Se kului saman jähmetyttävän, hiljaisen, ankaran pakkasen vallitessa — ja samana maanantaina souti sataviisi venhettä kotiin.
Venheen perässä saattoi nähdä sairaan tai tuhdolla miehen, jonka kasvoista näkyi, että hän enää vain riippui airossa.
Monellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin nähdä nälkää ja soutaa vastatuuleen, kunnes voimat pettivät, vain soutaa — ilottomaan kotiin, jossa oli uhrattu viimeiset varat hänen matkaansa varten ja paraillaan ehkä istuttiin toivorikkaina häntä odottaen jauhojen huvettua olemattomiin.
Saaret olivat mustanaan ihmisiä, jotka katselivat menijöitä vakavin, arvelevin ilmein; useimmista tuntui, että jonakin viikon päivänä saattoi olla hänen vuoronsa.
Viulunsoittoa ja tanssia tosin jatkettiin ylhäällä suolaamossa, mutta ei kuulunut enää äänekästä remua, ei ollut entistä vallatonta, hurjaa, meluavaa hauskuutta eikä suurisuista huutelua aluksissa ja satamassa olevain kesken, ei samaa vauhtia soudussa, ei uhkamielistä ilkivaltaisuutta — vain raskas, synkkä hiljaisuus vallitsemassa.
Aa-vuonolaistenkin eväsvarat olivat lopussa. Aikoja sitten he olivat keittäneet lientä viimeisen silavakimpaleen luusta ja säästelivät sitten parhaansa mukaan jäljellä olevia jauhoja. Mutta he olivatkin väkeä, joka oli tottunut elämään vähällä — Juhlin torppareita! Mukaan otettua lihaa ja silavaa he olivat pitäneet oikeana sunnuntairuokana, ja nyt, palattuaan takaisin vesivelliin, he tähystelivät vain sitäkin innokkaammin, olisiko kapasilli tulossa — sehän oli, Juhlin pojan sanojen mukaan, vain kolmen, neljän peninkulman päässä merellä päin; heidän oli vain painettava penkkiä ja odotettava.
Isäntärenki Anders, jonka Juhlin emäntä oli lähettänyt mukaan ja joka oikeastaan piti järjestyksestä huolta, joskin hänen oli Rejeriä toteltava, oli sitä vastoin käynyt yhä arvelevammaksi ja oli viime päivinä yhä jäykemmin vaatinut: silliä tai kotiin, niin että Rejerin täytyi käyttää kotoisen arvovaltansa täyttä voimaa saadakseen hänet pysymään aisoissa.
Hän sai kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: että hän oli tehnyt väärin viemällä heidät tänne ja rikkomalla koko sen järjestyksen, jota ukko Juhl, hänen isänsä, oli pitänyt seudulle soveliaana. Nyt saatiin nähdä, ettei Aa-vuonon talonpojan pitänyt kalastella! Mutta kun nuoriso pääsee määräämään, niin…
Siinä valiteltiin ja huokailtiin vaimojen ja lasten puolesta.
Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeksi yksin saaren ulkorantaa maneetteja tuijotellen ja miettien.
Tosiaankin näytti siltä, kuin olisi isäukko ollut oikeassa nimittäessään tätä joutilaiden levottomuuden kylväjäin keksinnöksi, sellaisten henkilöiden hommaksi, jotka eivät pelkää syöstä lähimmäistään onnettomuuteen. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun Juhlin poika palaisi kirkkovenheessään sillinpyynnistä koko seudun naurun ja pilkan esineenä.
Hammernäs mennyttä! Hän kuuli selvään, kuinka hevoset hirnuivat ja vuohet määkivät häntä pilkaten — eihän hänellä ollut siellä enää mitään tekemistä, Haarstadin konttorituoli se oli kuin häntä varten sorvattu.
Niinkö sen siis piti päättyä! Hän vavahteli sisäistä uhmaa. "Ei, mieluummin!" Leuka työntyi eteenpäin Juhlien tapaan; se merkitsi, että isäntärenki sai odottaa, kunnes hänen suolensa alkaisivat soida. Itse hän tahtoi nähdä nälkää, vaikka siihen sortuisi — kaikki saivat tyytyä pienennettyyn annokseen.
Oli sentään eräs seikka, jota Rejer ei ottanut huomioon: hänen oma, määrätön ruokahalunsa. Hän oli vielä kasvantaiässä ja kieriskeli yöllä valveillaan pelkän ruoan ajatuksen vuoksi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että nälkä tuntui sellaiselta. Hän koetti siitä vapautua ajattelemalla perkaajatarta, jota hän ei ollut nähnyt muutamaan päivään. Se onnistuikin! Hän näki Stiinan edessään — rinkeleitä tai piparkakkuja pureksimassa! Hän yritti yhä uudelleen kiertää hänet näkyviin toisenlaisena, mutta kauraleipä ja voi työntyivät kohta jälleen etualalle.
Nälkäisenä hän paneutui levolle ja kuljeksi päivät rauhattomana saarella päästäkseen vaivastaan — olihan siellä rannan leväin joukossa ainakin sinisiä simpukoita, joihin sopi turvautua. Nälkä oli kehittänyt hänen keksintäkykyänsä, niin että hän ajatteli jotakin lokkien pyydystämisen tapaista — ilmassa saattoi liikkua lihaa aitan täydeltä — mutta hän tunsi väkensä liian hyvin; ei maksanut vaivaa tarjota Aa-vuonolaisille sellaista epäpuhdasta ja syötäväksi kelpaamatonta; he kuolisivat mieluummin nälkään.
Sää oli jälleen alkanut muuttua harmaaksi, suojaiseksi ja rumaksi. Lounainen puski yhä kasvavalla voimalla, mustanharmaita pilviä ajelehti ilmassa, ja meri kohoili viheriänä ulompana.
Harmaassa aamun kajasteessa tuli eräs nuottavenhe kohisten satamaan, suolavaahdon pärskyessä, vettä puolillaan ja kolme reiviä isossapurjeessa.
Heti sen jälkeen syntyi kaikkialla elämää ja liikettä. Valo toisensa jälkeen syttyi aluksiin, ja väki kokoontui suolaamon luo.
Siellä näytettiin nelikollista silliä, joka oli saatu pohjoispuolelta, Stolmenin luota. Niiden selässä oli merkki, ikäänkuin verkonsilmukan jättämä — se oli oikeata lajia! Tässä oli kouraantuntuva todistus… silliparvi löydetty!…
Nuo viimeiset sanat lensivät kuin purkautuva sähkökipinä yli kaikkien saarten.
Siinä oli lähtömerkki koko väkijoukolle, kaikille tuhansille ihmisille, ja päämääränä oli Stolmen — se merkitsi, että tämä pyyntipaikka huomenna tai ylihuomenna on ihmisistä tyhjä kuin paljas kämmen. Niitten venheitten joukossa, jotka tuona aamupäivänä lähtivät ulos sumuiselle merelle myötäisessä tuulessa, purjeet syvään reivattuina, oli myöskin Juhlin kirkkovenhe.
III.
Silliä ja lemmenoikkuja.
Näköalaa rajottavien ulkoluotojen läheisyyteen oli kokoontunut joukko verkkokuntia ja nuottavenheitä.
Luodot näkyivät mastometsän ympäröiminä, ja niillä vilisi ihmisiä mustanaan.
He odottivat kuumeisen rauhattomina silliparven suuntautumista maihin päin — näkivät valaiden vesisuihkut kaukana parven takana ja lintujoukon sen yläpuolella.
Verkkopäällysmiesten oli tarkoin saatava selville, lähtikö silliparvi kulkemaan saarten itä- vai länsipuolta, ehtiäkseen ensimmäisinä oikeille sulkupaikoille ja vallatakseen ajoissa salmet ja lahdelmat.
Meren lakeudella näkyi peninkulmaisena rivinä toistatuhatta verkko- ja nuottavenhettä hohtavine purjeineen ja niiden seassa jahteja ja pursia, puukengän mallisia kaljaaseja, leveitä, tanakoita prikejä, hienorakenteisia, keinuvia kuunareita, jotka kaikki suuntautuivat pohjoiseen päin käyttäen kaikkia purjeitaan, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä kilpapurjehdus.
Ne tulivat ulkosatamista, joissa olivat maanneet myrskyltä suojassa.
Aivan kuin valkea purjemuuri rakentui yli meren!
Yht'äkkiä näkyi pitkä venherivi kääntyvän toiseen suuntaan. Se oli aivan selvää — täytyihän siihen olla jotain syytä — annettiin innokkaasti merkkejä kaikin tavoin. Useat jahdit kääntyivät samalle taholle. Sieltä täytyi sillin olla tulossa!… Hetkistä myöhemmin ilmestyi näky, joka sai aikaan sen, mitä ei Aa-vuonolaiselle milloinkaan ennen ollut tapahtunut — hän näet ei ollenkaan muistanut, että oli päivällisaika. Koko meri tuolla ulompana oli pelkkänä vesisuihkuna, ja siellä kävi kiivas takaa-ajo! Silli oli poistunut syvältä vedeltä ja pyrki nyt — linnut yläpuolellaan ja valaat takanaan — lukemattomin joukoin matalikoille kutemaan.
Parven jäljessä, niin kauas kuin silmä kantoi, kulki valasjoukko suihkuttaen niin, että olisi luullut höyrykoneita olevan käynnissä. Sillivalas siellä ahdisteli silliä maihin.
Meri tyyntyi ja vihertyi yhä enemmän, se kiehui ja porehti — sillien hengitellessä! Ja yht'äkkiä näkyi niiden ympärillä ja niitä ahdistelemassa valtavia ruijanseitiparvia, tuhansia ja taas tuhansia.
Venheet joutuivat yhtäkkiä keskelle silliparvea. Aina harmaisiin usvapilviin asti täytti koko ilman oikea lintumyrsky, kirkuva, korviasärkevä avaruuksien sotajoukko, joka kohoili ja laskehti poimien sillejä, nielaisten ne ahnaasti ilmassa, tempoen ja repien niitä toisiltaan, niin että satoi silliä ja venheitten mastot raivasivat tietä lintupilven halki.
