* * * * *
Harjatessaan toisena uudenvuodenpäivänä hienoja sinisiä merimiesvaatteitansa, järjestellessään jakaustaan ja pyntätessään itseään parhaansa mukaan tanssiaisia varten pienen peilinlasipalasen edessä Rejer murisi ja oli huonolla hatulla:
… Tuskin kajonnutkaan lukuihini koko jouluaikana vain tämän vuoksi, johon niin tyhmästi sekaannuin.
Ollakseni mies naisväen nähden! Mitä heidän tanssihuvinsa minua liikuttavat? Enhän minä ole täällä huvittelemassa ja heidän tähtensä teikaroimassa — en laisinkaan — ihan päinvastoin…
Ja sitten ne sanovat sen maksavan vain kaksi markkaa! Itse asiassa tässä täytyy olla koko riki paraativalmiina mastonnokasta aina talkapohjaan asti. Rahoista se riippuu, jos minä siellä joudun aivan pois väylältä!
Mutta jos hänen sinne kerran piti, niin päätti hän hankkia korvausta huvittelemalla niin paljon kuin suinkin.
* * * * *
Tanssisali oli koristettu viheriällä, seinille oli asetettu pieniä läkkilamppuja, keskellä oli pari lippua sekä niiden alla ristissä merisotilaan sapelit.
Siinä tanssittiin torvimusiikin pauhatessa.
Rejer oli saanut pumpulisormikkaat käsiinsä ja kainaloonsa naisihmisen, jota täytyi melkeinpä nostaa aina, kun tanssi hänen kanssaan; häntä oli melkein mahdoton liikutella, niin painava ja tipsutteleva hän oli.
Niin käy sen, jota ei tunneta. Hänen täytyi harmikseen tunnustaa liikkuvansa puuproomun kanssa toisten liehuessa tanssissa täysissä purjeissa olevain alusten, sirojen, keveiden kuunarien tai prikien keralla, joiden joukossa siellä täällä näkyi ehkä hiukan pyöreäperäinen leveämpi kaljaasi — kaiketikin naimisissa olevia…
Jäykänlaiselta tämä huvittelu tuntui. Siellä oli koko joukko merialiupseereja, ja ne pitivät tarkkaa lukua arvoasteittensa välisistä vivahduksista; sen kuuli keskusteluista niin hyvin oikealta kuin vasemmaltakin. Kukin vei tanssiin omiansa; ei hänelle ainakaan mitään jäänyt. Mutta jos he luulivat hänen lakaisevan lattiaa kaikilla niillä vaimoihmisillä, jotka he olivat jättäneet istumaan, niin he erehtyivät!
Hänen katseensa kiersi salia; hän tunsi, että asian suorituksessa vaadittiin hiukan kätevyyttä.
Angleesin hän suoritti kylmäkiskoisesti erään kaljaasin keralla, joka oli ajautunut maihin hänen taakseen penkille ja joka piti huolta ohjaamisesta, kun hän ei tuntenut tanssia.
Mutta sitten tuli skotlanninpolkka, ja silloin hän tiesi, mitä tahtoi. Hän oli nähnyt erään pienen, reippaan tummasilmän, jolla oli sysimustat palmikot ja vaalea pitsihame ja joka ei voinut olla niin rikkiviisas. Kasvot olivat karkeapiirteiset — nenä hiukan neekerimäinen — mutta tanssia hän osasi, sen Rejer oli huomannut. Hän seisoi siellä rivissä ja oikein hioi jalkojaan kärsimättömänä ja keinutteli lanteitaan; mutta korkeammalle kuin erään matruusioppilaan kanssa tanssimiseen hän ei ollut ehtinyt.
Rejer oli yhtäkkiä hänen vieressään ja otti hänet ensin skotlanninpolkkaan ja sitten ruotsin valssiin.
Hän tiesi, mitä teki, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin tuo tanakkatekoinen, pitkä, vieras matruusi hienoine sinisine vaatteineen ja rauhallisine teräväpiirteisine kasvoineen herätti huomiota. Hän tunsi sen itse, ja hänet valtasi jonkinlainen hiljainen ja samalla hurja humaltuminen — sen rasittavan, luonnottomasti pidättyvän elämän vastavaikutuksena, jota hän oli kauan viettänyt. Hän olisi voinut tanssia miten kauan hyvänsä, jalat liikkuivat kepeästi kuin tyhjässä ilmassa, kiiltonahkakengissä, jotka hän oli ostanut Malagasta, oli sovelias pikku narske — hän tunsi olevansa kevyt kuin lintu, ja kirvesmiehen tytär ei hänkään hellittänyt… Se oli alinomaista pujottelua kaikenlaisten parien välitse, hitaiden ja vikkeläin, kömpelöjen ja kompastelevien, ilman että kertaakaan koski kehenkään, aina reippaammin ja sujuvammin kuin kukaan muu. Ja kun hän vihdoin vei tytön paikalleen, ei se tapahtunut siitä syystä, että olisi puuttunut tahtoa jatkaa — hän oli kuin pillastunut hevonen, joka on päässyt kiitämisen makuun — vaan sen vuoksi, että soitto yhtäkkiä taukosi.
Kun hän meni salin halki paikalleen, tunsi hän olevansa aseman herra; kukaan ei enää epäillyt hänen oikeuttaan lattialla liikehtimiseen.
Kas niin, nyt alkoi jälleen tuo kiusallinen angleesi, jota hän ei osannut. Hän ei halunnut enää ollenkaan antaa hinata itseään sen läpi kuten äsken, hinausköysi johonkin matamiin kiinnitettynä.
Rohkeuden kasvaessa hän oli edennyt puolustuksesta hyökkäykseen ja alkanut hiukan tarkastella toisia. Oli tullut hänen vuoronsa tutkia ja tuomita.
Hän istui siinä penkillä sangen huolettomassa asennossa, jalat ristissä tehden angleesia koskevia huomioita, ja tunsi varsin hyvin, että monikin katseli häntä. Tanssijain parvessa hänen katseensa kiintyi yhä enemmän erääseen sinipukuiseen vartaloon — siinä oli sellaista, jota hän halusi nimittää oikeaksi välimerensiniseksi raikas tuuli ympärillä! — hänessä oli vauhtia — ja sukat ja kengät valkoiset. Saara Rördam se oli, joka aina tanssi ensimmäisten joukossa. Ei käynyt kieltäminen, että siinä oli vartaloa ja ryhtiä! Se oli niitä lujia, norjia mastoja, jotka kannattavat suuriakin purjeita, ilman että raakapuut katkeavat. Niin, kyllä tosi paikkansa pitää, komea hahmo se on — oivallinen tukka: keltaista ja tummaa sekaisin, hiukan Triestin eläintarhassa nähdyn seebran malliin — mutta aika sievä joka tapauksessa! Turhaa vain oli, että hän vielä erikoisesti espanjalaistutti niskannousua kiertämällä hiuksensa tuollaiselle nutturalle — hän on riittävän uljas muutenkin. Iloinen hän oli tänä iltana, niin että sädehti; Rejer kuuli hänen nauravan tuolla loitompana, ja pian hän tuli yhä likemmäksi. Monenlaista sitä on naisväkeä maailmassa, ajatteli Rejer, toisista pitää, toisista ei pidä, mutta kukaan ei osaa sanoa syytä siihen.
Saara Rördam tuli tanssivuorolla aivan hänen paikkansa luo, ja se pelkkä pikainen katse, joka tuli Rejerin osaksi, ikäänkuin sinetöi ajatuksen. Katsetta myötäili piirre, jonka luultavasti oli määrä sanoa suunnilleen tätä: hänen mielestään Rejer istui siinä keskellä penkkiä ja nosti nenäänsä aika lailla liian korkealle ollakseen vain matruusi ja sitä paitsi halonhakkaaja heidän vajassaan.
Rejer nosti jälleen polven toiselle polvelleen ja kumartui taaksepäin samalla välinpitämättömästi heilutellen säärtänsä.
Hän katseli Saaraa tutkivan hävyttömästi — tapa, johon hänen kasvonsa niin hyvin soveltuivat, niin että tanssijasta tuntui, kuin hän olisi liikkunut kuvastimen edessä, joka ei heijastanut häntä missään ruusuisessa valossa. Mutta sitä uhittelevammaksi ja välinpitämättömämmäksi ja — Rejer ei voinut sitä kieltää — sitä uljaammaksi hän kävi. Hän nauroi ja jutteli tanssijansa kanssa, mutta niskanseutu muuttui yhä espanjalaisemmaksi, ja vihdoin sai Rejer, parin siirtyessä loitommaksi, jäähyväissilmäyksen, joka täysin korvasi kaiken ikävyyden, mitä Saarasta oli hänelle ollut.
Naisväkeä pitää vain kiusata, niin niistä tulee koreita — mietti Rejer — muuten tähän pohjoismaiseen kalanvereen ei saa vauhtia — toista oli Välimerellä!… Ja sitten hän lähti, angleesin loputtua, ottamaan taasen tanssiin pientä latteanenäistä kirvesmiehen tytärtä. Mutta tällöin hän näki tytön matalan pään ja palmikkojen takaa Saara Rördamin sinisen hahmon ja hänen loistavat silmänsä.
Ilta kului, ja hän oli jo tanssinut sekä naimattomien että naineiden kanssa. Tähtiyö kimmelsi sisään molemmista avatuista kulmaikkunoista, ja katonrajassa riippuvan punaisen kynttiläkruunun tippuvat talikynttilät lepattelivat vedossa.
Hän oli päässyt tuuleen, epäilemättä; ja hän kiristi niin tiukalle kuin suinkin saattoi. Matamien kanssa suoritettujen parin viime tanssin tarkotuksena oli osottaa Saara Rördamille, että Rejer oli hänen veroisensa, vieläpä sen hyvin havaitsikin.
