi vartiokojulleen.
Tuollapa katkes nauru ja juttu,
viinuri seisoo ja juoksee taas,
silmää iskevi tutulle tuttu,
maljansa nosti ja täyteen kaas.
Sydän on täysi ja silmät loistaa,
maljassa päilyy illankoi,
ei voi soittajat surua poistaa,
lavalta torvet ja rummut soi.
Päivän hommat ja päivän vaivat,
kirjat, karjat ja puuha muu,
laskut ja ostot, vaunut ja laivat
yhteen pauhuun unhottuu.
Venäläiskirkon katto se kiiltää
lumisine sipulikattoineen,
suuret laivat ne merelle viiltää
sauhuineen sekä lippuineen.
Vaan ei unehdu surut ne suuret,
aina ne kaukaa hiipivät luo,
niillä on rinnassa pitkät juuret,
vihlovan viestin aina ne tuo.
Pikarit kiiltää ja lamput hohtaa,
perhojen surinan kuulin kai,
vihreät siivet ne valohon johtaa,
nyt kun on surujen sunnuntai.
Vihreät siivet ne nostaa ja kantaa,
minne ne muuten kulkiskaan,
kullassa liehuu ne Suomenrantaa
ylitse toivossa toipuvan maan!
Kuuluvi jyske ja taivas ruskaa,
toisko se tulvan tullessaan,
toisiko rauhaa, toisiko tuskaa
kohtalo vuos'sata kohdussaan?
Suomen malja! Sen tahdomme juoda! Kansan keskeen polkumme vie, tahdomme valolle linnoja luoda, yhtyköön käsi ja erotkoon tie!
VAPAA SANA.
(Osa proloogista)
Jos kansani kullassa kulkea sais ja narrinmekossa hohtais ja kaikki se sais, mitä saada voi, mikä koristaa keikarilasta, mut vapaus kirjasta pyyhittäis ja kielto ois puhumasta, mitä sydän se tuntee ja aavistaa ja sykkivi viattominta, niin voisko se mässäten unhoittaa, mikä kohtalo näin sitä kohtais? Ei! Vaikkakin sille kallis on jokapäiväisen leivän hinta, niin elämän leipää se vaatii myös ja sitä sen huutaa rinta, se janoo elämän sanaa myös, joka sille on hengen ruokaa, se tahtoo puhua puutteistaan ja siksi se huolin huokaa. Se entistä köyhempi silloin ois, jos sanan sen huulilta kieltäis ja oisko se korkea-otsainen, jos antihelyssä se kulkis, ja eikö ne äänet kuulua vois, jotka kuivahan kurkkuun nieltäis, ja eikö ne silmät puhua vois, kun lahja sen suuta sulkis, ja täytyiskö näin sen kulkea ain tylynmykkänä, onnetonna, ja eikö se silloin olisi niinkuin saastassa paatunut konna ja ehkei se puhua tahtoiskaan, tai liukkahan kielen saisi, tekohurskaana ehkä se tympistyis ja armohon luikertaisi?!
Ei, ei! — —
Viel' luottaa kansani kuntoonsa ja oikean asian voimaan,
ei rikos sen rinnasta löyhkälle, omatunto sen sydäntä ei soimaa,
se puhdas on sininen ja valkoinen ja sen vaakuna valossa hohtaa,
se painaa päätään ja oottaa vaan, mihin kohtalon koura sen johtaa.
Tuhoviestien viimassa sana se käy ja kovimmat kohlut se kestää,
sitä muuria vielä ei rakettu oo, joka voisi sen kulkua estää!
Ja vaikka se vitjoin kytkettäis kuin raamattu kahlein lyötiin,
kun vapaita sieluja peljättiin ja aneita kullasta myötiin,
niin tulee se toinen Luteerus, joka kieltäjät tilille kerää,
sanansortajat kerran hän käännyttää ja sana se henkihin herää
ja vaikka se kahlein kulkee nyt, niin irti se reutoo sentään,
ja vaikka sen siivet leikattais, se nousee kun juuri se räytyy,
lokakasteesta esiin se kannetaan ja se elämän lähteessä pestään,
sen äänessä Jumala julistaa ja se vapaana ilmassa lentää,
sillä vapaus sille on elämä ja sen elää täytyy, sen täytyy!
27/10 99.
LAULAJAN PALKKA.
Hän kerran laikahti laulamaan, hän ei tiennyt mistä se lähti, hän läksi maantietä kulkemaan, mistä kaukaa välkähti tähti. —
Hän lauleli sille, ken vastaan sai,
oli almunsa kunnia hälle,
oli rinnassa keväinen helluntai
ja hän hymyili elämälle.
