ALAIKÄINEN

Huvinäytelmä 5:ssä näytöksessä

Kirj.

D. VON VIZIN

Venäjästä suomentanut Verner Andelin

Pieni Yleiskirjasto N:o 2.

Hämeenlinnassa,
Hämeen Sanomain Kirjapainossa, 1899.

HENKILÖT:

 PROSTAKOFF, tilanomistaja.
 ROUVA PROSTAKOFF, hänen vaimonsa.
 MITROFAN, heidän poikansa, alaikäinen.
 JEREMEJEVNA, Mitrofanin ent. imettäjä.
 PRAVDIN, hallinnollinen virkamies.
 STARODUM, 60-vuotias ukko.
 SOFIA, Starodumin sisarentytär.
 MILON, upseeri.
 SKOTININ, rva Prostakoffin veli.
 KUTJEIKIN, ent. seminaarilainen.
 TSIFIRKIN, ent. kersantti.
 VRALMAN, opettaja.
 TRISHKA, räätäli.
 PROSTAKOFFIN palvelija.
 STARODUMIN kamaripalvelija.

Toiminta tapahtuu viime vuosisadalla Prostakoffin maatilalla.

1 Näytös.

I Kohtaus.

Rva Prostakoff, Mitrofan, Jeremejevna.

RVA PROSTAKOFF (tarkastaa Mitrofanin takkia.) Takki on ihan pilattu.
Jeremejevna, tuoppas tänne se Trishka heittiö! (Jeremejevna lähtee).
Se vietävä on liiaksi kaventanut takkia joka puolelta. Mitrofan
kultani, kai sinua tuo takki nyt likistää kipeästi. Kutsuppa isä tänne.
(Mitrofan lähtee.)

II Kohtaus.

Rva Prostakoff, Jeremejevna, Trishka (ja viimein) Mitrofan.

RVA PROSTAKOFF (Trishkalle, joka juuri on tullut Jeremejevnan kanssa). No, astuppa nyt lähemmäksi, sekin vintiö! Enkös minä sulle sanonut että takki piti tehdä hyvin väljäksi? Ensiksikin on poika vielä kasvuijässä ja toiseksi: ilman tuota ahdasta takkiakin hänen ruumiinsa on niin hento, ett'ei saa noin puristaa. Milläs ihmeellä sinä nyt puolustat itseäsi?

TRISHKA. Armollinen rouva, minähän olen vaan itsekseni oppinut neulomaan. Kyllä minä silloin neuvoin antamaan tuon takin oikean räätälin tehtäväksi.

RVA PROSTAKOFF. Pitääkö todella olla täysoppinut räätäli, ennenkuin osaa ommella säällisen takin? Onpas tuokin järkeä!

TRISHKA. Niin, niin, rouva, räätäli on sen oppinut, mutt'en minä.

RVA PROSTAKOFF. Vielä tuo kiistelee! Räätäli on oppinut toiselta, toinen kolmannelta; mutta keltäs ensimmäinen räätäli on taitonsa oppinut? Vastaa siihen, jos osaat, hölmö!

TRISHKA. Sekö se ensimmäinen räätäli? Se lienee ommellut vielä huonommin, kuin minä.

MITROFAN (tulee juosten). Kutsuin jo isää. Se sanoi heti tulevansa.

RVA PROSTAKOFF. Kisko se tänne vaikka väkisin, ell'et hyvällä saa tulemaan!

MITROFAN. Tuossapa hän jo onkin.

III Kohtaus.

Samat ja Prostakoff.

RVA PROSTAKOFF. Minne ihmeisiin sinä aina menet minulta piiloon?
Katso nyt, herraseni, mitä minä saan kärsiä sinun velttoutesi tähden!
Tuossa nyt näet, millaisen uuden takin poika on saanut enonsa
kihlajaispäiväksi! Mitäs nyt sanot Trishkan työstä?

PROSTAKOFF (arkana änkyttäen). Vä-vähän väljältä se minusta näyttää.

RVA PROSTAKOFF. Väljää sinulla on päässäsi, mies rukka.

PROSTAKOFF. Mutta minähän arvelin, että takki on sinun mielestäsi väljä.

RVA PROSTAKOFF. Vaan entä sinun mielestäsi — vai oletko jo käynyt sokeaksi?

PROSTAKOFF. Kun sinä näet, niin en minä näe mitään.

RVA PROSTAKOFF. Kas tuommoisen mies poloisen minä olen Luojalta saanut: ei se osaa itse päättää, mikä on väljää, mikä ahdasta.

PROSTAKOFF. Siinä asiassa olen aina luottanut sinuun, vaimo kultani, ja samoin luotan nytkin.

RVA PROSTAKOFF. No luota myös siihen, ett'en minä aio hemmotella palvelijoita. Mene nyt ja rankaise niitä niin että tuntuu.

IV Kohtaus.

Samat ja Skotinin.

SKOTININ (on tullessaan kuullut viime sanat). Ketä? Mistä? Minun kihlajaispäivänäni! Pyydän sinua, sisko kulta, tällaisen juhlan vuoksi lykkäämään rangaistuksen huomiseksi; mutta sitten huomenna, jos niin suvaitset, minä itsekin olen kernaasti siinä puuhassa apuna. Niin totta kuin olen Taras Skotinin, minusta ovat kaikki syyllisiä. Siinä kohden olen ihan sinun kaltaisesi, sisar kultani. Mutta mistä sinä oikeastaan olet noin suuttunut?

RVA PROSTAKOFF. No katso nyt, veliseni — minä vetoon sinun arvosteluusi. Mitrofan, astu tänne likemmäksi! Onko tuo takki liian väljä?

SKOTININ. Ei ole.

PROSTAKOFF. Kyllä minäkin jo näen, että se on liian ahdas.

SKOTININ. Mitä vielä! Takkihan on ihan sopiva!

RVA PROSTAKOFF (Trishkalle). Korjaa luusi täältä! (Jeremejevnalle). Mene nyt, Jeremejevna, antamaan pojalle suurusta. Kai sieltä jo pian opettajatkin tulevat.

JEREMEJEVNA. Hän suvaitsi juuri äsken syödä koko viisi kakkua, armollinen rouva.

RVA PROSTAKOFF. Ja siksi et raskitsisi hänelle antaa kuudetta, vai mitä? Oletpa sinä säästäväinen, mutta varo itseäs!

JEREMEJEVNA. Syököön hän vaan terveydekseen! Minähän sanoin sen vaan Mitrofan Terentjevitshin tähden. Ihan aamuun saakka hänen oli niin paha olla.

RVA PROSTAKOFF. Herran tähden, mikäs sinua vaivaa, Mitrofan?

MITROFAN. Se on semmoista ilkeätä. Eilen illalla syönnin jälkeen se minuun tuli.

SKOTININ. Poika oli kaiketi syönyt liian paljon.

MITROFAN. Illallako? Enhän minä silloin, eno, syönyt melkein mitään.

PROSTAKOFF. Minä sentään muistelen poikaseni, että sinä söit jotakin.

MITROFAN. Kyllä niin, jotakin! Suolattua lihaa muutaman viipaleen ja piirakoita, muistaakseni, viisi tai kuusi kappaletta.

JEREMEJEVNA. Yöllä hän ehtimiseen pyysi juomista. Hän joikin kaljaa koko kannullisen.

MITROFAN. Ja nyt päätäni oikein huimaa. Yöllä tuli tavantakaa silmiini sellainen ilkeä näky.

RVA PROSTAKOFF. Mikä näky se oli, Mitrofan kulta?

MITROFAN. Väliin sinä, äiti, väliin tuo isä.

RVA PROSTAKOFF. Miten niin?

MITROFAN. Heti kun panin silmäni umpeen, näin unta, että sinä, äiti, annoit isälle selkään.

PROSTAKOFF (syrjään). Hitto vie! Se uni käy toteen.

MITROFAN (heltyen). Minun kävi niin sääliksi.

RVA PROSTAKOFF (suuttuen). Ketä?

MITROFAN. Sinua, äiti, kun näytit niin kovin väsyvän, lyödessäsi isää.

RVA PROSTAKOFF. Syleile minua, sinä hyvä poika! Se mulla sentään on ainoa lohdutus, että sinä olet niin kiltti.

SKOTININ. No, no, Mitrofan! Sinä näytkin olevan mamman poika etkä papan.

PROSTAKOFF. Kyllä minäkin sitä rakastan, kuin isän tulee; se se vasta on viisas lapsi ja päälle päätteeksi aika veitikka! Välistä olen niin iloissani Mitrofanista, etten oikein usko häntä omaksi pojakseni.

SKOTININ. Mutta ainakin tällä kertaa tuo teidän veitikkanne näkyy olevan huonolla tuulella.

RVA PROSTAKOFF. Pitäisiköhän lähettää noutamaan kaupungista tohtoria.