Viekkaat räiskät noudattivat luontoaan ja varastivat suurilta, ahnailta lokeilta huolimatta itse poimia sillejä merestä. Tiira noudatti samoin luontoaan ja noukki keskellä sekaannusta ja vilinää niin sievästi ja kevyesti kuin olisi levännyt kaikessa rauhassa tyvenessä vedessä. Ruokit sitä vastoin syöksyivät villissä kiihkoisassa kilvassa vaahtoilevaan ryöppyyn keskellä tonnoja, pyöriäisiä ja valaita, jotka ruiskuttivat ja ajoivat takaa sillejä, niin että meri kuohui valkoisena. Sieltä täältä sukelsi esiin liiallisen syönnin rasittama seiti, joka sai turhaan ponnistella päästäkseen jälleen syvemmälle ja välttyäkseen lokin iskuilta.
Se oli silliparven etummainen kiilautuma. Se liukui yhä tiheänä kuin muuri pitkin vuonon keskustaa sisäänpäin pitkinä mustansinisinä joukkoina, tuskin kyynärän syvyydessä kölistä laskien. Toisinaan valtasi venheissä olijat epämieluisa tunne, aivan kuin olisi sillivuori kohottanut alusta, airot melkein koskettivat kalaparvea, peräsin sitä halkoi, ja joskus tuntui valas varovasti liukuvan heidän alitseen.
Verkonlasku ei käynyt päinsä. Valaat, tonnot ja seidit vain repivät verkot.
Silli kulki edelleen rantaa kohti, lintupilvet yläpuolellaan ja kaikki meren nieleväiset takanaan. Siellä se törmäsi verkkoseinään — useissa paikoin oli satoja toisiinsa yhdistettyjä verkkoja poikki vuonon, rivi rivin jäljessä, niin että koko vedenpinta näytti pelkältä poiju- ja kohorykelmältä. Jos sitä olisivatkin ahdistaneet ja ajaneet vain kaikki meren ja ilman petolinnut, niin se olisi jo kääntynyt.
Mutta kysymyksessä oli biljoonain sillien lemmenleikki, luonnonvoima, väkevä kuin myrsky ja meri, valtava kuin luode ja vuoksi.
Ja luonnon hillittömän Eroksen ajamina sillijoukot puskeutuivat verkkoihin täyttäen ne, niin että mereen muodostui helmiäisenvärisiä seiniä — ja yli verkkojen jatkui kulku kohti karkeahiekkaisia, levääkasvavia matalikkoja ja kutupaikkoja.
Sulku toisensa jälkeen asetettiin seuraavina päivinä syvemmälle vuonoon, lahtien, poukamain ja salmien suulle.
Pitkin rannikkoa, sisäänkulkupaikkain ulkopuolella, soudattivat verkkopäällysmiehet itseään pienissä neliairoisissa venheissään kuin kenraalit ikään, kukin venhekuntansa etunenässä. He tirkistelivät vesikiikarilla ja tekivät luotauksia toisten seisoessa kareilla komentamassa, erikoisin sovituin merkein. Kohta kun luotinuoran vavahteleva liikunto osotti silliparvea, soutivat venhekunnat pitkin ahtaita salmipaikkoja hillittömässä kilvassa, niin että keula puski vasten keulaa aallokossa ja hangat ja venheenlaidat murtuivat. Purjepuomeja ja airoja kohotettiin lyömistä varten, haukkumasanat sinkoilivat, verkkopäällysmiehet saivat huutaa äänensä sorruksiin keskellä merilintujen kirkunaa, ennenkuin köysi oli maissa, nuotta järjestyksessä ja saalis hyvässä turvassa.
Elämä oli hurjaa: sotkeutuneita verkkoja katkottiin, vatain yli purjehdittiin, niin että ne hajosivat, kymmenittäin pyydyksiä joutui epäkuntoon, ja sen johdosta syntyi kiukkua ja tappelua.
Päivät kuluivat kuin humalassa. Silliä, jota oli niin sankasti, että airo pysyi pystyssä, nostettiin haavilla, vietiin suoraan merestä ostajan jahtiin, jonka lastihuoneeseen se katosi.
Muutamia päiviä myöhemmin oli Juhlin torppareilla rahoja hallussaan; he uivat hopeassa — joka miehellä viisikolmatta hopeariksiä, jotka ostojahdissa oli maksettu.
Juhlin poika sai asiakseen heidän puolestaan lähettää rahat kotiin kalastuspaikan postikonttorista vakuutetuissa kirjeissä ja punaisten sinettien suojassa. Rejer lähetti sitä paitsi omaan laskuunsa sata riksiä niistä kahdestasadastakahdestatoista, jotka muodostivat hänen puoliosuutensa. He nauttivat riemuvoitosta, jonka rahain perilletulo heille hankkisi kotiseudulla, ja tunsivat itsensä suuriksi uranuurtajiksi ja löytöretkeilijöiksi. Ja kalastushan oli vasta alullansa! Jokaikisellä tuhdollaistujalla oli kunnianhimoiset suunnitelmansa, Rejerillä ei suinkaan vähimmin. Hänessä oli kehittynyt voimakas oman viisauden ja taidollisuuden tunto sen jälkeen, kun hän keksi ruveta osakkaaksi suureen verkkokuntaan.
Niin, Hammernäsistä uneksittiin monia unelmia sinä iltana, jolloin Rejer kävi viemässä rahat postiin. Kun hän saisi perintötilansa lunastetuksi, niin hän muodostaisi kotipaikalla suuren verkkokunnan, lähtisi joka vuosi sillinpyyntiin ja ostaisi sitten Juhlin vanhoja tiluksia toisen toisensa jälkeen, kenties yhden joka nuotanvedolla! Hän tunnusteli alinomaa povessaan olevaa lompakkoa… Eikö hänellä ollutkin kokonainen pääoma taskussaan? Mitä Aa-vuonolla voitiinkaan tietää koko tästä suuresta ja ihmeellisestä elämästä? Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä esine, suoranainen aarre siellä kotopuolessa. Mutta täällä! Täällä siitä ei välitetty enempää kuin lompakkoon liimautuneesta sillinsuomusta. Täällä oli hänen oikea toimialansa — tuo vakaumus paistoi selvästi Rejerin silmistä.
Olihan hän näihin asti elänyt kuin läävään suljettu nauta. Huh! Ahdistavaksi hänelle kävisi oleskella Hammernäsissä yhdeksän pitkää kuukautta joka vuosi alinomaisessa yksitoikkoisuudessa ja pitää huolta ajotöistä ja kynnöstä ja säästellä sekä kolikoita että ruokaa. Ikävää se olisi, yksinäistä ja kuollutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli saanut nähdä ja kokea — elämän, hilpeyden, juttelun ja tanssin!
Ruskeihin kasvoihin kuuluva, leikkivä musta silmäpari ilmestyi alinomaa keskelle hänen mietteitänsä. Siinä oli tulta ja eloa koko Aa-vuonoa varten!
Hohoi! Hän huokaili ja tunsi rinnassaan kamalaa kipua.
Rejer ei taistellut ensi kertaa uhrin taistelua korkean sukunsa vuoksi. Kaikesta taskussa olevasta äveriäisyydestä, kaikista suuruudenunelmista huolimatta hän istui kuun paisteessa alakuloisena ja perin onnettomana, koska oli erottava hänestä.
Hän ja sillinpyynti — siinä oli hänellä kaksi uutta elämäntapahtumaa. —
Uudella pyyntipaikalla olivat kaikki ankarassa, kuumeentapaisessa työssä.
Venheet, laiturit, alukset ja ihmiset olivat sillinsuomujen peitossa. Sillinsuomut peittivät merenpinnan hopeaisena kimalteena, sillinsuomuja oli kaikessa, mitä katse tai käsi kohtasi.
Tyttöjä ja akkoja, nuoria ja vanhoja oli pitkin luotoa perkaamassa silliä, joka soikoissa kannettiin ranta-aitan edustalla olevalle tasanteelle, missä se suolattiin kahden tynnöririvin välissä — toisella puolella olivat tyhjät, toisella täysinäiset.
Rejer suuntasi ensi työkseen kulkunsa kauppapuotiin, josta rahakirjeet lähetettiin. Hänen kulmikas, korkea vartalonsa keinahteli itsetietoiseen tapaan, kun hän raivasi tietä läpi ihmisparvien. Hän tunsi itsensä nyt verkkopäällysmieheksi ja käyskeli harkitsevan ja asiantuntevan näköisenä polttaa tuprutellen mehuisaa lehtitupakkaa lyhyessä porsliininysässä. Ihmiset seisoivat tihein joukoin — pelkkää meriväkeä partoineen ja öljylakkeineen; kasvoja ei pimeässä ollenkaan erottanut. Kerrottiin kalastuspaikan nyt olevan niin tulvillaan väkeä, että ihmisten täytyi öisin nukkua seisaallaan tuvissa ja moni venhekunta sai yöpyä venheensä oljille pari ryijyä ja purje peitteenään. Mutta kukapa nyt sellaisesta välitti! Sillikuume tuntui maatessa ja nukkuessakin, niin että nukkuminen olisi käynyt päinsä vaikka pelkällä tuhdolla.
Rejer kulki levottoman kiireesti. Hänen katseensa liikkui ylt'ympäri haeskellen saadakseen selville, oliko hän todellakin tullut mukana.
Tasanteella ranta-aitan edessä työ yhä jatkui. Sillitynnörejä vyöryteltiin ja lastattiin erääseen alukseen, ja joukko vaimoväkeä oli silliä perkaamassa kynttiläin ja lyhdyn valossa kilpaillen miesten kanssa, jotka latoivat ne tynnöreihin ja suolasivat — lasti oli kohta täysi, puuttui vain muutamia tynnöreitä.
Perkaajain joukossa vilahteli hoikka, pitkä naishenkilö, jolla oli huivi päässä ja vyötäryksillä. Hän näytti kumartuvan, suoristuvan ja liikkuvan vilkkaammin kuin muut.