Hän nosti sen nuoren kiharapään,
hän ei kysynyt ilonsa hintaa,
hän vaipui soittonsa helinään
ja hän lempeen tuuditti rintaa.
Niin tuli hän suureen kaupunkiin, missä turhuuden turulla syötiin, hänen kainoja laulujaan ilkuttiin ja lemmestä leikkiä lyötiin.
— 91 —
Ne kadehtivat nuorta onneaan, johon sokean suoraan hän luotti, ne vei hänet krouviin laulamaan ja ne hunajamyrkkyä juotti.
Tuli juoppo hupelo loukostaan
ja mieron oppinsa näytti,
pojan kannelta soitti hän varpaillaan
ja sitte sen viinalla täytti.
"Kas nyt mun poikani poloinen,
nyt osaat sa soittaa vasta,
ma sällikirjasi laittelen,
mut ensin kaulaasi kasta!"
Ja poika se heltyi armoihin
sen hupelon jalkojen juureen. —
"Kas, peijakas, voitat jo mestarin!"
ja hän rämähti nauruun suureen.
Nyt laulaja kylissä hoipertaa ja ojavierihin kaatuu, hän pilkkalauluista maksun saa ja pilkkalauluista paatuu.
KAVAHDA KANSA!
Kavahda kansa kun tulevi yö, jona palolta taivas näyttää, ukkosen vaaru kun leimahtaa ja pelolla povesi täyttää!
Jos se jo runteli sukusi muun
ja sen pimeille poluille johti,
huomena sinuun se iskeä voi
ja välkkyä kurkkuas kohti.
Kavahda kansa, kun päivä on sees
ja kiusaaja lahjoja tyrkkää,
kynnä sa kiviä ennemmin
ja astele tietäsi jyrkkää!
Älä sinä päätäsi paljasta,
mies köyhäkin arvonsa tietää,
älä ole pöyhkeä kerskaaja
vaan mies, joka paljon sietää!
Älä sinä kuuntele kiusaajaa,
joka kuiskaa olkasi takaa:
"tässä on maa, minä annan sen,
kera lastesi saat sen jakaa!"
Jakohon sitte kun lapsesi sais,
ne lahjasta käräjöisi,
rikkaruohoina pellot ois
ja lopunkin vieras söisi.
Kavahda aatosta pienimpää,
että kotoiset tuomarit sortaa,
että nyt aikoihin kultaisiin
muka löytäisit uuden portaan!
Laho sekä liukas se porras on
ja sen koloissa käärmehet kierii,
juoksusannalle rakettu se on
ja se kanssasi kuiluun vierii.
Maaliman mahtiin et luottaa voi,
vaan luota sa omaantuntoon,
luota sa Luojasi lempeyteen
ja luota sa omaan kuntoon!
Kavahda kujeita kulkunen,
ne sun sydämmesi kukkia kitkee,
usko sa miehiin jalompiin,
ne sun kanssasi valvoo ja itkee!
Kavahda, kavahda uudestaan, kun myrskyn jälkeen on hiljaa, yötä ei tiedä yksikään, jona varkahat tallaa viljaa!
7/6 99.
MAAN SYDÄMMESSÄ.
Oli kätensä savinen, sierottunut, hän pellolta tulikin juuri, oli syvällä silmät kuopissaan ja se käsikin oli niin suuri.
Me kahden kuistilla istuttiin
ja tarhasta kuului kellot,
me vuoden toiveista juteltiin
ja mitä ne antaa pellot.
Mut siihen puheemme pyörikin,
mik' on mielessä aina meillä:
hän myös oli joukon jatkona
niillä Pietarin turhilla teillä.
Hän kulki kuin peijaissaatossa
ja vieläkin ääneensä itki,
hän näki sen hintelän ruhtinaan,
joka vaunuissa kiiteli pitkin. — —
Suurkaupungin humu se haihtui pois
ja taakse ne tornit jäivät,
taas auraan ja ohjiin tarttui hän
ja tuli ne poutapäivät.
Ja toivat ne toivon tullessaan
ja elämän uskon ne toivat,
viel' onhan vuosia vastassa
ja kohtalot muuttua voivat.
Ja raiskaa se ruoste ja koikin syö
ja murtaa ne ihmisenki,
mut tähtiä tuikkii, jos sammuukin
ja pysyy se elämän henki. —
— Hän antoi sen suuren kätensä, tuli salainen silmistä päilyi ja tarhasta kellot kalkatti ja täysinä tähkät häilyi.
Kesällä 1899.
TULKIT TULIVAT.
"Totuus ei pala tulessakaan."
