KOLMAS NÄYTÖS.
Arkkipiispa Erland. Knuuti, kirkonkirja kainalossa
KNUUTI.
Arvoinen isä, suokaa anteeks, että
Erille kuorin veljist' teidät kutsun,
Mut velvollisuus vaatii valmistamaan
Nyt teitä; häitään jouduttaa nuor' Aksel,
Hääväki tuokiossa linnasta
Jo tänne ehtii.
ERLAND.
Ennen kuolemaani;
Suo Herra mulle ilon yhteen liittää
Kaks jaloa ja hellää sydäntä.
KNUUTI.
Mua surettaa, kun täytyy häiritä
Sit' iloanne, isä arvoinen!
Mut onnen kohtalossa nähköön viisas
Vaan taivaan viittauksen; tyytykää
Siis Herran tahtoon, kuullessanne, ett'
Ei ole armon suosiota saaneet
Häät Akselin, ja että lupakirja,
Jonk' Akselille pyhä paavi antoi,
On sattuneesta syystä voimaton.
ERLAND.
Niin, varmaan niin kuin kirkon valta voimall'
Yli kuninkaitten ulottuu, niin varmaan
Vahvistetaan tää kirja voimallansa.
KNUUTI.
Arvoinen isä, kirj' on voimaton.
ERLAND.
Jo eikö Hadrianus ihan selvään
Kumonnut Akselin ja Valpur neidon
Sukulaisuutta?
KNUUTI.
Kyllä, herra piispa!
Lu'inpa minäkin tuon koko kirjan;
En latinaani ole tykkänään
Viel' unhottanut, ett'en joka sanaa
Ois ymmärtänyt. Pyhä isä kumoo
Välillä Akselin ja Valpur immen
Olevan sukulaisuus-, serkkuus-suhteen; —
ERLAND.
Ja eikö siinä kylliks?
KNUUTI.
Niinhän luulis.
Siin' itse Aksel Thordinpoikakin
Varmaankin kylliks olevan on luullut.
Ois muuten kumma, miks ois asiaa
Hän laiminlyönyt yhtä tärkeää,
Kuin serkkuutensa on. Mut ehkä hän
Sit' itsekään ei tiennyt.
(Erland säpsähtää.)
Serkkunansa
Saa Aksel Valpuria rakastaa,
Mut ristikumppaneina heiltä kirkko
Avioliiton kieltää.
ERLAND.
Mitä sanot?
KNUUTI.
Totta, jonk' kirkonkirja todistaa.
Vast'ikään, isä arvoinen, te tänne
Olette tullut, vasta Augustinon
Pakenemisen jälkeen, siksi ette
Voi kirkon asioista tietää niin
Kuin anivalpas palvelija, jonk' ikä
Sisällä näiden seinäin vaan on vierryt.
Elämä hurskas teidät piispaks saattoi.
On piispansauvan kunnon hallintaan
Tok' ennen luultu muukin kuuluvan,
Kuin pyhä käytös. Tanskan Absalon
Hän näytti, kuinka hyvin rautapaita
Koristi valkovillavaippaa; että
Kiireelle paljaallekin kypärin
Voi panna; ett'ei piispan tule olla
Vaan nuhteeton, mut voimakaskin, uljas,
Kerubi välkkyvässä vaskessa
Ja ankaruuden väkikalpa vyössään
Edessä Edenins'. Vaan, Augustinon
Liehailu Hakonin sai etsimään
Senlaisen piispan, joka virassaan
On — vahingoittamaton. Onnea
Toimeenne suureen teille toivotan.
ERLAND.
Sua kiitän. Lyhyt matkan' rauhass' anna
Mun hautaan mennä. Kauan tielläs en
Ma olla tahdo. Älä aikaa tuhlaa.
Sanoma Akselista surettaa
Mua paljon syvemmin. Niin, toivoon päin
Se nuorukainen katsoo; myrskyihin
Ja hallaan tottunut on vanhus. Kun
Tuo varomaton taisi unhottaa —
KNUUTI.
Hän varmaan yhtä vähän siitä ties,
Kuin Valpur, sillä asiain näin ollen
Kokivat äitins' sitä kyllä peittää.
Thord Huusfrei vankka Sigurd kuninkaan
Ol' urho, hurja kuin tää Reinen Sigurd.
Tuo Thord hän nuoren Aksel poikans' antoi
Viis vuotta pakanana, kasteetta
Vaan juosta. Ristittävä kun nyt Valpur
Immerin tytär ol' ja Helvig rouva
Kasteesen hänet vievä, pyysi Thord
Kälynsä viemään pojan mukanaan,
"Ett' ois se toki kerran tehtynä".
Niin yhdessä he kastettiin, vaikk' Aksel
Viis vuotta Valpuria vanhemp' oli;
Ja lisähäväistystä välttääkseen
On lasten äitit sitä salanneet.
Mut kaikk' on Joonas kirjaan kirjoittanut.
Mä läsnä olin famuluksena,
Ja mont' on vielä kanssan' elossa,
Jotk' asian tän voivat todistaa.
(Näyttää hänelle paikan kirkonkirjassa.)
ERLAND.
Kov' onni painaa tätä sukukuntaa.
KNUUTI.
Kov' onni painaa aina syntiä
Ja rankaisee niin Gillen suvun synnit
Kuin muittenkin. Jos ois Thord Huusfrei sievään
Poikansa kohta kastattanut, ei ois
Nyt Aksel ristiveli Valpurin;
Ja ell'ei Aksel lähisukulaistaan
Rakastais, vastoin kirkon kieltoa,
Vaan muuta neitoa, ei estäis mikään
Hänt' onnestansa. Gillen suvust' ompi
Kuningas Hakon etevin. Siis — mikä
Nyt rikollisen rankaisee, se hänen
Siveän elämänsä autuoittaa.
ERLAND.
Voi poloisia!
KNUUTI.
Herra arvoinen!
Mä kyllä tajuun, että tapaus
Senlainen sydäntänne surettaapi.
Olette vanha, eikä vahva ole
Terveytenne; pahaa vaan Knuut veljest'
Ajattelette; tiedän sen; tok' ehkä
Hän teille alttiimp' on, kuin luulettenkaan.
Vaan menkää rauhaan luostariin. Syyn poissa
Oloonne ilmoitan ma kuninkaalle,
Ja mielelläni virkanne teen tänään.
ERLAND.
Teet virkan' mielelläs? Niin kyll'. Ei, Knuut!
Et saa sä heidän surmaajakseen käydä.
Se onnettoman tuskaa lieventää,
Kun kohtalonsa tuomion saa kuulla
Armeliaasti, säälin huulilta.
Ma kovan tehtäväni itse teen,
Jos vaikka vanha sydämeni särkyis.
Ma kaikin voimin koetan noitten raukkain
Eduksi toimia. Mä itse kirjeen
Paaville laitan; luvan heille hankin
Mä tästä niin kuin tuostakin.
KNUUTI.
Ei ole
Sit' ajattelemista, armas herra!
Jo Hadrian, tuo Norjan vanha ystäv',
On kuollut; Viktor nyt ja Aleksander
Kiivaasti paavinvallast' ottelevat
Ja joka keinoon käyvät sukeltaakseen
Vaan kuninkaiden suosiohon. Hakon
Kuningas suosii Aleksanderia,
Eik' Aleksander suinkaan vastavuoron
Avuliaisuutta kuninkaalta kiellä
Näin vähäpätöisessä asiassa.
ERLAND.
Näin vähäpätöisessä! Kahden jalon
Olennon onni.
KNUUTI.
Saarnastuolista.
Niin puhellaan; vaan Vatikaanissa,
Kuninkaan linnassa on toista mieltä
Älyinen valtataito vaativa.
ERLAND.
Haa, mitä valtataidoks sanovat!
Ei kauheampaa löydy hirviötä
Ei hornan synkiss' onkaloiss' — sen suhteen
Jo Hydra kaunis ol' ja Cerberus
Ja Fenris pakanain Valhallassa.
Avoimen kitansa ne näyttivät,
Mut tämä peto, paheen pahin pesä,
Häpeämättömästi ilkityönsä
Älyksi sanoo, peittää väkipuukkons'
Arvollisuuden kaappuun pettäissänsä
Viattomuuden, kuten Juudaskin,
Suunannolla.
