Luonnollista on, että Alfred Kihlman, huolimatta isän mielipiteistä, pappina noudatti vakaumustaan. Todistuksena siitä on mainittava, että hän ei epäillyt pitää hartausseuroja milloin kodissaan, milloin muualla heränneitten kanssa, jommoisia tietysti Kruununkylässäkin oli. Yhdestä semmoisesta seurasta, joka 18 p:nä heinäk. 1848 oli Erik Libäckin luona, hän on almanakkaansa merkinnyt: "Nimismies Hellbergin ilmiannon johdosta meidän nimemme merkittiin kirjaan siinä tarkoituksessa, että meidät pantaisiin syytteeseen luvattomien kokousten pitämisestä. Huomaa. Olimme kutsuttuja vieraita, emmekä katsoneet voivamme paremmin käyttää seurustelu-tilaisuutta kuin keskinäiseen rankaisemiseen ja kehottamiseen, Jumalan sanan viljelemiseen ja lauluun. Minä, seurakunnan kutsuttuna opettajana, johdin seuroja. Meidän olisi välttämättömästi pitänyt tanssia, niinkuin samana päivänä tapahtui kahdessa toisessa paikassa, saadaksemme olla rauhassa poliisilta! Ja kristinusko kuuluu sentään olevan ei ainoastaan suvaittu, vaan myöskin valtionuskonto!"
Nähtävästi tämän tapahtuman aiheuttamassa tunnelmassa Kihlman kirjoitti N. L. Arppelle, jonka kanssa ylläpidetty kirjeenvaihto säännöllisesti koski vain raha-asioita, (12/7 1848): "Olen nykyään yksin kotona. Angelika on pikku Hannan kanssa matkustanut Keuruulle Bergroth lankomme luokse. He ovat jo olleet kolme viikkoa poissa ja voivat, mikäli tiedän, hyvin. Yleinenkin terveydentila on vastaiseksi täälläpäin hyvä, vaikka peljätään kammottavaa itämaista vierasta [koleraa], joka jo on saapunut Turkuun. Yhtä pelottava vieras lännestä ja etelästä, s.o. mieltymys tasavaltaan sekä sen seuralaiset vallankumous, mielenosotukset, häiriöt, verilöylyt ja sota, ei ole sekään vielä mieskohtaisesti tullut, mutta jokainen siitä puhuu. Surkeinta ja naurettavinta samalla kertaa on se, ettei hävetä väittää, että nämä ulkomaiden valtiolliset liikkeet ovat läheistä sukua kristillisiin liikkeisiin Savossa ja Pohjanmaalla. Meissä nähdään Lamartinen y.m. ystäviä, syystä että saarnaamme kuollutta oikeaoppisuutta vastaan ja koetamme johtaa heräykset hyvään päämäärään. Tarvitaan todella omituinen valo, käsittääkseen meidät valtiollisiksi kansankiihottajiksi; siihen kuitenkin pyritään. Ja jos tämä mielipide pääsee valtaan, mitä siitä seuraa meidän ankarasti yksinvaltaisessa valtiossamme? Tulevaisuus on niin hämärä ja pimeä, että kuka tietää, kuinka kaikki päättyy. Kunnioitettu Eno, suokaa anteeksi mielenpurkaukseni." —
Tähän Arppe lyhyesti vastasi (8/10): "Pelkosi, että Teitä pidettäisiin kansankiihottajina tuntuu minusta kovin perusteettomalta, koska on kylläkin yleiseen tiettyä, että harrastuksenne käy hierarkiseen eikä suinkaan vapaamieliseen suuntaan."
Vastaus ei tyydyttänyt Kihlmania, ja sen vuoksi hän vielä palasi asiaan (9/11 1848): "Jo edeltäkäsin saatoin pitää varmana, että Eno ymmärtäisi, kuinka väärin monet rutivanhoilliset pelkäävät oleteltua vapaamielisyyttämme. Mutta Enon on annettava anteeksi, etten voi olla vastustamatta Enon vastakkaista syytöstä. Yhtä vieraita kuin olemme ajan vapaamielisyydelle, yhtä vieraita olemme myöskin kaikille pappisvaltaisille tarkoituksille. — Emme me harrasta tasavaltaa, emme yksinvaltaa emmekä perustuslaillisuutta taikka muuta semmoista; me jätämme sen puuhan maailmalle, joka arvelee, että sillä on aikaa semmoiseen. Sitä vastoin me harrastamme Jumalan valtaa (theokrati), ei valtiollisessa vaan uskonnollisessa merkityksessä. Että Jumala tulisi herraksi kunkin sydämessä, niin että ihminen uskollisena palvelijana ja alamaisena noudattaisi ei omaa tahtoansa, vaan Jumalan, siinä meidän tietoinen päämäärämme. Emme me itse tahdo tulla seurakunnan herroiksi, vaan me palvelemme jokaista, joka tahtoo palvelustamme käyttää. Me tahdomme johtaa seurakuntamme Jumalan emmekä itsemme puoleen. Hierarkisiin prelaatteihimme nähden olemme taistelukannalla; ja seurakunnat alkavat ymmärtää, ettei kaikki pyhyys ole tavattavissa papinkauhtanan alta. Olen nöyrästi tahtonut antaa Enolle tämän viittauksen, jotta Eno pysähtyisi ennenkuin langettaa kovan tuomion, että 'harrastuksemme käy hierarkiseen suuntaan'" — —
Tiettävästi ei nimienkirjoitus Libäckillä johtanut oikeudenkäyntiin. Eräs vanha, nyttemmin kuollut Kruununkylän pappilan palvelijatar on kertonut, [Rovasti Joel Vegelius vainajan tiedonanto.] että rovasti Kihlman oli ankarin sanoin varottanut nimismiestä vetämästä hänen poikaansa oikeuteen seurojen pitämisestä, ja olisikin Hellberg sen vuoksi luopunut aikeestaan. Olkoon että ukko Kihlman ymmärsi, miten tehoton oikeudenkäynti oli uskonnollisten mielipiteitten oikaisemiseen nähden, taikka että hän vain tahtoi vapauttaa poikansa ikävistä rettelöistä, kummassakin tapauksessa tuottaa menettely kunniaa vanhalle isälle — se näyttää, samoinkuin useat hänen kirjeensä, että hän osasi malttaa mieltänsä.
* * * * *
Muutoin ei ole paljon sanottavaa Kihlmanin toiminnasta pappina; se oli nähtävästi enemmän heikkenevän kuin kiihtyvän vauhdin leimaamaa. Jo loppupuolella vuotta 1847 ja seuraavan alkupuolella L. W. Schalin (Teerijärven kappalaisen poika, papiksi vihitty 9/6 1847) noin kerran kuukaudessa saarnasi hänen edestään, ja joulukuun viime päivänä 1848 tuli avustajaksi Kaarle Nauklér, määrättynä kappalaisen apulaiseksi Kruununkylään. Syynä siihen, että Kihlman vetäytyi syrjään papintehtävistään — mikäli näet hänelle mahdollista oli — luonnollisesti ei ollut se, että, niinkuin hän itse kerran sanoo, hänen työnsä "hedelmät olivat vähemmät [kuin hän oli toivonut]", vaan terveyden puute. On jo ennen mainittu, että hän ruumiinrakennukseltaan oli heikonlainen, sekä myöskin kerrottu, että hän ylioppilaana oli pari kertaa ollut ankarasti sairas, mutta tässä on erityisesti merkille pantava, että hän ennen joulua 1848 tunsi "ensimäiset rinta- [s.o. keuhko-] taudin oireet", jotka tekivät varovaisuuden pakolliseksi. Kun Kihlman näin oli jälleen joutunut vapaaksi ainakin rasittavimmista virkatoimista, virkosi hänessä tiedonhalu uudelleen. Hän otti taas kirjansa esille ja tilasi uusia sekä alkoi ajatella ulkomaanmatkaa, johon Kokkolan kaupunginlääkäri toht. J. J. Staudinger häntä kehotti, vaikkei tuumasta vielä totta tullut. Yhdellä erikoisella tavalla hän, kaikesta huolimatta, innokkaasti vaikutti herännäisyysliikkeen palveluksessa, nimittäin levittämällä ruotsalaista ja suomalaista hartauskirjallisuutta. Muun muassa on mainittava, että Kihlman maksuna velasta 22/10 1850 vastaanotti Malmbergilta 500 kpl Wegeliuksen postillaa (1250 rupl. hop.) ja 500 kpl Björkqvistin postillaa (625 rupl. hop.) ja möi ne pappien ja muitten tuttaviensa avulla samasta hinnasta, josta hän itse oli kirjat saanut. [Nähtävästi oli Kihlman avustuksellaan tehnyt Wegeliuksen postillan julkaisemisen mahdolliseksi. Hän on näet merkinnyt 28/6 1847 suorittaneensa Malmbergille 2000 ruplaa ("till Wegelii postilla").]
