Akilles: Kuvaus

AKILLES

Kuvaus

Kirj.

K. A. JÄRVI

WSOY, Porvoo, 1906.

I LUKU.

— Anna Tuira oli ennen kaunis ihminen. Mutta nyt! Niin synti rumentaa…

Näin puhui Aarne-pastori nuorelle naiselle, joka mielenliikutuksesta värisi hänen edessään.

Annan huulet olivat vaalenneet. Ennen ne olivat viettelevän tuoreet. Poissa oli ruskeista silmistä kiiltävä kalvo ja hoidotta hiuskiehkurat ohimoilla olivat.

Pastori tarkasteli edelleen Annaa ja puhui:

— Annan entinen somuus on hävinnyt. Ja kaiketi ainiaaksi.

Anna Tuira ei oikein tiennyt, mihin silmänsä pani. Sillä pastorin nuorilla kauneilla kasvoilla syyttävä oli ilme. Entäs sitte tuo hurskas musta puku. Se suoraan tuomitsi hänet.

Pastori kun huomasi Annan hermostuneen aseman, alkoi pyyhkiä rillejään, kultasankarillejään, ne kun ulkoilmasta tultua hiostuivat.

— Mutta kuka on lapsen isä? kysyi pastori terävästi.

Anna vavahti. Ei vastannut.

— Anna sanoo sen minulle suoraan, niin että saan häntä puhutella tässä vakavassa asiassa.

Annan huulet olivat suletut. Mutta verinen loimo hohti kasvoilla.

— En voi ottaa sinua kirkkoon, ellet sitä ilmoita.

Kova hermostus repi Annan ruumista. Hyvin hiljaan hän vastasi:

— Se on Bergin nuori herra. Mutta minun on oma syyni. Miksi minä uskalsin rakastaa häntä…?

— Hm. Vai niin. Vai se…

Pastori lopetti puheensa kesken. Lapsi kastettiin. Äiti otettiin kirkkoon. Pojan nimeksi pantiin Akilles. Kummeina olivat talon isäntä ja emäntä.

Kaikki meni säännöllisesti. Pastori lähti hyvin mietteissään pois.

Tämä tapahtui muutamana talvi-iltapäivänä muutamassa pienessä kamarissa laitakaupungilla. Nainen, jonka luona sielunpaimen vieraili, oli kaupungin toisen miljoneerin, konsuli Bergin, sisäkkö. Ja tässä hän nyt asui vuokralaisena.

Kun oli jo pimeä, tuli outo mies Annan luo. Se toi hänelle suuren pussin makeisia ja kirjeen. Anna hämmästyi. Mutta mies ääneti poistui. Sellainen outo, mykkä mies!

Mutta miehen kävely kummasti muistutti Bergin renki-Mattia. Oliko hän se? Oliko hän tuntemattomaksi pukeutunut ja vain tekeytyi oudoksi?

Anna luki kirjeen. Siinä herra Lennart Berg "rukoili" Annaa, ettei Anna ilmoittaisi mammalle — konsulinnalle —, että hän on Annan lapsen isä. Lohdutukseksi lähetti hän Annalle makeisia.

Aarne-pastori oli kirjoittanut Lennart-herralle nuhdekirjeen, sillä he olivat entiset koulutoverit.

Siitä oli seurauksena, että Anna sai makeisia.

— Voi miten lapsellinen hän vielä on!

Kuitenkin tuli Anna pahalle mielelle. Hän viskasi kirjeen uuniin. Ja itki katkerasti.

Nyt hän ymmärsi että häntä on täydellisesti petetty. — —

Anna istui muutamana päivänä ikkunansa ääressä, kun yhtäkkiä Bergin komea reki ja reessä itse konsulinna lensi siitä ohi.

Tuliko se tänne?

Anna hirveästi säikähti ja kuunteli korvat hereillä. Kulkuset enää vain kerran kilahtivat. Ja hevonen pysähtyi kartanon portille.

— 'sus siunaa, mikä nyt! huokasi Anna.

Mitä se konsulinna täällä teki? Ja tuli sellaisella helinällä ja komeudella, että häntä hirvitti.

Anna vapisi, kun kuuli askeleita eteisestä.

Ovi avattiin. Kokonainen maailma raikasta kevätilmaa hajuvesien sekoittamana tuli huoneeseen lihavan rouvasihmisen muodossa, sillä ovea ei hän ollut kiireellinen sulkemaan.

Anna oli Akilleen kehdon työntänyt huoneen nurkkaan. Lapsi nukkui.

— Hyvää huomenta, Anni!

Komea konsulinna täytti huoneen keskilattian. Anna laittoi hänelle istuinta.

— Kuinka Anni nyt jaksaa?

— Kiitoksia. Rouva konsulinna kyllä ymmärtää minun tilani.

— Ei Anni saa liiaksi surra. Tällaista tapahtuu hyvin usein maailmassa. Noo Anni! Miksi itket?

Anna todellakin itki.

— Se on meidän renki, joka Annin petti. Fyi sitä Mattia! Kun kehtasi … säälitteli konsulinna.

Siellä ulkona reen keulalla istui Matti.

Anna tunsi helpotusta asian tuosta käänteestä.

— Vai niin se konsulinna luuleekin…

— Meillä olisi, Anni, pidot.

— Jassoo … suuretkin?

— Minä ajattelin, että jos Anni kykenisi tarjoojaksi niinkuin niin monesti ennenkin. Sellaisesta sopivasta meillä on puute. Ai miten monesti nyt jo olen Annin makua kaivannut!

Anna ikäänkuin oikesi häpeänsä painosta. Konsulinna häntä vielä muistaa ja tarvitsee!

— Kykeneekö Anni?

— Kiitoksia. Kyllä minä kykenen. Herrasväki on aina minulle kovin hyvä. Nytkin vielä muistaa.

— Anni tulee meille huomenna aamupäivällä. Minä annan sieltä Annille ihomaalia ja puuderia. Annin pitää laittautua oikein nätiksi pitoihin: maalata poskensa ja koristaa itsensä. Sillä Anni on entisestä muuttunut. Ja sentähden pitää Annin ottaa avuksi kaunistuskeinoja. Minä annan Annille sieltä myös konjakkia. Se vahvistaa.

— Hyvin paljon kiitoksia. Rouva konsulinna on minulle kovin suosiollinen.

— Minä nostan Annin vielä entiselleen. Sen teen varmasti.

— Niinkö?

— Aivan … aivan varmaan…

— Minä pidän Annista niin paljon. Ja tämä oli vain ohimenevä onnettomuus Annille. Minä ymmärrän sen niin hyvin. Nuori veri … niin niin…

Annan täytti riemullinen tunne. Huoneen seinät laajenivat, poistuivat. Kamari muuttui Bergin suureksi saliksi, häikäisevän kirkkaasti valaistuksi, jossa hieno herrasväki silkissä kahisi. Ja hän itse keveänä kuin keijukainen liiteli sen parkettilattialla suurten konfektitarjotinten kanssa. Niinkuin niin monesti ennenkin!

— Minä toin Annille vähän tuliaisia. Siellä ovat reessä, puhui konsulinna.

Anna juoksi ulos reen luo. Konsulinna arastellen lähestyi Akillesta.
Hän nosti liinaa Akilleen kasvoilta ja tarkasteli lasta.

— Kaunis lapsi… Äidin kasvot… Hyväinen aika sentään kun on sievä… Matin pitää ruveta pikkusen isäksi… Ja kaikki on sitte painettu umpeen … Fyi tätä maailmaa…!

Konsulinnan kasvot sentään loistivat; hän rauhottui, kun oli saanut nähdä lapsen.