I.
Kuulkaa kuinka yli Euroopan taas totuudesta torvet raikaa, ne ihmissydämmihin toivon puhaltaa ja ennustavat uutta aikaa!
Kuulkaa kuinka vallat vapisee,
kun taivaan ukko jyrää viertää,
hän sodan kirousta niille muistuttaa
ja salamoihinsa ne kiertää!
Kansat pyytää matkanmerkkiä,
ne maahan taivuttavat selkää,
ne pyytää ilmaa hiukan, missä hengittää
ja Antikristusta ne pelkää.
Kansat nauraa pilanäytelmää,
kun rauhan keppihepo laukkaa.
Hyp!: toinen näytös, kolmas: seis! ja neljäs: pois!
ja viides näytös: tykit paukkaa!
Kuulkaa rauhanpalmun suhinaa, siell' lännen hellät tuulet soittaa: ei totuus sammu, sillä totuus perii maan ja kerran rakkauskin voittaa!
II.
Ja tulkit tulivat viesteineen ja valiot vaelsi maita; ne pyrkivät pimennon pyhäkköön, mut sinne tie oli kaita.
Ne näyttivät jaloja kirjojaan,
mihin tietäjät nimensä piirsi,
ne saarnasi outoja oppejaan,
mut vartiat syrjään ne siirsi.
Ne tulivat pienen kansan luo,
joka surusta on liiaksi tiennyt,
jok' on pyhävaatteensa piilottanut
ja ilonsa viluhun vienyt.
Ne palasivat pimeiltä porteilta,
kävi kansani laulaen vastaan,
se oli kuin rikkaana riemustaan,
moni äiti se suuteli lastaan.
Ei ollut aarteita ammentaa,
ei paukkunut juhlatykki,
mut jokaisen rinnassa rakkauden
sadat tunteet syntyi ja sykki.
Ne tulivat, näkivät, voittivat
valontulkit katseillansa
ja vierailla kielillä puhuttiin
ja sen ymmärsi Suomen kansa.
Ne katsoivat kansan sydämmeen,
ne antoivat vahvat lunnaat,
oli mieli läyli kun lähtivät
ja kaikui laaksot ja kunnaat.
Ja laulu se kasvaa ja kannattaa,
se ei ole juhlaan laannut,
se kiertävi Suomeni saloja,
se on uusia kaikuja saanut.
Ja tulkoon tuhot ja tuulispäät, ei väistytä oikean tiestä, vaikka kapulat suuhun syöstäisi ja vainoja käskisi piestä!
10/7 97.
BIRGER JAARLIN UNI.
Ja jaarlin linna se tuijottaa alas Vanajaveden pohjaan,
mut Birger jaarli se ruotsin ratsunsa suurihin metsiin ohjaa.
Se Hämeen metsä on kalsea ja kalsea on sen kansa
ja naarasilves se ulisee rytöraunion luolastansa:
"Miks surmasit iloisen Inkerin ja mikset käyttänyt kalpaa,
mut jaarlipa siskon ja heimon urhon muurin sorahan salpaa!"
Ja jaarli se huusi ja kannusti: hän rakasti halpaa miestä,
siks linnanpihalla huovien ma käskin pakanaa piestä!
"Ei, nyt sinä valhetta lasket taas, mut mietipä surmasi töitä,
näes vuoren kannalla hämäläiset ne käyvät jo käräjöitä.
Ja siellä sun työtäsi tutkitaan, kun joudut sa hämärän suuhun,
ja siellä ne hirttävät Birgerin pyhän pihlajan suureen puuhun!"
— Jo vinkui vasamat viidakkoon ja vuorella ootti kansa
ja jaarli putosi ratsultaan ja — havahti unestansa.
Hän kuunteli myrskyn soittoa, joka syyti ruutuhun lunta,
pois jaarli keväällä purjehti, oli nähnyt pahaa unta.
Mut vieläkin, — tarussa kerrotaan — kun syysyö rakeita syytää,
sulo Inkeri kivistä seinää lyö ja veljeltä armoa pyytää.
SUOMEN LIPPU.
Nyt nouse lippu liehumaan, sinivalkea vaate kiillä, se lippu meidän lippu on, se loistaa alla auringon ja maassa, missä ei piillä!
Sen puhtaat värit välkkyilee kuni kirkkahan pilven päärme, ei orjat sitä heittää saa, ei tahra sitä peittää saa, ei sylkeä kähisevä käärme!
Jos kielletään, jos käsketään ja vihaiset viestit lentää, sen värit veestä heijastaa ja lumelta se hohdon saa, oma lippu se leijuis sentään.
