Perämies ja korea naishenkilö askarruttivat Rejerin tarkkaavaisuutta, kunnes kappale oli lopussa. Ihmeekseen hän havaitsi heidän lähtevän pois yksissä ja näki heidät vielä vilahdukselta ihmisjoukossa sisäänkäytävän ulkopuolella.
Jonkun ajan kuluttua hän käveli lyhdynvalossa alhaalla aallonmurtajalla odotellen toisia, ennenkuin huutelisi Alertiin.
Oli hiukan yksinäistä alhaalla satamassa. Väitettiin, ettei täällä ollut puutetta roskaväestä, jolla muun hyvän lisäksi oli pitkät katalonialaiset puukkonsa. Mutta — hän tunnusteli usein puseron alla kantamaansa tuppea — olipa hänelläkin Aa-vuonolainen tuppipuukko, joka oli aikanaan kuulunut hänen isälleen.
Tuntui keventävältä, kun perämies Lind saapui; hän oli ylevän tunnelman vallassa ja hyräeli.
"Hyvää iltaa, Rejer!"
Miten reipas ja merimiesmäinen hän olikaan! Tarvitsi vain nähdä, kuinka hän nosti käden suulleen huudellen moneen toviin, kunnes kaukainen ääni kuului hänelle vastaavan. Rejer tunsi ihan lämpenevänsä perämiestä kohtaan.
"Kuulkaahan, perämies!" tiedusteli hän äkkiä. "Mikä espanjalainen naishenkilö se oli, jonka kanssa perämies teatterissa istui?"
Perämies näytti hiukan ällistyneeltä.
"Vai niin? Olitko siellä?… Hän, no! Niin, hän oli… jonkinlainen sukulainen…"
"Täällä Barcelonassa?"
"Niin, hän on tullut tänne… sattumalta… oikeastaan hän on jonkinlainen serkku… kaukaisia sukulaisia…"
"Ymmärtääkö hän norjaa?"
"Hm… hiukan… hieman sinne päin. Mutta älähän viitsi jutella, että näit meidät yhdessä — ei kenellekään laivassa — ymmärrätkö!" Hän vihelsi hiljaa.
"Näitkö sitä hoikkavartista, jolla oli silmät ja joka tanssi cachuchaa? Sellaista et ole nähnyt Norjassa! Kastanjettejansa, niitä ne lyövät ja näpähyttelevät niin tulisen hehkuvasti, että räiske käy heidän ympärillään ja katsojan sielu menee ihan pyörälle. Ne ovat puuta, näetkös, sileätä kivikovaa puuta. Mutta tuollainen mustasilmä saa niihin elämää, niin että ne helisevät… helisevät… helisevät, poikani!" Hän vihelsi sävelen. "Hm! Sinulta on vielä paljon näkemättä, Rejer! Ja se on hyvä, ettet sinä tiedä mitään. Minä tahtoisin mielelläni suojella sinua, mutta hiukan ymmärrystä minun on sinuun istutettava, muuten et osaa olla varuillasi."
Hän käveli hiljaa hyräillen edestakaisin laiturilla. "Mutta kuulehan nyt, poikaseni! Minä kyllä tiedän, että sinulla on koko joukko älyä yliskammariisi säilytettynä. Et kai anna kenenkään edes aavistaa, että tunsit minut ennen laivaan tuloasi. Siitä saisit ilman muuta kaikkien vanhempien miesten vihan osaksesi. Ota mieluummin vastaan kaikki ropsahdukset, ne kyllä lopulta taukoavat, ja minä teen parhaani, milloin voin. Nyt minä luulen saavani aikaan sen, että stewardi ottaa suorittaakseen puolet sinun keittiötyöstäsi."
"Hei, pojat siellä! Hiukan parempi vauhti!" huuteli hän kirvesmiehelle ja stewardille, jotka äänekkäästi jutellen astelivat kaupungilta päin ruuhen laskiessa laituriin.
Lyhtyjen häilähtelevässä valossa heittivät alukset synkkiä varjoja satamaan, ja Mont Juichin linnotus näytti synkältä öiseltä jättiläishahmolta heidän soutaessaan laivalle.
Suuret, loistavat tähdet vilkkuivat lukemattomien raakapuiden ja mastojen lomitse, ja Rejer istui muistellen cachuchan tanssijatarta, jota hän ei ollut lainkaan tajunnut. Nyt hän näki hänet jälleen ajatuksissaan, näki jokaisen liikkeen ja kuuli kastanjetit. Miten hauskaa hän olikaan pitänyt maissa!
"Hyvin soudettu!" kajahdutti perämies heidän laskiessaan laivankupeeseen.
* * * * *
He olivat laiturissa ottamassa lastia, ympärillään aamuisin kauppavenheitten vilisevät joukot.
Siinä oli elämää, huutoa ja meteliä, niin ettei kuullut omaa ääntänsä, ja tarvitsi vain pistää päänsä laivanlaidan yli päästäkseen rahoistansa. Kukin venhe laski aina suunnilleen samaan kohtaan. Rejer alkoi jo ne tuntea.
Kun hän seisoi aamusumussa laivanlaitaan nojaten ja havaitsi jälleen vanhan tarhapöllön, joka istui kaulaa myöten vihannestensa keskessä kirkumassa, näkyi venheen peräpuolella, aurinkoteltan alla tänään toisenlainen ryhmä.
Nuori tyttö, jolla oli jaloissaan valkoiset sukat ja keveät kengät, istui käärityin hihoin ja lumivalkea pyyhinliina polvillaan pesemässä ja kampaamassa pikku veikkoaan, — heidän kaiketi piti maihin. Se oli alinomaista painiskelua pojan tehdessä vastarintaa; tyttö ilmeisesti ihaili pientä mustakutrista, itsepintaista veliprinssiänsä. Yht'äkkiä poika kiskaisi itsensä irralleen.
Tyttö juoksi jälkeen ja tavotti hänet lähellä tervasankoa, johon poika oli itsensä tahrimaisillaan. Vanha tarhapöllö torui kaalinsa keskeltä.
Ikäänkuin kutsuakseen jonkun todistajakseen ja saadakseen oikeutta tyttö katseli ympärilleen. Hänen ja Rejerin katseet yhtyivät. Tyttö punastui lievästi, nauroi ja vastasi eukolle samalla vetäen pojan mukanaan takaisin.
Mutta — millainen hymy! Millaiset silmät! Rejer katseli häntä, hiipi varkain häntä katselemaan, oli kääntävinään selkänsä istuessaan hajasäärin lautakäytävällä ja kiertäen köydenpäätä rautapultin ympärille. Hän laskeutui pitkin rappusia laidan ulkopuolelle ja jälleen takaisin, ikäänkuin hänellä olisi ollut laivatöitä tai jotain silmälläpidettävää, kaikki vain sen vuoksi, ettei kadottaisi hänestä vilahdustakaan aina siihen asti, kun tyttö veljineen vihdoinkin seisoi laiturilla. He aikoivat varmaankin kirkkoon tai vieraisiin, niin hienoja he olivat; hänen liinavaatteensa olivat lumivalkoiset, jalat niin hienot.
Rejer oli aina luullut, ettei missään ole niin hempeitä pyhäpukuja kuin kotona Aa-vuonolla; mutta mitä olivat sikäläiset huivit ja paksut päähineet verrattuina tuollaiseen hattuun, joka sopi niin terhakasti päähän? Entä sitten se paksu sarkatamppi, jota kotoiset tyttäret kantoivat vyötäisillään, kun näki espanjattaren hameen valautuvan pitkin hänen lanteitaan? Ja kun hän nyökkäsi jäähyväisiä eukolle, ei Rejer ollut aivan varma siitä, eivätkö nuo tummat, Espanjan pähkinän kokoiset silmät hetkiseksi siirtäneet katsettaan häneen veitikkamaisesti hymyten, ikäänkuin hän sittenkin olisi Rejerin havainnut.
Rejer kulki kuin humalassa koko päivän ja oli varuillaan, mutta kumpikaan menijöistä ei tullut takaisin, ja felukki purjehti tiehensä ilman heitä.
Seuraavana aamuna se taas saapui, ja hän osti mustanpuhuvalta eukolta toisen pähkinäannoksen toisensa jälkeen, ennenkuin laiva irrotettiin laiturista.
He olivat juuri nostaneet ankkurin ulkona satamassa iltapäivällä, ja Rejer oli tehnyt työtä hikeen asti vetämällä ketjua kelalta — he olivat lähdössä Civita Vecchiaan lastina vuotia ja silkkitavaroita — kun felukki vielä kerran sukelsi näkyviin heidän viereltään. Sisarukset seisoivat yhdessä korien ääressä eukon kanssa; luultavasti he olivat tilinteolla.
Tuuli kuljetti felukkia poispäin Alertin yhä levätessä paikallaan ankkuri keulalaidan ulkopuolella, ja Rejer riensi kokkaan unohtaen kaikki, kunhan pääsi näkemään. Vihdoin hän oli keulakannella. Eukko oli luultavasti kertonut hänen monista pähkinänostoistaan, sillä nuori tyttö nauroi ääneen ja iloisesti Rejerille ensin nyökäyttäen päätään, ja sitten hän kääntyi ympäri heiluttaen ketjua, joka hänellä oli kädessään, kuten sopi tehdä jollekin, jota ei odota enää milloinkaan näkevänsä tässä elämässä.
Mutta… millaiset välkkyvänvalkeat hampaat ja millaiset tähtisilmät!
Ja Juanitan nimellä eukko oli häntä maininnut.
Piti ottaa sisään köysi, joka oli ollut ulkona, jotta päästäisiin kunnialla eroon naapurista, suuresta Länsi-Intian kulkijasta, joka oli tuonut sokeria Venezuelasta, ja Rejer ryntäsi sokeasti käsiksi.
"Kas vain! Senkin husaari! Aiotko mennä täyskokeneiden miesten edelle?
Ehkä puosmanninkin edelle?" kuului tuima ja ivallinen huomautus.
"Laputa tiehesi! Takakannelle, kuuletko!"
