XV LUKU.
Lotti, pastorin rouva, oli hirveän onneton. Hänen kädessään oli Akilleen rakkauskirje, se, jonka hän oli saanut itselleen Ellalta varastetuksi. Sitä hän oli säilyttänyt arvokkaana todistuskappaleena.
— Kunhan pappa vielä eläisi! huokasi hän.
— Voi, toisin olisi kaikki, kunhan pappa eläisi! Sillä Lennart ei välitä suvun arvosta … ja mamma on jumalinen… Suvun kunnia on kerjäläispoikien käsissä… Hyväinen aika…! Voiko olla hävittömämpää…?
Lotti vei kirjeen miehelleen Aarne-pastorille.
— Meitä, rakas Aarne, odottaa, ruma skandali.
— Mitä? huudahti pastori säikähtyneenä.
— Se että Ella ja Anna Tuiran poika ovat rakkaussuhteissa. Tänään kävelivät yhdessä silloilla koko kaupungin silmäin edessä ja tässä on tuskauttava kirje…
— Mutta sehän on mahdotonta…!
— Mahdottomaksi minäkin luulisin. Mutta Ella on häpeämätön.
— Se täytyy olla mahdotonta…! Sillä…
— Sillä?
— Rohkenetko sinä kuulla?
— Miksi en?
— Mutta se on kauhean rumaa…
Lotti alkoi värähdellä. Pastorin ääni vapisi.
— Minä koetan olla luja…
— Akilles on — Lennartin lapsi! Annan itsensä minulle tunnustama…
— Lennartin lapsi! huudahti Lotti ja putosi sohvalle.
Pastori juoksi hakemaan Floridavettä ja etikkaa. Valoi niillä Lotin otsaa, piti nenän alla ja virvoitti.
Sinä päivänä ei puhuttu asiasta sen enempää. Lotti-rouva vain itkeskeli.
Seuraavana päivänä alkoi Lotti puheen jo aamulla:
— Että hän on isätön lapsi, sen minä tiesin kyllä. Sentähden olen minä aina inhonnut Annaa ja Akillesta. Mutta että Lennart olisi noin… Sitä en voinut aavistaakkaan…
— Ei Akilles ole ainoa. On muitakin…
— Rakas Aarne! Säästä minua!
Taas katkesi keskustelu.
— Olkoon sitte oma perheasianne! puhui pastori pitkän äänettömyyden takaa.
Mutta Lotti rupesi pukeutumaan ja lähti vanhaan kotiinsa.
Hän tapasi mamman kahden kesken. Ja alkoi itkeä.
— Mikä sinun on, Lotti-kulta? kysyi konsulinna katsoen korutyöstään silmälasien päällitse pastorin rouvaa.
— Meidän päällemme taivas halkee! huudahti Lotti.
— Oletko enää järjelläsi? Niin, se oli kamala onnettomuus … siellä koskella … mutta Akilles oli urhea. Minä lähetin hänelle kiitokseksi sata markkaa. Ja Ella on niin sanomattoman iloinen. Hän laulaa kuin paratiisin lintu, soittaa ja laulaa yhtenään … kun pelastui varmasta kuolemasta…
— Paljon onnettomuutta uhkaa meitä. Synkkiä, mustia pilviä on päämme päällä. Tulee raesade keskellä kesän kirkkainta päivää. Tulee häpeää vuorittain silmillemme … häpeää … häpeää … minä tahtoisin vajota maan alle!
— No! no! no! Sinulla on taas tuo tulivuoren purkaus… Poikarukkahan vain siellä toi terveisiä pääkaupungista Ellalle…
— Mamma on hyvä ja lukee…
Lotti antoi Akilleen kirjeen konsulinnalle.
Konsulinna luki. Hänen kasvoilleen nousi verta … verta … verta…!
Luettuaan kirjeen repi konsulinna sen, tallasi vanhoilla jaloillaan palasia ja huudahti:
— Mitä kaikkea tässä saa nähdä!
— Tämä on vasta ensi näytös murhenäytelmään. Toinen on se, että
Akilles on Lennartin lapsi. Sen on Aarne pappina saanut Annalta kuulla.
Ja kolmas on se ja kaikista surullisin, että mamma on tanssittanut nämä
lapsukaiset rakastamaan toisiaan…
Konsulinna oli kalpea ja riutunut. Hän puhui heikosti:
— Mutta kuka osasi odottaa tällaista loppunäytöstä? En ainakaan minä…
— Sieluni silmällä näin minä sen jo vuosia sitte … jo silloin, kun ei osattu muuta puhua kuin että Ella on Akilleen hyvä enkeli. Kaikille sitä toitotettiin, huudettiin joka ilmansuuntaan. Se oli niin hienoa … niin hienoa … ja niin kaunista…!
