Rejer istui hetkisen vääntäen käsiään niin että sormennivelet narskuivat; mutta sitten näyttivät kasvot kirkastuvan, käyvän teräviksi, varmoiksi ja silmäin katse päättäväksi. Hänen tulevaisuutensa näkyi äkkiä kuin kirkkaasti valaistuna hänen edessään! — Hammernäsin niemi ei pistänyt suotta suureen vuonoon, suoraa tietä merelle — eikä hänkään kukaties ollut ilman vain joutunut maailmalle kulkemaan.
Silli… Silli se oli koko Aa-vuonon pelastus. Hammernäs kohennettaisiin ennalleen, jospa toisellakin tavalla kuin hänen äitinsä ja sisarensa olivat ajatelleet, ja seutu ehkä saisi sittenkin Juhlin!
Tuona iltana Rejer teki elämänsä suunnitelman.
* * * * *
— "Ja sitten me eroamme, Alert ja minä!" sanoi Rejer eräänä päivänä uskottuaan Lindille sillisuunnitelmansa. "Mutta ilman pääomaa se ei luonnistu. Saan alkaa hiljakseen, koettaa saada osuuden alukseen parilla kolmella sadalla taalarillani. Täytyy purjehtia kesäisin Espanjaan hakemaan suolaa, myydä se sillinpyyntipaikoilla talvisin ja sieltä lähteä kuljettamaan silliä ja merirasvaa Itämeren satamiin. Siinä täytyy ansaita — sehän käy kuin kello ympäri vuoden…"
Lind työnsi merimieslakkinsa mustakiharaiselle takaraivolleen istuessaan siinä kajuutansohvalla:
"Minun sedälläni, Laurvigin vanhalla Lindillä, on priki, jolle hän ei enää saa muita kuin puulastin kuljettajia; se kulki ennen St Ybesissä suolan haussa. Rupea hänen yhtiökumppanikseen; kuka tietää, vaikka se vetelisi. Hän on siihen hyvin halukas, sillä tuo liike kannatti. Mutta sinun on syytä ensin koetella alusta, ei kannata pohjaan mennä!"
"Tietysti, tietysti, Lind! Kirjota ukolle ja sano, että nyt hän saa prikilleen kuljettajan."
XIV.
Kotoisia kokemuksia.
"Arcturus — Laurvig" oli kulunein keltaisin kirjaimin merkitty sen prikin peräpeiliin, jonka Rejer oli saanut kuljetettavakseen. Se oli aikamoinen vanha kaukalo, jonka ominaisuuksiin kuului vielä, että se aina sai pahan sään niskaansa. Mutta neljättä vuotta Rejer nyt jo oli sitä kuljettanut St Ybesin ja kalastuspaikkain väliä ja alas Itämerelle — ympäri kuin myllyssä! Näinä kolmena vuotena hän oli koonnut hyvät rahat ja mennyt sitäpaitsi heti ensimmäisen retken jälkeen naimisiin.
Hänen kotinaan oli tykkimiehen vanha talo Stavaernissä, ja tällä kertaa, kun hän palasi Itämeren matkalta — se tapahtui juhannuksen aikaan — oli Saaralla hänelle esiteltävänä kolmen kuukauden ikäinen nuorukainen.
Se oli jo toinen järjestyksessä. Vanhimman nimi oli Jan. Toisen tahtoi Rejer varmuuden vuoksi nimitettäväksi samalla nimellä, ja siitäpä seikasta nyt olikin käyty sangen tuimaa kiistaa tuvassa. Ja sitten, kun tuo asia oli päättynyt niin, että pojasta tehtäisiin Conrad, tykkimiehen kaima, sitten syntyi päätaistelu!
Kuten ainakin se, joka on saanut tahtonsa toteutetuksi, oli Saara nyt muuttunut varsin lempeäksi ja kiltiksi. Hän käyskeli riidan esine käsivarrellaan ja oli vaimona vielä kauniimpi kuin tyttönä; näytti siltä kuin hän kaikin puolin olisi paremmin sopinut tähän olotilaan ja kuin hän nyt vasta olisi tullut täydelliseen tasapainoon.
"Mutta Rejer!" sanoi hän tullen herttaisesti hänen viereensä, niin likelle, että kastamaton pikku Conrad saattoi tarttua isäänsä nenään, "milloin sinä nyt sitten ajattelet muutettavan pohjanpuoleen? Muistahan pienokaisia! Sitä ei saa viivyttää, niin että meidät syksy yllättää."
Hänen salaisena kauhunaan oli, että Rejer taaskin lähtisi matkalle tuolla pahassa huudossa olevalla, vanhalla vuotavalla suolapurrella.
"Hyvin minä olen ansainnut tänä vuonna ja olen ajatellut olevan parasta jatkaa vielä vähän aikaa, niin että muutetaan ensi kesänä."
"Sinä aiot jälleen Espanjaan!" huudahti Saara.
"Kesäpäiviä — kauniita ilmoja!"
"Kauniita ilmoja, niistä sinä tulet aina kotiin juttelemaan, Rejer!"
"No mitäs sitten, eivätkö sinulle sitten kelpaa kauniit ilmat?"
"Ei mutta Rejer, kerranhan sen kuitenkin täytyy loppua — kerran meidän täytyy ryhtyä toimeen siellä pohjoisessa, ymmärtääkseni."
"Älyäthän sen, että mitä enemmän pääomaa voi sijottaa sillinpyyntiin, sitä parempi."
"Tuota noudattaen sinä saat jatkaa tuomiopäivään asti. Kyllä sinä olet minulle koreasti jutellut, mitä kaikkea aiot suorittaa Aa-vuonolla — ja sitten!" hän heilautti päätään espanjalaiseen tapaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hän nyt ne lorut puhaltaa menemään.
Saara lähti menemään lattian poikki: — "Taas Espanjaan… nyt kun minä luulin sinun päässeen siitä! En minä luullut sinun niin huonosti pitävän sanaasi, Rejer."
"Etkö ymmärrä, että raha on rahaa — että se on sitä ruutia, jolla minun on ammuttava."
"Sinulla on nyt yli yksitoista sataa taalaria, Rejer! — ja talosta on tarjottu hintaa, niin että jää vähintään kaksisataa taalaria, kun velat vähennetään. No niin, jos täällä tahdot asua, niin asia on toinen; mieluimmin näkisin niin käyvän isojen poikain vuoksi. Mutta silloin jätetään silli ja kaikki mistä olet jutellut omaan arvoonsa!… No niin, jäädään vain tänne asumaan. Sinä palaat sitten tänne meriltä noin parin viikon ajaksi kaksi kertaa vuodessa; siitä tulee vuodessa tasan koko kuukausi eli kolmessakymmenessä vuodessa kolmekymmentä kuukautta. Me siis vietämme yhdessä kenties puolikolmatta vuotta elämästämme. Sittenpähän ei liioin niin helposti kyllästytä toisiinsa!" Hän meni ja asetti pojan kehtoon; mutta reippaista liikkeistä ja harmistuneesta ilmeestä näkyi kyllä, mitä mieltä hän oli.
"Saat ottaa sen miten hyväksi näet, Saara, mutta mitä minä olen sanonut, se pysyy!… Ensi vuonna muutetaan."
"Kuulehan Rejer!" sanoi hän hitaasti, katsahtaen mieheen kehdolta, jonka yli oli kumartuneena. "Minä voisin antaa sinun pitää pääsi pojan nimeen nähden ja tehdä hänestäkin jonkin Janin, kunhan vain kohta lähdettäisiin pohjoiseen."
"Ei, se ei käy päinsä!"
"Etkö tahdo?"
"En!"
Saara kimmahti pystyyn. "Vai niin, ettet tahdo? — Mieluummin uppoat merenpohjaan suolalasteinesi tuossa kamalan mädänneessä aluksessa. Sinä puhut aina koreista ilmoista, mutta luuletko, etten minä ole asiaa tiedustellut keneltäkään muulta kuin sinulta? Sinä olet hukkumaisillasi joka kerta, on kirvesmies sanonut; hän ei edes lähde enää mukaasi. Ole hyvä ja huku! Minä osaan kyllä itse pitää huolta näistä kaikista, minä — vaikka nuo kaksikin on lisänä! Mutta koskaan — koskaan en minä voi unohtaa, Rejer, että sinä saatoit jättää minut sellaiseen suruun tarpeettomasti. Kyllä minä kuulin, millaista oli ollut viimeisenedellisellä kerralla Espanjan merellä Brestin edustalla; sillä kertaa oli sekä henki että rahat tiukasti kysymyksessä. Mutta niin kauan kuin täytyy, niin täytyy, ajattelin minä silloin. Mitä sinä sanoisit, Rejer", lisäsi hän tulta iskevin silmin, "jos minä ja tuo lähtisimme kehdossa keinuttelemaan Espanjaa kohti?… Se on hävytöntä! En minä ole milloinkaan lupautunut matkaasi sellaisin ehdoin!"