Rejer loi "täyskokeneeseen" silmäyksen, joka… no niin, ja laittautui peräpuolelle köyden päähän, missä hän seisoi kiskomassa viimeisenä miehenä. Mutta hänen sydämensä sisin kiehuva arvotus oli, että tulipa kysymykseen puosmanni, timperi, kokenut laivamies tai puolimatruusi tai vihdoin stewardi tai laivakoira, niin — kunpahan vain olisivat aavistaneet, kuinka kaukana Rejer Jansen Juhlin arvon alapuolella koko heidän virkajärjestelmänsä oli! Solvauksia heiltä! Se kuului auttamattomasti siihen mustaamiseen, jonka hän oli päättänyt kestää.
"Valmiit kääntämään!" kuului hetkisen kuluttua, kun he olivat päässeet ulos sataman suulta.
Stewardi kiiti, somasti sipsuttaen, neilikka vieläkin napinlävessä, suuren jaluksen ääreen, ja Rejer edemmäksi, alakeulapurjeen alukseen, viskaten rautanapon kädestään keittiöön.
"Käännös!" kajahti komennus jälleen.
Rejer antoi jaluksen luistaa, lähti sitten ylähangan puolelle ja kiskoi sisään höltyneen jaluksen, sitä mukaa kuin eturaakapuut kääntyivät. Keulapurjeen täyttyessä hän ponnisti vastaan ja piteli kuin leijona, kunnes sai apulaisia vetämään.
Hän oli riittävästi harjaantunut kokin velvollisuuteen pitää huolta alakeulapurjeen jaluksesta, ja hän irtautui kokin hahmosta puuttuakseen matruusintyöhön aina sellaisella kiivaudella, ettei se voinut olla herättämättä toisissa hilpeyttä.
"Kas kokkia, miten hän ponnistaa pidellessään vastaan! On siinä vääräsäärtä!… Sitoo köydenpään kuin suitset! Hei, hei! Talliin takaisin!" Ja hänen jälkeensä kuului kielen maiskutusta kuten hevoselle. Illalla hän sentään meni vahtiin ajatellen kaikkea muuta kuin päivän katkeruuksia. Aurinko laski Espanjan vuorten taa, meri kohoili sulan raudan tai tumman viinin värisenä, ja siellä täällä nousi boniitti vedenpintaan.
Juanitan nimellä oli eukko häntä maininnut. — Juanita! Ihastuttavan kaunis hän oli ollut eilen luodessaan silmäyksensä Rejeriin. Ja nyt tänään, kun hän heilutti ketjua kädessään, nousi puolittain seisomaan, kohotti käsivartensa ja hymyili! Kaikkien maailman naisten pitäisi olla mustasilmäisiä, siitä tulisi toista kuin koko tuo Pohjolan sinisilmäinen maitohera!
Niin, Juanita hymyili, mutta hän ei hymyillyt. Ah, jospa hän ei olisi koskaan häntä nähnyt! Mitä hän naisväestä välitti! Mutta hän, Juanita… Juanita oli hänen nimensä! Hänet täytyi, täytyi nähdä jälleen! Rejer ajatteli järjestää asiat niin, että tulisi jälleen matka Espanjaan…
Hän käveli edestakaisin tuntien sekavaa tunnetta sen vuoksi, että tytön kuva alinomaa oli hänen mielessään ja että hän oli niin perin onneton. Toisinaan hän pysähtyi laidan ääreen tuijottelemaan.
Göteporilainen istui etukannen pollarilla ja lauleli:
"Ma ruusua lemmin, oli toukokuu…"
Rejer seisoi kuunnellen ja ajatteli omaa ruusuansa.
VI.
Liivaripuomilla mietiskelemässä.
Lähtiessään merille oli Rejer Jansen Juhl tuntenut itsessään piilevän kokonaisen ruutikellarin tahtoa, jonka piti purkautua teoiksi ja taisteluksi maailmaa vastaan, kunhan hän vain saisi siihen tilaisuutta ja mahdollisuutta. Sen vuoksi hän oli sietänyt meritaudin, paistunut hiessä ja auringonpaisteessa, sallinut itseään "kuranssattavan" ja pysytellyt Alertissa sitkeästi kuin pajuinen vitsa koko ajan niinä kahtena vuotena, jotka oli purjehdittu Välimerellä ja Mustallamerellä.
Mutta mitä hän oli siitä hyötynyt? Ei, satamapaikkoja ei olisi saanut olla lainkaan olemassa tai sitten ainoastaan sellaisia kuin Taganrogissa, jossa he laskivat laituriin kolmekymmentä virstaa kaupungista ja ottivat rukiita lastikseen edes käväisemättäkään siellä!… Mutta kaikki nuo Välimeren rannalla sijaitsevat satamat valkoisiksi kalkittuine taloineen ja kivilaitureineen, jotka olivat hiuskarvalleen toistensa kaltaisia, olipa niiden nimenä sitten Triest, Cattaro, Palermo tai Malaga, ne saattoivat mahdollisesti olla erittäin edullisia sekä kapteeneille että laivanvarustajille, mutta sellaiselle kuin hän, joka tahtoi hiukan tutustua maailmaan, oli jokainen tuollainen satamapaikka ikäänkuin seula, johon palkka hupeni.
Jos joku sanoi, että Rejer unohti, kuka hän oli ja antautui juopotteluun ja muuhun humuun, niin hän valehteli. Mutta sattui aina tapauksia melkein jokaisessa satamassa, paitsi kaukana Taganrogissa, jossa he, kuten sanottu, olivat laskeneet laituriin kaupungin ulkopuolelle ja… Niin, miten sitkeän limainen ja pahanhajuinen ja matalapohjainen Asovanmeri olikin merenkulkijalle, sen rannalla sijaitsi sittenkin ainoa satama, josta hän muisti päässeensä oikein kunnolla eroamaan. Sillä kertaa hän kokosi seitsemän kuukauden palkan, ajatteli jo korkoja ja rahain sijoittamista säästöpankkiin kotona.
Ei kannata myöskään salata, ettei hänen mieltään enää yksinomaan askarruttanut espanjatar, jonka hän oli nähnyt barcelonalaisessa felukissa. Päinvastoin on avoimesti tunnustettava, että Rejerissä, huolimatta kaikesta luonteenlujuudesta, sittenkin oli eräitä, luultavasti hänen suvussaan perinnäisiä ja viljeltyjä tunteenomaisia puolia, jotka vaikuttivat, että häntä jokseenkin varmasti jokaisessa satamassa väijyi rakastuminen aivan kuin tuhkarokko, vieläpä sellainen, ettei lääkäri olisi voinut sitä nimittää lievänluontoiseksi. Ne syntyivät kuten Barcelonassakin mitä odottamattomimmista ja satunnaisimmista aiheista, joko heti heidän saavuttuaan tai vähää ennen heidän lähtöään, ikkunaparvekkeelle suuntautuneista katseista tai hänen tehdessään kauppaa jossakin jäätelökojussa, yhtä tuimasti ja yhtä helposti. Odessassa hän näki juuri viimeisenä iltana pitkän, kuudankalpean Mariankan kiitävän hevosen selässä sirkuksessa; ja taas viimeksi Malagassa, missä heidän liivaripuominsa niin sanoakseni kopisteli erään viinituvan ovea, oli myös eräs pienoinen kiharapää, joka heti ensi päivästä sai hänet kuumeeseen ja pakotti hänet puolen päivää kävelemään ja — hän ymmärsi itse, miten kirotun tyhmää se oli — suunnittelemaan kosintaa ja mahdollista espanjalaiseksi rupeamista. Eipä mitään, sillä kertaa puuttui perämies ajoissa asiaan! Mutta joka kerta vaivasi häntä suunnaton painostus ja mielenmasennus ainakin kuukauden; tuntui, kuin ei enää kannattaisi elää, ei olisi enää mitään, jonka vuoksi maksoi vaivaa tehdä työtä, harmaan harmaata… mustan mustaa; hän jaksoi tuskin avata suutaan vastatakseen ihmisille. Kunhan ei naisväellä edes olisi ollut silmiä… ei ainakaan niin mustia kuin täällä Välimeren rannoilla! Kaukana Taganrogissa, siellä… niin, siellä hän oli pyydystänyt sammen; helpotti aina, kun ajatukset siirtyivät sinnepäin…
Mustat silmät — siniset eivät ensinkään — olivat aina omituisella voimalla panneet hänen päänsä pyörälle; sen hän kyllä tajusi seisoessaan liivaripuomin perttinuoralla.
Ainoa asia, jota hän oikeastaan saattoi muistella jokseenkin tyytyväisin mielin, oli se sitkeys eli se perinnäinen Juhlien itsepintaisuus, jonka varassa hän oli päättänyt opetella kaikenlaiset laivatyöt. Häntä voitiin joka tapauksessa pitää kunnon matruusina ja kokeneen meripojan veroisena.
Hän ei enää ollutkaan se mies, joka Bergenissä oli tullut laivaan punakukkaisine, valtavine, raudoitettuine talonpoikaisarkkuineen. Se puolimatruusi, joka istui hajareisin puomilla mietiskelemässä, oli kyllä pitkä ja laihanlainen, mutta ulkonäössä oli jotain tavattoman urheata, joku ehkä sanoisi, suureen nenään vedoten, hellittämätöntä.
Tänään, liivaripuomilla istuessaan, hän hautoi ajatuksissaan viimeistä kotoa tullutta kirjettä… Monesta tuntui, kirjoitti äiti, että seutu oli nyt autio, kun Hammernäsissä ei enää asunut yhtään Juhlia.
VII.
Sinihai.
Alert oli purjehtinut lähes kaksi vuotta Välimerellä, kun kapteeni käytti hyväkseen edullista Vera Cruziin rahtausta ja alkoi liikkua Amerikan linjoilla. Hondurasissa ja Rio del Nortessa he viettivät kokonaisia viikkoja lastaten laivaan mahonkia ja sinipuuta sambojen, mestitsien ja intiaanien keralla paahtavassa kuumuudessa ja moskiittojen kiusaamina.