Mutta nyt tuli räjähdys! Enkeli putosi taivaasta ja taittoi jalkansa. Parku nousee ja itku ja hammasten kiristys…! Kuka on enin syyllinen…? Lennartko…? Ellako…? Vai mammako…? Pappa varmaan haudassa kääntyisi, jos tietäisi, että hänen nimensä ja kunniansa on kerjäläisten käsissä…!
— Lotti on hyvä ja heittää minut yksin. Sinulla on raudan kylmä luonne. Et ole elämässä vielä oppinut kärsimään… Oma miehesi on aivan moitteeton… Ja kiitä siitä taivaallista isääsi! Mutta jätä minut suuren rikokseni kanssa yksin…!
Lotti läksi suuttuneena harso tiukkaan alas silmille laskettuna. Hän meni suoraa päätä Lennartin luokse ja räjähdytti hänelle koko kiukkuisen sydämensä sapen monenkertaisena, niin että Lennart kyynelissä kylpi hänen edessään ja rukoili ettei Lotti ilmoittaisi asiaa hänen rouvalleen, muuten hän ampuisi itsensä…
Konsulinna voivotteli yksinään sydäntä vihlovasti:
— Minä tarkoitin ainoastaan hyvää. Mutta minun virheeni on, ett'en kohta alussa ottanut varmasti esille totuutta … pakottanut poikaani tunnustamaan… Minä rupesin epätietoisena filantropiksi, tahdoin hyvittää ja kuitenkin senkin heitin puolitiehen. En koskaan lähestynyt avomielisesti Annaa, vaan aina hyvin korkealta seteleitä kourassa… Ja nyt … mihin tämä puolinaisuus on vienyt…? Luonnottomaan rakkaussuhteeseen: sisar ja veli rakastavat toisiaan kuin sulho ja morsian. Siinä on julmuutta. Minä olen rakentanut Sodoman ja Gomorran. Ja nyt sataa päällemme tulta ja tulikiveä…
Konsulinna paineli rintaansa, käveli huoneen lattialla ja paineli rintaansa.
— Se on monen polven synti, joka nyt purkaupi. Bergin suku on aina ollut hirveän aistillinen… Jumala ei jätä kostamatta…
Konsulinna soitti palvelijaa.
— Olisiko Ella-neiti hyvä ja tulisi tänne?
Palvelija lähti. Ella tuli. Ja hänen hiuksissaan oli ruusu, yksi niitä, joita Akilles oli lähettänyt, ja hänen kasvoillaan oli valtava onnen väike ja hänen kädessään Akilleen ruusuin mukana lähettämä runo.
Hän oli onnellinen, oli sydän hänellä riemusta täysi. Tanssien hän tuli ja huulilla helmeili rakkauden laulu.
— Voi hyvä lapsi!
Konsulinna itki. Ella kalpeni, mutta räjähti vallattomaan nauruun:
— Niin farmori! Nyt minä olen onnellinen ja pyydän saada lukea kauniin
Akilleen kirjoittaman kauniin runon…
Ella rupesi lukemaan. Taidokkaasti, innokkaasti hän lausui, teki liikkeitä ja korotti ääntään.
Sivulta hän vain huomasi, miten konsulinnan kasvot nytkähtelivät, miten ne kovasti punottivat…
Mutta hän lausui milloin pehmeästi, sydän sulaen, kun oli esillä rakkauskohta, milloin harmista väristen, kun puhuttiin kääpiöiden kullasta ja verisistä kynsistä…
Nyt kovasti romahti. Hirveä! Konsulinna makasi lattialla, suusta vaahtoa valui ja ruumis nytkähteli.
Ella huusi hirveästi. Palvelijat juoksivat hätään.
Ella heittäytyi isoäidin rinnalle, huusi mielipuolen tuskalla. Mutta hänet kannettiin vuoteeseensa.
XVI LUKU.