"Kirvesmies on arka hengestään kuin koira — hyvä että pääsen siitä juorukellosta! — ei ymmärrä arvostella vuotoa enempää kuin sitä korjatakaan. Siksipä juuri minä annan hänen mennä menojaan, jos tietää tahdot. Enhän minäkään aivan epätoivoinen ole; itsehän minä muuten hukun, jos hukun…ja jos tosiaan niin hullusti sattuisi sellaisin ehdoin, joita et ole hyväksynyt, kuten sanoit, niin onhan sinulla täällä rahoja, niin että saat lapset viedyksi eteenpäin."
"Rahoja?… Rahoja! Minä en välitä rahoista, vaan sinusta, minä. Minun puolestani voit mennä minne hyvänsä maailmassa, kunhan et mene pohjaan, sanon minä sinulle, ja sinne sinä juuri menet pelkästä rahanhimosta. Silli? — Aa-vuonolle? Sano kuuhun, kunhan tiedän, että varmasti olet siellä, ja pääsen pelkäämästä. Mutta lähteä nyt tuolla kurjalla aluksella! — Ja sitten, Rejer, muista, muista kaikkia niitä ihmishenkiä, joista olet vastuussa omasi ohella, jos jotakin tapahtuisi — kahdeksan miestä! Onko se oikein, voitko vastata niistä Jumalan ja omantuntosi edessä?"
"Sinussa kiehuu yli reunain, näen mä, ja sinä tempaat pataa mistä sangasta sattuu. Ensinhän oli asiana, että minä niin huonosti pidän sanani siinä pohjoiseen muuttamisen asiassa, ja nyt sinä meluat suola-aluksesta! Mitä minun pitää ajatella?"
Toinen ei vastannut; ryhtyi vain kehtoa keinuttamaan.
"Kuulehan, Saara", sanoi Rejer hetkisen mietittyään, "saat pitää pääsi, mitä prikiin tulee. Minä lopetan Arcturuksen kuljettamisen. Rahojahan minä olen ansainnut, kuten sanoit. Mutta kuules nyt", — hän meni luo ja laski molemmat kätensä istujan olkapäille katsoen häntä silmiin:
"Me kaksi emme koskaan toistamme petä — emme liukastele toisillemme, Saara!" Hän otti muutaman askelen lattialle päin, kääntyi äkkiä ja sanoi niin kovalla äänellä että poikanen hätkähti ja alkoi huutaa:
"Ei mitään viekastelua — rehellisesti me toimimme tässä talossa!"
— Arcturuksen kapteeninvirka siis jätettiin, ja kesä- vieläpä melkein koko heinäkuukin kului muuttamista järjestettäessä. Mitä Saaraan tulee, oli se kerrassaan irtautumista kaikista vanhoista oloista, joihin oli kuin kiinni kasvanut. Niinpä työ osottautuikin suuremmaksi kuin kumpikaan heistä oli ajatellut.
Kaikesta huolimatta he elivät tavallaan kuherruskuukausiaan; sillä näin kauan ei Rejer koskaan ennen ollut saanut olla kotona omassa tuvassaan, olkoonpa, että se nyt olikin syrjällänsä! Ja sitä hän toisteli yhä vakuuttavammin, että naimisissaolo ja pitkille matkoille lähtö olivat kerrassaan yhteensopimattomia.
Toisaalta hän ei ollut ollenkaan sokea sille seikalle, että kotonakin saattoi olla yhteensopimattomuutta. Hän oli astunut valtaistuimelle siinä täysiverisessä Juhlien vakaumuksessa, että aviomies luonnollisesti oli itsevaltias talossaan; mutta kävi ilmi, että Saara olikin tarkottanut ja vaati melkoisesti rajotettua perustuslaillista hallitusmuotoa. Hän veti toisen viivan toisensa jälkeen oikeutensa puolesta ja vastoin miehen holhousta.
Nyt sattui vielä niin onnettomasti, että Rejerin täytyi taipua kerran toisensa jälkeen: sillä kaikissa muuttoa koskevissa kysymyksissä: mitä tuolle tehdään? mitä myydään? mitä otetaan mukaan? — oli Saara kieltämättä käytännöllisempi, ja tuntien olosuhteet hän samalla paremmin keksi keinoja. Rejerillä ei ollut mitään erinomaisia taipumuksia sellaisiin pikkuasioihin ja hän älysi yhä selvemmin, miten vähän kunnioitusta hänen viisautensa näillä tahoilla herätti. Hän vetäytyikin mielellään takaisin sanottuaan jotain, jonka piti muka olla painava todiste kuin moukarin isku. Hän ei tahtonut pidettävän huutokauppaa — ei sanonut ymmärtävänsä, miksei joku paikkakuntalaisista voinut ostaa kaikkea, mitä he eivät ottaneet mukaansa — kunnes Saara eräänä päivänä vastasi sangen lempeästi, mutta silmäkulmassa salainen ärsytys: "Käyhän sinä, Rejer, puhumassa sille ostajalle!"
Niin, käyhän puhumassa! Rejerin teki mieli ostaa itse koko roju, vain ollakseen oikeassa.
Sitten oli kysymys ruoasta. Ei hän ollut koskaan muuta ymmärtänyt kuin että kapteeni määrää, mitä hänelle pöytään kannetaan.
"Rakkahin Rejer! Torstaina kampela on halpaa, lauantaina se on kallista…"
"No, minä otan kallista kampelaa."
"Olkoon menneeksi tänään, kun niin haluat…"
"Joka lauantai, sanon minä, joka lauantai, niin kauan kuin elän!"
"Silloin saat ottaa stewardin tai kokin laivalle pitämään huolta keittiöstäsi, sillä minun keittiössäni se ei käy päinsä; meidän taloutemme on liian suuri hoidettavaksi miten sattuu pitkin viikkoa. Kyllä kai sinä sen nyt itsekin älyät", nauroi hän, "mutta jos sinun tekee tänään mieli kampelaa, niin…"
"Kuulehan, Saara! Minä en halua kampelaa, mutta en myöskään tahtoisi olla kampela omassa talossani."
"Ja minä sanon sinulle, että minä vedän viivan keittiönovelle; minä nokean sinun nenäsi, jos pistät sen sille puolelle. Ajattelehan, tässä on talous, johon kuuluu kuusi lasta ja palvelustyttö, sinä ja minä, siinä on meitä yhdeksän… Ja pitäisi muka olla kampelaa, vaikka ei ole kalapäivä! Mutta tänään sinun nyt pitää sitä saada, sen takaan. Sinun ei pidä muuta sanoa kuin että pidät pääsi! Kun mies tahtoo jotakin talossaan, niin hänhän tahtoo", lisäsi hän mielistellen.
Ja kaunis hän oli noin Rejeriä peijatessaan.
Kun sitten sattui, että mies heitti takin yltään ja kantoi yksin portaita alas kokonaisen kaapin, täyteen ahdetun pesupöydän tai ison, raudotetun laatikkokirstun, niin oli helposti luettavissa Saaran kasvoista, että mies oli voimakas; eikä viimeksimainittu ollut lainkaan tunteeton hänen ihastelulleen.
— "Yhden asian minä ainakin luulen oppineeni, Rejer!" sanoi hän leikillään jonkin sellaisen voimannäytteen jälkeen, "sen nimittäin, että tuollaisella väkevällä miehellä pitää olla työtä, jos mieli pitää asiat tolillaan. Vaikeaksi kävisi ajanpitkään, jos tuollainen kolmen kyynärän mies kävelisi täällä kotona tuolien ja pöytäin keskellä tehden kaikenlaisia uusia keksintöjä ja kohdistaen tahtonsa milloin mihinkin. Se on samaa kuin päästää koko pohjatuuli sisään, kun on lattiasta pöly pyyhittävä!"
Rejer nauroi. "Harjotusta siinä tarvitaan, ennenkuin oppii tuvassakaan luovailemaan, näen mä, etenkin kun on kaksi purjehtijaa, jotka pitävät suuntaansa niin kiinteästi kuin sinä ja minä, Saara!"
"Niin, kyllä sinä olet hirmuisen itsepintainen, Rejer — se on oikein sinun verissäsi!"
"Hm… Minun mielestäni sinä taas olet kovin taipuisa."
