X LUKU.
Oli tultu seuraavaan kesään. Akilles oli päässyt lyseon kuudennelle luokalle loistavalla todistuksella. Hänen rakkautensa oli terästänyt häntä suuriin ponnistuksiin. Erityistä mielenkiintoa tunsi Akilles luonnontieteisiin ja matematiikkaan. Niissä oppiaineissa hän oli väittämättömästi koko koulun tunnustetuin kyky.
Ja runoja hän sorvasi. Näitä hän pimeänä aikana suurella huolella iltamyöhällä kuljetti kivijalan koloon Ellan ikkunan alle. Silloin hän hellällä liikutuksella aina jäi seisomaan ikkunan alle ja kuunteli sydän lyöden, kuuluiko rakastetun liikuntoa huoneesta. Kerran kun hän tiesi Ellan yksinään olevan kotona, meni hän myöhemmällä Ellan jo nukkuessa sinne ikkunan alle ja lauloi kumman kauniilla tenori-äänellään oman sepittämänsä laulun:
Tyttö armas! Laulun kuuman laulan. Aatoksissain sua kaulaan. Kulta impi! Sydän, aivot palaa sulle lemmen tulta salaa. Syöntä köyhän älä raasta, mua kuule, haasta!
Hetken takaa ilmestyivät kynttilät ikkunaan. Ella itse valkoisessa yöröijyssä valtavat hiussuortuvansa hajallaan näyttäytyi kuin taivaan enkeli ihanana ikkunaverhon raosta ja heitti hänelle lentosuudelman. Sitte katosi ja tulet sammuivat. Se oli jumalallinen näkö. Akilles hurmauneena vielä kauan seisoi pimeän ikkunan alla. Akilleeseen teki tämä sellaisen vaikutuksen kuin jos pimeä taivas olisi auennut hänen päänsä päällä ja sieltä tanssinut esiin valo-olento tähtiä hiuksissa ja silmissä vesien syvyys. Ja se heitti hänelle sinne alas kokonaisen maailman häikäisevää valoa ja sytyttävää lämpöä.
Tuon Akilleen laulaman runon oli sitte Ella pyytänyt saada ja kantoi sitä medaljonginsa sisässä.
Niin, kesään oli nyt päästy. Akilles etsi kasveja ja tutki niitä huvikseen. Sillä erityistä työtä ei hänellä ollut. Häntä oli nimenomaan käsketty suvi levähtämään. Sillä herrasväki antoi taas arvoa Akilleen lahjoille.
Oli Akilleesta kiusallista ja yksitoikkoista. Hän olisi tahtonut suvella tehdä työtä äitinsä ja itsensä elatukseksi. Mutta konsulinna ei sitä sallinut. Akilleen piti levätä. Ja sitte taas talvella kiskoa huimaavat arvosanat. Se oli konsulinnan tahto.
Mutta Akilleella oli ikävä. Tovereita ei ollut. Ne kaikki kaupungista olivat vanhempainsa kesähuviloissa maalla. Siellä ulkosatamassa suuressa aurinkoisessa huvilassa, jossa olivat väljät verannat ja uhkeat tornit, suuri puisto ja kaunis puutarha, minkä hiedikkokäytäviä poikasena Akilles joskus oli haravoinut, oli Ellakin viikkokunnissa.
Akilleella oli hirveän ikävä. Sillä entäs itse kaupunki! Siellä olo tuntui yhdellaiselta kuin riihessä hengittäminen vasta tapahtuneen puinnin jälkeen: pölisi! pölisi! Ikkunat keskikaupungilla olivat melkein järjestään liidulla sivellyt tai verhot tiiviisti alas lasketut kuin ruumishuoneessa. Taloja maalattiin ja tuore maali haisi ja kuivi paahtavassa auringossa, jonka säteillä oli polttava voima. Hiekka pilvenä ryöppysi kadulla, kun joku kauppiaan renki lihavalla syöttiläällä, joka oli valkoiseen paitaan puettu punaisine reunusnauhoineen suojaksi itikoilta, ajoi juoksua makasiiniin tavaroita noutamaan tai ajuri viedä kyyssitti laiskalla ruunallaan vesitynnyriä jonnekin taloon. Kärryjen lonkkuessa pirahti aina vesihelmiä kuumille katukiville ja niiden näkö jo tuorentavasti virkisti lamautunutta kulkijaa. Hyytelöryssä hikeä tippuen kulki katua ylös toista alas, huutaen hoilaten tavaraansa kaupaksi. Kaikkialla niin laiskaa, väsynyttä, kamalan kuumaa!
Pakoon tätä höyryävää hellettä riensi Akilles ulos kaupungista kukkaretkelleen. Näillä matkoilla oli hän siellä löytänyt oman puistonkin ja oman huvilan sinne laatinut. Se oli kaupungin ulkopuolella lähellä merta pieni männikkö, joka sinne oli jätetty hakkaamatta merimerkiksi kulkijoille. Siellä kasvoi Pohjolan hyvänhajuisin kukka Linnea borealis. Siellä Akilles viihtyi päivittäin. Hän otti mukaansa kaupungista evästä ja siellä söi ja joi. Siellä hän nukkuikin. Sillä hän oli havupuiston laidasta raivannut ja puhdistanut itselleen väljän tilan ja sen sammalilla peittänyt. Siinä se oli hänen huvilansa. Nenäliinansa nosti hän kepin nenään lipuksi liehumaan. Puhdas veden huuhtoma hiedikko oli etupuolella terrassina ja ikivanhat hongat huvilan torneina. Ja Akilleen mielikuvituksessa kasvoi tämä paikka valtavan hauskaksi.
Metsikön vanhojen puiden latvoissa humisi tuuli. Näköalaa kaunisti jalkain edessä lepattava sinervä meri, jonka toista rantaa ei silmä nähnyt. Tämä meri kiehtoi Akillesta lumouksella puoleensa. Hänen täytyi uhrata sille usein laulu-uhri.
"Meri on uljas, sen valtavat hyrskyt uljaita poikia tuudittelee: Retkeilijöille sen mylvivät myrskyt sankarikuntoa kasvattelee. Pilvihin päin valas harjalta laineen syöksyvi suihkunsa loiskuen vaan. Ahti ja Vellamo valtansa maineen laittavat lauluna ympäri maan."
Ja tuolla etäällä näkyi usein suuri purjelaiva olevan tulossa. Se laski täysin purjein. Se tuli maista, joihin Akilleen kaipuu lensi. Tuolla meren takana on jotain kaukaista ihannemaata, joka häntä puoleensa viittaa.
Kun Akilles tahtoi ottaa jonkun askeleen huvilastaan, niin näki hän koko ulkosataman laivoineen ulompana, sillä peittävä niemenkärki silloin siirtyi edestä. Tämä oli juuri hänelle pyhitetty paikka! Hänen parhaimmat harrastuksensa täällä säveleinä soimaan yltyivät.
Akilles riisuutui ja meni uimaan. Siinä rakkaassa vedessään viipyi hän kauan. Uituaan heittäytyi hän lepäämään sammalvuoteelleen seljälleen ja silmät taivasta kohti. Hän näki nyt taivaan sinen ja pilvien juoksun. Harva metsikkö lauloi tuulen säveltä ja sitä säesti linnun pitkä viserrys. Havupuun pihka lemusi, apilas tuoksui läheisiltä niityiltä ja linneat ympärillä huumasivat. Tässä maatessa tuntui Akilleesta kuin näkymättömät kädet siveleisivät hänen ruumistaan erinomaisen hienolla salvalla ja nenään löyhyttäisivät unettavaa lemua. Tässä oli niin vilpoista, niin, niin … hyvää! Tässä maatessa sydän löi harvemmin ja keuhkot ottivat väljemmän hengityksen. Vereen seottui sielun sopusointu. Tämä oli unelmien, uinailujen, haaveiden koti.
Tässä kaikki raskas ja ruma hävisi ja sijalle sieluun kohosi tunne, lämmittävä ja hehkuva: hän lempi köyhänäkin rikasta tyttöä!
Tuossa jalkapohjassa suureen puuhun oli hän leikannut koristekirjaimilla: E.B. Ja niiden alla oli A.T.
Hänen kädessään oli "Paul ja Virginia", jota hän täällä usein luki. Sen hellemmissä kohdissa purskahti hän itkuun. Mutta hän itki onnesta ja riemusta.
— Ella! Ella! Kulta, armas, kaunis Ella…!
Akilles antoi ajatuksensa lentää Ellan suuressa tuuheassa palmikossa ja noissa timanttisilmissä, jotka olivat välkkyvät ja kirkkaat.