Akilles kirjoitti Ellalle parhaallaan uutta runoa. Sen nimeksi tulisi: "Neljä ihannetta". Ja siinä runoilija kehitteli ensimäisenä ihanteena raa'an voiman ihannetta, verisen miekan ja raskaan nyrkin ihannetta. Sen ihanteen sankariuden huippu on kreikkalaisten suuri Akilles verisine vaunuineen. Sitte seuraa rahan ja vallanhimon ihanne. Sen huippusankari on Napoleon. Tämän ihanteen liepeissä ihmiset vieläkin riippuvat. Mutta kaukonäköisille jo häämöttää uuden ihannekauden loistava ilmestys. Se on neron ja henkisen suuruuden ihanne. Kulta jo silloin ymmärretään kuolleeksi metalliksi, joka vain alhaisia himoja kutkuttaa, panee ihmisen ihmistä, valtakunnan valtakuntaa vastaan. Ja tämän kolmannen kauden ihanne on suuri runoilija, joka loistaa ja säihkyy yli koko maapallon kuin viiden penikulman läpimittainen sähköaurinko Himalaijan huipulla. Viimeinen ja neljäs ihanne on rakkauden ihanne. Suurin on se, joka enimmin voi rakastaa. Ja silloin saapuu Kristus maan päälle, joka on taivaaksi muuttunut. Sillä silloin vasta on hänelle tunnustettu täysi kunnia ja hänen oppinsa korkeimmaksi ihanteeksi nostettu.
Akilles istui ja mietti. Nyt me elämme vasta toisen ihannekauden loppuaikoja. Kuinka paljon kyyneleitä, kuinka paljon verta, kuinka paljon särkyneitä sydämiä onkaan ennenkuin viimeiseen ihannekauteen päästään! Vielä ei ole rahakaan tunnustanut mahdottomuuttaan tuoda onnea maan päälle. Entä sitte vielä samallainen tunnustus säihkyvältä nerolta, suurelta, suurelta järjeltä…! Kunnes lopuksi rakkaus tanssii näyttämölle ja heittää epätoivoisen ihmissuvun päälle siunaten hellät kätensä.
Tarvitaan vuosia tuhansia, … kymmentuhansia … miljoonia…
Paljon särkyy ja paljon luodaan, kunnes ihmiset jokapäiväisenä elämänään alati elävät sellaista elämää, jota nyt vain onnellisimmat ihmiset parhaimpina hetkinään vilaukselta tuntevat…
Akilleelle tuotiin kirje, jossa oli outo käsiala. Se tuoksui parfyymille. Ja oli siis lähtenyt hienosta paikasta…
Patruuni Lennart Berg pyytää häntä kohta tulemaan luokseen kohtelijain sanoin.
Akilleella nousi veri päähän. Nyt olisi pukeuduttava haarniskaan … nyt odottaa kova ottelu…
Hän valmistautui huolella ja lähti. Soittaa konttorin ovella. Vastassa on itse patruuni hyvin kalpeana … kuin sairaana…
Konttorihuone on tummatapettinen, siinä on suuri kassakaappi, korkeita kirjoituspulpetteja, rautasohva, puoli tusinaa bambutuoleja … kamalan jähmeä huone … tässä on metallin kylmyyttä … kuollutta … jäykkää … runotonta…
Patruuni tapailee sanoja … hänen kielensä on pehmennyt ja sorahtelee kuin olisi hän juovuksissa. Muutenkin on hänen käytöksensä arkaa … hätäytynyttä…
Akilles ilostuu ja varmistuu.
— Sinä olet siis Akilles Tuira, joka…
— Olen.
— … olet asunut … minun vanhan kotini leipomossa … kuinka äitisi jaksaa…?
— Kiitoksia. Hän voi hyvin.
— Niin. On s-sattunut i-ikäviä s-seikkoja … onko äiti koskaan s-sanonut, kenen s-sinä olet po-po-ika?
— Ei ole sanonut.
— Hm…! Tahtoisitko lähteä äitinesi tästä kaupungista pois etkä koskaan palata…? Minä annan mukaan suuremman summan rahaa…
— Mutta miksikä? Sentähdenkö, että minä rakastan Ellaa?
— Tst!
— Mutta minä rakastan Ellaa… Enkä minä myö itseäni…
— Tst! Ella on jo menossa kauas pois … viime yönä lähti … lääkäri määräsi … meitä kohtasi suuri suru … konsulinna kuoli eilen illalla…
— Mitä…? Ella poissa? Ja konsulinna kuollut…
— Niin … paljon surua. Mutta suostutko lähtemään äitinesi pois?
— Mutta miksi kaikki tämä? Palaako Ella…?
— Palaa ja ei palaa… Mutta häntä et koskaan saa … siihen on ylipääsemätön este … jota en minä etkä sinä voi voittaa… Mutta on parasta hiljaisuudessa selvittää asia… Tämä on jo kyllin kiusaava juttu… Minä annan viisikymmentä tuhatta, jos menet äitinesi etkä koskaan palaa. Kaikki on sitte umpeen painettu…
— Mutta sanokaa syy!
— Miksi tiedustella syitä…?
— Että voin tehdä päätökseni.
— No niin. Äitisi nuorena oli kuumaverinen ja minäkin olin liian raju … ja … ja…
— Te siis olette minun isäni…?