KNUUTI.
Kuink' oiva sanan tulva,
Arvoinen isä!
ERLAND.
Voi, voi sitä, josta
On hyvän avun ääni paljas sana!
KNUUTI.
Jo tullaan; joukko lähestyvän kuuluu.
ERLAND.
Vahvistu, vanha rinta! Kalkkisi
Juo pohjaan. Sielunpaimenen jo ammoin
Velvollisuutena ol' onnetonta
Seurailla hänen Golgathallensa.
KNUUTI.
Nyt kuoriin rientäkäämme, tullaksemme
Juhlallisessa seurueessa sieltä
Hääväelle vastaan, sitä seisattamaan.
(Menevät.)
(Koraaliveisun kuuluessa tulee hääväki seuraavassa järjestyksessä: ensiksi kuninkaan henkivartijat piilukeihäät kädessä, sitte joukko punaisiin hameisiin ja samanvärisiin lakkeihin puettuja kuoripoikia, kantaen tulisoittoja; Aksel Thordinpoika ja Hakon; useita ritareita parittain; parvi nuoria tyttöjä koreja kädessä, joista viskelevät kukkia kirkonlaattialle; Thora kuningatar taluttaen Valpuria, joka on vaatetettu valkeaan silkkiin, hiukset hartioilla riippuen, ruususeppele päässä; kuningattaren rouvat ja neitsyet parittain. Saatto kulkee etualalla Harald Gillen hautakiven ja molempain pylväiden ympäri, pysähtyy sitte niin, että miehet tulevat seisomaan oikealle puolelle Akselin ja naiset vasemmalle puolelle Valpurin sukuhaudan äärelle. Molemmat rakastavaiset laskeuvat vanhempainsa haudoille polvillensa rukoilemaan. Kuninkaan henkivartijat asettuvat riviin näyttämön perälle ja nuoret tytöt ja pojat koreinensa soittoinensa heidän eteensä. Keskeltä, pylväiden välistä, jätetään keskikäytävä avoimeksi pääalttariin ja kuoriin saakka, josta munkit juhlakulussa tulevat; veli Knuuti kirkonkirja muassaan; Arkkipiispa hopealla huoliteltu sauva kädessä. Tällä aikaa laulukunta veisaa:)
Se mies, jok' aimo vaimon saa,
Ei kaipaa kultaa, hopeaa;
Ah, vaimo laivaa kalliimp' on
Ja tuottaa onnen talohon.
Hän somin sormin kehräilee
Ja näppärästi neuloilee,
Ja istuu kangasaseissaan
Ja helkyttelee kankaitaan.
Hän vaatetettu valkeaan
On silkkiin sekä purppuraan,
Ja puheens' aina siisti on
Ja sydämensä viaton.
Hän miehelleen tuo poikia,
Tuo isänmaalle urhoja. —
Ylistys, kiitos Herralle!
Hyv' onni vihkiparille!
MUNKIT (peräpuolessa). Gloria in excelsis Deo!
LAULUKUNTA.
Amen!
(Aksel ja Valpuri nousevat ylös. Kuningas Hakon taluttaa
Akselin Valpurin luoksi ja leskikuningatar Valpurin Akselin
luoksi. He ojentavat kätensä toinen toiselleen yli Harald
Gillen hautakiven ja kääntyvät käsikädessä käydäksensä alttaria
kohden. Munkkijoukko tulee heitä vastaan kirkon pylväiden
välissä, jossa arkkipiispa sauvallansa heidät seisauttaa.)
ERLAND.
Voi, onnettomat! Viran velvoituksest'
On vanhusraukan pakko poistaa teitä
Toivonne kukkatieltä. Kohtalonne
Tok' älköön epätoivoon teitä saako!
Älkäätkä nurjat olko vanhukselle,
Jonk' ilo suur' ois ollut saadessaan
Teit' yhdistää, jos taivas sen ois suonut.
AKSEL.
Oi, Kristus! Mitä, herra arvoinen,
On tämä? Saittehan te kirjan, näitte
Jo naimaluvan meillä olevan ja
Sukulaisuutemme jo katkaistuksi?
ERLAND.
Voi, poikaseni! Kohtaloas vastaan
Miehuudell' itses varusta! Et saa
Sa Valpuria naida. Serkkuutenne
Purettu on, mut ristilapsekset
Te oletten; yht'aikaa sama vaimo
Kasteesen teidät toi; rist'äitinä
On Helvig rouva molemmille ollut.
Ei lupakirja virka siitä mitään,
Ja kirkko kieltää moisen naimisen.
AKSEL.
Voi, piispa, mitä sanot? Jumal' armas!
Mun Valpurin'! Hän vaalenee. Oi, neidot!
VALPURI (erään neidon tukemana).
Oi, ei se mitään. Vähän päätäni.
Mun pyörrytti. Mua tue, Svanhvide! Pian se
Ohitse menee.
AKSEL.
Ristilapsekset?
KNUUTI (tulee kirkonkirjoineen).
Niin, vel' ja sisar eessä Jumalan.
AKSEL.
Niin onko? Näytä, sinä julma Juutas!
Valehteletko? Näytäppä, myös Aksel
Lukea osaa.
(Tirkistää kirjaan, jonka Knuuti pitää hänen edessään.)
Kaikki silmissäni
Käy ympäri.
(Sortuu Valpurin jalkain juureen.)
Voi, Valpur, Valpur! Kaikk'
On hukassa!
VALPURI.
Ei, ei!
AKSEL (hypähtää ylös).
On hukassa.
Mä näen sen, tajuun koko seurauksen.
Mun pyrintöni viisi pitkää vuotta:
Luo vanhan Hadrianon joutuaksen'
Ja päästä ystävyyteens', suosioonsa,
Ilmaista sydämeni tila hälle,
Jok' onnistuikin mulle vihdoin; — se on
Nyt tyhjiin rauennut. Jos eläis hän,
Mik' oiskaan sitte? Lyhyt viivytys!
Vaan kuollut on hän; Aleksander elää
Kavala kartinaali; Hakon elää
Kadehtijan'. Näen sinut, peto; väijyt
Jo saalistasi, myhäät mielessäsi.
Mun sauvani on särkynyt! Ja hukass'
On, armas Valpur, kaikk'.
(Heittäytyy jälleen polvillensa ja kätkee
kasvonsa Valpurin käsiin.)
ERLAND (katsoen ankarasti kuninkaaseen).
Ei hurskast' ollut
Näin ylen kauas tätä saattaa; kaunist'
Ei ollut sydänpoloisia näitä
Toivolla lyhyellä jännittää
Saattaakseen kaiken toivon viime hetkell'
Äkisti raukeemaan; ei oikein ollut
Näin surkein kohtauksin yllättää
Mua vanhusta, jok' arvon ansaitsen
Niin virkani kuin ikänikin vuoksi.
HAKON.
Vaan itse Aksel Thordinpoika syypää
On kaikkeen; äkkihuoleen hänet oma
Äkillisyytens' syöksi; noudattanut
Jos ois hän kuninkaansa neuvoa,
Hän vartonut ois viisaast'. Urhoiltani
En tietä kirkkoon voi ma sulkea,
Ja kirkon lait sun kauttas puhuvat.
KNUUTI (tulee liinainen vaate muassaan).
Kosk' Aksel Thordinpoika Valpuria
Ei naida saa, niin kirkon laki heidän
Eronsa tärkeydestä merkin vaatii.
ERLAND (Hakonille).
Nyt ehkä saa tää toimi jäädä sikseen.
HAKON.
Mun arvon' ankarasti vaatii maamme
Lakia käyttämään. Tee tehtäväs!
ERLAND (lähestyy rakastavia).
Voi, lapsen'! Seitsenkymment' talvea
On vanhaa sydäntän' jo vaivuttanut,
Vaan kalkkia niin katkeraa se viel'
Ei tyhjentänyt. Akselini! Anna
Vanhalle Herranpalvelijalle anteeks
Tää tehtävänsä. Min' en Valpurista
Sua erota, vaan sallimus; mut vaan
Tät' elämää se eronaika koskee,
Tuoll' ikuisesti saatte rakastaa.