MITROFAN. Ei sitä tarvitse. Kyllä minä tästä itse ennen paranen. Jahka ma menen sinne kyyhkyslakkaa katsomaan, ehkä sitä sitten hiljakseen…

RVA PROSTAKOFF. Ehkä niin Jumalan avulla vielä paranet. Mene sinä vaan leikkimään mielesi mukaan, rakas Mitrofan. (Mitrofan ja Jeremejevna lähtevät).

V Kohtaus.

Rva Prostakoff, Prostakoff ja Skotinin.

SKOTININ. Miksi ei täällä näy morsiantani? Missä se on? Jo tänä iltana pitäisi olla kihlajaiset — eiköhän jo olisi aika ilmoittaa hänelle, että hänet naitetaan.

RVA PROSTAKOFF. Ehtiihän tuota vielä. Jos me suotta ennen aikojamme puhumme hänelle asiasta, niin hän ehkä arvelee, että meidän täytyy ikäänkuin pyytää hänen suostumustaan. Kyllä minä olen mieheni puolelta hänen sukulaisensa, mutta totella hänen täytyy, vaikka olisi ihan vieras.

PROSTAKOFF (Skotininille). Totta puhuakseni, me olemme kohdelleet Sofiaa, kuin orpolasta. Silloin kun hänen isänsä kuoli, hän oli vielä pikku lapsi. Hänen äitinsä, joka oli erään lankoni kautta vähän niinkuin sukulaiseni, sai puoli vuotta takaperin halvauksen…

RVA PROSTAKOFF (on tekevinään ristinmerkin). Varjelkoon meitä Jumala!

PROSTAKOFF. Ja siihen se Sofian äiti kuoli. Hänellä oli kyllä eno, muuan herra Starodum, mutta tämä oli jo aikoja sitten lähtenyt Siperiaan; ja kun tuosta Starodumista ei ole moneen vuoteen kuulunut yhtään mitään, niin me pidämme koko miestä kuolleena. Nähdessämme, että Sofia jäi ihan yksikseen, me otimme hänet tänne maalle luoksemme ja hoidamme hänen omaisuuttaan kuin omaamme.

RVA PROSTAKOFF. Mitä sinä tänään noin leveästi jaarittelet: Veljeni saattaa pian joutua siihen uskoon, että me olemme oman etumme tähden ottaneet Sofian hoitoomme.

PROSTAKOFF. No mutta kuinka hän sellaista uskoisi? Emmehän me mitenkään voi siirtää Sofian kiinteätä omaisuutta meidän omaksemme.

SKOTININ. Ja jos hänen irtaimistonsa onkin siirretty, niin en minä siitä ruikuta. Nähkääs minä tahdon välttää kaikkia rettelöitä. Vaikka naapurini ovatkin tehneet minulle niin paljon vääryyttä ja vahinkoa, niin en vielä milloinkaan ole käräjöinyt. Sen sijaan että rupeisin niiltä hakemaan korvausta, minä mieluummin kiskon vahingot takaisin talonpojiltani — ja sillä hyvä.

PROSTAKOFF. Se on totta, lankoni; tietäähän sen koko piirikuntamme, mikä mestari sinä olet veroja kiskomaan.

RVA PROSTAKOFF. Saisitpa, veliseni, meitäkin hieman opettaa. Me, näet, emme lainkaan osaa itse. Siitä saakka, kun olimme talonpojiltamme ottaneet kaikki, mitä ikinä heillä vaan oli, emme enää saa niistä irti yhtään mitään. Siinä sitä ollaan pulassa.

SKOTININ. Älä hätäile, sisko, kyllä minä opetan, kunpa vaan toimitatte
Sofian vaimokseni.

RVA PROSTAKOFF. No oletko sinä todella niin rakastunut siihen tyttöletukkaan?

SKOTININ. Mitä vielä? Viisi minä itse tytöstä!

PROSTAKOFF. Vai senkö vuoksi Sofiaa haluat, että hänen maatilansa on niin lähellä omaasi?

SKOTININ. En minä siitäkään paljoa välitä, mutta hänen maatilallaan on jotakin sellaista, mitä halajan sydämineni pohjasta.

RVA PROSTAKOFF. Mitä kummaa siellä on?

SKOTININ. Nähkääs, minä rakastan sikoja, ja juuri morsiameni maatilalla on semmoisia aika sikoja, että joka ikinen niistä, seisoen takasorkillaan, olisi meitä kaikkia päätä pitempi.

PROSTAKOFF. Onpa se ihmeellistä, kuinka suvussa vallitsee sama ominaisuus! Meidän Mitrofanimme on ihan enonsa kaltainen: hänkin, näet, jo ihan pienestä asti on rakastanut sikoja yhtä hellästi kuin sinä. Muistan vielä, kuinka hän kolmivuotiaana, nähdessään pienen porsaan, rupesi ilosta vapisemaan.

SKOTININ. Todella! Mutta kun asiaa ajattelee, niin onhan se luonnollista, että Mitrofan on sikoihin mieltynyt, koska hän kerran on sisareni poika. Se on selvää yhtäläisyyttä. Mutta minkähän ihmeen vuoksi minä sitten olen sellainen sikojen ystävä?

PROSTAKOFF. Eiköhän vaan siinäkin ole jotakin yhtäläisyyttä. Niin ainakin minä arvelen.

VI Kohtaus.

Samat ja Sofia.

(Sofia tulee kirje kädessä ja iloisen näköisenä).

RVA PROSTAKOFF (Sofialle). Mistä sinä nyt olet niin iloinen?

SOFIA. Sain juuri äsken oikean riemusanoman. Näinä päivinä on Moskovaan saapunut se minun enoni, josta niin pitkään aikaan emme ole tienneet mitään, se minun hyvä enoni, jota rakastan ja kunnioitan kuin isääni. Tässä juuri on kirje, jonka olen häneltä saanut.

RVA PROSTAKOFF (säikähtyen ja suuttuen). Mitä ihmettä — ettäkö tuo Starodum, sinun enosi, olisi elossa? Ja sinä kehtaat uskotella, että hän on kuolleista noussut! Kylläpä osaat keksiä!

SOFIA. Mutta eihän enoni ole kuollut!

RVA PROSTAKOFF. Vai ei kuollut! Sepä kumma, ett'ei hän voi kuolla! Äläppäs, neitiseni! Tämä on vaan sinun valeitasi — sinä kai aiot peloittaa meitä mokomalla enollasi, jotta saisit täyden vapauden. Eno muka on viisas mies; nähdessään sinut vieraiden vallassa, hän muka kyllä keksii keinon, millä saa sinut täältä pelastetuksi. — Siitä sinä nyt riemuitset, mutta älä nuolase, ennenkuin tipahtaa! Enosi ei niin helposti nouse kuolleista.

SKOTININ. Mutta kuuleppas nyt, sisko — entäs jos se ei olekkaan kuollut?

PROSTAKOFF. Jumala varjelkoon ell'ei hän ole kuollut!

RVA PROSTAKOFF (miehelleen). Mitä sinä siinä höpiset? Etkö muka tiedä, että jo monta vuotta takaperin minä ilmoitin sielumessut luettavaksi tuon saman Starodumin puolesta? Voitko uskoa, ett'eivät minun syntisen rukoukset olisi mitään auttaneet? (Sofialle). Anna kirje tänne! (ottaa sen riuhtaisten) Lyön vaikka vetoa, että tämä onkin rakkaudenkirje, ja arvaan kyllä keneltä. Tämän on kaiketi kirjoittanut se sama upseeri, joka pyysi sinua vaimokseen ja jolle itsekin olisit mennyt. Mutta mikä riivattu sulle tuo kirjeitä ilman minun lupaani? Kyllä minä vielä otan siitä selvän. Siinä sitä nyt ollaan: tytöille kirjoitellaan jo kirjeitäkin! Tyttöletukatkin osaavat jo kirjoitusta lukea!

SOFIA. Lukekaa se itse, rouva — saatte nähdä, ett'ei mitään viattomampaa voi olla.

RVA PROSTAKOFF. Vai lukekaa se itse! Minua ei ole, Jumalan kiitos, kasvatettu sellaiseen toimeen. Kyllä minä voin saada kirjeitä, mutta käsken aina jonkun toisen lukea. (Miehelleen.) Lue!

PROSTAKOFF (katsellen kirjettä kauvan). En oikein saa selvää.

RVA PROSTAKOFF. Kaiketi on sinuakin kasvatettu naiseksi. Kuuleppas, veli, ole niin hyvä ja lue!

SKOTININ. Minäkö! Enhän minä eläissäni ole mitään lukenut! Jumala on minulta säästänyt sen vaivan.

SOFIA. Antakaa sitten minun lukea!

RVA PROSTAKOFF. Niin, niin, kyllähän sinä olet lukemaan ja kirjoittamaan oppinut, mutta sinuun en ainakaan tällä kertaa luota. Pitäisipä jo Mitrofanin opettajan tulla — minä annan kirjeen hänen luettavakseen…

SKOTININ. Vai on poikaa jo alettu opettaa lukemaan!