Rejer oli täysin kyllästynyt katselemaan sekä värillisiä että meksikolaisia härkä- ja hevosmiehiä raakoine, älyttömine, melkein kiehuvan kuumine kasvoineen, eikä jaksanut enää syödä pippuria ja papuja. Hän tunsi suurta tyydytystä, kun Alert vihdoinkin suuntautui pohjoiseen päin yli vaalean, savisen Bahamamatalikon, määräpaikkana Montreal.
Sinne tullessaan hänellä oli tilissä saatavana viiden kuukauden palkka. Alertin kontrahtiaika oli loppunut, ja hän oli vaatinut kahdeksan päivää miettiäkseen, tekisikö uuden sopimuksen. Siihen saakka arkku saisi jäädä laivaan.
Maissa hän aikoi vapaana miehenä vakaasti harkita, oliko hänen valittava amerikkalainen vai norjalainen alus. Hän oli lähtenyt merille luodakseen itselleen tulevaisuuden eikä vain köydenpäitä kiskoakseen.
Päästyään taasen maaperälle tunsi hän melkein hillitöntä vapauden tunnetta, tunsi olevansa oma herransa ja riippumaton mies. Aivan kuin olisi päässyt häkistä, jonne hänet oli suljettu istumaan kahdeksi vuodeksi.
Hän katseli ympärillään olevia nimikilpiä ja ilmotuksia. Hän voi mennä sisään jokaisesta ovesta, joka eteen sattui, voi vapaasti istuutua mihin ravintolaan tai tarjoilupaikkaan hyvänsä. Ei tarvinnut nostaa hattua kenellekään, ei ollut ajan puute esteenä! Hän sai matkustaa sisämaahan, jos tahtoi, asettua asumaan, minne hyväksi näki.
Siinä hän käveli liukkaana kuin viheriällä suovalla voideltu köysi ja kyllin viekkaana tullakseen toimeen kenen kanssa hyvänsä. Järkkymättömän kylmäverisenä hän oli väistänyt toisen häntä ahdistelevan "runnarin" toisensa jälkeen ja samoin kaikenlaiset ravintolain värvääjät. Puosmanni oli hänelle kertonut riittävästi maissa harjotetuista petoksista ja veijauksista.
Mr Pumpin "Boardinghouse" oli kuitenkin katua kulkevalle erittäin viekotteleva, siinä kun oli aluksen tapaan mastot ja muut; oven vieressä laveteilla oli kaksi messinkitykkiä, siniseen nimikilpeen ja valkoiseen seinään oli maalattu kaikenlaisten kansakuntain liput.
Hänellä oli epäilyksensä — jospa hän olisikin niitä seurannut — mutta epävarmoissa tapauksissa ratkaisee sattuma, ja kun hän keksi pienen Norjan lipun, niin tunteet saivat hänet valtoihinsa.
Tarjoilupöydän takana asui vaaleanverinen, hiljainen olento — Lizzy oli hänen nimensä — ihmeen kalpea, vaaleatukkainen, silmät hiukan väsähtäneet, maidonsiniset, ilman kulmakarvoja, mikä seikka loi ankaran säännöllisiin kasvoihin omituisen haalean leiman — mutta kädet ja hampaat hänellä oli kauniit, ja hymy, kun hän halusi…
Hän istui pöydän takana pitämässä kirjaa ja kirjottamassa laskuja niin totisena ja pätevänä kuin mikäkin puukhollari. Hän ei katsonut tulijaan, ennenkuin tämä tuli luo jotakin pyytämään, ja silloinkin vain vilahdukselta.
Seuraavana iltapäivänä, antaessaan rahasta takaisin, hän sentään kumartui yli tarjoilupöydän ja kuiskasi Rejerille:
"Minä näen, että Te olette parempaa väkeä. Hankkikaa itsellenne silkkihattu ja pysytelkää mieluummin sisähuoneissa; siellä käy enimmäkseen laivapäällystöä." Hän kääntyi äkkiä pois ikäänkuin tuntien, että hänen toimensa voitaisiin havaita.
Hetkisen kuluttua hän itse toi Rejerin pöytään tarjottimen, jossa oli kakkuja ja pullo portteria. "Älkää hankkiko täältä vaatteita, Teitä vain puijataan, ainoastaan Simpson & Co:lta seuraavalta kadulta voitte ostaa, mutta älkää maksako, käskekää lähettää lasku minulle…"
Hän katosi taas, mutta Rejer ei unohtanut ravintolasta lähtiessään häntä tervehtiä, mikä merkitsi samaa kuin lämpimästi lausuttu: "Kiitos, neiti!"
Simpson & Co:lta hän hankki, mitä tarvitsi.
Kysyessään seuraavana päivänä miss Lizzyltä laskua, hän sai vastaukseksi, että se oli ollut hyvin kohtuullinen, niin että hän oli sen maksanut ja merkinnyt hänen tiliinsä, mutta että neidillä oli niin kiire, ettei ehtinyt sitä heti kirjottamaan, "ellei hän nimenomaan sitä vaatinut", lisäsi hän hymyillen.
Ei, sitä Rejer ei vaatinut! Hän piti neitiä harvinaisen hienona ja miellyttävänä. Sitten hän meni neidin luo, kiitti häntä ja valitti, ettei voinut tehdä mitään vastapalvelusta.
"Älkää niin sanoko", virkkoi neiti hymyten hiljaista hymyänsä, "sisareni ja minä menisimme kovin mielellämme teatteriin katsomaan 'Merirosvo Jenkinsiä' ja 'Louisianan mustaa kättä', mutta meillä ei ole ketään seuralaista. Mutta jos saisimme jonkun… Teidänlaisenne, niin asia olisi aivan toinen!"
Rejer oli kuin pilvistä pudonnut tavatessaan sellaisen todella hienon neidin tavallisessa meripoikain boardinghousessa. Mutta elämä on monenkirjava, sen saa ulkomailla kokea — suunnattoman kirjava.
Siitä sukeutui hupaisa ilta, ensin siellä ja sitten ravintolassa, jossa he söivät illallista. Itsestään selvää oli, ettei Rejer saattanut suvaita häneltä riistettävän maksamisen jakamatonta kunniaa, mutta asia oli sentään vaikeasti toteutettavissa, sillä sisarukset pitivät mahdottomana ottaa vastaan sellaista henkilöltä, joka "oikeastaan oli heille ihan ventovieras".
Miss Lizzy ehdotti, että hän joka tapauksessa saisi maksaa laskun toistaiseksi; hän tahtoi estää Rejeriä joutumasta puijatuksi. Vieraat olivat aina siinä vaarassa, ja "hän nyt oli kerran ammatiltaan tilienhoitaja", lisäsi hän leikillä ja katsoi Rejeriä lempeästi silmiin samalla maksaen ja merkiten summan pieneen sievään muistikirjaan.
Epäilemättä kutitteli itserakkautta, kun sai kaiken alennuksensa jälkeen istua niin hienojen naishenkilöiden vierellä heidän vertaisenaan.
Muutamia iltoja myöhemmin, kun he käyskelivät musiikin soidessa ja värillisten lyhtyjen valossa "Great Hudsonin" huvittelupaikassa, huomasi Rejer äkkiarvaamatta göteporilaisen, joka myöskin oli lähtenyt Alertista ja oli ilman pestiä. Hullunkurisin ilmein hän teki Rejerille innokkaita merkkejä.
"Tuhannen peijakas", kuiskasi hän ohimennessään nopeasti ruotsiksi,
"Lizzy Pump!… Katkaise! Katkaise väliköysi, poikani!"
Rejer loi häneen leimuavan katseen ja kulki edelleen naisineen. Mutta kun he lähtivät huvipaikasta, seisoi göteporilainen taas sisäänkäytävän edustalla.
"Katkaise ankkuritouvi ja anna ajelehtia! Sinihain kidasta ei kukaan pääse elävänä! Tiedä huutia, senkin…"
Enempää ei Rejer ohikulkiessaan kuullut. Mutta asian päälle nukuttuaan hän sentään seuraavana aamupäivänä pyysi laskuansa.
"Kohta, mr Juhl!" vastasi miss Lizzy ystävällisesti katsoen häntä laimein silmin, "minun piti kirjottaa se Teille eilen." Hän kääntyi pulpettiin päin, alkoi selailla kirjaa ja tehdä merkintöjä.
Tarjoilupöydän ääressä oli yhä kiireempää, boardingmaster tahtoi koko joukon tietoja ja laskuja, ja sisään tuli koko joukko resuista väkeä.
Hänen täytyi tunnustaa, että miss Lizzyn valmius oli perinpohjin haihduttanut kaikki hänen epäilynsä.
"Kuulkaahan nyt, mr Juhl", hymyili neiti luoden alistuneen katseen työhönsä, "jos voitte odottaa hiukan myöhempään, niin teette minulle palveluksen. Tänne on tullut Corkista niin paljon paddyja, joille on tarjoiltava."
Tosiaankin siellä vilisi irlantilaisia.
"Jos saan suorittaa ennen kahta, niin olen tyytyväinen, miss."
Kiitokseksi Rejer vielä sai hiljaisen, lempeän, tuttavallisen hymyn. "Ja sitten Teidän on varottava tavaroitanne, ne eivät ole tänään varmassa turvassa täällä", kuiskasi hän äkkiä; oli mahdotonta nähdä hänen huuliensa liikkuvan, ja heti sen jälkeen hän seisoi tyynenä pulpettinsa ääressä kirjottamassa.
Rejer tunsi omantunnontuskaa: kovin epämieluista hänestä oli palkita neidin ystävällinen luottamus halpamaisella epäluulolla.
Päivällisaikaan levitti yleistä mieltenliikettä tieto, että "Pearl of Ocean" oli satamassa lähdössä Bahiaan aivan kohta ja tarjosi suunnattomia palkkoja. Boardingmaster, mr Pump, jättiläismäinen, hyvänluontoinen, vaaleatukkainen merimieshahmo, tuli luokse, löi Rejeriä olkapäälle ja selitti, ettei sellaista tilaisuutta tarjoutuisi enää koko vuonna. Laivassa oli hienoa kuin tanssisalissa. Jos Rejer halusi, niin hän tekisi heti kaupat hänen puolestaan. Kapteeni oli jo käynyt häneltä tiedustelemassa luotettavaa väkeä.