— Rakkaus! Rakkaus! Suuri ja suloinen rakkaus!
Akilles unelmoi. Hän haaveili olevansa suuri runoilija ja Ella hänen rouvansa. He asuisivat komeassa linnassa jossain etelä-maissa. Sinne ihastuttavana näkyisi syysillan kuu yli kauniin ympäristön, yli hopeisten jokien, kimaltelevien järvien, yli tummien metsien ja hiljaisten niittyjen tuulen levätessä ja lintujen nukkuessa. Siellä marmoribalkongilla ruusujen tuoksussa ja piineain varjossa hän istuisi Ellan kanssa ja kertoisi hänelle sadun kuleksivan köyhän ritarin rakkaudesta linnan neitiin, joka oli uskollinen, vaikka oli niin paljon koettelemuksia. Vieno soitto sisältä kuuluisi. Se kehottaisi lempimään. He syleilyyn vaipuisivat ja lentäisivät avaruuteen ylös tähtiin käsi kädessä…
Akilles nukkui haaveidensa, lämpimän päivän ja kasvien lemujen uuvuttamana.
Kun hän heräsi tuntien takaa, tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi, kuin silloin ennen pienenä, jolloin hän unissaan oli ollut taivaassa enkelitytön kanssa. Taivaasta hän nytkin palasi. Hän oli nähnyt ihmeen ihanan unen Ellasta.
Hänen täytyi saada laulaa lempensä äärettömästä voimasta. Itse hän runoili sanat, itse sovitti sävelen. Mutta kaikki oli hajanaista ja katkonaista … haaveellista utua. Sillä hän ei löytänyt oikeita sanoja, ei oikeaa säveltä, johon hän olisi ehyenä ja täysinäisenä ensi lempensä pukenut. Hän vain tunsi sen suurena, valtavana, koko olemusta paisuttavana. Hän kulki kuin sadun ritari suloisesti harhaillen ruusukenttää, minkä on istuttanut oma armas ilman teitä ja teiden viittoja.
Aurinko jo laski. Oli aivan tyven. Ei käynyt edes maininkeja. Meri kiehtovana silmien edessä lepäsi suurena, innostuttavana peilinä.
Akilleen täytyi uhrata iltauhri toiselle rakkaudelleen. Hän meni aivan meren liepeelle. Nosti silmänsä sen kaukomatkaiselle siniselälle ja lauloi:
"Meri on kaunis kun mainingit häilyy välkkyen haudoilla sankarien, kaunis, kun taivas ja pilvetkin päilyy tai valot vilkkuvi kalvohon sen, hertas, kun aurinko laskien illoin liekkiä, tulta sen hohdella suo, armas, kun kuutamo syysöillä milloin sen sinipinnalle siltoja luo."
Kauan Akilles ihaili merta. Sitte hän otti lipun huvilansa katolta ja lähti.
Hän oli onnellinen poika, ja hänellä oli huvila, jonka ei vertaa.
XI LUKU.
Kesä oli taas menemässä. Seitsemännelle luokalle oli jo ylennetty
Akilles. Nyt kesäluvan ajaksi hänet oli otettu tilapäiseksi apulaiseksi
Fellmanin konttoriin. Itse nyt poika ansaitsi leipänsä. Ja siitä
riemuitsi!
Satamassa hän oli usein tavaroita kirjoihin merkitsemässä, kun niitä lastilotjista purettiin tullivarastohuoneeseen. Täällä satamassa vintsit vikisivät, höyryalukset pihisivät ja hoilasivat satamatyömiehet.
Ja täällä sai taki tilaan nähdä sitä tavarain paljoutta, jota laivat uljaat läpi koko suven tänne rahtasivat. Olipa siinä jauhoja, sokurikartioita, siirappitynnyreitä, viinejä, tupakkaa, kahvia, teetä, kaneelia, pippuria, etelän hedelmiä, mutta ennen kaikkea suolaa, aivan summattomat määrät suolaa.
Suuren maakunnan tämä kaupunki varusti ulkomaan tavaroilla. Joka ilman suunnalta niitä ostamaan kiidätettiin. Kauppa luisti. Miljoonat kasvoivat vanhojen kauppahuoneiden kirstuissa. Ja uusia äveriäitä syntyi. Mutta Bergin ja Fellmanin kauppahuoneiden yli mennyttä ei ollut. Niiden omistajat olivat kaupungin tunnetuimmat miljoneerit.
Nämäkin tavarat, joita Akilles näki, olivat etupäässä Bergin ja Fellmanin kauppahuoneiden tavaroita. Säkkien ja tavaralaatikkojen kyljissä olivat nuo kaikille tunnetut latinaiset L.B. s.o. Lennart Berg tai G.F. s.o. Georg Fellman.
Ja vielä muutakin näkemistä täällä satamassa oli. Sillä tuossa sivulla oli kokonainen ylimaan leirielämä. Siinä oli pitkiä, kapeita veneitä aina monta kymmentä kerralla. Ne paltamot olivat ylimaiden haaksia, kovien koskien veneitä. Niissä terva ylimaista tuotiin tänne meren rantaan, josta sen piti mennä laajoilla aluksilla vieraihin maihin. Se oli kallista kauppatavaraa se korpimaiden petäjien mahla. Ja sitä se tuo suuri joki tänne kesän kaiken kuljetteli tulisilla tuimilla aalloillaan, sitä ja tukkipuuta, köyhän erämaan ainoata aarretta. Ja niillä köyhän erämaan ainoilla aarteilla ne silti olivat ostetut nämä ulkomaiset tavaravuoret, nämä ylellisyydet, nämä kaneelit ja pippurit, viinit ja herkkuisat hedelmät, nämä jauhot ja suolat.
Tavarastaan sai ylimaan eläjä takaisin niukalti jauhoa, runsaammin suolaa, rippeiksi jotain vaaterihkamaa, mutta kaiken muun piti kaupungin porvari, joka oli vikkelä eikä viinoja säästellyt. Se pulleva porvari oli verimato ylimaan laihoissa leuoissa.
Tämän samean liikeälyn pohjaan oli Akilles tänä suvena tyystisti saanut kurkistaa ja sitä kauhistunut. Se liikeäly oli rikos räivä jotain kymmenettä käskyä vastaan. Mutta porvari nauroi täällä kaupungissa ja ylimaan äijä nauroi myöskin kaupungissa ollessaan, kun aivoissa oli liikaa kauppiaan öljyä. Sillä kalpea nälkä äijältä silloin unohtui…
Näitä tällaisia ylimaan yksinkertaisia nuhjuksia oli Akilleella silmissä joka päivä kymmeniä. Ne olivat niin avuttomia, että Akilleella tuli heitä surku. Olivat kapeaharteisia, olivat ohutlanteisia, kipeäsilmäisiä ja kasvot pelkkää luuta. Mutta karaistunutta, vaikkakin näljän näännyttämää joukkoa.
Ja miten lapsellisen yksinkertaisia! Posetiiviäijän edessä he tanssivat ja satamajätkä heitä narraili. Jotain pumpulivaatetta olivat housut, punaiset olivat puserot, karttuunia oli lakki ja alaston, tuiki päivettynyt rinta hurstipaidan alla.
Siellä veneissään he keppuroivat, joivat, halailivat miehet ja naiset yhdessä mylläkässä.
Tervahanhi ja tervahanhi — sillä nimellä arvotti kaupunkilainen tätä takaliston työmiestä.
Akilleelle heitä nähdessään tuli mieleen siirtomaiden neekeri nivusilla europpalaisen tuoma punainen flanellipalanen ja kädessä tulijuomapullo, jolla europpalainen häneltä vaihtoi kantamuksen norsunluuta. Mutta kaupasta oli neekeri iloinen ja europpalainen iloinen.
Yhtä lapsellinen, yhtä narrattava ja tulijuomalle perso oli tämä ruskehtunut tervamies kovin tyytyväisine aivoineen.
Ja noiden poloisten kapeilla olkapäillä kuitenkin lepäsi tämä rikas kaupunki ja sen miljoneerit kipeimmin polkevina…!
Suuret sahat täällä meren rannalla heidän tukkipuunsa sahailivat ja tervahovi laajin maailmassa heidän tervansa nielaisi. Ja he, jotka olivat niin tärkeät tekijät tämän kaupungin elämässä, tuolla veneissään tervassa yltä päätä ryömivät kaikkein pilkattavina. Sillä se oli niin hassunkurista nähdä, kun ylimaa tuli vierailemaan tänne merenrantaan. Ja miten monen kuoleman lävitse he silti tänne saapuivat! Ja miten ahdistavaa oli päästä takaisin sinne kalpeaan nälkäkotiin!
