V LUKU.
Akilleella ei ollut laukkua niinkuin muilla tanttein koulussa kävijöillä. Niissä ne toiset kantoivat kirjansa, kynänsä ja muut pienet tarpeensa. Ellallakin se oli ja olikin oikein taideteollisuuskapine. Sen oli tehnyt Lotti-täti.
Akilles kärtti laukkua äidiltään. Mutta mistäpä äiti sen antoi? Niin sai Akilles kulkea laukutta. Mutta se oli pojasta pahaa. Ja hän itkeskeli siitä.
Viimein keksi äiti keinon. Hän sai konsulinnalta vanhan, karkeasta hamppuvaatteesta tehdyn kassin, jota oli käytetty torilla kaloja ostettaessa. Äiti ratkoi sen, puhdisti, leikkasi, ompeli kokoon uudelleen. Kaunis siitä ei tosin tullut, mutta ei aivan rumakaan. Muotopuoli oli hiukan ja kylkeen täytyi panna pienoinen paikka.
Mutta kun Akilles seuraavana aamuna Ellan ja lapsenpiian kanssa, joka joka kerta vei ja nouti Ellan, meni kouluun, oli hänelläkin laukku.
Lotti neiti oli makuukamarinsa ikkunassa puoleksi vielä alaalla olevan ikkunaverhon takana valkoisessa yöröijyssä, kun lapset kouluun menivät. Hänpä makeasti nauroi Akilleen laukulle.
Akilleen askeleissa oli tänä aamuna tavallista enemmän reippautta. Hänestä tuntui, että nyt on hänkin muiden tasalla, kun hänelläkin on laukku. Usein muisti poika sitä kupeelleen katsoa ja sen asemaa laitella.
Kun ne pojat siellä koulussa välitunneilla eivät olleet yhtään hänen kanssaan, paitsi muuan kykyrä Uuno Ström, joka istui hänen vieressään samassa pulpetissa ja oli köyhän käsityöläisen poika, oli Akilles kuvitellut, että sentähden ne eivät häntä huoli joukkoonsa, kun hänellä ei ole laukkua. Ja juuri siksi, niin juuri siksi Akilles nyt pani tuohon laukkuun niin suuren arvon, että se täytyi huomata ulkopuolellekin.
He tulivat koulukartanoon. Ovia ei vielä oltu avattu. Siellä pihalla odottivat lapset. Piika saattoi ainoastaan portille asti. Ja kääntyi siitä takaisin.
Kun Akilles pääsi muiden joukkoon, heitti hän taas laukkuunsa ylpeän katseen, jossa lapsellinen mielihyvä oli niin voimakas, että se veti lähellä olevien poikien huomion puoleensa, kun ne tuossa varttoivat sisäänpääsyä. Oli siinä Jori Fellman ja muita toisenluokkalaisia.
— Ka — laukku! huudahti Jori Fellman.
Samassa iski hän kiinni Akilleen laukkuun. Muut nauroivat.
Jori kiskoi Akilleelta laukkua. Akilles reutoi vastaan. Mutta Jori repäsi yht'äkkiä. Hihna katkesi. Akilleen kirjat ja kapineet lensivät laukusta kartanolle.
Jori pisti laukun päähänsä ja juoksi sen kanssa ympäri pihaa kieli suusta ulkona. Yleinen riemu ja nauru seurasi Joria.
Akilles tunsi, että nyt hänen piti tapella. Hänen pieni kalleutensa oli häneltä revitty ja häväisty. Hänen huulensa verestivät, hänen kasvoihinsa nousi synkkä suuttumus ja hän ampasi Jorin jälkeen. Hän rynnisti kovaan juoksuun, saavutti Jorin ja koko painollaan heittäytyi sen selkään. Jori lensi siimalleen ja hänen kasvonsa tahraantuivat multaan. Siihen hän jäi lepäämään Akilleen alle, joka häntä pieksi ja potki.
Meteli oli synnyttänyt hälinää. Johtajatar oli huomannut tapauksen lopun ikkunasta ja kasvot hehkuvina hän riensi ulos. Siellä tarttui hän tiukasti Akillesta tukasta ja puhui julmistuneena hänelle:
— Vai sinä täällä tällaisia esimerkkejä näytät muille lapsille ja pilaat ne!
Johtajatar työnsi edellään Akillesta kyökkiin. Siellä piika vitsoi pojan hänen käskystään.
Kun Akilles oli piesty, pakotettiin hän pyytämään Jorilta anteeksi. Sitte Jori sai mennä kotiinsa, hänellä kun vuosi nenä verta. Jorin mukana lähetti johtajatar Jorin mammalle kirjeen, jossa hän ivasi konsulinna Bergin "päähänpistoja", se kun "katulikaa" laittaa hänen kouluunsa.
Akilles erotetaan koulusta, oli kirjeen lopussa.
Muut lapset olivat jo luokassa. Akilleskin vietiin sinne. Kun hän tuli, tarjosi Ella hänelle kirjat, jotka Ella oli koonnut kartanolta. Samalla hän heitti Akilleeseen niin säälivän katseen, että se lämmitti Akillesta aina sydänpohjaan asti. Se oli toveri, se ainoa!
Johtajatar varoitti tapauksesta.
— Akilles on syytön, keskeytti Ella rohkeasti.
Johtajatar hämmästyi.
— Mitenkä niin, rakas Ella?
— Hän on syytön! uudisti Ella lujemmin.
Akilles katsoi Ellaa. Se oli paljon enempi kuin toveri.
— Kuka sitte on syypää? kysyi tantti.
— Jori.
— Miten hän?
— Hän ryösti Akilleen laukun.
— Entä sitte?
— Repi sitä. Ja Akilleen kirjat lensivät maahan.
— Missä se laukku nyt on?
Akilles jo rohkastui. Muuan poika iloinen irvistys naamassaan haki laukun eteisen loukosta, jonne sen pojat olivat potkineet.
Johtajatar nähtyään laukun ei voinut muuta kuin nauraa, niin se oli hassunkurinen hänestä.
Se Akillesta karvasteli, että tanttikin laski leikkiä hänen laukullaan.
Akilles meni, tempasi käsi vavisten ja itku kurkussa laukun tantin kädestä, juuri kun hän sitä pilkallisesti tutkien levitteli ja tarkasteli.
Samassa katosi poika ulos laukkuineen. Ja jätti jännittävään hämmästykseen sekä Vesterstrålen tantit että koko koulun.
— Sellainen poika! kirkasi johtajatar ja pyörtyi.
Ellakin lähti. Hän juoksi itkien Akilleen jäljestä.
Mutta Akilles meni jo kaukana.
Koulusta oli lähetetty Ellaa noutamaan. Ja yksi tunteista talutti takaisin itkevän tytön.
Johtajatar oli jo selvennyt.
— Miksi Ella sinne meni? kysyi johtajatar hajuvesipullo nenänsä alla.
— Minä olen Akilleen hyvä enkeli, vastasi Ella ja hänen silmänsä itkuisinakin leimahtivat.
Johtajatar muisti tuon enkeli-tarinan. Konsulinna oli sen hänelle monesti kertonut.
Mutta luokka nauroi Ellalle. Johtajatar komensi täyden hiljaisuuden. Sillä tuo enkeli-tarina oli harmillinen. Hän ei ollut ottanut sitä ollenkaan lukuun. Konsulinnan kanssa voisi olla tiukka edessä.
Mutta tapausta suurentaakseen antoi hän luvan koululle.
— Tantti ei nyt jaksa hyvin. Ja saatte luvan.
Johtajatar laahusti hajuvesineen huoneisiinsa. Mutta koulu lähti hajalle pelonalaisena.
— Mitä tästä tulisi? kuiskailtiin.
VI LUKU.
Akilleen iloisimpia olopaikkoja suviseen aikaan oli kaupungin sisäsatama. Siellä oli pieniä höyryveneitä, jotka luikkivat edestakaisin potkureillaan vettä porautellen ja höyryä koneestaan pihisten. Siellä oli myös jaaloja, jotka kuljettivat kaupunkiin halkoja, ja lastilotjia, joilla ulkosatamasta tavarat tuotiin kaupunkiin. Ranta oli täynnä kauppiasten tavaramakasiineja. Mutta uljaimpana niistä kohosi kaupungin tullihuone.
