Ensimmäinen perämies itse asiassa oli ainoa kapteenia miehistöön yhdistävä side. Lind, jolla oli kykyä herättää kunnioitusta itseään kohtaan ja samalla pysyä miesten suosiossa, vaikutti paljon kapteeniin, tosin tämän sitä huomaamatta, mutta ehkä juuri siitä syystä sitä enemmän. Ensimmäisen perämiehen mielipide, kun hän puolsi sitä niin sitkeästi kuin tässä tapauksessa, voitti aina ennemmin tai myöhemmin.
Saman päivän iltapuolella ilmoitettiin kokoontuneelle miehistölle, että Juhl oli astunut aliperämiehen toimeen ja hänen paikalleen Alertissa, ja sen johdosta tarjoiltiin keulakannella kylmää totia.
Sinä iltana Rejer jätti taakseen matruusinarvon.
"Kumma kyllä", sanoi puosmanni Torgersen, joka piti puheen, "täällä ei ole ketään, joka ei olisi sitä mieltä, että Rejer Juhl ikäänkuin — ikäänkuin kuuluu sinne peränpuoleen, sen minä olen havainnut heti kun hän laivaan tuli."
"Sen me olemme kaikki huomanneet", kajahuttivat pojat kuorossa…
"Eläköön perämies Juhl!"
"En minä laisinkaan!" hymähteli göteporilainen, — "kun hän tuli laivaan talonpoikaiskirstuineen, näytti hän minusta kömpelöltä; mutta sitten, kun hän Montrealissa puhkaisi meille tien vapauteen läpi ruhvin seinän, tuntui minusta, että hän kelpaisi kaapparilaivan kapteeniksi — juuri niin, kaapparilaivan kapteeniksi…" Jos Rejer oli ennen vahtivapaana ollessaan käyttänyt aikansa lukemiseen ja laskutehtäväin suorittamiseen, niin nyt tuo kävi päinsä sitäkin paremmin, kun hänellä oli oma koju käytettävänään ja virkaan kuului osanotto päivittäisiin käytännöllisiin havaintoihin; hän olikin päättänyt mahdollisimman pian täyttää kaikki viran vaatimat kelpoisuusehdot.
Vaikka perämies Lind ei monta sanaa asiasta virkkanut, aavisteli Rejer kuitenkin, että hän tällä kertaa oli tehnyt hänelle oikean ystävän työn taivuttaessaan kapteenia hänen edukseen. Sellaiset seikat Rejer kätki sisimpäänsä — tulisi kaiketi sekin päivä, jolloin hän saisi näyttää, ettei hänkään kiperässä paikassa ystäväänsä petä.
Lind istui penkillä kajuutan ulkopuolella paitahihasillaan tupakoiden ja tähtiin tuijotellen. Rejer kuljeskeli kannella edestakaisin; oli liian aikaista mennä makuulle. Silloin tällöin vaihdettiin joku sana. Lind muovaili alakuloisia mietteitä siitä, että nyt oltiin ihan toisella puolella maailmaa, ja Rejer vastaili yksikantaan.
"Kun ajattelee, että on kulunut tuskin kolmea kuukautta siitä, kun kahlattiin lumessa siellä kotimaassa!" virkahti Lind.
"Niinpä — kumma kyllä!"
"Sinä aamuna, jolloin Singdalsenin tanssiaisista palattiin… oli kylmä ja selkeä ja…"
Rejer pysähtyi äkkiä.
— "Kaksi albatrossia on lentänyt tänään hetken meidän vanavedessämme!" sanoi hän.
"Vai niin. — Ja sitten sellainen hanki, joka ei oikein kanna… Tykkimiehen tietysti piti kulkea keskitietä puujalkoineen, ja niinpä täytyi minun käydä ihan reunaa, jos tahdoin pysytellä tyttären vierellä…"
"Vai niin. — Ne ovat lennossa tavattoman koreita lintuja… valkoisia, siivet mustat…"
"Ovatpa niin, etkö ole niitä ennen nähnyt? Kohta me saamme niitä kylliksemme… mutta katsos, siinä minä siis kävelin lumessa kahlaillen yhtämittaa tienposkessa aina polvia myöten, ja hän vain nauroi! Minä hiukan epäilin, että hän kulki niin läheltä tien reunaa keinotellakseen minut tykkimiehen toiselle puolelle, niin että minä olisin purjehtinut tyynenpuolella puujalkaa, ymmärrätkö! Mutta kun hän sitten huomasi, ettei siitä ollut apua, niin hän rupesi laadullisemmaksi ja antoi tietä…"
"Niinkö? — Nuo albatrossit, perämies, nehän merkitsevät, ettei Kapiin ole enää kovinkaan pitkältä?"
"Kyllä niin, vaikka useinkin ne lentävät useita satoja peninkulmia merelle… Mutta, mitä minun pitikään sanoa… sinähän tunsit tykkimiehen väen?"
"Kyllä."
"Kävit siellä halkovajassa puita pilkkomassa! Oli sekin historia. Jos sen olisin tiennyt, olisit tietysti heti saanut rahasi takaisin, se on selvä. Mutta sinä näit hänet joka päivä sillä tavoin?"
"Kenen?" kysyi Rejer vihaisesti.
"Saaran, tyttären tiedän mä… Millainen hän oli? — Tarkoitan kotonaan… kaikkia noita villejä sisaruspuoliaan paimentamassa?…"
"Oh, en minä sellaisesta keittiömelskeestä välitä — olen siihen kyllästynyt itse keitellessäni."
"Mutta näit sinä kai, millainen hänellä oli vartalo? — Ei tule sellaista, jos paperista leikkaat jäykän neitosen, kapeat vyötäiset ja sen semmoiset, vaan siinä on kaikki oikeata — kaula, niska ja olkapäät — niin että tuskin kykenet hengittelemään… ja silmät sitten! Niissä oli voimaa — voimaa… kauneuden voimaa! — Hattu päästä ja prammipurje alas!"
"Kuulkaahan, perämies! Te olette kohottanut jo toisenkin kerran hattuanne kauneuden voimalle, luulen ma."
"Kaikin me lennämme tulta kohti, Juhl!" vastasi hän miettivästi, "mutta tällä kertaa perämies Lind on tainnut palaa oikein pahasti!"
Rejer käveli edestakaisin…
Eikö tuo yliperämies kohta lähde kannen alle? Onhan nyt jo aika mennä makuulle! Kävi ihan kerrassaan sietämättömäksi käydä ja kuunnella hänen puheitaan ja koettaa niihin repostaa kaiken maailman vastauksia. Hän tunsi olevan vähitellen vaikeata hillitä itseänsä.
"… Etkä sinä ole koskaan puhellut naisihmisen kanssa, joka vastaili sillä lailla kuin hän, Juhl!… Siitä näki, mikä ryhti ja ylpeys siellä piilee kannen alla — sielussa, tarkotan!" — alkoi Lind taasen.
"Haluaisinpa tietää, nukkuuko tähystäjä — ei ainoatakaan ilmotusta koko yönä!" murahti Rejer ja syöksyi keulakannelle; hänen olisi tehnyt mieli ottaa kanki ja iskeä maahan kaikki mitä eteen sattui!
— Lind oli lähtenyt alas, ja Rejer käyskeli kannella välkkyvänä yönä… Taivas täynnä tähtiä, jotka melkein riippuivat putoamaisillaan, ja meressä fosforihehkua. Peräsin näytti puhkovan kuumaa tuhkaporoa, ja vanavesi kimmelsi vesisäihkynä.
Mutta synti olisi sanoa Rejerin mitään sellaista huomanneen!
Yliperämies siis aikoi todenteolla kosia Saara Rördamia! Oli turha pettää itseään enempää siinä asiassa — juuri niin oli asian laita.
Hänellä oli valittavana: joko antautua taistelemaan hänestä tai uhrautua kilpailijansa hyväksi… sanalla sanoen jättää hänet… koettaa unohtaa hänet… poistaa mielestään, että oli koskaan nähnyt Saara Rördamia, koskaan hänelle puhunut, koskaan häntä siten hyvästellyt.
Rejer näki hänen hahmonsa ja kasvonsa edessään, Mutta hän karkotti sen kohta.
Oliko Lind hänen ystävänsä vai ei? Oliko hän käyttäytynyt kuten toverin tulee vai eikö hän ollut niin tehnyt — kaikkina kuluneina vuosina? Eikö hän puhellut Saarasta hänelle niin luottavasti, että vain lurjus saattoi pettää sellaisen toverin?
Niinpä niin, parahin Rejer Jansen Juhl! Saat ponnistaa, jos aiot pysyä sellaisten miesten vierellä, joiden rinta on leveä…
* * * * *
— "Ja tiedätkö niitä hän minulle vastasi viimeisenä iltana, kun kävin tykkimiestä tervehtimässä", — alotti yliperämies taasen seuraavana iltana. "Kun minä palaan kotiin, niin te olette naimisissa, neiti!" sanoin minä leikillä.
"Minä? Miksi minä naimisiin menisin?… Ottaisin sellaiset huolet hartioilleni! Ikäänkuin ei minulla olisi täysi työ noita hoivatessani!" — hän viittasi mukuloihin päin. "Ei, kiitos, en minä lähde sille tielle, Lind!"
"Ellei hän olisi vastannut tuolla tavalla, niin totisesti luulen, etten olisi talosta sinä iltana lähtenyt kysymättä häneltä, tahtoiko hän ruveta rouva Lindiksi — saadakseni varmuutta, näetkös! Mutta sitten minä ajattelin, että täytyyhän tuollaista asiaa toki harkita; olen minä rakastunut ennenkin ja silloinkin paljon ajatellut! Ja sitten hän sanoi sen niin terhakasti ja varmasti, että minä vain nauroin ja arvelin: vannomatta paras, neitiseni! Mutta usko pois, silloin hänen silmänsä leimahtivat, niin tuimasti hän oli tosissaan.