Siellä ulkona istui reen keulalla jäykkänä ja komeana Matti miljoonatalon kuskin kaikessa koreudessa. Vieressä oli hänellä korkea piiska ja käsissä säämyskähansikkaat.

— Saivat laittaakkin sinulle evästä. Vaan älä yksin siihen tyydy… puhui Matti Annalle.

Mutta Anna ei ottanut kuullakseen. Hän kantoi tavarat sisälle. Siinä oli kahvia, sokuria, ryynejä, jauhoja, siirappia, juustoa, maustimia — pari pientä säkkiä.

Anna tuli sanomattoman iloiseksi. Hän oli jo luullut koko maailman häpeänmerkillä hänet poltelleen. Mutta tämä oli iloinen yllätys. Miten hyvä ja hellä on konsulinna!

Sisällä Anna kiitteli ja kumarteli konsulinnaa.

Sitte hän kysäsi:

— Miksi herrasväki nyt pitoja pitää?

— Niin. Minulta jäi sanomatta. Me vietämme nuoren herran häitä.

— Nuoren herran häitä! huudahti Anna, mutta muisti samassa asemansa ja häpesi.

Mielenliikutuksessaan pudotti hän siirappiastian lattiaan. Se meni rikki.

— Hyväinen aika! huudahti konsulinna ja punastui.

Jalat eivät mielineet Annaa kannattaa. Hänen täytyi päästä istumaan.

— Eihän se ole hyvän tavan mukaan, että häät pidetään meillä, mutta kun morsian on orpo, niin olemme asian näin järjestäneet, sanoi konsulinna, kääntäen asian uudelle uralle.

— Kuka on morsian? kysyi Anna ontosti.

— Hän on Ruotsista. On erään kuolleen tehtailijan tytär. Lennart on siellä tutustunut häneen viime talvena. Vanhaa, hienoa sukua ja miksen sanoisi rikaskin. Kyllä Anni vielä kovasti mieltyy häneen. Mutta nyt minun pitää lähteä. Ja Anni huomenna tulee meille. Minä pidän Annista tästä puoleen hyvin hyvää huolta. Siitä Anni saa olla varma … aivan varma.

Konsulinna oli liikutettu. Hyvin lämpimästi pudisti hän Annan kättä ja lisäsi:

— Tämä oli vain ohimenevä onnettomuus. Minä en ollenkaan Annia tuomitse. Mekin naiset olemme heikkoja … kaikessa… Tietysti Anni rakasti sitä, joka hänet petti…

Konsulinnan lähtiessään, huoneesta täytyi kaartaa siirappilampea lattialla. Anna oli sen siihen unhottanut.

Anna saattoi konsulinnan portille asti, rekeen peitteli ja peitteli.

Konsulinna nyökkäsi ystävällisesti päätään hyvästijätöksi ja reki lähti luistamaan vähäistä katupengertä alas kulkusten rentonaan helistessä ja lumen tuprutessa.

Keskikaupunki oli käynyt vieraisilla laitakaupungilla. Annan kamari oli vielä tulvillaan konsulinnan parfyymia.

Ja kuitenkin oli maailma Annan silmissä mustana.

— Siinä oli minun rakkauteni! Ruotsista tultuaan hän minut vietteli. Hänellä … tuolla hirveällä miehellä kai olivat silloin vielä kädet lämpimät morsiamensa syleilemisestä. Ja minun piti joutua uhriksi. Hän ei tullut ilman toimeen…

Nyyhkytyksiä, kyyneleitä… Anna pelkäsi sydämensä halkeavan.

Hänen kyyneleensä valuivat Akilleen kasvoille ja lasta karvastelivat.

— Taivaan luoja! Kosta sorretun naisen poljettu veri! Revi hänenkin sydämeensä haava, joka ei koskaan umpeen mene! Äläkä yksin minun sydämeeni. Kosta…! kosta…! Ja silloin minäkin nautin … nauran … hah … hah … haa…

Anna heristi nyrkillään Bergin suurta kaksikerroksista kivimuuria kohti. Hän oli kauhean näköinen.

Mutta sitte hän lauhtui. Konsulinna oli ollut häntä kohtaan kuin äiti.
Ja luvannut auttaa…

— Niin. Jumala kostakoon miehelle, joka tallasi jalkoihinsa naisen sydämen…! En minä tahdo kostaa … en minä… — —

Anna touhusi Bergissä. Akilleelle oli hän saanut hoitajaksi muutaman työmiehen vaimon naapurista. Mutta pojan se usein unohti. Laittoi maitotutin suuhun ja meni matkoihinsa.

Akilles itki, kunnes nukkui, ja kun heräsi, taas itki, kunnes nukkui. Ja imi tutista vedellä sekoitettua maitoa Annan juostessa kondiittoreissa ja herkkukaupoissa.

Siellä Bergissä Anna laitteli leivoksia, laitteli hyytelöä ja jäätelöä, koristeli tarjottimia, kun Akilles kotona itki ja kirrasi.

Toisinaan näitä homman huumaamia hetkiä raskautti nuoren herran näkeminen. Anna oli nyt muuttunut hänen pahimmaksi vihamiehekseen. Olisi ollut milloin tahansa valmis mokomaa ryökälettä silmille sylkemään…

Sen Lennart-herrakin huomasi. Häntä nähdessään nousi Annan silmiin synkkä tuli ja kasvot kävivät harmaiksi. Ja nuoresta herrasta tuntui Annan läheisyydessä liikkuessaan kuin kipunat Annan silmistä poltteleisivat hänen kantapäitään ja nuo harmaat silmät tekivät hänen verensä araksi. Eikä ainoastaan kantapäitä, vaan selkää, jalkoja, koko ruumista hänellä kipunat Annan silmistä polttivat. Anna oli muuttunut hänen painajaisekseen hänen omassa kodissaan. Meni hän mihin huoneeseen siellä tahansa, niin hänen täytyi tarkastaa, ett'ei Anna ollut lähellä, ettei Anna ollut näkyvissä harmaine kasvoineen. Hän vavahti, jos Anna yht'äkkiä ilmestyi.

Annasta oli tullut hänelle hirveä peikko harmaine kasvoineen ja säkenesilmineen. Sillä häntä kauheasti pelotti, jos Anna mammalle kertoisi … nyt juuri häiden kynnyksellä.

Kaiken tämän tähden Lennart herra liikkui hyvin paljon ulkona pitkissä kiiltovarsisaappaissa koira paria taluttaen jäykkänä ja juhlallisena.

Sillä parin päivän takaa saapuisi morsian Ruotsista.

— Miksi sentään mamma Annan veti hänen vaivakseen…!

Lennart tuskin uskalsi kotiinsa syömään tulla.

Kerran huusi konsulinna Lennart-herran saliin. Hänen pitäisi laittaa salin kruunun kristalleja. Anna oli valmiina tukemaan portaita, joiden päälle nuori herra nousisi. Lennart vitkasteli tuloaan. Konsulinna huusi uudelleen.

Nyt tuli Lennart. Mutta hän oli hirveän hämillään noustessaan Annan tukemille tikapuille.

Sillä miksi se mamma niin katsoi häntä ja sitte Annaa?

Annakin oli tulipunainen. Konsulinna yskähti ja kääntyi poispäin.
Häntäkin vaivasi asema.

Mutta Lennart oli pudota tikapuilta.

Anna sentään nautti miljoonamiehen hölmöydestä. Köyhänkin naisen poljettu veri maksaa kuitenkin jotain … tekeepä miljoonamiehestäkin naurettavan hölmön oman äitinsä nenän edessä…

— Ostapa kullallasi entinen varmuutesi, jos saat… Pojan, vaikka miljoonamiehen poika, täytyy minua hävetä! Niin paljon maksaa köyhänkin naisen poljettu veri…

Anna tunsi nyt itsensä verrattoman korkeammalla olevaksi kuin tuo miljoonamies tuossa, joka hänen tähtensä vapisi.