"Sinun mielestäsi? — Siinä tuli valhe, niin sinä et lainkaan ajattele!"
"En, en; mutta minä koetan opetella niin ajattelemaan."
"Eikö olekin niinkuin sanoin, sinun pitää päästä ulos, oikein voimain takaa ponnistelemaan — täällä kotona sinä vain rappeudut."
"— pelkästä liiallisesta taipuvaisuudesta, joka tulee osakseni sinun puoleltasi."
— — — Eräänä päivänä saapui kirje "Kapteeni Juhlille, priki
Arcturuksen kuljettajalle." Siinä oli postileimoja koko joukko.
"Lindiltä!" huudahti Rejer, ja Saara, joka oli menossa ulos tuvasta, pysähtyi kesken kiireitään kuuntelemaan.
Golden Gate, St. Franciscon edustalla.
'Parahin Juhl!
Siitä on nyt jo aikaa, kun kuulin sinun elelevän naineena miehenä, ja minä ajattelin jo silloin lappaa sinulle kirjettä asian johdosta. Mutta eipä siitä sitten totta tullut ennenkuin nyt, jolloin minullakin on uutinen sinulle kerrottavana. Toivon, että elät ja voit hyvin, kohtasipa tämä kirje sinut sillissä korvia myöten tai Arcturuksessa, josta sinun tulee erota niin pian kuin suinkin, se on minun neuvoni; se ei ole korkkipuuta ja kykenee tekemään sinusta lopun yhtä sukkelasti kuin myllynkivi siellä Espanjan merellä.
Mitä minuun tulee, niin — raikasta tuulta ja sen semmoista, kuten tiedät. Tunnethan sinä tämän menon. Varsin hyvin luonnisti minun aluksi, kun tulin tänne toiselle puolelle ja aloin laskea rahtia Amerikan eagleissä. En ole koskaan ansainnut niin hyvin puntia, liiroja enkä frangeja kuin täällä Tyynellämerellä, etenkin vehnärahdeilla. Mutta "totta puhuakseni eikä valehdellakseni", kuten göteporilainen sanoo, ei ystäväsi Lind kaikesta huolimatta ole rikastunut jos ei köyhtynytkään. Hän sovittaa olonsa aina palkan ja kaplaakin mukaan tarkoin kuin ilmapuntari — suuri ansio merkitsee suurta herrasmiestä maissa, ja suuri herrasmies, kuten tiedät, suuria laskuja.
Niin, nythän minun sitten täytyy ilmaista uutiseni. Otaksun, että alat arvata ja valmistaudut kuten tuleekin vastaanottamaan jotakin ruusunpunaiseen kirjelippuun vivahtavaa ja niin edespäin. Niinpä niin, minä olen tosiaankin ottanut sen suuren askelen, mennyt ja kihlannut itselleni morsiamen minäkin.'
Saara venytti huultansa ja nakkasi halveksivasti niskaansa; Lind oli pitänyt pitkiä puheita ikuisista tunteistaan häntä kosiessaan.
'Millainen hän on näköjään?' luki Rejer edelleen. — 'Solakka ja norja ja pää reippaasti kenossa kuin laivan, kun se keikkuu ja kallistuu… kaulassa ja hihassa valkoista röyhyä. Povi muhkea ja uljas kuin pullistuva isomärssypurje — ja lisäksi hoikkanilkkainen ja hieno ja viehkeä. Näkisitpä hänet oikealta kohdalta viistoon yli kannenreunan — hän katoo pois kuin ilmestys, uhkein, mitä ajatella taidat, jos kerran kunnon merimiessydän rinnassasi sykkii!'
"Oh!" — virkkoi Saara — "tuollaista miesväkeä, joiden koko naama muuttuu voiksi heti kun näkevät naisihmisen! — Ne antavat sanansa ja vannovat kautta autuutensa joka satamassa. Ei se ole miehenmoista!"
"Hänkö ei olisi miehenmoinen? Olisitpa nähnyt sen pojan pimeässä yössä rajusäällä!"
"Mieluummin minä näen hänet kirkkaalla päivällä, jos häneen voisi yhtään luottaa." Kirjeessä kerrottiin edelleen:
'Sellainen hieno ja uljas neito se on, ja kun tuuli viuhkoo hänen poskiansa, niin jo sinäkin tunnustaisit, että kunnialla lankee, jos lankee hänen pauloihinsa, etenkin kun hänet ottaessaan tekee erittäin edullisen naimiskaupan!'
"Sääli ihmisparkaa, joka on häneen turvautunut"! arveli Saara.
"No, no… täällä on lisää!"
'… Käsivarteni on hänen vyötäisillään, ystäväni, lujasti ja
nuhteettomasti niin kauan kuin kapteeni Lind aaltoja kyntää…'
"Pyh!" virkahti Saara pilkallisesti, "tuota virttä hän on jo monessa paikassa veisannut."
'… ja jos tahdot tietää hänen nimensä — se on kuin musiikkia, joka kerta kun kuulen sen mainittavan — niin…'
Tuo oli Rejeristä jo liikaa. Hän heitti kirjeen menemään: "Tietysti jokin sellainen Rulliaa-a-haa!" lauloi hän kiukuissaan, "jostakin laululuolasta on lähtenyt hänen joukkoonsa… Rulliaa-a-haa!" alkoi hän jälleen laulaa morista, mutta pelkästä kiukusta hänen äänensä kimentyi falsetiksi. Sitten hän otti kirjeen jälleen käteensä:
'… niin se on — "Albatrossi", täyspurjeinen, kolmesataaviisikymmentä lästiä, hyvässä maalissa, uusi, alamistot punaista pitchpine-puuta, ostettu arendalilaisen liikkeen laskuun, kaksikymmentäyksi miestä, niiden joukossa Alertin puosmanni, göteporilainen, kirvesmies, ja stewardi, ja mikä parasta — Jens Emanuel Lind kapteenina! Siinä nyt on minun rakkaustarinani! Muullaiseen avioliittoon minulla, suoraan sanoen, ei taida olla edellytyksiäkään…'
"Ei, ei, siinä kohdassa hän sanoo niinkuin asia on!" arveli Saara.
* * * * *
Toisen kuolema — toisen leipä! — Ja talostakaan ei muuteta ilman että pimeistä ullakonkomeroista tai muualta kasaantuu joukko puolipitoisia, puolikuluneita, kaupaksimenemättömiä esineitä, joilla voi olla oma käytäntönsä ja myyntiarvonsa, kunhan tulevat oikeihin käsiin, ja joita innokkaasti halutaankin.
Tässä kohdassa, joka ei suinkaan ollut oleellisimpia, Rejer lujittui ja koko järkkymättömällä voimallaan vei tahtonsa perille.
Wallan piti saada periä! Hänen eikä kenenkään muun niistä hakijoista, joita oli ilmaantunut naapuriston pesumuijien, apumuijien ja kaikenlaisten muijien muodossa. Suurella vaivalla Saara sai pelastetuksi lastenvaatteet, jotka hän "ainakin tahtoi antaa niille, jotka sellaisia tarvitsivat… Matami Wahl ei ainakaan voinut niitä käyttää!" kuului pilkallinen huomautus.
— Tavarat oli viety rahtialukseen, jossa ne kuljetettiin lännenpuolelle, ja kaikki järjestyi parhaalla tavalla, kunnes tuli kysymykseen, miten Saara ja hänen kaksi pienempää ja neljä suurempaa hoidokkiansa parhaiten sijotettaisiin. Täällä merellä oli hän yhtäkkiä kerta kaikkiansa alistunut Rejerin viisauteen; hänestä oli tullut säyseä kuin lammas ja niin taipuisa, että hänet olisi voinut kiertää sormensa ympärille.
Heidän oli määrä lähteä Fredriksvaernin satamansuulta yöllä käyttäen hyväkseen oivaa tuulta, vaikka satelikin. Rejer lähti iltasella käymään matami Wahlin luona oikeuttaakseen hänet juhlallisesti perimään kaikki mitä hän voi talosta löytää heidän mentyänsä.
Niin sokea ei Rejer ollut ollut, ettei olisi nähnyt hän ruskeata viittaansa. Hän oli huomannut sen usein tykkimiehen talon läheisyydessä, ja ehkäpä sekin oli vaikuttanut, että hän nyt muisti eukon ja puolsi hänen etujaan; mutta eukolla taisi olla hiukan omallatunnollaan siitä, mitä oli Saarasta puhunut ja hän kai tunsi, ettei tuuli puhaltaisi hänen viittaansa suotuisasti siltä kulmalta, joten hän oli vain ikäänkuin myötätuulessa purjehtinut katua pitkin hänen nähtensä.