Rejer kielsi kiittäen; jos hän sitoutuisi, niin kykenisi hän sen itsekin tekemään.
"Niin, miten haluatte", — tuo kuulosti hiukan loukkaantuneelta.
Boardingmaster oli syystä tai toisesta jälleen elvyttänyt hänen epäluulojansa, ja täsmälleen kahden aikaan Rejer seisoi pöydän ääressä; hänellä oli nyytti valmiina kädessään.
"Sitten olisi laskuni vuoro, neiti!"
"Voi, sen minä olen kokonaan unohtanut… huomenna…"
"Ei, nyt kohta, jos saan pyytää, — jos se kerran on maksettava!"
Neiti tuijotti häneen laimeasti ja soitti kelloa. "Sanokaa mr Pumpille, että mr Juhl tahtoo maksaa laskunsa." Hän kirjotti edelleen.
Tullessaan sisään boardingmaster sai neidin pulpetista merkintöjä ja laskuja, jotka hän kirjotti ja laski yhteen mitä suurimmalla huolella; hän ei hätäillyt ja tutki jokaisen yksityisen erän moneen toviin. Vihdoin hän kohotti jykevän ruhonsa pöydästä:
"Olkaa hyvä, mr Juhl! Seitsemänkymmentäkolme dollaria ja kuusikymmentäviisi senttiä."
"Mitä?… Mitä se merkitsee?… Viideltä päivältä?"
"Te olette hankkinut vaatteita, mr Juhl! Hattu neljä dollaria, liivit viisi, kaulahuivi ja kaulukset neljä, kengät kuusi ja lisäksi pieniä kunniavelkoja huvittelusta Montrealissa — naisten maksamia. Olkaa hyvä ja lukekaa! Erä erältä! Uskallan varmasti vakuuttaa, että itsekin myönnätte…"
Rejer seisoi lasku kädessään… Seitsemänkymmentäkolme dollaria! Viisitoista dollaria enemmän kuin hänellä oli — kuukauden palkka mennyt menojaan joka päivä — ja sittenkin vielä parin kolmen kappaleen vajaus! Sen… sen… sen täytyy olla petosta, häpeämätöntä petosta! Hän silmäsi katkeroituneena miss Lizzyä, mutta neiti seisoi niin tyynenä ja satuttamattomana, ettei hän voinut olla epäröimättä. Eihän hän tuntenut täkäläisiä hintoja.
Hän oli ikävässä asemassa, kun ei tietänyt, pitikö olla kohtelias vai raivoisa. Ellei muuta, niin täytyi hänen ainakin se saada aikaan, että laskua vähennettiin viidellätoista dollarilla.
"Olipa se aivan mahdoton lasku, mr Pump, mutta olkoon menneeksi! Vähentäkää siitä viisitoista dollaria, niin jää tasan viisikymmentäkahdeksan, koko minun omaisuuteni!"
"Mahdotonta, mr Juhl! Ei siinä ole senttiäkään liikaa."
"Mr Juhl on ollut kovin kohtelias ja maksanut minun ja sisareni puolesta, — tahtoisin mielelläni maksaa oman osuuteni", virkkoi miss Lizzy lauhkeasti.
Tämä huomautus sai Rejerin kunniantunnon ankarasti loimahtamaan.
"Kiitos, neiti! Mutta kun olen veteen molskahtanut, saan pitää itse huolta kuivalle pääsemisestä. Mr Pump." — hän kääntyi äkkiä tämän puoleen — "minulla on vain viisikymmentäkahdeksan dollaria taskussa; jos tahdotte auttaa minua uusien vaatteitteni myynnissä, niin…"
Mr Pump vain käänsi valtavaa ruhoansa ja osotti nyökäten paria henkilöä, joilla oli kultanauhat lakissa ja jotka nauttivat virvokkeita sisähuoneessa aivan oven suussa.
"Mr Fearwather, 'The Pearlin' ensimmäinen perämies, istuu juuri tuossa tekemässä sopimuksia; hän tarjoo mitä hyvänsä Teidänlaisellenne miehelle, mr Juhl, ennen kuulumattoman palkan!"
Mr Fearwather tuli sisään rotevan kolmannen perämiehen seurassa.
Rejeriä ahdisti kunniavelka ja muukin. Tässä ei ollut enää kysymys siitä, tahtoiko hän vai ei. Elämä "The Pearlissa" oli kuin hienossa ravintolassa oleskelua, he sanoivat, ja dollareita satoi korvia myöten.
"Pretty fellow, the Norseman! — Me menemme laivaan nyt saman tien, my boy!"
Ulkona kadulla he tapasivat göteporilaisen.
"Viisikymmentä dollaria kuussa 'The Pearlissa'!" huuti Rejer. "Ensin
Bahiaan, en tee sopimusta sen pitemmälle."
"Tuhat tynnöriä! Minä lähden mukaan!"
Asia sovittiin venheelle asteltaessa.
Se oli täynnä pelkkää äskenhankittua väkeä, ihmeellisiä olentoja kaikilta ilmansuunnilta. Venheen pohjalta paistoivat muutamain täysin päihtyneiden, mustain meriveikkojen punaiset paidanselät.
"Venhe irti!" kaikui komennus.
Miehet olivat iloisia ja laulelivat toinen toistaan kovemmin, kunnes tultiin laivalle. Matkaan kului aikaa, sillä "The Pearl" oli siirtynyt koko joukon ulommaksi virralle.
Laivankannelle päästyään he kuitenkin saivat ihan odottamattoman vastaanoton, kun heidät heti, ilman minkäänlaisia selityksiä, komennettiin työhön, kaikkialla oli raskaita säkkejä ja hinkaloita, ja suuri osa lastia oli vielä sijottamatta; näytti siltä, kuin olisi työ äkkiä keskeytetty.
Tämä oli suorastaan kunniaton petos, kerrassaan vastoin Amerikan tapaa, jonka mukaan kaikki tulee olla lähtövalmiina, kun värvätyt saapuvat laivaan, ettei heidän tarvitse suorittaa mitään jätkäin työtä. Mutta laivalla ei näyttänyt ollenkaan lähtövalmiilta, eikä sitä paitsi ollut paljoa enempää kuin puoli miehistöä.
Pettymys ja katkeruus oli sanoin kuvaamaton. Kaikki olivat tulleet mitä ihanimpain lupausten houkuttelemina, ja tällöin, vain hetkistä myöhemmin, heitä vastassa seisoi rivi raakoja päällysmiehiä, joita oli lähes yhtä monta kuin heitäkin ja jotka revolvereilla ja jäykillä kepeillä pakottivat heitä ankaraan työhön.
Silmänräpäyksen ajan vallitsi ihmetyksen hiljaisuus. Seuraavassa hetkessä kaikki syöksyivät yhtenä miehenä matruusiruhviin ja asettuivat sinne kuten linnotukseen.
Syntyneen kahakan aikana onnistui päällystön murtautua sisään ja kiskoa pari likinnä olevaa ulos kannelle. Pari muuta, joita ajettiin takaa, pakeni kohti välikatosta. Vastustus kävi kuitenkin niin voimakkaaksi, että hyökkäykset ruhvia vastaan toistaiseksi taukosivat, mutta ainoastaan antaakseen tilaa molempain kiinnisaatujen raukkain pieksämiselle, joka oli niin julmaa ja surkeata, että kivetkin olisivat voineet heltyä.
Tästä olikin seurauksena se, mitä tarkotettiin: matruusit tulivat ulos toinen toisensa perästä, päät kumarassa, ja alistuivat työhön muitta mutkitta.
Yöksi heidät jälleen suljettiin ruhviin, jotta eivät pääsisi pakoon ennen laivan lähtöä.
Auringonpaahteen kuumentamassa, tukahduttavassa huoneessa oli pilkkosenpimeä.
Kaikki — kahta juopunutta lukuunottamatta — olivat yhtä mieltä siitä, että laivasta oli päästävä pois, maksoi mitä maksoi.
Harkittiin kaikessa hiljaisuudessa; tutkittiin ja koeteltiin lankkuja ja luukkuja ja kaikkia pakenemismahdollisuuksia; oli toimittava viivyttelemättä.
Seinään puhkaistiin reikä, ja puoli kahden aikaan yöllä he ryömivät yksi kerrallaan kirvesmiehen varushuoneeseen ja sieltä ulos sysipimeälle kannelle.
Eräs miehistä meni takakannelle, missä he olivat nähneet ison, vihaisen koiran. Sen pää halkaistiin, ennenkuin se ehti äännähtääkään.
Kolme asetettiin vahtimaan nukkuvaa puosmannia, joka tänä epätoivon hetkenä olisi joutunut onnettoman kohtalon omaksi, jos olisi herännyt.
Kauhistuksekseen he kohta huomasivat, että kaikki venheet oli nostettu ylös ja lukittu kiinni. Päällystö oli tehnyt heidän pakenemisensa mahdottomaksi. Yhtäkkiä joku muisti nähneensä ruuhen köydellä kiinnitettynä laivan perään. Mutta miten päästä takakannelle? Mahdotonta…
Silloin keksi göteporilainen keinon: kiipesi laivanlaidan yli, liukui alas pitkin ankkuriköyttä ja antoi vuolaan virran kuljettaa itseänsä pitkin laivankylkeä, kunnes hän pääsi ruuheen käsiksi. Se onnistui, vaikka vaivoin.
Mutta silloin kävi taas ilmi, että kiinnitysköysi oli rautaa. Kaikki tiet tukossa!
Sanomatonta varovaisuutta noudattaen he vihdoinkin saivat ruuhen äänettömästi kuljetetuksi keulapuolelle.
Kun he, mies toisensa jälkeen, astuivat venheeseen, murtui yksi tuhdoista rämähtäen, niin että puosmanni heräsi.
Ne, jotka vielä olivat kannella, heittäytyivät silloin villisti alas venheeseen. Pari heistä putosi veteen ja pelastautui tarttumalla venheen laitaan. Muut seisoivat ahtaassa rykelmässä kuin sillit tynnörissä.
Tuskin he olivat päässeet lähtemään, kun päällystö kuului syöksyvän ulos vetäen revolverejaan vireeseen.