RVA PROSTAKOFF. Onpa niin, veli hyvä! Jo neljättä vuotta on Mitrofania opetettu. Synti olisi sanoa, ett'emme me muka koeta paraamme mukaan kasvattaa poikaamme: koko kolmelle opettajalle me maksamme palkkaa. Lukemaan ja kirjoittamaan opettaa suntion apulainen Kutjeikin. Laskentoa opettaa eräs entinen kersantti Tsifirkin. Nämä molemmat tulevat tänne kaupungista määrätunneiksi. Eihän kaupungista tänne olekaan kuin kolme virstaa! Ranskaa ja kaikkia muita aineita opettaa eräs saksalainen — Adam Adamovitsh Vralman. Sille me maksamme kolmesataa ruplaa vuodessa. Hän saa syödä samassa pöydässä, kuin me itse. Meidän pesijämme pesevät hänenkin vaatteensa. Hän saa hevoskyydin, minne vaan tahtoo. Niin, ja joka aterialla hän saa lasin viinaa. Yöksi annetaan hänelle talikynttilä, ja Tuomas harjaa ilmaiseksi hänen peruukkinsa. Totta puhuakseni, kyllä me olemmekin häneen tyytyväiset. Hän ei rasita poikaa liialla työllä. Katsos nyt veliseni, täytyyhän Mitrofania kohdella hellästi niin kauvan kuin hän vielä on alaikäinen. Ehkä meidän onnistuu pitää hänet täällä kotona, vaikka nyt onkin semmoinen laki, että hänen ikäistensä aatelispoikain jo täytyy jättää koti ja lähteä kruunun palvelukseen. Ja jos oikein hyvä onni on, niin meidän Prostakoffien suvusta päästään korkeaan arvoon ilman mitään vaivaa, maata vaan kotona kellellään. Eihän Mitrofan ole muita onnellisia huonompi! — Kas! Tuoltapa tuleekin juuri sopivaan aikaan meidän arvoisa vieraamme.

VII Kohtaus.

Samat ja Pravdin.

RVA PROSTAKOFF. Veljeni, esitän sinulle arvoisan vieraamme, herra
Pravdin'in; ja teille, arvoisa herra, esitän veljeni.

PRAVDIN. Minua ilahuttaa päästä tuttavuuteenne.

SKOTININ. Hyvä on, mutta mikä teidän nimenne on? En ehtinyt oikein kuulla.

PRAVDIN. Nimeni on Pravdin, jotta kuulisitte.

SKOTININ. Mistä kotoisin, arvoisa herra, ja missä on maatilanne?

PRAVDIN. Olen syntynyt Moskovassa, jos teidän tarvitsee se tietää, ja maatilani on tässä läänissä.

SKOTININ. Saanko kysyä vielä, arvoisa herra, onko teidän maatilallanne sikoja?

RVA PROSTAKOFF. Älä nyt, veliseni, viitsi ruveta sioista juttelemaan. Puhukaamme ennemmin siitä murheesta, joka on meitä kohdannut. (Pravdinille). Nähkääs, hyvä herra, Jumala on jättänyt tuon tytön meidän hoitoomme. Ja tuo rupeaa saamaan kirjeitä enoiltansa; enot kirjoittavat sille kirjeitä haudan toiselta puolen. Olkaa niin hyvä ja lukekaa tämä kirje ääneen meille kaikille.

PRAVDIN. Suokaa anteeksi, rouva, minä en koskaan lue kirjeitä ilman niiden lupaa, joille ne on lähetetty.

SOFIA. Mutta minä pyydän teitä lukemaan. Olisin teille siitä hyvin kiitollinen.

PRAVDIN. Jos te käskette (lukee):

"Rakas sisarentytär! Toimeni ovat pakoittaneet minut elämään monta vuotta erossa sukulaisistani; enkä ole siellä kaukana ollessani saanut teistä mitään tietoa. Nyt olen Moskovassa, vietettyäni monta vuotta Siperiassa. Minä voin olla esimerkkinä siitä, että rehellisellä työllä voi koota omaisuutta. Sillä kun minulla vielä lisäksi on ollut onnea, niin olen hankkinut itselleni kymmenen tuhannen ruplan vuotuiset tulot."

SKOTININ ja molemmat PROSTAKOFFIT. Kymmenen tuhannen tulot!

PRAVDIN (lukee) … "Joiden perilliseksi teen sinut, rakas sukulaiseni…"

 RVA PROSTAKOFF. Sinut perilliseksi!
 PROSTAKOFF. Sofian perilliseksi! (Yht'aikaa.)
 SKOTININ. Hänet perilliseksi!

RVA PROSTAKOFF (rientää syleilemään Sofiaa). Toivotan onnea, rakas Sofia, olkoon onneksi! Olen ihan sekaisin onnesta! Nyt sinä tarvitset sulhasen. Parempaa morsianta en osaisi Mitrofanillekaan toivoa! Se se vasta on eno — ei oma isä voisi olla parempi! Sitähän minäkin yhä olen ajatellut, että Jumala kyllä hänet varjelee ja että hän nyt jaksaa hyvin.

SKOTININ (ojentaen kätensä). No sisko! Tehdään sitte kauppa heti paikalla!

RVA PROSTAKOFF (hiljaa Skotininille). Älä hätäile, pitäähän ensin kysyä
Sofialta, tokko hän sinusta huolii!

SKOTININ. Mitä hittoa tämä on? Täytyykö tässä ruveta häntä suostuttelemaan?

PRAVDIN. Sallitteko minun lukea kirjeen loppuun?

SKOTININ. Mitä suotta! Vaikka sitä lukisi koko elämän ijän, niin ei sieltä mitään parempaa tule, kuin kymmenen tuhannen ruplan tulot!

RVA PROSTAKOFF (Sofialle). Rakas Sofia, mennäänpä minun huoneeseeni! Minun on puhuttava sinulle erittäin tärkeästä asiasta. (Vie Sofian mukanaan.)

SKOTININ. Vai niin! Tuskin tästä täksi illaksi tulee minun kihlajaisiani.

PROSTAKOFF. Jo nyt on hitto! Milläs me nyt pelastumme niiden rosvouksista?

PRAVDIN. Miksi te noin valitatte?

PROSTAKOFF. Kyllä tässä on syytäkin. Meillä on surkea kokemus. En minä uskalla mennä niitä katsomaankaan.

PRAVDIN. Älkää peljätkö! Sotamiehiä johtaa tietysti upseeri, joka varmaankaan ei salli mitään laittomuutta. Menkäämme vaikka yhdessä hänen puheilleen. Olen ihan varma siitä, että te ainakin tällä kertaa pelkäätte ihan suotta. (Pravdin, Prostakoff ja palvelija menevät.)

SKOTININ. Minut nuo kaikki jättivät yksin. Mitähän, jos lähtisin joutessani katsomaan karjapihaa!

(Esirippu laskee.)

VIII Kohtaus.

Pravdin, Prostakoff, Skotinin ja palvelija.

PALVELIJA (Prostakoffille hätäisenä). Herra! Tänne on tullut sotamiehiä — ne jäävät meille!

II Näytös.

I Kohtaus.

Pravdin ja Milon.

MILON. Sepä vasta hauskaa on, että näin odottamatta tapasin sinut, hyvä ystävä! Sanoppa, minkä sattuman kautta…

PRAVDIN. No koska olet ystäväni, niin voinhan ilmoittaa sulle syyn täällä olooni. Minut on nimitetty jäseneksi tämän läänin hallitukseen, ja nyt olen määrätty tarkastusmatkalle tähän piirikuntaan. Kyllä olenkin tullut huomaamaan paljon laittomuuksia — varsinkin olen monessa paikassa saanut nähdä, kuinka epäinhimillisesti tilanomistajat kohtelevat orjiansa. Mutta varmaa on, että ylevä hallituksemme ryhtyy toimenpiteisiin näiden epäkohtien poistamiseksi, ja minua ilahuttaa saada olla apuna siinä kohden. Täällä olen viipynyt jo kolme päivää. Isäntä on tässä talossa ihan saamaton nahjus, ja emäntä sen sijaan ilmetty raivotar, jonka helvetillinen luonto tekee koko kodin onnettomaksi, — mutta mitäs sinä niin ajattelet, ystäväni? Sanoppa, kauvanko täällä viivyt?

MILON. Muutaman tunnin päästä lähden taas eteenpäin.

PRAVDIN. Mikä sulla niin kiire on? Lepää hieman.

MILON. En voi. Minut on käsketty viemään nuo sotamiehet viipymättä … ja sitä paitsi minä itsekin pyrin Moskovaan niin pian kuin suinkin pääsen.

PRAVDIN. Ja mikä on syynä?