Tällaisia olivat ainakin Rejerin arvailut, ja ne vahvistuivat, kun eukko hänen sisääntullessaan puhkesi puhumaan:
"Enkös minä tiennyt, että te tulisitte, kapteeni!" Ääni kuulosti hämmästyneeltä. "Ettehän te toki unohda vanhaa, raihnaista ja köyhää eukkoa, joka on tuntenut teidät hädän aikana."
"Tulin sanomaan hyvästi, rouva Wahl!"
"Vai niin! — Vai niin!"
"Saaralta terveisiä!"
"Tuhannet kiitokset."
"Te olette aina ollut hänen suosiossaan — ja tehän puolestanne olette aina katsellut häntä hyvällä silmällä; olette puhunut hänestä minulle monet kerrat…"
"Kautta syntisen sieluni! Vain sen perusteella, mitä minä olen hänestä sanonut, hän voisi milloin hyvänsä päästä taivaaseen ihan oikopäätä — kyllä hän on saanut ponnistella nuorella iällä. Ja niin paljon pahaa kuin hänestä on puhuttu, sanottu ylpeäksi ja kopeaksikin, ja sittenkin hän vei kelpo kapteenin ihan heidän nenänsä edestä!"
"Niin, nähkääs, rouva Wahl, senpätähden hän onkin muistanut teitä tässä muutettaessa ja arvellut, että sitä, mikä meiltä jää, ei peri kukaan muu kuin vanha Walla."
Walla hypähti äkkiä seisoalleen ja niiasi kerran toisensa jälkeen. "Sanokaa rouva Juhlille, että minä olin kerrassaan maahan vajoamaisillani — suoraan maan alle, ja että vanha Wahlin matami kyllä pitää hänet muistossaan istuessaan kadunkulmassa koriensa ääressä ja tekee minkä voi, jotta Jumalan siunaus olisi mukana matkallanne ja muutenkin kaikin puolin elämässä… Oikeinko totta, että hän muisti köyhää eukkoa! Kaikki tyynnikö, sanoitte?" kysyi hän äkkiä. "Kaikki on esillä kyökissä teidän varaltanne. Torgersenista saatte avaimen; he kyllä tietävät asiasta."
Walla alkoi jälleen elehtiä ja voimakkain purkauksin vakuuttaa kiitollisuuttaan.
"Istukaahan nyt taas, rouva Wahl! Kas, tuonnehan olette pudottanut montakin paperilappua", sanoi Rejer poimien lattialta muutamia palasia, joihin oli lyijykynällä tehty merkkejä ja merkintöjä.
"No voi minua — ne ovat muistiinpanoja! Minä istuin juuri niitä tarkastamassa, herra kapteeni, niin tässä unohtuu toinen jos toinenkin asia! Uskokaa minua, ajatukset käyvät lyhyiksi vanhalla iällä. Se nyt oli tuo Anders, merisotilas. Hän sanoi olevansa velkaa vain seitsemän piparkakkua, ja kumminkin — uh, millaista nuoriso on nykyaikana!"
Vanha Walla-rukka! mietti Rejer astellessaan katua alaspäin, ankara ilmasto tekee puut käyräkasvuisiksi! Hän taipuu ja hiipii ja kyyristyy pysyäkseen kiinni elämässä.
XV.
Sillikuningas.
Niinä vuosina, jotka Rejer oli ollut poissa Aa-vuonolta, oli tosin ulkomaailman oloista joitakin auringonsäteitä singonnut hänenkin kotiseudulleen; mutta mitään erikoisen sytyttävää voimaa niillä ei näyttänyt olleen; täkäläinen taula oli liian märkää ja homeista syttyäkseen.
Oikeastaan oli koko tuona aikana Juhlin venheen seikkailurikas sillinpyynnissäkäynti ainoa tapaus, joka oli mieliä syvemmin liikuttanut, joskin lopulta kävi ilmi, että sekin jäi pelkäksi kuolleeksi mainingiksi vallitsevassa tahmeudessa. Se oli vain jättänyt joitakin mietiskelemään vuononrannan taloihin ja koko seudulle jonkinlaisen hämärän aavistelun, että maailma ja elämä sentään muualla saattoivat olla keveämpiä ja valoisampia kestettäviksi, tyytymättömyyden, joka johti siihen, että useat lähtivät Amerikkaan.
Se ainakin oli saatu aikaan nyt, niinä vuosina kun Rejer oli hoitanut alottamaansa liikettä, että Stavangerista aina Kinniin asti tiedettiin, että oli olemassa verkkopäällysmies nimeltä Rejer Jansen Juhl, joka osasi suunnilleen haistaa, missä silli liikkui ja joka kävi päin kuin isovalas. Aina menossa, etukynnessä, arkailematta ja julkeasti käyttäen kaikkia ilmoja ja kaikenlaisia onnistumismahdollisuuksia, oli hän vuoroin hävinnyt ja voittanut, voittanut ja hävinnyt; mutta ylipäänsä hän sentään oli menestynyt niin hyvin, että hänellä oli, paitsi paria kolmea omaa nuottakuntaa, joilla kummallakin oli päällysmiehensä, myöskin osuuksia monella taholla. Vuonoseuduilla häntä yleensä nimitettiin Sillikuninkaaksi.
Aa-vuonon rantahietikolle vähitellen kohonneet erinäiset rakennukset ja moni muukin seikka kylässä osoitti, että seudun väki jo oli ansainnut toisenkin pyöreän killingin sillillä.
Sillikuningas ei asunut Hammernäsissä; siellä oli hänen sisarensa, nyt leskenä; mutta alhaalla lahden rannalla näkyi uuden talon sinitiilinen katto ja vielä alempana kaksi suurta, kaunista ranta-aittaa. Ne olivat rannassa pitkän laiturin kummassakin päässä. Toisessa oli verkkoja ja nuottia, jotka sankkana seinänä riippuivat katonrajasta, ja toisessa, suolaamossa, makasi venheitä — pienemmät isommissa, kuin kuori kuoren, sisässä.
Rannassa oli kova kiire. Miehet tarkastelivat ja koettelivat kaikenlaisia varppeja, naaroja ja köysiä, joita piti käytettämän alkavassa talvikalastuksessa ja joita nyt kannettiin vasta puolittain varustettuihin, laiturin vieressä rivissä keinuviin venheisiin. Pari kuuden-seitsemäntoistavuotiasta poikaa seurasi innostuneena työn sujumista. Toisen nimi oli Jan, toisen Jan Conrad, ja heidän isänsä, joka tänään käyskeli kärsimättömänä kuin turkkilainen ylhäällä tuvassa ja oli ajanut kaikki kynnelle kykenevät töihin — hänen nimensä lukija arvannee.
Joulun aikaan, sillinpyyntikauden lähestyessä hän alkoi toimia ihan raivoisasti: palkkasi väkeä ja venheitä haeskelijoiksi ja pikaläheteikseen seitsemän kahdeksan peninkulmankin päähän rannikolle saadakseen uutiset ensi kädestä ja tuoreina.
Eräs sellainen uutinen oli tänään pannut hänet ja koko talon kallelleen. Oli lähdettävä! Pantiin sana verkkopäällysmiehille ja miehistölle, eväitä kasailtiin… tuhansia asioita! Ja käskyt kaikuivat tiukasti ja nopeasti esimiehille ja muille. Liike oli suuri.
Villahuivi löyhästi kaulallaan, nahkatakki auki ja kädet selän takana hän käveli tuvassa edestakaisin. Käynti oli heiluva, pitkä vartalo hiukan taaksepäin ojennettu, ja terävissä, selväpiirteisissä kasvoissa oli tänään innostuksen punaa, aivan kuin olisi kumpikin poski saanut korvapuustin.
Tuvan lattialla luovi kaksi varsin erilaista olentoa, tarkoin varoen, etteivät törmäisi toisiinsa. Vaimoa ei ollut niinkään helppo saada järkytetyksi: — hän oli nähnyt jo ennen monta samanlaista myrskyisen äkillistä lähtöä ja käveli nyt siinä leveänä ja tanakkana antamatta taloushommainsa häiriytyä.
"Rakas Rejer — jos odotat ohi joulun, olen varma, että tulet sinne kaikkein ensimmäisten joukossa. Eihän sanantuoja tiennyt sillistä mitään!"
"Sillistä mitään?… sillistä mitään; olenko kuullut kummempaa! Silloinhan kaikki muutkin lähtisivät! Ei, näetkös, mutta se mitä hän sanoi, haiskahti silliltä, kyllä minä sen ymmärsin!"