Vaikkei asiaa koskevia muistiinpanoja ole olemassa, on kumminkin varmaa, että Kihlman tarkkaavasti ja suurella mielenkiinnolla seurasi niitä ilmiöitä herännäisyysliikkeen alalla, jotka vähitellen johtivat tai myötävaikuttivat v. 1852 tapahtuvaan hajaannukseen. [Rosendal m. p. III, Luku XI.] Tammikuulla 1849 hän oli mukana, kun Malmberg, F. O. Durchman, L. Stenbäck, A. O. Törnudd, J. Grönberg, C. G. von Essen y.m. perheineen kokoontuivat Keuruulle Frans Bergrothin luokse, sieltä jatkaakseen matkaa Kuopion markkinoille. Ensinmainitusta sanotaan kuitenkin, että hän juotuaan liiaksi ja kiivastuttuaan väitellessään toisten kanssa jäi Keuruulle, vaikka kaikki muut ja hänen vaimonsakin matkustivat Kuopioon. Tällä matkalla ja erittäin Julius Berghin luona oli keskusteltu Wilhelm Niskasen opista ja vaikutuksesta Kalajoen varrella ja myöskin Malmbergistä, joka oli hyvissä väleissä Niskasen kanssa ja jota ystävät muutenkin näyttävät alkaneen katsella arvostelevasta Siitä huolimatta pysyi heidän suhteensa Malmbergiin entisellään, ja milloin aihetta ilmaantui (niinkuin esim. Edv. Svanin hautajaiset Purmossa 30/1 1849, Essenin virkaanasettajaiset Ylihärmässä 1/7 s.v., erään Bergrothin palvelijan häät lokakuulla 1850 Keuruulla j.n.e.), yhtyivät he vanhaan tapaan kaikessa ystävyydessä. Että Kihlman itse — huolimatta kaikenlaisista epäilyksistä, joista hän myöhemmin puhuu — näinä vuosina yhä pysyi herännäisyyden alkuperäisellä kannalla, todistanee sekin, että hän v. 1850 kaksi eri kertaa kävi tapaamassa Paavo-ukkoa. Sinä vuonna hän näet on merkinnyt lähteneensä maaliskuun 1 p:nä Pyhäjärvelle, (Jonas Lagus), edelleen tulleensa 3 p:nä "saareen" (s.o. Syvärinjärven Aholansaareen, missä Paavo asui Nilsiässä) ja 4 p:nä illalla Kuopioon. Kenen seurassa hän matkusti on epätietoista, mutta monikkomuoto ("kommo") osottaa, että hän ei ollut yksin. Toisesta retkestä saamme tiedon eräästä hänen Gelalle (8/9) osoittamastaan kirjeestä. Siinä Kihlman sanoo onnellisesti saapuneensa Haapajärvelle, mutta hänen tullessaan oli Reinhold Helander juuri lähtemäisillään Nilsiään, eikä tämä voinut lykätä matkaansa, syystä että hänen piti olla kotona määräaikana. "Jotta ei matkani tarkotus jäisi saavuttamatta, vaan saisin seurustella Reinholdin kanssa sekä samalla tavata kuuluisaa, monen parjaamaa ja monen ylistämää Paavo-ukkoa, [Kirje on laadittu näytettäväksi isälle — siitä sanat Paavosta, joiden yleisestä muodosta saattaisi luulla, että Alfred ei ennen ollut ukkoa ravannutkaan.] olen monen ahdistuksen päästä, päättänyt yhtyä matkaan. Vaikein ja suurin este on ollut, että minulla ei ole Isän lupaa, ja varmaan en matkustaisi, jos tietäisin, että Isä matkan johdosta närkästyisi. Mutta toivoen, että Isä antaa anteeksi, uskallan lähteä." Hän käskee Gelan kohta mennä pappilaan ilmoittamaan asia isälle, mutta muutoin on matka pidettävä salassa, "sillä kansa juoruaa, ja piispa on lähimailla (i farvattnet)." — Etteivät isän ja pojan välit vieläkään olleet hyvät, todistanee muistiinpano (13/10 1850): "Olin valmis vuorostani saarnaamaan; pyhäaamuna tulee rovasti kirkkoon ja sanoo, että hän saarnaa itse." —
Mitä perhe-elämään tulee, oli se vuoden 1850 loppuun saakka yleensä onnellista, joskaan ei ilman suruja. Ymmärrettävää on, että Kihlmanin terveyden heikontuminen herätti huolia; sen osoittaa muun muassa 4 p:nä huhtik. 1850 tehty muistiinpano: "Syljin ensi kerran (vähän) verta — kuoleman edelläkävijä." Mutta sittenkin lienee ilonsävel ollut kodissa vallalla. Marraskuun 20 p:nä 1848 syntyi pikku Hannalle veli, joka sai nimen Jonathan ja aluksi näytti hyvin menestyvän. Kesällä 1849 teki koko pikku perhe matkan Karjalaan, Puhokseen, ja mikäli voi päättää Kihlmanin kirjeestä N. L. Arppelle, jossa hän kiittää ystävällisestä vieraanvaraisuudesta, olivat sekä vanhemmat että lapset onnellisesti suoriutuneet pitkältä retkeltä. Se ei kuitenkaan estänyt Jonathania vuoden lopulla sairastumasta hinkuyskään, johon hän kuoli 1 p:nä marrask. — siis ennenkuin oli vuottakaan täyttänyt. Vuosi 1849 päättyi siis katkeraan suruun, mutta 12 p:nä jouluk. 1850 Gela lahjotti miehelleen toisen pojan, jolle annettiin nimi Julius, ja koska sekä äiti että lapsi — "asianhaarojen mukaan" — voivat hyvin, ei tämän vuoden lopulla ollut aihetta muuhun kuin iloon ja toivoon. Mutta kumminkin oli ankara käännekohta lähellä.
* * * * *
Vuosi 1851 aikaansai täydellisen mullistuksen Alfred Kihlmanin elämässä. Se rauhallinen kodin onni, jota hän oli nauttinut viidettä vuotta, hävisi äkkiä, ja hän joutui uudestaan yksinäiseen elämään ja levottomiin oloihin, täynnä kysymyksiä ja epäilyksiä, hänelle avautui uusi opinto- ja kehityskausi, ihan kuin olisi ollut pelkkää unennäköä, että hän kerran oli ollut perheellinen mies ja valmiina pappina palvellut seurakuntaa.
Seuraava kertomus järkyttävistä tapauksista, jotka hävittivät Kihlmanin kodin, nojaa hänen omiin kirjeisiinsä (Keuruun pitäjänapulaiselle) Frans Bergrothille ja hänen vaimolleen. (Kruununkylä 11/1 1851.) "Rakas lankoni ja kälyni! — — Kotini, joka oli onnellinen ilon koti, jos mitään maan päällä voidaan onnelliseksi sanoa, on kerrassaan muuttunut surun asunnoksi. Minun vaimoni ja Sinun sisaresi, rakas Hilda, on päättänyt vaelluksensa ja lähettää Teille viimeiset tervehdyksensä. Hän kuoli, kovan taistelun jälkeen, keskiviikkona 8 p:nä klo 1/2 12 i.p." — Sitten seuraa seikkaperäinen esitys taudista ja vainajan viimeisistä hetkistä. Tauti oli alkanut hiljalleen; vasta lauantaina 4 p:nä Gela oli toivonut, että lääkäri kutsuttaisiin. Toht. Staudinger ei kuitenkaan ymmärtänyt taudin laatua eikä määrännyt mitään, mutta kuume kiihtyi ja sairas alkoi vähin hourailla. Sunnuntaina tuli toht. Fontellkin (Pietarsaaresta), mutta ei hänkään tiennyt neuvoa. Maanantaina Staudinger selitti taudin "hermokuumeeksi" (lavantaudiksi) ja hoiti sairasta sen mukaan. Mutta ei mitään parannusta huomattu. Saamatta hetkeksikään unta sairas tuli yhä voimattomammaksi ja houraili samassa määrässä enemmän, joskin tunsi ympäristönsä. Oltuaan keskiviikkona aamupuolella levollisempi sai hän iltapäivällä ankaria kouristuskohtauksia. Klo 9:ltä kouristukset lakkasivat, ja sairas makasi kolmatta tuntia hiljaa valittaen, kunnes hengähti viimeisen kerran. — "Minä poloinen (Jag arme man) olen nyt yksinäinen leski kahden äidittömän lapsen kanssa, nuorempi niistä kuukauden vanha. Sinä, Hilda, olet kadottanut ainoan jälelläolevan sisaresi. Nyt olemme vapaita etsimään sitä mitä ylhäällä on." — Kuvaus vainajan kilvoituksesta ennenkuin hänen sielunsa rauhoittui jääköön tässä selostamatta — "keskiviikkona hän ei enää jaksanut puhua paljon, mutta se vähä, minkä hän sanoi, todisti, niinkuin hän itsekin lausui, että aamutähti oli noussut." — Kuollessaan Gela oli vain vähän päälle 22 vuotta.