Se liehuis valonlinnoista, miss' isketään taidon peistä, ja näkyis aatteen aavat veet ja helkkyis suuret kanteleet pyhän taitehen temppeleistä.
Jos mull' ois voima Kullervon, sen tangoksi hongan löisin, ja Hämehestä Karjalaan sen lieve hulmuis yli maan, sitä vaakunat ympäröisi.
Ma seisoisin kuin Kullervo ja kallion kohottaisin ja hornan holoon manaten sen survoisin kuin hyttysen, joka häväistä uskaltaisi. —
19/8 99.
POSTIRUUNA.
Se hirnahti aina tullessaan, se tiesi sen kotoisen suunnan, — sen tunsi jo kaukaa juoksustaan sen tän kylän postiruunan.
Sen liinainen harja se heilahti,
sen silmäkin oli niin sirkku
ja toimensa täytti se täsmälleen,
se oli niin viisas ja virkku.
Se pureksi joutessa suuteitaan
ja kynti se päivässä pellon,
taas valmis oli se lähtemään,
kun helähti aisankello.
Se juoksi tasaista kulkuaan,
ei tyhjää kuormaa se tuonut —,
ei markkinakonien tavalla
se kaikista kaivoista juonut
Se oli niin nuori ja iloinen,
ei koskaan se eksynyt väärään
ja nyt se jo hylyksi tuomittiin,
uus lautamies sen määrää. — —
Tuli hevostenvarkaat ja harjurit,
joilla piikit on sauvain päissä,
ne löivät sen ruunan tainnuksiin
siellä Pyövelikankaan mäissä.
Ja ruunan virkaa nyt toimittaa
komukonkari, aituri raisu,
jok' on tuhmaksi tunnettu vanhastaan,
eikä apilaheinistä paisu.
Se konkari rikkoo ja rimpuilee
ja silmille potkii hiekkaa
ja ajurilaudalla könöttää
punapartanen hevosniekka.
Nyt maantieltä ruoskan kirous soi,
mies peittoo konia laiskaa,
ties koska se metsähän viilettää
ja kuormansa ojaan paiskaa! —
Pää kallella ruuna se haassa nyt käy kuin miettisi elämäänsä, tutun aisankellon kuullessaan se kohottaa suruisen päänsä. —
25/9 99.
JA SALOMO LAULOI.
Sinä olet kuin mirhamin tuoksu, ei vertaistas Juudassa näy, on vartes kuin Jordanin palmu, Libanonilta kun tuulonen käy.
Sinä olet kuin erämaan keidas,
hete heleä varjossaan,
minä olen kuin Heronin paimen,
jok' on eksynyt kulkeissaan.
Mun sieluni sinua janoo,
sua elämän korvesta hain,
tule Saaronin kukka ja kutsu,
sinun äänesi tunnen vain.
Sun äänes on huilun soitto,
mun luoksesi kerran se toi,
kun äitisi majassa lauloit,
siit' asti se rinnassa soi.
Ota, siskoni, orjas yöstä
Baal Hamonin tarhoihin,
missä viinarypäle hohtaa
ja lehto on leppoisin.
Ja katso, paimen laulais, mitä Zioni templittä ois, mitä Jerusalem sinutta oisi, sen harppuni kertoa vois.
ANNA KÄTTÄ VELJELLESI!
Anna kättä Suomen poika veljellesi veikeälle, älä anna ilkun syytä perintömme pyytäjälle, aamu kun on kulunut ja pimeä on ilta, tehkäme nyt vihan virran yli sinisilta, vanha riita halki nyt ja tyly katse pois, silloin, silloin Suomessamme sovun juhla ois!
Soittakaamme sovinnossa kukin eri kanteleella, saman emon kasvattamat tämän niemen mantereella, vaikk' ois kielet vierahat, niin sama sävel soisi, kaiken kansan kuunnellessa ihanaa se oisi, nuoren kansan kunnialle kaikki uhrattais, yhdessä näin ystävinä vaivat vaihdettais!
Käsi käteen, kylki kylkeen, näin ei meitä viedä väärään, näin kun seistään niinkuin seinä, se on sääntö, se on määrä, vaikka yö ois yllämme ja kestäis tuhat vuotta, kerran päivä nousta sais, jot' odotimme suotta, silloin kallis kantajamme nousis haudastaan, Suomen soimon sätehissä siunais lapsiaan!
TUOMAS PIISPA.
Ja Tuomas piispa ja musta veli hän synnin tuskissa kulki, hän ei lepoa löytänyt milloinkaan ja hän kammioon itsensä sulki.