"Sinun mielestäsi haiskahtaa aina silliltä! Annahan nyt ihmisten viettää joulunsa rauhassa; eihän muu sovikaan Aa-vuonolaiselle."
"Ei sovi Aa-vuonolaiselle? Ei, mutta antaa Jumalan lahjain liikkua merellä välittämättä niistä niin paljoa, että ojentaisi kätensä niitä ottamaan, se soveltuu Aa-vuonolaiselle. Viettää joulu ensin, niin, ja sitten kun oluttynnöristä on selviydytty, niin sitten seuraa lepoaika, se heille sopii! Mutta nyt sattuu silli tulemaan sitä ennen odottelematta ollenkaan. Kyllä minä niille opetan! Kyllä minä ne jäykistän, jos yrittävät vääristyä vielä entistään vääremmiksi. Saavat tuntea moukarin iskut naulanpäässä!"
"No niin, oma asiasihan se on, Rejer, ja minun puolestani ovatkin eväät valmiina. Teidän ei tarvitse muuta kuin ottaa vastaan."
"Valmiina? — kaikkiko?" hän katsoi hiukan hämmästyksissään ja epäillen.
"Kyllähän minä sinusta olen sen verran huomannut näinä päivinä, että aioit merelle, sanoipa lähetti sitä tai tätä."
Erittäin tyytyväisenä Rejer käännähti korollaan ja hieroi käsiään:
"Sepä oivallista, Saara!… oivallista, sanon minä — vähintään kolme päivää voitettu. Siinä on emäntä, joka kelpaa! Sinä voisit olla päällysmiehenä kalaretkellä, jos niin tarvittaisiin. Erinomaista — erinomaista!"
"Niin, nyt olen minä kuten muutkin akat sinun tähtesi kiirehtinyt saadakseni valmiiksi leivät ja juomat ja kaiken muun, ja jättänyt kotoiset joulupuuhat, niin että olisit tyytyväinen."
"Minä olen tyytyväinen."
"Mutta kuulehan, Rejer, nyt sinun pitää myöskin totella minua eräässä asiassa."
"Missä sitten?"
"En tahtoisi, että Jan Conrad lähtee kalaan tänä vuonna, niinkuin sinä olet jutellut."
"Oho? — hän juuri lähteekin mukaan!"
"Ajattelehan, vasta ensi vuonna hän täyttää seitsemäntoista; poika on kasvanut lähes kolmen kyynärän mittaiseksi eikä hänellä ole voimia."
"Kyllä hänellä voimia riittää, hänessä on poikaa koko tavalla, kunhan ei saa vetelehtiä täällä kotona hemmoteltavana."
"Minä tarvitsen kyllä hänen apuansa hommissani; täällä on kyllä tekemistä, kuten tiedät!"
"Jan Conrad — lähtee — mukaan." lausui Rejer hitaan painokkaasti. "En minä häneltä raskaita töitä vaadi; mutta mukaan hänen täytyy tulla! Hän saa alkaa katsella ja oppia, niin ettei täältä lähde sellaista poropeukaloa kuin minä olin aikoinani, jos minulle jotakin tapahtuisi."
Saara meni hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja silitti hänen poskeansa:
"Annahan poika minulle vielä tänä vuonna, Rejer! Ensi vuonna voit hänet viedä."
"Enkös arvannut? — enkös arvannut — enkös minä sitä arvannut! Aina sinulla on jotakin takana, aina sinulla on ostaminen ja myyminen mielessäsi, Saara! Minä luulen, että sinä olet saita sydän juuriasi myöten, Saara! Sentähden sinä siis panit niin liukkaat telat minun veneeni alle? Minun piti se maksaa — luonnollisesti!"
"Juttele mitä hyväksi näet, Rejer, mutta tällä kertaa minä määrään!
Minä olen kuullut hänen monesti huokailevan kamarissa yksinään. Jan
Conrad on heikko, sanon minä!"
"Vai on hän yht'äkkiä käynyt niin vaivaiseksi! Pidä sinä vain huolta, että hän saa hyvät ja lämpimät vaatteet yllensä — sillä hän lähtee mukaan!"
"Et sinä voi tarkottaa, mitä sanot, Rejer! Kun pyydän sinua, niinkuin nyt; minähän olen pojan äiti!" Tuo lausuttiin värähtävin äänin.
"Mutta minä olen hänen isänsä!" Rejer käveli nopeasti edestakaisin.
Saara rypisti ankarasti kulmiaan. Vallaton suikale hänen paksua tukkaansa oli valahtanut poskelle; kieltää ei sopinut, että matamissa oli mahtia.
Rejer pysähtyi pari kertaa hänen eteensä, mutta kääntyi jälleen menemään.
"Mitä sinä siinä silmäkulmaasi siristelet?" kysyi Saara vihdoin kärsimättömästi.
"Minua vain ihmetyttää, että minun, joka olen pojan isä, pitää olla sinua tarkkanäköisempi… mutta, hm — on kai siihenkin syynsä." Hän käännähti taas pois tyynesti hymyillen ja kädet takintaskuissa.
"Mitä sinä tarkotat?"
"Minä vain sanon, että siihenkin taitaa olla syynsä. Jokainen osaa arvostella parhaiten omaa vertansa. Kuulehan, Saara! Poika ei ole kasvanut liikaa, hän ei ole liian heikko eikä sairas eikä mitään sellaista kuin sinä tahtoisit, vaan hän on rakastunut, että sen tiedät! Hehheh, kyllä minä sellaiset miehet tunnen! Hänellä on ollut ne hullutukset mielessä nyt koko syksyn. Ainoa keino, joka siinä auttaa on työ, työ, työ! Siksipä hänen täytyykin lähteä mukaan. Hän on tietysti rukoillut sinulta erinomaisen nöyrästi, että saisi jäädä kotiin?"
"Mutta, Rejer, mitä sinä kaikella tällä tarkotat?"
"Hän tietysti vain haluaa jäädä kotiin jouluksi tavatakseen hänet, opettajattaren, pastorin uuden neidin, kaikissa seuroissa, joihin suinkin voi päästä. Luuletko sinä, että Jan Conrad vain ilman muuta on välttämättä tahtonut käydä kaikissa paikkakunnan kirkoissa sunnuntaisin? Oletko ehkä luullut hänen heränneen, vai miten?"
"Ja sinäkö nyt olisit kaiken tuon keksinyt, sinä!… Sekö, se — pitkä, puiseva, teerenpisamainen?"
"Vähempäänkin saattaa rakastua, eukkoseni!"
— Saara naputteli ikkunalautaa… "mutta Rejer-kulta, poikahan on kuudentoista!"
"Niin, katsos, Saara! Tuollaisille rakastumisille poikaset eivät paljoa voi — eivät ainakaan minun sukuiseni!"
"Vai niin? — Jopa sinä kauniita juttelet!"
"Minä puhun vain omasta elämästäni, minä."
"Ja tunnustaa kaikki noin ilman muuta."
"Miksei! Satoihin saattaa rakastua; mutta tosi tulee leikistä ainoastaan yhden kanssa. Ja nyt on katsottava, ettei Jan Conrad — näetkös, minä tunnen asian hyvin, etenkin kun on kysymyksessä Jan Conrad eikä Jan, joka on tullut sinuun — ettei Jan Conrad hullaannu heti ensimmäiseen hameeseen; hänen täytyy saada ikää ainakin niin paljon, että tulee silmät päähän — hiukan älyntapaista! — No, etkö ole samaa mieltä kuin minäkin, että hänen on soudettava se villitys itsestään, vai tahdotko ehkä saada neidin miniäksesi?"
"En minä luullut sinun panevan niin suurta arvoa naisasioihin, Rejer!"
"Minähän olen aina sanonut panevani niihin arvoa; hyvä vain, että olen niin hyvin niistä selviytynyt", hän pyyhkäisi syrjään suikulan vaimonsa poskelta ja sanoi hymyillen: "vaikka sinä useinkin poltat kuin pahin nokkonen! — ja mielelläni minä varjelen Jan Conradiakin!"
Kärsimättömyyden puuska valtasi hänet jälleen; hän asteli ikkunaan: — "Kas niin… kas niin… kas vain, tuolla menee sananviejä yhä ja vetelee mäessä takajalkojansa kuin pahainen koni. Kunpa olisi pitkä keppi, jolla häntä virkistäisi! Minä olisin ehtinyt käydä Seppä-Lassin luona jo kahteen kertaan."
— — Kaksi päivää myöhemmin oli aamupuolella alhaalla laiturilla aika hälinä. Talon väki, lapset ja palvelijat juoksivat edestakaisin, ja naapureista oli kokoontunut katsojia. Kaksi- kolmikymmenmiehinen nuottakunta oli lähdössä.