Suviseen aikaan kaupungin melkein koko liike keskittyi sisäsatamaan, joka oli pieni ja ahdas ja matala. Sekin oli vielä saarien ja luotojen täyttämä, niin että ainoastaan pienet alukset pääsivät kaupungin rantaan asti. Se oli todella onneton satama sellaisen vilkkaan merikaupungin satamaksi. Se olisikin kokonaan mataloitunut, ell'ei sitä olisi kaivettu ja kuopattu, perattu ja puhdistettu. Mutauslaitos siellä työskenteli suvet läpeensä, mutta satama mataloitui, mataloitui suuren joen alas kulettelemasta hiekasta.
Ulkosatama oli väljä merenselkä, niin väljä, että sinne olisi voinut ankkuroida laivoja sadottain.
Toisinaan niitä oli siellä puoli sataa.
Sisäsatama oli kaupungin poikain hauskimpia olopaikkoja kesäiseen aikaan. Sinne Akilles nytkin meni. Laukkunsa hän viskasi kaupungin ojaan.
Satamassa juuri odotti joukko merimiehiä arkkuineen isossa veneessä laivan kapteenia, mikä vielä viipyi kaupungilla.
Ihastuksella silmäili Akilles vanhaa tuttavaansa: vettä. Se varhaisimman lapsuuden paras toveri, se armas, rakas meri…
Oi miten sen näkeminen nyt virkisti! Ja siinä muiden merimiesten joukossa oli Bergin monivuotinen renkikin Matti Kela, se entinen Matti, joka Annaa oli kosinut. Välillä oli Matti ollut merillä ja taas viime vuonna renkinä Bergissä. Joten oli Akilleen kanssa hyvä tuttava.
Akilles meni Matin puheille.
— Tietääkö äitisi nyt sinua kaivata? kysyi Matti.
— Ei tiedä.
— Me mennään laivaan. Tule mukaan! Illalla pääset pois.
Matti sanoi sen vain koirankujeissaan.
— Ottaisitteko? kysyi Akilles innoissaan.
— Otamme.
— Oikein totta?
— Totta, totta. Tule tähän minun viereeni istumaan. Iltaan asti saat olla. Pääset höyryaluksella takaisin.
— Voi tulen kyllä!
Samassa saapui kapteeni. Matti kysyi kapteenilta luvan, saisiko poika tulla katsomaan laivaa.
— Onko se Kelan poika? kysyi kapteeni.
— Ei juuri minun.
— Kenen sitte?
— Sen miehen, jonka laivaa kapteeni kuljettaa, vastasi Matti ja nauroi.
Kapteenikin nauroi ja myöntyi. "Pallas", johon oltiin menossa, oli
Bergin kauppahuoneen laivoja.
— Kela pitää pojasta huolen!
Akilles otettiin veneeseen, joka lähti ulkosatamaan. Muutaman meriarkun päällä istui Akilles. Aamullinen suuttumus siinä kokonaan haihtui pois ja hän nautti olostaan. Nuo merimiehet olivat herrahtavampia kuin tavalliset työmiehet. Sinervää ulkomaan verkaa oli useimpien puku ja monella musta parta kaunisti ahavan ja päivän ruskottamia kasvoja.
Olipa matkaa soudettavana ulkosatamaan, missä laiva oli. Sisäsatamasta tultiin ensin kapeaan salmeen, minkä molemmin puolin oli laaja puutavaraliike ja oikealla rannalla suuri tervahovi, mikä oli kaupungin kuuluisuus, sekä höyrysaha, jonka omisti kauppaneuvos Fellman. Muuten oli sahoja ja tehdaslaitoksia useampia ympäristössä.
Kun oli pitkä salmi soudettu ja Akilles nähnyt niin paljon uutta sen molemmilla rannoilla, aukeni eteen rannaton meri. Jo salmen ulkosuussa oli meren makua. Laine jo siinä oli verkkaisempi ja laajempi, tuuli jo siinä tuntuvampi, ilma kosteampi ja hengittää tuoreempi.
— Meri! Meri! huudahti Akilles, kun suuri sininen vellova lakeus oli venheen keulan etupuolella.
Nyt hän näki meren silmästä silmään, sen suuren soman vesikentän, mitä hän ennen pienen kamarin ikkunasta yksinäisyydessä oli rakastanut. Se suuri kun oli ollut hänen ainoa toverinsa. Mutta silloin se kuitenkin oli ollut seurana noin niinkuin etempää. Se oli pitänyt häntä pikkaraista ulohtaampana itsestään kuin ylimys ja mahtava ikään. Mutta nyt se tempasi hänet suoraan syliinsä, se hengitti hänen otsaansa ja huokui hänen suuhunsa. Se suuri! Se suuri!
Tuota vettä oli niin kovin paljon. Ja vene hyppi ylös ja alas, ylös ja alas aalloilla.
Miehet soutivat. He eivät ymmärtäneet panna mitään huomiota meren käynnille. Yhtä kyytiä mentiin "Pallaksen" kylkeen.
Akilles näki laivoja … suuria … suuria laivoja!
Hän kapusi sydän lyöden Matti Kelan kiinni pitelemänä vaaralliset köysiraput laivan kupeella ja pääsi kannelle.
Täälläpä oli näkemistä. Akilles ihmetteli. Tunnin takaa hän jo kiipesi mastoon. Hän nousi ensimäiseen mastonliitokseen asti. Sydän takoi sieltä katsellessa ja ohimoissa kivisti.
Kas kuin se laiva oli soma kapine! Niin paljon nuoria, rautoja, purjeita … ja noin se siirteli itseään tuulen muassa ankkureissaan hiljalleen, mutta kuitenkin tuntuvasti!
Akillesta syötettiin ja kestittiin. Kapteeni antoi hänelle englantilaisia leivoksia … kahvetti ja piti hyvin hyvänä… — —
Laivan oli määrä lähteä iltapäivällä matkoilleen. — Minne asti? kysyi
Akilles.
— Sinne kauas, kauas, vastasi kapteeni ja viittasi kädellään hyvin etäälle.
Vastustamaton halu voitti Akilleen. Tämän päivän hän oli meren kanssa leikkinyt. Ja se lupasi paljon hauskaa. Hän ja meri kuuluvat yhteen…
— Kapteeni on hyvä ja ottaa minut mukaan, pyysi Akilles.
— Eihän toki!
— Juu, herra kapteeni.
— Mutta mitä sanoisi äiti?
— Niin … äiti…
Akilles jäi mietteisiinsä.
— Minä kirjoittaisin hänelle, vastasi hän sitte rohkeasti.
— Ei, hyvä lapsi. Se on mahdotonta. Ei me ryöstetä lasta äidiltään. Ja sinulle tulisi hirveän ikävä vielä.
Akilles alkoi itkeä. Sillä hän muisti tappelun koululla. Ja hän pelkäsi.
— Saat tulla niin pitkälle kuin "Kotka" meitä hinaa. Siinä höyryaluksessa pääset sitte pois.
Kapteeni meni. Kohta alettiin nostaa ankkureita. Silloin laulu ilmoille kajahti:
Meripoika se merta seilailee ja seilejänsä reivailee. Falerii, faleraa, falerallailee ja seilejänsä reivailee.
Italian ihanat immetkin
ne käyvät meripojan sylihin.
Falerii, faleraa, falerallailee
ne käyvät meripojan sylihin.
Englannin parhaissa tansseissa
niissä meripoika saa valsata.
Falerii, faleraa, falerallailee
niissä meripoika saa valsata.
Sen laulun oppi Akilles heti ulkoa. Sillä se laulu oli hänelle vereen menevä. Se laulu nosti hänen pienet aivonsa kuohuksiin. Siinä oli voimaa. Siinä oli reippautta. Siinä oli tuulta ja hänenkin pienelle sydämelleen tulta.
Akilles meni miesten joukkoon. Ja lauloi mukana. Oikein sydämensä pohjasta asti hän lauloi mukana.
Ja nyt lähdettiin!
Höyryalus veti vitkaan suurta laivaa, jonka perämaston iso purje ja pari halkaisijaa auttoi menoa. Raitis tuuli puhalteli. Meri kävi. Köydet ritisivät. Kuohu tohisi laivan keulassa.
Tuossa sivuutettiin ensimäinen majakka. Sellainen lankkutorni yksinäisen kallion laella. Vienoa savua leyhyi aluksesta laivaan, kierteli sen purjeissa hetken ja sitte haihtui.
Akilleesta tämä oli jumalallista menoa. Semmoista hauskaa, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan…
Yhä enemmän karttui purjeita laivaan. Vedet olivat jo väljemmät. Purjeet tuulta täynnä. Kävi kova suhina ja sohina purjeissa. Vesi keulan edessä korkeana vaahtona kuohui. Laiva kiiti kuin suuri kotka levitetyin siivin.