Huumaavan iskun sattuessa oli kuin kaikki olisi yhtynyt enentämään häiriötä. Oli markkina-aika ja Kihlmanilla oli vieraina ystävät Favorin, Simelius ja Östring; pikku Hannakin oli loppiaispäivänä sairastunut ja tuli päivä päivältä huonommaksi (vaikka hän sittemmin parani); Julius taas vaikeroi luonnollisen ravinnon puutteessa. Anoppi, Gelan äiti, ei tiennyt mitään, sillä Kihlman oli viimeiseen asti toivonut voivansa antaa hyviä uutisia. Kaksi "tätiä", Emma Riska ja Emma Candelin, [Mamselli Emma Amanda Candelin, s. 1819, oli jo 1848 tullut perheeseen. — Emma Riska, neuvosmiehen tytär Kokkolasta, oleskeli kymmenkunta vuotta pastori Gummeruksen perheessä Ylikannuksessa ja sittemmin Pietarsaaressa ja Vaasassa, missä elätti itseään pitämällä koululaisia täyshoidossa.] oli kyllä apuna hoitamassa sairaita ja kotia; mutta sittenkin ymmärrämme Kihlmanin masennuksen. "Kyllä olisin valmis antamaan äidittömän tytönkin kuolla — mutta miksi tuli kaiken tämän minua kohdata? Vielä olen sokea syyhyn nähden, joskin aavistan sen. — Tämä suru, mitä vaikein maailmassa, on kova isku horjuvalle terveydelleni; kenties olen minäkin lähellä kuolemaa. Siinä tapauksessa mainitsen, että Gela terveenä ollessaan sanoi, että hän, jos me molemmat kuolisimme, mieluimmin antaisi lapset Teidän, Fransin ja Hildan, hoitoon. Kasvattakaa ne Jumalalle, jotta he tulevat pelastetuiksi. Se on pääasia; kaikki muu ei merkitse mitään."
Toisessa kirjeessä (Lapua 15/1) Kihlman kutsuu lankonsa ja kälynsä hautajaisiin, jotka olivat määrätyt tammikuun 29 p:ksi ja joissa Malmberg oli luvannut pitää ruumissaarnan. — "Olen Lapualla, ensimäisessä kodissani, jossa ensimäisen rakkauden muistot kaikkialla kohtaavat minua. Malmberg tuli viime pyhänä Kruununkylään ja laahasi minut kuin vangin muassaan tänne. Yhdentekevä, missä olen: kaikkialla on pelkkää tyhjyyttä. Kaikki on menettänyt värinsä, kauneutensa ja häikäisevän loistonsa; näen vain katoovaisuutta ja tuskaa. Muistan vain: 'Maaksi olet jälleen tuleva!' — Pikku Hannan tauti on alkanut väistyä. Julius parka huutaa paljon köyhyydessään. Meillä ei ole imettäjää, emmekä tiedä mistä semmoinen on saatavissa." — —
Itse hautajaisista kerromme Rosendalin mukaan: "Läheltä ja kaukaa kokoontui niihin heränneitä pappeja, ja tilaisuus muodostui valtavan juhlalliseksi. Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaiseksi, piti Fredr. Östring [eikä Malmberg, joka oli vähemmän tottunut saarnaamaan ruotsin kielellä], ja Malmberg y.m. elävähenkisiä seurapuheita. — Illalla sattui sitten tapaus, jolla oli laajalle ulottuvia seurauksia. Tavallisuuden mukaan juotiin totia ja väiteltiin jonkun aikaa vireillä olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä illallisen jälkeen jatkui väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin hermostunut, tilasi totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu yösijat hänelle, Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin pappeja, väittelyä jatkettiin yhä edelleen ja sen aikana Malmberg joi silloisenkin käsityksen mukaan ylenmäärin. Kirjeessä R. Helanderille (11/12 1852). hän itse tunnustaa ja selittää asian näin: 'Kun olin nähnyt ystävieni alituisen pyrkimyksen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salatut sydämet paljastetuiksi'." [Rosendal, m.p. III, 363. — Alfred Kihlman on kertonut tapahtuman vähän toisin. Malmberg oli ollut samassa huoneessa, missä Essen ja hän itse (Kihlman) makasivat. He olivat ensin juoneet kukin yhden lasin totia, jonka jälkeen Essen ja Kihlman panivat maata, mutta Malmberg oli yksin jatkanut juomistaan, kunnes oli aivan humalassa. Aamulla oli Kihlman odottanut, että Malmberg olisi ollut pahoillaan asiasta; mutta niin ei suinkaan ollut laita. Malmberg oli noussut ja mennyt ulos ennen Esseniä ja Kihlmania, joten nämä tapasivat hänet pihalla, ja silloin oli Malmberg hyvätuulisena tervehtinyt heitä sanoilla: "Nytkö vasta te olette nousseet, minä olen jo ennättänyt tehdä paljon syntiä."]
Malmberg selitti ja puolusti siis viimeiseen saakka väkijuomien nauttimista samalla tavalla kuin Paavo Ruotsalainen ja muutkin heränneet: raittiudenharrastus oli muka tekopyhyyttä, he joivat osoittaakseen, etteivät olleet teeskentelijöitä. Valitettavasti, taikka onneksi — arvostelu riippuu kunkin kannasta — tämä selitys ei enää tyydyttänyt kaikkia. Varsinkin oli Malmbergin niin usein nähty unohtavan kohtuuden rajat, että ystävien ehdottomasti täytyi käsittää asia toisin, ja juuri hänen päihtymisellään näissä hautajaisissa oli siinä kohden ratkaiseva merkitys. —
* * * * *
Kuinka Kihlmanin olot edelleen muodostuivat, saamme tietää seuraavista kirjeistä, jotka nekin ovat osotetut samoille läheisille ystäville.
(Kruununkylä 27/3 1851) "Rakas kälyni! — — Älä usko, että täältä tuleva kirje tuottaa Sinulle huvia. Kotini on surun oma ja ilonaiheita on vähän. Uudenvuoden aattona ennustin, että tämä vuosi tulisi murheen vuodeksi, ja näinä kolmena kuukautena olen riittävästi saanut kokea sitä. Gelan hautajaisten jälkeen tauti ei ole poistunut meiltä. Julius sai ensin, niinkuin ehkä tiedät, riutumustaudin — — — Minulla on vähän toivoa hänen toipumisestaan, vaikkei Jumalalle mikään ole mahdotonta. Paitsi Juliusta ovat palvelijamme maanneet sairaina, ja vieraitakin ihmisiä on meillä niin äkkiä sairastunut, ettei heitä ole voitu kuljettaa pois, vaan ovat he jääneet meille makaamaan. Täällä on sentähden ollut täydellinen sairaala. Kerran makasi meillä viisi sairasta. Nykyään on niitä kaksi, nimittäin lukkari Nessler, naapurini, joka jo on maannut minun kamarissani neljä viikkoa kovassa lavantaudissa, ja entinen renkimme keuhkotulehduksessa. [Tämä kuvaus näyttää todistavan, että Kihlmanin vanhemmat olivat oikeassa kun he — niinkuin tekijälle on kerrottu — pahoittelivat sitä, että heränneet läheltä ja kaukaa väärinkäyttivät heidän poikansa vieraanvaraisuutta.] Kuolema tahtoo käydä meillä ja koputtaa ovellemme; tähän asti se ei ole saanut tulla sisään, mutta kaikki me täällä uskomme, että vielä on yksi uhri lankeava.
"Kaikesta tästä voit helposti kuvitella ulkonaisen ja sisällisenkin elämämme. Olemme vaeltaneet keskellä kuolemaa ja eläneet pelkissä kuolemanajatuksissa. Elämän sulo ja ilo on minulta hävinnyt; mutta eipä niinkään, vielä on minulla ainakin yksi epäjumala, Hannani, joka on terve ja kaunis kuin ruusu ja iloinen lapsellisessa riemussaan. Hän on sydämeni huvi; usein hän on saanut minut iloiseksi. — —
"Suruni on luullakseni vähentynyt; en voi toivoa Gelaa takaisin tänne, mutta kaipaukseni on suuri. Poissa taikka kotona, aina olen yksin. Uskolliset ystävät ovat osottaneet minulle paljon ystävyyttä. Ingman ja Favorin ovat käyneet luonani, Julius Bergh ja Jonas Lagus ovat kirjoittaneet minulle. Eräs Juhana Arndtin kirje hänen ystävälleen Gerhardille, joka myöskin menetti vaimonsa, on tehnyt minulle paljon hyvää. Evankeliumi, joka on suonut minulle toivoa Vapahtajaan, on niinikään tukenut minua." — —
(Kruununkylä 24/4 1851) "Rakas kälyni! Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, että kirjoitan lyhyesti; en sitä tahdo, mutta en mitenkään jaksa enempää. Juliukseni on tullut yhä sairaammaksi; rinta on korissut joka hengenvedosta, mutta hän on terve, aivan terve. Hän ei itke eikä valita enään; hänen ei tarvitse sitä tehdä, sillä hän on Jumalan ja Äitinsä luona taivaassa, missä he nyt riemusta laulavat, isot ja pienet. Hänen kuolinkamppauksensa oli pitkä; — hänen lyhyt elämänsä päättyi torstaina (17/4) ennen pitkääperjantaita klo 3 i.p. —
"Nyt olemme jälellä ainoastaan Hanna ja minä. Hän ei sure, vaan kysyy, miksi isä huokaa. En minä enää valita, en edes nyt; mutta mikä on poissa on poissa, eikä kaipauksen tunnetta voi painaa alas. Olen alkanut ymmärtää, että maallinen onni ei ole päämäärämme, vaan tulee olla valmis uhraamaan kaikki. Vähän olen minä oppinut kärsimyksen alla, mutta minusta näyttää välttämättömältä, että meidän tulee, missä tilassa olemmekaan, rukoilla Jumalan Henkeä joka päivä musertamaan meitä ja rakentamaan meitä Jumalan sanalla. — Luulen että Jumala tahtoo antaa meille enemmän kuin me tahdomme, mutta Hän tahtoo tehdä sen sanallaan. Siinä olisi meidän asuttava, ja silloin olisimme turvissa; mutta missä on turvamme, kun laiminlyömme sanan?" —
* * * * *
Mihin nyt ryhtyä? oli kysymys, johon Kihlman onnensa raunioilla mietiskellen itsekseen, kysellen neuvoa uskotuilta ystäviltä ja rukoillen Jumalalta johtoa etsi vastausta. Eikä hän tyytynyt yksistään ajatteluun, vaan hän kirjoitti tapansa mukaan mustalla valkoiselle kaikki jos- ja mutta-väitteet, kaikki eri näkökohdat, joiden pohdinnasta päätös lopulta selviytyi. Niin varsinkin nyt, sillä hän käsitti aivan oikein, että ratkaisu oli oleva käänteentekevä hänen elämässään. Mietiskelyjen tulos oli päätös tehdä ulkomaanmatka. Mikä oli matkan tarkoitus, se ilmenee hänen mietiskelyistään, ja sen vuoksi kuuluu niiden selostus seuraavaan lukuun, jossa itse matkakertomuskin alkaa.