— Voi polonalaisia! huokasi Akilles.
Tämä tervakansa oli etenkin Bergin ja Fellmanin kauppahuoneen liiketuttava. Jo useammassa polvessa olivat nämä näitä nylkeneet, pilkanneet ja viinalla huumanneet.
Akilles kulki veneissä heidän luonaan tuttavuutta tekemässä. Tiedusteli oloja, kyseli elämisen ehtoja. Mutta kaiken puhelun lopulliseksi ponneksi jäi savuava tervahauta. Se oli heidän elämänsä ja lopuksi heidän hiljainen — kuolemansa! Kun se kerran heittäisi savuamasta, niin heittäisi heidän heikko henkensä myös läikehtimästä…
Niin uskoi tervamies. Sillä mitään muuta elämisen mahdollisuutta ei hän nähnyt…
— Ylettyykö hanhen kaula solmuun? huusivat usein virkistykseksi heille satamajätkät.
Olipa taas Akilles satamassa merkitsemässä Fellmanin kauppahuoneen tavaroita, kun sinne sattui tulemaan patruuni Lennart Berg. Akilles vavahti. Siinä oli Ellan isä, mahtava monen miljoonan omistaja. Siinä hän itse oli ohuessa suvitakissa ja päässä vaalea ulkomaan ruokohattu.
Mutta hän ei ollut Akillesta näkevinäänkään. Eikä vastannut hänen tervehdykseensä. Keppiään ilmassa viuhtoen meni hän tervamiesten luo. Koko tämä tervakaarti teki hänelle kunniaa kohauttamalla karttuunista lippalakkia, joka oli ostettu hänen puodistaan. Jos sellaista sattui olemaan, sillä tuuhea tukkakin oli hyvä lakki näin kesäkuumalla.
Tässähän oli se keisari, joka heitä jauhossa ja suolassa piti. Ja sentähden kunniaa hänelle!
Patruuni Berg otti viiden markan setelin lompakostaan ja puhui nauraen muutamalle herrasmiehelle:
— Meillä on täällä kaupungissa niin harvoin sirkushuvia. Mutta me hankimme sitä itse.
Samalla hän valikoi tervamiehistä kaksi ja puhui heille:
— Nyt Kesti ja Keränen koettavat voimiaan. Joka on vahvempi, se saa tämän setelin.
Silloinkos ryhtyivät Kesti ja Keränen painimaan. Toiset kokoontuivat ympärille yllyttämään. Siinä oli satamajätkiä, siinä oli katupoikia ja syrjemmässä posetiivin soittaja silmäpuoli ukko, joka patruunin käskystä piti huolta soitosta taistelun aikana.
Akilleskin hämmästyneenä kääntyi päin.
Kesti oli pieni, mutta sukkela keski-ikämies. Keränen taas suuri, mutta hidas nuorukainen. Asiaan kuuluvalla maulla oli patruuni Berg sankarinsa valinnut.
Painittiin. Ympäriltä ottelijoita usutettiin kuin tappelevia koiria. Ja kaikista kovimmin nauroi ja kiihotti patruuni. Jotain hullunkurista hauskaa siinä oli panna kaksi tuollaista vastakkaista persoonaa käsirysyyn. Patruuni niin nautti miesten temmellyksestä, että hän ääneensä nauroi. Ilosta hän hikeä pursui ja tuon tuostakin pyyhkäsi hän sitä kasvoiltaan silkkisellä nenäliinallaan. Naurusta hänen pyöreät lihaksensa hyllyivät ohuen suvitakin alla ja hieno vaalea ulkomaan ruokohattu oli siirtynyt takaraivolle.
Miehet ottelivat. Keräsen housunrisat repeytyivät. Siitä se suuttui. Ja lyödä läimäytti suuhun pientä Kestiä.
Mutta herra Berg nauroi ja nautti.
Nyt alkoi miesten kesken vimmattu tappelu. Verta näkyi.
— Soi so! vaienteli patruuni.
Mutta tappelijat lujemmin läiskivät toisiaan. Heidät erotettiin.
Patruuni jakoi hopeassa rahan molempien kesken. Ja lähti hyvin tyytyväisenä itsekseen naurellen pois. Hän kai olikin sitä tarkoitusta varten satamaan tullut.
— Raakalainen! äänsi Akilles itsekseen.
Hänellä sydän inhosta hyppäsi. Mutta Kesti ja Keränen laittoivat saamillaan rahoilla ostamaan viinaa.
Kun sitä saatiin, alkoivat ilettävät kemut.
Akilles ei voinut pidättää itseään. Hänen parhaimmat ajatuksensa kokonaan valtasivat hänet. Posket hehkuvina meni hän tervamiesten luo ja alkoi puhua:
— Kansalaisveljet! Minä olen teidän rinnallanne nuori, mutta kuitenkin saanut sivistystä ja sentähden voin teitä opettaa. Tuo mies, joka teitä tappelutti, on rikas, mutta sydämestään raaka. Ettekö ymmärrä että hän asettaa teidät eläinten arvoon?
— Mitä se nulikka sanoo? kysyi muuan satamajätkä toiselta yhtä kummastuneelta samallaiselta.
Niitä satamajätkiä — hampuuseja — oli siinä tervamiesten seassa laiturilla liuta. Ja ne olivat mukana viinan juonnissa.
— Sanoo että Bergin patruuni on raaka.
— Kuule! Ota kivi ja lyö sitä torveloa!
Akilles säikähti. Mutta hän jatkoi:
— Ja tuo viina, jota te niin suurella ihastuksella juotte, on hirveintä myrkkyä. Terveytenne pilaa, järkenne hävittää, niin että todella tulette eläimiksi humalassanne.
— Kenen se on poika tämä nuori herra? kysyy muuan tervamies.
— Niin nuori herra! Kuka sen isän tietää? Bergin omia ruotilaisia se on ja noin isäntäväkeään haukkuu, vastaa joku jätkä.
Akilles oli tulipunainen. Hän vapisi. Mutta hän jatkoi:
— Ja minä teen teille suuren hyvän työn, kun nämä viinapullot viskaan tuonne mereen.
Akilles tarttui muutamaan pulloon erään tervamiehen kädessä ja yritti heittää sen yli laiturin.
Syntyi kauhea meteli. Hampuusit huusivat, nämä oman kaupungin satamasakaalit:
— Voi helvetti! Viskatkaa se itse yli laiturin!
Pari kovaa kättä heitti Akilleen kiroten veteen.
— Se hukkuu! huusivat tervamiehet hätäillen.
Mutta Akilles oli hyvä uimari. Päästyään veden päälle ui hän rantaan.
Hän oli likomärkä. Mutta sinne rantaan pudistelivat hampuusit hänelle nyrkkiään.
— Tulkaa tänne … saamaan kuivia … nauroi tullihuoneen rappusilta tullimies Akilleelle ja viittasi häntä luokseen.
Häneltä sai Akilles kuivia päälleen. Mutta laiturilla oli huima ilo. Siellä ryyppääminen yltyi. Tervamies ja hampuusi kilvan kallisti pulloa. Nämä kestit olivat kokonaan tervamiesten kustannuksella.
Akilles lähti kotiinsa muuttamaan vaatteita.
Mutta tapaus oli tuonut hänen sieluunsa suuren kysymyksen: kuka sen isän tietää?
Ennen lapsena oli Akilles kysynyt äidiltään isästään ja se oli vastannut:
— Akilleen isä on kuollut.
Nyt kun hän pääsi kotiinsa, sanoi hän äidilleen:
— Olisin iloinen, että joskus kertoisitte minulle isästäni.
— Mitä sinä niillä tiedoilla teet? kysyi äiti kovasti ja lähti hirveän hätäyneenä ulos.
Tässä oli jotain salaperäistä, ymmärsi Akilles.
Hän pukeutui omiin vaatteisiinsa ja lähti takaisin toimeensa.
Siellä satamassa tervamiehet ja hampuusit hirveässä humalassa verissä päin tappelivat. Täytyi etsiä lauma poliiseja heitä asettamaan.
Tämä oli jälkinäytöstä Bergin patruunin sirkuslystistä.
Mutta Akilleen huomio oli kääntynyt sisäänpäin. Hän mietti, keltä ja miten hän saisi kuulla isästään.
Jo monesti ennen viime vuosina oli hänelle mieleen juolahtanut, että miten paljon helpompaa olisi eläminen, kun olisi isä ja oma leipä. Sillä hän jo hirveästi häpesi ja kärsi tuosta herrastaloissa tehtävästä ruokakierrosta.