"Toisinaanhan minä ajattelen, enkö sittenkin ollut tuhma. Olisihan asia nyt selvä! — Mitä sinä arvelet?"
"Mitä tuhannen — osaan minä siitä arvella, perämies!"
Rejer vältti tämän jälkeen, mikäli hänestä riippui, tuontapaisia keskusteluja. Sekä sää että laivaelämä tarjosivat sitäpaitsi enemmän vaihtelua, kun alettiin lähestyä Kapkaupunkia.
* * * * *
Alert oli purjehtinut Table Baita pitkin Kapkaupunkiin, oli sitten purkanut kappaletavaralastiaan Port Elisabethissa ja liukui nyt rivakkaa vauhtia kirkkaan pilvettömän sään vallitessa St Mauritiuksella sijaitsevaan Port Louisiin. Saari tunturimuotoineen ja kasvullisuuksineen, istutuksineen ja huviloineen ja vihdoin itse kaupunki — tuo oli noussut kuin ilmestys kuvastelevan, sinisen meren helmasta.
Siinä venheessä, joka saapui laivan kupeelle ennenkuin oli saavuttu sataman edustalle, oli terveystoimikunnan jäsen ja pitkä, keltainen, kultasankasilmälasinen tohtori, joka teki kaikenmoisia kysymyksiä, kurkisteli ruhviin, katsoi kajuuttaan ja vihdoin vaati nähtäväkseen lääkekirstun, jonka perinpohjin penkoi ja tutki. Hän pisti pikkusormensa kärjen eri rasioihin ja pulloihin, maisteli niiden sisällystä, avasi kääröjä ja kietoi jälleen kasaan, tutkieli päätään pudistellen ja teki jos jotakin.
"Hirteen minut, ellei hän pistänyt mukaansa jotakin kääröä tuolta kirstusta!" sanoi stewardi tohtorin kiivetessä alas nuoraportaita. "Hän oli kuin ilmeinen keltakuume itse!"
"Kunpa päästäisiin lähtemään tästä pesästä!" virkkoi Lind; tuo erinomainen vastaanotto ei häntä huvittanut.
Ankkuritouvi täytyi jättää malaijilaisten sukeltajain huostaan, jotka kiinnittivät sen suunnattoman vahvaan merenpohjassa olevaan rautaketjuun. Laki kielsi omaan ankkuriin turvautumasta. Oli odotettavissa hirmumyrsky, jollaisia niissä seuduissa sattuu ajoittain, joka kolmas tai neljäs vuosi, ja joiden jäljessä liikkui hengenvaarallisia, kosteuden synnyttämiä kulkutauteja.
Lounaispasadin raikkaassa tuulenhengessä sijaiten on Mauritius ennenaikaan ollut ilmastoltaan mitä onnellisin, kunnes saaliinhimoiset keinottelijat raastoivat saaren ihanuuden, sen uhkeat taajat metsät, joissa kasvoi ebenholtsia ja muita kallisarvoisia puulajeja, ja harjottivat sellaista ryöstöviljelystä, joka teki saaresta vaarallisten suokuumeiden tyyssijan.
Lasti oli purettu mitä kauniimman sään vallitessa ja parhaillaan otettiin laivaan sokeria ja ebenholtsia Hampuriin vietäväksi.
Eräänä aamupäivänä, kun he parhaillaan nostivat laivaan suuria sokeritynnöreitä, näkivät he kaikkialla kaupungissa ikkunain ja ikkunasuojusten sulkeutuvan, ja äkkiä alettiin kaikissa aluksissa nopeasti purkaa taklausta. Ilma oli käynyt yhä tukahduttavammaksi pitkin päivää; tuntui melkein siltä kuin painostus olisi ulottunut aina meren pohjaan asti, missä kalat väsyneinä hitaasti liukuivat ketjun yli. Ilmapuntari oli painunut nollan tienoille.
Joka puolelta kaikui: "Hirmumyrsky! hirmumyrsky!"
Laivalla pantiin kaikki kuntoon rajusään saapumisen varalta, luukut tiivistettiin, huippu- ja prammitangot otettiin alas.
Ja sitten se tuli, mustana kuin yö — mylvien ja räiskyen kuin olisi maailmanloppu ollut käsissä.
Ilmanpaino heitti Alertin kyljelleen, niin että se virui vedessä melkein luukkuja myöten; joka hetki näytti takila olevan mennyttä. Pari kolme tuntia kaikki alukset taistelivat olemassaolostaan.
Myrskyä seuraavat saderyöpyt tekivät kaupungissa vallitsevasta kuumeesta hävittävän kulkutaudin, ja jo ennen laivauksen päättymistä oli Alertista lähetetty viisi matruusia ja laivapoika sairaalaan. Jonkun päivän kuluttua oli neljä heistä kuollut.
Eräänä iltapäivänä makasi Lindkin kannella aurinkopurjeen alla heittelehtien — oman reiman sanontansa mukaisesti — kuin kumipallo; ja alhaalla kojuissa oli taas kolme sairastunutta.
Kapteeni tahtoi lähettää heidät sairaalaan. Järjestystä oli noudatettava, jos mieli välttää vastuuta. Hän oli epätoivoissaan; laivapaperit ja kaikki oli järjestyksessä, mutta ei ollut miehistöä, että olisi päässyt lähtemään.
Rejer oli sairaalasta riittävästi selvillä — sinne ei yliperämiestä vietäisi, niin kauan kuin hänen päänsä pysyi pystyssä… se oli suoraan ruumisarkkuun asettamista. — Pois täältä vain, toiseen ilmastopiiriin! oli sairaalan lääkäri sanonut.
Kiniini oli ainoa tehoava keino. Mutta apteekissa sen hinta oli noussut kaksikymmenkertaiseksi. Siitä oli puute, sanottiin, — tai olivat keinottelijat kiertäneet hinnan niin korkealle. Alertin lääkekirstusta sitä ei löydetty ollenkaan, ja nyt älyttiin, että pitkä keltainen otus oli pelastanut sen omaan taskuunsa. Oli kulkutautien aika, ja sopi siis järjestelmällisesti ryöstää laivat.
Rejer lähti maihin kaikkine punnanrahoineen mitä voi saada käsiinsä ja sai kymmenellä punnalla yhtä paljon kiniiniä kuin muuten olisi saanut viidellä shillingillä. Hän varustautui nyt vakavasti ottelemaan kapteenin kanssa ystävänsä maihin kuljettamisesta.
Mikään ottelu ei tullutkaan kysymykseen. Kun hän palasi laivaan, makasi kapteeni kuumeväristyksissä ja oli raivoissaan. Ankarain kuumekohtausten toisinaan hellittäessä hän komensi laivan lähtemään — tänne jääminen merkitsi kuolemaa!
Rejer ei ollut tehnyt montakaan kierrosta kannella kun hän jo tiesi mitä piti tehdä: — miehet oli haettava sairaalasta vielä tänä iltana ja sitten yöllä lähdettäisiin.
Vielä yksi mies sairastunut! — Nyt oli enää neljä työkelpoista kuudestatoista; mutta muutamain intialaisten satamajätkäin avulla asiat saatiin kuntoon, kun hyvin maksettiin.
Rejer lähti itse sairaalaan ja sai kapteenin nimessä miehet kantajien haltuun. Sitten kohotettiin pimeässä joku purje, ankkuritouvin pätkä vedettiin sisään ja suuntauduttiin hiljalleen ulapalle…
XI.
Ystävyys ja lempi.
He purjehtivat pitkin avaraa, rannatonta valtamerta sairaala kannen alla!… Kuumejanoa ja voivottelua — ja tuskin ainoatakaan raikasta tuulahdusta ankarassa kuumuudessa.
— Nyt veti kapteenikin viimeisen huokauksensa alhaalla kajuutassa käskien yliperämiestä pitämään tarkoin silmällä karikoita Fredriksvaernin satamansuun ulkopuolella. Hän uneksi olevansa lähellä kotipaikkaansa.
Kirvesmies kääri hänet Norjan lippuun, asetti virsikirjan hänen povelleen ja kun painot oli kiinnitetty jalkoihin ja isämeidän luettu painui kapteeni Intian valtameren pohjaan.
Rejer huomasi huolekseen, että tuuli alkoi kiihtyä. Jos tulisi myrsky, niin he olisivat aivan avuttomia. Mutta ensimmäinen vaikutus näytti onnekkaalta, sillä useat etukannella maanneet alkoivat nyt liikuskella.
Rejer oli tähän aikaan huomannut ihmeellisten tunteitten nousua itsessään. Ne liittyivät mielikuvaan, josta hän ei voinut irtautua — ajatukseen, jossa hän ei halunnut viipyä, mutta joka yhä palautui — yhä! — ja joka sai hänet suorastaan inhoamaan itseänsä…
Yliperämies Lind makasi kojussaan; hänessä oli tuskin enää henkeä…
Jos hän kuolisi? — Jos sattuisi niin!…
Silloin hän voisi jälleen päästää valloilleen kaikki ajatuksensa ja tunteensa, jotka täytyi tukahduttaa, koska…
Niin, jos tuo ystävä sattuisi kuolemaan…
Se, joka oli kotiin jäänyt, oli hänelle kallis kuin syvin sydänveri! — kaikui hänessä kauan kahlehdittu, mutta nyt vapautunut tunnustus. Hän seisoi tuijotellen tuohon mielikuvaan. Siihen sisältyi kokonainen elämä — koko tulevaisuus…
Sitten hänet valtasi niin voimakas itsensäpilkka ja itsensähalveksiminen, ettei hän tiennyt voivansa tehdä mitään sen parempaa kuin hypätä mereen, jotta laiva vapautuisi sellaisesta halpamaisesta koirasta!