V. ULKOMAANMATKA 1851-52.
Lähtövalmistukset; Ruotsissa.
Paitsi pitkissä kirjeissä ystävilleen, vanhemmilleen y.m. läheisille on Kihlman päiväkirjassakin kertonut ulkomaanmatkansa vaiheista ja vaikutelmista. Päiväkirja alkaa johdannolla, jossa hän luoden valoa sisälliseen elämäänsä on kuvannut, miten matka-ajatus hänessä kehittyi. Siihen y.m. valmistuksiin seuraa tässä katsaus.
Jo poikana Kihlman oli toivonut pääsevänsä ulkomaille — enemmän, hän tunnustaa, uteliaisuudesta ja saavuttaakseen matkustaneen maineen kuin hyödyn vuoksi; mutta heräys tuli väliin, ja pelosta, että matkustamisessa piili sielunvaara, hän jätti tuuman sikseen. Sitten avio ja virka estivät häntä ajattelemasta matkaa, mutta kun hän aikaa myöten jälleen tuli vapaammaksi ja palasi kirjoihinsa, silloin uudestaan virkistynyt tiedonhalu herätti myös halun tavata oppineita, jumalaapelkääviä miehiä, joiden seurasta saattaisi hyötyä. Se sekä ylempänä mainittu lääkärin kehotus matkustaa ulkomaille parantuakseen alkavasta keuhkotaudista sai matka-aikeet uudestaan vireille. "Minä puhuin siitä Gelalleni [syksyllä 1850]. Mutta hän vastusti asiaa. Hän oli hyvä haltiani, jonka neuvot nyt jälestäpäin olen huomannut mitä parhaimmiksi. Hän oli Jumalan enkeli rinnallani, joka aina varoittaen hillitsi minua, kun tahdoin lentää liian kauas. Hänen neuvonsa perustuivat aina puhtaimpaan intoon edistää todellista parastani, ja mahdollista on, että niissä piili jumalallinen viittaus, että minun tuli luopua matkasta vaarallisena ja vahingollisena uutuutena. Matkan tulos on osoittava, oliko niin, selvittävä mitä vielä on hämärää." — — Mutta kenties oli Gelalla omakin syynsä vastustaa matkaa. "Hän ymmärsi, ettei hän voinut seurata minua jättämättä lapsiaan. Hänen oli erottava joko minusta taikka lapsista. Hellästä äidistä ja rakastavasta puolisosta oli toinen vaihtopuoli yhtä vaikea kuin toinen, ja luonnollisesti hän asettui sille kannalle, joka salli hänen pitää kaikki omaisensa luonaan." — Kysymys jäi siis lepäämään, se oli riippuva Kihlmanin terveydentilasta. Julius syntyi. "Kaikki meni onnellisesti: elämäni taivas oli jälleen kirkas, menestyksenpäivän valo täytti rauhallisen Majataloni. Olin niin tottunut siihen, etten tiennyt peljätä vastoinkäymistä. En tiennyt kiittää Jumalaa, en antaa lahjan johtaa itseäni antajan luo. Olin kyllä huolissani rakkaudenpuutteesta Vapahtajaa kohtaan, mutta en niin, että se olisi saanut minua muuttamaan mieltäni. Rangaistusta ansaitseva välinpitämättömyyteni näyttäytyi varsinkin siinä, etten minä Jumalan sanasta enkä puhdasoppisista kirjoista koettanut etsiä selvää tietoa siitä, minkälainen se parannus on, jonka Kristus antaa ja joka ei hävitä hengen köyhyyttä. Jokaisen kristityn ja etenkin jokaisen opettajan tulisi kumminkin muistaa Jumalan varotus: ymmärryksessä olkaa täydellisiä. — — Jos minä jään vaille Jumalan lahjaa, niin on minun siitä syyttäminen omaa laiminlyöntiäni. Ehkä olisin menestyksen jatkuessa jäänyt tähän syntiin ja siten hidastuttanut Jumalan armotarkoitusta minua kohtaan. Mutta Jumala ajatteli minua isänrakkaudella ja tahtoi kurittamalla johtaa minut luoksensa. Kun minä vähimmin aavistin, meni taivas äkkiä pilveen, aurinko lakkasi paistamasta ja muutamassa silmänräpäyksessä puhkesi mitä kauhein rajuilma pääni ylitse. Ennenkuin tiesinkään oli ilon ja rauhan maja muuttunut surun ja tuskan asunnoksi. Kaikkiviisas vei minulta epäjumalani, jota kyllä en rakastanut liiaksi, mutta sentään enemmän kuin Jumalaa. Minä pidin häntä kovin rakkaana: hän oli huvini ja mielihyväni. Ei se ollut väärin, mutta kun en oikein rakastanut Kristusta, saattoi Jumala ainoastaan ottamalla minulta rakkaimpani parantaa minut. Maallisesta tappiosta en ainoastaan oppinut syvemmin tuntemaan maallista mieltäni, vaan tulin myöskin, kun minulla ei enään ollut katoovaista mielihyvää, ajetuksi Jumalan sanan ja sen kautta Jumalan tykö. Kun Gelani oli poissa, täytyi minun ruveta keskustelemaan Jumalan kanssa; nyt huomasin, miten vastenmielisesti ja vain ohimennen tahdoin seurustella Jumalan kanssa ja miten siis olin peräti kääntynyt hänestä ja että Jumalan kuva, joka uudestasyntymisessä luodaan ihmiseen, ei vielä ollut minussa olemassa. Mutta yksinäisyydessäni, vastaanottaessani vaikutelmia elämän katoovaisuudesta, sain myöskin rikkaan korvauksen siinä rauhassa, joka tuli osakseni, kun turvasin Jumalaan ja pysyin erilläni huvituksista. Rikas valon ja lohdutuksen lähde pulppusi heprealaiskirjeestä; tuskin uskalsin maistaa tätä suloista vettä. Maistoin kuitenkin, ja minä maistoin kuinka hyvä ja suloinen Herra on; mutta vesi oli terveellistä eikä vain hyvänmakuista: se ei äitelyttänyt, sillä siinä oli suolaakin. Semmoiset lauseet tulivat minulle tärkeiksi, jotka ennen olin sivuuttanut itseäni koskemattomina, syystä että ne vaativat pyhitystä, jota pidin osaksi ei vielä niin välttämättömänä, osaksi tosin välttämättömänä, mutta itsestään ilmestyvänä hedelmänä, kun vain turvasin vanhurskauttamiseen. Nyt sanottiin minulle: Katso että sinä tässä kurjuudessasi vaellat pelvossa. Puhdista itsesi kaikesta lihan ja hengen saastaisuudesta, täyttäen pyhyyttä Jumalan pelvossa. Minusta oli kuin olisi pyhitystäkin harrastettava, jopa silloinkin kun ollaan epätoivossa vanhurskauttamisestaan." — — Ulkonaisestikin oli Kihlman joutunut muuttuneisiin oloihin, jonkunlaiseen väliaikaistilaan. Ei paljoa puuttunut, ettei hän ollut palautunut samaan asemaan kuin ennen naimistaan. Ja kun lääkäri nyt vakavasti kehotti häntä lähtemään ulkomaille, saattoi hän jälleen ottaa harkintaan "nuoruutensa suunnitelman, joka oli ollut kätkössä kuin kipinä tuhan alla." Nyt se oli toteutettavissa, ja eikö ollut oikein käyttää tilaisuutta, joka kenties ei koskaan uudistuisi?