Välähdys seurasi toista, ja kuulat suhahtelivat, mutta kun oli pimeä, virta kuljetti vinhasti ja laivavenheet olivat erittäin hyvin kiinni, niin he pääsivät maihin.
Kellon lähestyessä neljää aamulla sijottuivat Rejer ja göteporilainen jälleen vanhoihin, tuttuihin Alertin kojuihin, mutta kumpikaan ei nukkunut sinä yönä.
Rejeristä tuntui, kuin hän olisi kokenut paljon ja sitä paitsi kerrassaan vapautunut Amerikan houreistaan. Kun hän päivän vaihtelevain kuvien synnyttämäin vaikutelmain alaisena makasi kojunseinään päin kääntyneenä, kohosi hänen näkyviinsä ikäänkuin ilmeettömänä savuna kalvaat, värittömät, säännölliset kasvot, vaaleat hiukset ja laimeat, pyöreät, maidonsiniset silmät, kiiltävänvalkoiset pienet hampaat ja leuka, joka aivan kuin pakeni suun alle…
"Tietysti se oli sinihai!" puhkesi hän puhumaan.
"Sekö Lizzy Pump?" tiedusti göteporilainen kojustaan. "Niin, sen verran minä ainakin olen kuullut Montrealissa, että Pumpista ei pääse yksikään, ennenkuin on sidottu kolmeksi vuodeksi Kap Hornin tuolle puolen tai Guinean neekerikauppiasten orjuuteen." — Kela pyöri; he nostivat ankkurin ja lähtivät kohti Quebecia. Laulu kuulosti hieman hillityltä:
Oli ankkuripaikkana Portland-bai, o-hii, o-hei, hurraa! Mutt' ankkurinpa nieli hai, o-hii, o-hei, hurraa!
Niin varpattihin miehissä —
o-hii, o-hei, hurraa!
Kun oli viinaa, viskiä, —
o-hii, o-hei, hurraa!
Ei meillä hätää laisinkaan.
O-hii, o-hei, hurraa!
Vain takki, hattu pantataan. —
Hei, koirat, maksakaa!
Voi myytiin viho viimeinkin —
o-hii, o-hei, hurraa!
Se myytiin mustiin laivoihin —
o-hii, o-hei, hurraa!
Niin alkoi jälleen kerran sen —
o-hii, o-hei, hurraa!
taas tanssi nelivuotinen. —
Hei, koirat, maksakaa!
* * * * *
Eräänä syksynä, Alertin purjehtiessa kohti kotipaikkaansa, Fredriksvaerniä, Rejer seisoskeli synkin miettein laivankannella. Kaupunki oli tuollapuolen muutamain alastomien ja autioiden karien, jotka rajottivat väylää, ja Rejerin tasku oli melkein yhtä autio ja alaston mitä palkkarahoihin tuli.
Hän ei ollut tällä hetkellä millään erikoisen äveriäällä tuulella katsellessaan jälleennäkemyksen tuntein kotimaansa harmaita, järkevän kylmiä rantakareja. Kolme viikkoa sitten hän oli Bremenissä lainannut perämiehelle melkeinpä viimeisen kolikon palkastaan. Perämies oli ollut "ikävä kyllä ihan 'pankki'!"
Asia sinänsä oli Rejeristä mitä suurimmassa määrin imarteleva, sillä se osotti, että perämies, huolimatta heidän nykyisestä epätasaisesta arvosuhteestaan, yhä muisti, millaiset heidän välinsä alunpitäen olivat olleet ja kaikessa hiljaisuudessa tunnusti hänet veroisekseen.
Toinen puoli asiassa oli sentään se, että tuo "pieni avunanto" vei häneltä kaikki ne varat, joiden avulla hänen piti suorittaa perämiehentutkinto. Hän oli parahiksi säästellyt kokoon tuon summan voidakseen kotimaassa olla jotakuinkin työstä vapaana niinä talvikuukausina, joina Alert oli korjauksen alaisena — ja tällöin tuli perämiehen pula niin sanomattoman sopimattomaan aikaan kaikkien palkkaa kohdanneiden vaurioiden lisäksi.
… Ilman rahoja ei perämiehentutkinnosta puhettakaan, se oli päivänselvää… Mitähän olisi… jos suorittaisi sen kuitenkin kaikesta huolimatta!… Hm — olisi työssä jossakin ja lukisi öisin?
Niin, miksei, sopihan sitä öisinkin lukea!
Olihan hän nukkunut ja kuorsannut enemmän kuin kyllikseen Alertin kojussa näiden runsaiden kolmen vuoden kuluessa…
Sitä paitsi sopi keventää lastia niin paljon kuin suinkin… myydä kello ja rintaneula — pyhävaatteet…
Kasvonpiirteet kävivät jäykiksi ja teräviksi, leuka työntyi eteenpäin, ja hän vihelteli hampaittensa välitse.
VIII.
Rejer yövahtina ja halonhakkaajana.
Minkä tähden olikaan tuo näppärä poika aina niin kalpean ja unisen näköinen? Tuossa hän taas haukotteli astuessaan ulos koulun ovesta…
"Kuulehan!" huudahti opettaja yht'äkkiä hänen jälkeensä. "Kuulehan, Juhl, sano minulle näin kahden kesken, miksi sinä käyt niin ohuissa vaatteissa?"
"Minäkö? Ei minua viluta koskaan!"
"Vai niin? Eikö sinulta puutu…"
Rejer tunsi ylpeytensä heräävän eloon:
"Ei, ei ollenkaan! Minulla on varakas koti — jos tahtoisin heitä vaivata."
"Vai niin, ystäväni. Tahdoin vain kysyä — parhaassa tarkotuksessa!"
Hän erosi Rejeristä päätään nyökäyttäen.
Opettaja oli saanut oppilaan, jota hän hiukan kummasteli. Toisinaan hän saattoi haukotella kauhistuttavan pitkään tai pidätellä haukotusta toisensa jälkeen kaikessa hiljaisuudessa, niin että olisi voinut luulla häneltä puuttuvan sekä älyä että harrastusta. Mutta jos sattui jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, niin hän nousi ja kyseli kyselemistään hiljaisella äänellä. Nenän juuressa näkyi silloin ikäänkuin tyytymätön piirre, ja innokkaasti hän kyseli ja otti asiasta selkoa, kunnes se hänelle valkeni, toisten nauruntirskeestä välittämättä. Siinä oli jotain jäykän hellittämätöntä. Mutta opettajalle selvisi yhä enemmän, että mitä nuori mies sillä tavoin sai yliskamariinsa siirretyksi, se oli siellä varmemmassa ja paremmassa tallessa kuin kenelläkään muulla. Hänestä näytti tulevan vuoden paras oppilas.
Ensimmäisinä päivinä, harhaillessaan vielä neuvottomana ympäri, Rejer oli useasti pysähtynyt pääkadunmäen kulmauksessa sijaitsevan leivoskorin ääreen, ja sikäli kuin hän kyseli eukolta, joka istui siinä myymässä, kävi ilmi, että hän oli osannut sangen oikeaan. Eukko tiesi heti neuvoa, miten päällystakki ja kello saataisiin myydyksi, ja antoi hänelle muitakin hyviä vihjauksia. Sillä matami Vahl eli "Valla", kuten hän yleensä nimitettiin, oli monissa ja laajoissa liikesuhteissa. Etenkin oli hänellä paljon liikeasioita, jotka johtuivat leivosten myynnistä meri- ja kadettikoululaisille; hän möi heidän vanhoja vaatteitaan, piti huolta siitä, että he ja muutkin heräsivät aamuisin, ja toimitteli kaupungissa koko joukon muita asioita, joista hänellä oli pieniä sivutuloja.
Hänen luonaan Rejer oli saanut vuokrata pienen keittiön perällä sijaitsevan huoneentapaisen, ja siellä hän työskenteli öisin viikon toisensa jälkeen.
Talikynttilän vieressä karkeatekoisella, pienellä pöydällä oli hänen edessään rihvelitaulu, johon hän kirjotti samalla hakien logaritmeja ja merkiten kaikenlaisia laskutehtävissä olevia poikkeamisia, etäisyyksiä ja suuntia.
Siinä hän istuu yllään vanha, repaleinen, tervainen nuttu, lakki päässään ja kaulaliina kaulassaan, sillä uuni on aivan kylmillään. Toisinaan hän nousee seisomaan ja heiluttelee käsivarsiaan lämpimikseen, tai puhaltelee punaisiin, jäykistyneisiin käsiinsä, joissa rihveli ei enää tahdo pysyä.
Seinäkellon luoti laskeutuu rämisten; kello lyö neljä.
Nyt hänen täytyy lähteä ulos herättämään, ensin sairaalan portinvahti, sitten tykkimies, sitten — neljännestä vailla seitsemän — hänen on koputettava hereille puoli tusinaa merikadetteja, joilla on erittäin kiireet lukutyöt ennen joulua ja joiden sen vuoksi täytyy nousta aikaisin — Rejer oli perinyt Vallalta tämän vaivalloisen talviaamuisen herätystyön. Sitten hänen piti hakata puita kello kahdeksaan tykkimiehelle, jonka luona hän joka päivä sai kahvia ja pari voileipää. Kuinka hän odottikaan kahvia, tuota lämmintä kahvia ja noita molempia voileipiä! Hänen teki mieli kirota vatsaansa, joka alkoi napista ja vaatia aamiaista jo kello neljän aikaan aamulla.
Aamuhetket, vaikka kiirettä riittikin aina, olivat armottoman pitkät. Hän hakkasi ja halkoi puita tykkimiehen halkovajassa, niin että sirut sinkoilivat, vaientaakseen sisäistä ääntä — ei rinnassaan, sillä Rejer… hei!… Jansen… hei!… Juhl… hip! — taas oli halko poikki — tiesi mitä tahtoi, vaan ääntä vatsassaan. Se saattoi vaatia kovaa ja pehmeätä leipää, vehnäpullia, rinkilöitä, sanalla sanoen kaikkia niitä ruokapinoja, jotka sattuivat hänen mieleensä kuvastumaan.