Ja sitten hän lähti ottamaan Saaraa tanssiin. Hän näkyi seisovan juuri päättyneen tanssin jälkeen varsin vilkkaasti puhellen muutamain muiden nuorten tyttöjen kanssa.
Kun ei voinut olla epäilystäkään, siitä, kenen luo Rejer pyrki, väistyivät tytöt syrjään.
"Ei taida olla niinkään helppoa saada tanssia neiti Rördamin kanssa?" kysyi hän leikillä.
"Minä olen jo lupautunut tähän tanssiin, niin että minun täytyy kiittää!" vastasi hän. Saara kohteli häntä hiukan uhmaavan mittailevasti; hän ei ollut unohtanut Rejerin menettelyä angleesin aikana.
"… Entäs seuraava?"
"Kiitos, siihenkin minä olen lupautunut!"
Rejer punastui, ja hänen nenänsä alkoi kohota ilmoille ivallisissa aikeissa; mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Hän tahtoi näyttää, ettei kielto lainkaan koskenut häneen ja että hän oli tullut lähinnä vain sen vuoksi, että oli ollut heillä nyt jouluna. Saara erehtyi hänen suhteensa siinäkin, jos luuli hänen hienostelevan häntä täällä enempää kuin kotonakaan!
"Teiltä kai menee koko joukko puita nykyään?" alkoi hän aivan kuin välinpitämättömänä jutella.
"Miten niin?"
"Siksi vain, että saatte minut jälleen halkovajaan aamuisin!" nauroi
Rejer.
Toinen ei halunnut vastata mitään tuohon iloon, vetihän vain suunsa hiukan ivalliseen hymyyn.
Totta puhuen oli se seikka, että Rejer esiintyi niin hienona sinisissä vaatteissaan, koko joukon häntä ihmetyttänyt, ja tällöin, hänen siinä seisoessaan, näkyi paidankauluksen alapuolella silkkikaulaliinan solmussa hopeinen nappi, jollaista talonpojat yleensä käyttävät.
"Te olette varmaan lännen puolelta?" tiedusteli Saara.
"Miten niin?" kysyi Rejer puolestaan.
"Kun ette välitä täkäläisistä tavoista!" kuului lyhyt ja naseva vastaus.
Rejer hymyili uhkamielisesti.
"… tuskin enempää kuin Riossakaan?"
Toisen ilme kiihotti yhä enemmän.
"Minua vain ihmetyttää, miksi ette ryhdy täällä vielä savupiippuja puhdistamaan", lausui Saara niskaansa nakaten.
Rejer katsoi häntä.
"Minä vakuutan teille, neiti", puhkesi hän puhumaan hillityllä äänellä, jossa piili kokonainen purkaus, "että jos te vain hankitte minulle nuohoojan paikan, niin Rejer Jansen Juhl seisoo savupiipun nokassa yhtä varmasti kuin hän suorittaa perämiestutkinnon, vaikka hänellä ei ole kukkarossa killinkiäkään. Niin, minä olen varmaan lännen puolelta, neiti! — eräästä sikäläisestä paikasta, jonka nimi on 'Älä hellitä!' — ja yhtä vähän aion hellittää kaupungin savupiippujen nokassa kuin halkovajoissakaan." — Hän nyökkäsi ja jätti neidin.
Molemmissa sisähuoneissa vilisi nuorta meriväkeä, joka salli ravintolan antimien päästä oikeuksiinsa ja joka musiikin hetkeksi tauotessa pöllähdytteli kokonaisia savupilviä nysistään ja sikareistaan. Astuessaan sisään Rejer joutui heti koulutoveriensa parveen.
"Haukottelija" oli yllättänyt heidät esiintymällä aika poikana vaimoväen joukossa lattialla ja oli äkkiä muuttunut leijonaksi heidänkin silmissään. Siitä, että hän hakkasi puita tykkimiehelle selvitäkseen tutkinnostaan, kuiskailtiin jo harrastuneina, kun seikka tätä ennen oli herättänyt enintään epäilyksenalaista huomiota niissä parissa henkilössä, jotka sen tiesivät. Tällöin he havaitsivat jokainen yhdessä, "että siinä oli poikaa".
— "Lainaahan minun nysääni, Juhl! Oivallista shagia… 'Birdseye', Liverpoolista ostettua!"… "Sikari, Juhl!" — Niitä tarjottiin hänelle molemmilta puolin.
"Nyt istutaan, pojat — ja sitten pleissataan yhdessä kipponen punssia! Vai miten, Juhl?… Sanohan sinä sinne ruhviin! Kipponen — mutta jos tuot teevettä, niin saat itse huuhtoa sillä kurkkua!… Väkevää, kuuletko! — oikea kolmen markan kippo — niin että parkassi pääsee uimaan!"
He olivat varsin hauskoja poikia, eikä Rejer voinut muuta kuin olla hyvillään siitä, että he kaikki niin innokkaasti tahtoivat saada hänet viereensä istumaan.
Tovereista ja ystävistä hän ei ollut tätä ennen tiennyt mitään. Koulussa hän kulki omia teitään; hän pysytteli loitolla heistä ja he hänestä, niin että hän oli tullut huonosti heitä tuntemaan. Ja nyt hän istui yhtäkkiä savuten laiturissa, tavallaan itseoikeutettuna joukon johtajana, ja ystävyyttä tulvi tulvimalla joka puolelta! Tuntui melkein siltä, kuin olisi jokainen ollut hänen tuttavanaan jo kymmenen vuotta — ja he olivat ilmeisesti siistiä väkeä kaikki tyyni, pikkukauppiaitten ja virkamiesten poikia.
Juotiin ja tanssittiin, ja koko ajan pysytteli Rejerin ympärillä ikäänkuin ankara esikunta. Hänen luja olemuksensa ja voimakas henkilönsä uhosi jonkinlaista puoleensavetävää, turvallista varmuutta, vaikka asia todellisuudessa olikin niin, että Rejer, huolimatta monissa suhteissa verrattomasti suuremmasta kehittyneisyydestään, tiedonjanoisena täytti suurta aukkoa kokemuspiirissään. Hän oli kasvanta-aikansa elänyt pelkkäin ikivanhain, ymmärtäväisten ihmisten parissa, ei ollut koskaan kokenut nuoruutta, ja nyt hän kaikessa hiljaisuudessa väijyi ja tirkisteli luomiensa alitse, miten hänen ikäisensä nuoret miehet käyttäytyivät. Hirvittävästi ne joivat, se oli varmaa, ja yhä iloisemmiksi kävivät.
Ja sitten näytti siltä, niin ihmeen eriskummallista kuin se olikin, että he turvautuivat kaikin samaan kukkaroon. Se, jolla oli, tarjosi sille, jolla ei ollut; ei puhettakaan säännöllisestä laskun pidosta tai tilinteosta. Jos joku tyhjentyi, niin hän vain iloisena taputti taskuaan ja ilmoitti asian.
Rejerkin olisi voinut likipitäin taputtaa taskuansa, mutta hän ei tuntenut mitään halua asian paljastamiseen.
Kolmas kippo oli menossa, ja ystävyys solmiutui yhä lujemmaksi. Vähintään viisi heistä vakuutti nähneensä tai arvanneensa, millainen mies hän oli, heti kun olivat hänet merikoulussa nähneet, mutta hän oli näyttänyt niin häpeämättömän uhittelevalta. Joku halusi päästä hänen ensimmäiseksi perämiehekseen, kunhan hän tulisi kapteeniksi ja saisi aluksen haltuunsa. Eräs nimitti häntä koko ajan "Nils Jueliksi". Kolmas asettui hänen viereensä ja lausui tuttavallisesti:
"Kuulehan nyt, Juhl, mitä merkitsee se halkojenhakkaaminen Haupitsin luona? Tiedäthän sinä, että me kyllä voimme lainata sinulle rahoja. Sanohan vain minulle, sillä jos ei minulla ole itselläni, niin aina minä tiedän kolme yhtä vastaan, jotka voivat hellittää kukkaronnauhoja. Ei tuollaisen meripojan sovi käydä halkoja hakkaamassa!"
Nyt tuli eräs ovelle ja heitti sisään sellaisen huomautuksen, että huomenillalla piti olla merimiestanssit Laurvigissä.
"Jos lähdet mukaan, Juhl, niin minäkin lähden."
"Samoin minä!"
"Samoin minä!"
Rejer viivytteli; hänen vastahakoisuutensa johtui taskun tilasta.
"Yhä lisää naisväkeä on kutsuttu", jatkoi kertoja, "ne ovat olleet Bergissä — Maria Berg tulee sinne — ja samoin ylipursimiehessä. Niin, ja Saara Rördam…"
"Tietysti ne poimivat parhaat meikäläisistä. Hänen kanssaan sinun pitäisi tanssia, Juhl!"
Rejerin nenä nousi taas korkealle ikäänkuin hän olisi vain hylkäillyt; ei hän huolinut kertoa olleensa jo kokemassa.
"… Hän kyllä lähettää yhden jos toisenkin takaisin pitkin nuoraportaita, se on totta, mutta tanssia hän osaa."
"Ja sitten hän on niin rivakka juttelemaan", lisäsi toinen. "Minä näin miten hän jäi katselemaan sinua, Juhl."
"Milloin?" kääntyi hän äkkiä kysymään.
"Sinun tanssiessasi — tuon tumman kirvesmiehen luntun kanssa."
"Hänellä on vartalo, joka on käsittämätön. Ja sitten hänellä on niin koreat hampaat, että tekee mieli laskea ne, kun hän nauraa. Hän on kuin aalto…"
"… aalto sininen" lisäsi joku pateettisesti.
"… Oliko hänellä siniset vai harmaat silmät?… harmaat vai siniset?" — Rejer ei jaksanut ollenkaan muistaa, vaikka näkikin sekä ne että koko kasvot edessään. Hänen täytyi lähteä saliin sitä asiaa selvittelemään.