Jos Anna olisi kehdannut, niin hän olisi säälitellyt poika-parkaa.

* * * * *

Häät pidettiin, loistavat, suuret häät. Annakin unohti Akilleen ja eli tuokion humussa. Tukka poltettuna, posket ja kulmakarvat maalattuina, kasvojen pinta hienossa puuderissa ja vartalo tiukkaan kureliiviin puristettuna oli hän mustassa vaatteuksessaan todellakin "nätti".

Aarne-pastorikin suvaitsi hänelle hymyillä, kun hänet eteisessä kohtasi.

Mutta aina kun Anna meni tarjoamaan morsiamelle, tuntui hänen suonissaan polttavan eivätkä jalat olleet aivan varmat. Hän pelkäsi pudottavansa tarjottimet ja rikkovansa huoneen rauhan. Mutta kaikki kuitenkin meni onnellisesti.

Morsian oli nuori ja viehkeä. Hän oli vielä puoleksi lapsi. Häntäkö Anna voisi kadehtia? Ei ollenkaan. Päinvastoin häntä säälitti raukka. Sillä Lennart oli Annan silmissä muuttunut olennoksi, jonka takin liepeetkin lemusivat halpamaisuutta. Siellä hän kyllä salissa keikaili morsiamensa rinnalla, mutta kohta jäätyi ja kalpeni, kun Anna häntä lähestyi.

Ja olihan koko miljoonamiehen onni ja kunnia tänä iltana Annan kädessä. Jollakin sanalla, muutamalla käden liikkeellä Anna olisi voinut hänet murskata. Se oli hän — Anna — joka olikin illan kuningatar. Jos hän suvaitsi, niin kaikki meni hyvästi ja komeasti. Mutta jos hän ei suvainnut, niin komeus ja korska muuttui kaikki nieleväksi häpeäksi, kyyneleiksi … kyyneleiksi…

Niin paljon arvoa on köyhänkin naisen poljetulla verellä. Silläkin on hintansa, joka joskus voi pidellä miljoonia keveästi kuin paperileijaa…

Nyt juuri tänä iltana hän voisi kiristää tuolta mieheltä tuhansia … kymmeniä tuhansia…

Ja silloin se julmasti saisi huomata, että köyhänkin naisen poljettu veri maksaa enemmän kuin makeispussin…

Hän ei itse tahdo kostaa… Kostakoon Jumala…! Mutta hääillan loiston ohjat … ne ovat hänen kädessään…

Hän säälii lurjusta ja tyytyy siihen, että se kaikessa komeudessaan omana hääiltanaan kalpenee hänen edessään…

Kalvetkoon katala! Konsulinnan tähden hän — Anna — sallii ilon loiskahdella, sallii soiton viehkeänä humista ja laulun läikkyä, sallii hääkansan nauttia ja nauraa, sallii hääonnen, hääriemun kattoon kohota ja suurista avatuista kovin valaistuista ikkunoista kauas ympäristöön kieriä, sallii hän — petetty palkkapiika…! Mikä mahti köyhänkin naisen poljetulla verellä sopivana hetkenä käytettynä…!

Hän ei itse tahdo kostaa… Kostakoon Jumala!

* * * * *

Seuraavan aamupäivän nukkui Bergin herrasväki. Konsulinna virkistävästä unesta herättyään hymyili ja myhäili unen tähteet silmissään. Hän nautti emännän onnea, joka vast'ikään on loistavat pidot pitänyt ja niissä onnistunut täydellisesti.

Annalle oli konsulinna varsinkin hyvä ja jutteli hänelle erikoistapauksia eiliseltä illalta ja yöltä.

Sitte illalla kun kaikki alkoi olla jälleen laitettuna pitojen jäljistä, kääntyi hän kahvia juodessaan osaaottavasti puhumaan Annan tulevaisuudesta ja toimeentulosta. Neuvoja ja toimia useammanlaatuisia hän esitteli.

Yksi niistä Annaa erityisesti miellytti: hän voisi alkaa silittää herrasväen liinavaatteita. Kotonaan hän sitä tointa tehdä voisi ja samalla Akillesta hoitaa. Konsulinna lupasi hankkia hänelle työtä. Aina kun pitoja olisi, esittäisi hän Annaa muillekin rouville tarjoojaksi, Anna kun on tavattoman näppärä ja tottunut.

Vanhoja vaatteita ja muuta sellaista lupasi konsulinna Akilleelle.
Suuren pussin antoi hän Annalle makeisia mukaan ja poislähtiessä pisti
Annan kouraan viidenkymmenen markan setelin.

Anna katsoi häntä kummastuneena, mutta konsulinna vain myhäili:

— Annan vielä toistekin. Minä pidän Annista hyvin hyvää huolta.

Niin alkoikin Anna toimeentulokseen silittää vaatteita. Ja työtä hänellä oli yllin kyllin.

Joka toinen viikko toi Bergin Matti-renki konsulinnan lähettämänä ruokavaroja Annalle. Ensin ne lähetykset Annaa kiusasivat, että konsulinna tietää asian oikean laidan. Mutta kun konsulinna aina haastoi Annalle Matista muka Akilleen isänä, uskoi Anna, että pelkästä hyväntahtoisuudesta konsulinna tavaroita lähetti.

Aina viikon juorut kuletti Bergistä Matti myös Annalle käydessään. Muutenkin hän tahtoi Annaa lähennellä. Kertoi sitte kerran silmät täynnä suurta riemua, että konsulinna on luvannut hänelle kaksi tuhatta markkaa, jos hän naisi Annan.

— Näes! Sinä olet heille arka kohta. Mutta minä suostun ehtoon. Ja tietysti sinä samaten.

Anna pyysi Matin olemaan vaiti.

— Mitä? Et ymmärrä onneasi. Semmoinen rahasumma ja sitte pääset häpeästä. Eikä meitä konsulinna heittäisi pelkälle kahdelle tuhannelle, puhui Matti nokkelana.

— Mutta minä en myö rahasta itseäni! Ymmärtääkö Matti nyt?

— No mistä sinä olet itsesi myönyt?

Anna osotti Matille ovea.

— Anna on olevinaan liian hieno minulle, nauroi siihen Matti ja lähti.

Eikä hän enää palannut, ei yksin eikä tavaroiden kanssa.

Siitä Anna ymmärsi, että Matti todellakin oli konsulinnan urakkamies.
Ajoi konsulinnan asioita.

* * * * *

Vuoden takaa häistä synnytti Lennart Bergin nuori rouva tytön. Mutta kuoli itse synnytystuskiin.

— Se on taivaan kosto, sanoi Anna itselleen sen kuultuaan.

Pieni orpo jäi konsulinnan hoidettavaksi. Lennart osti itselleen uuden talon ja muutti sinne asumaan.

Meni vuosia, ett'ei Anna käynytkään Bergissä.

II LUKU.

Anna oli muuttanut uuteen asuntoon. Sillä hänen oli pitänyt suurempi huone saada, kun silitettäviä vaatteita niin paljon karttui. Jo kuudetta vuotta oli hän tätä hommaa pitänyt. Ja melkoisella menestyksellä.

Anna asui nyt toisessa päässä kaupunkia, rantapuolella, missä aava meri vastassa oli.