MILON. Sinulle, ystävälleni, voin kyllä ilmaista sydämmeni salaisuuden. Minä olen, näet, sekä rakastunut että rakastettu. Mutta nyt on kulunut jo runsaasti puoli vuotta siitä, kun näin lemmittyni viimeiseksi, ja mikä vielä pahempaa, en ole näin pitkään aikaan kuullut hänestä mitään. Minä jo pelkäsin, että hän ehkä ei enää välitä minusta, kun ei anna itsestään mitään tietoa, mutta vihdoin sain eräältä tuttavaltani kirjeen, jossa mainittiin, että lemmittyni oli äitinsä kuoleman jälkeen lähtenyt jonkin kankaisen sukulaisen mukana jonnekkin maalle. Nyt en tiedä, kuka tuo sukulainen on, enkä myöskään, missä paikassa. Mahdollisesti hän on joutunut itsekästen nylkyrien kynsiin, jotka käyttävät hyväkseen hänen orpouttaan ja kohtelevat häntä pahasti. Jo tämä pelkkä luulo saa minut raivoon!

PRAVDIN. Juuri tuollaista oman voiton pyyntiä olen tässäkin talossa havainnut. Mutta toivon pian tulevan lopun tästä menosta. Olen jo ilmoittanut asian kuvernöörille, enkä lainkaan epäile, että sen johdosta pian ryhdytään tarpeellisiin toimiin.

MILON. Sinä olet onnen poika, kun saat huojentaa onnettomien kohtaloa!
Minä vaan en tiedä, kuinka selviän tästä pulastani.

PRAVDIN. Mutta sanoppa jo sentään, mikä sinun lemmittysi nimi on!

MILON (ihastuneena). Kas, tuossapa hän itse onkin.

II Kohtaus.

Samat ja Sofia.

SOFIA. Milon! Sinäkö todella?

PRAVDIN. Sepä vasta onnen sattuma!

MILON. Tässä nyt on se, joka on vallannut sydämmeni. Rakas Sofia, sano toki, minkä sattumuksen kautta näen sinut täällä?

SOFIA. Voi, kuinka paljon olen kärsinyt siitä saakka, kun viimeksi tavattiin! Nuo häijyt sukulaiseni…

PRAVDIN. Älä kysy, Milon, häneltä sellaista, mitä hänen olisi niin ikävä kertoa… Kyllä sinä saat minulta kuulla, kuinka törkeästi he ovat…

MILON. Kelvottomat ihmiset!

SOFIA. Tänään kuitenkin, ihan ensi kerran, rouva Prostakoff kohteli minua toisella tapaa. Kuultuaan, että enoni tekee minut perillisekseen, hän muuttui häijystä niin kovin helläksi ja ystävälliseksi, ja kaikista hänen viittauksistaan minä ymmärsin, että hän aikoo toimittaa minut poikansa vaimoksi.

MILON (kärsimättömästi). Mutta etkö sinä heti osoittanut hänelle, ett'et huoli mokomasta?

SOFIA. En…

MILON. Etkö sanonut, että jo olet luvannut rakkautesi toiselle miehelle, ja että…

SOFIA. En.

MILON. Olet siis hyljännyt minut! Kilpailijani on minut voittanut! En tahdo häntä alentaa, mutta ainakaan hän ei voi hellemmin sua rakastaa…

SOFIA (hymyillen). No mutta kuule, jos sinä saisit hänet nähdä, silloin vasta ymmärtäisit…

MILON (kärsimätönnä). Kyllä minä voin ilmankin kuvitella mielessäni hänen ylevät ominaisuutensa.

SOFIA. Tokko sentään? Vaikka hän on vasta kuudentoista vuoden vanha, niin hän on jo saavuttanut kehityksensä äärimmäisen asteen eikä enää pääse pitemmälle.

PRAVDIN. Miksi hän ei vielä kehittyisi, hyvä neiti? Nyt hän lueskelee katkismusta, mutta kai hän sitten käy psalttarin kimppuun.

MILON. Vai sellainen se kilpailijani onkin! Rakas Softa, miksi sinä piloillasikaan kiusoitat minua? Tiedäthän, kuinka helposti intohimoinen mies raivostuu pienimmästäkin epäluulosta. Sanoppa, mitä sinä vastasit rouva Prostakoffille! (Skotinin astuu hiljakseen, ajatuksissaan, näyttämön poikki, toisten huomaamatta).

SOFIA. Minä sanoin, että kohtaloni riippuu enostani ja että enoni on luvannut itse tulla tänne, niinkuin hän kirjoitti siinä kirjeessä, jota (Pravdinille) teidän ei sallinut loppuun lukea herra Skotinin.

MILON. Skotinin?

SKOTININ. Minä!

III Kohtaus.

Samat ja Skotinin.

PRAVDIN. Kuinka te noin salavihkaa tänne hiivitte, herra Skotinin? En olisi teiltä tätä odottanut.

SKOTININ. Olin juuri menossa ohitsenne. Kuulin, että joku lausui nimeni ja minä vastasin siihen. Minulla on semmoinen tapa: jos joku huutaa — Skotinin, niin minä heti vastaan — minä! Mitä te suotta äkäilette? Minä olen itse palvellut kaartissa ja saanut siellä korpraalin arvon. Kun siellä nimihuudossa kiljaistiin: Taras Skotinin! niin minä heti täyttä kulkkua: minä!

PRAVDIN. Mutta nyt me emme huutaneet teitä, ja te voitte siis mennä, minne olitte menossa.

SKOTININ. En minä minnekkään aikonut mennä; minä vaan astuskelin sinne tänne mietteissäni. Nähkääs, mulla on sellainen tapa, että kun saan jotakin kallooni, niin se ei sieltä lähde millään vehkeellä ulos. Sitä minä sitte haudon yhtä mittaa, ja sen näen unissakin yhtä selvästi kuin valveilla.

PRAVDIN. No mikäs teidän päässänne nyt on hautumassa?

SKOTININ. Ai, ai, ystäväiseni, minä olen ihan ihmeisiin joutunut. Sisareni kutsui minut tänne kiireimmän kautta, ja jos hän yhtä taitavasti toimittaa minut takaisin kotiini, niin voin todellakin sanoa, että sikana tulin tänne ja samana sikana palasin.

PRAVDIN. Surkeatahan se on, herra Skotinin, Teidän sisarenne näkyy pitelevän teitä kuin leikkipalloa.

SKOTININ (suuttuen). Kuin palloa, sanoitte! Jumala varjelkoon! Kyllä minä vielä hänet viskaan niin, ett'ei koko kylän väki häntä yhteen viikkoon löydä!

SOFIA. Voi, voi, kuinka te raivostutte!

MILON. Mikä teitä oikein vaivaa?

SKOTININ. No päätä itse, jos olet viisas: sisareni on kutsunut minut tänne naimaan, ja äsken hän itse koetti syöttää minulle sellaisia verukkeita, kuin: "mitä sinä, veli hyvä, välität vaimosta; hanki sinä sen sijaan oikein aika sika!" — Äläppäs, sisko! Minä tahdon kasvattaa omiakin pentuja. Minua et niin vaan vedä nenästä.

PRAVDIN. Minustakin näyttää siltä, että teidän sisarenne hommailee häitä, vaan ei teidän häitänne.

SKOTININ. Mitä se minuun koskee? En minä ole toisten tiellä. Naikoon kukin oman morsiamensa. En minä toisen omaan kajoa, mutta älköön toinenkaan koskeko minun morsiameeni! (Sofialle.) Älä sinä pelkää, tyttöseni, ei sinua kukaan pääse minulta riistämään!

SOFIA. Mitäs tämä merkitsee? Sepä vasta uutta!

MILON (julmistuen). Mikä julkeus!

SKOTININ (Sofialle). Mitä sinä noin säikähdyt?

PRAVDIN (Milonille). Kuinka voit suuttua Skotininiin?

SOFIA (Skotininille). Ihan varmaanko minut on määrätty teidän vaimoksenne?

MILON. Tuskin voin hillitä itseäni.

SKOTININ. Se on niin sallittu, tyttöseni. Eikä sinun sovi nurkua kohtaloasi. Minun kanssani tulee sulle kerrassaan ihana elämä. Onhan sulla kymmenen tuhatta ruplaa vuotuisia tuloja! Se se vasta on onnen potkaus! Eläissäni en ole niin isoa summaa nähnyt. Minä ostan niillä rahoilla kaiken maailman siat. Kyllä minä toimitan niin, että kaikki ihmiset saavat sanoa: tällä seudulla eivät muut voikaan elää kuin siat.

PRAVDIN. Mutta koska teidän luonanne ainoastaan eläimet voivat nauttia onnea, niin ei vaimollenne jäisi niiltä ja teiltä enää järin paljo rauhaa.

SKOTININ. Vai ei jäisi! Äläppäs! Eikö mulla ole useampia huoneita kuin yksi? Hänen haltuunsa annan sen kulmahuoneen, jossa on oikein sohvakin. Hyvä ystäväni, jos kerran mulla nyt, näissä oloissani, on joka sialle eri lättinsä, niin kyllä minä vaimollenikin toimitan eri huoneen.

MILON. Hyi tuommoista nautamaista vertausta!

PRAVDIN (Skotininille). Ei siitä tule yhtään mitään, herra Skotinin. Sanon teille suoraan: teidän sisarenne aikoo saada tämän neidon miniäkseen.