Hän meni alas ja hoiteli perämiestä hellästi kuin lasta — muutti hänet ilmavampaan kajuuttaan, avasi kailetti-ikkunari ja oven…
Hän katseli kalpeita, riutuneita, kasvoja, joissa törrötti mustaa parransänkeä, ja tunsi olevansa kadottamaisillaan ainoan ystävänsä maailmassa! Suru valtasi hänet niin että sydänkuoppaa kouristi. Hänen laistansa ei löytäisi yhdestäkään norjalaisesta laivasta!…
Ja — kun hän taasen oli seisonut hetkisen ruorirattaan ääressä, samat ajatukset alkoivat kehäillä mielessä!
Oliko hänessäkin kuumetta?
Ei, mutta koko hänen kohtaloansa vallitsi alinomainen kova onni — nyt saivat hänen mielensä tuliseen ristiriitaan hänen paras ystävänsä ja — hän siellä kotimaassa! —
— — Vielä muutamia vilpoisia vuorokausia sievässä tuulessa, ja ruhvin suojassa, alahangan puolella ja keulakannella istui joukko hahmoja — kalpeita ja riutuneita, niin että vaatteet riippuivat heidän yllään; mutta silmissä oli eloa, ja ilmaa he hengittelivät ahnaasti, aivan kuin olisi jokaiseen henkäykseen sisältynyt jokin hieno herkku.
"Nyt on luullakseni pahin ohitse", sanoi kirvesmies kuullessaan eräänä iltapäivänä göteporilaisen jälleen "soittelevan" keulakannella.
"Kajuutassa ei ollut kyllin ilmavaa, ja taisi vanavesi huokua hieman kosteuttakin", ja niin kantoi Rejer Lindin kannelle palttinaseinäisen aurinkoteltan alle.
Mutta vasta Alertin päästyä Kap Agulhasiin kykeni Lind ryhtymään kapteeninvirkaan, jolloin kaikki taas tuli tolalleen laivassa hänen ruvetessaan jatkamaan entistä ylähanganvahtia ja Rejerin ollessa alahangan puolella.
Emäpuu kynti viikko- ja kuukausmääriä vakoansa, päivisin vaahtoilevaa, öisin fosforihohteisena välkkyvää.
Sininen tähtikartta levisi jälleen mastonhuippujen yli, ja he olivat aikoja sitten ottaneet selville pohjantähden aseman, peilanneet Azorit ja Teneriffan ja Lindin kunnollisuuden avulla selviytyneet monestakin pulasta huolimatta miehistön vähenemisestä.
— Mitä lähemmäksi Eurooppaa päästiin, sitä alakuloisemmaksi kävi Rejel. Mitä enemmän koti läheni, sitä pimeämmäksi muuttui hänen maailmansa. Hän käyskeli apeissaan mietiskellen… Oikeastaan hänellä ei ollut kotona mitään tekemistä. Minkä vuoksi hän siellä eläisi?… Hammernäs ja kotoseutu näkyivät ahtaina ja synkkinä. Sinne palaamista hän ajatteli kuin tuloa puolipimeään perunakellariin, jossa oli alkanut itää, koskapa äiti kirjotti että "toiset nyt hiljakseen ajattelevat silliä, toiset Amerikkaa."
Niin, Amerikkaa!… Hän käyskeli käyskelemistään.
Göteporilainen istui hajareisin laivanlaidalla isonrustin kohdalla työskentelemässä.
"Missä sinun perintötilasi on, göteporilainen? — Missä isäsi asuu?"
"Ei ole isää!"
"… Entä äitisi?"
"Ei ole äitiä, — eikä sisaruksia!" lisäsi hän lyhyesti. Rejer ymmärsi joutuneensa arkaan asiaan ja löi leikiksi.
"— eikä heiliäkään?"
"Ei sitäkään!" — Hetkisen kuluttua hän lisäsi, katsellen puoliksi merelle: "Minä kuvittelin kerran, että minulla oli sentapainen; mutta hän — meni naimisiin patruuna Bromanderin kanssa."
"Vai sillä lailla! — senkös tähden sinä et milloinkaan 'ehdi kotiin', kuten itse sanot, talvisin?"
"Juuri senvuoksi!"
"Mitä sinä arvelet Amerikasta, göteporilainen?"
"Aikooko perämies sinne lähteä?" kysyi hän ihmeissään herjeten työstään.
"Sopiihan niitä silmäillä niitäkin kulmia, miksei! — kyllä sieltä työtä löytyy."
"Jos perämies ajoissa huomauttaa, niin minä käväisen siellä teidän kanssanne."
"Hampurissa päätetään."
"Hyvä, perämies!"
* * * * *
Joulukuussa he jälleen ponnistelivat talvisäässä Pohjanmerellä — tuimassa luodetuulessa!… Sen he tunsivat hyvin vanhastaan!
Yön pimeydessä he onneksi löysivät Helgolannin, ja sitten he painuivat, pakko kun oli, alaspäin toivoen keksivänsä Neuwarkin ja Cuxhavenin majakat ja saavansa luotsiapua päästäkseen Hampuriin.
— Sataman isot nostokurjet olivat tyhjentäneet lastin, ja Alert makasi nyt hinattuna Steinwärderin luo vastapäätä St Paulia.
Siellä he voivat laivankannelle nähdä joka ilta merimieshuvien valot ja kuulla sieltä kantautuvan metelin. He olisivat voineet tanssia musiikin säestyksellä, elleivät kahden yht'aikaa käynnissä olevan huvittelupaikan äänet olisi toraillen sekoittuneet toisiinsa — siellä oli kaksi karusellia, joissa sopi täyden musiikin soidessa ja värillisten lamppujen hohteessa purjehtia aavaa sinistä merta millaisella aluksella halusi tai jos maalla liikkuminen huvitti enemmän — ratsastaa mielinmäärin sirahveilla, seebroilla, leijonilla, tiikereillä, kameelikurjilla.
Kerran päätettyään säästää oli Rejer napinnut tarkoin taskunsa. Hän pysytteli laivassa ja mietiskeli Amerikkaan lähtöä.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä vähää ennen lähtöä hän sentään oli maissa.
Lind oli määrännyt kohtaamisajan ja -paikan.
"Reperbahn'ia" ja "Langereihe'ä" pitkin liikkui sankka ihmisvirta, Joukossa kaikkien kansallisuuksien ja kaikkien ilmanakin meripoikia, sota- ja kauppalaivain miehistöä, aina mulatteihin ja neekereihin asti, jotka astelivat puettuina silkkihuopahattuihin, keltaisiin liiveihin ja punaisiin kaulaliinoihin.
Parvi toisensa jälkeen pysähtyi kirkkaasti valaistujen ikkunain luo, joissa joka askelella esiintyi uusia, puoleensavetäviä ihmeitä: — "Maailman kaunein nainen!" "Boa constrictor eli Jättiläiskäärme!" "Anatoominen kabinetti!" "Meren pohjalla!" "Ennustusta ja noituutta bengaalivalaistuksessa!" "Atleettinainen!" "Vahakabinetti", — viimeksimainitun ikkunassa käännehti alinomaa valkopukuinen nunna, bakkantti ja nuori pyhäinen piika, joka istui ompelemassa.
Alhaalla kellarikerroksissa houkuttelivat kahvilat, ravintolat ja kapakat laulajattarineen ja soittoineen, ja niiden porraskäytävät nielivät alinomaa kokonaisia laivanmiehistöjä, miehiä ja naisia — kaikenlaisia, eikä kadun virta siitä näkynyt ohenevan, liikkuihan vain sameana hiljalleen eteenpäin, kuten Elbe tuolla alempana.
Hiukan kauempana piti Rejer silmällä paria Alertin poikaa.
… Loiskis, kellariin ne katosivat! Sinne jää loppu vuoden palkkaa! mutisi hän. — Matruusi on kuin ahdistettu lintu… varpunen paulain seassa — haikalat hänen ympärillään aina uiskentelevat!
Hän kohautti hartioitaan… Hm, hm! — koko miestä siinä kysytään pelkässä elämisessä!…
Hän istui sirkuksessa Lindin seurassa. Viimeksimainitun oli kerrassaan lumonnut Blenda Hastings, joka tanssi nuoralla, "Ilmatar", kuten hän ilmotuslehdissä itseään nimitti.
Lind huuteli hänelle, seurasi ihastellen hänen liikkeitään… "Katsohan! Rohkea, niin että tohtisi hyvinkin seisoa mastonnokassa varpaillaan! — Kevyt ja sorja kuin katti! — Kello yhdeksän aikaan iltaisin minä aina pistäydyn täällä, silloin on hänen vuoronsa häälyä ilmoilla!" —
Ovelta hän oli ostanut kukkavihon, jonka osasi heittää niin hyvin, että
Blenda kiitti häntä syvätunteisimmalla silmäyksellään.
Ja nyt heidän piti lähteä illalliselle.
Lind johdatti hänet erääseen kivijalkaravintolaan, jossa istui laivankapteeneja ja muuta väkeä, jotka samoin kuin hekin tulivat iltahuveista.
Lind asteli suoraa päätä perälle ja tervehti tutunomaisesti erästä vanhahkoa naisihmistä, joka istui myymäpöydän takana, ja pian saapui sisään mustakutrinen, reippaanoloinen kaunotar, joka likeisesti tervehti häntä kädestä. Hän tuntui olevan koko laitoksen sielu.
"Tämä on viimeinen ilta", sanoi Lind, "sillä me lähdemme taas keikkumaan. Huomenna nostetaan ankkuri, ja sen vuoksi minä tahdoin käydä tervehtimässä ja hyvästelemässä teitä, Sally!… Niin, niin se on, huomenna sitä lähdetään", varmisti hän hiukan surunvoittoisesti. "Tämä on minun viimeinen oluthaarikkani tällä kertaa, ja kauan kestää, ennenkuin sen saan niin kauniista kädestä kuin Sally Frankfurterin! Niin hienoa kättä ja niin säihkyviä silmiä ei kasva pohjoisnavalla."