Tuli valssi ja tuli skotlanninpolkka, ja molemmissa hän liikkui jotensakin likeltä silmäin omistajaa. Mutta olivatko ne harmaat vai siniset, siitä hän ei ollut vieläkään selvillä palatessaan toverien luo, vaikka Saara oli pariin kertaan katsonut suoraan häntä kohti.
Hiukan sumuiseksi ja häilyväksihän ympäristö tahtoi muuttua hänen silmissään; mutta hän oli sentään täysin rauhallinen, sillä eihän sitä voinut hänestä ulkoakäsin havaita.
Harmaat vai siniset… siniset vai harmaat? — mietiskeli hän. Jos olisi ollut niin asian laita, että olisin huomenna siellä puita hakkaamassa, niin pulma olisi heti selvinnyt…
"… Nyt me olemme pitäneet laivaneuvottelun, Juhl!" huudettiin hänelle toinen toistaan äänekkäämmin — "asia on päätetty sinunkin puolestasi. Laurvigiin me menemme, huomenna kaikki niinkuin yksi mies! Rahoja meillä on. Kenenkään ei tarvitse maksaa ennenkuin ensi palkastaan, Juhl!"
Niin, olkoonpa menneeksi! — Hän ajatteli vieläkin samaa asiaa: harmaat vai siniset… siniset vai harmaat…
Aamupuolella he sitten vaelsivat käsikoukussa kuutamossa kohti Wallaa, joka heräsi eteisen ovelta kuuluvaan tavattomaan meluun ja monien äänten pauhinaan.
IX.
Ystävyyden tulikoe.
"Joelle hevosen kyllä saa, mutta juomaan ei!" mutisi Rejer katkerasti siirtäessään ajatuksiaan Laurvigista kotiin kirjan ääreen, Herra tiesi monennenko kerran. Ei siitä juuri hyötyä ole istua tässä kihnuttamassa.
Arki oli jälleen alkanut. Joulun juhlimista oli kestänyt enemmän kuin puolitoista viikkoa sekä Laurvigissa että kaupungissa — oikeata toveruushumalaa ja toisenlaistakin humalaa hiukan! — ja nyt olisi pitänyt käydä todenteolla töihin käsiksi; mutta siitä syntyi vain puuhkutusta ja haukottelua ja kirja unohtui muilta mietteiltä.
Asiat muistuivat mieleen toinen toisensa jälkeen.
Hänellä paloi shagitupakka komealla merenvahaimukkeella varustetussa nysässä, jonka joku tovereista oli hänelle lahjoittanut. Ylipäänsä tahtoi jokainen heistä erikoisesti voittaa hänet parhaaksi ystäväkseen, ja sehän oli hyvä — sikäli… Mutta kelpo miehiä ne olivat kaikki, mielellään ne taskunsa tyhjensivät toistensa hyväksi.
Uh… uh! — hän puuskutti — onko tämä olevinaan lukemista…?
Olihan sillä Saara Rördamilla juonensa siellä Laurvigin tanssiaisissa — eikä vain yhtä kertaa. "Eivät miellyttäneet häntä sellaiset ihmiset, jotka aina tahtoivat olla jotakin suurempaa kuin ovat" — ei, puh!… Mutta saipa hän takaisin täysin mitoin ennenkuin erottiin! "Mutta tiedättekö, millaiset ihmiset minua miellyttävät, neiti Rördam? Juuri sellaiset, jotka tohtivat olla mitä ovat ja mieluummin murtuvat kuin selkäänsä köyristävät." — Ja sittenhän me tanssimme yhdessä koko polskan erittäin kiltisti ja iloisina!
Minä huomaan hänestä helposti, ettei hän ollenkaan tiedä, millaisen velikullan kanssa hän on tekemisissä: hän ihmettelee, miten minä olen mahtanut elostaa, kun olen palkkani siinä määrin tuhlannut. Ei hän tyhmä ole.
Oh-hoo! — ei tässä kannata tupakoida ja lukea yhtaikaa, pää siitä samenee. Hän pani nysän syrjään ja alkoi uudelleen.
Mutta kirkasta säätä ei ajatuselämään sinä päivänä sukeutunut, ja hän oli iloinen, kun eräs tovereista tuli iltapäivällä käskemään häntä luokseen polttamaan jonkun piipullisen. Se ylimääräinen annos merenkulku-oppia, jonka opettaja oli heille antanut joululoman aikana suoritettavaksi, pistettiin toistaiseksi syrjään.
— Merimieskoulussa ei uutena lukukautena tarvinnut enää haukotella. Siellä oli sangen vilkasta: tovereita joka penkillä. Paha vain, että ne antoivat niin paljon ajatuksenaihetta sekä opetuksen aikana että sen jälkeen. Milloin oli kysymyksessä punssipullo, joka oli tyhjennettävä jonkun toverin luona, milloin pieni huviretki joukolla toiseen tai toiseen paikkaan, niin että koko tammikuun täytyi vain "jättää tekemättä" tai "pistää syrjään" kerta toisensa jälkeen tulevaisia parempia tilaisuuksia varten. Rejerin kävi niin tekeminen sitäkin helpommin, kun hän kuului niihin, joita opettaja ei epäillyt ja joilta hän harvemmin kyseli. Mutta siten syntyvät aukot alkoivat jo käydä huolestuttavan lukuisiksi.
Nyt ei ollut enää kysymystä yöllisistä herätyskäynneistä. Hän olisi voinut lainata hyviltä ystäviltään niin paljon, että olisi vapautunut halkovajasta, mutta joku heistä oli sanonut, että näytti siltä kuin "tulisi vielä rahapula pitkin linjaa". Tuon lausunnon kuultuaan hän katsoi paremmaksi hakata eteenkinpäin kuin lainata. Sitäpaitsi häntä jossakin määrin miellytti puhella Saara Rördamin kanssa, vaikka tuossa puhekumppanissa olikin jotain, joka aina ärsytti häntä käyttämään niin suuria sanoja, että ne suututtivat häntä itseäänkin jälkeenpäin. Tuntui siltä kuin olisi neidillä aina ollut häneen kohdistuva epäily korvan takana.
Hän oli nyt tullut niin tunnetuksi paikkakunnalla, ettei ollut läheskään yhtä helppo erota hienoista sinisistä vaatteistaan kuin ennen joulua. Hänellä oli nyt hienoja tovereita ja tykkimiehenkään luona ei häntä enää haluttanut esiintyä jätkänä. Saara Rördam katseli häntä omalla tavallaan, ikäänkuin olisi alinomaa miettinyt, mitä tuosta miehestä oikeastaan oli ajateltava. Ja jos hän nyt lähtisi purjehtimaan sinne sunnuntaisinkin vanhoissa kuluneissa verhoissaan, niin kyllä neidin silmät selvän ottaisivat siitä, minne siniset olivat joutuneet — Wallan juoruamattomuus ei myöskään ollut lainkaan taattua!
Asia toisensa jälkeen — pelkkiä ikävyyksiä, jotka suistivat hänet pois lukuraiteilta. Loppujen lopuksi hän oli riippuvainen kaikkien tovereittensa kukkaroista, ja paha oli epäkohteliaasti kieltäytyä tulemasta, kun he välttämättä tahtoivat hänet mukaansa.
Hän ajatteli vakavasti kirjoittaa perämies Lindille Sande-vuonoon. Ei mitenkään karhuamalla, vaan yksinomaan kuullakseen, voisiko hän keksiä keinoa lähettääkseen hiukan rahoja kevään palkkaa vastaan. Rejer aikoi kertoa hänelle yksityiskohtaisesti perämiestutkinnon yhteydessä olevista seikoista.
Parasta kirjottaa kohta paikalla, — ja kirje lähti. Sillä välin hän paranteli asioitaan käymällä puolelta päivin töissä Alertilla, joka oli kaadettu syrjälleen jäälle korjausta varten. Niinmuodoin hän tosin jäi aika lailla jälkeen juuri tärkeässä ajankäänteessä; mutta kohtapuoliinhan perämies Lindiltä täytyi tulla tietoja! Oli hänellä sekin apunaan, että oli saanut asiain alkeet niin hyvin ja selvästi mieleensä.
Tykkimiehen halkovajassa hän oli aamuisin säännöllisesti kuin kello.
Joulusta lähtien ei Saaraa ollut enää yhtä helppo saada puheisiin; hän ei tullut koskaan vajaan häntä sisään käskemään ja jätti hänet aamiaisenkin aikana enimmäkseen isänsä hoiviin puuhaillen itse sisä- ja ulkoaskareissa.
Tänään oli tykkimies mennyt veistämöön ja neidillä sattui olemaan silitys käynnissä. Lauta oli tuolin ja keittiöpenkin varassa ja silittäjä seisoi puolittain selin Rejeriin. Tuotuaan kahvin pöytään hän jälleen tarttui innolla työhönsä.
Rejer ei pitänyt mitään kiirettä, oli niin somaa istua ja katsella. Saara pirskotteli ja silitti toisen kappaleen toisensa jälkeen aivan kuin ei Rejeriä olisi ollut olemassakaan.
Vihdoin kai hänestä tuntui, että mies oli istunut riittävän kauan.
"Teillä ei taida olla montakaan tuntia tuhlattavana, Juhl! Nythän on tuskin viittä viikkoa tutkintoon" — sanoi hän hiukan naurumielin muistuttaakseen hänelle, että oli aika lähteä.
"Kyllä aikaa riittää sille, joka osaa sitä käytellä", vastasi hän terhakasti; häntä ei huvittanut tuollainen oven osottelu ja hän jäi paikalleen.
Silitysrauta liikkui höyryten hitaasti eteenpäin. Hänen kasvoistaan kyllä näkyi, että hän jotakin tarkotti:
"Hyvähän se on tuntea aina olevansa voitolla, vaikka palkka olisi mennyt menojaan ja täytyisi…" hän loi silmäyksen halkovajaan päin.