Nuottavenheessä, jonka perässä oli ruuhi ja kokassa suuri naara pystyssä, neljä airoparia odotti vain lähtökäskyä. Märkiä lumihiutaleita putoeli harmaana, hiljaisena talvipäivänä keveästi kuin untuvia isonverkon ruskeille, ilmanpuremille tangoille, jotka makasivat keskellä venhettä täydessä järjestyksessä, niin että nuotta oli valmiina laskettavaksi. Etäämpänä kelavenhe väliverkkoineen vasta irrottelihe laiturista, ja nelikkovenhe, joka kuljetti myöskin pikkuverkkoa, oli jo ehtinyt kappaleen matkaa rannasta.
Ison nuottavenheen perätuhdolla istui Rejer öljylakki päässään; hänen kasvonsa olivat ensi kerran näinä polttavan kiireellisinä päivinä ehtineet kirkastua ja ilmaisivat nyt hänen olevan omassa elementissään. Hänen vaimonsa seisoi laituriportaitten alapäässä ja lähetti nahkapukuisten soutumiesten välityksellä isän luona käymään jäähyväisiksi pienimmän, nelivuotiaan tyttärensä.
Nyt lähdettiin.
Venheet liukuivat airojen voimalla nopeasti pitkin lahdelmaa, joka lepäsi himmeässä lyijyhohteessa, ja Rejerin vaimo seisoi laiturilla katsellen poistuvain jälkeen, ympärillään parvi poikia ja tyttöjä, joista pienin piteli kiinni hänen kädestään ja hameestaan. Menijät katosivat niemen taa; mutta hän seisoi siinä vielä niin kauan kuin hiljaisena talvipäivänä saattoi kuulla aironhangoista lähtevän äänen.
Paikkakunta oli Saaraan tyytyväinen. Sen virheen, ettei ollut siellä syntynyt eikä ollut seissyt morsiuskruunu päässä Aa-vuonon kirkossa, hän oli täysin korvannut — puhumattakaan niistä kahdesta Janista jotka hänellä oli mukana tullessaan — voimalla esittää seitsemän poikaa ja tytärtä, kaikki oikeita Aa-vuonolaisia, vanhan Jan Juhlin lapsenlapsia ja seudussa kunniallisesti syntyneitä ja kastettuja. Aimo ja moitteeton hän oli, "niin että oli oikein sääli, ettei vanha Juhlin emäntä saanut häntä nähdä!…"
— Rejer komenteli liikkeessään Aa-vuonolaisia rajun häikäilemättömästi vastoin kaikkia totunnaisia tapoja. Hyvää ruokaa, harvat ateriat ja "suori tiehesi!" olivat hänen ydinlauselmiansa, jotka sopivat heidän vanhaan, verissä olevaan sitkeänhitaaseen liikkumistahtiinsa ja kahdeksaan ruokailukertaansa jotenkin yhtä huonosti kuin pohjatuuli keskikesän lämpimään.
Että komentoa oli olemassa, sen he saivat tuta tälläkin kertaa viettäessään joulupäivänsä ulkokareilla.
Alinomaista soutua ja liikkumista — neljä-, viisikymmentä miestä, hänen molemmat venhekuntansa, pitkin saaria sillin tuloa tähyämässä, oli sekin sievä joulujuhla!
Mutta joulu kuin joulu! tuumivat aa-vuonolaiset, ja Rejer näki kerran toisensa jälkeen, miten he hoiperrellen vetelehtivät pitkin kareja.
Itse hän käveli saarella tulisen kärsimättömänä tavan takaa lyöden kaukoputkella reiteensä ja nuuskien sameata ilmaa isolla, raisunilmeisellä nenällään, aivan kuin olisi luullut sillin ilmojen teitä saapuvan.
Ei hän miehiä pahasti rauhaan päästänyt. Milloin he joutuivat pikaläheteiksi, milloin vesikiikarin ja luodin käyttäjiksi, milloin sinne, milloin tänne…
"Ei suomuksia ilman silliä!" murisi hän soudattaessaan itseään viimeisen kerran pikku venheellä. Hän oli lähettänyt toisen nuottakunnan toisaalle, toisen toisaalle, ja itse hän lähti kokemaan kolmatta suuntaa. Niin pohjoisissa kalastuspaikoissa oli toistaiseksi nähty vain pari kolme valasta ja joku seiti.
Illalla palatessaan Rejer kuuli majapaikasta ja sen ympäristöltä ulvontaa ja täyttä riemua. Aa-vuonolainen vietti joulua, ja sikunan haju tuntui pitkän matkan päähän.
Hän pisti äkkiä päänsä ovesta sisään: "Venheisiin, miehet! — Voi sattua, että löydämme sillin karien itäpuolelta."
"Ja joka tapauksessa minä sekotan hiukan merivettä teidän viinoihinne!" mutisi hän itsekseen.
Aa-vuonolaiset eivät kokoontuneet aivan iloisin ilmein pimeään rantaan airoilleen; sydämessään he tunsivat, että oli tapahtunut suoranainen pyhärauhan rikkomus. Mutta soudettiinhan sitä sentään — soudettiin, soudettiin pitkin yötä, Rejer etunenässä pikkuvenheessä. Kun he sitten aamupuolella palasivat, virkkoi hän rauhallisesti:
— "Korvatkoon tuo joulutanssit!" He olivat olleet rangaistussoudussa.
Väsyneinä ja uuvuksissa he sitten palasivat majapaikalleen, ja siellä Rejer jälleen sai jäähdykettä innolleen ja Aa-vuonolainen vaihteeksi mielenliikutuksen aihetta. Saarten välitse oli kulkenut niin tiheä silliparvi, "että olisi voinut kulkea yli jalan kastumatta" ja että molemmin puolin rantakivikoilla näkyi sillejä. Jan Conrad oli jollakin nuotanpätkällä saanut kolmekymmentä tynnöriä; mutta toiset pyydyskunnat olivat ottaneet saaliin toisensa jälkeen ja toisen toistansa suuremman.
Päällysmiehet joutuivat aivan kuin raivoihinsa; mutta Rejer lähti tyynesti saarelle katsomaan toisten saaliita.
"Maailma on otettava humoristiselta kannalta!" myhähteli hän.
Puolipäivän tienoissa hän äkkiä kasasi kaukoputkensa. Vuonolla näkyi lintuja ja valaita…
"Käydäänpä käsiksi taas, pojat!… Sillin kimppuun!" kajahti käsky, ja nyt lähdettiin soutamaan, aivan kuin ei olisi airoihin satuttukaan yöllä.
Sana oli sähköinen. Nuotta laskettiin… valas repi sen!… asetettiin toinen toiseen lahdelmaan.
Uuden parven lähestyessä oli taas joukko nuottakuntia vahdissa salmen suulla. Kaikki mitä ankarimmassa, intohimoisessa jännityksessä — minuutin tai parin kuluttua voi yritys olla turha. Nuottapäälliköt jakelevat käskyjä alipäälliköiden pikkuvenheissä haeskellessa silliparvea vesikiikarin ja luodin avulla.
Erään aluksen peräpuolessa seisoo mies öljylakki päässään, ja hänen toimiaan kaikki tarkastelevat. Mies pistää kätensä rauhallisesti taskuun ottaen mällin — se on salainen sovittu merkki — ja Juhlin nuotta juoksee kelaltaan silliparven kohistessa ja loiskiessa aivan vedenrajassa… Kelavenhe varppeineen rantaan… Mutta mereen syöstään nyt samalla neljä-, viisitoista, muutakin isoanuottaa, airoja katkeilee, siinä melskeessä ajetaan erään venheen yli, pari miestä putoaa mereen ja saa ryömiä ylös parhaansa mukaan; kukaan ei tuosta välitä… Nuottia asetetaan ristin rastin, tässä kilpaillaan henkensä kaupalla tuhansista.
— Mutta maaliskuulla, kun viimeinen apaja oli korjattu ja silli saatu hyvin kaupaksi, kiiti sama kepeä venhe, joka niin monesti oli kalastuspaikalla purjehdittaessa tai soudettaessa ollut vettä tulvillaan, vuonoa ylöspäin, airoilla kaksi väkevintä miestä ja Rejer Juhl itse toisella kädellä auttamassa ja toisella perää pitämässä. Nyt hänen teki mieli kotiin, ja niin sitä mentiin sinnepäin kokan kohistessa.
Hän palasi aina paria kolmea päivää aikaisemmin kuin nuottaväki, ja niinä kolmena päivänä, jotka hän oli toimetonna, paistoi aurinko kirkkaasti taloon.