Hän lankesi maahan polvilleen
ja hän höpisi messujansa,
hän huusi ja taivaalta armoa pyys
ja runteli ruumistansa.
"Oi, Pyhä Äiti ja Maaria,
sua hädässä huudan turhaan,
kuin kiirastulessa sieluni on,
minä näen vaan murhaa, murhaa!
Mun käteni verellä tahrattu on
ja rinnass' on syntivuori,
mun tähteni neitonen runneltu on
ja haudass' on miesi nuori.
Miks kuuntelin lintujen soidinta,
enkä kestänyt kilvoitusta,
miks riehuva rakkaus sokaisi mun,
miks oli se rakkaus musta?
Mies huutaa mulle nyt haudastaan,
sydän ei voi kuvaansa poistaa,
hänet hurmeessa alttarin reunalla nään,
missä, Herra, sun silmäsi loistaa.
Hän kierii kaapuni liepeillä,
hän urkujen äänessä pauhaa,
hän hiipii kammion aatoksiin,
en saa minä koskaan rauhaa!"
Ja Tuomas piispa se sitaisi
pyhän miekan kupeellensa,
hän Laatokan rannoille ratsasti
tuhat ristisoturinensa.
Hän tahtoi taistoissa unhoittaa,
hän näki niin suurta unta,
että Suomi oli kunniankuuluisa
ja papillinen ruhtinaskunta.
Sen kirkot kullassa kiilteleis,
sen kansa ois rikas ja ylväs,
sen onnea yksin ohjais hän
ja oisi sen pyhimyspylväs.
Tuli Novgorodista ruhtinas
Aleksanteri kiireissänsä
ja Ruotsin ja Hämeen miehet hän löi,
suin suisti ne peitsillänsä.
Nevan surkean surujen partaalle
nyt Tuomas selkänsä käänsi,
hän itki Turkuhun tullessaan
ja messussa käsiä väänsi.
— Pyhän, paavin kirjan hän väärensi
ja tahralla tahraa peitti,
ja Hämeessä lapsia silvottiin
ja pakanat uskonsa heitti.
Hänen ihana unensa laastiin pois, sen erämaan uneksi hän huomas, yli maan kävi suuri kirous ja rauhaa rukoili Tuomas.
SUOMEN MUURI.
Psalttari 94:15.
Ei aikaa nyt ole itkuihin, kun horjuvi Suomen muuri, on tuhoja torjuttu ennenkin ja suru se on ollut suuri; vaan savea, kiviä kantamaan ja sälöjä, rakoja korjaamaan, ja tehkäämme syvempi juuri!
Nyt vaakunat, aurat ja alasimet, ne savehen lytistäkäämme, myös muistomerkit ne maalliset, jotka huumasi eilisen päämme, ja olkaamme muurahaiskansaa vaan, jok' ei työstään herkeä milloinkaan, niin keon me nousevan näämme!
Tämä kansa ei itseään hyljätä voi, se ei pelkää mieronrantaa ja sen yössäkin ikuinen kannel soi, joka elämäntoivoa antaa, ja joskin muurimme halkee taas, se nousee taas ja on valkee taas, se ruhtinassanoja kantaa.
Sen muurin kyljessä piirros on, joka loistaa julki ja salaa, se on liitossa suuren auringon, joka armonsa kansoille valaa, ja kirjaimesta se kirjaimeen vain näyttää pyhään oikeuteen, joka Vestan liekkinä palaa.
Joka sydän sen muurin muodostaa, sit' ei Tuonelan varjot peitä, ja sen tuhannet tuntehet kaijun saa, koko maalima katsoo meitä: Siis savea, kiviä kantamaan ja työhön ja yöhön uudestaan, me kuljemme elämän teitä!
24/8 99.
HÄMÄRÄN ÄÄNIÄ.
Ma kuuntelen hämärän ääniä ajan verhotun kankaan takaa, miten kansani itkevi ilotonna ja surunsa hellästi jakaa.
Ma kuuntelen purojen helinää,
jotka meidän metsissä herää;
tule mukaan! huutaa ne huolissansa
ja ne kirkkaita voimia kerää.
Ma kuulen sydänten sykkivän
tylyn elämän katkeruutta,
ma kuuntelen lintujen laulupuiltaan
taas ylistävän aamua uutta.
Veenhaltijan vihreessä venhossa nään,
sen uuden, siunatun, ylvään,
joka virrat vanhaan uomaan johtaa
ja nostaa tutjuvan pylvään.
Ma verhotun kankaan häipyvän nään, taas kansani silmä loistaa, ma kuulen komean kosken laulun, se marssin tahtia toistaa.
20/3 99.