Jo heitettiin hinauskaapeli laivasta pois. Höyryalus jätätti itsensä laivan sivuun ja pysytteli siinä niin kauan, että sen perämies kävi lähtölasin juomassa kajuutassa.
Nyt pitäisi erota…
— Missä on Akilles? huusi Matti Kela.
Syntyi hämminki. Etsittiin poikaa. Ei löydetty.
Kapteeni jo kiivastui. Koko laivan väki komennettiin hakemaan poikaa.
Katsottiin ruumasta, merimiesten ruffista, etsittiin kajuutasta.
Viimein löysi kokki pojan kajuutasta sohvan alta ja veti hänet säärestä pois.
Akilles kirkui ja rukoili saada jäädä laivaan.
— Ne piiskaavat, hyvä kapteeni. Herra kapteeni antaa minun jäädä tänne…!
Akillesta ei kuunneltu. Hän heitettiin höyryalukseen. Poika itki. Häntä hirvitti palata kouluun sinne suureen, kauheaan kidutuslaitokseen.
Signaalilipuillaan laiva lausui hyvästin kotikaupungilleen.
Kahdenpuolinen voimakas hurraahuuto syntyi, kun laivat erosivat. Lakkeja heilutettiin. Huudettiin. Laulettiin. Punaisia merimiesnenäliinoja kieputeltiin.
Vielä välkkyi laivan peräpeilin kultaus. Sitte hävisi…
Akilles itki, itki. Sinne meni "Pallas." Sinne … sinne…
VII LUKU.
— Äiti! Äiti! Antakaa minun ruveta merimieheksi! rukoili Akilles äidiltään kotona.
Annalle oli kerrottu tapaus koululla. Omassa piirissään oli se herättänyt huomiota kaupungissa. Johtajatar oli käynyt konsulinnan luona. He olivat tulistuneet toisilleen. Kun johtajatar oli aikonut panna Akilleen pois koulusta, oli konsulinna ilmoittanut, että silloin eroaa Ella koulusta vapaaehtoisesti. Sillä Ella ei voi olla koulussa, jossa totuuskäsite siten sotketaan. Totuus- ja oikeuskäsite! oli konsulinna huudahtanut. Ja samalla voi koululta lakata kaupungin rahallinen kannatus, oli rouva Berg lopuksi jyrkästi sanonut.
— Ella on tantille totuuden paljastanut. Ja käyttäytynyt niin urhokkaasti sorrettua puolustaessaan, että minä tulin liikutetuksi sen kuultuani, puhui konsulinna.
— Mutta entäs kauppaneuvoksetar Fellman? kysyi johtajatar.
— Eufrosyne on sivistynyt ihminen. Ei hän raakuutta puolusta.
— Kuka oli raaka? Hän! Tuo poika tuolta…
Johtajatar osotti pihalle.
— Sitä emme saa ollenkaan kummastella. Mutta sitä meidän täytyy kummastella, että vanhat sivistyneet ihmisetkin tahtovat olla sellaisia…
Johtajatar ymmärsi. Hänellä tulivat vedet silmiin.
— Hän minua syvästi loukkasi. Ehkä syvemmin kuin nyt rouva konsulinna. Minun turvattoman naisen päälle saa katurakki hyökätä ja rouva konsulinna pitää, että se juuri niin kuuluu hyvään järjestykseen.
— Tantilla on täysi oikeus rangaista Akillesta siitä, että hän on tanttia loukannut. Mutta ei siitä, että Jori Fellman käyttäytyi sopimattomasti.
— Siis Akilles jää kouluun? Se on konsulinnan tahto?
— Niin on.
Johtajatar lähti kyyneleet silmissä.
— Se on taas se enkeli-historia, joka tässä kummittelee, huokasi johtajatar itsekseen eteisessä.
Annakin meni konsulinnan puheille.
— Eikö liene, rouva konsulinna, parempi, ett'ei Akilles menekkään enää sinne hienoon kouluun? kysyi Anna.
— Kuinka niin?
— Kun ne toiset sitä siellä pilkkaavat ja härnäävät.
— Joo. Mutta kyllä Akilleessakin on ollut syytä.
— Lie ollut. Minusta tuntuukin, ett'ei hän sinne sovi, hän kun on köyhä ja huono.
— Tahtooko Anna puolustaa lapsensa uppiniskaisuutta?
— En tahdo puolustaa. Mutta muuten minusta tuntuu, että minun lapseni on liikaa siellä herraslasten joukossa. Ne voivat siellä vastakin torata ja tapella, kun hän on siellä. Antaa pojan pysyä säädyssään.
— Anna panee liian suurta painoa tuohon tapaukseen. Ja alkuhan on Jori Fellmanin. Jori on liiaksi hemmoteltu. Tietääkö Anna, että Jori kotonaan suutelee piikoja aivan mammansa läsnä ollessa.
— Sillä lailla! Ja piiat…
Anna punastui. Se puhe katkesi siihen.
— Mutta Akilles oli typerä, kun loukkasi tanttia, huomautti konsulinna.
— Eihän rouva konsulinna vihastu, jos minä jätän pojan pois koulusta. Minun mielestäni on päivän selvää, että häntä siellä halveksitaan. Enkä sitä tahtoisi. Minullekin on lapseni rakas…
— Se on väärää äidin rakkautta, joka ei ymmärrä lapsensa etua. Kyllä minä pahastun, jos Anni ottaa pojan pois. Hyvinkin pahastun, sillä minähän pojan sinne hommasin. Ja Akilles on hyvin lähellä minun sydäntäni. Ei se mitenkään sovi. Anni noutaa Akilleen tänne.
Anna meni hakemaan. Akilles kovasti pelkäsi. Konsulinna rupesi ankaraksi.
— Kuule, Akilles! Sinä olet tapellut ja ollut hyvin typerä koulussa, olet loukannut johtajatarta. Jos Jori tai joku muu sinua siellä lyöpi tai muuten loukkaa, niin juokse pakoon. Mutta tapella et saa. On hyvin hyvä, kun osaa olla nöyrä. Ja nyt minun nähteni äiti sinut piiskaa täällä!
Akilles lensi tulipunaiseksi. Annakin oli liikutettu. Mutta konsulinna soitti palvelijan ja käski hänen tuoda vitsat.
Ne tuotiin. Mutta Anna ei niitä ottanut.
— Minä ymmärrän tässä asiassa enemmän kuin Anni. Tahtooko Anni piiskata? kysyi konsulinna.
Ei vastausta.
— Ell'ei Anni piiskaa, niin sitte saa Anni ottaa pojan pois koulusta.
Mutta samalla pitää Annin muuttaa pois meiltä.
Anna säikähti. Hän itki ja piiskasi Akillesta, joka ei ääntä päästänyt.
Poika oli löylystä päästyä kuolemankalpea.
— Nyt on kaikki unohdettu. Ja huomenna Akilles kouluun! sanoi konsulinna.
Anna lähti pojan kanssa. Seuraavana päivänä piti Annan viedä Akilles väkisin tanttein kouluun. Johtajatar kokosi kaikki lapset juhlasaliin. Hänenkin hurskaassa sydämessään vielä kuohui.
Akilleella veret hehkuivat. Johtajatar kutsui hänet pöydän tykö. Siellä sai hän tehdä anteeksipyynnön ja suudella Joria.
Lapset ja Anna katsoivat päältä. Jorin kasvoilla oli ilkkuvaa ivaa.
Mutta Akilles värisi kuin hyvin kylmässä.
Anna häpesi hirveästi. Mutta Akilles salvattiin koko päiväksi pimeään arestiin.
Tantin hurskas sydän tyyntyi. Mutta hän ei voinut salata itseltään, että hän tahtoi tuolle pienelle pojalle kostaa. Sentähden kaikki tämä komento. Ketään muuta ei hän olisi arestiin salvannut.
Siellä Akilles ensin itki. Mutta tyyntyi pian. Sillä saihan hän täällä olla erillään noista ilkeistä. Ja muistella eilistä! Muistella eilistä laivassa oloa! Herranen aika kun laivassa oli ollut hauska…! Kun olisi saanut jäädä kokonaan sinne…!
Niin. Hänestä tulee merimies, joka saa reippaasti laulaa ja komeasti soutaa. Hänestä tulee merimies. Jos ei nyt, niin sitte —
Kun johtajatar iltamyöhällä meni päästämään poikaa pois arestista, kuuli hän sen siellä hyräilevän "meripoikain laulua".
Hän kuunteli. Ja painoi sydäntään kauhusta. Sillä poika lauloi aivan hävyttömästi.
Tantti löi ovelle. Akilles säikähti ja vaikeni.