Mutta keltään ei hän osannut kysyä. Tästä lähtien kävi tämä kysymys hänen elämänsä arimmaksi salaisimmaksi kysymykseksi.
XII LUKU.
Oli talvi. Oli laskiainen. Oli tämä kevyt ilopäivä, joka meilläkin on säilyttänyt läpi vuosisatain karnevaali-luonnettaan, vaikka paastot ovat loppuneet monta, monta herranaikaa sitte. Täällä ylhäällä pohjoisessa se olikin muodostunut varsinaiseksi kujeilujuhlaksi. Sillä täällä todellakin leikittiin etelämaiden karnevaalia muutamina vuosina. Niinä vuosina, joina Bergin patruuni parhaimmillaan komeili.
Sää oli nuoskea ja pehmoinen, lumi ei juuri mätää, mutta ei kuivaakaan.
Taivas haalea ja valju, ilmassa jo hyvin ohut kevään haju.
Suuri väkijoukko parveilee patruuni Bergin talon luona. Se on yksikerroksinen pitkä puutalo hyvin hienoine ikkunaverhoineen, katupeilineen ja suuret liput nyt pistettyinä vinnin ikkunoista ulos. Sillä tämä talo on laskiaisjuhlan koti ja sen remun valmistuspaikka. Ja sentähden koko utelias yleisö tänne on tullut. Sillä laskiaisena se täältä on oppinut ilonsa noutamaan. Eikä se nytkään pettynyt.
Jo kuuluu pihalta liike. Portti avataan. Sieltä syöksähtää esiin kokonainen maailma hullunkurisuutta. Akilleskin, joka on katsojain joukossa, kurottaa päätään.
Ensinnä ratsastaa esiin korskuvalla sysimustalla oriilla keskiaikainen ritari. Se ja sen hevonen yltä päätä hohtaa koreaa ja korskaa. Katsojat riemuitsevat. Liikkeistä tuntee Akilles ritarin itse patruuniksi. Hänen jäljessään seuraa kaksi airutta pitkine torvineen, nekin hevosen seljässä eriskummaisissa puvuissa, ja ne "puhaltavat ulos" laskiaisilon. Nyt tulevat nelipyöräiset vankkurit. Niillä ajaa vanha ukko yltä päätä kuluneissa turkeissa viinanassakkaa suudellen. Sillä on hirveän kylmä ja yhä uudelleen se lämpimikseen ryyppää. Vankkureita vetää Bergin viluinen aasi.
Kansa nauraa ja hurraa. Mutta ihastuksella kääntyy se katsomaan loistavia vaunuja, joissa kohokkeella istuen ajaa kevään hengetär. Se on yltä päätä harsoissa, vaaleissa, ohuissa pukimissa. Sen etupuolella on lumivalkoisia ja ruohonvihreitä keijukaisia, lapsia, hienot keihäät kädessä ja niiden piikit kohti edellä ajavan ukon selkää. Ne kuvaavat auringon säteitä, jotka murtavat talven valtaa. Hengettären sivulla seisoo nuorukainen, joka ojentaa tulipunaisia ruusuja neidolle. Neito, hengetär, on Ella Berg ja nuorukainen Jori Fellman.
Akilleen sydämeen pistää sirveän kipeästi. Mutta kansajoukko taputtaa käsiään ja nauttii.
Tämän kevään ryhmän perässä ajaa pitkällä lavalla suuren suuri vene mastoineen, raakapuineen, tervaköysineen, ankkureineen. Se on täynnä iloisia merimiehiä, jotka laulavat ja juovat. Se kuvaa ensimäistä satamaan saapuvaa laivaa.
Nyt tulee tervamies paltamollaan. Se sauvoo ja sauvoo ylös koskea, mutta on niin humalassa, että aina siimalleen lentää. On muka paluumatkalla kaupungista kotiinsa. Lopuksi rupeaa lyömään korttia veneessään.
Hänen jäljessään ajavat talkoojuhlijat. Ne tanssivat varieteemäisesti eivätkä naiset unohda viskoa hameitaan riittävän korkealle.
Kaikkein viimeisinnä ajavat kaupungin kahvitädit, jotka päätään pudistaen hirvittelevät ajan turmelusta ja juoruavat, miten laskiaista vietettiin. Mutta kahvikulta heidän suussaan makealta maistuu eikä ole unohdettu kissojakaan mukaan ottaa.
Lorun loppu on suuri oluttynnöri, josta jaetaan kansalle niin paljon kuin kerjetään. Bergin patruunin ihailu taivaalle kohoaa ja raikkaat naurut hyvästelevät kulkuetta vielä kauan senkin jälkeen kuin se on ohi mennyt vaeltamaan pitkin kaupungin katuja.
Akilleelle kävi Ella sääliksi. Ella oli joutunut kovin huonoon seuraan! Tämä oli paksuverisen rahasaksan paksuissa aivoissa sukeutunut paksu komedia. Ja Ella näytteli siinä pääosaa!
Akilles kärsi hirveästi koko keskipäivän. Illalla hän meni mäkeä laskemaan. Siellä oli koulunuorison laskiaisjuhla. Siellä kai olisi Ellakin.
Oli suuri laudoista ja lankuista rakennettu kelkkamäki kaupungin laidassa. Sen jäädytetty rata oli hyvin pitkä, sillä mäki oli huimaavan korkea. Itse mäki oli kuusilla ja värilyhdyillä kaunistettu ja sen juurella leivosten kauppiaat pitivät markkinoita. Teekyökki porisi muutamassa kuusimajassa kupeella.
Aivan mustana kuhisi nuorisoa mäki. Suviansioillaan oli Akilles laittanut itselleen uuden puvun ja uuden päällysnutun. Hänellä olivat kalossit ja hänellä oli päässä kaunis kriminnahkalakki. Ulkomuodoltaan oli hän aivan moitteeton ja siitä hän tunsi itsensä varmaksi.
Tuolla oli Ella. Muutamalta toverilta sai Akilles lainaksi suuren rautakelkan. Hän meni Ellan luo ja pyysi saada laskettaa.
Ella punastui väkijoukon tähden ja heitti tarkastavan katseen Akilleen ulkomuotoon. Mutta Akilles oli yhdellä sanalla sorja. Hän lähti. Ja kuuli, miten hänen tuttavansa nauraa tyrskivät hänelle.
Varoen ja huoltaen lasketti Akilles Ellaa. Hän ei yhtään huomannut, miten ihmiset nauroivat ja miten paljon pilkkaa hänestä tehtiin. Ella sen huomasi, mutta oli luja.
Akilles oli kuin huumautunut. Hän samalla kertaa eli auringossa, suuressa tulessa, autereisessa avaruudessa. Hän ei huomannut syntistä maailmaa, ei pikkumaisia ihmisiä eikä lumista maata. Hän näki vain kaksi timanttisilmää, kuuli hopeankirkasta naurua ja hengitti rakkaimman olennon läsnäoloa.
Mutta kesken kaikkea riemua hän kysäsi:
— Oliko hauska olla kevään hengetär?
— Huh!
— Miten siksi jouduit?
— Pappa pakotti olemaan.
Akilleen teki mieli nostaa Ella syliinsä ja kantaa kauas pois pakosta ja pahasta.
Mutta yhtäkkiä hän havahtui haaveistaan. Hänen edessään seisoi Jori
Fellman ja pyysi Ellaa laskemaan.
Jori oli hienossa humalassa. Ella kauhistui ja kieltäytyi. Jori heitti heihin synkän, pilkkaavan katseen ja räjähti nauramaan. Sitte hän poistui.
Ella ja Akilles oli häväisty. Heidän täytyi lähteä pois. Akilles kuohui suuttumusta. Ella häpesi ja purskahti itkuun.
Heidän pois kävellessään kuuli Akilles, miten nauru yltyi. Sitte erotti vain rautakelkkojen piirron jäätyneeseen rataan korvia särkevästi.
He kävelivät sanaa puhumatta. Ella itki. Mutta Akilleen sisässä kuohui.
— Ne halveksivat minua! sanoi Akilles.
Ella ei vastannut. He kävelivät ohi seurahuoneen, missä kaupungin herroilla olivat suuret laskiaisjuomingit. Ikkunaverhoissa erotti hassunkurisia varjokuvia sisällä olevista. Rämisevä soitto helisi ja sitä säestivät nauru ja puheenporina.
— Kerran näin minä haaveillessani kauniin näyn. Minä olin suuri runoilija ja sinä minun rouvani —
— Oh! Älä viitsi!