AKSEL ja VALPURI (lankeevat polvilleen hänen eteensä, tarttuvat hänen käsiinsä ja suutelevat niitä). Hyv' isä arvoinen!
ERLAND.
Te rakkaat lapset!
Oi, nouse ylös, Aksel! Armas Valpur'!
Jo nouskaa. Ystäväni, tartu tähän!
Voi tyttö raukka, tartu tähän liinaan!
(Aksel ja Valpuri ottavat kiinni kumpainenkin liinankulmaansa.
Kuningas kurottaa miekkansa piispalle, joka aikoo halkaista
liinan, mutta keskeytyy toimessaan.)
Ei; sit' en voi ma. Tule, veli Knuut! Jo
Apuas tarjoit tähän toimeen. Olen
Jo liian vanha. Käsi vapisee.
En ole neljäänkymmenehen vuoteen
Mä miekkaa käyttänyt. Mä sit' en voi.
KNUUTI.
No, herra, miekka mulle antakaa!
(Lähenee Akselia ja Valpuria, menee heidän väliinsä
miekka kädessä sanoen:)
Kuin kuninkahan miekka kirkkosäädyn
Kädessä tämän liinan halkaisee,
Niin myöskin Herra taivaan erottaapi
Ijäksi Aksel Thordinpojan Valpur
Immerintyttärestä.
(Halkaisee liinan.)
MUNKIT (taustalla).
Amen! Amen!
(Tytöt ottavat punaisen ruususeppeleen Valpurin
päästä ja panevat valkoisen sen sijaan.)
HAKON.
Nyt toimi päättyi. Valpur vietäköön
Nyt luostarihin. Anteeks antakaa,
Jos, jalo äiti, teitä loukannut
On näkemänne tapahtuma.
KUNINGATAR.
Sulle
Jumala anteeks antakoon!
HAKON (tarjoo kätensä äidilleen; kääntyessään ja katsoen
Akseliin ja Valpuriin).
Nyt toimi
On päätetty. He erotettakoon!
ERLAND (vakavasti).
Ei vielä. — Kovin käyttämään sa vaadit
Lakia moista, joka katkeran
On surun heidän sydämeensä saanut;
No niin, ma taas lain toisen muistiin saatan,
Jok' armiaasti sallii moisten raukkain.
Hyvästit ensin toisillensa tehdä.
HAKON (viivähtää).
No, lyhyesti sitte. Sano, Aksel,
Hyvästi Valpur sisarellesi!
ERLAND.
Niin tarkoitus ei ole; kahden kesken
Vapaasti puhella he täällä saavat.
HAKON.
Taas turhaa tilaa siten synnillisen
Himonsa syötiks antaa! Sääntö tuo
On luonnoton.
ERLAND.
Mut kaikitenkin sääntö,
Jok' ompi noudatettava.
HAKON.
Mut ell'ei
Kuningas sitä salli?
ERLAND.
Niin hän luopuu
Velvollisuudestaan ja kirkon pannaan
Mä hänet julistan.
HAKON.
Kuink' uskalijaasti
Sa puhut.
ERLAND.
Niin kuin arkkipiispa.
HAKON.
Ken
Sun arkkipiispaks saatti?
ERLAND.
Jumala.
HAKON.
Haa, vanhus!
ERLAND (käskevästi, kohottaen sauvaansa).
Poistukaatte! Suotakoon
Raukoille näille rauhaa tointuakseen,
Jäähyväishetki hoivaks, lohdukseen!
HAKON (hillitsee itsensä).
Niin, niin! — Sun tääll' on valta käskeä.
(Menee seuroineen. Arkkipiispa katsahtaa Knuutiin ja
toisiin munkkeihin, jotka sen jälkeen menevät kuoriin.)
ERLAND.
Hiljaista huolt' ei enää häiritä;
Huojennus sydämenne tunteille
Nyt antakaa ja ero ottakaatte,
Mun rakkaani! Mut lyhyt aika teille
Vaan annetaan; se käyttäkäätte. Voimaa
Jumala poloisille teille suokoon!
(Menee.)
AKSEL.
Oi, kiitos, vanhus! Murheen okaat peität
Sä säälin vaalevilla ruusuilla.
VALPURI (ottaa seppeleen päästänsä ja katselee sitä).
Valkoinen ruusu pyhän rakkauden
On merkki; maallinen tuo punaliekki
On sammutettu, — lehdet valkoiset
Kohoovat niin kuin enkelien siivet.
AKSEL.
Voi, Valpur! Valpur!
VALPURI.
Armas ystävä!
Sä mieltäs lohduta.
AKSEL.
Vai lohduttaisin?
Oi, miten voit sa tointua niin pian,
Niin helposti?
VALPURI.
Ma olin valmistaunut.
AKSEL.
Olitko valmistaunut? Ethän, Valpur!
Sun riemus näin mä, vaunuihin kun astuit.
Kuink' ihanasti suusi hymyili,
Kuink', armas tyttö, silmäs kiilsivät!
VALPURI.
Silloinpa silmä kirkkahimmin kiiltää,
Kun kyyneleit' on täynnä.
AKSEL.
Kuinka, Valpur,
Epäillä taisit? Eikö näyttänyt
Kaikk' onneksemme käyvän? Luultuun onneen
Olenko hourupäisnä tänne syössyt?
Kuin Jaakob enkö vuosi vuodelta
Mä yhä uupumatta ahkeroinnut
Rakasta Raakelian' ansaitaksen'?
Ja nyt mua moinen vastus kohtaa? Ei!
Kov' onneni ol' arvaamaton, julma, —
Se koko miehuuteni mursi. Silloin
Kyll' olit oikeass', oi Valpur, tuossa
Kun polvillaan näit pyhiinvaeltajan, —
Hän haudan partaall' on, ei määrän päässä.
Kyll' olit oikeass', se hälle aukee
Kuin helma, hyvän ystäväisen helma.
Maanpiirillä mit' on mull' etsittävää
Nyt enää? Päiväni on laskenut
Ja sammunut on valoni. No niin!
Sa aukee, hauta; rauhainen sa olet.
Niin, aukee, syliis minut sulje; sitä
Ei Valpurini tohdi.
VALPURI.
Tohtiip', Aksel!
Jäähyväiseksi viime kerran tohtii
Valpuris sinut syliins' sulkea.
AKSEL.
Oi, kohtaloni! Tähän minut surmaa!
VALPURI.
Ei, armas ystävä, sun elää pitää.
AKSEL.
Miks elää?
VALPURI.
Eestä kunnian. Oi, Aksel!
Sa muista kaunist' urhonimeäs!
Suur', jalo, rikas Aksel vanhalla
On kielellämme.
AKSEL.
Siksi ois, niin, siksi
Ois Aksel tullut, ell'ei kohtalo
Ois riistänyt hält' autuaallista
Valhallaa, Valpuria, voiton palkkaa.
VALPURI.
Oi, sulho hyvä!
AKSEL.
Sodan hälinään
Mua tummaa tammenlehti-seppelettä
Ei sotatorvi saamaan kutsunut;
Sa, Valpur, eessän' Nornanani väikyit
Sulholles ruususeppelt' oijentain,
Punaista ruusukehää.
VALPURI.
Ruusut kuihtui.
AKSEL.
Ma Roomaan jouduin, vanhan paavin näin.
Vavisten lähestyin maailman herraa.
Eloa, turvaa hymyilystään join.
Lumouskirjan rakkaan hältä sain ma.
Italjan vuoret, lumenpeittoiset!
Pian silloin taivaan rantaan katositte.
Mun silmäni, päin pohjoist' yhä, revon
Tulia luulivat jo näkevänsä.
Ne kodin muisteloina säihkyivät.
VALPURI.
Ne Valpurisi tunteit' oli, Aksel!
AKSEL.