Rejer jäi äkkiä seisomaan liikkumatta kuin kynttilä, kaikki aistit jännitettyinä. Hänessä kävi taistelu, tuntui ahdistavalta, aivan kuin olisi jokin ääni varottanut — kuin olisi ollut kysymyksessä Rubiconin yli meno…
Naisen vartalo näkyi milloin lyhdynvalossa, milloin varjossa… Eihän haittaisi ainakaan, jos kävisi katsomassa!
Rejer kulki yhä lähemmäksi. Miten nopeasti ja kätevästi tuo perkaus tapahtuikaan — hän heitti soikkoon ainakin kaksi silliä sill'aikaa kun toiset saivat yhden valmiiksi — ja siitä huolimatta hän jutteli koko ajan pitäen iloa yllä. Nyt hän kantoi erään toisen tytön kanssa pois täysinäisen soikon ja toi tullessaan uuden täytettävän. Se kävi häneltä kuin leikinteko. Hän pudotti soikon maahan ja heitti siihen ensimmäisen sillin. Varmaan hän oli ihmeen notkea ja paljoa, paljoa voimakkaampi kuin miltä näytti. Toisten joukossa ei ollut yhtään, joka olisi kyennyt hänen kanssaan kilpailemaan, siitä oli Rejer varma!
Samassa luiskahti silli hänen kädestään liukuen pitkin siltaa pimeään, missä Rejer seisoi. Salamannopeasti Rejer sieppasi sen ja pisti takintaskuun sellaisenaan, märkänä, liukkaana ja suomuisena.
Hetkisen kuluttua hän oli lähempänä, melkein perkaajattaren vieressä, ja oli juuri alottelemassa välinpitämätöntä keskustelua, kun eräs tynnörien ääressä seisova henkilö, jonka suun seudussa hehkui jotain — nähtävästi sikari — puhkesi puhumaan:
"Sinulla näyttää olevan kiirettä tänä iltana, Stiina. Hei vain, miten silli lentää! Kyllähän sen ymmärtää, että sinä pidät kiirettä — kello lyö kohta tanssiin! Jos sinä tuota vauhtia pitäisit koko päivän, niin luulisin sinun suoriutuvan aluksesta yksin!"
"Jos olisikin seitiä tai turskaa, niin miksei — kauppa-apulaisen kokoisia — mutta tässähän on vain pikkusilliä!"
Rejer nauroi ääneen. Hän oli vielä äänenmurroksessa ja sai vastineeksi:
"Mikä pässi se siellä määkii?" Sanat heitettiin pimeässä umpimähkään häntä kohti.
"Stiina ei ole ensinkään armollinen tänä iltana", jatkoi kauppa-apulainen kiusotteluaan, "hän tietää, että perämies istuu tuolla odottamassa."
"Perämies!" — hän iski puukonpäällä soikon laitaan, "hän kävelee käsillään ja tanssii sittenkin kilpaa niitten paksujen aitanniskapölkkyjen kanssa, joilla Te lattiaa tömistätte!"
"Ja lisäksi hän niin reimasti tarjoo piparikakkuja ja kahvia", arveli kauppa-apulainen.
"Miksei — — kun on tehnyt työtä koko päivän kello neljästä aamulla, niin ei sitä jaksa illalla hinata jauhosäkkiä mukanaan tanssiin."
"Mitäs sinä, Stiina, luulet hänen sanovan, hänen, tohtori Frederiksenin, mustalaisen, tattarin, hevostohtorin, hänen, joka ei ainoastaan nylje koninraatoja, vaan pistää ihmisiäkin? Minä luulen, että sinä ja aliperämies saatte olla varuillanne."
Stiina kimmahti yht'äkkiä suoraksi joustavasti kuin teräsvieteri ja sinkautti veriset sillinperkeet suoraan hänen kasvoihinsa.
"Sanoppas se vielä kerran, niin saat lisää!" huusi hän raivoissaan.
"Tämän sinä vielä maksat!" puhkui kauppa-apulainen samalla siirtyen uhkaavasti lähemmäksi. Perkaajatar vältti liikkeen kiertämällä soikon toiselle puolelle. Kun kauppa-apulainen oli tarttumaisillaan hänen vyötäisiinsä takaapäin, huudahti hän äkkiä kiukusta itkien: "Koetahan, jos uskallat!" ja kohotti kalapuukkoa hurjin elein.
Kauppa-apulainen pysähtyi hämmästyneenä.
"Niin, koeta, jos uskallat!" huusi Rejer tunkeutuen yht'äkkiä heidän väliinsä.
Kauppa-apulainen katsoi häntä suoraan silmiin:
"Va-i niin — — Rejer Juhl! Tuo vararikontekijä! Sinun olisi parempi maksaa, mitä olet velkaa, ja olla sekaantumatta tähän asiaan."
Väkeä kerääntyi kohta heidän ympärilleen. Näytti olevan tulossa tappelu. Kauppa-apulainen pauhasi edelleen:
"Niin, niin, yhdeksänkymmentäseitsemän riksiä korkoineen meillä on saatavaa sinun isäsi pesästä — vaatetavaroista. Taitavatpa olla ne vaatteet, jotka ovat ylläsi!" — Hän nauroi ivallisesti, ja Rejer tunsi ihmisten uteliaina tuijottavan häntä kasvoihin saadakseen kunnolla nähdä vararikontekijän.
Häntä oli kohdannut kuolettava häväistys. Hänen ylpeytensä nousi koko sillä voimalla, joka oli Juhleille ominainen. Miehen silmäin väliin iskeminen ei olisi mitään auttanut.
Äkkiä hän veti lompakon taskustaan ja kysyi kuuluvin äänin, saisiko hän maksaa — nyt heti, tässä paikassa!
"Kiitos tarjouksesta — meillä on kassa kaikkialla, missä rahoja saadaan!" vastasi kauppa-apulainen oudoksuen; hän oli heti yhtä kylmäverinen kuin ennenkin. Rejer piteli vapisevin käsin punaista sadanriksin seteliä lyhdynvalossa; kauppa-apulainen kutsui pari tynnörintekijää todistajiksi — hän tunsi, ettei mieliala enää ollut hänen puolellaan — ja hiipi pois.
Rejeriä huimasi — hän luopui viimeisestä sadanriksin setelistään — mutta se häntä vahvisti, että oli niin paljon näkijöitä. Perkaajatar kuului lausuvan ääneen ja ihastellen:
"Kelvollisempaa miestä en ole vielä nähnyt!"
"Vararikontekijä!… Vararikontekijä!" toisteli Rejer pilkaten itsekseen käyskellessään edestakaisin pimeässä. "Vararikontekijä!" Hän muutti ainoan kymmenriksisensä siihen osastoon, jossa sadanriksin seteli oli ollut, ja meni sitä tehdessään lähemmäksi valoa — ei haitannut, vaikka ihmiset uskoisivatkin siellä olevan useampia satoja riksejä. Ja jos hän ei ollutkaan kelvollinen, niin ainakin hän aikoi pian näyttää, että hänestä sellainen tulee! Hän suoristi niskaansa kuin leijona.
Huudot ja äkkiä alkanut naisväen kovaääninen keskustelu ilmaisivat, että viimeinen kantamus vihdoinkin oli saatu alukseen ja että päivän työ oli lopussa. Ryhmittäin riensi väki pois laiturilta, kulkien rantaa pitkin eräälle venhehuoneelle, josta näkyi valoa. Siellä tarjoiltiin kahvia.
Rejer kulki kiireesti jäljessä. Sydän jyskytti kurkussa, sillä Stiina käveli yksinään vähän matkaa hänen edellään. Hänen kärsimänsä karkean loukkauksen herättämä tunne paisui Rejerissä. Häntä, köyhää ja turvatonta, jonka oli ansaittava elatuksensa, saivat kaikki häväistä. Eikä hänellä ollut ketään puoltajaa… Oli sentään yksi!
Seuraavassa silmänräpäyksessä Rejer jo oli hänen vieressään — niin äkkiä, että hän katsahti ihmeissään tulijaan. Kasvoissa näkyi vielä kiihtymyksen ja kyynelten jälkiä. Miten kaunis hän olikaan!
"Sti… Stiina!" puhkesi Rejer puhumaan. "Kas tuossa — tuossa — ota vitjat, kuuletko!… Niin, niin — kuulehan — ota vain ne! — Älä sure! Minä olen ajatellut sinua koko ajan sitten viimeisen — kesken sillinpyynnin — vain sitä, etten ole saanut sanoa hyvästi — — ja sitten minä ajattelin, olisitko vielä täällä. Et voi uskoa, kuinka pelkäsin, että olisit jo poissa! Kukaan ei ole sellainen kuin sinä — ei kukaan muu tyttö! Sinun laistasi ei ole koko maailmassa! Minä tuntisin sinut heti kuinka pitkän matkan päähän hyvänsä, vain vartalosta! Ja miten keveästi sinä astelet — — samoin kuin tanssitkin!…
"Näetkös, minä olen Rejer Jansen Juhl; Jan Juhl Aa-vuonolta on isäni. Saat uskoa, että Hammernäsin perillinen — ja näetkös, se olen minä, se — hän voi saada kenen hyvänsä paikkakunnalta. Mutta — minä olen lähtenyt sillinpyyntiin haluni mukaan, vastoin tapoja ja tottumuksia, niin että Rejer Juhlissa on miestä ottamaan vaimokseen kenen hyväksi näkee, vaikka koko paikkakunta kiljuisi kurkkunsa vialle! Minä viisi välitän, vaikka nimittäisivätkin sinua Mustaksi Stiinaksi ja tattariksi! Tehkööt, miten heitä miellyttää… se ei haittaa mitään… ei vähääkään, jos vain lähdet mukanani Hammernäsiin… sillä muuten minä en välitä enää mistään… ilman sinua on nyt joka paikassa mahdotonta!"
Stiina oli levittänyt molemmat silmänsä ja tuijotti häneen; koko hänen hoilakka vartalonsa teki torjuvan liikkeen.
"Kenenkään ei pidä sanoa minusta Frederiksenille, että minä olen teille antanut mitään aihetta — enempää Teille kuin kauppa-apulaiselle tai aliperämiehellekään — kun Frederiksen pääsee jälleen vapaaksi! Hän istuu vain eräästä puukotuksesta vankilassa. Mutta hän on minun armaani Jumalan ja kunniani nimessä! Hän joutui vankeuteen kahdeksi vuodeksi, kun puukotuksesta tuli ruumiinvika, ja syksyllä hän on istunut täyden määrän."