Siinä oli äkillinen hyökkäys suoraan arimpaan kohtaan.
"Kuka on sanonut minun niin tehneen?"
"Onko teillä se sitten?"
"Eipä tietenkään."
"Olisipa ollut hauska nähdä teidät kolmen vuoden palkka taskussa — mitenkähän korkealle teidän nenänne silloin olisi purjehtinut?"
Onpa se totisesti selvillä, mietti Rejer.
"… On sitä sellaistakin väkeä, joka muuttuu vain sitä uskaliaammaksi, mitä hullummin käy, neitiseni!"
"Hullummin käy? — Täysikasvuinen mies, jolla on pelkkä oma itsensä hoidettavana?" huudahti Saara.
"Kyllähän monikin matruusi haaksirikkoutuu pelkkään omaan itseensä, kuten sanoitte. Siellä saa istua ahdettuna laivan kajuuttaan kuukausmääriksi — ja sitten pääsee kerrankin maihin palkka taskussaan. Pitäisikö ehkä huvitella vain juoksemalla suoraan säästöpankkiin?"
Saara ravisteli pojanpaitaa, jota hän juuri oli aikeissa ryhtyä silittämään:
"Huvitella? Niin, siinä te olette ihan oikeassa, Juhl!" nauroi hän, "sitähän me tahtoisimme kovin mielellämme jokainen, mutta saamme vain niin harvoin luvan!"
"Naisväen laita on nyt toinen kerta kaikkiaan, ei sille mitään voi, hyvä neiti!"
"Oh, enpä tiedä, onko se niin kovin toisinkaan!" sanoi Saara jääden hiukan miettivänä seisomaan. "Minä olen aina tuntenut ankaraa painoa rinnassa, kun laivat ovat keväisin lähteneet. Jospa olisi saanut kerrankin mennä mukana ja nähdä maailmaa toisaalla, silittävätkö ja leipovatko ja lakaisevatko ja pesevätkö ne sielläkin aamusta varhaisesta iltaan myöhään…
"Kun tulimme tauluinemme koulusta täyttä lentoa ja tiesimme, että Ringdalin 'Gydan' tai Rödin 'Ahdan' piti lähteä tai että 'Muisto' nosti satamassa ankkuriaan, niin takaanpa, että me pikkutytöt saimme jalat allemme — ankkuriketjun ääni se herättää niin outoa tunnetta! Kirjat ja taulut ja kynäkotelot heitettiin yhteen kasaan ojan pientareelle ja sitten sitä mentiin näköpaikoille tai alas satamaan tai veistämövallille, missä laivat milloinkin sattuivat sijaitsemaan. Matruusit ne kiikkuivat kuin linnut raakapuilla purjeita levittelemässä ja jokainen näytti voivan katsella ulkomaille asti!… Hohoi — toisenkin kerran silloin rintaa ahdisti, kun tiesi olevansa tyttö, jonka on pakko jäädä kotiin. Siellä oli laulua ja siellä oli elämää lähdettäessä. Matruusin ääni ihan muuttui, kun hän pääsi laivalle…
"Kun ne olivat kaukana satamansuun ja niemen tuollapuolen, niin meidän täytyi laputtaa kotiin niin köyhinä kuin olisi puoli maailmaa meidät jättänyt!"
Saara tarttui äkkiä silitysrautaan, jonka hän oli unohtanut, niin että paidassa näkyi ruskea kolmio.
Rejer oli noussut seisomaan ja suoristanut vartensa:
"Niin, kunpa naisväki olisikin tuota lajia! Teidän pitäisi mennä naimisiin uljaan meripojan kanssa, neiti Rördam — niin te pääsisitte täältä keittelemästä ja paistelemasta."
156
Saara iski raudan lujasti ja painolla paidankaulukseen:
"Kiitos hyvästä neuvostanne, Juhl. Meri on epävarma pohja eivätkä meripojat ole sen kummempia. Olen nähnyt monen palaavan kotiin ja kopeilevan tyhjin taskuin." Hän katsoi Rejeriin jotensakin terävästi.
Rejer kyllä tiesi, millaiset ajatukset siinä purkautuivat ilmoille!
"Mitä te tiedätte minusta ja minun palkkani kohtalosta, neiti hyvä? Mutta jos tahdotte tehdä minulle palveluksen, johon muuten en paljoakaan usko, niin pyytäkää isäänne hankkimaan minulle parempi ase tuon tylsän, kolhitun lihakirveen sijaan, jolla minun, pitää yrittää puita halkoa — sama jos kuivaakalaa pölkkyyn peittoaisi."
Saara pysähtyi hiukan punoittavana häntä katsomaan, kun hän tuon sanottuaan otti lakkinsa ja lähti.
Hävyttömyyden huippu! mietti Rejer. Mitä minun palkkani häntä liikuttaa?
… Onpa se itserakas… kamalasti itserakas!… Hänen pitäisi joutua Barcelonaan näkemään sikäläistä naisväkeä — luulenpa, että hiukan painaisi päätänsä, kun näkisi, millaisia silmiä siellä rävähtelee auki. Vaikka — en minä usko, että hän niistäkään välittäisi! — Ja taitaisipa hän näyttää aika sievältä siellä etelässä kailavine keltaisine hiuksineen ja uhkeine vartaloineen — kuin mikäkin kokkakoriste.
Seuraavana päivänä oli kirves teräväksi hiottuna pölkyllä.
Rejer katseli sitä ja ihmetteli aika lailla, miten hän oli sen saanut aikaan; mutta sitäkin enemmän hän kummasteli miksi hän oli sen tehnyt… Ehkäpä siksi, että tahtoi hyvitellä häntä, mutta kukaties myöskin sen vuoksi, ettei aikonut sietää mitään heidän oloihinsa koskevia moitteita hänen puoleltaan.
Rejer iski kirveen pölkkyyn ja lähti aamiaiselle. Saara oli espanjalaismainen eikä Rejerin kireys ollut entisestään muuttunut. Saara tuskin näki häntä ja näytti viisi välittävän, tuliko hän vai meni.
Mutta Rejerillä olikin nyt muuta miettimistä. Perämies Lindiltä ei kuulunut kirjettä ja työ Alertilla vei toisen iltapäivän toisensa jälkeen. Jos olikin laita niin, että hän voi korvata vahingon lukemalla öisin ja siten tehdä kolmesta viikosta kuusi, niin joka tapauksessa hän tällä hetkellä oli hävyttömän pahassa pulassa. Rasittava iltapäivätyö tärveli yöt häneltä. Oli mahdoton saada silmiä pysymään auki sen jälkeen.
Kokonainen viikko vielä kului. Mutta sitten tulikin itse perämies.
Hänet oli kutsuttu niihin suuriin tanssiaisiin, jotka laivanvarustaja
Singdalsen järjesti kotonaoleville perämiehille ja kapteeneille.
Hän seisoi juuri ajelemassa partaansa, kun Rejer tuli hänen luokseen matami Stenersenin majataloon. Avoimesta matkalaukusta nostettua vaatetavaraa, tärkättyjä liinavaatteita, valkoisia liivejä ja nahkahansikkaita, uusia ja käytettyjä, oli siroteltu pitkin tuoleja. Parranajopeilin hän oli asettanut pesukaapin päälle ja molemmin puolin talikynttilän:
— "Juhlittu vähän hirveästi Sande-vuonolla… Minä arvelin, ettet sinä nyt viikossa tai parissa kerkiä kuolemaan, Juhl, ennenkuin minä ehtisin tulla juttelemaan kapteenille, että hän antaa sinulle etumaksua. Et suinkaan sinä missään tapauksessa ole tuuditellut sieluasi siihen horrokseen, että minulta rahoja löytyisi?" kääntyi hän leikkisästi kysymään peilinsä äärestä. "Mehän sovimme, että se saa jäädä maksettavaksi siksi kun taas lähdemme yhdessä merille."
"Ei", nauroi Rejer — "en minä ole aikonut teitä kiristää, perämies! — näittehän sen kirjeestä."
"Kyllä, kyllä!" — hän ryhtyi jälleen partaansa ajelemaan — "Kyllä minä puhun kapteenille sekä sinun että itseni puolesta — sillä tällainen maissa vietetty talvi tekee ihmisestä suorastaan vaivaishoitolaisen… Minä vihjaisen hänelle siitä illalla, kun hilaudumme sisään punssipöydän ääreen."
Hän veti jalkoihinsa lakkakengät ja tömisti niitä lattiaan.
"Kas noin!" — hän suoristihe — "nyt minä luullakseni olen lähtövalmis."
Ja hieno hän olikin kiireestä kantapäähän, ei sitä sopinut kieltää.
Rejeriä tuo rohkea, reipas merimieshahmo aina viehätti; se oli kerta kaikkiaan vanginnut hänen kauneudentunteensa.
Kun he erosivat kadulla, sanoi Lind: "Sen verran minä ymmärrän säänmerkkejä, ettei Singdalsenista kukaan pääse ennen aamun valkenemista, ja sen vuoksi ei sinun liene syytä käydä minulta tiedustamassa raha-asiain tilaa ainakaan ennenkuin huomenna iltapäivällä siinä kello neljän viiden tienoissa."
Rejer kääntyi oikealle. Nyt täytyi oikein toden teolla ryhtyä tutkintolukuihin, ja viimeiset hetket tässä olivatkin käsissä!
Hän käytti taulukoita, laski ja luki täydellä höyryllä kauas yön selkään. Nämä asiat hänen olisi pitänyt oppia jo kuukausi sitten, ja nyt hän oli kiipeleissä; monessa kohden nousi kerrassaan tie pystyyn, niin että täytyi alkaa ihan alusta Hän asetti herättäjäkellon soimaan ja nukkui pari tuntia käsivarttensa varassa pöydän ääressä ja aloitti sitten uudelleen.