Ja nuori pyhiinvaeltaja käv' yhä,
Ylitse vuorten milloin, milloin laaksoiss'
Etäällä kotimaasta sauvoineen;
Vakava toivo onnen tiestä huojens'
Halua hellää, koti-ikävää;
Kun leivo hänet herätti, niin lauloi
Se Valpurista; aamukoi niin hehkui
Kuin lempensäkin; päivän helle hänet
Pakotti metsän varjoon; monessa
Velsklannin rungoss', Saksan pyökissä
On nimi Valpur. Oi, sa kurttukuori,
Pian rakkaat piirrot peitä. Vaan sa, Puutar,
Puun rungossa sa ruikuttele hiljaa
Etelämaiden paimentytöille
Kov'onnisesta Pohjan parista,
Vihreitä kutrias kun illoin viuhkaat.
VALPURI.
Kuink', Aksel, oletkin mua rakastanut.
AKSEL.
Taas saat, maailma laaja, minut nähdä.
Mut ilman sauvaa, — särkynyt on sauvan'.
Nyt astelen ma synkkää metsää taas,
Mut rientoa ja määrää vaill'. Ens turve
Mun polullani auetkoon ja haudan
Minulle suokoon; siin' on majani.
VALPURI.
Sa julma! Niinkö Valpurin sä heität?
AKSEL.
Vai tyynnä täällä katseleisin, sinut
Kun surmaajas vie eteen alttarin?
VALPURI.
Hän ennen minut mestattavaks vieköön!
AKSEL.
Sä, peto! Moisen sydämen sa sorrat
Ja sitä lemmeks sanot.
VALPURI.
Silmäni,
Himeät kyyneleist', ei kestä kauan
Valoa päivän enää; ennen kuin
Ne Tuoni ummistaa, on äiti armas,
Pyhäinen kirkko, hunnun mulle suova.
AKSEL.
Oi, Jumala! Mun Valpurini nunnaks!
Nää hiukset, silkinhienot keltakutrit
Pois kerittäisiin; vartalonsa kaunis
Vaatteeseen mustaan, paksuun verhottaisiin!
VALPURI.
Mont' yötä sitte yksin käyn mä täällä
Suloista unelmaani ajatellen,
Sun tuloas ja kovaa onneamme;
Hartaasti silloin sydämeni nousee
Luo Herran rukouksin, korkein veisuin,
Ja rukouksen' tähden huojentaa
Hän sydämesi surua.
AKSEL.
Oi, Valpur!
VALPURI.
Ma hiljaa kammiossa pieness' istun;
Kutelen kultaa silkkiin; huolin, hempein
Eleten aikan', niin kuin kyyhkyläinen,
Mi kaikess' säysyydessään ei saa rauhaa;
Mi koskaan vihannall' ei lehväll' lepää,
Vaikk' kuink' ois uupuneena; jok' ei koskaan
Juo vettä kirkast', ell'ei jaloillaan
Sit' ensin hämmentele.
AKSEL.
Entä Aksel?
VALPURI.
Sun taloos mennä pitää, Helfrid siskos
Hyväisen luoksi; isänmaatas ihan
Et jättää saa, et jäädä tänne, missä
Miel'haikus yltyisi. Maailmass' aika
Parantaa kaikki, niin myös sinun haavas.
Jalossa, tyyness' suuruudessaan luonto
Ja siskokullan seura sydäntäsi
Enemmän huojentaa, kuin rattoseurat.
Senvuoks sun pitää mennä talohos,
Jok' ylävaaran reunall' uljailee,
Yl' laakson, joen, yl' aavan meren katsoo.
Niin kohtaloas katsoa sun tulee.
Jos liioin alkaa sydän sykkiä,
Niin joutses, keihääs sieppaa, kuusikorpeen
Sä synkkään syökse! Saakoot kaihos karhu,
Ilk'ilves, jotka metsän rauhaa rikkoi.
Sä siten huoles vähitellen voitat.
Talv'illoin istu usein hyväisen
Helfridin luona orsituvassanne.
Lue hälle vanhat tarut Odinista,
Thorista, Baldurista hyvästä.
Helfridin harpun myötä laula myös;
Hagbarthin, Signen laulua ei sentään,
Äläkä laula Aakest', Elsa neidost'.
(Puhkee itkemään.)
AKSEL.
Oi, Valpur! Valpur! Laulankin vaan niistä.
(Syleilee häntä.)
ERLAND tulee takaisin.
Nyt, rakkaat lapseni, en muuta voi —
Kov' onni vaatii teidät eroomaan.
VALPURI.
Hyvästi!
AKSEL.
Hyväst'!
VALPURI.
Tavataanhan.
AKSEL.
— Taivaass'!
(Irtaantuvat toistensa syleilystä ja poistuvat kumpikin
tahollensa, Valpur seuroineen. Wilhelm nähdään peräpuolella.)
ERLAND.
Oi kovaonnisia! Himmen valon,
Kuin tähtein, luopi lemmen liekkinne
Mun muistojeni talvistaivahalle.
Niin, luonnoton se mies, mi milloinkaan
Ei lemmen voimaa tuntenut. Oi, Aksel!
Mun kohtalon' ol' yhtäläinen juur'
Kuin sinun kohtalosi. — Leonoora! —
Kuin kuutamo, niin muistos säteilee
Mun talvishangelleni. Uskollinen
Olitko Erlandille asti kuoloon?
Ei kenkään, kenkään ole hälle sanaa
Sinusta saattanut, ei kuolemastas.
WILHELM (taampana).
Leonoor' von Hildesheim ain' Erlandille
Ol' uskollinen asti kuolemaansa.
ERLAND.
Se ääni mulle haudastako puhuu?
(Kääntäytyy ja havaitsee Wilhelmin.)
WILHELM.
Isänsä Gebhard vaikka hänet vaati
Rudolfin avioksi antaumaan,
Hän sydämessään sentään Erlandille
Ol' uskollinen. Mielessään hän sua
Rakasti, linnass' synkässä kun hänen
Vihattavansa seurass' olla täytyi.
ERLAND.
Ken on tuo outo, vaalas mies, mi kirkon
Perältä puhuu? Ilmestys se onko?
Hän pylvään lailla seisoo, vasten miekkaa
Vakaasti nojaten.
(Wilhelm astuu häntä kohden.)
Ken olet, vieras?
WILHELM.
Ken? Tiikerin ja lampaan välikohta,
Arvoinen isä! — Lumikukka, saatu
Yökylmään, tähtein oudon ennussuhteen
Ajalla, tulipuna-pyrstötähti
Kun Venustähden pimensi.
ERLAND.
Sa olet —
WILHELM.
Eleonoorasi ja Rudolfin,
Sun vihamiehes, poika.
ERLAND.
Kaikki pyhät!
Se onko mahdollist'? On niin; ma rakkaat
Ne piirteet näen kautt' tylyn tuimuuden.
Oi, poikani! Eleonooran poika!
Mun sylihini tule! Likistää
Mun anna sua vanhaan rintahani!
WILHELM.
Tunteeni hyvät, hellät on, kuin sinun,
Mut kyyneleit' ei luonto mulle suonut.
ERLAND.
Mik' on sun nimes, Leonoran poika?
WILHELM.
On Wilhelm, teidän kielellä Vildhjalmur.
ERLAND.
Ja mikä enkel' johti sinut luoksen'?
WILHELM.
Oi, herra, hyvä enkeli, ma luulen.
Mun luonton' outo on, lie epäluonto,
Päinvastaisista aineist' yhdistetty;
Niin lempi, viha, hellyys, uhka kiehuu
Ijäti rinnassan', mi huojentuu
Vaan silloin, kun ma sodan hälinähän
Rutosti rynnän, tai kun kylmän jäykäll'
Uskollisuudell' aimo veikkoon liityn.
Niin Aksel Thordinpoikaan liittynyt
Ma olen. En ma rakastaa voi itse,
Mut huojennusta tunnen, lempivää
Kun autan. Häntä seurasin; mä tiesin,
Ett' olet täällä. Kuolinvuoteellansa
Pyhästi määräs äitini, ett' täällä
Sun luonas kävisin. Hän kyllä ties,
Ett' olit rautapaidan munkkikaappuun
Sa vaihtanut; hän hartahasti pyysi
Mun kerran sulle tuomaan elämänsä
Jäähyväiset. Suo anteeks! Sodan melskees'
Sen kymmenkunnan vuotta laiminlöin.
Yht'äkkiä nyt matka Akselin
Mua siitä muistutti ja herätti
Mun omatunton'. Ehkä synkkä mielen'
On ollut mulle rangaistus, mi taukoo,
Kun äitin' olen viime tahdon tehnyt.