Ulkona — nyt oli lokakuun loppupäiviä — oli kuiva ja kylmän purema sää. Jäätyneet lehdet, joita varisi pihalla olevista puista, kovaa ja karua maata pitkin keveinä lentelivät. Kostea kuura peitti nurmikot ja kylmä oli ripotellut huudettaan katoille ja lankkuaidoille. Meri huokui raskaana tuolla ulompana ja läikytti särkyneen pintansa teräviä nystyröitä jääriittaan käyneiden rantojen kupeille. Vesi oli kovin alhaalla ja kivikkokarit paljaina paistoivat kylmän selän keskellä. Jäinen jähmeys vallitsi luonnossa, mutta Annan huoneessa oli lämmin kuin pussissa.

Anna hikipäissään silitteli vaatteita. Kuumista raudoista ja lämpenevästä uunista uhoi sellainen kuumuus, että hien pusersi hänen kasvoistaan.

Työtä tehdessään Anna muisteli eilistä päivää. Sillä eilen monen monen vuoden takaa oli Bergin konsulinna ajanut hänen luokseen kiireestä kantapäähän mustassa murhepuvussa. Itse konsuli oli kuollut. Ja hän oli taas tullut Annaa pyytämään heille. Taas oli Matti Kela kuskina. Ja taas oli pieni kuormallinen ruokatavaraa Annalle mukana. Nyt taas, niin monen vuoden takaa.

Ensi puheikseen oli konsulinna pyytänyt Annalta anteeksi, että hän oli unhottanut Annan. Konsulinna oli tuntenut omantunnon vaivoja Annan tähden.

Niin hän Annalle itse kertoi.

Kaikkea tätä nyt Anna muisteli, vaikka hänellä olikin kova kiire. Iltapäiväksi oli jouduttava laittajaksi muutamiin pienempiin häihin. Ja sitte huomenna mentävä valmistelemaan Bergiin suuria hautajaisia.

Annan kasvoilla näyttäytyi jo hienoja kypsymättömiä viivoja, jotka eivät olleet nuoruutta eivätkä kauneutta, vaan ennen aikojaan lakastuneen ihmisen tunnusmerkkejä.

Vielä toisinaan parempiin pitoihin lähtiessään pyyhkäisi Anna kaikessa hiljaisuudessa ihomaalia kasvoihinsa. Sillä hän salaa pelkäsi, että rouvat hänet hylkäävät, ell'ei hän ole "nätti".

Akilles leikitteli lattialla kiiltonappivaatteissa, jotka Anna oli saanut herrasväeltä. Nämä arkivaatteet olivat, nämä ja vielä muitakin, joita Anna oli lahjaksi saanut. Mutta pyhävaatteuksena oli samettipuku, jonka Anna oli itse laittanut. Ja sekös puki Akillesta! Hänen valkoinen hipiänsä mustan sametin rinnalla aivan loisteli.

Tuossa Akilles oli lattialla tinasotamiestensä kanssa. Järjesteli niitä riveihin, pitkittäin ja poikittain, hajoitti ne taas ja pani ne uuteen asentoon.

Mutta sekään asento ei häntä tyydyttänyt. Taas uudelleen ja uudelleen hän niitä otti ja pani. Näki että pojalla oli makua. Ja se kai oli perintöä äidiltä.

Mutta nyt teki hän vallankumouksen. Hän pisti kenraalin, jolle hän ei mielestään löytänyt sopivaa paikkaa, aivan pelkkien sotamiesten joukkoon! Ja se häntä nauratti. Nyt hän oli tyytyväinen. Nyt hän oli vaipunut leikkiinsä, puhellen hengettömille tinapalasille kuin jos ne olisivat olleet tajullisia.

Akilles oli nyt kuuden vuoden vanha. Hän oli sievä ja soma poika. Äidin kauneus Akilleessa loisteli.

Seinällä oli taulu, joka esitti pientä tyttölasta. Se kai piti olla enkeli, koska sillä olivat niin ihmeen ihanat kasvot ja kultakiehkurahiukset. Jostain herrastalosta oli Anna sen jo liiaksi käytettynä saanut. Ja se oli hänen huoneensa ainoa loistoesine. Sillä se oli öljyväritaulu kullatuissa puitteissa.

Tähän tauluun oli Akilles lapsellisella ihastuksella mieltynyt. Nytkin hän yht'äkkiä heitti tinasotamiehensä ja siirtyi katselemaan kuvaa.

— Ovatko, äiti, enkelit todella noin kauniita? kysyi hän.

— Jumalan enkelit ovat vielä kauniimpia, lapsikulta, vastasi äiti.

— Milloinkahan niitä saisi nähdä?

— Sitte kun kuolee.

— Minä tahtoisin kohta kuolla, että näkisin enkelin.

— Pienet lapset enkelit kuoltua kantavat taivaaseen.

— Kantaisivatkohan enkelit minutkin taivaaseen, jos nyt kuolisin?

— Kyllä varmaan.

— Voi, äiti, sehän olisi hauskaa! Minä kohta kuolen.

— Jumalan kädessä on, milloin ihminen kuolee. Et sinä voi kuolla, ennenkuin Jumala niin määrää.

— Sepä on ikävä. Kun tulen vanhaksi, niin enkelit hylkäävät minut.

— Eivät ne koskaan hylkää, kun pysyy ihminen vanhanakin Jumalan lapsena.

— Mutta miks'ei enkeleitä ole maailmassa?

— Ne eivät viihdy syntisessä maailmassa.

— Mutta onpa täällä mustia mörköjä. Ja minä, äiti, niitä pelkään. Ne ovat niin hirveitä.

— Lapsi-kulta! Rukoile tätä enkeliä suojaamaan sinua möröltä! Ja sinä rohkaistut.

Anna oli lähtöpuuhissa.

— Menetkö, äiti, taaskin pois ja jätät minut mörölle?

— Akilles-rukka! Äidin pitää mennä. Ja jättää Akilles. Voi miten se äidistä on julmaa jättää aina Akilles. Mutta huomenna pääset sinäkin mukaan, kun menen konsuli Bergille. Niin konsulinna pyysi. Pyysi moneen kertaan ottamaan sinut mukaan. Ole nyt hiljaan. Sitte huomenna menemme yhdessä.

Akilles ei ollut vielä koskaan käynyt Bergissä. Eikä paljon muuallakaan. Yksinään neljän seinän sisällä hän sai olla, kun äiti oli poissa. Yksinäisyydessä oli lapsen sieluelämä erikoisemmaksi kehittynyt. Elämä moninaisine ilmiöineen oli hänelle uppo-outo. Kun aurinko paistoi ja päivän valo merellä rakennuksen etupuolella laineilla kimmelsi, syventyi hän sitä katsomaan ja puhelemaan Jumalalle kahden kesken. Silloin hänen oli niin hyvä olla. Tai kun meri tumman sinervänä sileänä kuin maidon pinta väriloisteisessa suvi-illassa lepäsi, katseli sitä Akilles, kummeksien sen laajuutta ja lakeutta. Hän kuvitteli sen pitkäksi … pitkäksi … joka ei koskaan lopu. Ja sen takana taivaan rannalla asui Jumala enkeleineen. Siellä se oli taivas. Sillä sinne aurinkokin nukkui. Siellä vielä iltarusko kuumotti, kun jo huoneen loukosta mörköjä nousi.

Sillä huoneen porstuasopukka oli pahojen mörköjen asuntopaikka. Kun Jumala enkeleineen taivaassa hämärään peittyi, niin silloin möröt valveutuivat. Ja lähtivät liikkeelle sopukastaan. Pimeässä ne elivät ja pelottelivat.