"Minä ajattelen Teidän hyväänne, Juhl", hän alkoi nyyhkyttää, "tämän tarjouksen jälkeen… ja noiden kauniiden hopeavitjainkin vuoksi, niin että sanon Teille ja varotan… sillä hänellä on heti puukko valmiina, kun suuttuu. Niin että kyllä Te nyt itsekin voitte ymmärtää, ettei meidän kesken naimisiinmenosta mitään tule, ei mitään!" Samassa hän sujutteli hopeavitjat varovasti taskuunsa.
Rejer tunsi saaneensa iskun — päähän, otsaan vai rintaanko, sitä hän ei tietänyt. Hän seisoi vain suu puoliavoinna tuijotellen soukkaa, lanteetonta tyttöä, joka jutteli ja nyyhki pimeässä ja milloin näytti horjuvan, milloin taas oheni langaksi hänen silmissään.
"Vai niin — no niin, minä ymmärrän!" toisti hän koneellisesti ja nauroi ajatuksetonta naurua. Älynsä ulkoreunalla hän sentään alkoi tilannetta käsittää — tuijottaa ikäänkuin pohjattomaan pettymyksen kuiluun.
Pois täältä on päästävä! huuti hän itselleen tultuaan veneen luo, eikä siinä toisten mikään auttanut: heidän oli lähdettävä.
Sinä yönä hän souti itsensä läpimäräksi.
IV.
Taipuako? Ei, mieluummin taitun!
Myöhään yöllä he palasivat salmen pohjoispuolelle, missä heidän pyydyksensä olivat.
Hän istui uneliaana soutamassa ja tuskin huomasi, että venhe puski laituriin, kun hänet herätti parilta kolmelta suunnalta kuuluva äänekäs tiedustelu. Heiltä kyseltiin, olivatko he saaneet mitään tietoa silliparven suuntautumisesta.
Täällä olivat kaikki säikähdyksissään ja kuljeksivat levottomina odotellen päivän valkenemista. Illalla oli soutanut eräs venhe, jonka miehet olivat arvelleet, etteivät verkonlaskijat huomispäivänä saisi montakaan kalaa; he olivat kuulleet huhuja, joiden mukaan silli oli lähtenyt pohjoista kohti.
"Huhuja?… Sillikö olisi yht'äkkiä vajonnut takaisin mereen!… Venhe soutanut ohi? Ja nekö sen tietäisivät!" Hän yritti innokkaasti saada toisia vakuutetuiksi.
"Ylös ja alas! Alas ja ylös! Milloin yllä, milloin alla!" kaikui kohta sen jälkeen hänen omissa katkerissa mietteissään.
"Tahtoisinpa tietää, monesko päivä tänään on… Maaliskuun kuudestoista!…" Jos hän milloinkaan tekisi mitään maaliskuun kuudentenatoista, niin saisivat hänet palotella.
Huh, millainen päivä! Sata riksiä tiessään! Kellonvitjat… nekin tiessään! Hän kai ne saa, se vankilassa istuja, komeillakseen niillä, kun pääsee irralleen! Oli sekin laitaa! Tanssia ja seurustella kuritushuonevangin morsiamen kanssa — kuka tiesi, vaikka morsiankin olisi siellä istunut…
Huhuja! Kukapa sellaisten huhujen antaisi itseään pelottaa!
Hän ei saattanut enää turvautua ahtaaseen, ummehtuneeseen tupaan, jossa he asustivat, vaan kuljeksi aamunkoittoon asti niitten joukossa, jotka olivat aikeissa lähteä merelle. Perkaajattaren aiheuttama pettymys siten hiukan hälveni.
Seuraavana päivänä kaikki odottivat äärimmäisen jännittyneinä verkkovenheitten paluuta pyyntipaikalta, jonne oli kolmen neljän tunnin soutumatka.
Rejer kävi varmaan sata kertaa saaren ulkosivulla tähyämässä tulijoita vaaleansinisin, terävin lokinsilmin. Sieltä hän tahtomattaan kulkeutui sille kohdalle salmea, missä hänen omat pyydyksensä olivat olleet. Synkkänä hän tuijotti öljymäisiä sillinlimatäpliä, joita vielä kellui vedenpinnassa. Joukko maihin heitettyjä pikkusillejä, meritähtiä ja seidin jäännöksiä makasi kohvettuneena leväin ja maneettien seassa rannalla; siellä täällä näkyi puoleksi mädäntynyt nahkiainen.
Kaikkien noiden haisevain jäännösten katseleminen sopi siihen mielialaan, jonka vallassa hän nyt oli. Verkossa leikkivä, kiiltävä, välkkyvä, hohtava hopeameri oli hänen syttyneessä, herkkäliikkeisessä mielikuvituksessaan ulottunut kauas tuon huojuvan verkkoseinän tuolle puolen, tulevaisuuteen, jossa tarvitsi vain haavilla ammentaa rikkautta, harjottaa suurviljelystä, kohottaa entiselleen Hammarnäs ja kaikki siitä myydyt viisineljättä taloa ja karjakartanoa.
Sillikö olisi painunut merten kerrassaan? Juuri kun hän oli päässyt sitä likelle? Mahdotonta!
Mutta kaikki nuo rannalla olevat mädäntyneet jäännökset puhuivat koko ajan aivan toista — että se oli mahdollista, että sen täytyi olla mahdollista! Hän tunsi sen onnettomana aavistuksena, tuskana — sisimmässä tietoisuudessaan hän tunsi, etteivät eiliset venhemiehet olleet suotta huutaneet noita sanoja.
Jos verkkomiehet saapuisivat sillisaaliineen, niin hän hämmästyisi pahanpäiväisesti, hämmästyisi yhtä ankarasti kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäsin uudessa kunnossa, uusine rakennuksineen, uusine venhehuoneineen ja kalastusvehkeineen.
Verkkovenheet tulivat pitkänä souturivinä; niiden laidat olivat korkealla ja ruskeat verkot kasaan käärittyinä keulassa ja venheiden keskiosassa.
Siinä saapui venheitä sadoittain, hiljaista soutuvauhtia, aivan kuin ruumissaatto, mukanaan raskain lasti, mikä aluksessa koskaan voi olla — pettyneet toiveet.
Verkot olivat olleet tyhjiä kuin seulat. Ei yhtään seitiä, ei ainoatakaan valasta eikä lintua missään näkyvissä. Meri autio ja musta, ei elonmerkkiä! Mitä he olivat saaneet läheltä rantaa, se oli vain pieni sillisäie, jonka Ruijan seiti oli erottanut suuresta merta uivasta parvesta.
Silli oli poissa — se oli kenties lähtenyt pohjoiseen, Kinniin päin…
Kesken kaikkea tätä hän sai erään venheen tullessa kirjeen äidiltänsä. Se oli kierrellyt pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se rasvaisena, likaisena ja suomuisena vihdoin tuli perille. Hänen sydämensä jyskytti, niin että hänen oli vaikea lukea tarkkaavaisesti.
"Näenkö minä sinua enää milloinkaan tässä elämässä, Rejer?" Niin oli äiti kirjeeseen merkinnyt yhden syvimpiä huokauksiaan.
"Näenkö enää? — Liiankin pian!" puhkesi Rejer puhumaan ja vaipui samassa omiin mietteisiinsä katseen liukuessa rivejä pitkin tylsänä ja tarkkaamattomana. Äkkiä se pysähtyi — hänen sisarensa oli ottanut kihlat Haarstadilta! Rejer luki asian yhä uudelleen ja jatkoi sitten tarkkaavaisena: "Se oli Ottilian puolelta uhraus, sillä Haarstadhan on vanha mies eikä minkään näköinen, mutta kuten tiedät on hän kosinut jo ennen, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, ja hyville päivillehän me siinä pääsemme, sekä Ottilia että minä, kun ei ole yhtään lapsia — ja sinäkin olet autettu, saat pitää Hammernäsin. Meidän on mielestäni oltava ikuisesti kiitollisia ymmärtäväiselle sisarellesi, Rejer! Hän on pelastanut talon!"
Rejer sujutti kirjeen hitaasti taskuunsa.
"Haarstad! Tuo vanha, hoippapolvi koronkiskoja!" huudahti hän raivoissaan, "tuo, joka on nylkenyt koko paikkakuntaa kaiken ikänsä! Niin kauan ja paljon hän on kiskonut Hammernäsistäkin, että voi lopuksi ostaa sisaren — ja saada minut kaupantekiäisiksi!"
Kiivas veren kuohunta piti häntä kauan valveilla. Millainen joukko musertavia pettymyksiä olikaan tullut, toinen toisensa jäljessä!
Hän makasi tuijotellen yhtä ainoata ajatusta: että hänen oli nyt palattava kotiin. Mutta sitten hänelle selvisi, että se oli aivan mahdotonta; hänen sopi yhtä hyvin lähteä suoraa päätä.
Vihdoin otti luonto osansa: hän nukahti.
Aamupuolella syntyi tuvassa levottomuutta. Miehillä oli kotimatka murheenaan, he nousivat aikaisin, tirkistelivät ilmoja ja paneutuivat jälleen makuulle. Rejer kuuli puolittain uneensa, että he puhuivat itätuulen enteistä ja soudun vaikeudesta. He kolistelivat, hinasivat eväsarkkujaan ja sammioitaan, kulkivat ulos ja sisään, ja joka kerta pimeni se heikko päivänkajaste, joka pienestä, likaisesta ikkuna-aukosta paistoi tupaan. Rejer tunsi tuon unessa…
Yht'äkkiä siitä muodostui jotakin suurta, mustaa ja kumartunutta, joka ojenteli leveitä, raskaita, käyriä käsivarsiaan… Hän tunsi Hammernäsin hongan, jonka märkäin, ilmanpuremain oksain yllä häilyi harmaja sarastus — se tuijotti häneen musertavana, suuttuneena, koko aavemaisessa ryhmyisessä mahtavuudessaan.
Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä jykeväksi hahmoksi — istumassa penkillä etukumarassa, kädet sylissä. Äiti katsoi häneen vakavasti ja vaatien ja lausui:
"Meidän tulee olla Ottilialle ikuisesti kiitollisia! Näetkös, Rejer, meidän on kaikkien taivuttava ja kumarreltava ja väisteltävä parhaamme mukaan, jos tahdomme päästä eteenpäin."
"Taipuako? Ei, mieluummin taitun!" Hän hypähti samassa pystyyn.
Noilla sanoilla hän alotti sen lyhyen, lyijykynällä kirjottamansa kirjelapun, jossa hän ilmotti äidilleen, että kotiin hän ei tule, ennenkuin voi omasta kukkarostaan maksaa Hammernäsin ja että hän nyt aikoi yrittää onneaan maailmassa. Kun hänellä olisi lisää ilmotettavaa, niin äiti kyllä oli saava tietoja kiitolliselta ja aina muistavalta pojaltaan Rejer J. Juhlilta.
Suuri ja sanoin kuvaamaton oli isäntärenki Andersin ja muiden hämmästys, kun hän heidän kantaessaan purjetta venheeseen lyhyesti ja päättävästi ilmotti aikovansa matkustaa Bergeniin, sen sijaan että olisi seurannut heitä kotiin. Hän oli harkinnut asiaa yöllä — mutisi jotakin isänsä kuolinpesästä ja sillin myynnistä seuraavana vuonna. Hän tahtoi päästä maihin Skudenäsissä yrittääkseen sieltä johonkin pohjoiseen päin kulkevaan laivaan.
Miehet seisoivat hetkisen mykkinä, suu auki, ja sitten kun he alkoivat ymmärtää, venyivät naamat, silmät pälyilivät maahan, tupakkaa syljeksittiin sinne tänne ja korvan taustoja raaputeltiin raskaissa mietteissä…
Martti ja Torsten ja Jo ja Vidkun, itse emätilan torpparit, olivat samaa mieltä kuin isäntärenki Anders: että se oli mahdotonta, että heidän tuli vastata hänestä Juhlin emännälle.
"Tulla kotiin Aa-vuonolle ilman Juhlin poikaa — sitähän saisi hävetä kaikkien ihmisten vuoksi!"
Pari heistä kuivasi jo silmiään lapaseensa, kun näkivät kaikkiin suostutteluihin taipumattoman ilmeen, joka selvään osotti, että Rejer piti päänsä.
Ei siis ollut muuta neuvoa! Juhlin pojan piti saada tahtonsa täytäntöön — heidän täytyi luottaa rouvalle osotettuun kirjeeseen — mutta kotiinsoutajien rinnassa tuntui raskas paino.
"Kuulehan, Anders! Sinun on vastattava Laukista — etteivät ota sitä Haarstadiin myllynkiviä kiskomaan. Kerro vain äidille terveiset, että minä sanoin niin!"
Tuon tehtävän Rejer uskoi Andersille viimeiseksi, kun hänet laskettiin maihin Skudesnäsin laiturille.
Ja vuosikausia Hammernäsin torpparit arvailivat sinne ja tänne, mitä Rejer oli antanut Andersin asiaksi, Andersin oli näet määrä sanoa se vain Juhlin emännälle.
* * * * *
Vuonoseudut olivat pelanneet meren viheriän pöydän ääressä, uskaltaneet taaskin kerran viimeisensä — ja hävinneet.
Siinä onnen arvan toinen, nurja puoli: venheet tyhjinä, huoneet tyhjinä, rasittava elintarvepula, sairautta ja kurjuutta.
Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin nuo samat purjehdusväylän varrella sijaitsevat saaret ja karit, jotka nyt olivat täynnä asuntoja, laitureita ja uusia rakennuksia, täynnä reipasta tulevaisuuden elämää ja toimintaa, lepäisivät yhtä kaljuina, mustina ja autioina kuin ennen sillin ilmestymistä, vain vanhat kirkuvat merilinnut yläpuolellaan, synkkinä ja hyljättyinä.
Vielä muutamia sellaisia onnettomuuden vuosia, niin sillinansioita varten perustetut säästöpankit, suuremmat asumukset, parempi talous, laajennettu maanviljelys, joka oli hyvänä aikana saatu alulle, parempi kouluopetus, syrjäisiin vuonoseutuihin levinnyt suurempi valistus — kaikki tuo jälleen taantuisi, kuoleutuisi ja sammuisi, ja tietämättömyyden, ennakkoluulojen ja taikauskon vanhat hämähäkinverkot kutoisivat taasen harmaita harsojaan yli näiden kulmakuntien.
Täällä oli peli koskenut enempää kuin pelkkää rahaa, enempää kuin ihmishenkiä — vaikka meri oli niitäkin vaatinut joukoittain — se oli koskenut kansan rohkeutta itseänsä, seudun uskoa tulevaisuuteensa, ja nyt se paleltui ihan sydänjuuria myöten!
Jokaiseen taloon, joka kotiin, torpparille samoin kuin talokkaallekin oli meri kolmannen kerran lähettänyt tyhjän arvan: kuoppasilmäisen, köyhyyttä, sairautta ja kylmää hätää tuovan kiellon!
Seudut olivat rohkeina ja luottaen lähettäneet lämpimimmän verensä elämän seikkailuun, jossa se, joka uskaltaa, aina voittaa, Tuhkimo aina saa kuninkaantyttären, rohkea aina onnen — ja virta oli uittanut takaisin kerjuusauvoja.
Oli pelattu ja hävitty.
Tarvitaan teräksinen sydän, jotta voi siten heittää arpaa tuhon keralla, tarvitaan enemmän kuin karaistunut ihmistahto tai — ja se se juuri vaikutti, etteivät nämä seudut sittenkään häviötään tunnustaneet, vaan rohkeutensa jäännöksin, viimeisin voimin, viimeisin hätävaroin ponnistelivat eteenpäin vuodesta toiseen, kunnes arpa taas kääntyi ja heillä oli höyrylaivat tuvan ovella — se kansallisluonteessa ilmenevä syvä pyrkimys, joka juuri vaatii seikkailua, joka leikkii onnella ja odottamattomalla, leikkii vaaralla. Se on hiljaisina, toimettomina aikoina luonut saturunouden, ja nyt se ajaa ihmisiä toimintaan niin hyvin sillin ja meren kuin taiteen ja runouden aloilla.
* * * * *
"Rejer Juhl! Hoi! Ohoi! Hoi!"
Oltiin Skudesnäsin satamassa Hänen ystävänsä aliperämies huuteli käsiensä välitse Pontevan takakannelta. Rejer oli jo nähnyt tuon viheriäksi maalatun likaisen prikin erään varastohuoneen laiturissa, kuten näytti, vielä puolessa suolalastissa.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Rejerin tultua lähemmäksi.
"Hopeakuorma mukana, vai kuinka? Sinullahan on silliverkot meressä.
Kuulehan, poika, älä vain ryhdy suolakeinotteluun, silli on tiessään.
No, odotahan, tässä tulee kohta päivällisloma."
Aliperämies Lind oli harvinaisen kaunis mies, pitkäkasvuinen ja solakka, silmät tummat ja tukka sysimusta.
"Täällä on herneitä ja silavaa keittiössä", sanoi hän, kun Rejer oli tullut kannelle. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämpimiksesi."
Rejer ei ollut mielestään pitkiin aikoihin syönyt sellaista ateriaa kuin nyt aliperämiehen seurassa kajuuttapöydän ääressä.
"Talonpoikaiskomento — talonpoikaislaivuri — talonpoikaisalus! Mutta nyt minä siitä kohta pääsen!" mutisi perämies. "Koiranvirkaa näillä vesillä!"
"Eipä silti, Rejer Juhl, eipä silti; minä pidin siitä koko tuhannen riivatusti. Vauhtia sitä miehessä olla pitää. Älä hellitä, rynnistä, rynnistä yli kaikkien esteiden! Mutta hiukan, hiukkasen älyä pitää olla mukana, muuten sinä joudut naimisiin, ennenkuin havaitsetkaan, poikaseni! Ja silloin on se leikki lopussa. — Hän… sillityttö… Musta Stiina, kertoi minulle kaikki samana iltana… hänellä oli puukko sinun koreissa vitjoissasi! Mutta olitko sinä pähkähullu? Mies, jolla on hallussaan kokonainen talo, ja sellaista sukua kuin sinä! Juosta suoraa päätä kosimaan! No, nyt sinä kaiketi lähdet Bergeniin juhlimaan? Minä lähden sinne myöskin. Sen tähden minä sinua huusinkin."
Rejer työnsi hernevadin luotaan.
Perämies loi häneen tutkivan katseen.
"Et sinä minusta näytä sellaiselta, että saalinkiasi surkeilisit. Et kai sinä niin hullu ole, että aina vain rakastuksissasi sureksisit. Siihen tautiin, on vain yksi lääke: rakastua toiseen. — Kuinka vanha sinä olet?"
"Kohta yhdeksäntoista."
"Niin, koski se minuunkin, kun olin sinun iälläsi, neljä viisi vuotta sitten."
"E—he—hee!" nauroi Rejer suojelevan vakuuttavasti. "Sen hullutuksen minä soudin irti ihostani samana yönä. E—he—hee, mutta…" hän mietti ankarasti, uskoisiko asiansa perämiehelle, jonka olemuksessa oli jotakin hyvänsuopaa, aitoa ja luottamustaherättävää.
"Sinä näytät sellaiselta kuin olisit jonkinlaisissa kiipeleissä etkä tahtoisi asiaa ilmaista. Etkö tiedä, mitä tekisit rahoillasi?"
Rejer otti esiin lompakkonsa, jossa oli yksi ainoa keltainen kymmenen riksin seteli.
"Siinä koko omaisuuteni."