Kumminkin oli Kihlmanin vaikea tehdä ratkaiseva päätös. Hän kysyi neuvoa sekä Esseniltä että Julius Berghiltä. Edellinen oli ehdottomasti matkan puolella, jälkimäinen ei kehoittanut siihen, mutta ei vastustanutkaan. Siitä olivat ystävät yksimielisiä, että matka oli tehtävä ainoastaan terveyden eikä minkäänlaisten hengellisten tarkoitusten vuoksi. Mutta tässä kohden oli Kihlman aivan toista mieltä. Tietenkin tuli hänen pitää silmällä ruumiillista terveyttään, mutta joskin hän piti näitä ystäviä suuressa arvossa, ei hän ymmärtänyt miksi hänen ei kävisi yhdistää siihen toistakin tarkoitusta. Hänessä asui palava into jatkaa opintojaan. "Jos tarkastan elämääni lapsuudesta saakka, näen itseni aina kirja kädessä. Minulla ei ole luonnollista taipumusta seurusteluun eikä mihinkään käytännölliseen taitoon, vaan kirjalliseen harrastukseen saada ensin itse asiat selville ja sitten antaa tietoa muille. Halu harjoittaa tutkimuksia on minussa luonnollista, joka aina uudestaan ilmaantuu ja vaatii tyydyttämistä." Ymmärrettävää on siis, että Kihlman ei voinut matkasuunnitelmastaan sulkea pois "hengellisiä tarkoituksia". Ei kunnian- eikä vallanpyynnöstä, vaan ainoastaan tyydyttääkseen tiedonhaluaan ja voidakseen paremmin kuin ennen toimia opettajana, hän tahtoi hyväkseen käyttää matkan tarjoamaa tilaisuutta opintoihin. Mitä taasen opintoalaan tulee, Kihlman mainitsee niitä kaksi. Toiselta puolen hän ajattelee syventymistä kirkkohistoriaan, arvellen että siihen perehtynyt voisi "seisten historiallisella pohjalla, ei ylhäisyydessä vaan kristillisessä nöyryydessä ja kieltäytymisessä, nousta puolueiden pikkumaisuuksien yläpuolelle ja kyeten antamaan arvoa hyvälle, missä se esiintyneekään, osaltaan yhdistää mitä vihollisen toimesta oli hajotettu"; toiselta puolen hän tahtoi entistä täydellisemmin omakseen tehdä raamatun järjestelmän s.o. tutkimalla raamattua koettaa yhdistää hajanaiset totuudet yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirkkohistoriaan nähden hän erittäin huomauttaa, että sitä voidaan tutkia ei ainoastaan kirjasta vaan käytännöllisestikin — "paras tilaisuus semmoiseen käytännölliseen tutkimukseen avautuisi minulle Ruotsissa, varsinkin, jos saisin aikaa ja tilaisuutta käydä eri paikkakunnilla. Minusta olisi synti ja häpeä jättää semmoinen tilaisuus käyttämättä." —
Vasta toukokuun lopulla olivat asiat niin selvillä, että Kihlman helatorstaina lähti Kokkolaan toimittaakseen virkavapaus- ja matkalupahakemuksensa postiin. Mutta samana päivänä (30/5) kun hän lähetti hakemuksen, sai hän kirjeen, että tuomiokapituli oli määrännyt hänet pitäjänapulaisen sijaiseksi Lestijärvelle. Odottamaton uutinen hämmästytti Kihlmania, ja hän mietiskeli, mitä Jumala mahtoi sillä tarkoittaa. Kun hänet Kruununkylästä, jossa ehkä olisi voinut hyödyttää, lähetettiin Lestijärvelle, missä hän "inhimillisesti arvostellen ei kyennyt mitään aikaansaamaan, syystä ettei osannut [suomen]kieltä" — tahtoi kai Jumala osoittaa, ettei häntä nykyään Suomessa tarvittu ja vapauttaa hänet omantunnon vaivoista virkavapauteen nähden(!) Kumminkaan hän ei voinut olla noudattamatta määräystä, vaan matkusti Lohtajan ja Ylikannuksen kautta yksinäiseen, jylhään erämaanseurakuntaan. Kuultuaan millä kannalla Kihlmanin asiat olivat, aikoi hänen lähin esimiehensä, Lohtajan rovasti (K. G. Elfving), kyllä kohta vapauttaa hänet, mutta kehotti häntä sitten kuitenkin viipymään Lestissä pari viikkoa. Niin tapahtuikin. Kaksi kertaa Kihlman Lestijärvellä saarnasi, mutta muutoin hän yksinäisyydessään luki kreikkaa ja tutki heprealaisepistolaa, "niin että, jos Jumala tahtoi minut lehtoriksi, josta myöskin oli syntynyt puhe, olisin siihen kelpaava". Kyseessä oli teologian lehtorinvirka Vaasan lukiossa. Kruununkylään hän palasi kesäkuun keskivaiheilla, jolloin odotti vastausta tuomiokapitulista. Se tulikin, mutta sisälsi vain tiedon, että hänen hakemustaan ei oltu käsitelty, syystä että joku muotoasia oli laiminlyöty. Hän korjasi laiminlyönnin ja uudisti hakemuksensa, mutta ei palannut enää Lestijärvelle, sillä sinne oli toinen sijainen määrätty. Sen sijaan Kihlman uudella odotusajallaan matkusti meritse Vaasaan juodakseen terveysvettä [seltterivettä]. Heinäkuun 11 p:nä tuli vihdoin Turusta myöntävä vastaus s.o. hänelle oli annettu 3 kuukauden virkavapaus, luettuna heinäkuun 1 p:stä, mutta kun Kihlman kamreeri Vegeliuksen kautta tilasi matkapassin Helsingistä, ilmoitettiin, että asia oli lähetettävä keisarin ratkaistavaksi! Passin puutteessa täytyi hänen siis luopua aikeestaan matkustaa saman kuun 24 p:nä Berzelius-laivalla Vaasasta Ruotsiin ja sen sijaan, noudattaen kamreerin neuvoa, lähteä Helsinkiin odottamaan matkalupaa Pietarista. Näin mutkallista oli 1800-luvun keskivaiheilla päästä Suomesta ulkomaanmatkalle!
Ennenkuin Kihlman oli saanut tietoa siitä, että hänen oli ties kuinka kauan odotettava passiakin, oli hän vielä kerran palannut Kruununkylään hajottaakseen kotinsa. Heinäkuun 14 p:nä hän lähetti 4-vuotiaan Hannan neiti Emma Candelinin turvissa Keuruulle, missä hänen kälynsä, Hilda Bergroth, oli ottava lapsen äidilliseen hoitoonsa. Itse hän vielä viipyi viisi päivää, joten hänen lähtöpäiväkseen tuli heinäkuun 20:s. Siitä alkaa myöskin hänen matka-päiväkirjansa, vaikka viikkoja vielä kului ennenkuin hän pääsi kotimaan ulkopuolelle.
* * * * *
Oli sunnuntai iltapäivä kun Alfred Kihlman erosi vanhempiensa kodista — omaa hänellä ei enää ollutkaan. Isä saattoi poikaansa Isolle sillalle. Hyvästijättö oli "surettava" (bedröfvande). Kumpikin lienee aavistanut, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, mutta sydämet eivät sentään avautuneet toisilleen. Toinen odotti, että toinen alkaisi, ja niin jäi vapauttava, kaiken vanhan kaunan hävittävä sana lausumatta.
Terveyssyistä Kihlman oli valinnut meritien Vaasaan. Neljä tuttua miestä vei hänet ensin Luodolle (Larsmo), jossa hän oleskeli koko maanantain 1849 sinne ylimääräisenä pappina muuttaneen ystävänsä Jak. Simeliuksen luona. Illalla tulivat Kokkolasta veljekset Appelberg, joista varsinkin Is. Otto oli hänelle läheinen ja jotka olivat ottaneet saattaakseen hänet purjeveneellä Vaasaan. Lähtö tapahtui varhain tiistaiaamuna, mutta matka kului hitaasti. Tuuli oli näet enimmäkseen vastainen, joten usein ainoastaan risteillen päästiin eteenpäin, puhumatta siitä että se toisinaan niin kiihtyi, että esim. Pietarsaaren ja Oravaisten kohdalla oli pakko etsiä suojapaikkaa. Nämä keskeytykset Kihlman käytti alottaakseen päiväkirjansa kirjoittamalla ylempänä selostellun johdannon. Djupstenillä Uudenkaarlepyyn saaristossa hän oli toivonut tapaavansa ystävänsä Ingmanin ja Favorinin, mutta he olivat vähää ennen lähteneet kaupunkiin. Vasta perjantaina 25 p:nä klo 5 i.p. purjehtijat onnellisesti saapuivat määräpaikkaansa. Vaarallisempaa seikkailua päiväkirja ei mainitse kuin että navakka vihuri heitti Kihlmanin hatun mereen.
Vaasassa Kihlman ensi iltana kauan käveli ja keskusteli ystävänsä A. A. Levónin kanssa, joka enemmän toisten kuin omasta syystään oli alkanut joutua erilleen heränneistä tuttavistaan. Hän oli paljon laajentanut liiketoimiaan ja perustanut suuria laitoksia — "siinä oli hänellä ansa"; kuitenkaan hän ei vielä ollut luopunut entisestä hengellisestä kannastaan. Lauantaina Kihlman toimitti asioitaan, mutta teki myöskin tunnustuksensa (biktade mig) Otto Appelbergille. Sunnuntaina oli juhlallinen jumalanpalvelus Vaasan kirkossa, H. Moliis saarnasi; i.p. oli seurat kirjanpainaja P. Lundbergin luona Ahvensaarella (Abborrön). Appelberg luki päivän saarnan Björkqvististä, ja toisten kehotuksesta Kihlman puhui luetun johdosta. Maanantaina 28 p:nä klo 4 i.p., auringon ollessa pimennyksissä, Kihlman lähti matkalle eteläänpäin tullakseen illalla F. O. Durchmanille Isoonkyröön. Tiistaina hän saapui Lapuan Marielundiin. Malmberg lapsineen oli niityllä, missä tehtiin heinää. Illalla tulivat Essen ja Ilmajoen kirkkoherran apulainen J.W. Nybergh. "Inter pócula" Malmberg huomautti, että latinan häviäminen väittelytilaisuuksista ja syrjäyttäminen muiden aineiden hyväksi oppikouluissa oli huono enne. "Ajanhenki on paha, eikä se voi tuottaa muuta kuin pahaa." Kihlman puolestaan arveli, että nytkin samoin kuin ennen voitiin inhimillisissä ja maallisissa asioissa aikaansaada paljon hyvää. Mutta samassa kun juteltiin milloin mitäkin hän sydämessään pahoitteli sitä, ettei sanaakaan puhuttu heidän kunkin sieluntilastaan, vaikka hän niin pitkäksi ajaksi oli heistä eroava.