Arvoinen isä! Tuiman pääni päälle
Kätenne pankaa, siunaus mulle suokaa!
(Lankee polvillensa)
ERLAND.
Jumala siunatkoon sua!
WILHELM.
Kiitos! Kaikki
Se lievensi.
(Nousee ylös.)
Täss' yhdynnässä näen
Ma taivaan viittauksen. Hyvä vanhus!
Jo monta vuotta sitte morsios
Sa kadotit; — tää rinta lemmeltä
On lukittu; — mut kaks täss' erotettiin
Sydäntä, lempimähän luodut vaan.
Niin, isä arvoinen, me kaksi, toinen
Avioliiton onnettoman uhriks
Ja toinen hedelmäksi tullut, — me
Tuonlaista estäkäämme liittoa: —
Pelastakaamme ystävämme.
ERLAND.
Miten,
Mun poikani?
WILHELM.
Se riippuu sinusta,
Niin minä heidät pelastan.
ERLAND.
Vaan miten?
WILHELM.
Valmiina, purjeissaan viel' laivamme
On vuonoss'; ankkurin kun nostaa, voi
Se rannan jättää. Valpur luostariin
On viety. Sinne kautta kirkon vaan
Käy tie. Ja estääksensä Valpurin
Poisryöstämistä, jota Hakon pelkää,
Tuleepi Knuuti kahdenkymmenen
Ritaripojan kanssa yöksi kirkon
Ovelle vahtiin sekä ilmoittaa,
Jos vähäinenkin kuuluu hiiskaus.
ERLAND.
Ja moinen varoisuus, mi pelastuksen
Saa mahdottomaks, ilahuttaa sua?
WILHELM.
Varoisuus yksin pelastusta auttaa.
Jos kirkon raudoitetut, raskaat ovet
Lukittaisiin, ei pelastusta ois.
Huomenna Hakon aikoo Valpurin
Jo linnaan viedä morsiamenaan,
Mut läpi ritar'joukkion, vaikk' onkin
Kakskymmen-lukuinen se, musta munkki
Viel' yhdeskolmatta, ma raivaan tien.
ERLAND.
Kahakka melskett' eikö nosta, linnan
Uroita herätä?
WILHELM.
Ei tahrata
Saa kirkon pyhää laattiata karskein
Ritaripoikain kunnon verellä.
Velvollisuuttaan noudattavat he
Ja kuninkaansa käskyä. Ma neuvon
Paremman tiedän.
ERLAND.
Minkä, poikani?
WILHELM.
Tuo kulta-arkku yli alttarin,
Se eikö ole pyhän Olavin?
Ja eikö kansa luule, että hänen
Ruumiinsa usein, eri sattumoissa,
Puol'yönä nousee ylös haudastansa
Pahoja aavehena peloittaakseen,
Hyville sorretuille avuksi?
ERLAND.
Niin jokahinen uskoo.
WILHELM.
Eikö hänen
Hopeankirjaeltu kaappunsa
Ja kultakypärinsä, rautakeihääns'
Sun, arkkipiispan, talless' ole?
ERLAND.
On.
WILHELM.
Siis Aksel pelastuu.
ERLAND.
Sä, ystäv', aiot —
WILHELM.
Epäätkö, että pyhä kansantaru
Voi joskus hyvän hyödyks vaikuttaa
Niin kuin se, käytettynä väärin, usein
Voi synnin voitoks vaikuttaa?
ERLAND.
En! — Ei
Se ole synti. — Jumal' anteeks antaa
Vähäisen viattoman petoksen,
Min hätätila hyväin hyödyks vaatii.
WILHELM.
Petoksen? Ken saa petokseks sen? Itse
Arvoinen isä, itse tulee pyhä
Olavi verhottuna minuun; hänen
Ma haamuns' olen. Haamu eikö ole
Ijäisen hengen ajallinen muoto?
ERLAND.
Ei muuksi voi sit' ymmärtää.
WILHELM.
No niin, ma
Olavi pyhän kalma muoto olen.
Sen aatteen johti mieleeni hän itse,
Mä hänen tosihaamunansa tulen.
ERLAND.
Mun poikani! Kuink' kovin palavat
Sun tummat silmäsi.
WILHELM.
Mun aatteeni
Iankaikkisuudessa on mieluisimmin;
Ja henkein valtakunta monta kertaa
On silmäin eteen mulle ilmestynyt. —
Ma toimihini riensin laivaan, jonka
Kannelle ylen helle päivä paahtoi.
Ja sieltä kiidätin mä kirkkoon taas,
Läss' ollakseni vihkimyksissä.
Ma liian varhain tulin. Vilvakkaalta
Minusta kirkko tuntui hiljainen;
Ma uupunut kun olin työstäni
Ja ympär' olin monet kerrat käynyt
Pyhiä alttareita katsellen
Ja nimet lukein hautakivissä.
Niin tuonne kuorin loukkoon istahdin
Ma vihdoin viereen pylvään, jossa vanhat
Vihertynehet vaskivarukset
Ja voitonsaaliit, lipunsiekaleet,
Nuo urhouden muistot, riippuvat.
Ma viistoon pyhän Olavin kult'arkust'
Unehen vaivuin; levoton mun oli
Uneni, surullinen. Sillä kaiken,
Mi täällä tapahtui, mä ikään niin
Kuin kautta himmen usvan näin. Kun munkki
Pahikko liinan halkais', syöksähdin
Ma vihaisena pystyyn, rientääkseni
Avuksi Aksel ystävälleni.
Vaan — kauhull' alas jälleen vaivuin, sillä
Kun liina halkes, auki irtaantui
Tuon pyhän kulta-arkun kansi tuolla
Ja arkuss' seisoi kiivastunut mies
Ja katsoi munkkiin.
ERLAND.
Minkä muotoinen?
WILHELM.
Väkevän urhon, keskikokoisen,
Keltainen tukka, silmät siniset,
Ja liina hurmeinen sen kädess' oli;
Hän sitä painoi vasten haavaansa.
ERLAND.
Haa, pyhän Olavin se oli haamu.
WILHELM.
Hän ylös pylvään tamineisiin näytti
Ja huus': "sun ensi yönä pitää minun
Asussan' kavaluutta rankaiseman
Ja rakkautta puoltaman. Sen liekki
Jalosti leimutkoon!" Näin lausuttuaan
Hän äkkiin katosi. Ja herätessän'
Ma kuulin, kuinka kirkon ovess' ääneen
Kuningas käskyn munkillensa antoi.
ERLAND.
Valio Wilhelm, mua seuraa nyt!
Ma valmis olen.
WILHELM.
Viel' ei ole aika. —
Kun päivä laskenut on läntehen
Ja kaste kylmä hautain kivet peittää;
Kun miehen mieleen tunkee epäilys
Ja tuska synninorjan tuntohon;
Kun kirkon peittää pyhä pimeys,
Yölamppu haudoille luo himmen valon
Ja kello kaksitoista kumahtaa,
Ja huuhkaja kun huutaa, kukko laulaa —
Niin ruhtinaallisessa loistossansa
Olavi puol'yön kuninkaana nousee
Pahoille kauhuks, turmaks ilkiöille
Ja hikiliinallansa pyyhkimään
Viattomien silmäin kyyneleet.
NELJÄS NÄYTÖS.
Yö. Kynttiläkruunussa palaa himeästi valaiseva valkea. Veli Knuuti istuu vanhan Björnin, Kolbeinin ja useampien soturien kanssa penkillä vasemmanpuolisen pylvään lähellä.
KNUUTI.
Täss', ystäväni, parhain istumme,
Tän pylvään luona, kolmen Norjalais-
Kuningasvainaan pyhäin ristein eessä.
Tääll' yömme viettyy Herran nimessä.
Oletko pitänyt sa tarkan vaarin
Uroista oven suussa, Endrid?
ENDRID tulee.
Olen.
Ne valvovat.
KNUUTI.
No, mekin valvokaamme.
Pitäähän alamaisen kuninkaansa
Vakuudeks valvoman. Sentähden juuri
Tän paikan itsellemme valitsin,
Kuningas-pylvään nimellisen viereen.