— Etkö salli kertoa?
— Minä pyydän, ett'et kerro.
Akilles tuli surulliseksi. Maailma musteni hänen silmissään. Hän putosi yht'äkkiä auringosta pimeään, mustaan liejuun.
Hän yritti suudella Ellaa, mutta sai suuhunsa kostean muhvin.
Akilleella luonto nousi.
— Etkö jaksa kohota yli noiden pienten ihmisten? Etkö näe, miten he ovat mataloita nuokin suuret rikkaat, joita tämä rahvas, tämä raaka vulgus kuninkaina palvelee? Etkö näe, että heidän päällään on komeutta ja aistillisuutta, paksua intohimoa ja likaista syntiä? Etkö näe, miten he viinassa uivat ja himoihinsa hukkuvat? Mutta, tyttö, tule minun omakseni! Minä olen kyllä heidän silmissään halpa ja köyhä. Mutta minun povessani on suuren tunteen tulta ja minun aivoissani on kuninkaan ajatuksia. Minä olen runoilija ja minun sielussani asuu mahtava voima. Minulla on ylevä kutsumus. Minä tunnen suurta, jaloa, tunnen miljoonain kärsimykset, mutta myös enkelten riemun! Valtameren syvyydet, taivaan avaruudet minä mittaan muutamassa sekunnissa ja ajatukseni kiitää ohi auringon, ohi tähtien, silloin kun he laskevat likaisia rahojaan. Ajatukselleni sinä annat lennon, tunteelleni sinä annat polton. Tyttö! Tule minun omakseni ja sinä teet minusta suuren runoilijan. Ja minä kohotan sinut aatteen kuningattareksi, hengettäreksi, jonka edessä ei kulje likainen turkkikasa aasin vetämänä ja takana rivo oluttynnyri, vaan ihmiskunnan vapautumisen kevät rahan orjuudesta, himon loasta, pikkumaisuudesta ja kataluudesta. Tyttö! Tule minun omakseni ja tee minusta suuri runoilija, tee ihmiskunnan vapautta puhaltava airut!
He olivat tulleet kotiportille.
— Etkö jaksa kohota ja kohottaa minua ylös tähtiin? kysyi Akilles.
— Sinun ajatuksesi ovat niin suuret ja jalot. Sinä puhallat sieluuni lennon ja kaikki muu katoaa. Yksin sinä jäät silmäini eteen väikkymään puhtaana, kirkastettuna, suurta tuntevana ja suurta ajattelevana…
— Sinä siis jaksat kohota minun kanssani tähtiin? Ja allemme jää tämä pieni maa…
— Vain sinun parissasi minä jaksan. Mutta kun minä jään yksin, niin minä olen taas pieni ja arkipäiväinen… Ja kestääkö minun rakkauteni…?
— Olenhan minä lähellä. Ja minä noudan sinulle kirjan, joka luontoasi terästää.
Akilles kävi noutamassa Ellalle "Paul ja Virginian".
Sitte he erosivat. Akilles meni leipomoon. Ella hienoon kamariinsa. Koko muu talo oli autiona. Sillä kaikki he olivat laskiaista viettämässä.
Ellasta kävellessään suurissa kuun valaisemissa puolihämyisissä huoneissa, joissa valkoiset kipsikuvat suurten kasvien lomissa silmää häikäsivät, tuntui kuin hän olisi juonut Akilleen sanoista korkeuden maljan. Miten paljon alhaista, halpaa, matalaa sai hän joka päivä nähdä ympärillään? Keskellä loistoa ja rikkautta. Jori Fellmankin, niin nuori kuin olikin, oli paatunut elostelija. Ja hänen oma isänsä varmaan parhaallaan piti kädessään kuohuvaa sampanjalasia ja puhui rivouksia ravintolatytöille. Piiat kertoivat herrojen häpeämättömyyksistä… Eikä muulle pantu arvoa kuin rahalle… Nämä paremmatkin ihmiset uivat synnin hiessä eivätkä he olleet oman kuuman verensä herroja… Miten alhaista tämänkin päivän laskiaisilveily…! Hyi miten paljon porttoja…! Miten paljon viinahulluja…!
Mutta Akilleella ovat korkeat aatteet. Ajatuksensa voimalla hän ihastutti, tunteensa tulella hän lämmitti. Hän yksin eikä kukaan muu… Hän on siveellisen puhdas, ylevä nuorukainen … ja hänen edessään on tulevaisuus, jonka loistoon hukkuu näiden rikkaiden rahan kilinä kuin posetiivin soitto ukkosen jylinään… Hänessä on luonnon alkuperäinen voima, joka vielä latautuu suurena sytyttävänä sähkönä ja kaareutuu yli ihmisten päiden seitsenvärisenä runouden kaarena, mikä ilmoittaa maailmalle vihmaista lämpöistä sadetta, josta kasvaa uusi, puhdashenkinen, korkea-aatteinen sukupolvi…
Ella rupesi voimakkaasti soittamaan pianoa kuutamoisessa salissa näkemättä nuotteja, näkemättä mitään muuta kuin omat vapisevat kätensä.
Sillä hän oli juonut korkeuden maljasta ja hän haaveksi uutta ihmissukua.
XIII LUKU.
Ellan ja Akilleen laskiaisen vietosta kerrottiin Lotti-rouvalle, sillä hänet tiedettiin suvun kunnian ja arvon araksi vartiaksi. Ja ihmiseksi, joka tahtoi kaikkeen sekaantua, kaikki järjestää oman hienoutensa mukaan. Hän oli kaupungin pikkumaisten ihmisten pikkumaisimpain pyyteiden tulitorni, majakka, joka säteili kaikista kopeimpien kuningattarena.
Nyt hän oli pitämässä kotitarkastusta Ellan kamarissa. Ja mitä hän oli löytänyt? Rakkauskirjeitä tusinoittain, runoja satamäärin…!
Hieno pastorin rouva istui sohvalla Ellan kamarissa yksinään ja hämmästyksestä huudahteli. Paraallaan hän luki yhtä rakkauskirjettä ja huudahteli. Toisinaan nauroikin.
Mutta yhtäkkiä hän kimpousi suuttuneena sohvalta ja huusi:
— Ella!
Vastaista ei kuulunut. Hän meni kamarin ovelle ja huusi lujemmin:
— Ella! Paikalla tänne!
Jostain ulompaa kuului Ellan vastaus:
— Täti on hyvä ja odottaa hetken … hyvin vähän aikaa…
— En jaksa odottaa! Tule kohta!
Ella tuli. Ja näki kirjeet! Hän kalpeni ja änkytti:
— Mutta kenen luvalla?
Lotti-rouva kysyi huulet julmasti jäykkinä Ellalta:
— Niin. Kenen luvalla?
Ja samalla hän näytti kirjettä. Ella tempasi sen tätinsä kädestä ja samalla muut levällään olevat paperit ja viskasi palavaan uuniin.
— Juuri sinne! Oikein teit! huusi pastorin rouva.
— En luullut tätiä niin halpamaiseksi…
— Enkä minä sinua niin raa'aksi! Hyi! Sinä, joka olet yhdestä kaupungin arvokkaimmista ja rikkaimmista perheistä, antaut rakkaussuhteisiin palkkapiian pojan kanssa, hänen kanssaan, joka asuu tuolla meidän tunkion reunalla! Se on julman raakaa! Kaikki meidät sinä häpäiset! Ja ennen kaikkea farmorisi, joka on kaupungin arvotetuin vanha rouva.
— Akilleesta tulee suuri mies. Sen on farmori itse sanonut.
— Joo. Mutta nyt hän on vielä pieni…
Lotti nauroi. Ella itki.
— Täti on hyvin ilkeä! Eikä minulla ole mammaa, joka minua pelastaisi… Ei ole koskaan ollut… Tuskin isääkään… Eikä veljiä… Tässä suuressa talossa olen aina saanut olla yksin ja nähdä aina vain niin kauas kuin muistan isoäidin arvokkaat harmaat hiukset ainoana seuranani… Akilles yksin on minulle seuraa pitänyt, yksin hän minua ymmärtänyt… Oli luonnollista, että minä häneen rakastuin…
— Tuhannesti hyi! Minua kiusaa tuo epähieno … tuo raaka … typerä puhe… Sinä rakastuit — häneen! Etkö siis tiedä, että Akilles on isätön lapsi…?
Ella säikähti. Hän tapaili tuolin selustimesta kiinni, sillä hänen jalkansa eivät olleet varmat.