Päivisin hänen yksinään ollessaan oli meri hänen ainoa seuransa. Sinne hän katsoa tuijotti, katseli kaikki sen eri vivahdukset ja ymmärsi, että se on suuri ja mahtava. Jumalan mahtavuutta hän juuri käsitti merenä.

Mutta pimeänä aikana hän pahasti pelkäsi mörköjä. Anna yksinkertaisuudessaan oli niillä Akillesta pelotellut, kun Akilles oli tottelematon. Mutta niistä kasvoikin lapsen mielikuvituksessa hirveät olennot: mustat, tassuttelevat, hiljaan kuiskailevat pahat henget hirveän suurine kourineen, jotka ulottuivat kaikkialle kamarissa.

Vain ne kaksi eri puolta elämää Akilles tunsi. Toisaalla meren, auringon, Jumalan ja enkelien maailman valon aikana; toisaalla mustien mörköjen maailman pimeänä aikana.

Kun Anna lähti, pani Akilles kätensä ristiin kuvan alla ja rukoili enkeliä suojaamaan itseään möröiltä.

Kuva loi suuret silmänsä Akilleen silmiin luottavasti. Niin se
Akilleesta näytti.

Akilles tyyntyi.

— Huomenna minäkin pääsen mukaan! Leikki ei enää Akillesta huvittanut äidin lähdettyä. Hänellä oli paha mieli. Hänellä oli ikävä. Hän katsoi enkeliin. Ja se katsoi häneen luottavasti.

Akilles kiipesi tuolille pöydän viereen oikein nähdäkseen ulos. Hän jäi istumaan tuolille ja katsomaan. Tuolla etäällä jo äiti meni. Nyt se hävisi kokonaan näkyvistä.

— Mutta huomenna minäkin pääsen mukaan!

Hän taas katsoi enkelityttöön. Mutta nyt siellä ulkona alkoi niin kovasti tuulla. Rikat ja roskat tuuli pani hyppimään vinhaa piiritanssia. Tempasi lankkuporttia lujasti ja sitte: läiskis! Taas uudelleen. Tuuli oikein repimällä repi paksua taivasta. Se ulvoi rakennuksen kattolaudoissa ja aina sekaan tärisytti huoneen ikkunain lasiruutuja. Kattopiippuja käytti tuuli huiluinaan. Niistä lähti yksiääninen: huuu — iiii!

Se oli myöhäisen syksyn pyörremyrskyä.

Akilles silmäsi turvattomasti ympärilleen, sillä häntä pelotti.

— Nyt se mörkö taas tulee! Mene pois ruma mörkö! Pakene pois ruma mörkö! Enkeli! Enkeli! huuteli Akilles, kun huoneen sopukkaan silmäsi.

Sieltä loukosta nousee pimeä aave, tassuttelee häntä kohti. Se on yön musta peikko, joka häntä vaanii. Enkelityttökin on sen vallassa.

— Tulee! Tulee!

Nyt se kätensä kaulaan iskee ja silmät peittää. Ei näe mitään. Sen syli on musta…!

— Enkeli! Enkeli! huutaa Akilles ja itkee. Hän heittäytyy vatsalleen vuoteelle itkemään.

Niin hän aina mörköä pakenee. Ja siihen hän nukkuu.

Se on illan pimeys, joka huoneeseen laskeutuu. Mutta valotta Akilles sen helmassa saa vaikeroida.

Näin hän on saanut alkaa monta, monta yötään. Näin yksinäisyydessä itkien ja valittaen, näin mörköä peläten ja vavisten… — —

Mutta nukkuessaan näkee Akilles unta enkelitytöstä. Se on sittekin kuullut hänen rukouksensa ja pelastanut mörön kynsistä…

Enkelityttö tulee hänen luokseen kädet ojennettuina. Taluttaa hänet suureen loistavaan huoneeseen. Meri ympärillä auringossa hohtaa. Laineet lipittävät. Pienten aaltojen nystyrät kultaa juovat.

Veden takana sali avartuu. Se on taivas. Siellä he rupeavat leikkimään ja laulamaan. Enkelitytön timanttisilmät loistavat kuin syysillan tähdet. Ja on niin huikaisevan valoisaa koko ympäristössä.

Täällä Akilles itsekin muuttuu enkeliksi. Hän saa siivet lumivalkeat. Ja sekoittuu suureen parveen kirkkaita olennoita, joilla on hohtava asu- ja kasvoilla auringon väike.

Se oli ihana uni!

Kun Akilles heräsi, oli jo selvä aamu. Äiti tarjosi hänelle kahvia.

Ja enkelityttö taulusta taas hymyili hänelle.

Akilles kertoi äidille olleensa taivaassa. Äiti nauroi.

— Taivaaseen pääsee, vaikka ei olekkaan kuollut, huomautti Akilles äidille.

— Pääsee unessa käymään, vastasi äiti hymyten.

Akilleskin nauroi ja ihaili kaunista enkelityttöä taululla.

— Joskus toistekin viepi se minut taivaaseen, puhui Akilles osottaen taululle enkelityttöä.

Näin paljon nautintoa Akilleelle — köyhän lapselle — tarjosi tuo herrasväen luotaan viskaama taulupaha.

III LUKU.

Tänä päivänä jo aamusta lähti Anna valmistamaan hautajaisia Bergiin. Nyt hän taas sinne menisi niin monen vuoden takaa. Bergin kivitalo oli keskellä kaupunkia. Se oli kaksikerroksinen, aivan koruton ulkopuolelta. Ainoastaan kulmassa oli toisen kerroksen; kohdalla parveke. Mutta siltäkin oli näköala ahdas. Ei merkkiäkään mistään erityisestä taideaistista siinä näkynyt. Se oli kauppasaksan koti eikä mitään muuta. Kaikessa näkyi taideälyn puute. Ja kuitenkin se oli yksi kaupungin kovin harvoista kivitaloista tämä miljoonamiehen älytön luomus.

Sunnuntai-asuun oli Anna Akilleen pukenut, kun vei hänet herrasväen pariin. Tultuaan perille asetti Anna pojan istumaan kyökin sohvalle. Ja siinä Akilles istua kökötti äitinsä saaliin kiedottuna ja silmäili ympärilleen. Suuressa kyökissä olikin kotvaksi aikaa katselemista. Elämä siellä kulki tavallista arkipäiväistä menoaan. Kuoleman vaikutus ei ulottunut tänne kyökkiin asti. Suru oli ikäänkuin pysähtynyt ruokasalin ja kyökin kynnykselle. Piiat, joita oli kolme kappaletta, nauroivat ja nauskivat.

Konsulinna tuli kyökkiin.

— Ja Anni nyt jo täällä! huudahti konsulinna Annan nähdessään.

— Hyvää huomenta, rouva konsulinna!

Anna niiasi ja myhäili. Konsulinna silitti Akilleen päätä ja pisti leivoksen pojan käteen.

Sitte vei konsulinna Annan ruokasaliin. Ja sinne Anna jäi.

Akilleesta ei enää kukaan välittänyt. Siinä kyökin sohvan kulmalla hän kökötti kuin joutilas vaatekasa kaikkien unohtamana. Mutta hän tyytyi asemaansa ja istui äänetönnä.

Loukosta kohosi suuri musta villakoira. Siellä se oli nukkunut muutaman astian takana, niin ettei Akilles ollut sitä huomannutkaan. Nyt se venytteli, kynsiskeli itseään ja venytteli. Lähti sitte tulemaan Akillesta kohti. Mutta sepä nosti Akilleen sydämen kurkkuun. Hän parkui, että seinät vastailivat.

Konsulinna ja Anna syöksyivät katsomaan. Ja he veivät Akilleenkin ruokasaliin.

Mutta siellä tapahtui Akilleelle yllätys.