Pyhänä kohouu se kolmin ristein.
Mut tuota tuolla puolen katsokaa!
Häpeäpylvääks se ois sanottava.
Kaks synnillistä rakastelijaa siihen
Nimensä oli piirtänyt. Ja vastaan
Kuninkaan valtaa, kirkon lakia
He houruin lailla uhmasivat. Herran,
Vanhurskauden rangaistus nyt tulee.
Jalossa harmissa löi miekallansa
Kuningas merkin pois, mi kirkon puuta
Soaista tohti lemmen seppeleillä.
Nyt tuolla tomuss' seppelhylky kuihtuu.
BJÖRN.
Niin. Mihin kukat muuhun kelpaavat
Kuin kuihtumahan. Antaa niitten olla!
Mut toista kuninkaan on ristin, se mit'
Ylemmä nousee, sitä paremp' on
Maan kanta, sitä korkeampaan voimaan
Ja kunniahan valtakunta kohoo.
Senvuokspa miellyttää tuo korkein risti
Mua parhain. Nuo kaks muuta kohoovat
Myös jokseen, korkeata Haraldia
Tok' ei ne yllä.
KNUUTI.
Noin äl', ukko, haasta.
Olavi Kyrre, muistoss' autuas,
Ei Haraldia halvemp' ollut. Rauha
Ol' Olav' Kyrren aikan' ylinnä.
Hän oli pappissäädyn turvasauva.
BJÖRN.
Se juur' ol' onnetonta. — Niin, niin, rauhaa
Mä meinaan; pappissääty, herra, kaiken
On arvon ansainnut, sen kyllä tiedän.
Mut Olli Kyrre, Mauno Paljasjalka,
Ne turman ensi taimet tänne toivat,
Kun maamme vanhat tavat muuttivat;
Ja siksi, tuumin, eivät tule oivan
He Harald Haarderaaden rinnalle.
KNUUTI.
Olavi töillään maata hyödytti.
BJÖRN.
Sarvesta ennen Ollin aikaa juotiin.
Ja tuli vierastuvan keskell' leimus;
Somasti silloin penkill' istui Norjan
Kuningas urostensa kesken; olut
Hänelle tulen ääreen tuotiin; — se
Ei Ollin mieleen ollut! Hälle ol'
Yl'istuin tehtävä pääpenkkiin; — lämmin,
Iloisa tuli tuvan keskellä
Ei saanut roihuta, se koloon, syrjään
Ol' ahdattava, syystä vaan, ett' eivät
Savua arat keuhkons' sietäneet.
KNUUTI.
No, isä Björn, se rintaan koskeekin.
BJÖRN.
He, rintaan! Miehuutt' olkoon miehen rinnass'.
Savusta, tomust' älköön huoliko.
Puvuissa Olavill' on suuret synnit;
Ne Herra hälle anteeks antakoon!
Sit' ennen kävi urho haarniskassa;
Nyt hänen kupeillensa pauloitettiin
Hopea-, kultavaate kirjavainen;
Pohkeisiin kultarenkaat kiristettiin,
Ja hieno silkkivaate laskoksiin
Käs'varsiin, hartioihin kureiltiin,
Vaikk' olivat niin ahtaat hihat muuten,
Ett' ylle saatiin koneen avuin. Niin
Ol' ikään Mauno Paljasjalka, vähän
Vaan toisin; sankar' oli hän, mut eikö
Irlannin retkell' oltuaan hän juossut
Kaduilla lyhyin nutuin, avosäärin,
Kuin kerjäin, vaikka Norjan kuninkaana.
Ja liikanimens' syynä hän ol' itse.
KNUUTI.
No, isä, kaikki ajan kanssa muuttuu!
BJÖRN (pudistaa päätään).
Jos vanhat juomasarvet arvossa
He vaan ois pitäneet, en virkkais mitään;
Mut maistell' oltta, simaa pikarista,
On huono tapa, joka varhemmin
Tai myöhemmin vie maamme rappiolle.
Ei; maljan kelpo poika juokoon pohjaan,
Pöydälle älköön panko jätteitä.
ENDRID.
Kai ukko siin' on oikeassa. Harald
Ol' oiva urho. Nimens' suuress' arvoss'
Siit' asti viel' on Kreikan maalla, kuin
Hän kuningatar Zoen palveluksess'
Ol' urheain Varjaagein joukoss'.
BJÖRN.
Äsken
Sa Miklagoordist' tulit; kuink' on siellä?
Viel' olettenko saattaneet, kuin mekin,
Vanhoille Pohjoismaille kunniaa?
ENDRID.
Sun kanssas, äijä, kaikk' ei ole kuollut.
BJÖRN.
Paljaalla tanterella maataan siis,
Kypäri päässä, kilpi rinnalla,
Pään päällä miekka, käsi kahvassa,
Ja rinta täynnä rohkeutta, mieltä?
ENDRID.
No, kuinkas sitte!
BJÖRN.
Vieläköhän pyhän
Olavin aave valkoratsullaan
Käy johtamassa teitä, vihollista
Kun vastaan käytte?
ENDRID.
Usein, isä Björn!
Sä etkö ole kuullut, kuinka hänen
On äsken käynyt Neiter-miekkansa?
BJÖRN.
En, poikaseni; kerro!
ENDRID.
Tiedätten,
Ett' uljas Ruotsalainen, Ingebjörn,
Olavi Stiklastadissa kun kaatui,
Sen miekan otti. Perinnöks se joutui
Polvesta polveen. Viime jälkeisensä
Mun kanssan' viime keisar'sodass' oli;
Me leiriydyimme, jokainen Varjaagi
Niin juur' kuin sanoit lepäs' aseissaan,
Käs' miekassa pään päällä. Ruotsalainen
Kun herää, häll' ei miekkaa olekaan.
Se kauas kentälle on heitetty.
Niin kävi peräksyttäin kolme yötä.
"Kah", keisari nyt kysyy, "mit' on tää?"
Hän vastas': "Jalo Kyrialaks!" (Se herra
Aleksiusta muka merkitsee;
Sill' että Kyrie on herra kreikaks,
Jo virsikirjast' tiedätten) niin: "jalo
Kyrialaks, tää miekka nimeltään
On Neiter; Olavin se oli, jonka
Hän Stiklastadiss' sortuessaan jätti".
BJÖRN.
Siin' Olav' oikein teki. Ruotsalaisen
Kädestä hän sen väänsi. Miks tuo miekkaa
Olavin ottikaan?
ENDRID.
Niin, niin! Sen keisar'
Ja kaikki oivalsivat. Suurin kuluin
Kyrialaks nyt kirkon rakennutti
Pyhälle Olaville siihen, missä
Tää miekka makas'; yli alttarin
Se sitte ripustettiin niin kuin täällä
Yl'alttarin on hänen arkkunsa.
KOLBEIN.
Kuink' kumman lailla kuorin hämärässä
Tuo kultalipas loistaa. Liekö totta,
Isä arvoinen, ett' Olav' kuningas
Se kummittelee?
BJÖRN.
Kysymys on sekin!
KNUUTI.
Olette, Norjalaiset, hurjaa kansaa;
Siis kuolleidenkin haudoistansa täytyy
Välisti nousta sielujanne pelkoon
Ja parannukseen saattamahan.
BJÖRN.
Etkö
Satoja niistä kummist' ole kuullut?
KOLBEIN.
Olenpa maar, mut voiko niihin luottaa,
En tiedä.
KNUUTI.
Älä tee sä syntiä!
Niin hyvin saatat, poika, autuuttas
Ja taivast' epäillä, kuin Olav' pyhää
Ja hänen enteitään.
BJÖRN.
Sa varo vaan,
Ett'ei sun käy kuin Tanskan jaarlin, jonka
Uskottomuus sai sokeaks.
ENDRID.
Oi, kerros
Pyhästä miehest' tuosta meille jotain.
Ijässäs olet paljon kuullut, arvaan.
KOLBEIN.
Se mielikuvitusta kiihottaa,
Ja kirkoss' yö kun vahdiss' ollaan, niin —
BJÖRN.
Oletko pelkuri?
KOLBEIN.
En eläville.
BJÖRN.