Illallinen tarjoiltiin Lindin yhä lämpimämmin ihastellessa hänen silmiänsä ja erinäisiä muita miellyttäviä ominaisuuksiaan — kohteliaisuuksia, jotka kuusikolmattavuotinen Sally otti vastaan sangen ystävällisesti ja rauhallisesti kohdellen perämiestä hyvänä liiketuttavana ja kelpo ystävänä.
Hänen jäähyväisvakuutustensa ja -vannomustensa sadellessa neiti kääntyi hyllylleen ja otti sieltä, periltä, keltaiseen nauhaan kiedotun käärön tummia sikaareja… "Ne ovat oikeita" — sanoi hän — "minä sain ne eräältä kuubalaiselta laivankapteenilta — tahdotteko?"
"Minä poltan niitä teitä muistellen, Sally, olkaa varma siitä."
Rejer painui ajatuksiinsa ja oli paluumatkalla harvasanainen Lindin polttaessa sikaariaan ja laajasti esitellessä koreata, kunnon Sally Frankfurteria.
Laivalla Rejer ryhtyi, vaikka olikin jo myöhäinen yö, laskemaan ja sijottelemaan joitakin muonavaroja, jotka oli tuotu ruhviin. Hänen ajatuksensa askartelivat.
"Mitä sinä tirkistelet?" kysyi hän äkkiä nähdessään göteporilaisen useita kertoja kumartuvan kailetti-ikkunaan.
"Oli kuin kipinä tai valo tuolla alhaalla", vastasi toinen, "mutta se kai on vain kapteeni, joka vielä valvoo. Hän on varmaankin ottanut jäähyväiset joltakin tänä iltana ja istuu nyt tuolla pimeässä tupakoimassa asian valmiiksi. Se taula syttyy joka satamassa ja sammuu jälleen, kun päästään merelle!" mutisi hän, "ei hänen sydäntään yksi tyttö kauan pidä hameentaskussa!"
Rejer antoi hänelle edelleen tullutta pikku tavaraa. Äkkiä hän suoristihe ja sanoi:
"Kuulehan, göteporilainen! Pari ottelua minä aion kokea kotimaassa, ennenkuin Amerikkaan harhaudun. Ilma tuntuu toiselta täällä pohjanpuolella!"
— Seuraavana päivänä, kun he olivat sivuuttaneet Cuxhavenin ja määränneet suunnan, virkkoi Rejer yht'äkkiä pilkallisesti Lindille:
"Teillä kun on päässänne niin paljon naisväkeä, perämies, niin olette varmaankin unohtanut — fredriksvaerniläisen."
"Saara Rördaminko? Ei toki — hän on liian hyvä unohdettavaksi, ja kun tässä päästään kotiin…"
"Niin, minä pidän eniten selvästä vedestä ja rehellisestä pelistä, perämies — tahdon vain varoiksi sanoa, että tuollaisissa asioissa miehen on oltava mies, ja että toveruus tulee toisessa linjassa minun mielestäni. Nyt te tiedätte, mitä suuntaa minä liikun."
Lind katsoi häneen pitkään hämmästyksissään.
"Älä lähde sille reitille, Juhl! Se on pelkkä hyvä neuvo, näetkös, merimiehelle, jolla ei vielä ole erinomaisempia tarjottavana. Merimiesten ei oikeastaan pitäisi mennä naimisiin ennenkuin viidenkymmenen iällä voidessaan hyvissä varoin vetäytyä pois mereltä. Muutenhan asia on omasi; kukin saa purjehtia tuulivarainsa mukaan."
Sitä juuri Rejerkin ajatteli; hän aikoi suunnata itse kulkunsa ja laskeskeli nyt, että hänen pitäisi voida suorittaa perämiestutkintonsa niinä viikkoina, jotka Alert tulisi makaamaan Trondhjemissa.
… Taaskin pureva länsituuli ja ilkeät myötäiset aallot! Ja mitä likemmäksi Norjan rannikkoa tultiin, sitä kiusallisemmaksi asia kävi. Virta ja tuuli tahtoivat kumpikin taholleen, mutta molemmat ahdistelivat täysin yksimielisesti laidan saumoja ja lustoja; jokainen aalto oli kiperä ja kiero kuin asianajaja.
"Ei edes tiedä, onko se ylä- vai alahangan puolella", sanoi kirvesmies, "mutta hyvin sen tuntee tullessa!" — lisäsi hän, "kun samassa tuli virran kohottama hyökylaine, joka murskasi osan etukannen katoksesta. Se sattui lähellä Bergenin väylää, ihan Bukn-vuonon suun ulkopuolella."
"Tuskin kaksinreivattu märssypurjetuuli", mutisi Lind kiukuissaan, "ja sittenkin särkyy toinen kohta toisensa jälkeen. Ei minkään isännistön kannata pitää siivo alusta Pohjanmerellä kulkemassa!… Sanotaan: 'niin arka ja varovainen kuin Pohjanmeren laivuri', mutta hullu hän olisi, ellei varoisi! Sitten menevät menojansa kaidepuut, sitten venheet, vihdoin kenties kokkapuu — kareja, matalikkoja, merivirtoja — sudenilma! Saavat sanoa minua vanhaksi ämmäksi, jos liikun Alertilla Pohjanmerellä yhtään sen enempää kuin on tarvis päästäkseen jälleen pitkille matkoille." Yksi ainoa asia saattoi tärvellä Lindin hyväntuulen, ja se oli juuri laivan vahingoittuminen. Pari kannenkatoksen murtunutta laudanpalasta suututtivat häntä ja saivat hänet käyttäytymään aivan kuin olisi häneltä oma sääriluu murtunut.
"Mitäs sinä siellä seisot niin kovin tuijottelemassa, Juhl!"
"Kas tässä!"
"Mitä hittoa?" ähisi Lind.
"Katsokaas vain — näitä kahta! Hyökyaalto ne oli heittänyt vintturinköyteen."
"Rojua — paiskatkaa ne mereen!… Pari pikkukalaa!"
"Niin, pari silliä — oikeita talvisillejä!"
"Olipa kesä- tai talvisillejä! Kannenkatos se on mennyttä."
"Kas, kuinka ne ovat kiiltäviä ja lihavia, ruusunpunaisia kuin helmiäinen ja selästä tummanruskeanvihreitä kuin metalli. Nämä ovat aivan oikeata lajia — suuria, tukevia ukkoja — oikeita Pohjanmeren poikia. Ne tulevat talviasussaan ulkoa mereltä! Tämä on maukas kappale."
"Anna sitten kokin keittää ne!" — Lind lähti kiukuissaan hänen luotaan.
Rejer käski tuoda sangollisen merivettä, jonne hän pisti sillit nähdäkseen, vieläkö niissä oli henkeä. Mutta kuolleita ne olivat — kuolleita kuin silli.
Hän tutki ihan loppumattomiin näitä kalalajin kahta merkillistä yksilöä, kunnes ne vihdoin illalla tuotiin paistettuina hänelle ja Lindille kajuutan pöydälle.
"Maistuu tosiaankin herkulliselta", myönsi Lind, joka oli voittanut pahimman, kannenkatoksen särkymisestä aiheutuneen kiukkunsa.
Mutta Rejerissä nuo kaksi silliä olivat herättäneet eloon mahtavan muistelojoukon.
Heti kun seuraavan aamun koiravahdin aikana alkoi valjeta, hän lähti silmäilemään kohti rannikkoa; yhteen menoon hän seisoi kaukoputkineen laivanlaidalla tähystelemässä.
Udsire ja Karmen olivat näkyvissä. Hän huomasi kalastajavenheitä ja sillialuksia talviaamun harmaassa sameudessa — olivatpa tuttuja muodoltaan nuo purjeet! Siellä täällä erotti hän kaukoputkellaan jonkin varastoaitan harjan tai karien väliltä pilkottavaan tupain oviaukon — siellä täällä jonkin suolaamon.
Niinpä — kyllä hän väylän tunsi! Sitä pitkin hän oli purjehtinut vallottamaan maailmaa ja Hammernäsiä — isäntärenki Andersin ja kaikkien muiden merisankarien keralla…
Ihmettä, ettemme hukkuneet kuin hiiri vesitynnöriin, mutisi hän.
Nuoruuden syvä pettymys oli jättänyt hänen mieleensä pistävän piikin, ja hänen poika-aikainen kotiseudun rakkautensa ja ylpeytensä oli kääntynyt katkeruudeksi. Mutta siitä huolimatta hän nyt seurasi kaikkea äärimmäisen jännityksen ja tarkimman mielenkiinnon tilassa. Kaukoputken avulla hän otti selville sen luodokon, jossa hänen venheensä oli ollut sillijoukon saapuessa — selvitti itselleen, missä kalapaikat olivat, haeskeli Stolmenin puolelta sitä kohtaa, jossa hänellä oli ollut nuottaosuutensa…
Trondhjemiin purjehdittaessa täyttivät nämä seikat koko ajan hänen mieltänsä.
XII.
Liian myöhään, neiti Rördam.
Lippu puolitangossa kapteenin ja matruusien kuoleman johdosta liukui Alert Fredriksvaernin satamaan eräänä päivänä toukokuun alussa. Aluksessa oli jonkinlaista juhlallisuutta, omituista hiljaisuutta koko siinä tavassa, miten se ankkuroitui, ja laiturilla sekä veistämövallilla oli ihmisiä mustanaan.