Sillä hänen edessään tuossa ihka elävänä seisoi salin lattialla enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta.

Niin juuri enkelityttö sieltä kodin kuvataulusta…!

Akilles ujoili ja arkaili. Hän supatti äidilleen:

— Äiti! Se on enkeli meidän taulusta … tuo tyttö!

Anna helähti nauramaan.

— Ei rouva konsulinna arvaa!

— Niin mitä? kysyi konsulinna.

— Että pikku Ella on enkeli. Niin Akilles sanoo.

Anna selitti perinpohjin konsulinnalle Akilleen arvelun.

— Niin hienosti ja kauniisti osaa poika ajatella! huudahti konsulinna.

Ja hymyili hyvin herttaisesti Akilleelle.

— Niin hienosti…! Niin hienosti…!

Konsulinna edelleen huudahteli. Konsuli kuolinvuoteellaan oli myös puhunut pikku Ellasta hyvänä enkelinä. Sillä Ella oli ollut jäykän, ylpeän konsulin silmäterä, konsulin, joka oli juhlallinen kuin kuvapatsas ja niin ankara … niin ankara.

Kummasti nyt Akilles lapsellisuudellaan kosketti konsulinnan hellään kohtaan. Hänellä melkein tulivat vedet silmiin. Mutta silti hänen täytyi Akilleelle hymyillä … hänen, jonka aviopuoliso ruumiina maan päällä lepäsi…

Sillä konsulikin olisi hymyillyt tuolle lapselliselle illusionille.
Hänestäkin se olisi ollut niin kaunista.

— Ne lapset! Ne lapset!

Konsulinna kuletti enkelin Akilleen tykö. Mutta Akilles hämmästyksestä peräytyi.

— Se on meidän pikku Ella, hyvä Akilles, lausui konsulinna.

— Onko se sitte se, joka on meidän taulussa? kysyi Akilles rohkeasti.

— Eikö liene, nauroi Anna.

— Minä olen ollut sen kanssa taivaassa leikkimässä, jatkoi Akilles.

— Ja nyt saat sen kanssa leikkiä maan päällä, puhui konsulinna nauraen.

— Onpahan sitte, äiti, enkeleitä maankin päällä, huomautti Akilles.

— On tällaisia enkeleitä, vastasi Anna.

Pikku Ella oli Lennart Bergin tyttö. Se tyttö, jota synnyttäessään nuori äiti ikuiseen uneen nukahti. Siitä lähtien se oli ollut konsulinnan hoidettavana.

Herra Lennart itse oli jo toisissa naimisissa ja isänä toisillekin lapsille. Ellasta hän oli jotenkin vieraantunut.

Pikku Ella mustassa leningissä timanttikirkkaine silmineen ja pitkine vaaleine hiuksineen ihastutti Akillesta kuin se kodin kuvataulu. Ja vielä paljon enemmän. Sillä tämä enkeli liikkui, puhui ja nyt tuli antamaan hänelle kättä.

Akilles riemuitsi. Hän tarttui Ellan käteen. Ja nyt he käsi kädessä kulkivat huoneessa.

Konsulinna ja Anna nauttivat lasten tutustumisesta. Akilles oli yhdellä kerralla kokonaan voittanut konsulinnan suosion.

— Niin reipas ja rohkea! ihasteli konsulinna.

Ja Akilles! Hän oli onnellinen. Sillä hän oli tavannut enkelin maan päällä. Hänen silmänsä loistivat. Hän keveästi kosketti Ellan vaaleita kiharoita ja ihaili nauharosettia tytön päälaella. Hän katsoi Ellaa kuin kauan ikävöityä olentoa.

Juuri tämä sama oli se enkelityttö, jonka kanssa hän taivaassa leikki. Silloin kuin laineilla oli kultainen karva ja kaikki oli suurta ja pyhää.

Akilles nauroi ja käsitteli Ellan suurta posliinipäistä vauvaa. Ella oli touhussaan, kun sai niin suurta osanottavaisuutta Akilleen puolelta. Hän yhä enemmän selittämään innostui. Ja lopuksi raastoi esille suuren puuhevosenkin. Sekös oli Akilleesta soma kapine! Voi sentään! Ollapa hänellä itsellään tällainen hevonen…!

Sen kuuli konsulinna ja lupasi hevosen Akilleelle.

Tämä oli riemun päivä pojalle. Se kaunis uni oli nyt muuttunut todeksi.

Kun Ella ja Akilles olivat aikansa leikkineet, siirtyivät he katsomaan, miten piiat huuhtoivat ison salin lattiaa.

Kaikki taulut, huonekalut ja kruunut olivat verhotut ja maalattu lattia loisti märkänä vedestä. Mutta pian komennettiin välinen ovi kiinni, sillä ruokasaliin ei saanut päästää tomua.

Piti keksiä uusia leikkejä. Ja kyllä niitä Ella osasi. Akilleen tarvitsi vain niin tehdä kuin Ella käski.

Näin kului päivä iltaansa. Ja tämä päivä oli ensimäinen talvipäivä, sillä maa oli kokonaan valkoseen peittynyt.

Hämärä tuli ja silloin kohta tulet sytytettiin. Akilles teki sen huomion, ettei täällä ollutkaan mörköä. Hän oli vetäytynyt kyökkiin, sillä Ella oli viety jo nukkumaan. Hän istui kyökissä sohvalla ja häntä nukutti.

Äitiä ei ollenkaan näkynyt. Kun hän siinä istui, painuivat silmät kiinni ja pää nattelosti hervahti alas.

Akilles nukkui.

IV LUKU.

Hautajaisten seuraavana päivänä sanoi konsulinna Annalle:

— Nyt konsulin muistoksi tarjoan minä Annille kodin meillä. Kartanon perällä on leipomo- ja pesutuparakennus. Anni muuttaa asumaan sinne. Minä pyytämällä pyydän, että Anni muuttaa asumaan sinne. Siellä voi Anni vaatteita silittää ja elää niinkuin tähänkin asti. Maksutta Anni sen saisi. Ja polttopuut myös meiltä.

Ah! Sellaista hyvää ei Anna ollut osannut odottaakaan.

Anna silmät ilosta loistavina katsoi leipomoa pihan perällä. Se oli uusi, oli kookas, oli uudenaikainen, oli maalattu. Ja suuret lasi-ikkunat!

Se olisi nyt hänen kotinsa! Kylmänä talvipäivänä saisi olla leipomon pehmoisessa lämpimässä…

Anna kiitteli ja niiaili.

Mutta tästä päivästä alkaen tuli Anna sellaiseksi suosikiksi konsulinnalle, jollainen tavallisesti on jokaisella rikkaalla rouvalla, mikä huolehtii kuolemattomasta sielustaan. Sillä konsulin kuoleman jälkeen tuli rouva uskonnolliseksi. Pappeja kävi hänen luonaan vieraisilla. Köyhäinhuoneelle ja orpolasten kotiin hän usein ruokavaroja lähetti.

Niin muutti Anna Bergin leipomoon. Annasta tuli pian kaikkien muidenkin rouvien suosikki, jotka kävivät Bergissä. Sillä konsulinna ei unohtanut puhua heille Annasta. Kertoi, kuinka se on uuttera. Ja lapsensa aina niin siististi pukee ja itse puhtaissa kulkee.

Akilleen enkeli-historian muisti konsulinna myös rouville kertoa osotteena Akilleen hienosta mielikuvituksesta. Ja kaikki aina huudahtivat siihen:

— Oi miten kaunista!

Kahvipusseja, sokuriharkkoja, ryynejä, siirappipulloja kantoivat piiat Annalle rouvien lähettäminä. Sillä rouvat olivat ihastuneita Annan hienosta pojasta.