— Olen … vastasi konsuli hiusrajaan asti punaisena.
Akilles lähetti pitkän, vihlovan, ilkeän vihellyksen. Hänen päänsä tuntui halkeavan…
— Mutta miksi nyt vasta tämä tieto… Ja apu…?
Akilles tapasi sohvaa istuaksensa. Sillä hänen päässänsä meni huikeasti ympäri … silmissä sähisi … korvissa huumasi … suonet löivät kuin paljat.
— Ja te olette siis saanut aikaan sen luonnottoman suhteen, että veli on rakastunut sisareensa … sisar veljeensä … tietääkö Ella?
— Ei tiedä. Eikä saa koskaan tietää. Häntä pelastaaksesi lähde…
— Minä lähden. Mutta en teidän rahoillanne. Te olette monenkertainen murhamies … konna … lurjus … maailman suurin pyöveli…! Kirous synkkä kuin helvetin tuska päällenne…!
Patruuni otti setelitukon, paksun ja pullean. Ja ojensi sen.
Akilles otti. Ja viskasi sen patruunin kasvoille, että mäjähti. Sinne se sitte vierähti lattialle.
Akilles lähti. Hän oli purppuran punainen. Aivan ylevän kaunis kuumassa vihassaan. Suuressa mielenjännityksessä hän astui kadullakin avopäin, hattu puhtaan valkoinen kädessä…
Vastaisen rakennuksen ikkunassa oli nuoria herrasneitiä, jotka siihen kokoontuivat häntä näkemään muka salaa.
— Katsokaa, kuinka hän on koketti, tuo samainen, joka vielä äsken kyökin rappusilla söi, kun kantaa hattuaankin kädessään kadulla. Tahtoo näyttää kauniita hiuksiaan … puhui muuan.
— Ella Bergin sulhanen. Mutta Ella on lähetetty ulkomaille … pakoon…
Seurasi huikea nauru.
XVII LUKU.
Joka pimeässä huoneessa kirjoittaa, tarvitsee lampun välttämättömästi. Joka on pimeässä elämässä runoilija, tarvitsee sielunsa silmää valaisemaan loimoavan henkisen soihdun, jona on aate mahtava ja veriä liikuttava, rakkaus suuri ja myötätuntoinen. Akilleen sähköaurinko oli sammutettu. Poissa oli lämmin, kirkas päivä ja myrsky ulvoi. Hänestä tulee myrskyn laulaja. Tumman ilman tumma lintu. Mutta hänestä tulikin jotain enemmän. Hänestä tuli huuhkaja yöhön…
Kosken rannalla, palteella sen mahtavan virran, jonka päällä kuolema silmäin edessä Ella oli Akilleelle itsensä luvannut, on suuri … korkea … jylhä kivitalo. Ikkunoissa ovat rautakiskot ja ympärillä korkea pystyaita…
Joki vieritse kulkee, laineillaan tukit ja tervat kaupunkiin kuljettaa. Siellä alhaalla on paljon rikkaita, jotka laskevat rahojaan. Mutta tuolla ylhäällä … kaukana … kaukana sydänmaiden mutaisilla hetteillä asuu ruma musta kansa tervahaudan savussa kirves väsyneessä kädessä tukkipuuta kalkuttamassa…
Siellä ylhäällä tehdään julmasti työtä nälistynein kasvoin. Mutta täällä alhaalla nautitaan … nauretaan…
Se kansa siellä ylhäällä nukkuu aina henkisessä yössä … tämä täällä alhaalla valvoo yötkin nautintojen ääressä … ja nauraa sinne ylöspäin humalaisin huulin…
Akilleella lähtiessään Bergin patruunin — isänsä! — luota olivat aivot tulikuumat.
Hänen pitäisi tehdä jotain suurta … myllistävää … puskea noita mässääjiä suoraan sydämeen…
Koko luonnoton rakkautensa pitäisi hänen saada viskatuksi heille vasten suuta … intohimoisena … repivänä… Ylimuistoisen Egyptin faraot naivat aina sisarensa … ja merkitsivät jokaisen minuutin elämässään lämpöisellä ihmisen verellä…
Rajusti hänen pitäisi saada toimia …. hän tunsi ruumiissaan jättiläisen voimat…
Mutta eikö tuo raja-aita veljen ja sisaren välillä olekkin ihmisten keksimä…? Sieluton luonto ei sitä tunne…
Akillesta puistautti. Hänen ajatuksensa olivat sanomattoman hurjat…
Sillä aivot olivat tulikuumat. Hän tarvitsi jonkin aatteen, joka hänet jalostaisi mustasta tunnekehästä, mikä vanteena puristi hänen kuohuvaa sydäntään —
Aate! Aate!