— Saat olla vielä tunnin siellä siitä rumasta laulusta! huudahti tantti.
Vastaukseksi kuului oven takaa kimakka itku.
* * * * *
Niinkauan kuin meri oli auki, muisti Akilles "Pallasta" ja lauloi "meripoikaa".
Toisinaan hän meni Matti Kelan äidin luo.
— Onko Matti kirjoittanut? kyseli Akilles muorilta.
— On.
— Mitä on kirjoittanut?
— Että merellä on hauska, kun on pää kirkkaana ja mainio ruokahalu.
— Entä sitte?
— Ett'ei ole maailmassa niin iloista ammattia kuin merimiehen.
— Sen minäkin uskon, vakuutti Akilles täysi-ikäisen varmuudella ja vihelteli.
— Etkö sinäkin mene vielä merelle? Vai tuleeko sinusta herra?
— Ei tule herraa. Merelle menen, merelle, merelle… "Meripoika se merta" j.n.e. lauleli Akilles eukolle ja lähti miehevänä.
— Pikku konsuli, naureskeli ämmä Akilleelle.
VIII LUKU.
Pokkitörmällä kosken rannalla oli "iso koulu", joksi rahvas kaupungin lyseota nimitti. Kaupungin pääväestölle se oli vieraskielinen, ruotsinkielinen kun oli. Kaksikerroksinen kivitalo se oli. Vaikutukseltaan katsojaan jykevä ja totinen. Ja suhteet hämmästyttävän koruttomat. Enemmän muistutti sotaväen kasarmia kuin tieteen temppeliä. Mutta siltikin kaikessa rumuudessaan se oli kaupungin uhkeimpia kivitaloja. Eikä niitä ollut monta. Tämä rakennus edusti kaupungissa tiedettä. Ehkäpä taidettakin. Se oli ja sen piti olla kaupungin hienous.
Akilles oli matkalla tähän hienoon linnaan. Sillä taas tänä päivänä oli määrä ottaa uusia oppilaita "isoon kouluun". Itsestään vetäytyivät raskaat eteisen ovet kiinni, kun niistä kuljettiin. Eteisessä oli paljon pientä väkeä. Tuossa oli kuvernöörinkin poika.
Olipa täällä suuremmoisempaa kuin siellä tanttein koulussa. Suojat olivat väljät, kiviseinät paksut, ilma puhdasta. Kun suuria kiviportaita kuljettiin toiseen kerrokseen, kaikuivat seinät ja suurentivat äänen.
Äiti ei kehdannut tulla ensinkään mukaan. Mutta konsulinna oli etukäteen esitellyt Akilleen rehtorille. Ja rouvat olivat hankkineet hänelle koulussa vapaapaikan.
Vahtimestari käski uudet tulokkaat rehtorinkansliaan. Siellä Akilleskin toimitti asiansa. Rehtori heitti poikaan pitemmän katseen, kai muisti, että tämä on se rouvien "nero". Rehtorin kultasankaisissa silmälaseissa oli arvokkuutta.
Luokkahuoneissa toimitetun kuulustelun jälkeen julisti rehtori pääsevien nimet ja lausui ensiksi erityisellä merkityksellä: Akilles Tuira.
Akilles punastui hirveästi. Mutta rehtori hymyili hänelle hyvin ystävällisesti. Ja kaikki nuo maisterit, jotka olivat kovin arvokkaannäköisiä herroja, useimmat silmälasiniekkoja ja joillakin jo päälaki paljas, katsoivat samalla häneen. Hän oli yleisen huomion esineenä.
Kun Akilles pääsi kotiinsa, meni hän kohta ilmoittamaan asian konsulinnalle. Hän tuli ruokasaliin. Siellä oli ompelijatar, jonka kanssa konsulinna neuvotteli uudesta puvusta.
Konsulinna avasi ison salin oven ja vei sinne kanssaan Akilleen. Siellä oli joukko rouvia, sillä nyt oli konsulinnan tavallinen vieraspäivä.
— Ai! Siellä meidän lemmikkimme tulee! huudahti kauppaneuvoksetar
Fellman.
— Akilles, meidän Akilles! lausui eräs rouva, jota Akilles ei edes tuntenut.
— Kun niin erinomaisella tavalla vastannut jok'ikiseen kysymykseen!
Rehtori sitä kadulla minulle äsken kummasteli, puhui tantti
Vesterstråle.
— Me emme saa laiminlyödä niin lupaavaa kykyä, sanoi lopuksi varmasti konsulinna, jonka silmät säikkyivät innostuksesta.
Tantti Vesterstråle puhui nyt Elias Lönnrotin kovaonnisesta nuoruudesta.
— Ajatellappa, että Akilleestakin tulee joku suuri merkkimies! Niin, niin, lopetti hän vakuuttavasti.
— Hänestä tulee! Hänellä on niin hieno fantasia, elävä sielu ja kaunis ulkomuoto. Hän on hämmästyttävän intelligentti lapsi. Muistakaa sitä enkeli-illusionia! Se on luova fantasia, joka sellaista kuvittelee, puhui Nora Engman, Akilleen ensimäinen opettaja.
Akilles tunsi itsensä päätään pitemmäksi. Tämä kaikki ylistys hänen itsensä kuullen!
— Ja sellainen kaunis ääni kuin hänellä on! lisäsi tantti
Vesterstråle.
Akilleen piti nyt laulaa rouvasväelle. Tantti Vesterstråle määräsi laulettavaksi Runebergin "Lähteellä".
Nora Engman säesti pianolla.
Laulun loputtua apploderasivat rouvat. Akilles ymmärsi kiitokseksi kumartaa.
Neiti Nora sulki Akilleen syliinsä ja suuteli otsalle ja puhui ja oli innostunut…
— Minun rakas oppilaani! Sinusta tulee vielä suuri mies!
Tantti Vesterstråle taputti Akillesta pehmeästi poskelle ja sanoi:
— Meidän pikku Elias Lönnrot.
Akilles sai leivoksia. Sitte hänelle määrättiin ruokapaikat rouvien kodeissa eri viikonpäivinä.
— Mutta ahkeran sinun, Akilles, pitää olla. Hyvin ahkeran. Ja silloin me kaikki sinua rakastamme, neuvoi konsulinna.
Akilles heitti rouville hyvästin ja sai poistua. Ruokasalissa onnitteli häntä Ella. Konsulinna oli niin neuvonut. Ella oli hyväksytty tyttökouluun.
Akilleen mieli oli kevyt ja kirkas kuin auringon säde.
Tällä viikolla Anna sai rouvilta vastaanottaa hyvin paljon ruoka-aineksia. Sillä he kaikki tahtoivat avustaa "suuren miehen" alkua.
Ja ruokakiertonsa alotti Akilles jo tällä viikolla. Siellä kodeissaan rouvat näyttelivät Akillesta kaikille kuin jotain ihmelasta. Ja aina sanottiin lopuksi:
— Hänestä tulee suuri mies. Niin on rehtori sanonut.
Rehtori oli kaupungin henkinen soihtu. Häntä täytyi uskoa. Mutta hän nyt kuitenkaan ei ollut tuota sanonut.
Joka herrastalon, missä Akilles ruokaili, vinniltä haalittiin kaikki vanhat vaaterojut Akilleelle. Siinä oli monellaista ruumiinpeitettä sekä miehen että naisen. Suurissa nyyteissä niitä Akilles äidilleen kuljetti. Äiti suuren osan kaikessa hiljaisuudessa möi narikkaämmille.
Suuresta miehestä oli ensi aluksi tehty lumpunkeräilijä.
* * * * *
Oli tullut jo seuraava syksy. Akilles oli toisella luokalla. Samaten Uuno Ström. Ja Jori Fellman, joka oli jäänyt toiseksi vuodeksi samalle luokalle.
Aamulla kun ei vielä oltu koulun ovia avattu, istui aina Akilles yksinään ulohtaampana muista tikapuiden puolapuulla puettuna Bergin konsulivainajan vaaleasta suvipalttoosta pienennettyyn nuttuun.
Luokalla oli hän aina hiljainen ja viihtyi välitunnitkin pulpetissaan läksyjään valmistellen. Muut ympärillä räyhäsivät, pitivät isoa suuta ja väliin häntäkin nykivät. Mutta hän kärsi nöyränä kaikki.
Tästä ahertamisesta ja alistumisesta olivat seurauksena ja palkkiona korkeimmat arvosanat todistuksissa.
Rouvat siitä riemuitsivat.
— Hänestä tulee suuri mies! Niin on rehtori sanonut.