SKOTININ (julmistuen). Häh! Ettäkö sisarenpoika sieppasi hänet enonsa nenän edestä! Kyllä minä sen vintiön, kun vaan tapaan, lyön mäsäksi, kuin mädän munan! Sanokaa minua vaikka porsaaksi, joll'ei minusta tule tuon tytön miestä tai Mitrofanista raajarikkoa.

IV Kohtaus.

Samat, Jeremejevna ja Mitrofan.

JEREMEJEVNA (tulee Mitrofanin kanssa). Mutta kyllä sinun nyt täytyy edes hieman lukea kirjaasi.

MITROFAN. Jos vielä sanankaan sanot, vanha viirunaama, niin kyllä sinut opetan! Minä kantelen taas äidille, ja silloin saat korvillesi kuin eilenkin.

SKOTININ. Tuleppas tänne, pikku mies!

JEREMEJEVNA. Mene nyt enon luo!

MITROFAN. Päivää, eno! Miksi sinä noin nostat harjaksesi pystyyn?

SKOTININ. Mitrofan, katso minua suoraan silmiin!

JEREMEJEVNA. Katso nyt, kun käsketään.

MITROFAN (Jeremejevnalle). Mitä ihmeen katsomista enossa on? Näetkö sinä hänessä mitään erinomaista?

SKOTININ. Katso vielä kerta suoraan minuun!

JEREMEJEVNA. Älä suututa enoa! Katso nyt tuonnepäin, kuinka hän mulkoilee — ala sinä mulkoilla samalla tapaa. (Skotinin ja Mitrofan mulkoilevat toisiaan.)

MILON. Kas tuossa nyt asiaa selvitellään!

PRAVDIN. Mikähän siitä lopuksi tulee?

SKOTININ. Mitrofan, tällä hetkellä olet jokseenkin lähellä kuolemaa. Sano mulle täysi totuus! Ell'en pelkäisi syntiä, niin nyt minä, sanaakaan sanomatta, sieppaisin sinua koivista ja mätkisin vasten seinää, niin että luut ruiskuisi … mutta en tahdo mennä iankaikkiseen kadotukseen, ennenkuin saan oikean syyllisen kynsiini.

JEREMEJEVNA (vavisten). Voi, voi, hän tappaa pojan! Minnekäs minä nyt joudun?

MITROFAN. Mikä sua riivaa, eno! Vai hulluko olet? Minä, en, totta maar, tiedä, mistä syystä käyt näin kimppuuni.

SKOTININ. Varo, varo — älä rupea kieltämään, tai muuten minä vihan vimmassa yhdellä iskulla murskaan sinut. Siinä ei auttaisi molinakaan. Mutta älä myöskään ota toisten syytä omaksesi, jos tahdot välttää kostoani!

JEREMEJEVNA. Varjelkoon Jumala väärästä syytöksestä!

SKOTININ. Tahdotko naida?

MITROFAN (heltyen). Johan minua on aikoja halut —

SKOTININ (syösten Mitrofanin kimppuun). No sun saatanan porsas!…

PRAVDIN (estäen Skotininia). Herra Skotinin! Älkää ryhtykö väkivaltaan!

MITROFAN. Suojaa minua, Jeremejevna!

JEREMEJEVNA (suojaten Mitrofania, raivoisena näyttäen nyrkkiään). Vaikka henkeni heittäisin, niin en jätä lasta murhattavaksi! Pistä vaan nokkasi tänne, mokoma herra, kyllä minä revin silmät kallostasi.

SKOTININ (vihasta vavisten ja uhaten, lähtee pois). Vielä minä teidät opetan!

JEREMEJEVNA (menee hänen jälkeensä). Kyllä on minullakin terävät kynnet!

MITROFAN (lausuen Skotininin jälkeen). Mene hiiteen, eno!

V Kohtaus.

Samat ja molemmat Prostakoffit.

RVA PROSTAKOFF (tullessaan miehelleen). Suotta sinä höpiset — ethän sinä koskaan huomaa mitään.

PROSTAKOFF. Mutta hän läksi Pravdinin kanssa jonnekkin, enkä minä tohtinut heitä seurata. Onko se minun syyni?

RVA PROSTAKOFF (Milonille). Kah, siinähän te olettekin, herra upseeri! Olen etsinyt teitä pitkin koko kylää ja mieheni on ihan väsyksissä juoksusta, sillä minä tahdoin niin pian kuin suinkin lausua teille nöyrimmät kiitokset hyvästä johdostanne.

MILON. Mistä, arvoisa rouva?

RVA PROSTAKOFF. Mistäkö, hyvä herra? Teidän sotamiehenne ovat niin hyviä. Tähän asti ei yksikään ole siepannut mitään. Älkää suuttuko siitä, että tuo mies nahjukseni on laiminlyönyt teidät. Eihän se osaa kestitä vieraita. Sellaiseksi hölmöksi se kai on syntynytkin.

MILON. Minulla ei ole syytä mihinkään valitukseen.

RVA PROSTAKOFF. Nähkääs, mieheeni tulee joskus, kuten täälläpäin sanotaan, semmoinen kangistus, Usein hän, silmät seljällään, seisoo tuntikausia, kuin kivettynyt. Kyllä olen koettanut senkin seitsemää keinoa — ja kyllä hän on saanut kärsiä multa yhtä ja toista! Mutta ei sitä voi millään parantaa. Vaikka hänestä joskus tuo tyrmistys heittääkin, niin hän alkaa sitten hullutella niin päättömästi että mielellään rukoilee Jumalaa kangistamaan hänet uudelleen.

PRAVDIN. Ainakaan ette voi valittaa, että hänellä olisi paha luonto.
Hän on rauhallinen…

RVA PROSTAKOFF. Kuin lammas, mutta siksipä meillä ovatkin kaikki niin hemmoteltuja. Hänellä ei ole sen vertaa ymmärrystä, että talossa pitää olla ankara järjestys ja että täytyy rangaista syyllisiä oikein säällisesti. Minun on yksinäni hoidettava kaikki. Aamusta iltaan olen yhtä mittaa työssä: milloin haukun, milloin tappelen; mutta sillä tapaa kotimme pysyykin pystyssä.

PRAVDIN (syrjään). Pian tässä alkaa toinen elämä.

MITROFAN. Tänäänkin äiti mekasteli väen kanssa koko aamun.

RVA PROSTAKOFF (Sofialle). Olen järjestänyt huoneita kuntoon rakasta enoasi varten. Niin sydämmeni pohjasta haluaisin nyt jo nähdä sen kunnon vanhuksen. Minä olen kuullut hänestä paljon puhuttavan. Hänen vihamiehensäkään eivät voi muuta sanoa, kuin että hän on hieman jörö, mutta niin kovin viisas, ja jos hän kerran mieltyy johonkuhun, niin hän rakastaa koko sydämmestään.

PRAVDIN. Mutta ketä hän ei rakasta, se on huono ihminen. (Sofialle). On minullakin kunnia tuntea teidän enonne. Ja sitä paitsi olen monen kuullut puhuvan hänestä kaikkea hyvää. Se, mitä jotkut hänessä nimittävät jörömäisyydeksi tai karkeudeksi, ei ole muuta kuin suoruutta. Hän ei milloinkaan puhu vastoin vakaumustaan.

SOFIA. Siksipä hänen olikin pakko kovalla työllä ansaita onnensa.

RVA PROSTAKOFF. Se on Jumalan armo meitä kohtaan, että onnistui. En mitään muuta niin halua, kuin hänen isällistä suosiotaan Mitrofanille. Sofia kulta, etkö haluaisi katsoa, kuinka olen järjestänyt huoneen enollesi? (Sofia lähtee.)

RVA PROSTAKOFF (Prostakoffille). Taas sinä jäit haukottelemaan!
Lähde nyt saattamaan Sofiaa! Vai ovatko koipesi jo rampaantuneet?

PROSTAKOFF (lähtien). Eivät ole, mutta hieman koukistuneet.

RVA PROSTAKOFF (vieraille). Ainoana murheenani ja ainoana ilonani on Mitrofan poikani. Minun aikani on jo päättymässä — hänestä koetan saada oikeata miestä.

(Tällöin ilmestyvät Kutjeikin, katkismus, kädessä, ja Tsifirkin, kivitaulu ja rihveli kädessä. Molemmat he merkeillä kysyvät Jeremejevnalta, saako astua huoneeseen. Jeremejevna kehoittaa heitä tulemaan, mutta Mitrofan viittaa poispäin).

RVA PROSTAKOFF (näkemättä heitä, jatkaa). Ehkä Luoja suo hälle armonsa, ja onni häntä seuraa.

PRAVDIN. Katsokaapa taaksenne, rouva, mitä siellä on tulossa.

RVA PROSTAKOFF. Kas, ne ovat Mitrofanin opettajia: Sidorovitsh
Kutjeikin…

JEREMEJEVNA. Ja Pafnutjevitsh Tsifirkin.

MITROFAN (syrjään). Hitto vieköön ne nahkoineen päivineen!

KUTJEIKIN (tervehtien). Huoneen haltijalle rauhaa ja pitkää ikää ynnä lapsille ja kaikelle väelle!