Mutta Lotti-rouva riehui:
— Minä kutsun paikalla farmorisi tänne ja asiasta pidetään tutkinto. Ja silloin, Ella, sinulla on julman ikävä. Me lähetämme sinut pois kotoa, että nämä suhteesi kylmenevät. Vaikka vuodeksi kahdeksi me lähetämme. Sinä olet laskiaisena koko kaupungin silmissä häpäissyt sukusi… Voi hirveää sitä hienon tavan puutetta…!
Pastorin rouva otti nenäliinansa ja istui itkemään.
— Koko kaupungin herrasväki nauraa meillä nyt sinun tähden!
— En ole ketään häpäissyt! Laskin yhdessä Akilleen kanssa. Mutta siellä laski paljon muita. Eikähän laskeminen lie häpeällistä ainakaan sille, joka ei ole papin rouva, puolusteli Ella ja terästyi.
— Mutta hänpä on huonoa sukua ja niin säälittävän köyhä…
— Hänellä on rikas sielu … hänellä ovat korkeat ajatukset … teillekin, täti, olisi kasvattavaa kuulla hänen puhuvan…
— Huh! Huh! Sinä siis aiot hankkia meille skandaalin?
— En aio…
— Mutta mitä sitte?
— Odottaa.
— Ketä?
— Odottaa.
— Ketä?
— Omaa itseäni.
— Mistä?
— Unelmien huumauksesta.
— Ja katkaiset suhteen?
— Ainakin toistaiseksi. Akilles ja minä tarvitsemme molemmat kehitystä … tunteissa…
— Jori Fellmanhan sinua rakastaa. Ja minun täytyy ilmoittaa asia isoäidille. Tämä on perhesalaisuus.
— Jos täti sen tekee, niin minä poistun kohta tästä talosta, jota tähän asti olen kodikseni sanonut. Jori Fellman on minulle mahdoton.
— Ethän seurustele enää Akilleen kanssa?
— En … toistaiseksi. Odotan, mitä hänestä tulee.
— Hyvä niinkin. Asia jääköön sitte näin!
Lotti suuteli Ellaa kiitokseksi ja meni. Mutta hän poikkesi konsulinnan luo ja hän oli saanut yhden Akilleen kirjeen kätketyksi taskuunsa … kaikista mehuisimman.
Äitinsä luona pastorin rouva sai aikaan sen, että Annalle pantaisiin vuokrasta tehtäväksi kartanon puhdistus.
— Ja kyllä on Akilleellakin aikaa auttaa siinä äitiään. Nyt se kuljeksii vain laiskana ja ylpistyy, oli Lotti lopuksi sanonut.
Tällä tavalla tahtoi Lotti Akilleesta tehdä lumirengin Ellan ja muiden silmäin edessä. Niin että Ella rupeaisi inhoamaan Akillesta.
Ella oli sulkeutunut kamariinsa hiljaiseen itsensä tutkisteluun.
Sillä mitä tiesi Lotti-täti! Että Akilles on … hyvä isä! … että
Akilles on isätön lapsi…!
Se oli hirveän rumaa. Ja Ellasta tuntui kuin jotain likaa olisi laskeutunut Akilleen valkoiselle sievälle otsalle … jotain inhottavaa likaa, jota hyväsukuiset ihmiset karttoivat kuin pahaa ruttoa. Sillä isätön lapsi on hyväin ihmisten seurassa kovin epähieno olento … sen pukukin lemuaa synnille ja paheelle … sen koko olemus on lihallinen ja aistillinen…
Hänkö voisi sellaista rakastaa…?
Ellaa inhotti. Akilles oli joutunut hänen silmissään istumaan kuin törkyiselle rikkaläjälle, jonka kupeet tuoksuavat kaikelle mahdolliselle pahalle, jonka juurella on haisevaa mätää…
Samassa ajoi sielun silmään oman suvun kuuluisa kulkue. Siinä oli kauppaneuvoksia, siinä oli suuria tehtailijoita, siinä oli korkeitakin virkamiehiä, siinä oli kokonainen karavaani komeita, arvokkaita, hienoja ihmisiä, jotka jo mielikuvitus puki parfyymituoksuun.
Ja Jori Fellman? Oli suurta kaupungin sukua, oli ylhäinen, oli komea, niin tavattoman liukas … kerrassaan loistava!
Mutta ryypiskelijä … elostelija…
Ella siirsi hänet mielestään kokonaan syrjään.
Akilles sentään sytytti ja säihkyi kuin raketti!
Ella tunsi tarvetta mennä isoäidin luo.
Siellä konsulinna istui hienosti kalustetussa huoneessaan ylevän arvokkaana tuuhea tukkansa aivan harmaana. Ja luki rillit nenällä jotain paksua postillaa.
Ella pyysi anteeksi, että hän häiritsi. Ja tuokion he istuivat aivan ääneti.
Sitte Ella pyysi isoäidin kertomaan omista sukulaisistaan, varsinkin niistä, jotka olivat kaikista ylpeimmät ja kaikista ylhäisimmät.
Konsulinna katsoi kummastuneena Ellaan.
— Mistä tämä päähänpisto?
— Se on vain satunnainen uteliaisuus.
Konsulinna kertoi:
— Kaikista ylpein ja ylhäisin oli minun tietääkseni isoisäsi, konsulin, sisar Betty Berg. Mutta hän taittoi niskansa rakastumalla isänsä konttoristiin.
Ella punastui. Mutta ei sitä isoäiti huomannut.
— Mitenkä niin kävi? ehätti Ella kysymään.
— Niin se kävi.
— Entäs sitte?
— Betty lähetettiin Englantiin sikäläisten sukulaisten luo. Mutta hän…
— Mutta hän?
— Miksi minä oikein kerron tätä sinulle? Ei. Se saa olla jo unhoon peitetty…
— Kulta farmor! Pitäähän minun tuntea oman sukuni historia!
— Onko se niin välttämätöntä?
— Oi minä pyydän.
— Hän karkasi sieltä, tuli Hampuriin…
— Oi!
— Tuli Hampuriin, jossa tuo konttoristi odotti. Ja siellä he yksinkertaisesti vihittiin. Vielä elänevät kurjuudessa jossain pienessä Saksan kaupungissa…
— He kurjuudessa! Ja meillä on miljoonia!
— Kaikki sukulaiset ovat Betyn unhottaneet! Ja isoisäsi suoraan kirosi häntä…
— Trrrr! Niinkö julmasti!
Ella säikähti.
— Minkälainen tuo konttoristi oli, joka niin lumosi?
— Hän oli kaunis kuin vahakuva. Ja soitti viulua. Ei kukaan osannut soittaa niin kauniisti kuin hän. Sitte elättikin hän itseään jossain saksalaisessa orkesterissa, joka huvitti pikkukaupunkilaisia. Niin. Hän oli vaarallisen kaunis mies. Ja Betty itse teki runoja…
— Runoja!
— Muuten oli Betty saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Hän oli ollut monen monta vuotta ulkomailla, sillä hän oli ollut isänsä, kauppaneuvos Bergin, rakkain lapsi. Kieltämättä hän oli siihen aikaan tämän kaupungin hienoin herrasneiti, niin hieno, ettei kukaan hänen omasta säädystään rohjennut häntä kosia. Ja hän tahtoi olla hirveän itsenäinen. Isänsä kanssa suvaitsi hän usein kiistellä ja nauraa hänen vanhoillisuuttaan. Mutta hän kuitenkin taittoi niskansa…
— Akilles sanoisi, että hän eli edellä omaa aikaansa.
— Akilles?
Konsulinna katsoi hyvin pitkään Ellaa.
— Akilles? Miksi juuri Akilles?
— Akilleshan on hyvin viisas.
Ja Ella kovin punastui ja hätääntyi.
— Seurusteletko sinä Akilleen kanssa?
— Hyvin harvoin…
— Minä luulen, että teille molemmille on edullisempi, ettette ole yksissä. Olette niin kovin kokemattomat. Akilles on hyvä poika… Mutta sittekin… Minä pyydän, että kartat häntä… Se on vanhan farmorin viisas neuvo.
— Muuten minuakin odottaa Betty Bergin kohtalo ja suvun kirous … ajatteli Ella, mutta ei puhunut mitään.
Hän kiitti isoäitiä kertomuksesta ja lähti.
— Miten monta yhtymäkohtaa minun ja Betyn elämässä jo nyt! huudahti
Ella huoneessaan.
Ja heittäytyi sohvalleen itkemään. Mutta sitte hän nousi päättäväisesti.