Toisinaan kun kaikki muut olivat ulkona pallon lyönnissä, hiipi Akilles yksinäisessä aivan hiljaisessa luokkahuoneessa ikkunan luo. Ja katseli merta. Hänen luokkansa oli toisessa kerroksessa. Sieltä oli aivan avonainen näköala merelle. Hän näki laivat ulkosatamassa, näki ensimäisen majakan, näki koko hurmaavan meren syyspäivän valjussa valossa.
Hän unohtui sitä katsomaan. Ja "meripoika" tanssi säveleinä, hiljaisina, pidätettyinä säveleinä hänen suustaan.
Voi miten hän sentään oli vieras tässä herrasseurassa!
Mutta hänestä tulee suuri mies. Ja nöyränä hän hiipi paikalleen kirjansa ääreen.
Seuraavalla tunnilla heillä oli historiallista lukemista. Se käsitteli kreikkalaista sankaria Akillesta. Akilleen sielussa somasti sointui, että hänellä ja sillä suurella oli yksi ja sama nimi.
Kun tuli tunti, selitti rehtori Akilleen luonnetta, mitenkä se oli suuri sankari. Pojat henkeä pidätellen kuuntelivat. Jokainen heistä tahtoi olla Akilles.
Ja kun tunti loppui, lähtivät he huimina kosken rannalle painimaan.
Jori huusi mennessä, että hän tahtoo olla Herkules. Oppikirja ja rehtori yhdessä olivat loihtineet lapsukaisten sieluun Akilles-raivon.
Kummasti sykähti uljaalta Akilles Tuirankin sielussa. Hän oli suuren sankarin kaima. Ja suuri Akilles oli meren jumalattaren poika. Häntäkin meri helli.
Akilles hiipi hiljaan ikkunaan merta katselemaan. Silloin joku korkealla äänellä hänen takanaan lukee:
— Akilles liehui kuin ärsytetty jalopeura karjassa. Hänen vaunujensa akselista tippui verta ja aivan istuimen reunoihin asti pirskui pisaroita ylös. Kohta Skamandrosvirran vedet punastuivat verestä ja hänen kätensä raukesivat murhaamisesta…
Akilles kääntyi katsomaan. Se oli Uuno Ström, joka luki.
— Hyi miten paljon verta! huudahti Akilles ja hirmustui kuvittelultaan.
Samassa käytävästä ryöpsähti sisään suuri melu ja korkea huuto:
— Huomenna on Aleksanterin päivä ja silloin näytetään "katurakeille", kuka on Akilles.
Se oli Jori, joka huusi. Samassa iski hän hajakantiset kirjansa pulpettiin ja kaivoi taskustaan hoikan nuoran, minkä nenässä oli lyijykuula. Alkoi sitä sitte kädessään pyörittää, niin että nuora mennessään kuuluvasti vihelsi ja lyijypala kiivaassa kulussaan näytti yhtenäiseltä lyijykehältä.
Tuossa nuoran vinkumisessa oli jo jotain toisia kiihottavaa ja se ääni pian kokosi rohkeimmat Jorin ympärille.
Jori otti kouran täydeltä taskustaan konfekteja ja viskasi ne luokan lattialle.
Pojat niitä kilvan hakemaan. Mammaltaan sai Jori taskurahaksi joka viikko viisi markkaa. Muuten oli Jori luokan oikea luoja ja komentaja. Samalla hän oli nyt sen väkevin mies.
— Teidän, pojat, pitää huomenillaksi laittaa itsellenne tällaiset plätkät, komensi Jori.
— Minä kyllä laitan, sanoi varmasti Uuno Ström, joka jo ymmärsi, miten miesten joukossa pitää olla.
— Uuno on poikaa. Jos tekin muut olisitte sellaisia, kehni Jori.
— Minäkin laitan! Ja minä…! Ja minä…! kuului nyt yhtenä huutona
Jorin ympäriltä.
Jori huomasi Akilleen pulpetissaan nenä kiinni kirjassa. Hän hiipi hiljaan takaa Akilleen luo ja karjasi huimasti:
— Entä Tuira? Se on haudattu nauris! Vaikka on muka Akilles.
Samassa sai Akilles selkäänsä aika läimäyksen. Akilles säikähti, hypähti pystöön ja sopersi:
— Minusta pitää tulla suuri mies. Niin tahtoo konsulinna.
Sitä seurasi yleinen hurja nauru.
— Ja minä! Ja sinusta tuleekin suuri mies minun kämmenissäni, keskeytti Jori Akilleen.
Samassa hän iski yhä vimmatummasti Akillesta. Mutta nyt poskelle.
Lisäksi seurasi kolme potkua.
— Ei suuri mies säry, vaikka veivataan, pilaili Uuno Ström.
— Se fröökinä on niin pehmyt! huusivat toiset.
— Kyllä minäkin laitan, sopersi Akilles hienosti peräti säikähtäneenä.
— Tuirakin on poikaa, vaikka onkin suuri mies, ivaili Jori.
Seurasi yleinen naurun räjähdys. Kyyneleitä oli Akilleen silmissä, kun hän istui takaisin pulpettiinsa. Ja siinä hän alkoi itkeä.
Jori meni ja löi toiselle korvalle, niin että veri syöksähti Akilleen nenästä.
Akilles itki niin että hänen hento ruumiinsa vavahteli ja koko poika näytti katkeavan siihen paikkaan.
— Kuule! Ei täällä saa marista, muuten me annamme vielä selkään. Ei meidän joukossamme saa olla akkoja, varoitti Jori.
Mutta samassa Jori muutti käytöstä ja lähti ulos huoneesta.
Nyt rohkeni joku mennä Akilleen luo.
— Miksi sinä aina olet muista erilläsi? Sentähden se sinua löi, puhui tuo toveri.
— En minä voi tapella, puolusteli Akilles ja ja lisäsi:
— Sen on konsulinna minulta kokonaan kieltänyt.
— Pyh konsulinna!
Akilles silmäsi hämmästyneenä puhujaa.
— Ne rouvat sinua vain turhaan kiusaavat. Mutta meidän mukana on hauskaa. Me lyömme ja tappelemme. Sellaisista tulee suuria miehiä, mutta ei nuhjuksista. Muista Herkulesta! Ja suurta Akillesta! Lähdetkö huomenna meidän mukaamme?
— Minä lähden, vastasi Akilles, jonka ajatusmaailmassa oli yht'äkkiä tapahtunut vallankumous.
Rouvat siirtyivät Akilleen sielussa syrjään ja sijalle astui Herkules ja suuri Akilles. — —
Kun koulupäivä oli loppunut, julistettiin huomiseksi lupa, koska oli keisarin nimipäivä.
Toinen luokka sitte keskuudessaan päätti huomenillalla kokoontua kirkkotorille, mistä joukolla lähdettäisiin "katurakkeja" tapaamaan.
Akilles päästyään kotiinsa haki ensiksi lyijykuulansa, minkä hän kesällä Nuottasaarelta kasakkien patterista oli löytänyt. Alkoi sitä plätkäksi takoa.
Tästä lähtien hän meluaisi, räyhäisi, suurena esiintyisi, heikompiaan härnäisi. Sillä hän ei enempää jaksa olla pilkattuna. Hän tahtoo olla väkevä ja voimalla uljaava kuten suuri Akilles.
Ne, jotka aina läksynsä osasivat, olivatkin sellaisia ujoja ja heikkoja ja muiden pilkattavia. Mutta hänpä ei ole enää sellainen arka ja ahertava kuin tähän asti. Kun hän tulee kouluun, niin lennättää hän kirjansa pulpettiin ja kehasee miehevänä kaikkien kuullen:
— En taaskaan täksi päiväksi ole mitään lukenut.
Hirveä sankariraivo kiehui Akilleen aivoissa. Hän tahtoo olla suuri Akilles! Ja se se olikin oikea suuri mies, koska hänestä vuosituhansien takaa kerrotaan. Ja sellainen tappelija ett'ei vertaa!
Seuraavana päivänä illan hämyssä juoksi Akilles kirkkotorille kourassa kunnioitusta herättävä plätkä. Eilisen iltapäivän hän sitä laittoi syömättä, juomatta. Yölläkin se plätkä hänen aivoissaan kummitteli aseena, joka kaasi sata "katurakkia".
Siellä torilla oli jo toinen luokka. Eilen ne Akillesta häväisivät, mutta nyt hyväksyttiin mukaan. Ulommaksi hän ensin ujona jäi, mutta Jori viittasi joukkoon.