Kun hän sitten oli saanut työnsä tehdyksi, täytyi hänen vielä toisinaan odottaa. Ne eivät ollenkaan kiirehtineet hänen tähtensä niinä päivinä, jolloin tykkimiehen aamiainen oli kannettava alas veistämöön.
Se mies tahtoi saada kahvinsa aikanaan, nauttipa hän sen sitten kotona tai ulkona, ja niinhän sitä pitikin — vanha merikarhu osasi kyllä pitää huoneensa kurissa. Ja jos hän, Rejer, joskus saisi oman mökin, niin hän haluaisi nähdä sen henkilön, joka uskaltaisi viivyttää hänen kahviansa, vaikkapa vain minuutinkaan! Hän heitti kirveen maahan, otti sen jälleen käteensä ja iski kiivaasti hakkuutukkiin. Hän oli valmis.
Aha, nyt olivat kouluakäyvät pojat päässeet liikkeelle; hän kuuli niiden kiusaavan sisarta ja aukovan ja sulkevan ovia sisällä.
Siellä oli oikea kotihiiri: arkihame harmaa, silmät siniset ja uutteruutta aivan tarpeeksi — kyllä siellä komento säilyi!
Niin, nyt hän oli keittiönikkunassa ja viittilöi Rejeriä sisään.
Rejer meni sievänä ja siistinä. Vai niin, tykkimies olikin kotona tänään; senhän saattoi arvata! Siksipä sitä oltiin niin täsmällisiä tänään; muulloin ei kahvin ja aamiaisen esiliinaan käärimisestä tahtonut tulla loppua ollenkaan. Kerran oli tytär jo aikonut pyytää häntä viemään lähetyksen veistämöön, mutta silloin hän oli katkaissut keskustelut niin terävällä huomautuksella "ei ole aikaa", että yritystä ei ollut uusittu.
"Huomenta!" tervehti Rejer astuessaan lämpimään keittiöön, jossa kahvin tuoksu lemahti häntä vastaan "Syli on halottu."
"Hyvää huomenta, ystäväni!" Tykkimiehessä oli tanskalaisvoittoisuutta; hän sanoi aina "ystäväni" ja "ystäväiseni". Hän istui keittiön penkillä kahviansa sekotellen, matala sotilaslakki päässään… "Hyvää huomenta, ystäväni!… Istuhan… Vai jo…"
Lihava, lyhyt- ja puujalkainen tykkimies tunnettiin "Haupitsin" nimellä; ainakin Valla nimitti häntä siten.
Saara toi kahvin ja lautasella kaksi voileipää.
"Hm, hm!" ryähteli tykkimies tavantakaa kahvia sekotellessaan. Rejer havaitsi kyllä jaksavansa, iski hampaansa paksuun ruisleipäviipaleeseen ja laski sen riittävyyttä tarkkaamalla hammasrivin voihin leikkaamia kaariviivoja.
Millaista eläintä tykkimies muistutti istuessaan tuossa puujalka ojossa pyöreäpäisenä ja harmaatukkaisena, teräväin korvain pistäessä näkyviin päähineen kummaltakin puolelta — siitä ei Rejer tahtonut oikein saada selkoa. Oliko kysymyksessä vanha leveänenäinen ja isosuinen huuhkaja, joka aina ikäänkuin imeskelee sitä, mitä tarkottaa, vai viekas repo, vaiko viaton jänis, joka istui siinä takajaloillaan. Pari kertaa Rejer huomasi nopean vilkaisun itseään kohti… Muuten häiritsi keittiössä vallitsevaa hiljaisuutta ainoastaan tykkimiehen uudistuva "hra"… "hm"… Hän oli kaiketi noussut myöhään tänään eikä ollut ehtinyt vielä oikein karistamaan unen raiskoja silmistään. — Ei, kyllä siinä piili jotakin muuta…
"Hm… hm", kuului vihdoinkin. "Perämiehen tutkinnon lukeminen ja puitten hakkaaminen… hm… hm… ei se sovi yhteen!"
"Eipä erikoisemmin", myönsi Rejer.
"Palkka tyhjennetty ja niin edespäin?… Hm… hm!" tutki tykkimies luoden häneen varovan syrjäkatseen.
Rejer vain hiukan päätään heilautti. Se ei sinua liikuta, hän ajatteli.
"Ja sitten tullaan kotimaahan suorittamaan perämiehentutkintoa!" kuului sieltä edelleen.
Rejer oli vaiti.
"— ja sitten… niin, sitten hakataan halkoja ja muutetaan yö päiväksi…"
Rejer tunsi, kuinka tytär, joka oli innokkaasti puhdistavinaan vohvelirautoja, salaa katseli häntä tutkivasti isän pitäessä tutkintoa.
"Eikö niin, ystäväni?"
Kysymyksessä ei ollut jänis eikä kaniini, vaan pyöreäpäinen, kapeakasvoinen ja järeäleukainen viekas koira, vieläpä lisäksi sellainen, joka laittautui puremaan. Tytär muistutti häntä, oli vain sievä nuoltu penikka hänen rinnallaan. No niin, saattoipa sattua, että he löysivät edestään sen, jota eivät odottaneetkaan.
"… ja kotiin ei uskalleta kirjottaa, ystäväiseni!"
"Ei uskalleta?" puhkesi Rejer puhumaan.
"Hakataan mieluummin puita ja ollaan yövahtina ja tehdään yöstä päivä vieraassa kaupungissa…"
"Ellette tarvitse minua, tykkimies Rördam, niin hyvästi!" laukaisi Rejer samassa äkkiä nielaisten viimeisen suupalan. Hän tempasi lakkinsa, nousi ja tarttui jo keittiön ovenkahvaan, kun tykkimies alkoi innokkaasti viittailla kädellään.
"Ei, ei, ei ystäväiseni, ystäväiseni, ei se ollut tarkotuksena, ei se ollut tarkotuksena. Istu, istu, istuhan!… Päinvastoin — ajattelin vain sanoa, hm… Erittäin sievää — siistiä nuorelta mieheltä, jos suorittaa perämiestutkintonsa kaikesta huolimatta! Huonommin voisi tehdä. No, no, istuhan nyt… Ole hyvä, onhan siinä hyviä rinkilöitä…"
Rejer ei halunnut niitä ollenkaan.
"Tarjoahan hänelle sinä Saara!"
Rejer oli edelleen järkähtämätön — sanoi olevansa ihan kylläinen.
"Tässä olisi jotakin juttelemista, ystäväiseni."
Sitten toi Saara toisen kupin höyryävää kahvia. Kun hän jälleen työnsi rinkilälautasta Rejeriin päin, sanoi vanhus hyväntahtoisesti: — "No niin, käyhän käsiksi äläkä yhtään ujostele…"
Ujostele? Luulivatko nuo hänestä sellaista! Rejer kävi käsiksi… suuriin ihaniin vehnärinkilöihin…
"Kuten tiedät, ystäväni, ei meillä hakata halkoja jouluna!"
Rejer vastasi sen tietävänsä; mutta rehellisesti puhuen se oli hänelle aika pettymys, sillä pitihän joulunakin saada aamiaista!
"Tämän minä vain tahdoin sanoa", huomautti Haupitsi.
Rejer istui hetkisen heilutellen kahvikuppia saadakseen viimeisen tilkan mukana sokerin pohjasta; hän näki edessään sievän joulunvieton, mutta vastasi välinpitämättömästi asettaessaan kuppinsa takaisin:
"Niin, niin, annetaan sitten olla. Paljon kiitoksia kahvista." Hän nousi jälleen lähteäkseen.
"Ei, kuulehan, ystäväni, kyllä kai me sentään sovimme, luulen. Jos tahdot pienentää puita ennen pyhiä, sitä mukaa kuin saadaan niitä veistämöltä tänne ajetuksi, niin voit syödä päivällisesi täällä jouluna. Nuorten ihmisten ei ole niinkään helppoa alituiseen elää satunnaisuuksien varassa…"
Rejer mietti hieman. Hän tiesi tuollaisen hyväntahtoisen sopimuksen vallitessa halkovansa mieluummin enemmän kuin tahtoi, kuin vähemmän…
"Et saa pakottaa, isä! Merimiehillä on oma joulunviettotapansa", sanoi Saara hiukan uhkamielisesti, samassa reippaasti heittäen kädestään jauhoja vohvelitaikinaan, jota hän oli sekottelemassa. Kuin vilauksessa hän suoritti koko työn, ensin munain ja sitten jauhojen lisäämisen. Hän ei tosiaan ollut lainkaan hullumpi näin keittiössä!…
No, olkoonpa menneeksi!… Rejer suostui. Kuutena päivänä hän seisoi joulun edellä nuhteettomasti tykkimiehen halkovajassa kaiken liikenevän aikansa hakkaamassa ja sahaamassa, niin että hiki valui pakkasesta huolimatta ja rakko toisensa jälkeen kihosi kämmenpäihin.
Iltapäivällä Saara toi olutjuustoa ja voileipää, olipa niinkin huomaavainen, että lainasi hänelle tykkimiehen vanhan kinnasparin; mutta muuten hän ei sanonut sanaakaan, ja samapa tuo olikin!
Hän ei ollut laisinkaan Rejerin suosimaa naistyyppiä — tanakka ja ponteva, niin että olisi helposti kyennyt lyömään miehen tantereeseen. Jouluhommistaan hän syöksyi aina ulos tulisella kiireellä, jauhoinen esiliina kuin mikäkin purje ympärillään.
Hän katseli aina tahallaan vain halkoja eikä Rejeriä, ikäänkuin olisi laskenut, paljonko hän jo oli hakannut. Mutta Rejer havaitsi kyllä, että häntä siinä ihmetytti. Suun seutuvilla oli omituinen piirre, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa, ettei tosiaankaan käsittänyt, miksi tuollainen pitkä meripoika oli tullut heidän halkovajaansa.
Iltaisin, kun Rejer tuli keittiöön lyhtyä tuomaan, osotti hän päännyökkäyksellä hänet juuri huomanneensa ja jatkoi samalla taikinansa vaivaamista. Ja niskassa oli kyllä koko joukko espanjatarta, kun hän ojentautui taikina-aitaansa ääressä ja käski hänen asettaa lyhdyn paikoilleen; hän tiesi varmaan hyvännäköisyytensä!