"Ei se ole niinkään vähän. Tasan kymmenen riksiä enemmän kuin minulla — tämän silliprikin kurjalla palkalla saa itsensä pysymään vettä korkeammalla tuskin kahtena iltana viikossa. Minä rupesin tähän vain siitä syystä, etten joutuisi puille paljaille sill'aikaa kun Alert on Bergenissä korjattavana. Se on kallis kylä — raapii miehen paljaaksi tuossa paikassa! Viisainta haihtua, ajattelin, ennenkuin alkavat laskuja lähetellä. — No niin, Juhl, sinulla on kymmenen riksiä. Et kai sinä niitä paiskaa menemään täällä Skudesnäsin satamassa. Eihän täällä mitään ole."
"E—en minä — minä", sanoi Rejer äkkiä, "minä en tiedä, mihin ryhtyisin. Lähden Bergeniin päästäkseni johonkin, mihin hyvänsä. Minä haluan pois kotoa", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja katseli lattiaan, "kotitalo on minulta mennyt."
"Va—ai niin? Vai sillä lailla?" virkkoi perämies jokseenkin ällistyksissään ja siirtyi tahtomattaan lähemmäksi. "Vai niin, niinkö ne asiat ovatkin?… No", huudahti hän hypähtäen seisomaan, "enkös olisi pannut veikkaa sieluani ja ruumista sen mukana, että jotain sellaista piili sinun karheassa harjassasi ja isossa, korskeassa nenässäsi! Sinä tietysti karkaat kotoa… Hm!" hän yritti viheltää ja kävellä kajuutan lattialla, mutta luopui siitä heti, sillä huone oli niin ahdas, että hänen täytyi kumartua — "tietysti… karkaat. Niin, näetkös, Juhl, samoin tein minäkin… realikoulusta… No niin, mitä sinä nyt aiot tehdä?"
"Päästä pois vain."
"Ryynejä ja rusinoita myymään?"
Rejer ei vastannut. Äänessä oli ollut ivaa.
"Kauppapöydän ääreen venymään?… Tuollainen suuri mies, joka on ollut isänsä poika kaiken ikänsä!" Perämies pudisti päätänsä. "En minä pidä sitä otollisena! Mieluummin sittenkin riippumaan raakapuulle, poika!… se on sentään ilmavampaa! Vai mitä?"
Hän pisti kummankin peukalonsa liivinsä kainaloreikiin ja keinutteli voimakasta, notkeaa vartaloansa. "Merelle… me—relle… me—relle! Tietysti, poika!"
Neuvo miellytti Rejeriä aivan suunnattomasti, puhumattakaan siitä, että se tuntui hänestä imartelevalta. Hän oli jo pitkän aikaa ihaillut perämiehen vapaata merimiesolemusta, hänen hienoja lauseparsiaan ja sanankäänteitään ja hänen merenraikasta, kevyttä käytöstapaansa. Hän urahti jotakin kurkullaan, mutta siitä ei vielä selvinnyt, oliko kysymyksessä kielto vai myöntö.
"Miten merikivun laita?" tiedusteli perämies. "En ole koskaan tuntenut."
"Niin — tietysti se on aluksi koiran virkaa."
"Ei haittaa yhtään!"
"… saat totella ja pitää suuren nokkasi koreasti piilossa parin ensimmäisen matkan aikana — pistää sen tuppeen."
"Kyllä minä pidän varani."
"Sinä olet liian pitkä, se on sinulle onneksi. Ei kukaan halua tuollaista mastopuuta kajuuttapojakseen. — Kuulehan", kysyi hän äkkiä, "luuletko osaavasi keittää herneitä polttamatta niitä pohjaan — ja ryynivelliä ja kahvia? Jos saat pari viikkoa harjotellaksesi tuolla Bergenissä?"
Rejer murahteli jotakin vaatimatonta itsestään.
"Tietysti sinä osaat! Alertille tarvitaan uusi kokki, niin että sinä lähdetkin mukaan Välimeren matkalle ja etenet keittämällä, niin hyvin kuin osaat, ensimmäisen kerran. Kymmenen riksiäsi saat käyttää rikataksesi itseäsi hiukan uuteen uskoon. Sillä jos sinä saavut tuollaisessa pitkässä sarkanutussa, jonka selässä on luunapit, niin ne kiskovat sinut märssyraa'an alle koko sataman katseltavaksi."
Rejer oli istunut hetkisen tuijotellen hernevatiin ja ajatellen uutta, odottamatonta tointa, jonka hän ehkä tulisi saamaan.
Äkkiä hän siirsi katseensa perämieheen. "Samapa tuo, loiskuttelipa sitä herneitä tai vettä — merelle minä tahdon!"
V.
Hankauksia.
"Puskekaa ulos sieltä!… Reivaamaan… reivaamaan… reivaamaan!" kaikui äkkiä jalkaintöminän ja melun seasta Alertin kanssikojuun.
Rejer raotti varovasti silmiään… Ensimmäisinä päivinä Pohjanmerellä hän tunsi maatessaan suoranaista pelontuskaa tuon huudon varalta; hän tiesi olevansa pitkäuninen ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin maatakseen valvovin korvin. Kokkina hän näet oli vapaa tavallisista vahtivuoroista ja sai nukkua koko yön paitsi milloin oli reivattava tai muunlainen jokamiehen työ tuli kysymykseen.
"Reivi märssypurjeeseen!… Prammipurje kiinni!… Puskekaa ulos sieltä!" kuului ylhäältä, ja komentosanoja säesti rappusissa läkkikastrullin räminä.
Rejer nousi istualleen; hänen ensimmäinen epäluuloinen silmäyksensä kohdistui kenkiin, jotka joku oli edellisenä yönä naulannut lattiaan.
Ne, jotka kuuluivat päivävuoroon, istuivat jo arkkujen kannella pukien vaatteita yllensä — toiset hyökkäsivät täysissä tamineissa, öljykangasvaatteissa ja merisaappaissa rappuja ylös. Päivänvaloa tunkeutui kaitaisena juovana ruhvin läpi, sade ruoski kattoikkunaa ja alus kallisteli kovin.
"Ottakaa kokki mukaan prammiraa'alle — kiiruhtakaa!" huuteli puosmanni alas läpi ruhvin. Rejer sivalsi silmänräpäyksessä kengät jalkaansa.
Kannella oli työ täydessä vauhdissaan, ja huutotorvesta kaikui toinen komentosana toisensa jälkeen. Prassatut purjeet läiskivät sadekuurojen sattuessa raskain vihaisin iskuin vasten mastoja, ja köysistössä vikisi, ulvoi, vinkui ja kitisi.
"Prammijalus ja jiikitouvi selviksi!" Rejer lähti kohta kiipeämään. Vaikka hän olikin ollut jo ennen märssyn alla, ei hän sittenkään tuntenut lainkaan olevansa kotonaan taipuilevissa köysitikapuissa. Hitaasti ja varovasti siinä liikuttiin ylöspäin, puoliksi mahallaan, tarttumalla kiinni kynsin hampain ja liukumalla kuin hummeri. Nähdessään jungmannien ehtivän hänen ohitseen hän turhaan yritti pitkäin käsivarsiensa ja jalkainsa avulla sivuuttaa kaksi väylinginväliä kerralla. Puttinkivantin luona märssyn alla, missä tikapuut taipuivat taaksepäin, hän pysähtyi arvelemaan, mutta keksi samassa märssyyn johtavan koiranveräjän ja turvautui heti siihen. Saalinginsarveen ehdittyään hän taas pysähtyi hetkiseksi, aivan kuin olisi haeskellut uutta pelastavaa aukkoa, mutta jatkoi sitten matkaansa kilpikonnan tapaan tarttuen vanttiin kerran toisensa jälkeen, ensin jaloin, sitten käsin.
Hetkisen kuluttua hän seisoi perttinuoralla isoprammiraa'an alla tuulen soitellessa hänen purjekangashousujansa ja tummanharmaan, vihertävän veden keinutellessa, niin että siellä ylhäällä saattoi pää mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan hämmennyksissään. Alhaalta kuului komentosanoja, mutta häntä pyörrytti vain yhä enemmän — toistuva "hei, hilaa!" kuului kuin ääni jostakin toisesta maailmasta, ja taklaus ulvoi ja vinkui kilvan sen kanssa.
"Mikä sinua vaivaa, kokki?" kysyi jungmanni, joka oli etäämpänä nokalla.
"Ei mikään", vastasi Rejer lyhyeen, ja samassa hän tuli jälleen silmänneeksi merta, jonka yläpuolella he vaappuivat.
Mutta että häntä jokin vaivasi, sen havaitsi nyt hänen toisella puolellaan oleva toveri, ruotsalainen; hän näet huusi minkä jaksoi:
"Ei tuuleen päin! Ei tuuleen päin, senkin pitkä roikale!… Ei luovata… ei luovata! Kuuletko… sillä tärvelet purjeen!"
Mutta Rejer, joka kerran toisensa jälkeen uhrasi merenhaltijoille, ei osottanut vähintäkään halua erottaa tuulen- ja tyynenpuolta toisistaan tai ylipäänsä käyttäytyä puolueellisesti kumpaakaan kohtaan. Oli vain yksi seikka tarpeellinen — hän tunsi sen — nimittäin pysytellä raakapuulla riippumassa ja pelastaa henkensä, kävi miten kävi.
Vasta hetkisen kuluttua pyörrytys oli ohi ja hän saattoi jälleen käydä työhön käsiksi.
"Kas tuossa!" sanoi ruotsalainen ojentaen hänelle pullean taskumatin.
"Sinähän olet kalpea kuin haamu."
Rejer otti kulauksen, ja hänestä tuntui, että se auttoi ihmeellisesti.
"Kunhan vain ei prammitanko katkeisi meidän täällä istuessa!" virkkoi taas ruotsalainen. Se taipui tosiaankin kuin viulun jousi.
"Se on oksaton", arveli Rejer ja tempoi nyt purjetta kasaan laajoin ottein.
"Oletpa koko karhu!" ihasteli göteporilainen. "Tuohan ei ole kätten, vaan käpälien työtä!"
Prammipurjeet olivat koossa, isopurje kiinni, viistopurje samoin ja märssypurje reivattuna.
Sitten oli Rejerin keitettävä kahvia päivävuoron miehille.