Hän aikoi aina tulla odottamatta; mutta kun kotolaiset tunsivat hänet ja pitivät yllä kunnollista tähystystä, niin hänet jo laiturilla otti vastaan Saara ja lasten piirittävä, vilisevä parvi. Mutta silloin vaimo saikin kokea karhunkämmentä. Tervehdykseksi hänen tanakka vartensa puoliksi nostettiin, puoliksi pyöräytettiin ympäri sillalla hillittömässä ilossa. — "Yhtä kaunis!… yhtä espanjalainen!… siinä vasta eukko!"
"Mitenkäs kävi?" kysyi Saara heidän astellessaan ylös rannasta.
"Hyvin minun, mutta huonosti niiden joiden osakkaana olin. Aina liian myöhään!… aina toistensa vanavedessä ihan kuin sillit; se on Aa-vuonon tapa se. Ne ryömiskelevät niin hitaasti kuin kilpikonnat, kun ei ole ketään heitä komentamassa."
"Oletko paljon hävinnyt heidän tähtensä, Rejer?"
"No enpä juuri — olenhan minä sentään pari kolme tuhatta ansainnut."
Niin katosi parvi eteisen ovesta sisään tuohon suureen taloon, jonka siniset kattotiilet ja ikkunat välkkyivät omituisen kirpeässä keväisessä valossa.
Sisällä tuvassa käveli Rejer edestakaisin viisi kuusi lasta kerrallaan käsivarsilla, kaulassa, olkapäillä ja selässä, ja tämä tavanmukainen temppu sai nytkin osakseen ansaitun huomion. Sitten tarkastettiin ovenpieleen piirrettyjä mittaviivoja — siinä oli pää pään vieressä kirjavana joukkona alkaen vaaleahiuksisista äidinlapsista Rejerin karhean punaruskean tukan perineisiin.
Nyt hän istui mukavasti sohvassa Saaran innokkaasti ja iloisesti kertoessa hänelle kaikki poissaolon aikana sattuneet seikat.
"… Ja nyt osaa Inger kertoa sinulle Uuteen Testamenttiin asti
Raamatunhistoriaa… ja Teodor Norjan, Ruotsin ja Tanskan maantiedon."
"Hyvä, hyvä."
"Ja kuulehan nyt, mitä minä olen puutarhasta ajatellut — aikonut laajentaa sen ainakin nelinkertaiseksi! Rupean viljelemään morelleja ja kirsikoita, kenties omeniakin — siitä tulee minun liikkeeni."
"Oikein, Saara — panehan vain toimeen! Väki liikkeelle! Kun ajattelen kaikkia näitä raukkoja tässä ympäristöllä — niin minähän ne sain tähän sillipuuhaan ryhtymään! Ja kun sitten sattuu hullusti käymään, niin minä tavallaan olen siitäkin vastaamassa. Vaikka sopii minun kyllä sanoa", sanoi hän nousten seisomaan "että olen tehnyt voitavani heitä kohentaakseni. Jos heillä on venheet luonteensa mukaiset, niin köli on käyrä, keula väärässä, peräsin vinossa, mastot kallellaan ja purjeet niskassa! — ja etanan vauhtia siinä liikutaan. Heissä istuva vanha maamarriainen se vaatii kulkemaan aina koukeropolkuja ja odottamaan, kunnes kaikki tulee ihan heidän kouraansa, sen sijaan että kävisivät suoraan käsiksi. Mutta arvaappas, Saara, mitä minä tässä mietin? Ostaa pieniä metsäpalstoja ja rakentaa jahteja myytäviksi;—se saattaisi kannattaa!"
"Silloin sinulla olisi kesälläkin jotakin tekemistä, Rejer; muistathan, että muuten voit käydä vaivoiksi!" — nauroi Saara.
"Niinpä kyllä — mutta totisesti nyt oli aika ruveta ajamaan Aa-vuonolaisia kalastuspuuhiin, sillä ne tarvitsevat runsaan harjotusajan, ne pojat."
Lämmin, ihasteleva silmäys, joka kohtasi hänen ajatustaan, osotti, että hänet oli ymmärretty.
XVI.
Älä hellitä!
Kymmenkunta vuotta elämästä on jälleen kulunut!…
Hammernäsin honka, joka oli kestänyt niin monta vihurinpuuskaa ja nähnyt niin monen sukupolven tulevan ja menevän, oli menettänyt toisen valtavan haaransa. Se seisoi nyt siinä kummullaan revenneenä ja kalvava aukko rungossaan — toinen käsivarsi ojossa yhtä vihaisena, ryhmyisenä ja uhmaavana kuin konsanaan! — katsellen Hammernäsin lahden rannalta näkyviä kiiltävän sinisiä kattotiiliä. Siellä oli kaikki kasvamassa, elämää ja liikettä, joskin hiukan yksinäistä nyt, kun miesväki talvisaikaan oli taas lähtenyt sillinpyyntiin.
Mäessä oli ristin rastin suksien ja kelkkain, suurten ja pienten jalkain jälkiä, — pojat ja pikkutytöt kävivät joka päivä asioilla tai tervehtimässä Ottilia-tätiä, joka asui Hammernäsissä "ollenkaan välittämättä, vaikka talossa kummitteli."
Ulkosaaristossa oli ranta-aitasta sukeutunut kokonainen suolaamo. Rejer Juhl oli sijottanut siihen paljon rahoja, mutta oli myöskin saanut sieltä toisenkin kirkkaan killingin.
Ja nyt — keskellä talvea, tiistaina helmikuun 18:na hän oli siellä ulkona kamalan sään vallitessa. Myrskynpuuskat ravistivat ranta-aittaa hänen siellä kävellessään, ja alhaalla, pienessä satamassa hänen kaksin ankkurein kiinnitetty jahtinsa nyki ja keinui niin että vaahto löi yli laitojen.
Merisaappaat jalassa hän käveli edestakaisin lattialla sumuisena aamuhetkenä muutamain miesten nojatessa puolipimeihin seiniin ja odottaessa määräyksiä. Hän käveli kädet selän takana, ja näkyi kyllä, että miehen mieli kuohahteli. Uurteiset, terävät kasvot harmahtavine partatupsuineen olivat kuin luuta, suu tiukasti suljettu.
Hän ryki ja ryki…
"Jahti pitää puolensa!" huomautti hänen poikansa Jan.
Rejer Juhl ei vastannut, käveli vain yhä edestakaisin.
"No Anders!" — huudahti hän miehen astuessa sisään. Anders oli hänen paras nuottapäällikkönsä, "vanhapäällikkö", joka oli ollut saarella tähystämässä, "luuletko sen kääntyvän etelämpään?"
"Se on melkein suoraan lounaassa! Pohjoispuolella olevain sulkujen käy huonosti. Kolme nuottakojua suoraan ulapan suussa — ne eivät kestä! Siinä menee tuhansia tynnörejä silliä… voi tulla raskas päivä Aa-vuonolaisille! Kyllä siinä tarvittaisiin köysiä ja varppeja, ennenkuin se kestäisi."
"Pahimmassa pinteessä on Martin Sörhagenin iso sulku", lausui joku.
Myrsky ravisti taas räystästä.
"Hyvä, että olemme osakkaina vain toisessa, isä!"
Rejer kääntyi äkkiä: — "Hyvä!… hyvä!" toisteli hän vihaisesti. Hän meni avoimelle ovelle ja katsoi ulos. "Ei ilma nyt niin paha ole, ettemme parin hyvän miehen kanssa voisi purjehtia tuonne viemään köysiä ja sen sellaista — meillähän on päivä hallussamme!"
Kukaan ei vastannut.
Rejer käänsi kiukuissaan heille selkänsä. "Hm! hm!"
Tuuli ravisteli jälleen kattoparruja. Hän katsahti jälleen ulos; koko saari oli kuin savun vallassa…
"Koko sillimäärä takaisin mereen… ei, kyllä me lähdemme!" lausui hän ratkaisevasti. "Häpeällistähän se olisi, jos makaisimme täällä, vaikka meillä on kaikki tarvittavat vehkeet, ja antaisimme paikkakunnan suuren siunauksen mennä menojaan. Mitä arvelet, Anders?"
Anders oli myöntyväinen.
"Minä lähden mukaan, isä!" sanoi Jan.
"Sinä jäät tänne!" kuului lyhyt vastaus.
Kaksi muuta miestä tarjoutui, ja kohta ryhdyttiin lähtövalmistuksiin.