* * * * *
Rejer oli jo sytyttänyt kynttilänsä asunnossaan ja istuutunut lukemaan kylmään pikku komeroonsa, kun kuuli Wallan tulla kolistelevan eteisessä koreineen. Hän meni salpaa aukaisemaan ja valaisemaan.
"Kiitos, kiitos! — Onpa siinä oikein kohtelias ja hieno ihminen; sen minä sanon kenelle hyvänsä, ja se onkin taivaallinen tosi. Sulkekaahan eteisen ovi, Juhl!… Siinä on kuuraa niin vahvalti, ettei se tahdo mennä kiinni. Pakkanen puree pahiten näin kuutamolla."
Rejer kantoi sisään hänen korinsa ja odotti kynttilänpätkineen, kunnes eukko sai tulen uuniin. Huoneessa tuntui vieno viinanhaju, kuten tavallisesti matamin saapuessa kotiin iltaisin.
"Niin se on", jutteli hän purkaessaan hiukan taklaustaan, "ja sen minä sanon myöskin, että koko teidän kasvatuksenne on parempi kuin tavallisen matruusin. Saattaisinpa kertoa, kuka tänään tuli vanhan matami Wahlin puheille. Eipä kukaan sen halvempi kuin itse perämieskoulun luutnantti. Sepä ei ollutkaan hullumpaa!"
Rejer alkoi heristää korviansa.
"— No, vanha Walla, saatteko kakkunne hyvin kaupaksi näin joulun edellä?" hän kysyi.
— Hyvinpä vain, herra luutnantti. Kiitos ja kunnia kysyjälle. Käyhän täällä yksi ja toinen. Hyvinhän ne luistavat!
— Olkaahan varuillanne, Walla! sanoi hän — hän on niin leikillinen, sehän tiedetään. — Nyt me tulemme teidän tilejänne tarkastamaan. Te saatatte nuorison perikatoon, sanovat. Minä panen pääni pantiksi, että ne ovat velassa teille joka sorkka, aivan samoin kuin ennenvanhaankin, Walla, sanoi hän ja siristi silmäänsä. Totisesti hän sanoi juuri niin. Tulee näet tietää, lisäsi Walla, harmaat silmät viekkaassa vireessä, että hänellä on ollut vuositili minun kirjoissani aina siihen asti, kunnes hänestä tuli kadettialiupseeri; hän oli pahimpia kakunsyöjiä — mutta ei hän sitä muista, enkä muista minäkään. Me vain leikkiä laskemme sillä lailla, se on tietty. Hän on kyllä viimeinen vanhan matami Wahlin elinkeinoa kumoamaan. Yhtäkkiä hän pistää keppinsä kinokseen. — Kuulehan nyt, Walla, hän sanoo, millaisen ihmeellisen vuokralaisen te olette saanut luoksenne? Ja — anteeksi, hän on niin leikkisä — saako hän maksaa nenästä erikseen. No niin, saatte pitää poikaa hyvänä, Walla, sillä jos hän jatkaa niinkuin on alottanut, niin kyllä hän itsensä perämieheksi haukottelee, se poika! — Niin hän sanoi totisesti!
— Ei vanha Walla-muori mainettansa pilaa ottamalla muunlaista kuin siistiä väkeä luoksensa asumaan, enkä minä ole nähnyt hänen edes ryyppyä ottavan, sanoin minä, vain kahvia, herra luutnantti, ja silloinhan ei nuoresta ihmisestä sovi mitään pahaa sanoa.
Totisesti hän sanoi näin sanasta sanaan: jos hän jatkaa niinkuin on alkanut — sanoi hän — niin kyllä hän itsensä perämieheksi haukottelee, se poika! — Mutta käteiset taitavat olla niukanlaiset, sanoi hän, ja samassa hän naurahti ja meni menojaan.
Walla oli riemastuksissaan sen huomion vuoksi, jonka hänen vuokralaisensa oli herättänyt. Juttua jatkui hänen tehdessään tulta ja poimiessaan korista, jossa hänen jalkansa sijaitsivat päivisin, kaikenlaisia vanhain lattiamattojen kappaleita, — ne asetettiin uunille kuivumaan.
"Vanha Wahlin muori on kyllä nähnyt parempiakin päiviä, Juhl-kulta — siihen aikaan, kun palvelin rouvanapulaisena konsulin isän luona Kjaekstadissa ja puin molemmat neidit tanssiaisiin. Hienoja ne olivat kuin nuket silkissään ja harsoissaan, ja kun ne saapuivat kotiin aamuisin kaupungin tanssiaisista hevoset likomärjiksi ajettuina ja tulivat ylös kamariinsa, niin Nella-neitipä ei tahtonut ollenkaan mennä makuulle, istui vain isossa salissa katsellen ulos hämäryyteen ja itki itkemistään. Mutta Anna Wahl kyllä tiesi, miksi hän itkeskeli. Kyllä, kyllä…
"Se oli nyt se korea luutnantti Engelskjön, jonka kanssa hän oli salakihloissa. Mutta se toinen, joka oli makuulla ja nukkuikin jo, hänenpä ei tarvinnutkaan itkeä, sillä hän osasi punoa paulansa niin kavalasti ja kauniisti, että kun aika oli tullut, niin Nella-neiti matkusti Kööpenhaminaan, ja sillaikaa luutnantti ja sisar viettivät häitään Kjaekstadissa!… Kyllä Nella-neiti vielä Anna Wahlin muistaa, hänhän peitteli hänet rekeenkin ja antoi hoffmannintippoja… Hän itki niin, ettei mitään tajunnut. Ja itkihän se Annakin, niin että olisi teelusikan saanut kyyneleitä täyteen, mutta hänen täytyi lukea pisarat, kuten uskollisen palvelijan ainakin — kolmekymmentä kappaletta. Nellaneiti otti ne silmät ummessa. Hyvästi Anna, hän sanoi, äläkä kerro kenellekään, mitä tiedät.
"Mutta Kjaekstadissa ei sen koommin ollut enää iloista päivää, sillä hän ei ollutkaan niin suloinen kuin miltä näytti, luutnantti nimittäin. Kyllähän sitä vanha palvelija tietäisi paljonkin kertoa kokemuksistaan, ja hyvät päiväthän minulla oli, en minä heistä muuta sano. Oli totisesti! Mutta sittenkin tekee mieli muuttaa olentoansa ja saada jalat oman pöydän alle. Vaimoväki ei ole sen kummempaa, ja niin sitä lennetään siihen… Wahlilla sillä oli viinikauppa, eikä hän suuria juonutkaan niihin aikoihin, ja hyvissä varoissa hän oli. Mutta sitten kaikki paheni ajanmittaan, ja kun hän kuoli, oli kaikki mennyt putipuhtaaksi niin että Anna sai tarttua myymäkoriinsa…
"Ja tuolla alhaalla mäenkäänteessä minä nyt olen istunut kolmetoista vuotta maaliskuuhun mentäessä. Mutta minä kiitän Jumalaa hyvästä vuoteestani!… Ja nyt teidän pitää odottaa ja juoda kuppi kahvia vanhan Wahlin matamin kanssa!"
Jutellessaan Walla kävi yhä tulvahtelevammaksi. Hänen pyöreät, kalpeanharmaat kasvonsa, joita harmaat hiussuortuvat ympäröivät, pieni lihava nenänystyrä, suurempi, pyöreä leukanystyrä ja kaksi sitäkin suurempaa pyöreätä poskea loistivat, samalla kun hänen säilyneet kulmahampaansa ikäänkuin vahvistelivat puhuttua ja pää nyökkyi kuin mursun.
"… Ja sitten minä kuulin teidän niin järkevästi sopineen tykkimiehen kanssa, Juhl-kulta!
"Vanha Haupitsi ja minä, me olemme tämän kaupungin lapsia kumpainenkin. Niin, aika kuluu. Hohhoi! Siinä hän nyt astelee niin kopeana ja äkäisenä yhdellä jalalla — mutta oli hänellä kaksikin, vieläpä oikein reipas pari olikin ennen vanhaan; eikä silloin tanssisalissa kukaan niin riehunut kuin hän… Hohhoi! Kun hän ensi kerran palasi kuninkaan Kööpenhaminasta, niin jungmanni hän silloin oli. Voipa sattua silloin, ettei Anna Ludvigsenin tarvinnut katsoa kahta kertaa jälkeensä saadakseen hänet kintereilleen. Pystyssä hän piti päätänsä, eikä tyttären niska ole sen notkeampi. Kunniallisiahan sitä oltiin minun nuoruuteni aikana, Juhl-kulta — mutta niin kireitä kuin Saara Rördam!…
"Ei miesväki ennen naimisiinmenoansa pidä koskaan sellaisesta itsepintaisuudesta. Eivät he halua vetää orjantappurapensasta kotiinsa — sillä jos niissä onkin paljon ruusuja nuoruudessa, niin lopulta jää sittenkin vain risuja ja okaita, luvalla sanoen!"
Vanha Walla istui siinä sukkasillaan lämmitellen jalkojansa uunin edessä. Hän oli sytyttänyt liitupiippunsa ja nautti nyt olemassaolosta vaivalloisen talvipäivän mentyä. Se lämpö, joka leikki ja leimusi pesänsuussa hänen siinä savutellessaan ja mietiskellessään, oli hänen elämänsä vähäinen aurinko.
Kun Rejer kahvituksen jälkeen kiitti ja palasi huoneeseensa, vihelteli hän hiljakseen, ennenkuin istuutui kirjansa ääreen…
Merkillistä, miten kohtelias Walla oli tänä iltana! Luutnantti
Albrechtsenin puhelu oli varmaan häneen tehonnut.
… Vai on se niin ylpeä, tuo Saara Rördam!… Kyllähän se oli nähty…
Hänen puolestaan neiti sai nostaa nenäänsä miten korkealle halusi…
Mitä se häntä liikutti? Hänen asianaan oli vain puiden pilkkominen…
* * * * *
— Miten Rejer nukkui joulupäivinä! Hän olisi helposti voinut jatkaa läpi vuorokauden, etenkin kun Walla ystävällisyytensä runsaudessa oli keksinyt antaa hänelle vanhan ruskean viittansa sen ohkaisen peiton vahvikkeeksi, jonka alla hän värisi vilusta kylmässä huoneessaan.