Keskiviikkona 30 p:nä Kihlman jatkoi matkaa ja tuli seuraavana päivänä Keuruulle Bergrothin omistamaan luonnonihanaan Lehtiniemeen, missä pikku Hanna avoimin sylin juoksi isäänsä vastaan. Sinne, sukulaisiin, Essenkin oli seurannut häntä. Elokuun 1 ja 2 p:vä "vietettiin ystävyyden, perhe-elämän ja rauhan helmassa. Hannani liittyi minuun, sukulaiseni olivat ilmeisesti osaaottavaisia; mutta kaikki tämä, sen sijaan että se olisi parantanut, repi auki vanhat haavat. Tunsin vain syvemmin mitä olin menettänyt. Milloin toiset saavat iloita, täytyy minun itkeä. Me viljelimme toisinaan Jumalan sanaa keskinäiseksi rakennukseksemme, ja se oli elävää ja voimakasta niinkuin ennen. Varsinkin oli lauantai-ilta, viimeinen, jona olimme yhdessä, siunattu, sydän tuli palavaksi. — Essenille avasin koko sydämeni, kaikki epäilykseni, kaikki mietiskelyni. Olimme yksimielisiä pääasioissa ('i afs. å riksangelägenheterna'); miten onnellista onkaan saada kätkeä huolensa veljen uskolliseen huomaan! miten ilahduttavaa, ettei ole yksin!"
"Pyhäaamuna menimme kirkkoon. Frans [Bergroth] saarnasi. Hänellä on hyvät lahjat: elävä mielikuvitus, hyvä kieli, selvä, vaikuttava esitystapa. Jumalanpalveluksen jälkeen ja päivällisen syötyäni menin rantaan, jossa Kuorevedelle lähtevä kirkkovene odotti minua. Sanoin kaikille hyvästi, ja vene lähti liikkeelle. — — Yleensä oli elämä Lehtiniemessä hupaisaa; oltiin hyvien, hiljaisten, kristillisten ihmisten seurassa. Ei eletty lihallisessa kevytmielisyydessä, eikä myöskään kateus taikka epäluulo saanut sijaa sydämissämme. Me olimme jotenkin avoimia toisillemme, ja ainakin olin minä vapaa ja luonteva. Olo siellä jätti hyvän vaikutelman; toivoin saavani vielä elää semmoisen ajan. Kumminkin huomasin, että olin antanut sydämeni liiaksi kiintyä näihin hyviin ihmisiin; olin vieraantunut Jumalasta. Niin voidaan väärinkäyttää parastakin! Olin nyt yksin Lesti[järvi]-Jumalani kanssa, ja minun täytyi tehdä parannusta. — Oli tuskallista ajatella, että kenties en koskaan enää näkisi omaisiani. Minulla oli niin paljon sanottavaa heille! Niin olisi yhdessä oltava, kuin oltaisiin sitä viimeisen kerran." —
Illalla klo 11 Kihlman saapui Kuoreveden Maitovalkamaan, johon hänen kiesinsä oli edeltäkäsin lähetetty, ja klo 4 aamulla hän lähti eteenpäin. Hän matkusti Kuoreveden, Längelmäen, Kuhmolahden, Tuuloisten ja Hauhon kautta Hämeenlinnaan. Syystä että yksinäisyys häntä painoi, hän ei voinut nauttia seutujen luonnonkauneudesta eikä hänellä Hämeenlinnassa ollut ainoata tuttua sielua. Sentähden hän elokuun 5 p:nä jälleen oli varhain liikkeellä ja tuli siten hyvissä ajoissa iltapäivällä Helsinkiin. — "Kuuden vuoden päästä näen siis uudestaan tämän kaupungin. Kuinka paljon olikaan sillä ajalla muuttunut, ja kuinka olin itsekin muuttunut. Iloisena sulhasena lähdin Helsingistä vuoden 1845 lopulla; palaan murheellisena leskimiehenä. Terveenä ja reippaana lähdin; palaan terveys murtuneena. Lähdin heittääkseni — — — syliin, joiden avulla toivoin saavani rauhan omaantuntooni; palaan eroten (utträdande från) näistä ihmisistä, jotka eivät voi minua auttaa, siis pettyneenä toiveissani. Lähdin mieleltäni hedbergiläisyyden vihollisena; palaan siinä vakaumuksessa, että silläkin puolella saattaa olla rehellisiä kristittyjä." — Kihlman asettui asumaan kamreeri Vegeliukselle, jossa ennen oli ollut kotiopettajana. Tullessaan Kihlman oli luullut voivansa lähteä elokuun 8 p:nä Storfursten laivalla Tukholmaan, mutta passi ei ollut vielä saapunut Pietarista. Hänen täytyi lykätä lähtö 22 p:ään, jolloin laiva taas oli tarjona. Alituiset lykkäykset painoivat hänen mieltään, ja yhä uudestaan hän kysyi, piilikö esteiden takana jotain syvempää? Joutilaana ollen hän päätti seurata kamreeria tämän lähtiessä noutamaan lapsiaan, jotka olivat oleskelleet Degerbyssä pastori F. J. Wadénin luona. Kun he pyhäaamuna elokuun 10 p:nä tulivat perille, kerrottiin heille, että Wadén oli Inkoon emäkirkolla. Silloin hekin ajoivat sinne ja saivat kuulla professori F. L. Schaumanin (jonka hoidossa pitäjä, yliopiston prebendana, oli) toimittavan rippilasten konfirmatsionin ja Wadénin saarnaavan. Kihlman lausuu siitä: Schauman, puhui "puhdasoppisesti, selvästi, yksinkertaisesti ja rakentavasti, sanalla sanoen hyvin. Hän kosketteli myöskin asioita, jotka parast'aikaa kiinnittivät sydäntäni, esim. että kristityn vaellus on hänen uskonsa voimassa — iloinen, ujostelematon usko (jos se on tosi) antaa rohkeutta käymään yrityksiin käsiksi, sitä vastoin ahdistus ja epävarmuus tuottaa ihmiselle siksi paljon puuhaa oman itsensä kanssa, ettei hän kykene rakkaudella ja osanotolla ajattelemaan muita. Wadén saarnasi vanhaa oppia vanhalla kielellä. Oli rakentavaa ja terveellistä kuunnella vakavia sanoja." Schauman kutsui vieraat päivällisille. Seurustelu oli mielenkiintoista, mutta huoneiden sisustus ja ruokien lukuisuus eivät Kihlmanin mielestä olleet oikein sopusoinnussa maalaispappilan kanssa. Illalla palattiin Degerbyhyn Wadénin seurassa, joka herätti Kihlmanin täyden myötätunnon; "hän on peräti rehellinen mies, Jumalan hengen koulussa kuritettu". Maanantaina matkustettiin Helsinkiin.
Edelleen Kihlman odottaessaan lähtöpäivää koetti lukemalla Nordisk Kyrkotidningiä perehtyä uusimpaan Ruotsin kirkkohistoriaan, ja eräänä iltana, jolloin hän oli yliopiston rehtorin Gabr. Reinin seurassa — "nöyrä ja ystävällinen mies" — hän tiedusteli tältä Suomen kirkkohistorian lähteitä. Muutamana päivänä hän kävi katsomassa uutta luterilaista kirkkoa, missä enimmin ihaili Nikolai keisarin lahjottamaa Neff'in maalaamaa alttaritaulua. "Se on korkeinta mitä taiteen alalla olen nähnyt. Se esittää Kristuksen hautaanlaskemista. Kristuksen kuolemankalpeat kasvot ovat erinomaisen hyvin ja todellisesti kuvatut: rakkaus, vakavuus, korkeus niissä ilmenee, mutta kaiken peittää kuoleman varjo. Kun näkee sen, täytyy ajatella: senlainen hän oli näöltään, kun oli täyttänyt kärsimyksensä meidän edestämme." — Sunnuntaina 17 p:nä elok. Kihlman kävi [vanhassa] kirkossa. "Saarna oli laimea, laulu hartautta vailla, seurakunta prameilevan korea."