Hän sytytti tulen kapyysiin, huuhteli ison kuparikattilan ja asetti sen liedelle. Kaiken tuon hän suoritti jonkinlaisen katkeroituneen innon vallassa. Joitakin miehiä saapui nysiään sytyttelemään, toiset, jotka olivat vuorollaan, kulkivat kannella kärsimättömästi ja yhteen ääneen vaatien kahvia. Keksimättä parempaa hauskutusta huonon sään aikana he ottivat haukuskellakseen kokkia, joka kuitenkin käänsi heille selkänsä, kumarruksissaan lisäili hiiliä tuleen tai puhalteli vetoluukkuun.
Rejerissä kiehui ja kapinoi, ja ajatukset risteilivät hänen aivoissaan katkeamatta.
Oli tosiaankin onni, että hän pääsi alas eheänä — onni, oikein aimo onni! Hän hymyili happamen katkerasti: niin, olisivatpa vain kotona nähneet, miten Juhlin poikaa kuranssattiin — nähneet Hammernäsin perijän mahallaan raakapuulla ja — — hän oli ollut putoamaisillaan.
Hän tempasi kiukkuisesti porisevan kahvikattilan liedeltä ja asetti sen kallelleen selkiämään, mutta unohti käyttää patalappua ja näpsäytteli sen tähden rauhatonna palaneita sormiansa.
"No, kokki!" — pörröinen koirannahkalakki sukelsi taas sisään — "eikö kahvi ole vielä valmista?"
Rejer tempasi kannen auki, niin kuuma kuin se olikin, ja paiskasi selvikenahan kattilaan.
"Minun puolestani te saatte kernaasti juoda sen miten sakkaisena haluatte; tuossa on!"
* * * * *
Olipa Rejer tosiaankin joutunut kiidätettäväksi! Kanaalia pitkin oli laskettu hauskaa kelkkamäkeä, kunnes tultiin Espanjan merelle ja nyt oltiin Cap da Rocan kohdalla! Ei ollut aina kovinkaan hauskaa seista tukahduttavan kuumassa keittiössä hoitelemassa paistinpannua, jossa kärisi voi kajuuttaan menevää lihaa varten, ja samalla pitäen silmällä herneitä ja silavaa.
Toisinaan hän sentään kävi ulkona vilvottelemassa, ja olihan siellä tuulta aivan mielin määrin.
Millainen meri!
Kannattimineen ja käärittyine paidanhihoineen hän näytti pitkältä, nokiselta, hienkiiltävältä sepältä. Ja se arvostelu, joka tuli hänen keittiössä suorittamansa työn osaksi, ei ollut juuri armollinen. Milloin olivat herneet palaneet pohjaan, milloin löytyi ryyneistä matoja — ikäänkuin se olisi ollut hänen autettavissaan! Milloin olivat makeakeiton viskunat rikkirevityt, hävinneet, hän muka oli ne syönyt suuhunsa jokaikisen! Toisella kertaa, kun hän yritti asiaa korjata, ei liemi ollut kypsää — "vettä ja ryynejä, hevosen syötävää."
Alun pitäen hän oli päättänyt olla vastaamatta, ja tuossa päätöksessään hän pysyi järkähtämättä. Kokin velvollisuudet, mikäli niihin kuului keittiön kirkkaana ja puhtaana pitäminen, ruuan valmistaminen määräajaksi, sen astioihin ammentaminen ja jakelu, hän sekä tiesi että täytti; stewardi sai sitten kantaa sen laivan peräpuolelle.
Niin, stewardi! Tuo sirosteleva teikari, joka käydä kepsutteli varsin hienosti ja jota nimitettiin peruukkimestariksi — hänellä oli itsellään kähäräinen tukka ja jakaus otsassa — hän otti myöskin vapauden laskea leikkiä Rejerin kustannuksella.
Se sattui tuona päivänä, jolloin he olivat Cap da Rocan kohdalla…
Rejer ymmärsi erittäin hyvin, että hänet oli komennettu yläilmoihin keskellä aamupäivää jonkinlaiseksi yleiseksi huvitukseksi ja että laivaväki oli seisonut kannella nauttimassa hänen eleistään, jotka eivät tietenkään olleet täysin merimiesmäiset, aivan kuin hän olisi ollut temppuileva marakatti.
Näitä mietiskellessään hän oli lähtenyt keittiöstä vilvoittelemaan hiukan ennen aterianaikaa ja seisoi tuijotellen yli laivan laidan villaröijy avoinna.
Portugalin rannikon läheisyydessä oli tullut yhtäkkiä kauhistuttavan kuuma. Meri oli vihertävänsininen ja aallot huoneenkorkuisia; koko Atlantin hyökyessä laivankylkeen oli märssypurje reivattu.
Tullessaan ruoka-astioineen stewardi mittaili Rejeriä katseellaan pitkin pituutta ja silmäsi sitten tutkivasti taklausta.
"Täällä etelässä saat kohta nähdä marakatteja, jotka kiipeävät vielä hienommin kuin sinä!"
Rejer nosti nokkaansa ja palasi keittiöön; stewardi tuli heti hänen jäljessään pahimpain hyökyaaltojen alusta keinuttaessa hakemaan hernekeittoansa, mutta sai kuumaa lientä sormilleen ja ryntäsi huutaen takaisin kajuuttaan, kädessä tyhjä astia.
Siitäpä elämä nousi! Stewardi valitti ja vaikeroi, mutta perämies Lind vakuutti pontevasti, että hän oli poropeukalo ja että tapaus oli sattunut epähuomiossa. Kukaan ei voisi saada häntä uskomaan, että rehti maalaispoika rupeisi ketään tahallansa kalttaamaan.
Kulku suunnattiin Cadizin lahteen, jonka laiturissa otettiin vettä ja ostettiin viiniä, jota piti nautittaman Välimerellä.
Illan ensimmäisellä vahtivuorolla he olivat jälleen merellä, ja seuraavan päivän sarastaessa he purjehtivat vinhassa virrassa Gibraltarin salmeen. Siellä oli taaja purjemetsä, teluksista ja marokkolaisista shebekoista aina suuriin linjalaivoihin asti. Toiset pyrkivät ulos, toiset sisään, ja siinä oli todellinen lippujuhla, merkinantoja ja tervehdyksiä sotalaivojen kesken, jotka kulkivat toistensa ohi tervehtien kaikilla kielillä ja kaikkien kansakuntain värein.
"Siinä ne seulovat ulos ja sisään kuin pullon kaulassa", selitti puosmanni olkapäitään kohauttaen.
Mutta Rejer seisoi kuin toiseen maailmaan siirrettynä. Hän näki Espanjan lumitunturien huippujen hehkuvan punaisina korkeata sinistä taivasta vasten ja heittävän pitkiä teräviä varjoja välimailleen. Hänen sydämensä tuntui sulavan.
Miltä mahtoi Hammernäsissä nyt näyttää? Puut kai olivat juuri hiirenkorvalla. Hän oli vilaukselta näkevinään äitinsä eteisenovella…
"Ooh… hoo… oh!" haukotteli puosmanni niellen aamuilmaa.
Jokainen aamutuulen henkäys toi mukanaan melkein huumaavia valkoisten, kukkivain mandelipuiden tuoksuja, ja Välimeri lepäsi edessä purppuransinipunaisena.
"Sitten", sanoi puosmanni viitaten Gibraltariin, "saamme purjehtia pelkkää sinistä vettä, maa alihangan puolella, kunnes tulee näkyviin Barcelonan majakka."
Ja eräänä välkkyvänä aamupäivänä Alert tosiaankin liukui Barcelonan sataman suojaavan maakielekkeen sisäpuolelle kootuin purjein.
Mont Juichin korkea vuorikeila linnotuksineen, joka oli kuin huipulle rakennettu linnunpesä, kanuunariveineen ja ylinnä liehuvine Kastilian lippuineen kuvastui veteen ja yhtyi laivankölin alla väylän toiselta rannalta käsin kuvastuvaan majakkaan.
Suunnaton satama oli täynnä laivoja, ja joukko lokertteja ja felukkeja, mitkä latinaispurjein toivat kalaa, viinitynnöreitä, vihanneksia, appelsiineja, pähkinöitä, munia ja kanoja ahdettuina koreihin, joita oli korkeina röykkiöinä mastojen nojassa.
"Tulehan katsomaan espanjatarta!" sanoi stewardi keittiön ohi kulkiessaan.
Rejer katsahti nopeasti yli laivanlaidan. Pari latinaispurjeista venhettä ja joitakin meluavia ihmisiä oli iskeytynyt kiinni laivan kylkeen. Toisessa venheessä seisoi vanha auringonpaahtama, kurttuinen ja viiksiniekka eukko, jonka tukka on mustaa ja karkeata kuin hevosen jouhet ja jolla oli kynnet melkein kuin petolinnulla. Akka kirkui kähein äänin tarjoten innokkaasti kaupaksi jotain kaalintapaista vihannesta ja korissa verkon alla kaakottelevia kanoja.
Rumaa väkeä! tuumi Rejer. Mutta millaista vauhtia nuo venheet liikkuivatkaan niistetyin kolmikolkkaisin purjein, vaikka oli niin tyyni, että tuskin kävi henkäystäkään! Hän oli pitänyt niitä silmällä koko matkan Espanjan rannikkoa kuljettaessa.
Rejerin ollessa paviaanivahdissa illalla — tullitarkastus oli ohi, ja kapteeni oli mennyt maihin — tuli perämies hänen luoksensa:
"Kuulehan", sanoi hän, "olet kai kuullut puhuttavan espanjattarista. Niin, eivät ne kaikki ole sellaisia kuin tuo tarhapöllö, jonka näit felukissa tänään. Tahdon vain ystävällisesti kehottaa sinua olemaan varuillasi, kun tullaan aallonmurtajalle; siellä on yllin kyllin sellaisia, jotka haluavat kalastella meripoikia. Pysy alallasi ja tee työtä, mieluummin selkä maihin päin, se on varminta. Tahdon vain varottaa sinua, ymmärräthän!" Hän lähti.
He olivat ankkuroituneet ulommaksi satamaan, missä kalalasti purettiin Barcelonettan kuljetusvenheisiin, ja laivankyljessä oli työ käynnissä kaiken päivää. Iltaisin miehistö sai vapaasti mennä maihin, kaksi aina kerrallaan, ja että maissa oli nähtävyyksiä, ilmeni kyllä palaavien kertomuksista.