Jori järjesti kaartinsa. Itsekullekin jakoi hän kouralla konfektejä suuresta pussista, sillä Jori oli päivän kunniaksi saanut mammalta kymmenen markkaa. Sen rahan hän oli uhrannut makeisiin, joita nyt syötti luokkalaisilleen. Mutta itse hän pisti hienon paperossin suuhunsa. Ja sytytti sen herrasmiehen komeudella. Muut sitä hämmästyivät. Jori oli ollakseen. Plätkät tarkastettiin.
— Voi mutta Tuirallapa on miehen ase! Kärki terävä kuin hiottu keihäs! Kaikista paras! Vaihtanut on poika luontoa! Näin sinusta tulee suuri mies. Minä olen Herkules ja sinä saat olla suuri Akilles!
Jori suuteli Akillesta ja antoi uuden erän konfektejä.
Juhlavalaistusta sytytettiin lyseolla. Valovirta leveni, laajeni tummaa kirkkoa kohden, mikä jäi pimeään varjoon, kun torin kupeella lääninhallituksellakin juhlavalaistus sytytettiin. Kolmikulma sieltä ylhäältä tapulista helähteli kuutta.
Poikajoukko astui torilta alas kirkkokadulle. Puhuttiin kovalla äänellä, vingutettiin plätkiään, kolistettiin kivikatuun saappaiden korkorautoja. Sisäinen povissa liekehtivä sankarituli näin aluksi ulos leimahteli.
Talojen edustalla oli huikaisevan valoisaa. Uuden rohtolan ympäristö ui punaisessa bengalitulessa. Ihmisryhmiä meni ja tuli.
Puiston kohdalla oli pimeämpi.
— Nyt "rotat" tulevat! huudettiin sen pimeästä povesta.
Samassa karkasivat esiin "katurakit". Ne olivat pieniä, mutta tanakoita pojannaperoita Vaaran puolelta kaupunkia. Nyt iskettiin yhteen. Auta armias! Lyötiin nyrkeillä, lyötiin plätkillä toisiaan. Kiviä lenteli koko seutu sakeana. "Rotat", herraspojat, näyttivät voittavan, sillä heitä oli enempi.
Jori otti ja antoi lyöntejä. Hänellä olivat jo kasvot verissä. Suuri "katurakki" häntä peittosi.
Akilles ehätti apuun. Hän oli kuin hurmiossa. Koko voimallaan lähetti hän plätkänsä "katurakkiin". Samassa kuului kauhea huuto:
— Silmä meni! Saatanan rotat!
Akilles ehti nähdä verta tulvanaan vuotavan. Hän ja kaikki "rotat" juoksivat henkensä takaa pois.
Poliisi tuli paikalle ja korjasi lyödyn, joka verenvuodosta hoiperteli.
Koko yön hirveissä omantunnon tuskissa oli Akilles. Miten raaka hän oli ollut! Miten paljon pahaa hän oli tehnyt!
Ehkä vievätkin hänet vankilaan.
Mutta kun aamu tuli, meni Akilles itse rehtorille tunnustamaan. Asia oli hänelle jo ilmoitettu, mutta lyöjää ei tunnettu.
— Sinäkö, Tuira? kummasteli rehtori.
— Niin, itki Akilles.
— Mikä sinut villitsi?
— Minä tahdoin olla se suuri Akilles, josta rehtori niin paljon puhui ja joka oli kova tappelija.
— Niin. Sinulla on komea nimi… Rehtori jäi kovasti miettimään. Hänkö se oli alun antanut tällaiseen likaiseen tappeluun, hän, joka oli vain pohjiaan myöten oppilailleen esittänyt muinaiskreikkalaista sankari-ihannetta Akillesta.
— Mitä nyt sanoo konsulinna Berg? Tämä on sinulle hirveä asia.
— Eikö herra rehtori rankaise?
— Minä esitän asian psykologisesti opettajakunnalle. Sen asia on tehdä päätös.
Akilles sai mennä. Välitunnilla supatteli Jori Akilleen korvaan. Hän esitteli, että lähdetään koulusta päästyä sovittamaan lyöty. Se on muuan ajurin poika. Jori lupasi hankkia rahat.
Mutta muuten ei saisi Akilles Joria sekoittaa ollenkaan asiaan. Akilles lupasi sen Jorille.
Ja kun koulupäivä oli lopussa, lähtivät Jori ja Akilles etsimään lyötyä.
Akilles syleili häntä ja pyysi anteeksi.
Tämä suostuikin sovintoon, kun Jori lupasi hankkia kipurahoiksi viisikymmentä markkaa.
Opettajakokous erotti Akilleen kuukaudeksi koulusta.
* * * * *
Siinä on meidän suuren miehen alku! huudahti Bergin konsulinna asian kuultuaan.
— Minusta on poika aina ollut kuin suuren pahantekijän alku. Sellainen äksy ja tuittupää! kiivasteli Lotti, pastorin rouva.
— No, no Lotti! kielteli konsulinna.
— Mamman pitää lopettaa kokonaan sen pojan holhoaminen. Hirveää kun sellaista nyt kaupungilla puhuvat, että se on Bergin konsulinnan kasvattipoika, joka on lyönyt. Sellaista häpeää!
— Poika tulkoon tänne!
Samassa konsulinna soitti palvelijan sisälle ja lähetti hänet noutamaan
Akillesta.
Mutta Ella ehätti ennemmin. Ellalle oli Akilles hyvin syvästi katunut.
Hän oli itkenyt ja Ella oli itkenyt.
Kun Akilles tuli, oli hän tulipunainen ja hätääntynyt. Häntä vielä enemmän vaivasi se, että huoneessa oli Lotti-rouva.
— Mitä nyt, Akilles, olet tehnyt? kysyi konsulinna.
Ei vastausta.
— Mitä olet, Akilles, tehnyt pahaa ja rumaa?
Ei vastausta.
— Miten tyhmä hän on! huomautti Lotti.
— Etkö aio minulle mitään vastata? kysyi konsulinna.
Akilles oli vaiti, mutta kauheasti häpeissään.
— Kuule, poika, oletko mykkä?
Konsulinna alkoi kiivastua. Poika oli vaiti.
— Herrainen aika, miten äksy sinä olet! Jaa, Akilles, minun täytyy sanoa, että sinä olet hirveän typerä.
Akilles itki.
— Anteeksi, rouva konsulinna, sopersi hän.
— Ei niin vähällä. Me herrasväki olemme tehneet sinulle paljon hyvää ja olisimme tehneet edelleenkin, mutta nyt se on mahdotonta. Sinä häpäiset meidätkin hyväntekijäsi! Lyödä lähimäiseltään silmä puhki…!
— Ei se ole puhki, vaan viottunut, puhui Akilles itkun seasta.
— Vaikka niinkin. Sinunhan pitäisi ymmärtää asemasi, sinun, joka olet kurja, köyhä, viheliäinen raukka. Anna sinä rikasten ja ylhäisten tapella ja riidellä, jos heitä huvittaa, mutta sinä lue läksysi ja ole siivosti. Sinun pitää ymmärtää aina vaieta, aina kärsiä ja aina lukea…
Konsulinna löi kämmenellään pöytään ja kovasti tulistui. Ella tyrskähti itkemään, lensi konsulinnan kaulaan ja rukoili:
— Kulta fammu! Akilles tahtoi vain olla se suuri kreikkalainen Akilles, joka oli kova tappelija. Älä ole liian kova Akilleelle! Muista että minä olen Akilleen hyvä enkeli!
Tuo viimeinen hellytä konsulinnan.
— Aa, se on illusionia illusionin päälle. Hän on sentään kummallinen poika!
Akilles itki. Ella itki. Ja konsulinnakin kuivasi nenäliinalla silmiään. Mutta Lotti-rouva käveli kiivaasti huoneessa ja katsoi suuttuneena Ellaa.
— Jos mamma ei lopeta tätä komediaa, niin minä en koskaan tule enää kotiin käymään! puhui Lotti ja poistui huoneesta.
— Ella kulta! Miten hellä ja hieno sinä olet! Sinun suullasi puhuu minulle taivaan Jumala. Ja häntä minun on kuultava. Minä annan Akilleelle anteeksi. Hän on lapsi-rukka joutunut harhaan. Mitä ne lapsille siellä kouluissa opettavatkin pakanaraakuuksia. Suoraan tappelemaan kiihottavat. Kaikki on, Akilles, minun puolelta unohdettu. Mutta mitä sanovat muut rouvat, en tiedä.
Akilles liikutettuna kiitti. Mutta Ella kuiskasi hänelle:
— Saatiinpahan fammu sovitetuksi!