Hän meni ulkopuistoon. Nousi siellä suurelle kivelle, jolla kansan luulon mukaan on piru käynyt … sillä sen näkyvät jäljet siinä ovat: hevosen kenkä, ja ihmisen jalka…
Tässä kivessä asui piru, sillä se houkutteli häntä tekemään itsemurhan…
Hän oli niin kovin paljon tehnyt työtä … niin kovin paljon valvonut … ja toivonut niin kovin paljon…
Ja palkaksi kaikki tämä aivojen riehuva helle…
Siinä lensi kuohuissa ohi kapeita tervaveneitä … niissä noita lapsekkaita ylimaan ukkoja…
Ja herraspoika huusi rannalta samassa:
— Ylettyykö tervahanhen kaula solmuun?
Välähdys kävi Akilleen kuumissa aivoissa: hän oli löytänyt aatteensa…!
Hän tahtoo valveuttaa tuon ylimaiden kansan ja kuljettaa sen tänne alas vaatimaan tiliä näiltä mässääjiltä, jotka heidän rahoillaan … heidän töidensä hedelmillä elostelivat…
Hän perustaa kaupunkiin sanomalehden … tervakansan äänenkannattajan … ja siinä joka numerossa on voimakasta henkistä ruokaa patruuni Bergille…
Sillä hänkö — Akilles — lähtisi pakoon…? Ei koskaan!
Mutta hän riehuu kuin se suuri Akilles ja viettää Patroklon hautajaisia…
Henkisesti riehuu…
Mutta hän tarvitsi aatteensa toimeenpanemiseen rahaa. Sitä rahaa, jota hän halveksi. Eikä sitä kukaan hänelle antanut.
Ja kun hän kaikille rohkeasti puhui aatteestaan,, arveltiin että miehen on laita hullusti…
Akilles toimitettiin lääkäriin. Aivan oikein: miehellä aivot palavat…! Ei ole nukkunut kahteen viikkoon … kauheaa! … mutta hän sairastaa alkavaa mielipuolisuutta…
Niin hänestä tuli huuhkaja yöhön.
* * * * *
Sinne korkeaan kivitaloon, taakse ristikkojen rautaisten kuljetetaan Akilles … sinne kolkon pystyaidan taa, jossa on salaperäinen, soitosta aukeneva portti kuin vankilassa … sinne vangittujen sielujen vankilaan…
Siellä hän kiipeää pitkin ristikkoja ja huutaa: — ylös tähtiin!
Kunnes pudota möksähtää ja päänsä särkee…
Uusi yritys! Sitte pistetään pakkoröijyyn … hirveää … julmaa … hänelle, jolla olivat niin hienot aivot…!
Kerran rehtori on lääkärin mukana katsomassa Akillesta.
— Hän oli meidän toivomme … meidän ylpeytemme … todella suuren miehen alku … ja nyt! … nyt hänellä aivot hukkaan palavat… Poikaraukka rakasti kovasti merta … varmaan oivallinen merenkulkija hänestä olisi tullut… Muuttakaa hänet meren puolelle rakennusta! Pidelkää häntä hellävaroen … hän on hulluudessaankin kaunis…! Pääseekö koskaan pois?
— Ei koskaan! vastasi lääkäri kolkosti.
Rehtorin silmät käyvät kosteiksi…
Nyt muutetaan Akilles toiseen kerrokseen meren puolelle rakennusta.
Sinne näkyi ulkosatama ja mahtavat laivat.
Akilles ilostui. Muutamana päivänä oli hän kuin selvennyt järkensä yöstä. Seisoi ikkunan luona ja merta ja laivoja katseli … katseli … katseli…
Ja hän itki ja puhui:
— Pallas! Voi kun silloin … silloin olisin sinne saanut jäädä … silloin … hyvin kauan sitte … mutta nyt…! Jumalani…!
Hän levitti avutonna kätensä merta kohti ja kauan siinä seisoi.
Mustaan saaliin kiedottuna tulee häntä usein katsomaan pieni laiha äärettömän kuihtunut olento. Se on hänen äitinsä, joka on siirretty kaupungin vaivaistaloon. Mutta äiti huutaa koko maailmalle, että herrasväki on ryöstänyt häneltä hänen lapsensa…
Patruuni Berg on tullut niin araksi, että päivälläkin täytyy huoneessa, jossa hän on, palaa kynttilät…
Mutta kultaa hänen konttoriinsa virtaa, sillä tervakansa vielä odottaa vapahtajaansa.