Ei, jos tässä ehtiä aikoi, niin myöhään sai antaa mennä. Tuosta ja tuosta ja tuosta asiasta täytyi kysyä tovereilta, jotka olivat ne kohdat lukeneet. Tärkeintä oli ajan hankkiminen. Tykkimiehen halkovajasta hän ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan, sai olla viimeinen kerta tänään, niin että saisi aivan vapaasti lukea. Kaksitoista tuntia päivällä — ja yö, jolloin hän nukkui vain neljä tuntia, siitä tuli yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen tunnin vuorokausi.
Sinä aamuna hän meni lyhtyineen sangen varhain halkovajaan saadakseen viimeisetkin tieltään ja päästäkseen valmiiksi ennen päivänkoittoa.
Hän oli jo ehtinyt työn synnyttämään miellyttävään lämmön tunteeseen, kun talon nurkan takaa kuului keskustelua, joka pysäytti hänen kirveensä heilunnan. "… Vai ei teillä ole ollut koskaan niin hauskaa kuin tänä iltana? — Sen te olette sanonut monta kertaa, perämies Lind!" — kuului iloinen naisääni virkkavan.
"Eihän sitä koskaan tiedä, mitä paikkakunnilla itää sillaikaa kun on matkoilla! Te juoksentelitte pikkutyttönä siihen aikaan kun minä pääsin ripille. Menköön mäsäksi prammitankoni, jos koskaan olen kenenkään kanssa niin tanssinut!… Minun alamainen mielipiteeni on, jos saan sen suoraan julkilausua, että te sujahtelitte kuin vikkelä pursi pelkkäin puulotjien välitse, luovien komeasti niiden ohi… tieltä pois vain, tässä tulee yksi aivan erikseen!"
"Mitä suuhun ja sääriin tulee, ei kukaan vedä vertoja meriväelle.
Tanssia ja jutella ne kyllä osaavat puolestaan, mutta muuten"…
"Löysitkö sinä oven avaimen, isä?" keskeytti hän. He olivat
seisahtuneet, eteisen ovelle.
"Kyllä, kyllä! — Kiitos, ystäväiseni, kun autoit vanhan jalattoman miehen portaille… Hyvästi, hyvästi, herra perämies!"
Eteisen ovea paukautettiin pari kertaa kiinni, ennenkuin tykkimies sai sen lukkoon.
Rejer tuli nopeasti halkovajan oviaukkoon; hänen kasvoissaan oli terävä ilme. Hän seisoi kauan katsellen hämärään, missä perämies Lind poistui pitkin katua, mustakiharainen pää kenossa. Vaarallisen kaunis hän oli seisoessaan tuossa Saara Rördamin kanssa juttelemassa vikkelistä pursista, ja mitä kaikkia makeuksiaan lieneekään hänelle ladellut.
Rejer ei halunnut syödä aamiaistaan tuolla sisällä tänään; neiti käyskeli siellä tietenkin unisena huviteltuaan koko yön ja ajatteli omiansa.
Hän heitti kirveen halkokasaan ja kiiruhti kotiin saamaan kahvia
Wallalta, ennenkuin tämä ehti lähteä ulos.
"Teillekö kahvia, Juhl? — Tietysti, vieläpä sekä oikeaa että väkevää — nuorukaiselle, jota kaupungissa pitävät arvossa sekä ylhäiset että alhaiset! Vaikka menettäisin ansioni Laitoksessa ja Kokelaskoululla, — siellä näet on aamuhetki kullankallis vanhalle eukolle, joka pitää huolta omistaan… Te saatte pannuunne kaksi teelusikallista Eberhardin parasta; sitä ei teille tarjota tykkimiehen luona!"
Hän jutteli juttelemistaan; mutta Rejer ei ollut kuuntelutuulella, vaan iloitsi nähdessään eukon vanhaan, ruskeaan viittaan verhotun selän katoavan näköpiiristään.
Kamala juttukone! Nyt hän purki minulle niin paljon asioita, etten mitenkään voi ruveta lukemaan, ennenkuin olen ravistanut ne mielestäni.
Iltapäivällä hän meni tapaamaan perämies Lindiä, joka hypähti vuoteesta paitahihasillaan:
"Nukkunut yli puolenpäivän; mutta ennakkomaksu on järjestetty. Saat hakea kaksikymmentä taalana milloin hyväksi näet… Ooh-hoi!" — hän ojenteli hoikkaa vartaloaan — "kuinka tuli tanssituksi yöllä!… Illalla pitää taas lähteä ulos seurassa. Mutta usko pois, minä tapasin sievän tytön! Me tanssimme, tanssimme niinkin — ja sattuipa parahiksi, että se olikin hyviä tuttaviani niiltä ajoilta kun täällä poikasena oljentelin."
"Enhän minä ole nähnyt sellaista paikkaa, missä teillä ei olisi sukulaisia ja tuttavia, perämies!" paukautti Rejer — "mutta Saara Rördam…"
"Mitä? Joko olet kuullut minun tanssineen neiti Rördamin kanssa?"
"Tämä on juorujenpesä — kamala juorujenpesä" puolustelitte Rejer laimeasti.
"Se on muhkea tyttö — täytynee käydä vanhaa Haupitsia tervehtimässä."
— Nuo sanat palautuivat Rejerin mieleen yöllä hänen lukiessaan; ne askarruttivat hänen ajatustaan yhä.
— Seuraavana päivänä hän nosti rahat ja kävi perämiehen luona siitä ilmoittamassa ja — kuulemassa, oliko hän käynyt tykkimiehen luona. Hän ei voinut olla perämiestä kadulla vakoilematta.
Wallan sanarunsaus oli yhtä suuri kuin hänen ilonsakin, kun Rejer havaittiin täsmälliseksi maksajaksi; — "hän oli aina ajatellut ja tiennyt, että Rejer maksaisi hänelle sekä lainaamansa että muun velkansa. Oli oikein Jumalalle otollista auttaa tuollaista kunnon nuorukaista — kyllä hän levittää tietoa hänen luonnonlaadustaan kaikin tavoin…"
Hän suoritti vielä erään välttämättömän pikku lainan jollekin toverilleen ja ryhtyi sitten lukemaan, ensi kerran sen rauhallisen tietoisuuden vallassa, että taskussa oli tarvittava liikepääoma, mutta samalla tuntien, että nyt oli kysymyksessä äärimmäinen voimainponnistus.
Hän luki, juoksi pitkin katua jonkun toverin luo ottamaan selkoa, milloin sattui vaikeuksia, ja sitten jälleen nuolena kotiin. Nyt hän oikeastaan vasta huomasi, miten kauhistuttavasti hän oli jäänyt jälkeen. Pahinta oli tietenkin taas alkaminen, ennenkuin pääsi uuteen vauhtiin. Hän laski päiviä.
Eräänä iltapäivänä, kun hän tuli kirjoineen neuvonkysyntäretkeltä, tapasi hän Jens Nordbergin — saman, joka oli hänelle nysän lahjoittanut — istumassa laivakirstun kannella.
Hän oli toveripiirin suosikki, pieni, pyöreä, reipas nuorukainen maidon- ja verenvärit kasvoillaan, silmät siniset, aina iloinen, aina neuvokas, milloin oli kysymyksessä varain kokoon haaliminen pieniä kemuja varten. Mutta tänään hän ei näyttänyt yhtään iloiselta. Hän istui sormiaan napsutellen ja tuijotteli lattiaan. Hän oli tullut "saamaan neuvoa Rejerilta" ja istui jälleen hiljaa ja puhumatonna.
"Minulla ei ole killinkiäkään!" — kirposi hänestä vihdoin. "En saa killinkiäkään — keneltäkään — ja minä — minä en saa perämiestutkintoa suoritetuksi!" Lopetettuaan lauseensa hän katsahti alistuneesti, aivan kuin olisi jo luopunut koko yrityksestä. Silmät punottivat; näytti melkein siltä kuin hän olisi itkenyt. "Mitäpä minusta, mutta vanhukset kotona Nordbergissa ne joutuvat ihan epätoivoon, näetkö. Minä lupasin heille jo viime vuonna suorittavani tutkinnon."
Rejeriä kuumensi; hän oli kyllä velassa toverilleen, mutta vasta keväisestä palkasta.
Hän käveli hetkisen edestakaisin:
"Niin, niin, niin… minkäs sille mahtaa?" — hänessä alkoi kiehua. Tuossa tuo otus istui kirstun kannella! — "Muistaakseni juuri sinä sanoit minulle, että rahoja oli saatavissa ylt'ympäri mistä taskuista tahansa."
"Siitähän se näytti siihen aikaan; ja minä olen kyllä lainaillut niin kauan kuin voin."
Tuo oli moite, ja Rejerissä syntyi äkillinen halu heittää häntä kalloon hienolla nysällä.
"Anton Holm arveli sinun ehkä keksivän jotakin keinoa, kun olit saanut rahoja maanantaina. Mutta missä mitään ei ole, siinä ei keisarin oikeuskaan auta, se on selvä!" virkkoi hän murheellisesti ja alkoi lähteä. "Minun perämiestutkintoni on mennyttä. Mutta jos voisin nyt myydä itseni sadasta taalarista niiden seitsemän sijaan, niin…"
"Tuossa on sinun seitsemän taalariasi, Nordberg!… Mutta sitten sinun pitää tehdä minulle pieni palvelus: ota takaisin tämä nysäsi, muuten minä paiskaan sen ikkunasta kadulle!"
"Mitä? — Paiskaa se, minne tahdot minun puolestani!" sanoi Jens Nordberg äkkiä virkistyen, kun sai rahat kouraansa; "onhan sitä väkeä, joka kiittää sillä tavalla avunannosta. En minä tiennyt sinua sellaiseksi! — No, hyvästi."
* * * * *
Tutkinto oli käsissä. Rejer oli viime aikoina tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja lukenut villisti ja antoi nyt asiain mennä menojaan. Uhkasihan tässä tosin epäonnistumisen vaara monessakin kysymyksessä, mutta hän luotti onneen, opettajan suomaan luottoon ja omaan kylmäverisyyteensä.