Kun Akilles meni tantti Vesterstrålen luoksi syömään päivällistä, niin ei tantti antanut ruokaa, vaan pani koko iltapäiväksi pimeään arestiin, sinne vanhaan tuttuun komeroon, jossa kukaan muu ei vielä koskaan ollut ollut.
Kun Akilles vuorollaan meni Fellmaniin syömään, niin piiskautti kauppaneuvoksetar Akilleen, sillä hänkin, joka Joria ei vielä koskaan ollut rankaissut, ymmärsi holhojavaltansa Akilleen yli sitä vaativan.
Kun Akilles meni pariin muuhun paikkaan, niin kiellettiin häntä jyrkästi enää koskaan tulemasta. Ja osotettiin kohta ovelle.
Tapaus vaikutti niin Akilleen sieluun valtavasti, että sieltä kokonaan poistui Herkules ja se suuri Akilles verisine vaunuineen, mutta yksin sijalle jäi timanttisilmä, kiharatukka tyttönen, jonka suulla Jumala puhui.
IX LUKU.
Kulumassa oli pitkä pimeä likainen syksy. Oli murrosaika luonnossa, sillä talvi tuloaan teki. Viimeinenkin kukka jo viikkoja sitte lehtensä oli varistanut ja pehmoisena maata pitkin taipunut lumeen ja kuolemaan. Lapista paluumatkalla olevat joutsenet äänekkäinä meren lahden ärjyillä joikuivat. Kylmä laine kohosi korkeana ja terävänä meressä.
Akilles oli nyt kimnasisti. Vielä hän herrastaloissa ruokaverot nautti, vaikka se ruma tapaus vuosia takaperin monta rouvaa hänelle nurjiksi saattoi. Se oli rouvien silmissä riisunut hänen päältään paljon mielikuvituksen hohdetta ja asettanut hänet arkipäiväiseksi köyhäksi koulupojaksi, jota säälistä autettiin kuten kerjäläistä ikään.
Annalla oli niukka ja niuva elämä. Sillä rouvien tarjoojaksi ja kemujen laittajaksi oli kohonnut Seurahuoneella palvellut nuori ruotsikko, jonka posket vielä olivat punaiset ja povi korkea. Anna oli jo liian vanha, sanottiin.
Sentähden uusia vaatteita ei Anna Akilleelle jaksanut saada. Herrojen vanhoihin vaatteisiin sai Akilles tyytyä. Niitä Anna puhdisti ja paikkasi ja pienensi. Kaulassa oli kimnasistilla karttuuninen etu luunapilla kiinni paidassa, luunapilla, joka aina oli niskassa takin kauluksen ulkopuolella. Ja oli hirveän mauttoman näköinen. Se luunappi!
Ruumiiltaan oli Akilles kookas, mutta hento, melkein liian hieno. Kasvoissakin oli vielä paljon lapsellista. Mutta silmissä oli jotain tunteellista hohtoa, joka tyttöjä erityisesti miellytti. Niissä oli ennenaikaista kypsyyttä, joka kai oli seurausta aikaisin kehittyneestä sieluelämästä. Hän jo kirjoitti runoja, oikeita räiskyviä lemmenrunoja. Tätä sielullista ilotulitusta hän poltti salaa … hyvin salaa … jollekin … tytölle, jonka nimenä oli Ensi Lempi.
Oli ensimäinen pakkasyö ollut. Kadut, jotka vielä eilen pehmoisimmissa lätäköissään vellinä venyivät, olivat roudassa, niin että kenkä niihin kolahti kulkiessa. Oli ollut yö, joka oli ikäänkuin imaissut kaiken syyskosteuden, niin ettei siitä ollut enää märkääkään. Taivaalla olivat pilvet ylenneet. Ilma oli raikasta hengittää. Koko luonto oli terästynyt syksyn velttoudesta, raskaudesta, liasta.
Rantamat olivat peilikirkkaassa jäässä. Se kimalteli ja kiilsi teräsharmaana eikä lumen höytälettä sen lasipinnalla ollut. Se vietteli ja kiehtoi pinnalleen leikkimään.
Koululaisilla silmät loistivat.
— Nyt on mainiota luistinjäätä!
Se oli jokaisen huulilla tervehdyksenä. Ja peilikirkas jää jaloissa liikkeitä yritti.
Mentiin joukolla satamaan koettamaan jään kestävyyttä. Se kesti! Ja nyt luistinlupa koulusta!
Se saatiinkin. Hiiden hoppua tuli Akilleskin kotiinsa. Viskasi kirjansa jonnekin ja haki luistimensa. Otettuaan pari voileipää vastakkain taskuunsa riensi hän rantaan.
Jo oli satama täynnä luistelijoita. Mikä kiinnitti luistimia jalkaansa, mikä polvillaan jäällä sitoi niitä jonkun neidin jalkaan, mikä luistellen työnsi edellään tuolissa istuvaa naista, mikä sujutteli sääriään herrahtaviksi "ytterkanteiksi". Jää ensin paukkui uutuudestaan, mutta kohta äänettä antautui nuorison temmellystantereeksi. Pienet pojat ne äärimäisinä luistelivat ja jää tuolla etäällä ulvoi niiden alla.
Tuossa Ellakin tuli kantaen luistimiaan. Hän oli puettu pieneen jakkuun, mikä oli kuin valettu ruumiiseen. Hänen vartalossaan oli jo pyöreyttä, vaikka piirteet eivät olleet läheskään vielä kypsyyteensä päässeet. Mutta silmissä välkkyi jo neidon täysinäinen tunne.
Akilles ehätti luo ja korkeassa kaaressa nosti hänelle lakkiaan. Hän tarjoutui sitomaan luistimet Ellan jalkaan.
Mutta Ella pilkallisesti häntä nauroi jollekin hänen takanaan. Akilles punastui ja häpesi. Hän silmäsi taaksensa. Siellä oli Jori Fellman, joka sipisi hänelle korvaan:
— Olet onnettoman typerä, Akilles! Että kehtaat! Korjaa ensin edes kaulustimesi!
Akilles koetti niskaansa. Siellä se luunappi taas oli karannut palttoonkin päälle. Samassa näki hän Jorin luistelijan kauniissa asussa ja valmiin kavaljeerin pyöristyneellä kohteliaisuudella alkavan asetella luistimia Ellalle. Nyt ne molemmat katsoivat häntä ja nauroivat — uuh! — nauroivat…
Akilles luisteli etäälle aivan sulan veden partaalle. Se Jori se samainen on aina hänen onnettomuutensa!
Mutta sieltä hän palasi muiden joukkoon. Ei hän tahtonut näyttää pahaa tuultaan … enemmän nauraisivat…
Nyt luisteli Jori käsi kädessä Ellan kanssa. Ellan kasvoilla oli hiukan ujostava hymy, johon Jori vastasi itsetietoisella naurulla.
Paljon ne tytöt Jorista pitivätkin, sillä Jori oli komea poika. Hänen tukkansa oli aalloissa ja sysimusta, hänellä olivat jäntevät ja kauniit lihakset ja kasvoissa verevä tuoreus. Entäs koko nuoressa herrassa sellaista rohkeutta ja varmuutta, mikä teki kainoimmat tytöt aroiksi hänen seurassaan, niin miellyttävää kuin se muuten heistä olikin.
Se oli Pohjolan iloista karnevaaliväkeä koko tuo luistelijajoukko, joka nyt juhli talven tuloa. Talvi paukkuvine pakkasineen, läikkyvine revontulineen, pehmeine lumisateineen ja ärjyvine viimoineen nyt heille ensimäiset terveiset laittoi. Ja he niistä iloitsivat ja nauttivat. Keveällä huvittelulla he sen lumiäijän vastaan ottivat kuin etelän lapset ihanan keväänsä. Ensimäinen luistinjää siellä ylhäällä pohjoisessa on vuoden suurimpia merkkipäiviä. Se on nuorison täysriemuinen juhla kuni kesän valoa runsas Juhannus. Silloin nuoret mielet innostuvat, nauttivat, nauravat ja lemmen jumala kauneimpia siteitään solmii. Kuinka monta ensimäistä rakastumista silloin sattuukaan! Kuinka monta uinuvaa haavetta tuo kylmä jää jaksaakaan kuohumaan nostaa!
Väliin kokoontuivat kimnasistit kehään laulamaan. Ja silloin aina erityisellä huolella haettiin Akilles. Sillä Akilles oli koulun paras tenori. Ja hän antoi äänet. Oli siis kuin johtaja. Siitä Akilles nautti.