Jan kuljeskeli rauhatonna rannalla ja uskalsi vihjaista isälle pariin kertaan, että tuolla pohjoisessa saattoi maihinlasku käydä vaikeaksi.
Kysyi aika ponnistusta, ennenkuin touvit, köydet, ja nuottavarpit oli saatu alukseen.
"Tänään minä tahdon tulla mukaan, isä!"
Hän oli jo astumassa venheeseen, kun isä, joka seisoi tuhdolla, äkkiä kääntyi ja tarttuen kuusi-, seitsemänkolmattavuotiasta poikaansa niskaan lähetti hänet liukkaitten leväin joukkoon rantakivien väliin. Samassa he lähtivät —. Kolmen miehen keralla Rejer purjehti myötäisen etelätuulen kiidättämänä läpi vaahdon ja hyrskyjen. Kyllä he kylvyn saivat!
Puolenpäivän tienoissa he olivat sulkupaikalla, ja parhaaseen aikaan he sinne ehtivät. Etenkin isosulku oli ankarassa vaarassa, ja nyt piti jahdin ilkeästi keikkuessa saada kiinnitetyksi kaikenlaisia köysiä ja varppeja. Vesitynnöreistä tehtiin kohoja, jotta nuotat paremmin pysyisivät uimasillaan, ja pieni vara-ankkuri heitettiin tueksi, kun nuotta oli kiskoutumassa irti kiinnikkeistään.
Siinä olivat isot summat kysymyksessä; mutta kaikki näytti nyt jotensakin turvatulta; — Rejerin jahdilla vain ei ollut tietoa maihinpääsystä yöksi, ja niinpä heidän täytyi hämärtäessä lähteä jälleen ulospäin haeskellakseen maihinlaskupaikkaa vuononsuun toisella rannalla olevilta saarilta.
Jan käyskeli yöllä huolissaan ja havaitsi myrskyn yhä yltyvän ja aaltojen aina vain paisuvan, kunnes rajusää kiihtyi siinä määrin, että katonlappeet alkoivat irtautua ja he saivat kylliksi tekemistä pitäessään aittaa köysien avulla kohdallaan. Hän tietysti toivoi isän päässeen johonkin salmeen ja saaneen venheensä maihin. Sisimmässänsä hän ajatteli, että ukko oli päästä pyörällä ja että hänelle ensi kerralla oli pantava suitset suuhun.
Ulkona merellä Rejer Juhl purjehti jahdillaan pitäen ylhäällä niin monta purjeenkappaletta kuin suinkin voi ja halkoen aaltoja niin että kaaret natisivat ja kokkapuu värisi! Tuuli oli kääntynyt lännemmäksi, niin että hänen oli täytynyt yöksi jäädä avoimelle merelle. Majakka oli koko ajan alahangan puolella; mutta he näkivät sen vain silloin kun kohosivat aallonpohjasta…
"Onpa tämä aika pesua, miehet!… sille, joka ei ole tottunut jahdilla purjehtimaan", sanoi hän, kun he yöllä olivat saaneet pelottavan hyökylaineen venheeseen — "mutta onhan meillä korea kynttilä valaisemassa tuolla rannempana… sinne me emme nyt lähde hyvästäkään maksusta!"
Pian kuitenkin huomattiin, että sinne heidän täytyi.
Myrsky ei enää ollut pelkkää myrskyä, ja tuuli käännähti suoraan länteen! Suora merituuli ja ulapan aallot! Mikään ei auttanut, ja meren valkoisena vaahdotessa lähdettiin yön pimeydessä maata kohti…
"Suoraan päin majakkaa, pojat!" sanoi hän kuivasti. "Se tuntuu nyt niin leppoiselta, kun se puhaltaa takaapäin. Se lurjus tietää, mikä meitä edessä odottaa" — lisäsi hän itsekseen mutisten ja silmäten kohti rannikkoa.
"… Kuulehan Anders!" sanoi hän jokseenkin rauhallisena vanhalle päällikölle, joka seisoi hänen vieressään peräsinpuun luona, — "länsituuli oli avuksi Aa-vuonolaisten sillisuluille… ne selviytyvät nyt mainiosti!"
"Ky-yllä… ne selviytyvät!" arveli Anders omituisesti korostaen sanojansa.
Musta yö, pilviäpiirtävät aallot, korvissa merensavu ja vinkuna ja edessä — ikäänkuin esiinsukeltava synkeä, ahdistava aavistus — jokin välkkyvä, valkohampainen, kulmikas, tumma reuna…
"Näyttää paremmalta — hiukan huuhtelua silloin tällöin ei nyt mitään haittaa!" Muuttaen suuntaa he purjehtivat edelleen rannikkoa kohti rajun hyökyaallon aina tavan takaa pyyhkiessä yli kannen.
Yhä likemmäksi tuli tuo musta, välkkyvä… särmäinen! Kuolema sieltä irvisteli heille…
Jokainen pimeästä vilahtava kari sai sydämen pelosta vavahtamaan…
"Jos tänä yönä on mentävä Herran eteen, niin on ainakin hyvä, että minulla on suluissa niin vähän omaan laskuuni!" lausui Rejer vanhalle päällikölle.
— Nyt alkoi näyttää sellaiselta, että jokainen vaikeni omiin ajatuksiinsa.
Rejerin mielessä risteilivät mietteet raskaina ja kalpeina. Tulipa odottamaton loppu voimakkaalle elämälle!… Täyspätöisiä miehiä jatkamaan minun työtäni, sekä Jan että Jan Conrad!… Ja Saara — eikö hän enää tule minua vastaan laiturille?… Tuli loppu aikaisemmin kuin olisin suonut! — elämä on ollut kuin morsiustanssia siitä alkaen kun hänet sain… Hän nosti öljylakkiaan saadakseen ilmaa!
Koko elämä oli äkkiä hänen näkyvissään kuin kuvastimessa.
Nyt oli kiehuvaa tyrskettä molemmin puolin…
Äkkiä välkähti jotakin kiiltävää suoraan kokan edessä…
"Ei, tässä käy niinkuin isäukon, kun hän seisoi Aa-vuonon kirkkomäellä saarnaamassa silliä vastaan — ei käy päinsä, Anders!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä alus törmäsi. Ilma kohahti valkoiseksi… hyökyaallot kohisivat heidän ylitseen!
* * * * *
Niiden monien hylkylautain ja irrallisten pyöröpuiden joukossa, jotka tuon helmikuun yön jälkeen ajelehtivat kaikkialle saarien väliin, olivat kaiketi myöskin karihyrskyissä hajonneen jahdin kaaret ja lankut. Mutta aivan varmoja oltiin onnettomuudesta vasta sitten, kun nimilauta viikkoa myöhemmin löydettiin muutamia peninkulmia etelämpään ajautuneena.
Jan toi tuon ankaran sanoman aikoen valmistella äitiänsä siihen niin varovasti kuin suinkin. Mutta äiti tarttui heti häntä käsivarteen, ja hänen katseensa oli sellainen, ettei sitä voinut koskaan unhottaa; hän katsoi poikansa mieleen aivan kuin lasin läpi… "Kerro, poikani!… en ymmärrä mitä sanot, mutta muistan joka sanan… kerro kaikki. — tarkoin… kaikki tyynni!"
Hän kalpeni yhä kertomusta kuunnellessaan — oli painumaisillaan pöydän varaan, mutta nousi sitten äkkiä… "Siinäkö kaikki, Jan? Jos olet jotakin unohtanut, niin sano se minulle." Hän lähti, ja Jan aikoi tukea häntä.
"Kiitos, poikani, ei, annahan minun olla yksinäni." Muuta sanomatta hän sulkeutui huoneeseensa.
He olivat kovin huolissaan, kun ei hän seuraavana aamunakaan tullut ulos, ja silloin Jan lähti katsomaan.
Hän istui siellä aivan rauhallisena ja kalpeana.
"Tulehan alas ja ryhdy jälleen töihisi, äiti!"
Hetken hän vielä istui liikahtamatta lattiaan tuijottaen…
"Sen verran minä luulin isästäsi pitäneeni, etten voisi elää hänen kuoltuansa. Mutta elämä ei ole sellainen… emmekä me saa jättää kesken mitä hän on alottanut täällä Aa-vuonolla, Jan!"
"Niin, minä sain hänen viimeisen varotuksensa, äiti! — sellaisen tempauksen, että lensin pitkäkseni… Mutta nyt minulle on selvinnyt, miksi tuo tapahtui: — hän ei tahtonut uskaltaa meitä molempia samalle laudalle… Se merkitsee sitä, äiti, ettei meidän pidä istua täällä suremassa, vaan tehdä työtä, hellittämättä!"