Pahaksi onneksi alkoi tutkija kuulustella häneltä joulun jälkeen luettuja asioita ja kun hän heti keksi ison aukon hänen tietoarkussaan, pisteli hän — niin varmasti kuin olisi arvannut asian laidan — tuntosarvensa toiseen tyhjään kohtaan toisensa jälkeen; ei kertaakaan muualle kuin aukkokohtiin!
Toverit eivät voineet nähdä, että se koski häneen, kun hän lähti kokeista.
Mutta illalla, kun Rejer istui yksinään nojaten kyynäspäitään haljenneeseen pöydänkanteen ja tuijotellen edessään olevaa kirjakasaa ja laskutaulua, ilmaisivat hänen kasvonsa toisia tunteita. Hän tuijotti jäykästi, liikkumattomasti eteensä. Kynttiläpahasen rauhaton valo heijastui palomuuriin, jossa näkyi tukittu uuninputken pää…
Hän oli itse asiassa ponnistellut yli-inhimillisesti — kuin hevonen! — tuota tutkintoa varten — ahertanut tässä hökkelissä enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään.
Hän oli uskonut tavattoman paljon tämän yhden kortin varaan — oli toivonut tästä lähtien pääsevänsä uuteen vauhtiin ja eteenpäin maailmassa — oikein aika hyppäyksen eteenpäin!… Hänen kasvojensa lihakset värähtelivät; hän tunsi leikkaavaa epätoivoa.
… Ei hän olisi elänyt niin rennosti kaikkia näitä vuosia, jos ei olisi luottanut siihen, että heti kotiin tultuaan saisi suoritetuksi tutkintonsa kuin tyhjää vain — pääsisi yhdellä iskulla oikeaksi perämieheksi, joka luotettavan käytännöllisen merimieskokemuksensa avulla piankin saisi nostetuksi toisen jalkansa kapteeninarvoon johtaville portaille.
Hän oli luullut saavansa kirjottaa kotiin niin komeasti! —
"Oikeastaan", puhkesi hän huokailemaan, "on ihan samantekevää mitä tulee minunlaisestani, joka kuljen maailmassa yksinäni kuin silli, joka on harhaantunut kauas merelle!… Up and down… tai pohjaan! Ei sillä suurta väliä ole merellä!"… Hän painoi nyrkkinsä ohimoihin…
Saara Rördamille hän oli kerskaillut aivan riittämään asti, ja nyt olivat asiat tällä kannalla!… Ja kenen oli syy?
Hän näki edessään perämies Lindin sievät kasvot ja hänen tunteensa eivät olleet suloiset. "Syy? — hah hah haa" — hän nauroi ääneen — "tietenkin oma syysi, senkin tyhmeliini, joka annat toveriesi ja ystäväisi nylkeä itseäsi, joka et edes huomaa, että he pistävät taskuunsa koko sinun perämiestutkintosi… hah hah haa, senkin nauta!"
"Juhl-kulta, mikä teitä vaivaa?" kysyi Walla pistäen päänsä sisään kauhistuksissaan tuosta oudosta naurusta.
"Ei mikään, matami Walla! Minä muistin vain jotain hupaista ja nyt minä lähden pitkänlaiselle kävelyretkelle…"
"Mitenkäs teidän on käynyt sitten, Juhl — tänään tutkinnossa? Minun taitaa pitää sanoa perämieheksi…?"
Rejer oli jo ehtinyt ulos ovesta.
Hän kulki kauas pitkin tietä räntäisessä yössä eikä juuri huomannutkaan kahlaavansa lumessa polvia myöten. Pää tuntui selvenevän, ja hänen siinä kulkiessaan ilmaantuivat jälleen näkyviin Juhlin kasvot, niin teräväpiirteiset kuin suku konsanaan oli kyennyt tuottamaan.
"Joko tahdot ottaa tanssiin osaa", selvitteli hän välejään itsensä kanssa, "tai et! Ja jos tahdot, niin joka tapauksessa aion minä viedä toisia tanssiin sallimatta heidän käsitellä ja heiluttaa minua mielensä mukaan. Saavat kokea pajun vesaa, joka on pitkä.
"Älä hellitä tälläkään kertaa! Ensi syksynä tutkinto. Pidä huoli killingistä! Ja sitten saavat olla tyhjiä minun puolestani niin paljon kuin tahtovat. — Rejer Jansen Juhl ei ole oleva tyhjä eikä tyhjennetty!… Ohhoh! — luulenpa nyt tietäväni missä haikalat liikkuvat!"
— Niinä viikkoina, jotka seurasivat perämiestutkinnon epäonnistumista, hän teki ankarasti työtä satamassa saadakseen kaikki velkansa maksuun. Hän tahtoi saada seikat selviksi, ennenkuin lähti.
Oli jälleen päivä, ja huomenna piti Alertin taas lähteä pitkälle matkallensa. Rördamissa hän ei ollut käynyt sen jälkeen kun lopetti puunhakkuun. Sen hän kyllä oli havainnut, että perämies Lind kävi siellä silloin tällöin; mutta mitä se hänelle kuului?…
Hän oli sentään vakavasti harkinnut, menisikö sinne sanomaan hyvästi ja kiittämään ennen lähtöänsä. Haupitsi oli ollut häntä kohtaan kunnon mies, ja saattoihan olla ihmeellistä nähdä, miten tytär nyt käyttäytyisi, kun hän oli epäonnistunut perämiestutkinnossa. Viisastuuhan sitä! — Walla rukka käänsi vain vanhan ruskean viittansa sen mukaan, mistä sattui tuulemaan ja miten kaupungilla juteltiin. Hän oli käynyt kerrassaan vauhkoksi ja epäluuloiseksi viime aikoina — mutisi maksusta paljon ennen oikeata aikaa, ehdottelipa ennakkomaksuakin. Se nyt oli hänen luontoansa, raukan! Keveistä höyhenistä parhaiten näkee, mihin suuntaan tuuli käy.
Rejer oli iloinen suoritettuaan hänelle vihdoin velkansa ja rauhotettuaan siten hänen mielensä.
Rördamiin hän meni aamupäivällä. Eräs pojista neuvoi hänet tykkimiehen luo, joka makasi sairaana.
"Maaliskuu! Maaliskuu, ystäväiseni!" puheli hän Rejerille vuoteesta, "silloinhan se leini iskee puujalkaan — mielelläni minä sen ripustaisin ilmapuntariksi laivaan, jos vanha Conrad Rördam siten pääsisi voihkimasta. Oih, oih!" — hän siirtyi vuoteessaan… "Se paleltui minulta silloin kun englantilainen sai meidät saaliikseen Skagerrakin jääkappaleiden seassa; mutta ei se sittenkään minua tyyten jättänyt. Niin, niin, se teki halvasta meripojasta Dannebrogin miehen!"
Rejerin piti nostaa hänet istualleen monen voihkinan kuuluessa.
"Perämiestutkinto meni aivan penkin alle tänä vuonna, ystäväiseni, vaikka sinun lahjojasi kiitettiin… Niin, niin, niin, — me teemme haaksirikkoja kukin tahollamme…
"Ja nyt lähtee Alert taas matkalle! — siisti, kelpo mies tuo perämies Lind!… Ei unohda vanhoja poikaiän ystäviä — aikoi tulla sanomaan minulle hyvästi tänä iltana — kuuntelee huvikseen vanhan Lollandin-miehen juttuja —
"Aika täpärällä, näen mä!" sanoi hän Rejerin yht'äkkiä noustessa. —"Niin, niin, niin… Hyvästi vain, ystäväiseni! Kesä saa kulua pitkälle, ennenkuin sinun pilkkomasi halot meiltä loppuvat."
Tuvassa Saara ilmeisesti hämmästyi hänen tuloansa.
Rejer varautui leveään, itsetietoiseen puoleensa. Neiti sai kaikessa espanjalaisuudessaan tosiaankin sietää häntä ne viisi minuuttia, jotka hän aikoi tuvassa viipyä; eihän hän sille mitään voinut, ettei ollut samanlainen kuin perämies Lind!
"En tahtonut lähteä sanomatta hyvästi isällenne", sanoi hän, "vanhus oli kunnon mies minua kohtaan talvella — ja teille samaten, neiti! Alert on nyt jälleen lähdössä. Niinhän minä takerruin omiin kerskauksiin! — mutta samapa tuo lienee sille, jolla on pelkkä oma itsensä hoidettavanaan, kuten te sanotte."
"Eipä niinkään, Rejer… Jansen… Juhl… on kai kohta entisellään!" hän katsoi hiukan leikillisesti Rejeriin — "eihän hän ole menettänyt…"
— "edes uhkeata nenäänsä, arvelette. Ei, siihen saatte iskeä monta kertaa, ennenkuin se litistyy. Se on saanut vain sen, mikä on sille terveellistä, ja parempi olisi, jos se olisi asioita jo ennen vainunnut."
Neiti katseli häntä hetkisen tutkivasti ja sanoi sitten, luoden katseensa lattiaan:
"Minä vain uskon, että teitä on joku tosiaankin vetänyt nenästä, kun tutkintonne noin kävi, en minä muuta ymmärrä."
Rejeriin vaikutti aivan kuin huomattava tapaus se seikka, että neiti tuossa kohdassa uskoi häneen.
Saaran siinä katsellessa lattiaan Rejer oli tuijottanut hänen koreaan tukkaansa, joka oli vaaleampi sisäosiltaan ja tummempi pinnaltaan. Siksi se kammattuna näytti keltaisen ja tumman juovikkaalta. Kasvoilla näkyi omituisen hyvä, melkeinpä ujo ilme.