Oli jo kauan tiedetty, mitä oli tapahtunut; kertomus kuolemantapauksista ja Alertin St. Mauritiukselta lähtemisestä oli talvella muodostanut yleisen puheenaiheen. Mutta sittenkin oli omituisen jännittävää nähdä aluksen itsensä tulevan ja ikäänkuin itse kertoilevan kohtaloistaan raakapuillaan, surulipuillaan ja viireillään. Sukulaisia ja ystäviä, veljiä ja sisaria seisoi tuolla ryhmissä; toisia oli pikkuvenheissä satamanselällä tähystelemässä omaisiaan. Mutta tavattoman kauan kesti, ennenkuin Alertista lähti venhe maihin.
Vihdoin se tapahtui.
Neljä matruusia oli venhettä soutamassa, ja perässä istui Lind suruharso hatussa. Tiedettiin, että hän meni rouva Berentsenin, kapteenin puolison luo, kertomaan tapahtumista.
Etukannella seisovalla Rejerillä oli täysi työ pitäessään silmällä purjeita ja raakapuita järjesteleviä miehiä, mutta tavantakaa hän sentään suuntasi kaukoputken kohti laituria ja vallia. Hän poimi sieltä näkyviinsä kasvot toistensa jälkeen ja löi hiukan synkistyneenä kaukoputken kasaan.
Purettiin parhaillaan jotakin Trondhjemista tullutta lastia, ja Lindillä oli niin kiirettä olemista isännistön luona täällä samoin kuin Laurvigissäkin, että Rejer sai ankkuroitumisesta lähtien ottaa huolekseen sekä yli- että aliperämiehen tehtävät.
Suoraan pakkahuoneen takana tuolla oli tykkimiehen talo, sen Rejer tiesi, ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut nähdä puhki sen seinien.
Ensimmäisinä parina kolmena kiireellisenä työpäivänä ei ollut aikaa käväistäkään maissa, kunnes Lind eräänä iltapäivänä palasi laivalle.
Hän oli jokseenkin luoksepääsemätön käyskellessään siinä edestakaisin kannella pyhätamineissa ja silkkihuopahattu päässä ja välittämättä edes mitään tiedustella. Hänen käyttäytymisessään, puoleksi halveksivassa, huolettomassa kuljeskelussa ja tuossa tavassa, miten hän aina puraisi mällin poikki ja sitten sylkäisi sen laidan yli, oli jotakin, jota Rejer ei sietänyt; se ei ollut ollenkaan kohtelias, vaikka hän oli saanut seistä täällä päivän toisensa jälkeen ahertamassa paljon yli velvollisuuksiensa hänen puolestaan!
Lind meni alas kajuuttaan mainitsematta mitään siitä, voiko Rejer katsoa olevansa vapaa tänä iltana. Kun stewardi meni alas kysymään, eikö kapteeni tahtonut mitään syötävää tai juotavaa, hypähti hän seisoalleen ja kiljaisi "ei!" niin että stewardi tuli portaita ylös kuin ammuttu luoti.
Hetkisen kuluttua Lind palasi kannelle merimiesasussa:
"Kutsukaa miehet takakannelle", käski hän; mutta tuntui siltä kuin hänen olisi ollut vaikea saada ääntä kurkustaan.
"Taitaa olla jotakin hiton hullusti!" arveli puosu Rejerille, "tileissä jotakin edes vastausta."
Mutta kun he sitten kokoontuivat, niin hän vain lyhyesti luki kirjeen, jossa isännistö hänen kuntonsa ja ansioittensa perusteella antoi hänelle Alertin kapteenin viran.
"Ja sitten grogia niille tietysti — ja illalla vapaata!" sanottiin
Rejerille jälkeenpäin aivan lyhyesti.
"Hyvä, — eikä suinkaan kapteenilla ole mitään sitä vastaan, että minä kallistan lasini tuon ilahduttavan tapauksen kunniaksi maissa missä haluan?" tiedusti Rejer.
"Eipä tietenkään."
"Minä luulin, että pukisit itsesi koreaksi!" sanoi hän sitten pilkallisesti, mutta ilmeisesti hiukan leppeämpänä, kun Rejer lähti laivalta.
Mikä häntä vaivasi?… Pukisin itseni koreaksi? — Ahaa? — Hän pelkäsi minun lähtevän tykkimiehen taloon!
Omituisen ahdistavin tuntein hän kulki katua kevätpäivän sammuessa, mutta auringon vielä välkähdellessä siellä täällä ullakonikkunoissa.
Mäessä pisti raikkaan viheriä ruoho esiin kosteasta mullasta, ja veistämövallilla paistoivat voikukat loistavan keltaisina kuin pienoisauringot. Kadulla melusi, huikkaili ja juoksenteli poikaparvia pikkutyttöjen hyppiessä "paratiisisilla". Mustat, kosteat viivat, joita he olivat maahan piirtäneet, osottivat miten äskettäin jää oli sulanut…
Laivalla he olivat aamulla kuulleet käenkukunnan saarelta lounaasta päin, ja kirvesmies oli haastellut Norjan ruoka-aittain liikkiöistä. Oli täysi kotoinen tunnelma; he tunsivat olevansa omassa maassaan.
Hän kääntyi sisemmälle kaupunkiin nähdäkseen vilahdukselta tykkimiehen taloa.
Hän sävähti. Tuossahan se olikin — kaikki pikku ikkunat reippaasti merelle päin tähyävinä! Niistä oli toinenkin kerta katsottu ulapalle, mutta kenen vuoksi?… Keittiön liedellä paloi leikkivä tuli, ja pihalla oli pesu vaatteita kuivamassa aina puuvajan tienoille asti — kyllähän nuo paikat tuttuja olivat!
Hän ei kulkenut talon ohi; hän ei halunnut näyttäytyä, ja vielä ei ollut aivan pimeä…
Hän suuntasi kulkunsa suoraan Wallan luo mäen kulmaan. Hän, jos kukaan, tiesi kaikesta kertoa. Walla näkyi varsin hyvin huomaavan hänet jo matkan päästä, mutta käänsi vain hiukan päätänsä. Huono merkki! arveli Rejer. Puhalsiko nyt noin tuimasti vastaan? Rejerin tullessa likemmäksi hän jälleen kumartui eteenpäin ja oli olevinaan ihmeissään. Hän istui nyt kuten ennenkin jalat korissa, mutta oli lisäksi keksinyt oivallisen keinon säävaikeuksia vastaan asettumalla isoon, edestä avattuun ja pystyyn nostettuun tynnöriin; siellä hän istui mukavasti kuin nojatuolissa, piilossa kaikkinaisilta vaaroilta, ja jos sade sattui, niin hänen tarvitsi vain kohottaa katoksi suuri sininen sateenvarjonsa.
Rejerin tervehdykseen hän vastasi ystävällisesti; mutta hyvin saattoi huomata, että se tapahtui ilman minkäänlaista tunteen ylivoimaisuutta. Pikemmin hieman varoen ja niin välinpitämättömästi kuin he olisivat viimeksi nähneet toisensa eilen ja huomenna tulisivat taas varmasti tapaamaan.
"Hyvää iltaa, rouva Wahl! — Olettepa saanut oivallisen kuoren istuaksenne."
"Olenpa — saan kiittää Jumalaa ja kauppias Eberhardia, joka tynnörin minulle lahjoitti."
"Niin että teillä on nyt tavallaan oma tupa, rouva Wahl!"
"Ei toki" — hän yskähti — "ja nyt on asia niinkin, että minä" — hän yskähti — "minä käyn nyt vanhaksi, näettekö — ja tarvitsen hyvinkin pari huonepahaistani itse. Niin, tiedättehän te — ja tilaa koreille yöksi, ymmärrättehän…"
"Tietysti, tietysti, rouva Wahl."
"Mutta muuten — jos teillä taas on jotakin myytävää, niin tiedättehän, ettei vanha matami Wahl" — hän kumartui tutussa ruskeassa viitassaan sytyttämään korin vierellä olevaa lyhtyä — "ei kiellä palvelustaan vanhalta tuttavalta, joka sentään on rehellisesti maksanut — ainakin minulle, sen uskallan totuuden nimessä sanoa kenelle kysyjälle hyvänsä."
Ohhoh! — Häneen on puhaltanut kahdelta taholta, ja nyt hän ei tiedä, mitä minusta ajattelisi.
"Sallikaahan minun avustaa teitä, rouva Wahl! — Tällä kertaa minä en myy enkä lainaa." Hän kopautti taskuansa tuntien, että tässä oli parannettava luottoansa.
Kasvot kirkastuivat ja kävivät melkein neuvottomiksi. Leuan, poskien ja nenänpään pyörylät muovautuivat hymyilevään, hyväntahtoiseen hämmästyneeseen ilmeeseen, ja kulmahampaat pistivät esiin:
— "Eihän toki!"
"Ja nyt minä olen jo jonkun aikaa ollut perämies — suoritin tutkinnon tuolla Trondhjemissa."
"Niin, eikös olekin niinkuin minä aina olen sanonut, että te olette oikein —" alotti eukko hämmingistään selviten.
"Älkää puhuko paljoa, rouva Wahl! — No, onko luutnantti Albrechtsenilla tänä vuonna monta merikoululaista? Ja miten tässä kaupungissa muuten jaksellaan?"
"Sattuuhan niitä muutoksia joka vuosi. Minunlaiseni vanha eukko, joka istuu kadun kulmassa, näkee sekä tulijat että menijät."
"Mitenkäs tykkimiehen perheessä voidaan?"
"Herra meitä auttakoon, eihän se niinkään erinomaista ole. Neiti saa nyt hiukan unohtaa suurellisuuttansa, kun on pidettävä huolta niin monen suun ruokkimisesta. Niinkuin kaikkikin saamme oppia tekemään, kun hiukan kauemmas elämässä ehditään."