Puolen päivän rinnassa ilmoitti Jori jotain salaista kimnasisteille. Se salaisuus kulki miehestä mieheen ja samalla tuli tunnetuksi julkisuudeksi: ulkosataman oluttuvassa kustantaa Jori kimnasisteille kokko-oluet.
Sinne ulkosatamaan lähti liukumaan nuorten herrain parvi kilpaillen kiistellen vimmaisessa vauhdissa. Jäivät tytöt, jäivät lapset, jäi koko iloinen kiistotanner, tämä jäinen kisasilta.
Kauppaneuvos Fellmanin renki ajoi rantaan tyhjiä tervapuolikkaita, joista illan kokkotuli piti poltettaman.
Ella lähti suuttuneena pois. Akilles kiidätti Ellan jälkeen. Mutta kengät olivat niin suuret ja rumat. Eikä hänellä ollut kalossia…
Uskaltaisiko hän mennä Ellan rinnalle…?
Kun Ella näki Akilleen, niin pysähtyi ja sanoi:
— Etkö sinäkin mene?
— En. Sinähän olet minun hyvä enkelini.
Ella naurahti. Akilleella sydän takoi, hermoissa värisi, mutta läpi koko olemuksen kiiti riemun tunne. Tämä oli kummallista kiihtymistä ja arkuutta Ellan rinnalla, tuon tytön, jota hän lapsena oli kantanut käsilläänkin. Miksi nyt tällainen tunneväristys kuin ihka oudon neidin rinnalla?
— Etkö Akilles, olisi hyvä? Minä voin pahoin.
Ella ojensi luistimensa.
— Anteeksi! En ehtinyt.
Akilles otti kumartaen luistimet Ellalta. Mutta tunsi itsensä hirveästi pettyneeksi.
Ella huomattavasti tahtoi kävellä yksin edellä.
— Mikä neitiä vaivaa?
Ella ei vastannut. Mutta julma vastaus tuli itsestään Akilleen sieluun:
Ella rakastaa Joria!
Akilleen korvissa suhisi, silmissä oli kosteaa ja aivot kuumenivat. Ne tuntuivat aivan palavan.
— Etkö sinä, Akilles, juo olutta? kysyi Ella.
— Kuinkas minä, joka olen köyhä, kurja, viheliäinen raukka, vastasi
Akilles ja tunsi tyytyväisyyttä, että voi vähän pistellä Ellaa.
Mutta toinen antoi samalla mitalla takaisin:
— Minä annan rahaa, että pääset sinäkin mukaan.
— Neiti suvaitsee maksaa kantopalkan sitte, kun ollaan perillä, piikitti Akilles edelleen.
— Etkö aio koskaan juoda? Sehän on hienoa juoda … kimnasistin mielestä.
— Minusta on toisinaan hyvin hienoa saada edes syödä…
He kävelivät perätysten kuin rouva ja maitokuski. Oh! Kuin neiti ja kamaripalvelija.
— Oletko, Akilles, vihassa, kun olet niin katkera? kysyi rupeaman takaa Ella.
— Voisinko vihainen olla enkelille, jonka suun kautta taivas puhuu, jonka suu on ruusu, mikä ihanuudessaan pistää, haavoittaa, verille repii…
— Ja nauraa … lisäsi Ella.
Ella silmäsi taaksensa ja näki Akilleen silmissä kyyneleet. Hän oli siis poikaa pahasti loukannut.
— Älä huoli, Akilles, itkeä! En minä ole pahaa tarkoittanut.
— Itkenkö minä?
— Äänesikin värisee.
— Annatko minulle kantopalkaksi yhden pienen lupauksen?
— Minkä sitte?
— Hyvin pienen.
— Kuinka pienen?
— Että otat lukeaksesi minun tekemän runon?
— Oo! Sinun tekemän runon! Oletko sinä runoilija? No tuleehan sinusta sittekin suuri mies. Olet musikaalinen ja runoilija. Kerrassaan hieno mies!
Samassa Ella katsoi nauraen Akilleen suuria kiillottomia nahkasaappaita.
— Älä henno pilkata! Minusta on pilkka katalinta myrkkyä.
— Mielelläni minä luen sinun tekemiä runoja. Saanko näyttää muillekin?
Esimerkiksi farmorille eli niinkuin sinä sanot: konsulinnalle.
Akilles silmäsi synkästi Ellaa: onko se petturi?
Mutta Ella katsoi rehellisesti takaisin.
Tultiin syrjäiselle kadun kulmalle. Jo hämärä. Ei ollut yhtään kulkijaa. Lankkuaita vain heidän sivulla autiona törötti ja toisella puolella oli kuollut makasiini. Hieno sirppi näkyi taivaalla kuuta ja tuuli suhisi ja pilvet juoksivat. Oli sellainen valju ja hyväntahtoinen ilta.
Huumaus kävi läpi Akilleen ja voittamaton tunnekiihko valtasi hänet. Se syöksyi hänen sieluunsa kuin luonnon salattu vastustamaton voima ja löi hänet tulisella tenhollaan: hän puristi Ellaa rintaansa vastaan, puristi ja värisi. Ja Ella tarjosi Akilleelle — huulensa.
Kun he siitä selvisivät, häpesivät he molemmat rohkeuttaan.
— Sinä lupaat lukea minun runoni?
— Lupaan.
— Etkä näytä kellekään?
— En näytä.
— Minä panen sen kivijalkaan ikkunasi alle.
— Pane.
— Saanko minä sinne niitä toistekin panna?
— Saat.
Ella oli kokonaan voitettu. Akilles riemuitsi. Hän uskalsi vieläkin suudella. Eikä Ella vastustanut.
Kotiportilla otti Ella luistimensa ja liukui pois kuin autuas henki, kuin kaunis uni…
Se oli Akilleelle enkeli, jonka suulla taivas puhui…
Akilles harhaili pitkin katuja ja nautti onnestaan, siitä suuresta suuresta onnestaan, jolle hän oli monta kuumaa runoa kirjoittanut, monta tulista haavetta palavissa aivoissaan sytyttänyt, jolle veri nuori ja lämmin oli vuosia hyrskinyt ja herkkä tunne ujoja unelmia kutonut.
Hän rakasti ja häntä rakastettiin! Ei maalta eikä taivaalta hänellä ollut enää mitään pyydettävänä. Kaikki suli yhdeksi ainoaksi ylen ihanaksi tunteeksi: kuustoistavuotisen ensi lemmeksi.
Tyttö, joka hänen runoissaan kantoi nimeä Ensi Lempi, oli nyt tänä iltana ilmestynyt täytenä todellisuutena, oli unelmien ja haaveiden autereisista hämyistä sielun sisimmillä kaukomailla astunut esiin selväpiirteisenä persoonana: Ella Berginä. Hänen lapsuutensa hyvä enkeli oli vaihtunut hänen nuoruutensa keväimen rakastetuksi.
Kokko hulmusi jäällä satamassa. Kaikki herrastytöt olivat jo kotiinsa menneet, sillä hyvä tapa kielsi heitä olemasta pimeän aikana jäällä. Mutta herras-poikia oli runsaasti. Sillä niitä ei tapa sitonut. Jorin seurue iloisena remusi. Lämmintä punssia oli sillä kokon ympärillä saatavissa ja naisseurana oli sillä talonpoikaisia tyttöjä.
Jori lennätti taivaalle jonkun raketin ja toisinaan sytytti punaisen
bengalitulen kokontaustalle. Tämä oli suunnattoman hauskaa. Lopuksi
Jori käsi kaulassa luisteli muutaman tytön kanssa. Se tyttö oli.
Alatalon Kaisu, tumma ja tulinen kaunotar, se entinen pikku Kaisu, jota
Jori jo pienenä oli suudellut.
Tähän remuun ja riemuun oli Jori kumppaneineen suin päin uponnut, sillä punssi aivoissa huumasi, kokkotuli pimeässä illassa hulmusi ja nuori veri suonissa poltti ja vietteli. Tämä oli Pohjolan karnevaalin jälkinäytöstä, sen humaltunutta pohjasakkaa. Kun bengalituli punaiseen loimoonsa koko remuavan joukkueen sulki, oli siinä pienoiskuva nähtävänä helvetin lasten kuumista leikeistä palavan tulen ääressä.
Akilleen aivoihin oli iskenyt kaunis ajatus. Hän etsi mukaansa puoli kymmentä toveria, sellaista, jotka eivät olleet kokkopartiokunnassa ja iltayöstä pani hän toimeen serenaadin Ellan ikkunan alla.
Voi miten hän riemastui, kun kynttilät sytytettiin ja kamari tuli valaistuksi!