"Oh, helppoahan on pirua syyttää — kantakoon kukin selkä omansa!… Kiitos nyt vain kaikista kahvikupeista, jotka olen teiltä saanut; en tahtoisi niitä saamattomiksi, vaikka koko perämiestutkinto tulisi korvaukseksi!… Ja voikaapa hyvin, neiti Rördam!"
Hän uskalsi tarttua neitiä käteen, ja meni nopeasti menojaan.
Mutta katua kulkiessaan hän vielä näki vakavain silmäin katseen suuntautuvan itseensä niin ihmeen kauniisti, kuin olisi katselija halunnut antaa hänen mukaansa matkalle jonkin toivomuksen tai neuvon.
— Alertin luona oli täysi kiire. Vesitynnörit makasivat kyljellään, ja perämies seisoi mälli suussa komentamassa miehiä voitelemaan ja irrottamaan sidenuoria ja selvittelemään taklausta, niin että voitaisiin nostaa ankkuri seuraavana aamuna.
"Muistahan tulla minua ruuhella hakemaan laiturista illalla kello yksitoista!" nyökkäsi hän lyhyesti nähdessään Rejerin.
Rejer ryhtyi työhön ja tempoi kuin karhu.
"Kyllä Haupitsi tietää, minkätähden kutsuu perämiehen vieraakseen!" mutisi hän harmistuneena, muistaen mitä vanhus oli kertonut tyttärelle antamistaan kehotuksista. Kun tekee ankarasti työtä, niin pääsee ajattelemasta… Älä hellitä!
X.
Rejer luotaa ensimmäistä perämiestä ja pohja löytyy liiankin pian.
Aikaisin, ennenkuin jäänmurto varsinaisesti oli alkanut, lähti Alert Cardiffiin oikein ruman, myrskyisen pohjanmerisään vallitessa — tiukka, pureva tuuli, luode mustana ja raekuuroja putoamassa loitompana.
Puosu kulkea kihnutteli luuvaloineen ja väitti ilmassa olevan lunta. Hänen ainaisena suunnitelmanaan oli perustaa maihin köydenpunoma-rata, mutta koskaan hän ei kyennyt vastustamaan, kun perämies Lind tuli hänen tupaansa ja sanoi:
"No, Jakobsen, nyt taas lähdettiin vesille."
"En minä! Tiedättehän, sen, perämies…"
"Juttuja, Jakobsen…"
— "Tiedättehän sen köydenpunoma-radan…"
"Siinä pitää olla rahoja."
"Hm — kylmä ilma niin vietävästi!… Luuvalo…"
"Se kyllä paistuu pois etelässä, viivan toisella puolella. Minä lähetän teille pullon neilikka-arrakkia, Jakobsen — hikoiluhoitoa varten. Tulkaa sitten minulle ilmottamaan, auttoiko se."
"Miksei, perämies! Hm — milloinkas me sitten — tarkotan Alert…"
"Siinäpä sinä olet, senkin!…"
Perämies siristi silmiään, ja Jakobsen teki samoin.
Jakobsenista olisi tullut onneton leskimies, jos Alert tosiaankin olisi lähtenyt merille ilman häntä.
— Miehistö oli jotensakin ennallaan, melkein kaikki olivat kotoisin Laurvigin, Stavaernin ja Ny-Hellesundin paikkeilta. Stewardi palasi Laurvigin hotellista, ja ruotsalainen, joka alkujaan oli ottanut pestin Göteporissa, mutta ei milloinkaan keksinyt tilaisuutta päästä kotiin talvisaikaan, "soitteli jälleen kuin metso keulapakalla", kuten kirvesmies sanoi.
Kulkipa Rejer sitten öljytakkiin ja sadehattuun puettuna kannella — hatunparras mesaanipuomin tasalla — tai hoitipa hän peräsintä sysipimeässä yössä koiranvahdin aikaan, aina pysyi kaksi asiaa varmana, yhtä varmana kuin hänen kiinnipuristetut huulensa ja terävä leukansa: ensinnäkin, ettei hän tällä kertaa aikonut palata kotiin palkattomana kuin avuton nauta, ja toiseksi, että hän oli päättänyt käyttää pitkään matkaan kuluvaa aikaa lukeakseen ja käytännössä oppiakseen koko sen merenkulkutiedon, joka maissa vaadittiin perämiehentutkintoa varten.
Alahangan vahti oli päässyt vuoroltaan ja kömpinyt kannen alle. Ennen puoliyötä oli ollut aika kiperää; nyt kuurot hiukan hellittivät ja silloin tällöin näkyi uudenkuun reuna kiitävien pilvien lomasta. He olivat viidettä vuorokautta matkalla, ja Rejer hoiti peräsintä yövuorolla.
Hän ihmetteli hiukan nähdessään perämiehen olevan vielä kannella; hehkuva nysä nenän alla hän käyskeli edestakaisin pimeässä. Tavantakaa hän pysähtyi mesaani- tai isonvantin luo ja tuijotti avaruuteen.
Kaiketi hän tahtoi saada selkoa säästä ja kuunvaiheesta, koska katseli niin pitkään ja useasti taivaalle. — Oivallinen mies! Merimies läpikotaisin — ei mene makuulle, ennenkuin on saanut säähuomionsa suoritetuiksi, mietti Rejer.
Hän oli juuri ohjannut Alertin erään ärjyaallon halki, kun perämies tuli hänen viereensä.
"Kuulehan, Rejer!" kysyi hän matalalla äänellä, samassa kopistaen nysänsä tyhjäksi polveansa vasten, "kolmeneljättä vai kahdeksanneljättä taalariako minä sinulta lainasin?"
"Ettekö muista, kahdeksan…"
"Niin, aivan niin! Minä vain merkitsen nyt muistiin velkojani — niitä on monta erää, saat uskoa. — Mutta onhan minulla nyt kaksi vuotta, joina voin kitkuttaa ja saituroida. En aio enää viedä satamapaikoissa maihin killinkiäkään — hirteen minut, ellen nyt nipistä ja näpistä, niin että saumani natisevat. Sillä tavoin tehden minä palaan kotiin toimeentulevana miehenä. Kuulehan, Rejer, sinun pitäisi nyt myöskin hieman hoidella raha-asioitasi."
"Niin on aikomus, perämies!"
"Sittenpä meitä onkin kaksi saituria, niin kuivat kumpainenkin, että meistä voisi tulen irti hieroa.
"Sanohan, Rejer! Tunsithan sinäkin tykkimiehen väen?"
"Miksi te sitä tiedustelette?" kuului terävä vastaus.
"Luuletko paikkakunnalla olleen — tyttären kosiskelijan?"
"Mistä minä tietäisin, perämies!" — ja samassa hän väänsi tuimasti peräsintä — "onpa se ahne vastatuuleen, porsas!" — Perämies seisoi ajatuksissaan peräpartaan vieressä, kunnes uusi raekuuro ajoi hänet kannen alle.
Rejerille rakeiden ropse tuli aivan sopivaan aikaan. Kun hän seisoi siinä jääneulain ikäänkuin tunkeutuessa poskiin ja tulehtuneisiin silmäluomiin, oli hänessä itsessään päässyt irti ainakin yhtä ankara rajuilma.
Miksi perämies tuota kysyi? — Mitä syytä perämiehellä oli vakoiluunsa?…
Vai niin! Vai aikoo saada tilinsä järjestykseen… säästää ja kitkutella. Vai niin, vai niin…
Siinä oli tunne, jota hän ei ollut tuntenut koskaan ennen elämässään.
Tanssi alkoi kuumentaa!
Hän näki edessään neidon kullanvälkkeisine hiuksineen, uljaana ja kauniina ja kasvoissa se ominainen ilme, joka niissä oli ollut hänen hyvästellessään.
Merimieskö? E-hei! ei hän sellaisesta huoli! — hymyili hän ivallisesti. Mutta eihän se raukka jaksa vastustaa komeata perämiestä, joka tekee vallotuksia kaikkialla, minne ilmestyneekin.
Hänen miehekseen! Jotakin siihen tarvitaan, ystäväni Lind. — Vai niin… sellainenko sinun asiasi olikin!
Ankaran ärjyaallon Rejer sai kestettäväkseen sillä vahtivuorolla, — huomion, joka oli sitäkin painostavampi, kun hän oikeastaan ei nähnyt siihen sen pitemmälle kuin meren pimeyteen. Hänelle oli yhtä epätietoista, mitä hän itse tunsi, kuin sekin, mitä Saara Rördam saattoi arvella. Vain yhden seikan hän näki: että Lind oli iskenyt silmänsä tyttöön.
Rejer alkoi pitää perämiestä tarkoin silmällä. Hän ei tosiaankaan ollut enää oma itsensä. Miehet kuulivat häneltä tuskin kunnon sanaa. Ja muutenhan juuri hän osasi aina keksiä iloa, kun kävi olo liian happameksi; hän tahtoi, että kaiken piti käydä kuin tanssi. Siksipä hän voikin tehdä miehilleen mitä hyväksi näki, solmita heitä kuin silkkistä nenäliinaansa. Hieno ja reipas kaikessa sekä maissa että matkalla — aivan kuin komentosiltaa varten syntynyt — kyllä Rejer tuon hyvin ymmärsi.
— Aivan oikein, perämies ei lähtenyt laivalta Cardiffissa! Muutenhan hän ei yleensä sallinut huvin menevän sivu suun.
Epäluulot vahvistuivat lopullisesti eräänä päivänä ennen satamasta lähtöä, kun aliperämies toi konsulinvirastosta laivan postin ja sen mukana Rejerille osotetun kirjeen.
"Kuulehan", sanoi perämies Lind hänelle iltasella, kun purkaminen oli päättynyt, "minä olen hankkinut kaupungilta erikoisen hienoa shagitupakkaa; sinua varten sitä on piilossa puoli naulaa; se on hyvään tarpeeseen, kun tästä painutaan etelään päin."
"Paljon kiitoksia, perämies!"