TSIFIRKIN (tervehtien sotilaan tavoin, nähdessään Milonin). Jumala varjelkoon herra upseeria sata vuotta, ynnä kaksikymmentä ja vielä viisitoista, ja lukemattomia vuosia!

MILON. Tuopa on meikäläisiä! Terve! Mistäs sinä olet tänne joutunut?

TSIFIRKIN. Palvelin ennen linnaväessä, herra upseeri! Nyt olen palveluksesta vapaa.

MILON. No milläs sinä elät?

TSIFIRKIN. Vähän sillä, vähän tällä. Osaan hieman aritmetiikkaa, ja sen avulla ansaitsen kaupungissa jonkun kopeekan virastoissa ja kaikenlaisilta kirjureilta. Se, joka ei itse ymmärrä laskentoa, käyttää minun apuani, kun täytyy tarkastaa laskuja tai laskea summia yhteen. Joutessani opetan lapsia. Tämän herrasväen pojalle olen jo kolmatta vuotta opettanut murtolukuja, mutta huonosti pystyy oppi päähän. Muutenkin onkin totta, että on ero ihmisen ja ihmisen välillä.

RVA PROSTAKOFF. Mitä sinä, Pafnutjevitsh, valehtelet? En oikein kuullut.

TSIFIRKIN. Niin juuri. Minä tässä mainitsin herra upseerille, ettei pölkkypää saa oppia päähänsä, vaikka nuijalla pänttäisi kymmenen vuotta.

PRAVDIN (Kutjeikinille). Entäs te, herra Kutjeikin, te olette kai oppiuralta?

KUTJEIKIN. Oppiuralta juuri, korkeasti kunnioitettu herra, täkäläisen hiippakunnan seminariumista. Kävin siellä toiselle luokalle saakka, mutta Jumalan sallimuksesta itseni sieltä pois eroitin. Annoin konsistoriumiin sisään anomuskirjoituksen, jossa seisoi: "Se ja se seminariumin oppilas, kirkonpalvelijan poika, on kauhistunut ylenpalttisen viisauden pohjattomuutta ja anoo siitä vapahdetuksi tulla." Ja siihen vähän ajan kuluttua armollinen resolutsiooni ulosannettiin, jossa seisoi: "Se ja se seminariumin oppilas on kaikesta opetuksesta vapahdettava, sillä kirjoitettu on: älkää heittäkö päärlyjä sikain eteen, jotteivät niiltä tallatuiksi tulisi."

RVA PROSTAKOFF. Mutta missä on Adam Adamovitsh?

JEREMEJEVNA. Kävin minä pikimältään hänenkin luonaan, mutta töin tuskin enää pääsin ulos: koko huone oli niin täynnä savua, ett'ei liikkua saata. Se kirottu oli vähällä tukehduttaa minut tupakallaan! Sellainen synnintekijä se on!

KUTJEIKIN. Lorua, Jeremejevna! Tupakanpoltto ei ole Jumalalta kielty.

PRAVDIN (syrjään). Vielä tuo Kutjeikin viisastelee.

KUTJEIKIN. Monioissa kirjoissa se sallittu on. Psalttarissa seisoo:
"Ja ruoho olkoon ihmisen nautinnoksi."

PRAVDIN. No, ja missä kirjassa vielä?

KUTJEIKIN. Toisessakin psalttarissa seisoo samaten. Meidän kirkkoherrallamme on pikkainen, kahdeksantaitteinen psalttari, ja siinä on ihan samat sanat.

PRAVDIN (Rva Prostakoffille). En tahdo häiritä poikanne oppituntia — jään nöyrimmäksi palvelijaksenne!

MILON. Samoin minäkin, arvoisa rouva.

RVA PROSTAKOFF. Minnekkäs te nyt, hyvät herrat?

PRAVDIN. Vien hänet omaan huoneeseeni. Ainahan ystävyksillä on paljon puheltavaa, kun pitkästä ajasta tavataan.

RVA PROSTAKOFF. Mutta missä haluatte syödä: meidänkö kanssamme vai omassa huoneessanne? Meillä on ruualla vaan omaa väkeä ja Sofia…

MILON. Tietysti teidän kanssanne, arvoisa rouva.

PRAVDIN. Me saamme molemmat sen kunnian. (Menevät).

VI Kohtaus.

Rva Prostakoff, Jeremejevna, Mitrofan, Kutjeikin ja Tsifirkin.

RVA PROSTAKOFF. No, Mitrofan, lueppa nyt vaikka jotakin vanhaa!

MITROFAN. Jotakin vanhaa! Niinhän sitä luulisi.

RVA PROSTAKOFF. Oppia ikä kaikki, sanoo sananlasku. Niin on asian laita.

MITROFAN. Kai, kai! Mikäs sitä on oppiessa? Sinä vielä toimitat kimppuuni kaiken maailman enot!

RVA PROSTAKOFF. Mitä ihmettä sinä puhut?

MITROFAN. Ei tässä tiedä, milloin saa enolta tukkapöllyä tai toiselta ympäri korvia, niin että hampaat kalisee. Ei, tämä ei kelpaa — ennen minä itse teen lopun hengestäni!

RVA PROSTAKOFF (säikähtyen). Mitä, mitä sinä aiot tehdä? Ethän vaan ole järjiltäsi, poikani?

MITROFAN. Tuolla on lähellä joki. Kun kerran sinne sukellan, niin ottakaa hännästä kiinni, jos saatte.

RVA PROSTAKOFF (suunniltaan). Voi, voi, minä en kestä tätä! Armahda
Jumala!

JEREMEJEVNA. Eno hänet noin säikäytti: oli vähällä tarttua hänen tukkaansa. Ihan se ilman mitään syytä…

RVA PROSTAKOFF (vihaisena). No…

JEREMEJEVNA. Eno kävi Mitrofanin kimppuun ja kysyi: tahdotko naida…

RVA PROSTAKOFF. Ja sitten…

JEREMEJEVNA. Lapsi ei salannut, vaan vastasi: kyllä minulla jo kauan on ollut siihen halua. Mutta silloinkos eno vasta oikein julmistui — se raivosi kuin hullu!

RVA PROSTAKOFF (vavisten). No … ja sinä, riiviö, kai hölmistyit etkä iskenyt kynsiäsi veljeni naamaan etkä reväissyt sen kuonoa kappaleiksi…

JEREMEJEVNA. Olin minä vähällä iskeä! Voi, voi, kyllä minä…

RVA PROSTAKOFF. Niin, niin … kyllä sinä olit vähällä … lapsi muka ei ole sinun … et suinkaan sinä liikahtaisi, vaikka lapsi piestäisiin kuoliaaksi!

JEREMEJEVNA. Voi sentään, armollinen rouva! Ell'ei eno olisi samassa hetkessä mennyt tiehensä, kyllä minä olisin sen kanssa tapellut, vaikka mikä olisi tullut. Minä olisin iskenyt sen lihaan (näyttää kynsiään), enkä olisi torahampaitanikaan säästänyt.

RVA PROSTAKOFF. Kaikki te raukat olette hyviä kehumaan, mutta itse teossa teistä ei ole apua.

JEREMEJEVNA (itkien). Vai ei minusta ole apua! Eihän tässä enää tiedä, kuinka voi paremmin palvella … en säästä henkeänikään, mutta sittenkään ei kelpaa.

KUTJEIKIN. Kotiinko meidät päästätte?

TSIFIRKIN. Minne meidät käskette?

RVA PROSTAKOFF. Vielä sinä siinä kollotat, vanha noita! Mene ja toimita noille päivällistä, ja sitten syötyänne tulkaa heti tänne takaisin! (Mitrofanille). Tule sinä pois minun kanssani. En minä päästä sinua enää näkyvistäni. Jahka minä sanon sinulle erään asian, niin kyllä taas haluat elää. Ei sinun tarvitsekkaan koko ikääsi lukea kirjoja — Jumalan kiitos, kyllähän sinä jo sen verran ymmärrät, että voit jo itsekin hankkia lapsia maailmaan. (Jeremejevnalle). Veljeni kanssa selvitän asian toisella tapaa, kuin sinä. Saakoot kaikki kunnon ihmiset nähdä, mikä ero on entisen imettäjän ja oikean äidin välillä. (Menee Mitrofanin kanssa.)

KUTJEIKIN. Sinun elämäsi, Jeremejevna, on kuin vaivaisen syntisen. Mutta menkäämme sentään aterialle ja ottakaamme murheessamme aluksi ryyppy.

TSIFIRKIN. Ja sitten toinen … yhteensä kaksi.

JEREMEJEVNA (itkien). Kunpa edes pääsisin tästä maailmasta! Olen jo palvellut neljäkymmentä vuotta, mutta aina kohdellaan yhtä pahasti.

KUTJEIKIN. Suuriko on palkkasi?

JEREMEJEVNA. Viisi ruplaa vuodessa ja viisi korvapuustia päivässä.
(Kutjeikin ja Tsifirkin ottavat häntä kainaloista).