Sa oikein vastasit, mun poikani!
Sull' onko hyvä omatunto?
KOLBEIN.
On.
BJÖRN.
Siis peljät' ei sun tule kuolleitakaan.
Ei Olav' meille kellekään tee pahaa.
On meillä kaikilla — Knuut veljen hurskaan
Kun poijes luen — paljon syntejä,
Mut omatuntomme on puhdas, siks ei
Olavi kellekään tee pahaa.
ENDRID.
Kerro.
BJÖRN.
Eräänä yönä kauppalassa tässä,
Kun kello kaksitoista juuri löi —
(Kello lyö 12.)
ENDRID.
Ho, kuulitko sa?
BJÖRN.
Empä ole kuuro!
Eräänä yönä kello kaksitoista,
Kun kukko puoliyöt' ol' laulanut —
(Kukko laulaa.)
KOLBEIN.
Nyt laulaa!
BJÖRN (närkästyneenä).
Mun jos pitää kertoman,
Niin ole vait. Mit' elkeitä on moiset!
Ei omaa puhettansa kuulla saata
Vaan kellon lyönnin, kukon laulun tähden
Ja tuhman lorun. Huono tapa on, kun
Puheisiin nuoret pojat nenin puuttuu.
Mun nuoruudessan' olivat he vaiti,
Kun vanhat urhot puhuivat. — Vaan minne
Nyt ehdin?
ENDRID.
Kukon lauluun.
BJÖRN.
Niin.
(Kolbeinille.)
Jos vielä
Mun puheeseeni puutut, laverrelkoon
Hampaaton ämmä sulle lopun. — No, —
Puol'yönä, juur' kun kello kaksitoista
Ol' lyönyt, kukko laulanut, niin pyhä
Olavi kuorist' astui tänne vitkaan
Asuissa kultaisissa, kypärinsä
Ol' laskettu ja hohtokivi-kruunu
Sen päällä, pitkä keihäs kädessänsä,
Hopeankirjaeltu kaappu yllä,
Min lieve laattiata laahasi.
(Aivan senkaltainen kummitus, josta Björn kertoo, näyttäytyy kirkon perällä; Kolbein, joka sen ensiksi havaitsee, vaalenee ja katselee sitä tuijottavin silmin.)
Mik' on nyt, poika hölmö, sinun taas?
(Kolbein on vaiti.)
Noh, etkö saata suutas aukaista?
KOLBEIN.
Sa kerro vaan, en tahdo puuttua
Ma puheeseesi, sivumennen vaan
Ma sanon: tuolla käytävällä mies
On, josta puhut, ihka ilmettynä.
URHOT.
Krist' auta!
(Munkki pakenee; muutamat aikovat seurata häntä.)
BJÖRN.
Jääkää! Norjan miehiä
Jos oletten, jos kunnon urhoj', jääkää!
Vaan ilkimys ja pelkur' pakenee.
Kuin minä, polvillenne langetkaa! —
Niin! — Päänne paljastakaa! Kädet ristiin
Hartaasti pankaa! Rosvot vaan ne kauhull'
Olavin henkeä noin kammovat.
Miks pakenette? Mitä pelkäätten?
Hän haltiamme on ja lapsiaan
Hän ehkä puhutella haluaa.
KOLBEIN.
Se läheneepi.
URHOT.
Herra, auta meitä!
KUMMITUS (järeällä äänellä).
Mi häirää holviloissa
Lepoa kuolon?
Kuninkaan luut ken kutsuu
Kupariarkust'?
Mi kolkkaa, kussa kalvas,
Veretön viihtyy?
Nyt hiljaa, hiiskumatta
Ja keihäin, kalvoin
Hylätkää muurit mustat,
Pimeät paikat,
Älkäätkä äänin ilmi
Sanaakaan tuoko
Ennenkun päivyt paistaa
Mun haudalleni.
(Urhot nousevat ylös, kumartavat, tekevät ristinmerkin
ja menevät pois kirkosta.)
KNUUTI (palaa ovenvartijoin kanssa).
Se petost' on, ma sanon! Yllätys
Vaan ensin tuntui vähän oudolta,
Siks että aikaa mietintään ma sain.
Tuoll' on hän, tulkaa. Meit' on kyllä monta.
Hän piilukeihäillänne kiertäkää;
Se veijar' elävänä vangitkaa.
Ei aaveit ole. Turha luulo! Pettää
Kuningas aiotahan. Voittakaa
Taik'usko! Multakasa, matoin ruoka
On Olav'; voimans' ammoin sitte loppui.
(Kummitus menee reippaasti Knuutia vastaan ja
työntää keihään hänen rintaansa.)
URHOT.
Krist' auta! Syntiinsä hän kaatui. Paetkaa!
Ylistett' olkoon Luoja, kaikki pyhät!
(Kaikki pakenevat; kummitus katoo.)
KNUUTI (yksinään).
Se kuolinhaav' on. Avuks! Auttakaa!
Mua hädäss' älkää heittäkö! Oi, yksin
Ma olen. Kuiviin juoksee vereni.
Se ihminenkö oli? Keihään työnsi
Se rintaan voimin luonnottomin, läpi
Mun rautapaitan', jonka kaappu peittää.
Ei; kuolevainen oli se! Kaikk' kuolee,
Iankaikkisuutt' ei ole, ei!
(Kello lyö neljänneksen yli kaksitoista.)
Haa, mitä
Kumaava kellonlyömä merkitsee?
Tuo ylhäinen, — tuo jylhä yhden ääni?
Voi kauhua, voi tuskaa hirveää!
Mä vertän' enkö tyrehtää voi millään?
(Haparoi ympärilleen ja saa käsiinsä Valpurin seppeleen,
jonka Hakon pylväästä löi.)
Oi, täss' on yrttej', jotka veren sulkee. —
Kovemmin juoksee! Mitä näen? Voi, Herra!
Se Valpurin on seppel! Laupeutta!
Oi, armoa! Mun eestän' rukoilkaa,
Te armaat! Seppeltänne sydänveren'
On punannut. Mun eestän' rukoilkaa!
(Kuolee.)
Wilhelm tulee takaisin; Valpuri ja Arkkipiispa
hänen muassaan.
WILHELM.
Äl', impi, vapise. Sa vapaa olet.
Palveljan' Akselia riensi tuomaan.
Nyt hyv' on tuuli, laiva valmis; purjeet
Kyll' leppein leyhkin Onnettaret täyttää;
Valoisa Freijan tähti kirkkahasti
Yötaivaan siintävältä laelta tuikkaa.
ERLAND.
Kost' Jumal' hyvä työs, mun poikani!
WILHELM.
Mun työn' on halpa, isä Erland! Aksel
Vaan sua saa kiittää onnestaan.
VALPURI.
Oi, saamme
Molemmat teitä molempia kiittää.
WILHELM.
Tuoss' on hän!
AKSEL tulee, kädessä kilpi Ja miekka.
Wilhelm! Armas Valpur! Isä!
WILHELM.
Tie laivaan avoinna jo onko, Aksel?
AKSEL.
On katu tyhjä; aran joukon kirkon
Ovesta äsken syöksevän mä näin
Kuin kärpäsparven, joka lehväll' ulos
Tuvasta ajetaan. Vaan munkki puuttui
Jok' oisi kiinni pantu, kahlittu
Ma pelkään, että jossakin hän piilee,
Ilm' antaa kaikki.
WILHELM.
Olkaa huoleti!
Jo kavaluus sai palkan.
(Osottaa munkin ruumiiseen.)
AKSEL.
Verissään
On Knuut!
VALPURI.
Oi, pyhä neitsy!
ERLAND (säikähtäneenä katsoen Wilhelmiin).
Murhattuko?
WILHELM.
Tapettu. Julkeus ja epäusko
Ivaajan syöksi kohtalon ja pyhän
Olavin kylmään rautakeihääseen.
VALPURI.
Voi syntisparkaa! Äkkipäätä kuoloon,
Parannuksetta, sakramentitta.
AKSEL.
Kätensä kalvaat mitä kouristavat?
Valpurin seppeltä. Hän kuolintuskiss'
Sydäntä vastaan sit' on painanut.
VALPURI.