"Sinä sait kirjeen tänään! Minä näin, että se oli lähetetty Fredriksvaernistä. Joltakin toverilta kaiketi? Kuuluuko mitään uutisia?… Menevätkö siellä kihloihin ahkerasti?"
Ohoo, tuumi Rejer…
"Ei, se oli kotoa, olivat lähettäneet sen isännistölle."
"Vai niin! — Mutta voihan sattua, että joku toveri kirjottaa
Fredriksvaernistä?"
"Voipa kyllä."
"Sinun pitää kertoa minullekin, jos kuulet sieltä mitään uutta. — Kuivaa näin matkalla, näetkös… ja sehän on syntymäpaikkani, niin että sen vuoksi asiat minua huvittavat."
— — He olivat ottaneet suuntaa Dungenessin ja Englannin lounaiskärjen mukaan päästäkseen pasadiin ja kuljettivat nyt kappaletavaralastia Kapkaupunkiin ja Port Elisabethiin. Jo kolmatta viikkoa he olivat purjehtineet etelää kohti kaikkien purjeiden voimalla — kuivamassa riippuvat pesuvaatteetkin saivat auttaa osaltaan. He kulkivat yhdeksän solmun nopeudella taivaan pysyessä yhä kirkkaana, kuumuuden yhä lisääntyessä ja, kuten jokapäiväiset huomiot osottivat — leveysasteiden yhä vähentyessä!
Vähitellen oli peräkannelle saatu hiukan aurinkopurjetta, sitten samoin etukannelle.
Kannella tepastelivat kanat kirvesmiehen höylänlastujen seassa hänen työskennellessään. Koira ja kissa olivat herjenneet tappelemasta; ne eivät viitsineet tässä kuumuudessa. Toinen makasi kuono käpäläin välissä isonmaston luomassa vähäisessä varjossa, toinen kulki itseään venytellen ja silmäili kanoja. Keulakannen alla paikattiin jalkineita, toiset räätälöivät.
Työpajoja oli siellä täällä. Puosmanni, joka sai nyt hänkin kuumuutta kyllikseen, oli pystyttänyt itselleen erikoisen pikku teltan etukannelle ja valmisteli siellä paria oivallista, uutta lämsäpylpyrää.
Göteporilainen oli takakannella; hän oli tuhattaituri ja sai nyt toimekseen perämies Lindin rinnan tatuoimisen. Ankkuri — se oli määränä; mutta kun asiaan piti ryhdyttämän, vaati hän oman piirustuksensa mukaista ankkuritouvia, joka oli ison S:n muotoinen. "Eihän tuo ole minkään ankkuritouvin näköinen!" — oli göteporilainen aluksi äsähtänyt.
Rejer seisoi omissa mietteissään alahangan puolella… "S:n muotoinen ankkuritouvi… heh heh!" — hänen mielestään oli hävyttömän kuuma.
Tuuli oli vaimennut päivän mittaan melkein olemattomiin, niin että jalukset ja köydet riippuivat velttoina ja väkipyörät kolahtelivat.
… He olivat nyt suunnilleen tasaajalla, ja auringonlasku oli harvinaisen usvainen ja tukahduttava.
Taivaanrannalle alkoi kasautua jotakin pilvien tapaisia. Niiden reunat alkoivat yhä terävämmin kimaltaa keltaisina. Ei näkynyt enää usvaa, vaan nopeasti vyöryileviä pikkupilviä, joiden sävy tummeni ja joissa siellä täällä kaukana välkähteli.
Kapteeni ja ensimmäinen perämies, jotka pitivät yhteistä neuvottelua, älysivät kohta asian oikean laidan — sieltä oli tulossa äkkiä ohimenevä rajumyrskyn tapainen sadekuuro, jollaisia näissä seuduissa voi sattua.
Aikaa ei sopinut tuhlata; parkkilaivan purjeet oli riisuttava: sivupurjeet, yläpurjeet, aurinkopurjeet ja kaikki, mitä purjeeksi sopi nimittää, kunnes ei ollut riepuakaan pystyssä!
Huutotorvi mylvi ja tuuli alkoi vinkua, monenlaisin vihlovin äänin, laskeva aurinko välkkyi ja liekehti uhkaavasti mustain, kiitäväin pilvien lomitse ikäänkuin heitellen pitkiä, tummanpunaisia verilippuja yli aaltojen harjain, joiden varjot olivat sysimustia.
Alus oli kääntynyt tuuleen päin, sen purjeet lepattivat, se alkoi keinahdella hyökyaallokossa ja silloin tällöin yritti lyödä vettä kannelle.
Aurinko laski jättäen jälkeensä punaisen hehkun, ja kohta sen jälkeen oltiin pilkkoisen pimeässä purjeiden riuhtoessa ja paukkuessa. Salamat vain välkähtelivät polveilevina tuliviiruina — pari-kolmekymmentä minuutissa; taivas ajoi ryskyvin vaunuin heidän ylitsensä, ja myrsky rätisi ja viuhui köysissä.
Sivupurjepuomit olivat järjestyksessä, prammi- ja huippupurje koossa, alapurjeet lasketut vinkuvain ja ulisevain väkipyöräin ja taljain avulla kanteen asti, mesaani kiinni, ja nyt alkoi märssyraa'oilla työ, jossa joka kynsi tuli kysymykseen.
"Märssykeulaköydet irralleen!… Märssyprassi ylös! — Antaa märssypurjeen juosta!"
Miehistön pimeässä noustessa isomärssyraa'alle, löi purjeen äkkiä taaksepäin; alus oli noussut liiaksi tuuleen. Purje räiskyi ja paukutti heitä korville puolen rajumyrskyn voimalla, kunnes se itsestään reivautui halkeamalla ja repelöitymällä kaistoiksi ja kappaleiksi reunanuoraa myöten.
Pari miestä paiskautui nurinniskoin, mutta he saivat kiinni jostain siellä ylhäällä. Joku löysi itsensä jälleen köysiportaista. Alus kallistui ankarasti.
Näytti siltä kuin varsinaista onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Sade alkoi tulvia ja työ jatkui; täytyi kääntyä tuulen mukaan.
Vasta jonkun ajan päästä kaivattiin aliperämies Nilseniä. Häntä ei löydetty mistään, ja vaikka kukaan ei halunnut ensimmäisenä asiaa lausua julki, oli kaikille itsestään selvää, että hänet oli pyyhkäissyt mereen. Stewardi oli nähnyt hänet viimeksi nokkasidettä järjestämässä; juuri silloin löi purjeen taaksepäin, näkijä itse hoipertui raakapuulta ja jäi riippumaan käsin perttinuorasta.
Puolenyön aikaan oli varsinainen myrskynpuuska ohi; mutta yö oli edelleen sangen pimeä, ja sataa tihuutti kello neljään aamulla Alertin liukuessa sivutuuleen.
Kun aurinko nousi kullankimaltavana, sädehtivänä, olivat he monen monituisten peninkulmain päässä aliperämiehen haudalta.
Hänen nysänsä löydettiin penkin alle heitettynä kajuuttaruhvin edestä avoimen tupakkakukkaron vierestä; hänen tohvelinsa olivat kajuutan portaissa, ja kojussa, missä hänen vaatteensa ja olkihattunsa olivat aivan siltänsä kuin hän ne oli jättänyt, riippui yhä hänen taskukellonsa tikittämässä…
Viimeksimainitun tosiasian stewardi kertoi keulapukilla, ja se herätti kirvesmiehessä syviä mietteitä. "Niin kauan kuin kello käy, on hänessä henki", mutisi hän hiljakseen päätään pudistellen.
Ja raskas mieliala keventyi koko joukon kun vihdoinkin aamun kuluessa ilmoitettiin kellon seisahtuneen puoli yhdeksään!
Vähitellen Alert sai takaisin purjeensa — joka kuutiojalka tuulipintaa tuli käytäntöön — ja matkaa jatkettiin entiseen tapaan pitkin hiljaa aallehtivaa, ääretöntä meren sinipintaa ilman purjeen korjaamista tai ahtimen liikuttamista. Aamu ihanine, hehkuvine auringonnousuineen oli raikas, paahtava kuumuus lisääntyi pitkin päivää, kunnes auringon laskiessa taas viileni ja taivas äkkiä kaartui heidän ylitseen korkeana tummana kumona suurine loistavine tähtineen — siellä kimaltelivat Argo, Oktantti, Eridanus ja Valas ja yhä ylemmäksi nouseva, välkkyvä Eteläristi.
Oli kulunut muutamia päiviä eikä aliperämiehen poismenon johdosta näyttänyt ryhdytyn mihinkään muihin toimenpiteisiin kuin että Lind oli antanut Rejerin tehtäväksi hoitaa hänen virkaansa ylähangan vahdissa ja pitää kunnossa kompassikaapin lamppua ja lyhtyjä.
Perän puolella kajuutassa pidettiin sentään neuvotteluja.
Kapteeni Berentsen oli hieno, hiljainen, moitteeton mies, olemukseltaan niin supisuora ja lasketun oikeamielinen, ettei voinut ajatella muunlaista lähempää persoonallista suhtautumista häneen kuin miehistön hänelle osottamaa, melkein yliluonnollista kunnioitusta. Hänen varovaiseen, ihmisarkaan luonteeseensa kuului, että hänen hermoissaan oli jonkinlainen pelko kaikkea poikkeuksellisena ilmenevää kohtaan. Ja Rejerin uhkarohkea nenä ja ulkomuoto ei ollut moitteeton kuuluakseen pelkälle matruusille — koko ilme oli pari kolme ääntä liian korkealla.
Lindin ehdotus, että Rejer otettaisiin aliperämieheksi, kohtasi niin ollen odottamattoman sitkeää vastustusta, pohdittiin yhtä jos toistakin arveluttavaa seikkaa, mutta todellista vastasyytä ei löytynyt yhtäkään, paitsi — kuten perämies Lind reippaaseen tapaansa täsmällistytti asian — iso nenä!