Kihlman ajatteli näinä päivinä paljon heränneitä, heidän suhdettaan hedbergiläisiin y.m. Aihetta siihen antoivat osaksi hänen omat kokemuksensa, osaksi se mitä hän täällä etäämpänä kuuli heistä juteltavan: "pietistit pitävät erinäisiä syntejä luvallisina", "tilaisuuden sattuessa pohjalaiset herännäispapitkin juovat vankasti" — eikä hän voinut väittää syytöksiä tyhjäksi panetteluksi. "Voi! että paholainen on saanut liata Jumalan hyvää teosta", Kihlman huudahtaa kirjeessä Essenille (15/8). "Miten onkaan Jumalan istutus niin joutunut häviöön! Siihen on tultu, kun olemme jättäneet Jumalan sanan kuullaksemme ihmisten sanoja. — Ei olisi liian varhaista, jos silmämme nyt aukenisivat. Miten onkaan sisällisesti laita, jos ulkonaisesti on niin pahoin. Jumala ei varmaankaan sallisi semmoista tapahtua, jollei hän tahtoisi ilmisaattaa kätkettyä pahaa. Pyhimysten täytyy kaatua, jotta oppisimme turvaamaan Jumalaan eikä ihmisiin. Meidän on palattava Sanan ehdottomaan noudattamiseen!" — Kolme päivää myöhemmin Wadén tuli Helsinkiin, ja oli hänellä tärkeitä kerrottavia hedbergiläisistä. Yksityisesti oli kaksi niihin kuuluvaa pappia tunnustanut hänelle, että oli laiminlyöty saarnata lakia, ja että siihen nähden parannus oli välttämätön. Sama mielipide oli myöskin julkisesti esitetty ja saanut kannatusta suuressa hedbergiläismielisten pappien kokouksessa Tammisaaressa elokuun 11 p:nä. Hedberg itse oli vain kuunnellut, sanaakaan hiiskumatta. Jopa oli ehdotettu, että rakennettaisiin sovinto herännäisten kanssa ja että kokous sitä varten pidettäisiin. "Asian nykyisellä kannalla oli Hedberg valmis sovintoon." — Inkoon kirkkoherran apulaiselle Odert Reuterille, joka Wadénille oli kertonut Tammisaaren kokouksen tapahtumat, oli jälkimäinen sanonut, että hän puolestaan oli huomannut olevansa täydessä sopusoinnussa Kihlmanin kanssa, ja että tämä siis oli yhtä maltillinen kuin hän. Siihen oli Reuter vastannut, että se kyllä oli mahdollista, mutta että hän (Kihlman) ei aina ollut ollut semmoinen; "kenties ovat ne olot, joihin hän oli joutunut, johtaneet hänet maltillisuuteen." — "Ei niinkään väärin arvattu!" lisää siihen Kihlman seikkaperäisesti kerrottuaan kaikesta A. W. Ingmanille (20/8). — Päiväkirjaansa on Kihlman vielä merkinnyt seuraavat sanat: "Kuinka ihmeellistä! kaukana toisistamme on sama Jumala samaan aikaan taivuttanut meidät maltillisuuteen. Molemmin puolin alamme käsittää vikamme; he ovat tehneet väärin saarnaamalla yksipuolisesti evankeliumia, me yksipuolisesti lakia saarnaamalla. Miksi piti minun tulla Helsinkiin? Siksikö että saisin tietää tämän? Miten on tätä tietoa käytettävä? Tulee tutkia itseänsä, rukoilla itsensä ja heidän edestään, olla heistä puhumatta pahaa ja muutoin antaa Jumalan johtaa."
* * * * *
Kihlman oli saanut passinsa elokuun 14 p:nä ja 22:na illalla hän, kokonaisen päivän odotettuaan laivan tuloa Pietarista, vihdoin pääsi lähtemään Helsingistä. Matkustajain joukossa hän m.m. tapasi erään Amsterdamin liikemiehen, joka "enemmän kuin kauppiaat yleensä" harrasti uskontoa ja kertoi luterilaisen kirkon oloista Hollannissa. Turkuun tultiin 23 p:nä illalla.
Samana iltana Kihlman kävi entisen emäntänsä, mamselli Gustava Caireniuksen, luona. "Hän on koeteltu nainen", luemme päiväkirjassa, "jonka vertaisia tunnen harvoja ainakin herrasväessä. Hänellä on puhdas ja selvä tieto, eikä ainoastaan tietoa vaan kokemustakin, jopa tuoretta kokemusta. Hänen puheessaan on suolaa, ja se vaikuttaa terveellisesti. Hän tunsi elävästi arvottomuutensa; hän sanoi että olisi mitä suurin ihme, jos hän tulisi pelastetuksi, mutta puhui myöskin kyynelsilmin Jumalan laupeudesta häntä kohtaan. Missään yhteydessä hedbergiläisten kanssa hän ei ollut; mutta hän uskoi, että heidänkin joukossaan oli Jumalan valittuja. — Niin iloista kuin onkin vaeltajalle aavikolla tavata kosteikko, niin tuskallista on jälleen lähteä autiolle, hedelmättömälle arolle. Vaeltajan on kuitenkin riennettävä eteenpäin virvoitettuansa itseään tien varrella. Minunkin täytyy ulos, ulos maailmaan. Mikä ajaa minut pois rauhasta? Ja missä löydän satamani? Miksi on minun käytävä näitä teitä? Onko rangaistus nyt alkava, vai piileekö tässä armontarkoitus?" — Seuraavana (sunnuntai)aamuna Kihlman Maariassa tapasi rovasti H. Heikelin; arkkipiispa Edv. Bergenheim — Kihlmanin entinen historian opettaja lukion ajalta oli edellisenä vuonna nimitetty Suomen kirkon päämieheksi — oli Paraisissa, joten käynti hänen luonaan ei tullut kysymykseen. Klo 12 p:llä laiva lähti Turusta. Hitaanlainen kulku tuntui matkustajista ikävältä, ja muutamat herrat tahtoivat lyödä korttia. Laivalla ei kuitenkaan ollut kortteja saatavissa, ja se aiheutti monta kirousta. "Samat henkilöt", kertoo Kihlman, "puhuivat sentään jonkinlaisella kunnioituksella Kristuksesta ja kristinuskosta. Minä ajattelin ehdottaa, että pidettäisiin yhteinen hartaushetki, mutta tunsin itseni liian heikoksi ja maailmanhengen liian voimakkaaksi. Voi, miten kristinusko onkaan hävinnyt kristityistä! Ei tahdota kuulla Jumalan sanaa, eikä se, joka sitä tahtoo, uskalla!" — Yöksi laskettiin ankkuri. — Maanantaina kuljettiin Ahvenanmeren yli, ja silloin Kihlman ja useat muutkin matkustajat kärsivät merikipua. Illalla saavuttiin Tukholmaan. Kihlman myöntää kaupungin erinomaisen kauniiksi, mutta syystä että hän oli kuullut sitä niin paljon kiitettävän, hän ei kuitenkaan ollut kovin ihastunut. Siitä huolimatta hän saatuaan asunnon Hotel de Finlandissa merkitsee päiväkirjaansa, ettei ollut oikein entisellään: Tukholman suuret historialliset muistot täyttivät hänen mielensä, ja hänen "tyyni verensä liikkui tavallista nopeammin". —
Jo ensi päivänä Kihlman kävi hakemassa kuuluisaa lääkäriä prof. Magnus Hussia, mutta tämä oli matkoilla ja tavattavissa vasta kahden viikon päästä. "Aina vain vasta- eikä koskaan myötä[tuulta]!" Kihlman kääntyi silloin prof. P. H. Malmstenin puoleen, joka Hussin poissaollessa hoiti hänen potilaitaan, ja pääsi, usean turhan käynnin jälkeen, hänen puheilleen 29 p:nä. Malmstenin tutkimuksen tulos oli, että Kihlmanin rinta yleensä oli heikko ja että oikeassa keuhkossa oli huomattavana tuberkuloosia, mutta oli tauti vielä niin alulla, että paraneminen oli mahdollinen. Sitä varten oli kuitenkin välttämätöntä, että hän oli virkavapaa ainakin kymmenen kuukautta ja matkustaisi lämpimään ilmanalaan, joko Etelä-Amerikaan (Brasilian Bahiaan) taikka — kun Kihlman "vapisevin sydämin" vastusti tällaista matkaa — Madeiraan. Malmsten kirjoitti paikalla lääkärintodistuksen, ja koska aika ei myöntänyt lykkäystä, lähetti Kihlman viipymättä Turkuun hakemuksen saada edelleen nauttia virkavapautta 1 p:ään elokuuta 1852. Mitä itse matkaan tulee, jätti hän sen riippuvaksi Hussin neuvosta, jossa hän oli rukoillut Jumalan ilmoittamaan tahtonsa. Syyskuun 9 p:nä hän vihdoin tapasi tämän lääkärin, ja oli hänenkin mielestään pitkä merelläolo s.o. Amerikanmatka otollisin keino. "On siis Jumalan tahto, että matkustan Amerikaan; lähden senvuoksi, menköön kuinka tahansa", kirjoittaa Kihlman s.p. K. Nauklérille Kruununkylään. "Varmaa on, ettei mikään matka ole minulle vastenmielisempi. Ennemmin olisin matkustanut Madeiraan taikka — kaikkein mieluimmin — Etelä-Saksaan. Olisin halunnut paikkaan, jossa olisin saattanut seurustella jumalaapelkäävien ihmisten kanssa, tavata luterilaisen kirkon mainioita miehiä. Mutta en saakaan noudattaa omaa tahtoani; monta kuukautta on minun asuttava ohuiden lankkujen varassa, seurusteltava merijätkien