— Tuo konttoristi lie silti ollut kunniallista sukua…
Ella ryhtyi kirjoittamaan Akilleelle aivan lyhyesti:
— Olen tutkinut itseäni ja huomaan, että minä en jaksa kohota ylös tähtiin. Minussakin on liian paljon poroporvaria. Luen sen ympäristön vaikutukseksi. Meidän suhteemme antavat jo aihetta perhehuoliin täällä yläkartanossa. Tunnen että minulla on suuria velvollisuuksia heitä kohtaan. Meidän pitää hillitä itseämme ja — erota ajoissa! Ella.
Kirje vietiin Akilleelle leipomoon salaa…
Se oli kova kirje! Voi miten tyly kirje se oli!
Ja Akilles luki sen vielä kerran. Ymmärsi hän sen jo syvyyksiä myöten…
Mutta jos Ella on noin … noin … pikkusielu … niin ei hän ansaitsekaan hänen rakkauttaan … joka on korkea … yläpuolella elämän pikku pyyteiden…
Akilles lähti ulos. Kirje tukahdutti häntä. Paljon oli hän saanut pilkkaa jo kärsiä siitä laskiaisesta siellä mäessä … olivat pilalle viillelleet koulun eteisessä hänen kalossinsa ja päällysnutun repineet … ja puheillaan piikittäneet … mutta tämä kirje oli sentään kaikista kirvelevin … se vaikutti kuin suola haavaan … hyvänen aika, miten ihmiset ovat mataloita…!
Mutta mihin hän kulki? Hän lähti kauppaneuvos Fellmanille päivälliselle. Ja joutui — Ellan kamarin ikkunan alle!
Kiiruusti hypähti hän pois. Ja kulki … kulki…
Hän ei saa Ellaa pelottaa… Sillä tyttö on arka lintu ja sen pesää vahtivat mustat yököt… Mutta tämä on hänellä — Ellalla — vain satunnainen päähänpisto … ovat varmaan pelotelleet … uhkailleet … häntä … tyttöraukkaa…
Akilles käveli ja mietti. Oli kova kevätpakkanen. Vihainen viima puristi veret kylmiksi. Se otti kuivaavasti kasvoihin ja pian kohmetutti ne. Ja kun se pisti, pisti se säälimättömästi kuin mehiläinen.
Pää oli Akilleella painuneena rintaan ja kädet, jotka olivat punaiset kylmästä, kopeloivat päällysnutun taskunpohjaa. Mutta silti jäi niistä osa ulkopuolellekin kun taskut niin matalat olivat. Viima vihaisena pääsi juoksemaan avonaista hihaa ylös ja selkärankaa värisytti. Kalossia ei ollut — ne kun armaat toverit olivat viillelleet — ja kengät olivat pohjista vähän hajalla. Akilleen hento vartalo värisi kovasti.
— Ellan kirje on sukulaisten pelotuksen aikaansaama. Siinä se!
Akilles joutui hajamielisenä viimeinkin Fellmanin talon portille, paikoille, joista oli lähtenytkin.
Muissa taloissa sai Akilles syödä herrasväen pöydässä, kun herrasväki ensin oli syönyt. Mutta Fellmanissa syötettiin häntä kyökissä. Ja täällä oli jumalattoman ärtyinen, vanha, uppo häijy kyökkipiika… Hän oli kovin paljon myöhästynyt nyt…!
Tämä ruokakierto — hyi kuin se oli alentavaa nuorelle, terveelle, uhmailevalle ylioppilaskokelaalle, joka hakkaili miljoneerin tyttöä…!
Fellmanin kyökissä tuoksui maajas ruoan haju. Tämä kyökki oli suloinen paratiisi kerjäläisestä. Loimoava tuli paloi hellan uunissa, vesi kuumana säiliössä pihisi ja pehmoinen lämpö ja voimakas ruoka muodosti kerjäläisen nenälle tuoksun, joka oli suorastaan herkullinen. Seinä täysinäisenä hohti kiilteleviä metalliastioita ja valkoinen kaakelihella oli hyvin komea.
Mutta Akilles oli tällä kerralla tavattoman hajamielinen. Kyökkipiika sai kaksi kertaa käskeä häntä ruoalle.
Akilles söi, mutta ruoan makua ei hän tuntenut.
— On sillä taas herralla omat tuulensa! Miksi et syö? kähisi kyökkipiika.
— Maija ei viitsi suuttua, pyyteli Akilles.
— Ja miten se kantaa luntakin sisälle! Aivan on lammikko jalkaisi luona. Saisipa olla maisterilla kalossit.
Akilles hämillään nenäliinallaan pyyhki kenkiään ja lattiaa kohdaltaan.
Se Maijaa nauratti ja huvitti.
— Milloin se maisteri tulee tutentiksi?
— Olisi toivo, että tänä kevännä.
— Et kai tutenttina maleksikaan minun vastuksenani.
— Maija on aina niin leikkisä.
Kun Akilles palasi kotiinsa, oli äiti hyvin pahalla tuulella.
— Tässä kävi juuri konsulinna sanomassa, että minun nyt tästä puoleen pitää ruveta hyyrystä luomaan lumet kartanolta ja kadulta. Ja suvisin sitte muut roskat. Oh! Kyllä kai ne vielä meidät tästä poiskin ajaa. Sietämättömäksi alkaa tämä elämä käydä. Pitoihin ei minua enää tarvita. Vaatteita ei minun anneta enää silittää. Muka likaan ne. Ja tänäkään päivänä en ole vielä syönyt Jumalan jyvää, valitti Anna ja pillahti itkemään.
Hän oli jo aivan kulunut ja kulmikas.
Ulkona kaareusi harmaa taivas. Sen näkeminen oli ilotonta. Ilma siellä ulkona vonkui. Kuulosti kuin sitäkin palelisi. Suuret lumikinokset olivat kartanolla luodut vuoriksi ja laidat olivat jyrkät kuin järvestä kohouvan kallioisen rannan. Olikin tänä talvena tullut kovasti lunta. Eikä kumma, että Anna itki, kun hän ajatteli sen vaivaloista luomista ja suuren kartanon puhtaana pitämistä, hän — vaimoihminen! Hän, joka ennen tuolla päärakennuksen salin parkettilattialla konfektitarjotinten kanssa liukui…
Akilles ymmärsi, että Ellan kirjeen ja tämän määräyksen kanssa oli yhteyttä…
— Me muutamme pois, äiti! Sanokaa niin konsulinnalle. Minä käyn tuomarilta pyytämässä puhtaaksikirjoitusta ja rupean antamaan tunteja. Panen öitä lisäksi. Olemme jo liian kauan olleet herrasväen jaloissa.
Äidin silmät loistivat. Hän syleili Akillesta.
— Enkä enää syö noita viheliäisiä armopaloja. Minä tunnen voimani kasvavan. Mutta nyt sano, äiti, minulle, mikä mies oli isäni! Se tieto on minulle kullanarvoinen.
— Ei — ei. Sitä et saa tietää, vaikka minut tähän lävistäisit!
Anna jähmettyi aivan harmaaksi kasvoiltaan. Nyt jo Akilles ymmärsi.
— Sinä kai rakastit häntä liian paljon … ja hän petti…
— Sinulla on, rakas Akilles, liian huono äiti. Ja sinä kärsit siitä.
Minä sen ymmärrän. Mutta sinä, kulta Akilles, älä särje naisen sydäntä!
Ja tule sinä Jumalan avulla paremmaksi kuin sinun huono äitisi!
Äiti itki hirveästi. Mutta Akilles lohdutti. Lupasi mennä ostamaan ruokaa ja tuomariin noutamaan kirjoituksia.
XIV LUKU.
Suuret, korkeat, valkoiset sillat. Ja niiden alla mahtava koski kolmihaaraisena vielä puristettuna jäiseen teräsvyöhön. Mutta se vyö monesta kohdasta oli rikki ja rikkeimissä hirveitä virveleitä … härän silmiä … vaahtoa … kuohua … ahdistetun elämän riehuvaa innostusta…
Jään alla pauhasi salainen virta ja tuolla ylempänä oli vuoria, ladotut toistensa päälle kasautuneista mahdottoman suurista jääteleistä. Niitä oli jättiläisen käsi sinne nostellut ja ne hohtivat ja paistoivat auringossa kristallikummuilta. Kun ne lähtivät liikkeelle, niin ympäristö oli vapiseva. Sillä jättiläinen oli heräämäisillään. Ja raivostuneena se repisi rikki sen rinnoille lasketun … pinnistetyn kylmän vyön … ojentaisi vapautuneena käsivartensa ja syleilisi liian voimakkaasti sen kupeille laitettuja, pieniä ihmiskäden nostamia tavara-aittoja. Kunnes taas talttuisi. Ja laineillaan kaupunkilaisille kultaa kantaisi ylimaan korvista. Sillä tämä joki oli miljoneerien elämän suoni.