Voi raukkaa! Syntiään hän katui. Jumal',
Armahda häntä!
AKSEL.
Niin hän, jalo tyttö,
Sun rukoukses tähden armahtaakin.
Oi riemua! Mä näenkö sinut jälleen?
VALPURI.
Kaks enkeliä meitä kuolost' esti.
WILHELM.
Kaks ihmistä. Nyt, armas pari! Joutuin
Nyt vaan. Kun onnistunut kaikki on;
Kun ylähäinen Schwartzburg vankkoin tornein,
Ympärysmuurein meidät varmaan suojaa;
Kun isä Erland linnan kappelissa,
Joss' uhraantui Leonoora Rudolfille,
Kätenne laskenut on yhteen, silloin
On armastelun aika; Schwartzburgin
Te Weissenfelsiks silloin voitte muuttaa,
Ja silloin teitä nähdess' isä Erland
Jo nuorentuu ja tuima Wilhelm leppyy;
Tuon syntisraukan autuudeks myös silloin
Veisaamme sielumessuja, mut nyt,
Nyt väleen kaikk', ja mua seuratkaa!
VALPURI.
Voi, kuinka sydämeni sykkii!
AKSEL.
Polvin
Haraldin haudalle nyt langetkaamme
Hyvästi jättääksemme isänmaalle!
(Akselin ja Valpurin polvillensa langetessa kuuluu
kaukaa kolme koleasti kaikuvaa torvenääntä.)
WILHELM.
Mi tuo on? Joku tulee. Älä pelkää,
Sa jalo neito! Gottfrid, uskollinen
Ja kunnon palvelijani on se. Gottfrid,
Mit' asiaa? Mit' on nuot säveleet?
AKSEL.
Ne tunnen. Se on sotatorvi.
GOTTFRID.
Kaikki
Paon meille huojentaapi. Erling Kaltto
Isolla laivastolla Bergenistä
Nyt juuri vuonoon saapuu hyökätäkseen
Äkisti Hakon Herdebredin päälle.
Tuo torvi laivast' Erling Kalton soitti
Rynnäkkömerkin. Nyt ei paosta
Meit' estä mikään. Kaikk' on hämillään.
WILHELM.
Vihainen kohtalonsa kiireiseen
Käy kostoon. Tule, oiva veikko, nyt!
Sua jaloutes sotimasta kieltää
Sun heimolaistas vastaan, sen mä tiedän;
No, heitä siis hän oman onnen nojaan
Ja joudu, minne hyvä Nornas viittaa.
AKSEL (vähän vaiti oltuaan).
Velvollisuuteen Nornani mua viittaa.
WILHELM.
Kuink'? — Aiotko? —
AKSEL.
Nyt lähteä en voi,
Se tuiki mahdotont' on, armas Valpur!
WILHELM.
Mit' aiot?
AKSEL.
Hakon kuningasta puoltaa.
WILHELM.
Sun vihamiestäs?
AKSEL.
Vihamiestän'? Häneen
Uhalla selin käännyin; hädäss' on
Nyt kuninkaani, henken' alttiiks antaa
Mun hälle tulee.
WILHELM.
Henkes isänmaalle
Sun tulee altistaa, ei Hakonille.
Norjanko hyväks luulet puoltavas
Tuot' uppihurjaa, joka himoin tähden
Velvollisuudet kaikki rikkoo, joka
Väh'arvoisina pitää siveyden
Ja alamaisen oikeuden, joka
Yleisen hyvän ihan unhottaapi
Omansa vuoks? Ei, Aksel! Kuningas
Jok' olla tahtoo, tehköön, tuumikoon
Myös kuninkahan tavoin. Tule! Erling
Suur'arvoinen ja uljas sankar' on;
Hält' ällös viivytelkö voittoa;
Hän sit' ei väärin käytä. Kädess' urhon
Sa Norjan valtikan suo välkkyellä;
Kädessä ilkiön se vapisee.
AKSEL.
Äl' anna huules viisastellen mieles
Rehellisyyttä häätää. Ilkiö
Ei Hakon ole; hänen himoansa
Vireillä piti munkki viekkain juonin.
Onneton lempi, nuoruus, huonot neuvot —
Yhdessä noista ois jo parahankin
Sydämen häirääjäksi. — Hakon multa
Uhalla tahtoi morsiamen' ottaa —
En sitä sallinut; nyt tahdotahan
Uhalla hältä valtakuntans' ottaa —
Sit' yhtä vähän sallin. Sukulaisen'
Hän on. Es'isästämme Haraldista
Puhuupi Erling pahoin; Gillen suvun
Hän sortaa tahtoo, hävittää sen, Norjan
Valt'istuimelle panna oman poikans'.
Oisinko Trondilainen Gillen juurta,
Jos moista sallisin? Tai kunnon poika,
Hädässä Hakonin jos heittäisin?
Mä enkö Hakonille kättä lyönyt?
Tuot' ihanaist' ei Aksel ansaitsis,
Sun ystävyyttäs ei, jos uskoton hän
Ois kuninkaalleen.
ERLAND.
Sankarini nuori!
Velvollisuuden sanoja sa puhut.
Sä riennä kuningasta puoltamaan.
Miks siitä taivas mua vanhust' estää.
WILHELM.
Sa lohduttele armast' immyttä!
Sun sijaas, isä, taisteluun käyn minä.
Tät' asiaa en tunne niin kuin sinä
Ja Aksel tarkoin, vaan jos teistä rehti
Uskollisuus se sotaan häntä käskee —
No niin, jo paljas miekkan' on, sua seuraan.
AKSEL.
Äl' itke, Valpur! Kaikk' jo pelkon' päättyi.
Ei sydän syki raskaast', arast' enää.
En ryöstäin tahdo Valpuria saada,
Vaan ansaiten. Es'isämme, nyt vasta
Tajuan sinut. Käsin miekkahan
Sa tartut, muotos sanoo: "pelasta
Mun kunnian'! Äl' isänmaasta luovu!"
Niin, armas! Kohtalon me lepytämme
Ja itse Hakoninkin; nuorukainen
Pian ottelussa oppii arvon kunnon
Uroolle antamaan. Kun saa hän voiton,
Hän itse jalomielin sinut, Valpur,
Kanss' ylkäs yhdistää täss' — yli haudan
Sen, jonka puolesta me kostimme.
(Torvi soi.)
Ma tulen, Hildur! Urhos tulevat;
Trondhjemin vuonoon verta uhraamme
Me taistossa. Kas, ystäväni, kaks on
Sydäntä palavana yhtyneenä
Mun kilvessäni, puol' on sini-, puol'
On valkopohjalla; sen esikuvan'
On lempi, puhtaus ja taivas. Valpur!
Lempemme puhtaan taivas palkitsee.
VALPURI.
Niin, autuudellaan!
AKSEL.
Kiireess' unhotin
Ma miekkavyöni uumilleni ottaa;
Vaan miekan sieppasin.
VALPURI (ottaa hartioiltaan taivaansinisen linnikon).
Suo, armas urho,
Ett' olkavyön ma sulle lahjoitan.
AKSEL (polvistuu, Valpuri sitoo linnikon hänen oluksekseen).
Oi, Valpur armaisin! Sun ritaris
On Aksel nyt, ja voitost' epäilet sä?
VALPURI.
Sa urhon' olet mun, ma sun Valkyrjas.
AKSEL.
Äl' itke, Valpur!
VALPURI.
En mä itke enää.
Myös tyttö, Aksel, urhokas voi olla
Hiljaassa maittavuudessa. Nyt mene,
Valio ystäväni, urho armas!
Valpuris' antaa sinut isänmaalle.
WILHELM.
Oi, pyhä Innosents, kuink' oiva tyttö!
Hyvästi, isä arvoinen!
ERLAND.
Mun poikan'!
Teit' enkel'joukot taivaan suojaavat.
AKSEL.
Hyvästi, Valpur!
VALPURI (pidättää häntä syleillen).
Varro vähän! Kerran
Viel', Aksel, viime kerran katsoa
Mun suo sun ihanaisiin sankar'-silmiis.
AKSEL (suutelee häntä).
Hyvästi!
VALPURI.
Nyt en unhota sua koskaan.
(He eroovat.)