TSIFIRKIN. Laskekaamme sitte pöydässä, paljonko saat vuodessa!

(Esirippu laskee.)

III Näytös.

I Kohtaus.

Starodum ja Pravdin.

PRAVDIN. Juuri kun nousimme pöydästä, satuin astumaan akkunan ääreen ja näkemään vaununne. Sanomatta muille tulostanne mitään, riensin heti teitä tervehtimään. Minua ilahuttaa suuresti tavata teitä näin pitkän ajan kuluttua.

STARODUM. Pidän ystävyyttäsi suuressa arvossa. Minua miellyttävät juuri sellaiset miehet kuin sinä. Katso — minä puhuttelen sinua näin kursailematta, sillä minun mielestäni avomielisyys lakkaa, kun kursailu alkaa.

PRAVDIN. Teidän käytöksenne…

STARODUM. Sitä monet nauravat, kuten kyllä tiedän. Mutta isäni kasvatti minut sen ajan mukaan, enkä ole huomannut tarpeelliseksi korjata kasvatustani. Isäni palveli Pietari Suurta. Silloin ihmisiä vielä sinuteltiin, eikä kukaan pitänyt itseään monena, jotta olisi tarvinnut yhdelle ihmiselle sanoa: te. Sen sijaan nykyään monet yhteensä eivät aina ole yhden veroisia. Isäni, joka palveli Pietari Suuren hovissa…

PRAVDIN. Olen kuullut, että hän oli sotilasalalla…

STARODUM. Siihen aikaan hovimiehet olivat sotilaita. No niin, isäni koetti kasvatuksessa toteuttaa yhtä periaatetta, jonka voisi lausua esimerkiksi näin: katso, että sydän ja sielu on oikealla tolalla. Kaikki muu on muotiasioita.

PRAVDIN. Se on totta, Ihmisen todellinen arvo riippuu juuri sydämmestä ja sielusta.

STARODUM. Ilman oikeata sielua on sivistyneinkin ihminen kurja. Ja sivistymätön on siinä tapauksessa aivan kuin peto. Pieninkin aihe saa hänet rikokseen. Juuri sellaisten sivistymättömien vallasta olen tullut vapauttamaan…

PRAVDIN. Sisarenne tytärtä. Tunnen koko asian. Hän on täällä.
Menkäämme …

STARODUM. Odota hieman. Olen vielä kovin kiivastuksissani näiden
Prostakoffien sydämmettömästä menettelystä sukulaistani kohtaan.
Puhelkaamme vielä joku hetki. Näeppäs, minä noudatan sitä sääntöä,
ett'ei sovi ryhtyä mihinkään, ennenkuin mieli on tyyntynyt.

PRAVDIN. Harvat osaavat noudattaa samaa sääntöä.

STARODUM. Elämäni kokemukset ovat kyllä teroittaneet mieleeni sen säännön. Jospa olisin jo ennemmin osannut hillitä mieltäni, niin olisin voinut kauvemmin palvella isänmaatani. Niin, kyllähän sinä kaiketi tiedätkin, kuinka jouduin virka-eroon…

PRAVDIN. Muistan teidän ennen kertoneen siitä. Te pyysitte eroa upseerinvirastanne, kun muuan toverinne ilman mitään ansiota ylennettiin siihen arvoon, johon teillä oli kaikin puolin etuoikeus.

STARODUM. Niin juuri, mutta siinä menettelin väärin. Minun mielestäni kukaan ei saa erota virastaan, ell'ei itse varmasti usko olevansa kelvoton palvelemaan isänmaataan.

(Pravdin tarjoo nuuskaa. Starodum ottaa).

STARODUM (jatkaa). Jätettyäni sotilas-alan, jouduin sitte erityisten asianhaarain vuoksi semmoiseen toimeen ja paikkaan, jota en ollut uneksinutkaan … (keskeyttää, kun Sofia tulee).

II Kohtaus.

Samat ja Softa.

SOFIA (Pravdinille). Jo minä aivan väsyin niiden mellakkaan tuolla ruokasalissa.

STARODUM (syrjään). Aivan äitinsä näköinen! Tuossa on varmaankin minun
Sofiani!

SOFIA (katsoen Starodumiin). Kummallista, hän mainitsi nimeni! Enhän vaan erehdy…

STARODUM (syleillen häntä). Et, et! Sinä olet sisareni tytär, rakas
Sofiani!

SOFIA (hellästi). Ja te minun rakas enoni!

STARODUM. Moskovassa sain tietää, että olet tänne joutunut vasten tahtoasi, ja nyt olen tullut pelastamaan sinut onnellisempaan tilaan.

PRAVDIN. Ja minä saan sen ilon, että olen näkemässä, kuinka tälläkin kertaa hyvä lopulta pääsee pahasta voitolle.

SOFIA. Te olette, eno kulta, aina ollut niin hyvä minulle…

STARODUM. Olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, eikä minulla ole, paitsi sinua, mitään muuta, joka minua enää kiinnittäisi elämään. Sinä olet vanhuuteni lohdutus ja minä koetan auttaa onneasi. Jouduttuani virkaeroon, ryhdyin ohjaamaan kasvatustasi, ja kun tahdoin koota sulle myöskin jonkun verran aineellista rikkautta, oli minun pakko ajaksi erota äidistäsi ja sinusta.

SOFIA. Teidän poissaolonne tuotti meille paljon murhetta.

STARODUM (Pravdinille). Kun tahdoin varjella Sofian elämää puutteelta, päätin lähteä muutamiksi vuosiksi sellaiseen paikkaan, jossa voi rehellisellä työllä ansaita rahaa, ja siten jouduin maanviljelijäksi Siperiaan.

PRAVDIN. Olen kuullut, että olisitte siellä voinut rikastua paljoa enemmänkin.

STARODUM. Mutta mitä varten? Jos rikkautta haluaa vaan itse rikkauden vuoksi, niin ei koko Siperia riitä yhdelle ainoalle ihmiselle. Minä olen kerännyt vaan sen verran, (Sofialle) että, kun menet naimisiin, meillä ei olisi esteenä sulhasen varattomuus, jos nimittäin sulhosi sattuisi olemaan köyhä. (Kuuluu meteliä). Mutta mikä mellakka siellä on?

III Kohtaus.

Samat, rva Prostakoff, Skotinin ja Milon.

    (Milon koettaa estää rouva Prostakoffia ja Skotininia pääsemästä
    toistensa kimppuun.)

RVA PROSTAKOFF. Päästä, päästä minut! Annan mun kerrankin tarttua sen kuonoon…

MILON. En päästä, rouva, mutta älkää suuttuko!

SKOTININ (äkäisenä korjaten peruukkiaan). Pysy erossa, sisko, tai muuten tästä tulee ottelu: kun isken, niin repeät!

MILON (rva Prostakoffille). Olette ihan unohtanut, että hän on oma veljenne!

RVA PROSTAKOFF. Voi, voi, anna mun tapella!

MILON (Skotininille). Eikö hän ole sisarenne?

SKOTININ. Synti olisi kieltää, häpeä sanoa: kyllä hän on samasta pesästä, mutta katso, kuinka on villissä!

STARODUM (voimatta hillitä nauruaan, Pravdinille). Luulin suuttuvani moisesta, mutta nyt naurattaa.

RVA PROSTAKOFF. Ketä? Mistä? Mikä tulokas tuo on?

STARODUM. Älä suutu, rouva: en ole ikipäivinäni nähnyt näin naurettavaa kohtausta!

SKOTININ (pidellen niskaansa). Naurakoot vaan muut, vaan en minä.

MILON. Löikö hän teitä?

SKOTININ. Etupuoltani sain molemmin kourin vähän suojelluksi, mutta hän pääsi kynsillään tuonne niskaani kiinni.

PRAVDIN. Oikeinko vielä kivistää?

SKOTININ. Totta kai, kun niskanahkani on rikki.

(Rva Prostakoffin seuraavan puheen aikana Sofia osoittaa silmäyksillä Milonille, että heidän edessään on Starodum. Milon ymmärtää hänet).

RVA PROSTAKOFF. Vai on niskanahkasi edes rikki. Saat kiittää siitä herra upseeria, sillä ell'ei hän olisi väliin tullut, niin et olisi minun käsistäni niin vähällä päässyt. Poikaani ainokaista minä suojelen: en säästä silloin omaa veljeänikään. (Starodumille). Herraseni, se ei merkitse mitään eikä sitä kannata nauraa. Minulla on äidillinen sydän. Onko milloinkaan kuultu, että emä jättäisi penikoitaan alttiiksi? — Mutta tänne näkyy todellakin, ties kenen luo, tulleen ties mikä vieras.

STARODUM (viitaten Sofiaan.) Tämän neidon luo on tullut hänen enonsa
Starodum.

RVA PROSTAKOFF (säikähtyen, arasti). Kuinka? Sinäkö se olet? Meidän rakas vieraamme! Voi minua hupsua! Vai tälläkö tapaa piti ottaa vastaan omaa isää, joka on meidän kaikki toivomme! Anna anteeksi: minä olen hupsu. En osaa enää selvitäkkään. Missä on mieheni? Missä poikani? Tulit kuin tyhjään taloon. Tämä on jumalan rangaistus! Kaikki ovat hulluja! Piiat, piiat, Palashka, hoi!