Anna muisti aina käydä kiittämässä ruotsiksi rouville. Ja silloin hän aina huudahti:

— Oi miten herrasväki on minulle hyvä!

Molemminpuoliset sympatiat vain kasvoivat.

Akilles oli kuin lumoutunut uudesta asemastaan.

Ella oli enkeli. Bergin ruokasali oli taivas. Ja päivät päästään oli vain leikkiä, laulua, soittoa.

Akilles ei kaivannut mitään muuta kuin — merta! Meri oli hänen lapsen sieluunsa kiinni kasvanut. Sillä niin monta vuotta yksinäisyydessä se oli ollut hänen ainoa toverinsa. Sitä hän oli äidin huoneen ikkunasta katsellut, ihaillut, silloin kuin kaikki muu hänen ympärillään oli yksitoikkoista ja ikävää.

Mutta näistä ikkunoista ei nähnyt ollenkaan vettä … sitä rakasta vettä.

Ellaa ruvettiin talossa leikillä enkeliksi kutsumaan. Konsulinnasta oli se niin kaunista…

— Ella olisi Akilleen hyvä enkeli…

Siinä ajatuksessa oli konsulinnasta hienoa runollisuutta, oli hurmaavaa sopusointua.

— Jos ne sentään ovat sisar ja veli…! Niin täyttäkööt toisiaan!

* * * * *

Näin kuluivat Akilleen ensi kuukaudet Bergissä. Sitte tuli vielä vapaampaa.

Muutamana päivänä huomasi Akilles toisen pienen pojan vastaisen talon portilla. Se vaani siinä jotain lymyten. Nyt se nousi kuin kissa piilostaan ja viskasi kivellä häntä. Kivi sinkoili Akilleen ympärillä, joka juoksi pakoon Bergin sisäpihaan.

Mutta tapaus oli niin jännittävä, että Akilleen täytyi mennä uudelleen portille katsomaan kivittäjäänsä.

Taas se viskasi häntä kivellä ja taas pakeni Akilles.

Seurasi vielä sama meno kolmas kerta.

Sitte tuli outo poika Akilleen luo, otti häntä kädestä ja sanoi:

— Sinä et olekkaan katurakki?

— Mikä se on? kysyi Akilles.

— Ne ovat huonosti puettuja, likaisia poikia, joita minä viskaan kivellä. Ja kun kivi sattuu heihin ja he itkevät, nauran minä. Se on niin hauskaa!

— Mutta kivihän käypi kipeälle!

— Niin se pitääkin käydä! Ei se ole synti niitä kivittää. Ne kivittävät takaisin. Ja ne ovat huonoin ihmisten lapsia.

— Etkö sinä enää viskaa minua kivellä? kysyi Akilles.

— En, kun rupeat minun kanssani yhdessä kivittämään katurakkeja. Tule tänne meidän portille!

Akilles meni. Toveri oli vastapäätä asuvan kauppaneuvos Fellmanin poika. Ja nimi oli Jori.

Näin alkoi Akilleelle uusi hauska tuttavuus. Jori ja Akilles vaanivat sitte yhdessä kivi kädessä "katurakkeja".

Sattui sitte kerran Jorin heittämä kivi muutamaan ryysyiseen raukkaan. Se oli ensi kerta Akilleen nähden. Tuo poika, jota lyötiin, ontui ja huusi hirveästi.

Mutta Jori nauroi, riemusta hyppeli ja nauroi. Akilles arkana vetäytyi pois. Ja kärsi.

— Sille pojalle kävi niin kipeästi, huomautti Akilles Jorille.

— Niin se pitääkin. Ja nyt me otamme karamelleja.

Jori tarjosi konfekteja Akilleelle, mutta Akilles ei huolinut.

Akilles lähti pois. Sillä hänen korvissaan soi vielä poikarukan huuto.

Mutta Jori jäi paikalle vaanimaan.

Työmiehen pikku tyttö kuletti isälleen työpaikalle kahvia siitä ohi. Jori hyppäsi kuin kissa piilostaan, meni tytön kimppuun ja suuteli tyttöä. Se tyttö oli Alatalon Kaisu.

Tyttö itki. Mutta Jori suuteli toisen … kolmannen kerran. Sen vielä
Akilles näki ja ymmärsi hävetä.

Jori oli Akillesta pari vuotta vanhempi.

Akilles kertoi Ellalle Jorista.

— Jori on paha poika, vakuutti Ella Akilleelle.

Tästä puoleen Akilles karttoi Joria.

Annaa nimitti Jori niin rumalla nimellä, että Anna kiukusta punastui.

Bergin ruokasalissa liikkui Akilles jo kuin kotonaan. Ja väliin meni isoon saliinkin. Mutta sieltä Lotti-neiti, talon täysi-ikäinen tytär, häntä pois ohjasi.

* * * * *

Anna asui jo toista vuotta Bergissä. Akilles pitäisi saada lukemaan.

Anna puhkasi huolensa konsulinnalle. Se otti heti asian vakavalta kannalta.

— Ymmärtäähän Akilles ruotsia?

— Juu, vastasi Anna.

— Sitte saa Akilles alkaa opetella Ellan kanssa. Ellalle tulee guvernantti ensi kuun alussa.

— Rouva konsulinna on minulle aina niin hyvä. Mutta mahtaneekohan se guvernantti — Anna koetti ääntää sanan huikaisevan hienosti — ruveta Akillesta opettamaan?

— Juu. Kyllä hän. Kun minä pyydän, niin kyllä hän. Se on merikapteeni
Engman-vainajan tytär.

Anna kiitteli. Ja kiitteli.

— Oi miten herrasväki on minulle hyvä!

— Kun Akilles on niin siisti ja hieno ja kaunis lapsi, niin annamme hänen opetella ruotsiksi, puhui konsulinna.

Ainoa työ, mitä Akilles toimitti ja mikä oli hänen erikoisvirkansa konsulinnan käskystä, oli ruohon nyhtäminen sekä kivitetyltä katukäytävältä talon kohdalta että pihassa olevasta pienestä puutarhasta. Jälkimäisessä oli piika apuna. Ja siellä puutarhassa oli varjoisaa, oli pieni huvimaja, oli suuri kimalteleva läkkipallo patsaan nenässä keskellä ja sitte marjapensaita ja monellaista muuta suuhun pantavaa. Se työ siellä oli hauskaa.

Mutta kivitetyllä katukäytävällä? Hyi! Taloa oli pitkälti, siis pitkälti myös työalaa. Siellä kadulla oli niin kuuma ja niin ikävä yksin olla. Entäs sitte niin turvatonta!

Siellä ollessaan Akilles toivotonna katseli talon seinällä olevaa suurta peltistä ulkomaan vaakunaa, sen maan, jonka edustaja konsuli-vainaja paikkakunnalla oli ollut ja joka siihen seinään oli unohtunut. Siinä oli pari leijonaa etukäpälät koholla ja jotain muuta käsittämätöntä. Ja korea se oli.

Akilles ei oikein ottanut uskoaksensa äitinsä puhetta, että hän saisi alkaa opetella lukemaan yhdessä Ellan kanssa Engmanin ryökinän johdolla.

Mutta kun Anna eräänä arki-aamuna otti esiin samettivaatteet ja puhtaan kaulustan, ymmärsi Akilles, että nyt se on se kauhea päivä esillä.

— Nyt, Akilles, koulu alkaa.

Se kuulosti pojasta pahalle. Hän pelkäsi aapista. Hän pelkäsi Engmanin ryökinää. Sillä se olisi ilkeä hänelle kuten Lottikin. Niin kuvitteli Akilles.