"Mitä te siinä höpisette, rouva Wahl? Onko tykkimies kipeä vai — ehkä kuollut?"
"Niin, te ette ole tainnut siitä kuulla, kun poissa olette ollut. Mutta kunnollinen ja arvossapidetty mies hän oli ja itse ankaruus kaikissa veistämön toimissa, se sanottiin hänen haudallansakin. Ei, vanha Haupitsi ei enää kolua veistämöön eikä sieltä takaisin — eikä katsoa siristele tänne minua ja korejani kohti, kuten tapasi tehdä ollessaan sillä tuulella; se merkitsi sitä, että hän vielä muisti Anna Ludvigsenin, vaikka nyt olikin tanssi toiseksi muuttunut, hän käveli puujalalla ja minä tässä istuskelin. Hohhoi — vanha parka istuu tässä yksinään ja näkee toisen toisensa jälkeen maailmasta katoavan… Vanhan yksinäisen vaimon ajatukset useinkin niin suurenevat, Juhl." Hän pyyhki silmiänsä.
"… Elokuun viimeisenedellisenä päivänä hänen sitten täytyi lähteä Luojansa luo. Niin, silloin se tapahtui. Luuvalo se lopun teki, eikä siinä auttanut potkia tutkainta vastaan — pois vain piti turvattomien lasten luota, puujalka täytyi heittää lepäämään. Eihän se talo paljon arvoinen ole. Tytär on sitten tietääkseni saanut hienopesua upseereilta. Pojat käyvät koulua, näen mä. Mutta onhan hänen oloissaan eroa entisen ja nykyisen välillä. Haupitsi oli kuin suuressa arvossa pidetty virkamies tässä kaupungissa, sekä kadulla että muuallakin missä esivalta tuli kysymykseen; ja mitä viiri osotti Haupitsin talon katolla, sitä arvelivat sitten melkein kaikki muutkin."
Rejer ei enää kuunnellut eukon puhetta.
"Hyvästi, rouva Wahl!" — sanoi hän äkkiä, ja eukko näki hänen painuvan katua alaspäin samaa tietä kuin oli tullut.
Taaskin hän kääntyi kohti tykkimiehen taloa ja meni nyt väistelemättä. Maksoi mitä maksoi, hän ei aikonut palata laivalle näkemättä Saaraa ja ottamatta selkoa, miten hänen asiainsa laita oli sillä taholla.
Pihalla hän näki parin pesunuoran nytkivän ja heilahtelevan, ja halkovajassa näkyi palavan lyhty.
Hän tiesi kyllä, kuka vajassa oli, ennenkuin ovelle ehti.
Saara seisoi häneen selin ja otti alas viimeisiä kuivamaan ripustettuja vaatteita.
"Hyvää iltaa, neiti Rördam!" sanoi hän. Neiti kääntyi niin äkkiä, että nuora putosi. Siinä se nyt makasi, ja vaatteet sen mukana.
"Oh, kuinka te peljätitte minut!" huudahti hän kumartuen nopeasti nostamaan nuoraa; mutta Rejer huomasi selvästi, että hän oli yllätyksestä ihan punaisissaan. "Ei, ei, neiti Rördam! Kyllä minä nostan sen." Kiireissään hän melkein tempasi nuoran toisen käsistä ja alkoi etsiä naulaa, johon olisi sen kiinnittänyt.
"Tuossa se on!" sanoi hän osottaen seinässä olevaa pientä naulanpäätä.
Hän yritti turhaan saada nuoraa kiinni.
Vielä kerran valahtivat kaikki valkoiset vaatteet maahan.
"Ei, neiti, tuohon sopivaa solmua ei tehdä minun taidollani."
"Sitten kai minun täytyy teitä opettaa. Minä teen näin!" — hän vain kietaisi nuoran mutkalle naulanpäähän.
Hänellä oli kuitenkin omat vaikeutensa, kun kuivaneet oli koottava nopeasti koriin; tuo tapahtui hiukan säikähtyneesti.
Hän rauhottui vasta, kun Rejer alkoi puhua kuulleensa, että talossa oli surua ja että hän sentähden oli aikonut käydä katsomassa kohta maihin tultuaan.
Rejer ei saanut koria haltuunsa, mutta tahtoi välttämättä kantaa keittiöön sylyksen puita.
"Teillähän ei ole nykyään muuta kuin lapset apunanne, neiti Rördam!
Mielelläni minä pilkkoisin teille puita jokaikinen päivä."
"Kiitos vain, minä voin ottaa apua niin paljon kuin haluan — minulla on kyllä varoja", torjueli hän leikillisesti.
Keittiössä Saara alkoi keskustelun kestäessä vispilällä kostuttaa pesuvaatteita.
— "Tiedänhän minä sen, neiti Rördam! Mutta kun ei ole kenestäkään huolehtimista, niin pian ne kämmennahat ohenevat. Tehän tiedätte, kun on vain pelkkä oma itsensä…'"
"Te voitte niin sanoa, Juhl, mutta minä!" — vispilän liike lakkasi, neiti kääntyi vakavana häneen päin ja näytti nyt erittäin espanjalaiselta! — "minulla on tuolla neljä lasta hoidettavanani." — Hän viittasi tupaan, josta kuului leikin melu.
Rejer tunsi selvään, että tämä merkitsi ystävällistä kieltäytymistä; — aivan kuin olisi laivankansi murtunut hänen allansa.
Lapset olivat hauskinta, mitä hän tiesi — puhkesi hän puhumaan suunnattoman vakuuttavasti. Mutta neiti nauroi ja aikoi kysellä Alertin matkasta.
Silloin muuttui Rejer harvasanaiseksi ja miettiväiseksi; neiti sai yksin pitää keskustelusta huolta.
"Minä kuulin, että olette suorittanut perämiehentutkinnon, Juhl!"
"Keneltä? — Kuka sitä on…"?
Hän hämmentyi hiukan — "En tosiaankaan muista…"
Rejer näki yht'äkkiä Lindin kasvot edessään."… ellen sitä kuullut… puosmanni Torgersenilla" — lisäsi hän sitten.
Se kevensi — mutta ei antanut täyttä varmuutta.
"Talvella me kuulimme kaikista St. Mauritiuksella sattuneista onnettomuuksista ja siitä miten te purjehditte kuumetaudin raivotessa laivalla", jatkoi hän nähdessään Rejerin olevan aivan alakuloinen ja kalpea.
"Niin, kyllä se oli ikävä matka!"
"Torgerseniin saivat kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta. Siinä oli paljon hyvää teistä — mutta sitä minä en epäillytkään, että kun jotakin tärkeätä sattuu, Rejer Jansen Juhlkin mainitaan." Hän koetti laskea leikkiä, mutta ilme oli lämmin, ja ääni tuntui melkein värisevän. "Ettekö ajatellut silloin, että voisitte itsekin sairastua?"
"En!" — huudahti hän äkkiä — "mutta minä sanon teille, mitä ajattelin siellä ollessani… Ajattelin Norjaan jäänyttä kaunista neitoa, jota en koskaan enää ole voinut saada pois mielestäni! Ja häntä ajatellessani minä rukoilin Luojaani, että hän antaisi minut itselleni takaisin, sillä se, joka seisoi peräsinpyörän ääressä, oli susi ja murhamies!… ja ettei hän minua hitaasti kiduttaisi, vaan antaisi hänet minulle — kaikkine lapsineen, mitä hänellä sitten lieneekään!" lisäsi hän kiukkuisesti ja loi silmäyksen tupaan päin. "Sen neidon minä olen aina ajatellut koristekuvaksi kolminkertaiseen tammikokkaan, keinumaan meren vaahdossa vyötäistä myöten, povi korkealla ja ilme tuollaisena kuin teidän — niin, sillä on pään ja niskan asento aivan sama kuin teillä, neiti Rördam! Hän näyttää katselevan yli koko meren ja sanovan aalloille: 'Kyllä minä teidät muserran!' Siinä on vähän sen ajatuksia, joka osaisi rynnistää hellittämättä tässä maailmassa, jos vain saisi hänet, jonka kanssa tahtoisi purjehtia. Niin, neiti Saara Rördam, — minusta ei ole tänään tehty kapteenia — minä en ole juhlatamineissa, en ole reima enkä hieno, olen ruma — nenäni on pitkä… monessa asiassa olen takapajulla! Mutta — antakaa te lupauksenne Rejer Jansen Juhlille, niin petetyksi ette tule, ei vieraitten naisten vuoksi — ei minkään vuoksi maailmassa, niin kauan kuin minussa henkeä on!"
Hän oli lähestynyt silityslautaa, seisoi nyt aivan ääressä ja katsoi
Saaraa silmiin.
Toinen oli pitkä, hän vielä pitempi… Toinen seisoi kuolonkalpeana vispilä astiaan vaipuneena ja suu puoliavoinna…
"Mutta Juhl! — Olkaahan järkevä! — Neljä… neljä lasta…"
"Pelkkää huvia, sanon minä! — Ja kun minä olen ulkona merillä, niin nehän ovat talossa ihan välttämättömät!"
Hetkisen vaiti oltuaan sanoi toinen:
"Kun oltiin tanssissa tuolla kenttämajalla viime vuonna, niin te istuitte penkillä aivan kuin omana seurananne katsellen niin kursailematta minua ja meitä kaikkia, ja sillä kertaa minä ajattelin, että kenenkään kehnomman miehen kanssa minä en koskaan mene naimisiin!… Sitten illalla minä tiesin, ettei kukaan muu voinut tulla kysymykseen, — jos minä olisin ollut samassa asemassa kuin toiset, vailla niitä, joista minun on pidettävä huolta. Sen vuoksi minä ajattelin, että häneen ei pidä ensi hädässä sellaisia ajatuksia herättää, sillä hän saattaisi ehkä panna liian pahakseen, kun minun täytyisi kieltäytyä. Minä tein mitä voin, Juhl."…
"Niin, nyt se sellainen on aivan liian myöhäistä, neiti Rördam!"