Tänä talvena oli jättiläisen uni ollut tavattoman sikeä ja tavattoman pitkä. Ja sitä rajumpi olisi herääminen…
Se jo uhkasi purkautua tuhansien, miljoonien voimalla … kuka insinööri mittaisikkaan sen voiman rajuimman tulvan aikana!
Äärellä oli merikoulu. Kun tuolla ylhäällä, penikulmien päässä jäät alkaisivat liikkua, niin silloin rautavanteinen pallo merikoulun harjalle nostettaisiin merkiksi kaupunkilaisille, että nyt on taas tulossa se historiallinen hetki, jolloin ylimaan jäinen sydän sulaa ja kylmän talvensa mereen viskaa kuohuvana, vimmattuna, ärjyvänä, hävittävänä tulvana. Pois silloin arat sielu:! Silloilla parveili koko kaupunki. Sillä kaikki olivat jännitetyt ja kaikki tahtoivat nähdä … jotain suurta ja hirveää…
Akilles oli eilen illalla saapunut pääkaupungista tutkinnoista. Hän oli valmis ylioppilas. Ja hän oli häikäisevän loistava ylioppilas. Korkeimmat arvosanat … uusi pääkaupungissa laitettu puku … otsalla mustakiharaisella valkoinen lyyrylakki ja sen alla haaveksivat silmät, terveet, punakat posket…
Hän nosteli tuttaville hattuaan, nauroi ja oli iloinen… Tässä kulki Ella erään naistuttavansa, hienon neidin kanssa. Akilles tervehti komeasti ja pyörähti rinnalle. Sillä hän luotti valkolakkinsa arvotettuun mahtiin. Ja Ellan silmät sädehtivät niin kiehtovina, kuin kutsuvina.
— Tervetuloa! toivotti Ella raikkaasti.
Naistuttava huomasi joukosta pilkallisia silmäyksiä ja sopivassa tilaisuudessa jättäysi pois seurasta.
— Nyt olen vapaa nuorukainen… Ja minun edessäni on koko maailma … elävänä ruusutarhana … puhui Akilles.
— Olet. Ja minä sydämestäni onnittelen … puhui Ella.
Kaikki heitä kääntyivät kummissaan katsomaan.
— Ihmettä että ihmiset, jotka asuvat tällaisen luonnon keskellä ja saavat joka kevät kuulla sellaisen jylhän ihanan vapauden laulun kuin tämän kosken jäistään purkautuminen on, ovat niin pikkusieluja, niin hometta aivoissa … se on surkeaa … ja ne eivät ymmärrä luontoa … puhui Akilles.
Ellakin silmäsi ympärilleen. Ja näki kylmiä katseita, kylläisiä, ilkkuvia katseita…
— Tuolla tulee Lotti-täti! Herra Jumala! huokasi Ella.
— Luota minuun! Minä olen voideltu uhmaavan sankarin öljyllä!
Lotti, kun näki heidät, ulompaa kiersi kiehuvin silmin. Ja hänen piti lähteä kohta pois kaupunkiin, sillä hän oli häpeästä haljeta… Sellaista hävitöntä rohkeutta Ellaltakin…!
Mutta Ella tunsi sisässään myös uhmaa. Hän ei häpeä rakkauttaan.
— Nyt nähköön koko kaupunki!
Ja koko kaupunki näki ja kummastui. Ella ja Akilles vetivät suurempaa huomiota puoleensa kuin tuo riehuva koski, jota he — kaupunkilaiset — nimenomaan olivat tulleet katsomaan.
— Sinä kirjoitit minulle, ett'et sinä jaksaisi kohota ylös tähtiin. Ja minä ymmärsin, että se oli näiden pienten sielujen likainen kulta, joka kai sinunkin huumasi. Minulla kun ei ole sitä…
— Ei, ei se ollut kulta…
— Se oli sitte minun alhainen syntyperäni…?
— Ei sekään…
— Oli sitte minun häpeällinen syntymäni…?
— Niin … rakas Akilles … ei puhuta siitä nyt. Minä olen muuten nyt niin onnellinen…
Ella oli aivan tulipunainen.
— Minä tunnen nyt rohkeutta. Ja tahdon leikata juurta myöten, vaikka kävisi kipeääkin… Olen huonoa syntyä … sen luulen varmasti tietäväni… Mutta onko se minun syyni…? Minkä voi ruusu sille, että luonto asettaa sen kasvamaan lantakasaan…? Eikö se siltikin ole ruusu…?
— Kullan ja rikkauden rinnalle asetan vastakohdaksi sinun kykysi…
— Jo alat kohota?
— Alhaisen syntyperäsi vastakohdaksi asetan sinun siveellisen puhtautesi…
— Menetkö yhä ylemmäksi?
— Ja sinun huonon syntysi … niinkuin sanot — ja Ella taas punastui — sinun suuren sielusi…
— Ja niin pääset taas tähtiin! Ja allemme jää matala maa ja nämä pienet ihmiset rikkauksineen, suurine sukuineen ja inhottavine paheineen…
— Olen lukenut "Paul ja Virginian". Ja paljon miettinyt pitkinä … pitkinä öinä … joina en unta saanut, vaan sinä silmissäni väikyit. Elämä ilman sinua on minulle kuolema… Tulkoon, mitä tulee … minä olen sinun…!
Akilles oli temmata Ellan kuumaan syleilyyn. Mutta muisti aseman. Samalla hän huomasi, että he olivat vain kahden sillalla … että heidän jalkainsa alla natisi … repeili … purkautui…
Heille rannalta hirveästi huudettiin, viuhdottiin nenäliinoilla, ojennettiin käsiä … ja huudettiin.
Akilles silmäsi ylös koskelle. Sieltä tuli hirveitä jääsaaria, vesi korkeana kuohui … räiski … paukkui … pamahteli…
Ja silta liikkui heidän jalkainsa alla liitoksissaan. Se tuntui murenevan … särkyvän…
Nyt välähti Akilleelle hetken vaara. Hän tempasi Ellan syliinsä ja juoksi henkensä takaa hajoavalta sillalta kohti rantaa.
Ja pääsi sinne juuri kun silta meni murskauneena tulvan mukana. Tuo väkijoukko rannalla hänelle hurrasi ja oli innostunut. He olivat unhottaneet säätyerotuksen…
Mutta Ella oli pyörtynyt ja vietiin virvotettavaksi läheiseen taloon.
Suuri silta meni tulvan mukana, silta ja paljon muuta.
Se purkaus oli tullut niin äkkiä. Mutta jo tovin oli rautavannepallo merikoulun harjalla ollut.
Akilles ja Ella eivät vain olleet huomanneet, eivät huomanneet sitäkään, että sillat jo aikaa olivat tyhjenneet ja he vain kahden siellä kulkivat.
Akilles lähti kotiinsa aivot täynnä mietteitä, aaveita, näkyjä…
Hänellä oli nyt itsensä vuokraamina kamari ja kyökki ja omat huonekalut. Tuomari oli auttanut.
Äiti siellä kyökissä iloisena kalkutteli.
Mutta Akilles ryhtyi kirjoittamaan runoa jättiläisestä, joka nukkui ja jonka seljästä kääpiöt kultaa kaivoivat kynnet toistensa veressä sulasta kateudesta riidellessään. Oli vain kaksi toisesta ilma-alasta — tähdistä — kotoisin olevaa olentoa, poika ja tyttö, jotka eivät koonneet kultaa, vaan rakastivat … lempivät … elivät henkiselle sopusoinnulle ja halveksivat noita kääpiöitä, heidän kultaansa, heidän riitaansa, heidän verisiä kynsiään. Kääpiöiden kirkunnasta herää jättiläinen. Liikkuu. Ja kääpiöt koloonsa karkaavat, kultansa unohtavat. Mutta tyttö ja poika parhaallaan laulavat rakkauslaulua, ihanaa kuin illan satakielen sävel. Jättiläinen lauhtuu, sievästi lempivät syrjään siirtää ja panee heidän helmaansa kouran helmiä … maan parhaita jalokiviä. Kääpiöt kun sen näkevät, häpeävät pelkoansa, lankeavat pojan ja tytön jalkoihin ja pyytävät, että poika ja tyttö opettaisivat heitäkin rakastamaan.
Akilles lähetti runon Ellalle tuoreiden ruusujen mukana.