SKOTININ (syrjään). Vai tuo se on! Siinä se nyt on eno!

IV Kohtaus.

Samat ja Jeremejevna.

JEREMEJEVNA. Mitäs nyt tarvitaan?

RVA PROSTAKOFF. Oletko sinä muka piika, vanha riiviö? Eikö minulla ole koko talossa yhtään piikaa? Missä Palashka on?

JEREMEJEVNA. Hän on sairaana. On maannut jo aamusta asti.

RVA PROSTAKOFF. Vai makaa se sairaana! Voi sitä petoa! Makaa vuoteen omana, kuin hänkin olisi aatelisnainen!

JEREMEJEVNA. Sillä on semmoinen kuume; yhtämittaa se vaan hourailee…

RVA PROSTAKOFF. Voi sitä mieletöntä! Mutta kutsu pian tänne mieheni ja poikani! Sano, että Jumalan armosta me vihdoinkin olemme saaneet vastaanottaa rakkaan Sofiamme enon; että meidän toinen isämme nyt on Jumalan armosta tullut luoksemme. No juokse nyt äläkä kuhnaile!

STARODUM. Miksi näin hätäilet, rouva? Jumalan armosta minä en ole isänne, ja samoin Jumalan armosta en ole tuttavannekaan.

RVA PROSTAKOFF. Äkillinen tulosi on multa vienyt järjen; mutta suo edes syleillä sinua säällisesti, sinä meidän hyväntekijämme!

V Kohtaus.

Samat, Prostakoff. Mitrofan ja Jeremejevna.

(Starodumin seuraavan puheen aikana Prostakoff ja Mitrofan, jotka tulevat keskiovesta, asettuvat Starodumin taakse. Prostakoff on valmiina häntä syleilemään, jahka vaan vuoro tulee, ja Mitrofan aikoo astua suutelemaan kättä. Jeremejevna asettuu syrjään ja seisoo, kädet ristissä, kuin kivettynyt, mulkoillen Starodumia, arka kunnioituksen ilme kasvoissa.)

STARODUM (syleillen vastahakoisesti rouva Prostakoffia), Tämä armo on aivan liikaa, rouva; tulisin ilmankin sitä aivan hyvin toimeen. (Päästyään rouva Prostakoffin käsistä kääntyy toisaanne, mutta siellä Skotinin, joka jo seisoo levitetyin käsin, heti sieppaa hänet syliinsä). Mikä mies tämä on?

SKOTININ. Minä olen sisaren veli.

STARODUM (huomaten vielä Prostakoffin ja Mitrofanin, kärsimättömästi).
No keitä nuo vielä ovat?

 PROSTAKOFF (syleillen). Minä olen vaimon mies. (Yht'aikaa).
 MITROFAN (tarttuen käteen). Minä olen mamman poika.

MILON (Pravdinille). Nyt minä en esitä itseäni.

PRAVDIN (Milonille). Kyllä minä esitän sinut myöhemmin.

STARODUM (antamatta Mitrofanin suudella kättään). Tuo pyrkii kättä suutelemaan: näyttää siltä, kuin aioittaisiin hänestä kasvattaa oikein ylevä mies.

RVA PROSTAKOFF. Sano, Mitrofan kulta, hänelle: "Kuinka olisin, herra, suutelematta kättäsi — sinä olet toinen isäni."

MITROFAN. Kuinka olisin suutelematta kättäsi — sinä olet isäni … (äidilleen) monesko?

RVA PROSTAKOFF. Toinen.

MITROFAN. Toinen? (Starodumille.) Toinen isäni, eno.

STARODUM. Kuuleppas, herraseni, minä en ole isäsi enkä enosi.

RVA PROSTAKOFF. Lapsi ehkä vaan ennustaa onneaan: kenties Jumala vast'edes suo hänen todella päästä sisarenpojaksesi.

SKOTININ. Sepä hittoa! Miksi en minä kelpaisi sisarenpojaksi? Ai, ai sinua, sisko!

RVA PROSTAKOFF (Skotininille). En minä sinun kanssasi viitsi riidellä! (Starodumille). En ole eläissäni riidellyt kenenkään kanssa. Minulla on sellainen luonto; vaikka toinen kuinka haukkuisi, minä en sano sanaakaan. Ajattelen vaan itsekseni, että kai Jumala kostaa minun vaimo raukan puolesta.

STARODUM. Sen heti huomasin, rouva, kun ovesta tänne ilmestyit.

PRAVDIN. Minä olen jo kolme päivää ollut näkemässä hänen sävyisyyttään.

STARODUM. Sitä huvia minä en voi nauttia niin kauvaa. Sofia, huomisaamuna lähdemme yhdessä Moskovaan.

RVA PROSTAKOFF. Voi, hyvä ystävä, mistä olet niin suuttunut?

PROSTAKOFF. Miksi tämä epäsuosio meitä kohtaan?

RVA PROSTAKOFF. Ettäkö me eroisimme rakkaasta Sofiastamme? Paljaasta surusta minä ihan menehdyn!

PROSTAKOFF. Ja minä jo olen menehtynyt.

STARODUM. Koska niin rakastatte Sofiaa, niin tahdon teille ilmoittaa ilahuttavan uutisen: vien hänet Moskovaan sitä varten, että hän siellä saavuttaisi onnensa. Minulle on esitetty hänen sulhokseen muuan hyvin ansiokas nuori mies, ja minä suostun heidän avioliittoonsa.

    (Sofia näyttää peljästyvän, Prostakoff lyö kätensä yhteen,
    Jeremejevna nyökkää surullisesti ja Pravdin on kummastuneen
    ja pahastuneen näköinen).

 RVA PROSTAKOFF. Voi, voi — nyt minä kuolen! (Yht'aikaa).
 MILON. Mitä ihmettä kuulen?
 SKOTININ. No sun vietävä!
 MITROFAN. Siitä nyt sait!

STARODUM (huomaten kaikkien hämmästyksen). Mitä tämä merkitsee? (Sofialle.) Sofia kulta, sinäkin näyt hämmästyvän! Onko minun aikeeni pahoittanut mieltäsi? Minä olen nyt isäsi sijassa. Luota siihen, että tiedän oikeuteni. Nämä oikeudet eivät ulotu edemmäksi, kuin hillitsemään tytärtä syöksymästä turmioon; mutta kelvollisen sulhasen valinta riippuu kokonaan tyttären omasta sydämmestä. Ole siis huoletta: sinun tuleva miehesi, jos hän vaan on arvoisesi, saa minusta todellisen ystävän, ken tahansa hän lieneekin. Mene sinä vaan kenen vaimoksi haluat.

(Kaikki riemastuvat taas).

SOFIA. Rakas eno, älkää epäilkö kuuliaisuuttani!

MILON (syrjään). Onpa se kunnon vanhus!

RVA PROSTAKOFF (iloisena). Se se vasta isä on! Sitä kelpaa kuulla! Mene kenen vaimoksi vaan haluat, jos vaan mies hänet ansaitsee! Niin juuri! Tässä ei vaan saa jättää huomaamatta sulhasta, joka jo on tarjona. Jos kerran Sofiaa kosii hyvätapainen, sivistynyt ja nuori…

SKOTININ. Jo aikoja sitten lapsen iästä päässyt…

RVA PROSTAKOFF. Jonka omaisuus ei ole aivan pieni…

SKOTININ. Ja jolla on jokseenkin iso sikotarha…

 RVA PROSTAKOFF. Niin sopikaamme asiasta heti ja Mikonpäiväksi häät!
     (Yht'aikaa).
 SKOTININ. Niin pistetään pienet kemut ja sitten pulskat häät!

STARODUM. Neuvonne ovat puolueettomia — sen kyllä huomaan.

SKOTININ. Huomaatpa vielä muutakin, kun opit minua lähemmin tuntemaan. Katso — täällä on tällainen sekamelska. Tunnin päästä tulen puheillesi kahden kesken, ja silloin sovimme asiasta. Kiittelemättä itseäni voin sanoa, että minun kaltaisiani on hyvin vähän. (Menee).

STARODUM. Se on hyvin luultavaa.

RVA PROSTAKOFF. Rakas ystävä, älä kummastele veljeäni…

STARODUM. Niin, niin, hän on veljenne.

RVA PROSTAKOFF. Oma veli; olihan isäni nimi Skotinin. Isä vainajani nai äiti vainajani; se oli syntyään Priplodin. Meitä lapsia oli kaikkiaan kahdeksantoista kappaletta, mutta paitsi minua ja veljeäni, ne ovat kaikki Jumalan tahdosta kuolleet. Toiset raahattiin saunasta kuolleina — kolme kuoli ryypättyään maitoa vaskikattilasta — kaksi putosi pääsiäisenä kirkontornista — ja muut kuolivat, kun eivät jaksaneet elää.