XIII.
Rejer suuntaa kulkuosa kohti Hammernäsiä.
Oltiin matkalla Danzigista Bergeniin kolme neljä viikkoa myöhemmin. Rejer käyskeli pureskellen puutikkua ja hautoen tulevaisuudensuunnitelmia — alaa, mille voisi antautua…
Lind oli Danzigissa jälleen päässyt vanhalle hyvälle tuulelleen.
"Kuulehan, Juhl!" sanoi hän äkkiä lakaten viheltämästä reipasta säveltä, "minä luulen pelastuneeni joutumasta naineeksi ja sidotuksi mieheksi!… Minä olin kolmannen kerran kosimassa, ja kun se ei onnistunut kotimaassa nyt viimeksi, niin Hannu Lind on patentti — patentti!" toisti hän lyöden piipunvarrella sääreensä.
"Vai niin! — Mutta minäpä en ole pelastunut!… Minä kosin ensimmäisen kerran."
"Vai niin? — Aa-haa!"… hän kääntyi kiukuissaan menemään.
"Muuten" — lisäsi hän vielä — "olit sinä ainakin toista kertaa niillä retkillä. Ensimmäiselle sinä lahjotit hopeavitjat, muistatko? Mutta hän oli ikävä kyllä kihloissa — tohtori Fredriksenin kanssa!"
"No, no!"
Lind meni ihan tulipunaisena keulakannelle.
"Mitäs tässä tyhjiä, Juhl!" sanoi hän äkkiä palatessaan. "Minähän olen tässä ollut iloinen kuin varsa, kun en joutunut naineeksi mieheksi ja sen semmoiseksi, johon en kelpaa; ja sinä teet minut uudelleen hulluksi. Ota hänet, poikaseni — sinussa on kunnollista ankkuripohjaa!"
He istuivat penkillä hytin ulkopuolella kummallakin grogilasi edessään tuon molemmille, joskin eritavoin mielenkiintoisen tapauksen johdosta. Kaukana lounaassa alahangan puolella näkyi laivanlaidan yli Rügenillä oleva Arkonan majakka…
"Yksinkertaisinta tietysti on", arveli Lind, "odottaa pari vuotta, niin että pääsee ylenemään kapteeniksi — esimerkiksi Alertilla minun jälkeeni, kun minä vaihdan alusta."
"Ei, kiitos…"
"Ymmärräthän, että kaikki muu on vieläkin kaukaisempaa!"
"Ei, kiitos!"
"… ja olethan sinä palvellut itsellesi ansioita merellä kaikkina näinä vuosina…"
"Ei, kiitos, sanon minä!"
"Miksi?"
"Siksi — että minä… minä en tahdo! Elää ja kuolla laivankapteenina nyt, kun menen naimisiin! Pusertaa laivaa vuoden toisensa jälkeen halki merien vain toisten laskuun! Ei, kiitos! Jos minä aluksen otan, niin teen sen raivatakseni tietä itselleni ja harjottaakseni jotakin liikettä siinä ohella. Jotakin itsenäistä ammattia minä haeskelen." Hän työnsi lasin kauas luotaan.
— Eräänä päivänä he keinuivat Bergenin lahdella mastometsän seassa, ja siellä sai Rejer postikonttorista paksun kirjeen, joka näytti olevan Saaralta. Avatessaan sen hän löysi sisästä kaksi Aa-vuonolta lähetettyä kirjettä.
Toinen oli hänen äidiltään:
'Rakas poikani!
Mitä tulee naimisiinmenoosi Saara Rördamin kanssa, niin tiedäthän sinä, että vanha äitisi, joka on kantanut sinua sydämensä alla, toivoo vain kaikkein parasta siitä, että sinä nyt kotiudut maihin, joskaan en oikein ymmärrä, kuinka sinä voit ottaa kaikki huoleksesi. Ainakin Haarstad — en tiedä Ottilian mieltä tässä asiassa, hän ei virka mitään — arvelee tietysti, että neljä lasta on aivan liikaa! Mutta kun muistin sinun olentoasi, ja kun sinä kerroit hänestä ja kaikesta, niin minut valtasi aivankuin suuri luottamuksen toivo, vaikka en odotakaan saavani hänen silmiänsä nähdä; sillä sinun Hammernäsiin tulostasi en ikävä kyllä koskaan kuule sinulta mitään. Tila on nyt mitä pahimmassa hoidon puutteessa, ja niitä on tässä muitakin kuin minä, jotka sanovat samaa; tarkotan Ottiliaa. Raukka, ei hänelläkään ole iloa. Haarstad on ilkeä, kuten ennen kerrottiin; mutta kun hän nyt kiusasi häntä sanomalla aikovansa kaataa Hammernäsin hongan, niin silloin hän sai tuta Juhlien voimaa. Eräästä päivästä lähtien hän näet kokonaan on vaiennut asiasta, ja minä luulen hänen pelkäävän, että siitä saattaisi tulla hänen ruumisarkkunsa; — mutta eihän tuollainen heidän välejänsä paranna. Rejer, poikani, äitisi ainoa toivo! Katsos sitä minä tahdoin sinulle sanoa, että minun silmäni ovat monista syistä, eikä vähiten Ottilia-rukan vuoksi, avautuneet huomaamaan, että sinä yksin meidän joukostamme olet pelastanut oikean elämäsi ja miehuusvoimasi, kun näennäisesti niin ymmärtämättömällä tavalla lähdit täkäläisestä ahtaudesta. Olisinpa minä nyt ollut niin nuori kuin olen vanha, Rejer! Tuota äitisi nyt toivoisi; hän ei voi olla sitä toivomatta ja tekee sen mahdollisesti sitäkin kiivaammin, kun täytyy siitä ympäristölleen vaieta. Mutta hyvä oli tietää vielä haudassani, että multani ääressä seisoo poika, joka ei ole lännenpuolen kerskureita huonompi. En tahdo mieltäsi pahottaa; mutta kauan, tarkotan monta vuotta saat olla tällaista kuulematta. Hengitteleminen käy yhä vaikeammaksi ja rintaan koskee. Se onkin kuin enne, kun alkaa kovin paljon ajatella. Jumala meitä armahtakoon, sekä haudassa lepääviä että muita; kyllähän siinä muuten keriä saisi ja moni sotkuinen kohta joutuisi käsiteltäväksi. Nuoret ovat ottaneet vanhoja ja vanhat nuoria meidän suvussamme pitkin maailman sivua, asettaen aina elatuksen murheen korkeammalle muita asioita ja Jumalan ääntä rinnassaan.
Jotakin, kuten saat nähdä, minä olen kätkenyt sinua varten, ja ne sata taalaria, jotka kerran lähetit kotiin kalastusretkeltäsi, ovat vieläkin samassa kirjeessä, jossa ne lähetit ja pastorin hallussa, etteivät toisten kynnet niihin pystyisi…'
Toinen kirje, joka oli lähetetty kaksi viikkoa myöhemmin, oli hänen sisareltaan Ottilialta, ja siinä ilmotettiin, että äiti oli äkkiä kuollut.
Eräänä päivänä oli hän alkanut kiivaasti kävellä tuvassa edestakaisin, kuten hänen tapansa oli kohtausten alkaessa. Äkkiä hän oli painanut kättä rintaansa ja sanonut: — "Nyt minä kuolen, Ottilia!… Sano Rejerille terveiseni!"
Rejer jäi istumaan kirjeet kädessään. Koskaan ei ollut hänen ajatuksiinsa juolahtanut mitään sellaista, että hänen väkevä, rotevarakenteinen äitinsä voisi kuolla. Ja tieto siitä, että se nyt oli todella tapahtunut, tuli niin odottamatta, että hänen oli vaikea koota ajatuksiaan.
Hän oli rakastanut äitiänsä palavasti, hellästi! Hän oli uneksinut vievänsä hänet Aa-vuonon vanhanaikaisesta pesästä siihen uuteen, jonka hän aikoi hankkia. Äidin olisi pitänyt se nähdä; — aina hän kuvitteli näkevänsä äitinsä suuren, voimakkaan hahmon tuvassa ja itsensä häntä hämmästyttämässä yhä uusilla suunnitelmilla.
Ja nyt — nyt ei häntä enää ollut olemassa! Mitä hän sinä päivänä laivalla puuhailikaan, aina väikkyi äidin kuva hänen edessään, ja toisinaan tuntui rinnassa suonenvedontapaista puristusta, joka ikäänkuin räjähti silmiin.
Vasta myöhään yöllä suru vihdoin purkautui ilmi. Hän itki kauan ja hillittömästi, kuten oli vain poikasena itkenyt.
Hän makasi ajatellen Hammernäsin honkaa, joka seisoi siellä kummullaan ojentelevine, ryhmyisine, punaisine oksineen, ja muisti, miten hän aina lapsuudestaan asti oli mielessään liittänyt toisiinsa sen surullisen tuulessa naksaamisen ja äidin raskaat huokaukset.
Äitikin oli oikeastaan viettänyt koko elämänsä huokailun merkeissä.
… Koukistuminen, taipuminen, ja mutkistuminen miehen ja olosuhteiden mukaan oli käynyt tuolle voimakkaalle, leveälle luonteelle melkeinpä omantunnon asiaksi; mutta hänen silmänsä, hänen suuret kasvonsa raskasmielisine ilmeineen, ja rinnasta purkautuvat syvät, raskaat huokaukset olivat ilmaisseet, että syntyään valtava runko narisi taipuessaan. Tuskin vähiten sinä päivänä, jona Ottilia suostui menemään Haarstadille ja siten asettui estämään veljen ja hänen perheensä palaamista Hammernäsiin.