Siltä vain näytti, ettei Rejerin maihinmenovuoroa tullut koskaan. Niinä harvoina kertoina, jolloin hän pyrki, oli vastassa kielto. Kokki sai luvan pysyä laivassa, sanottiin.
"Etteivät pidä minua edes stewardin veroisena!" purki hän itsekseen katkeruuttansa eräänä iltana, kun ruuhi lähti laivalta, satamassa ylt'ympäri syttyivät lyhdyt ja maissa loimusivat moniväriset tulet. Hän pysähtyi yhä useammin tuijottelemaan laivan vanavedessä pimeässä välkehtivää noidantulijuovaa, seisahtui ahtimen luo ja antoi katseensa liukua valoa pitkin aallonmurtajaan asti.
"Olisi sitä luullut kapteenilla sentään olevan sen verran silmiä päässään, että olisi erottanut minut tavallisesta hylkyväestöstä, ettei pitäisi minua jonakin noin vain maasta nousseena kyssäkaalina! Hän tietää varsin hyvin, kenen poika minä olen. Mutta ei voi kukaan sanoa, että minua täällä kursaillaan, huudellaan vain iltaisin hakemaan toisia laivalle. Hävytöntä!" Hän iski köydenpään vihaisesti laivanlaitaan. "Käyttää niin halpamaisesti hyväkseen sitä, että minä olen sattumalta antautunut hänen käskettäväkseen! No niin, ei se mitään haittaa", lisäsi hän tyynemmin, "saavat olla ihan varmoja, etten minä ole sen kohteliaampi. Rejer Juhl ei päästä käsistään köydenpäätä, jota kerran on alkanut kiskoa luokseen. Ee—i… sitä hän… ei… tee!"
Eräänä iltapäivänä tuli sentään vihdoinkin hänen vuoronsa — vapautta keskiyöhön asti kirvesmiehen ja stewardin keralla. Viimemainittu, joka oli koristautunut kaulahuivein ja pukeutumalla vanhaan, entisen mannervirkansa aikaiseen vahtimestarintakkiin, käydä vaapotti kuin varis lyhyillä jaloillaan nuoraportaiden luo.
Aallonmurtajan markkinoista he olivat saaneet kyllikseen laskiessaan sinne ruuhellaan päiväiseen aikaan. He olivat perin kyllästyneet papukaijahäkkejänsä vartioitseviin vanhoihin ämmiin, jotka istualtaan kirkuivat ja myivät hapanta viiniä, appelsiineja ja kaikennäköistä rihkamaa. Niinpä miehet riensivätkin heidän ohitsensa edemmäksi. Stewardi, jolla oli kokemusta, luotsasi heidät erääseen puolipimeään, satamakadun varrella sijaitsevaan onkaloon, jossa he saivat syödäkseen eltaantuneessa öljyssä uivia sieniä ja muutamia palaneita, mustia lihankappaleita, jotka olivat kovia kuin puu. Juotuaan pullon viiniä silti saamatta eltaantuneen makua suustaan pois ja maksettuaan laskunsa he lähtivät ulos kaduille kiertelemään ja katselemaan.
Stewardi selitti, että kaikkien alaslaskettujen verhojen ja uudinten takana istui espanjattaria, jotka tulivat ulkoilmaan vasta auringon mentyä mailleen.
Vaellettuaan pitkät matkat talojen katveessa ja virkistettyään itseänsä helteessä ostamalla jäätelöä ja anisviinaa, saapuivat he vihdoin suuren, valaistun talon jykeville porteille.
Se oli la Ramblan suuri teatteri. Siinä vilisi ihmisiä ja vaunuja, ja kohta hekin joutuivat keskelle virtaa.
Kirvesmiestä alkoi arveluttaa. Stewardi yllytti innokkaasti lähtemään Barcelonettaan; hän oli ollut siellä jo kaksinkertaa, ja siellä oli huvia jos kuinka paljon, sekä nuoralla tanssijoita että näytelmiä.
Mutta Rejeriä ei nyt enää saatu minnekään. Koko tässä koreassa ympäristössä oli jotakin rintaa ahdistelevaa. Laivalla oltaessa kävi kyllä laatuun hoitaa kokin ja koiran virkaa — hän oli kerta kaikkiaan päättänyt tehdä tehtävänsä — mutta täällä maissa? Hän, tuo nainen, joka seisoi siinä niin ylväänä, pitsimantilja hiusten ja hartiain yli heitettynä, hän kyllä huomasi Rejerin olevan hyvää sukua. Jos hän olisi tiennyt, että Rejer vietti päivänsä nokisena kokkina, ei hän varmaankaan olisi suonut noita silmäniskuja…
Rejeriä alkoi oma seura yht'äkkiä hävettää, ja hän koetti esiintyä ikäänkuin ei olisi kuulunutkaan heidän joukkoonsa. Kun kirvesmies häveliäästi epäröiden arveli, että täällä kenties oli liian hienoa heidänlaisilleen, työnsi hän leukansa uhmaavasti eteenpäin ja virkkoi:
"Liian hienoa?… Minunlaiselleni?" Ja kuuntelematta toisten selityksiä hän tunkeutui sinne, missä näki lippuja ostettavan. Hän aikoi sisään — he saivat tehdä tahtonsa: joko erota tai tulla mukaan.
Pääsyliput he saivat, ja sitten he antautuivat, alituisesti niitä näyttäen, ihmisvirran vietäviksi, kunnes tulivat ylimmille paikoille ihan katonrajaan.
"Lastiruuma" alhaalla oli aivan täynnä väkeä. Se seikka, ettei oltu rakennettu parruista ja lankuista välikattoa, riippui kirvesmiehen mielestä siitä, että nuorallatanssijoilla piti olla vapaa liikkumisala. Huu! Ihan alkoi pyörryttää, kun katsoi alas "pataan".
"Ssh!" virkkoi Rejer — hän ei pitänyt kirvesmiehen käyttämästä sanonnasta — ja kumartui suojusreunan yli katsellakseen omin neuvoin.
Musiikki alkoi soida niin äkkiä, että he hätkähtivät, ja sitten jiikattiin isopurje ylös.
Siellä seisoi ritari miekka kupeella ja käsi sydämellä. Hän alotti kamalan korkean ja pitkän lirutuksen, ja sitten tuli hajalla hiuksin eräs valkopukuinen donna, joka väänteli käsiään, painui polvilleen ja nousi jälleen seisomaan.
He lauloivat toinen toisensa perästä, ja tuntui siltä, kuin eivät he koskaan saisi asiaa valmiiksi.
Timperi haukotteli yhä armottomammin, niin että ihmiset kääntyivät vihaisina häntä tuijottamaan.
Yht'äkkiä virtasi ja kuppelehti sisään donnia, jotka hyppivät ja pyörivät kuin hyrrät; niitä tulvi kuin pussista.
Timperi istui kotvan kovin mietteissään, mutta äkkiä hän pudisti päätään, nousi päättävästi ja selitti aikovansa mennä. Naineen miehen ei hänestä sopinut katsella vaimoväkeä, joka tanssi paljain säärin ja melkein jiikatuin aluspurjein. Stewardi oli luvannut luotsata hänet jonnekin, missä sai konjakkia ja katajanmarjaviinaa — ja nyt hän lähti!
Hiukan vastaanhangotellen seurasi stewardi häntä.
Rejerkin tunsi kummallista tunnetta katsellessaan outoa näkyä; mutta kun kaikki hihkuivat ja paukuttivat käsiään, ymmärsi hän, että se kai oli jotenkin niin kuin olla pitääkin, vaikka tympäisevältähän se näytti.
Jossain määrin keventyneenä, kun oli päässyt eroon seuralaisistaan, istui hän vapaammin tarkastellen näyttämöä ja ympärillään olevaa yleisöä. Kaikki oli yhtä uutta, kaikki itse asiassa sulautui yhdeksi hänen havainnossaan.
Niin, nyt hän oli syöksynyt suoraan maailmaan, yksinäisenä ja kenenkään tuntematta keskelle muurahaiskekoa. Kun hän ennen oli kuvitellut, minkä näköistä oli kaukana maailmalla, oli hän aina ajatellut Bataviaa, purjehtinut sinne kuten hänen kantaisänsä "Kenraalikuvernööri Swardecroonilla", vanhalla aluksella, joka korkeine peräkajuuttoineen ja paisuvine purjeineen riippui kotituvan seinällä. Millaisena maailma lienee kuvastunut tuon esi-isän silmiin? Hän oli ollut sitkeä ja pyrkinyt eteenpäin kuin mies! Ja samoin taisi tehdä yksi ja toinen Juhl hänen jälkeensäkin. Mutta Rejeriä köyhempi hän tuskin saattoi olla — taskusta ei olisi löytynyt kahta taaleria.
No niin, minä olen joka tapauksessa kokki ja saan koettaa pistää kauhani johonkin — ei ole niin kovin suurta väliä, vaikka joku polttaisi nokkansa.
Antaessaan puoliksi ajatuksiinsa vaipuneena katseen harhailla ylös ja alas hän oli yht'äkkiä tuntevinaan mustakiharaisen pään lähinnä alemmalta riviltä.
Perämies! — Aivan varmaan se oli perämies Lind!
Koko teatteri muuttui kohta hänen silmissään; nyt siellä oli joku hänenkin tuttavansa.
Esirippu avautui, mutta koko näytännön ajan oli hänen tuijotettava perämieheen. Silkkinenäliina pisti näkyviin hänen hienon nuttunsa rintataskusta, ja lakki oli polvella. Äkkiä hän kumartui edessään istuvan naisihmisen puoleen. Nainen oli kalpea, ja hänen mustassa tukassaan näkyi olevan neilikka. Perämies sanoi jotain, jolle nainen nauroi, alkaen sitten leyhytellä viuhkaansa. Sitten kuori perämies appelsiinin ja tarjosi sen hänelle erinomaisen kohteliaasti ja lakkaamatta jutellen. Ei kumpikaan välittänyt erikoisemmin siitä, mitä näyttämöllä tapahtui.