Tykkimiehen punaiseksi maalatun pöydän ympärillä oli sangen rauhatonta päivällisaikaan. Kolme villiä, ahnasta poikaa ja pieni tyttö — lapsia tykkimiehen toisesta vanhojen päivien avioliitosta — antoivat täysikasvaneelle sisarpuolelleen kyllin tekemistä, ja tykkimies itse ei ollut suinkaan vähimmin vaativa.
Heillä oli kaalikeittoa ja tuoretta lihaa toisena joulupäivänä, ja tykkimies pakotti ottamaan lisää kerran toisensa jälkeen. Hän ei suvainnut mitään verukkeita — sanoi hän — eikä tarjonnut olemattomia annoksia taitaville työntekijöille, ja hän tiesi kyllä, mitä ruoka-astia merkitsi nuorelle väelle… "Kun minä olin sinun iälläsi, ystäväiseni, niin olin jo ollut kolme vuotta merillä Kööpenhaminasta käsin, ennenkuin rupesin priki Lollandin matruusiksi; mutta niihin aikoihin minun aina teki mieli pistää koko ruoka-astia sinänsä suoraan vatsaan niinkuin paistinuuniin. Se oli sota-aikaa. Pahinta oli prisonissa Englannissa. Siellä me saimme istua kuivin suin ja sietää paistetun pihvin ja sipulin hajua."
— Iltapäivällä tuli Saaran ystävättäriä jouluvierailulle. Heille tarjottiin simaa ja kakkuja. Ne olivat Rejerin mielestä siistejä, soreita neitosia, mutta vetäytyivät aina takaisin omaan nurkkaansa kuiskimaan ja hihittämään, niin ettei heitä voinut oikein nähdä siitä paikasta, missä Rejer istui ikäänkuin kiinninaulattuna Haupitsin viereen sohvalle. Hän piti heitä sittenkin silmällä! Aina kun saapui uusi vieras, tarjoiltiin kaikille; Haupitsi ei ollut itara — ja silloin niiden täytyi joka kerta lähteä joulupöydän luo.
"Hm… hm!" ryähti tykkimies äkkiä ja tyrkkäsi Rejeriä — hän katsoa vilkutti kohti juttelevaa tyttöjoukkoa… "Ollaanpa varuillaan! Nyt on vanhan merimiehen selviydyttävä — otettava vastaan."
"Isä!" sanoi Saara pöydän luo tultuaan — hän väisti sitä puolta, missä Rejer istui — "aiotaan saada toimeen tanssiaiset merimiesyhdistyksellä toisena uudenvuodenpäivänä!"
"Tanssikaa niin paljon kuin jaksatte minun puolestani — minullahan on puujalka!"
Saara seisoi nojaten kättään pöytään, ja Rejerin arvosteleva silmäys havaitsi kyllä, että se oli käynyt karkeaksi aina rannetta myöten joulupesuista. Se oli oikea pieni, pyöreä, punainen työntekokäsi — muuten ei ollenkaan ruma.
"Tulevat suoraan pääpursimiehen luota", jatkoi Saara, "ja siellä on sanottu, ettei hän pane nimeänsä luetteloon, ennenkuin tietää, tuletko sinäkin mukaan."
"Minun aikoinani maksoivat vain mieshenkilöt, naiset pääsivät vapaasti", keskeytti tykkimies.
"Minä en ymmärrä ollenkaan, millaista naisväki lienee ollut sinun aikoinasi, isä! — Mieluummin minä maksan itse puolestani!" Vanhus murahteli…
"Mitäs tehdään, isä? Tiedäthän sinä, etten minä luvatta lähde. Se maksaa kaksi markkaa."
"Hengeltä… hengeltä!" vikisi tykkimies — "kaksi markkaa minun puujalaltanikin! Neljä… neljä markkaa!… Jos minä laskisin yhteen kaikki, mitä olen saanut maksaa sellaisesta lystistä kohta viitenäkymmenenä vuotena!"
Muistaessaan Wallalta kuulemiaan ei Rejer hetkeäkään epäillyt puhutun todenperäisyyttä, mutta — suurin osa menoista oli kaiketi sattunut ennen tyttären aikoja.
Saara oli nähtävästi odottanut isältään toisenlaista vastausta, sillä hän seisoi siinä hiukan hämillään siirtäen katseensa pöytään ja sitten jälleen ukkoon, samalla kun hänen kasvoilleen levisi harmistunut ilme.
"Tekeehän sitä toisinaan mieli koettaa vähän muutakin kuin keittiössä retustamista — ja eihän minulla ole puujalkaa, isä!" lausui hän.
"Niin, niin, niin", — alkoi ukko peräytyä — "en ymmärrä, miksi sinä tulet kysymään, kun minun kuitenkin on tanssittava sinun soittosi mukaan."
"Kyllä me kaikki tahdomme mielellämme tanssia, ylitykkimies!" hyökkäsi nyt koko naisjoukko hänen ympärilleen vakuuttamaan, ja eräs heistä, laiha, vaalea, esitti listaa hiukan punastuen. "Kunhan tykkimies vain kirjottaa, niin kyllä me pursimiehen mukaan saamme."
Hän sai vihdoinkin maalatuksi jäykin kirjaimin: "C. Rördam tyttärineen", ja sirotetuksi siihen tupakanporoa. "No, ystäväiseni Juhl, tässähän on meripojalle aihetta pyörähdellä. Ei muuta kuin kirjottaa nimensä — niin, tietysti kaksi markkaa!" lisäsi hän kuivasti — "mutta senhän nuori mies aina löytää!"
Tyttöset tirkistelivät uteliaina Rejeriä; he seisoivat siinä pöydän ympärillä valmiina viemään listan. "Eihän meillä ole sellaista kiirettä saada kaikkien nimiä siihen, isä! Juhlille pitää antaa miettimisaikaa", sanoi Saara.
Rejeriä kuumensi. Hän tunsi varsin hyvin, että kysymyksessä oli halonhakkaaja. Kaikkien silmät suuntautuivat nyt häneen.
"En minä tapaa liikoja miettiä, neiti Rördam! Jos lista minulle esitetään, niin kyllä minä vastaan Rejer Jansen Juhlista!" sanoi hän terävästi.
Saara säpsähti; miehen sanoissa ja ilmeessä oli voimakasta itsetuntoa, ja "Rejer" lausuttiin ankarasti korahduttamalla.
"Pelkkä Juhl kyllä riittää", arveli Saara hymyillen. Silmätkin hiukan myhäilivät, kun hän katseli Rejeriä ja otti listan takaisin — "jos te lisäätte nuo muut nimet, niin voitte joutua maksamaan kolmen puolesta…"
Espanjatarta siinä oli Saarassa, sitä ei käynyt epäileminenkään; mutta jos hän uhmaili, niin uhmailtakoon hänelle takaisin. Eipä haitannut, että hän sai kuulla hänen nimensä!
"Tuota ei kaapatakaan aivan helposti!" kuiskasi tykkimies osottaen piipullaan Saaraa, joka juuri oli ovessa menossa tovereineen. "Kuulkaahan, ystäväni… Hh! hm! — Tässä tulee ilmojen muutos, minä tunnen sen puujalassani", keskeytti hän irvistäen, — "minä olen varustanut hänelle hiukan kiikaria kajuuttaruhviin, niin että hän voi haeskella ja tarkastella miestään. Ei se riitä, että tulee joku liihotellen leveissä housuissa ja pitkät silkkinauhat lakista riippuen! Kyllä hän ne tuntee luullakseni — niillä on heila joka satamassa!… Niin, minä olen selvittänyt hänelle seikat varsin perinpohjaisesti. Minun on tapani puhua suuni puhtaaksi, nimittää asiat oikeilla nimillään, sillä hänellä on neljä sisarustaan huollettavana, jos minun pääni kaatuu. Joko velaton kapteeni, Saara, olen minä sanonut, tai perämies, sellainen mies, jossa havaitset olevat oikeata ydintä — tai ei mitään, ei niin mitään! Jos tulee matruusi, olipa hän kaunis kuin kulta, niin on pidettävä jäykkää suuntaa hänestä välittämättä. Ja jos meriupseeri sattuu, niin on parasta alkaa luovia heti paikalla, ja sitten aivan toiseen suuntaan, kerrassaan pois niiltä vesiltä, Saara, sanon minä; sellainen väki se on selvää haaksirikkoa.
"Näetkös, ystäväiseni, minä annan hänelle vain kaksi silmää päähän, ja siksi… hi, hi, hi", — hän sysäsi Rejeriä käsivarteen — "kryssäilee monikin hänen jäljessään. Mu-tta… hi, hi, hi", — ääni pihisi ja vinkui ja yskähteli — "hän tietää, mitä hänen tulee ajatella…"
Sillä välin Rejer istui mietiskellen, miten onnellista oli, ettei hän vielä ollut luopunut hienoista sinisistä merimiesvaatteistaan. Likeltä oli pitänyt, ettei takki ollut muuttanut ennen jouluaattoa; hän oli jo maininnut siitä Wallalle; mutta sitten oli tullut väliin tuo, että hän söi tykkimiehet! luona jouluna, ja asia oli niinmuodoin siirtynyt uuteen vuoteen. Mutta hiukan luottoa hänen nyt täytyi pyytää Wallalta, ei sopinut jäädä rahattomaksi tanssiaisten tullessa. Ja olihan hänellä oikeastaan omiakin rahoja käytettävänä perämies Lindin hallussa. Asia täytyi järjestää heti tänä iltana; parasta oli takoa, kun Walla vielä oli hyvällä päällä.
"Hyvästi, herra ylitykkimies!" sanoi hän äkkiä.
"No!" virkkoi toinen luoden katseensa häneen — "niin pianko sinä lähdetkin? — Uh! miten säärtä pakottaa… Hyvästi, hyvästi, ystäväiseni!"