Rejer oli sen tuntenut ja kantanut sen vuoksi mielessään synkkää uhmaa pienestä pitäen, oikeastaan itsekään sitä tietämättä — se oli kokoontunut hänessä voimaksi, niin että hän sitten kerta kaikkiaan saattoi tempautua irti ja lähteä maailmalle.
Suoraan hän oli kulkeva — tai pohjaan — sen hän vannoi äitinsä muiston nimessä!
* * * * *
Alertin purkaessa ruislastiaan ja ottaessa kalaa Italiaan vietäväksi siten päästäkseen jälleen pitkälle matkalle käytti Rejer innokkaasti jokaisen vapaan hetkensä Bergenissä keksiäkseen jotakin, mihin antautua. Hän nosti kaikki purjeensa, pisti koetinpuikkonsa joka paikkaan, milloin millekin taholle. Ne kaksi silliä, jotka olivat talvella tulleet häntä tervehtimään Bunke-vuonon ulkopuolella, eivät olleet haihtuneet hänen mielestään jälkeä jättämättä! Ne olivat hänelle kuiskanneet, että hän oli tyhmeliini kulkiessaan ympäri maailman ansion etsinnässä, kun rahoja parveili kotomeressä melkeinpä portaitten edustalla.
Olisipa luullut voivansa jollakin tavoin tunkeutua sillihommiin. Mutta pääoma siinä oli tarpeen, etenkin sellaiselle, jonka ei käynyt noudattaminen muuta kuin omaa päätään.
Hänen nenänsä tunkeutui entistäkin enemmän vainuten kaikkialle, hänen ilmeensä kuulusteli ja tutki ihmisiä jo pitkän matkan päästä.
Eräänä päivänä hän kuuli, että joitakin Aa-vuonolaisia oli tullut siirtolaislaiva "Kong Sverrelle", joka oli ulkona satamassa valmiina lähtemään Amerikkaan ja hän päätti heti soudattaa itsensä sinne.
Oli tyyni, kirkas kesäilta, kun hän jo venheestä käsin koetti saada näkyviinsä tuttuja hahmoja; mutta kannella ei näkynyt muuta kuin joku laivamies. Kun, hän oli tullut perille, neuvottiin hänet kannen alle. Keskikannelle johtavissa portaissa hän äkkiä pysähtyi tuntien rintansa kuristuvan kasaan. Hän tunsi Aa-vuonon murteen!
Eräs karheaääninen naishenkilö siellä opetti pikkupojalle Pekka
Piiparin sadeilmasäkeitä:
Suon takana soittaa päin pilviä koittaa, ja kohta ne juoksee kuin lampahat luokse!
Rejer joutui suoraan varhaisimpiin kotoisiin lapsuusmuistoihinsa.
Kukaan ei tuntenut pitkää, lujarakenteista merimiestä hänen alas tullessaan, vaikka koko joukko puolittain ihmetteleviä silmiä häneen tuijotteli; ajattelivat kaiketi hänen kuuluvan laivan miehistöön.
Siinä seisoessaan hänestä tuntui kuin olisi joutunut lumotuksi vuoren peittoon johonkin maailmaan, jossa oli aikaisemmin elänyt.
Tuo, jonka tukka otsalla riippui ja joka istui etukumarassa pikipaakku lautaan lyötynä ja naskali suussa leikkaamassa pohjaa naisenkenkään, ei ollut kukaan muu kuin hänen vanha ystävänsä, suutari-Jo itse; korkeimmalta laeltaan nykyään ryppyinen ja kalju, mutta työssään nähtävästi yhtä kiivas ja vikkelä kuin ennenkin! Suun ilme oli sama kuin muinoin hänen uhatessaan antaa suutarinpistoa; mutta huulen nipistys saattoi nyt johtua siitäkin, että häneltä oli poissa muutamia hampaita…
Vähitellen hän jokseenkin varmaan tunsi heidät jokaikisen.
Tuo tuolla loitompana, joka istui säkillään rummutellen polveansa ja liikutellen jalkaansa, oli pelimanni-Knut, vähäinen ja raihnas, silmät pienet ja punottavat; hän heitti päätään aina kun painui liiaksi kasaan, aivan kuin olisi rohkaissut itsensä uutta tanssikappaletta alottamaan; — niin, olisipa hänellä nyt killinki kaikista häistä, joissa hän oli ollut soittajana…
Tuo perhe oli varmaankin Ylitaloista. Ja poikasta opettava, lihava vanha tyttöihminen — Rejerin oli pakko hymyillä — ei ollut kukaan muu kuin karjakko Jörunin sisarentytär; sama, johon hän oli ollut onnettomasti rakastuneena hänen palvellessaan Haarstadissa. Kamala hän oli katsella, iso ja karkeatekoinen, pyöreät kasvot täynnä miehekkäitä uurteita… Nuo kaksi, jotka istuivat vanhaa suustaladattavaa piilukkopyssyä tarkistellen, hän myöskin tunsi; he olivat kappeliseurakunnan väkeä. Tuskin yksikään heistä oli kolmenkymmenen ikäinen; mutta miten kumaraisia ja kankeita siitä huolimatta! — Ja millaiset vanhat, liiaksi levinneet, puisevat kasvot naisväellä samoin kuin miehillä, vieläpä pikkupojilla ja -tytöilläkin.
Tämä oli kotiseutua; niin katveessakasvaneelta ja vaivaiselta se näytti aivankuin olisi hämähäkinverkko verhonnut kaikkia kirstuja!
He olivat jo asettuneet keskikannelle maalattuine, kukallisine laatikkoineen ja lippaineen, nahkavällyineen, sänkyvaatteineen ja rukkineen ja armottomine määrineen muuta tarpeetonta rojua. Hyvä oli, etteivät olleet hinanneet tahkojansa mukanaan; muutamasta säkistä pisti näkyviin vanha viikate ja kovasin.
Suutari-Jo ei katsahtanutkaan, leikkasi vain vihaisesti edelleen.
"Sinä neulot vielä kenkää, näen mä!" sanoi Rejer.
Suutari katsoi puoliksi arastellen otaksuttua laivan perämiestä tai virkailijaa:
"Niin, tiedätkös — suutarin akalla ja sepän konilla ei ole koskaan kenkiä jalassa!"
"Suutari-Jo!" huudahti Rejer Aa-vuonon murteella.
Suutarin veitsi pysähtyi; hän katseli suu auki.
"Minä tulen kuulemaan, miten niiden saappaiden kävi, joiden parista minä lähdin eräänä jouluna!"
Suutari-Jo hypähti seisomaan.
"Ellei tuo ole Rejer, niin ajakaa minut metsään!" huudahti hän vilkkaaseen tapaansa.
Ympärillä olevat päät kääntyivät hiukan, ja kasvot ikäänkuin venyivät; mutta mitään hämmästyksen ilmettä ei voinut havaita, ennenkuin Rejerin tunnustus ja suutari-Jon huuto oli vakuuttanut uutisen ehdottoman varmaksi. Silloin he alkoivat nouseskella, hän meni heitä kättelemään, ja kuului sanottavan: "Kas, onko se Rejer!… No kas vain!… Juhlin poika!…"
Mutta Rejer kyllä näki karujen sanojen taakse, huomasi, miten siellä täällä kasvojenlihakset värähtelivät. Näytti melkein siltä kuin he olisivat arvelleet moittien: — juuri kun me lähdemme, sinä palajat!
Rejer tiedusteli heiltä, kuinka he olivat tulleet Amerikkaan menoa ajatelleeksi.
"Hallavuosia ja veroja ja toimeentulo vaikea…"
"… Ja sitten, kun seutu on menettänyt vanhat huolenpitäjät", lausui eräs vaimo vihlaisevalla äänellä.
"… Ja olihan siinä sekin, että kun ihmiset kerran pääsivät sillin makuun", arveli Jo — "niin jäi yksi ja toinen mietteihinsä Aa-vuonon rannalle. Mutta vähänhän meissä on merimiehiksi kelpaavia, ja sitten me kuulimme puhuttavan Amerikasta. Toiset arvelivat, että kunhan vain soutaa pitkin rantaa hellittämättä, niin kyllä kai sitä perille päästään; mutta se olisi varmaan kysynyt eväitä. Sitten saapui vuonolle asiamies ja selitti, että laivalla sinne on mentävä."
Syntyi juttelu ja kyseleminen, jonka kestäessä Rejer otti selkoa melkeinpä koko seudusta — äitinsä viimeisistä ajoista… Hammernäsistä, "Laukista", joka oli ammuttu! Juhlin emäntä ei ollut suostunut, kun nimismies oli aikonut viedä sen Haarstadiin.
Siinä puheltiin omituisen, surunsekaisen mielialan vallitessa ja aa-vuonolaiselle harvinaisella avomielisyydellä, suunnilleen niinkuin olisi ollut kuolema tulossa…
Kun he siinä istuivat jutellen puoliääneen alhaalla välikannella myöhäisenä kesäiltana, niin saattoi toisinaan syntyä vaitiolo niin raskas ja pitkä, että he kuulivat meren loiskinan laivanlaitaa vasten.
Rejer halusi kuulla hardangerviulun ääntä, ja niin alkoi pelimanni-Knut soitella kappaleita toistensa jälkeen; mutta alakielissä omituista salattua, rajua itkua, soittipa hän sitten surunvoittoisia säveliä tai kajahuttelipa reiman iloisia tanssejaan. Sieltä täältä naisten parvesta kuului silloin tällöin vähäinen itkun — nyyhkytys tai tukahdutettu huokaus, ikäänkuin he olisivat siinä istuessaan miettineet, etteivät olisi koskaan luulleet joutuvansa siihen tanssiin, jota nyt tanssivat Knutin pelimanniviulun soidessa.