Kun Akilles oli pesty, pää sileäksi kammattu, vaatteet napitetut ja kengät jalkoihin asetetut, oli hän valmis guvernantin eteen vietäväksi.

Mutta pojasta itsestään oli tämä jotain raskasta, jotain painavaa, jotain painustavaa. Puku tuntui kankealta. Jalkoja poltti kengissä kuumana kesäaamuna. Musta vaatteus imi kaiken auringon lämmön sisäänsä, niin että ruumis hiostui. Ja sitte piti olla niin siivosti, ett'eivät pukimet ryvöttyisi. Niin että hyi!

— Nyt se neiti Engman tuli!

Akilles näki sen pirtin ikkunasta ja ilmoitti äidillekin. Pääkäytävästä se sisälle meni, josta Akilles ei vielä koskaan ollut uskaltanut mennä. Ja sillä oli punainen päivänvarjo ja hienot solkikengät.

Akillesta pelotti.

Anna lähti pojan kanssa ja meni tavan mukaan sisälle kyökin ovesta.

Sisällä salissa olivat konsulinna ja neiti puhelussa. Rouva antoi neidille vähäisiä viittauksia Ellan luonteesta.

Sitte hän huusi Ellan siihen. Neiti alkoi tehdä lähempää tuttavuutta tytön kanssa. Hän nosti hänet syliinsä ja suuteli häntä, nauroi ja lauloi. Teki sitte liverrellen kierroksen huoneen lattialla Ellan kanssa polkka-askelilla, joihin Ella sotkeusi. Ja käski Ellan puhutella itseään "tant-Noraksi".

Konsulinna lähti kyökkiin katsomaan, eikö kahvi olisi valmista tarjottavaksi neidille. Siellä tapasi hän Annan ja Akilleen.

— Jahah! Täällä on Anna. Ja Akilles noin nättinä! Herranen aika, Akilles, kun sinä olet makea kuin sokuripalanen. Mainion korea! Akilles tulee saliin!

Anna työnsi menemään poikaa, joka vienosti vapisi.

— Täällä olisi myös muuan oppilas, puhui konsulinna hymyillen neidille.

— Ai! Siellähän kaunis poika on! huudahti neiti.

Ja hän ihastuksesta löi käsiään yhteen. Musta sametti puki silmää hyväilevästi Akilleen valkoista ihoa ja kiharainen tukka oli sievästi kammattu. Ujouden tuoma puna oli poskilla aivan hurmaava.

— Hän on meidän kartanopirtissämme asuvan vaimon poika. Ja nimi
Akilles Tuira.

Konsulinna tunsi itsensä hiukan vaivatuksi.

— Oh! lausui neiti ja nyrpisti nenäänsä.

— Akilles! Tervehdi neitiä!

Akilles löi kantapäänsä yhteen ja kumarsi syvään niinkuin Anna oli opettanut.

— Luulisi herrasväen lapseksi, huomautti neiti merkitsevästi.

Konsulinna kääntyi poispäin ja punastui.

— Ei kai hän minun oppilaakseni tule? Rouva konsulinna laskee leikkiä…

— Kyllä, jos neiti suostuu. Hän ymmärtää ruotsia. Minä lupasin hänen äidilleen neidin opettajaksi.

— Hm. Vai niin.

— Mutta tuleeko neidille liiaksi vaivaa?

Konsulinna toimitti lapset huoneen toiseen päähän. Ella talutti
Akilleen kädestä sinne. Ja yhdessä he alkoivat rakentaa puupalikoista
Noan arkkia.

— Ei mitenkään, kun rouva konsulinna niin tahtoo… Mutta onkohan se
Ellalle sopivaa…? Rouva konsulinna ymmärtää minua…

— Ella on Akilleen hyvä enkeli…

Konsulinna jutteli nyt juurta jaksaen neidille enkeli-tarinan.

— Oi miten kaunista! huudahti neitikin.

— Pojalla on hieno runollinen fantasia, huomautti konsulinna lopuksi.

— Ylen hieno! myönsi neiti.

Ja se enkeli-tarina sovitti paljon Akillesta neidin silmissä.

* * * * *

Loppukesän koulutti neiti Engman Ellaa ja Akillesta Bergissä.

Nyt oli tullut jo syksy.

Aarne-pastori oli mennyt kihloihin Lotti-neidin kanssa. Sen tapauksen johdosta, sillä Aarne-pastori oli kaikkien kaupungin herrasnaisten lemmikki, oli konsulinna luvannut sydämessään tehdä jonkun erikoisemman hyvän työn.

Mitä hän sitte tekisi? Sitä hän oli miettinyt monet iltayöt.

Sitte yht'äkkiä välähti hänen aivoissaan oiva tuuma: kustantaa Akilles kaupungin ruotsinkieliseen valmistavaan kouluun! Siinä koulussa oli kolme luokkaa ja sitä piti muuan papin leski parin sisarensa kanssa. Tyttöjä ja poikia, kaikki säätyläisten lapsia, siellä oli oppilaina ja käytyään tämän kurssin menivät pojat ruotsinkieliseen lyseoon ja tytöt ruotsinkieliseen tyttökouluun. Molemmat olivat kaupungissa.

Tätä valmistavaa koulua kutsuttiin "Vesterstrålen tanttein kouluksi".

Anna sai toimekseen ensi päivänä saattaa lapset koululle. Siellä niitä jo olikin herraslapsia koko parvi, jonka piiat olivat sinne ohjanneet.

Pojat olivat polvihousuissa, olivat nappikengissä, olivat samettijakuissa, olivat väljissä puseroissa leveine valkoisine nauhoineen. Tytöt taas lyhyissä hameissa jalat ahtaalle puristettuina punaisiin tai sinisiin tai mustiin sukkiin. Koko puku kuin vauvalla, joka vasta on lelukaupasta ostettu.

Tämä lauma oli punaposkista, oli ruusuhuulista, oli hienoihoista joukkoa. Huomasit siinä siemenen nousevaan vallasluokkaan.

Ja tähän parveen joutuisi nyt Akilles!

Anna oli hyvin arka. Voisiko Akilles täällä menestyä?

Mutta toiselta puolelta hänen mieltään hyvittikin, että tällaiseen seuraan pääsisi Akilles.

Voisiko Akilles menestyä? Siinä oli kipeä kohta.

Anna katsahti luottavasti Ellaan. Hänhän se on Akilleen hyvä enkeli.
Ollut jo kauan sitte. Niin olkoon täälläkin! Olkoon Akilleen suoja!
Sillä Akilles ilman Ellaa on sentään kovin outo tässä joukossa.

Tuossa keskilattialla johtajatarta odotettaessa isotteli jo ennen koulussa olleita poikia. He tarkastelivat pilkallisin silmin uusia tulokkaita ja kokivat saada niitä ujostelemaan.

Jori Fellman, joka myös jo ennestään oli koulussa, osotti kumppalilleen oikein sormellaan Akillesta. Ja sitte molemmat nauroivat.

Anna punastui, mutta Akilles häpesi. — Se Jori on sellainen rakki!

Ja Annan sisus kuohui. Hän asettui Ellan ja Akilleen kanssa aivan huoneen loukkoon odottamaan. Ja nyökäytteli ystävällisesti päätään tervehdykseksi piioille, joita hän tunsi.

Mutta kaikkien niidenkin silmät pysähtyivät Akilleeseen. Ikäänkuin olisivat kummastelleet:

— Tuleeko sekin tähän kouluun?

Anna hätääntyi. Akilles pyysi äitiään että lähdettäisiin pois. Mutta
Anna ei kuullut. Hän seisoi kuin kivettynyt loukossaan.