kanssa; vaan — onhan Jumala mukanani. Hädässä oppii parhaiten häntä tuntemaan. — Huss lupasi, että palaisin terveenä. Jos niin käy, tahdon uusin voimin alkaa työskennellä viinitarhassa voittaakseni sieluja Vapahtajalle. Jumala suokoon, että saisin palata kalliiseen tehtävään! Nyt on edessäni aika, jolloin minulla on tehtävää yksistään oman itseni kanssa — matkustan Wartburgiin taikka Arabian erämaahan. Niin käsitän nykyisen asemani. — — Älä ymmärrä minua väärin. Ei minulla ole mielessä suuria uudistussuunnitelmia. Ei suinkaan! Tunnen liiaksi heikkouteni ollakseni omahyväinen. Olen luonnostani aina taipunut siihen, joka herättää vähän ääntä. Mutta onhan minunkin läpikäytävä puhdistustuli." — — "Koska tulen kauan viipymään poissa, lienee parasta, että lehmäni ja hevoseni myydään. Saaresta saamastani ohrasta on 1 tynnyri annettava Backin Britalle, 1 Wiklundskalle, ja jollet paheksu, annan Sinulle 2 puuroksi monille pienokaisillesi. — Sano terveisiä kaikille rakkaille sanankuulijoilleni; en mainitse ketään, kaikki ovat minulle yhtä rakkaita. Usein, usein muistan heitä rukouksissani. He rukoilevat kai minun edestäni! Tapaamme silloin toisemme joka päivä, joka ilta armoistuimen edessä." — —
* * * * *
Kihlman viipyi Tukholmassa neljä viikkoa ennenkuin oli saanut myöntävän vastauksen virkavapaushakemukseensa ja muuten valmistunut lähtöön. Mitä ruumiilliseen vointiin tulee, oli ilma sen määrääjänä: jos oli paha ja kostea sää (niinkuin elokuun lopulla ja syyskuun alulla), tunsi hän rinnassaan painostusta, pistoksia ja hengenahdistusta, jos oli kaunis ilma, hengitti hän kevyesti ja tunsi itsensä aivan terveeksi. Sielullisesti hän oli alakuloinen, sillä häntä vaivasi koti-ikävä ja ystävien puute. "Olenhan niin tottunut köynnöskasvin tapaan etsimään tukea heikolle olennolleni", hän kirjoittaa Ingmanille ja Favorinille 15/9 ja nyt hänen täytyi yksin kantaa kuormansa. Tuskallisesti häntä tärisytti mainittujen ystävien antama, tieto erään "isän" paljastamisesta, ja vaikertaen hän pyytää seikkaperäisempää kertomusta (kirjeessä näet ei oltu mainittu Malmbergin nimeä, jota tarkotettiin). Itse hän sen johdosta lausuu: "Aavistin kyllä, ettei kaikki ollut oikein; mutta rakkaus ei ajattele pahaa. Kun matkallani olen oppinut tuntemaan kaikenlaisia oloja, olen tullut yhä epäluuloisemmaksi sitä kohtaan, jota maassamme on parhaana pidetty. Olen ainakin saanut sen vakaumuksen, että meidän n.s. ja siksi katsotut isät eivät ole erittäin edistyneet ijässä ja viisaudessa. En voi kuitenkaan vielä lausua heistä muuta arvostelua kuin sen, johon he itse ovat pakottaneet minut, nimittäin etten voi heihin luottaa. Mutta näyttää siltä, että on aihetta enempäänkin." Tämä seikka ja muutkin kotimaan olot sekä hänen asemanottonsa siihen, mitä hän oli alkanut katsella toisin silmin kuin ennen, tuotti hänelle hänen yksinäisyydessään miettimistä, jota raskaampaa hän ei ollut kokenut — ja juuri nyt hänellä ei ollut ketään koeteltua ystävää. Olihan se vaikeaa, mutta näin hän parhaiten pysyttäytyi sillä totuudenetsinnän tiellä, jolle oli lähtenyt.
Sanotusta huolimatta Kihlman ahkerasti koetti tutustua Tukholmaan ja ennen kaikkea sen ja koko Ruotsin uskonnollisiin oloihin vertaamalla niitä suomalaisiin. Matkailijain tapaan hän ei laiminlyönyt käydä katsomassa historiallisia ja taidekokoelmia, kuninkaallisia linnoja y.m., mutta vähän hän näyttää niistä nauttineen ja hyötyneen. Palattuaan Byströmin huvilasta, missä oli katsellut veistokuvia, hän lausuu päiväkirjassaan: "Taiteen suhde kristinuskoon on minulle vielä arvoitus. Siitä en siis voi mitään sanoa; mutta kokonaisuus teki minuun ahdistavan vaikutuksen. Oli kuin olisin kävellyt epäjumalan temppelissä." Sitä vastoin hän väsymättömällä innolla kiinnitti huomionsa kaikkeen, mikä kuului hänen omaan alaansa, ja miten olikin hiljainen ja häveliäs esiintymistavaltaan, oppi hän tuntemaan paljon ihmisiä ja sai runsaasti tietoja, joita arvostelemalla ja yhteensovittamalla hänessä muodostui epäilemättä sangen todenperäinen kuva silloisen Ruotsin hengellisestä elämästä. Aivan alussa Kihlman sattumalta tapaamansa Helsingin professorin B. O. Lillen osotuksesta kävi pappissäädyn istunnossa ja "kuuli toht. And. Sandbergin lämpimästi ja ujostelemattomasti puhuvan sunnuntain viettämisen ja pyhittämisen keinosta: pappien omasta valistuksesta ja esimerkistä". Siihen hän lisää: "Sain myöskin hetken puhutella kunnianarvoista harmaahapsista vanhusta, joka oli sydämellinen ja puhelias. Yleensä hän näytti hyvin vapaamieliseltä ja suvaitsevaiselta: hän oli sitä mieltä, että uskonnollisten eri ryhmät taivaassa (mihin kaikki tulisivat, jos olisivat rehellisiä ja vakavia) paremmin ymmärtäisivät toisiansa. Onko se totta?" — Kuitenkaan ei Kihlman näin julkisissa kokouksissa (paitsi tietysti kirkoissa) perehtynyt tutkimusalaansa, vaan tapahtui se enimmäkseen yksityisessä seurustelussa. Siitä antaa hänen päiväkirjansa seikkaperäisiä tietoja, mutta sen sijaan että seuraisimme hänen askeleitaan päivä päivältä, otamme tähän ylempänä mainitusta kirjeestä kuvauksen, missä hän on yhdistänyt tärkeimmät huomionsa.
"Täällä Tukholmassa on suuri joukko, maailma, väriltään vaihteleva ja monipuolinen niinkuin muuallakin. Punainen lanka käy kuitenkin värivaihtelujen läpi ja tekee sen tunnettavaksi: ajallisen ja katoovaisen asettaminen iäisen edelle. Enemmistö on siis samankaltainen kuin Suomessa. Toiselta puolen on monta niitäkin, joilla on uskonnollinen mieli, mutta nämä eivät ole yksimielisiä. Puolue, jota lehti 'Pietisten' sanoo pietisteiksi, on hyvin toimelias ja myöskin lukuisin. Sen johtaja on Rosenius ja tunnusmerkit: kerskupuheisuus, rauhan ja uskon kiittäminen, käännytyskiihko, kaikkien niiden hengellismielisten ankara tuomitseminen, jotka eivät ehdottomasti hyväksy heitä, vanhempien kirjailijain, varsinkin Schartaun ja Nohrborgin, hylkääminen, haluttomuus kuulla puhuttavan muusta kuin Kristuksesta, uskosta ja evankeliumista. Suomessa sanottaisiin heitä hedbergiläisiksi, mutta luullakseni on heistä Hedberg mennyt liian kauas, joten eivät tahdo, että heitä pidetään hedbergiläisinä. Ihmeellisellä viehätysvoimalla puolue tempaa mukaansa kaiken mikä sen tielle tulee. Lehtori [P. M.] Elmblad, joka on ollut Ternströmin ystävä ja sitten alkoi välittää, on nyt heittäytynyt tämän lahkon syliin. Hän saarnasi oivallisesti 12:ntena sunnunt. Kolm:den jälkeen. Silloin minä hengessäni sovin hänen kanssaan ja kävin häntä hakemassa, mutta hän ei ollut kotona. Kuulin hänen sitte saarnaavan 13:ntena sunnunt., enkä nyt enää tahdo tavata häntä. Hän on mitä täydellisin hedbergiläinen. Pietistit riemuitsevat tästä voitosta ja ovat saaneet uutta vauhtia. Elmblad ei ole ainoa opettaja, joka on antautunut tälle voimakkaalle hengelle. Useat vanhemmat, vakavuudestaan ja kokemuksestaan tunnetut opettajat ovat lähestyneet heitä ja ennen pitkää tulleet yltiöpäiksi. Tämä ilmiö on minua syvästi surettanut. Suomessa näytti hedbergiläisyys olevan riutumaisillaan; täällä ja kenties monessa muussa paikassa, Saksassa, Englannissa ja Amerikassa, on se täydessä voimassaan ja kukoistuksessaan. Hedberg luopunee epätoivostaan, kun kuulee miten täällä uskotaan ja riemuitaan. Kuitenkin on tämä puoluehenki ollut minulle nöyryyttävä kuvastin. Jumalan sanaa pidellään, venytetään ja väännellään, niin että se sopii puolueen etuihin, aivan samoin kuin minä olen tehnyt puolueeni eduksi. Teeskennellään iloa ja ujostelemattomuutta samoin kuin Suomessa teeskenneltiin eräänlaista surua, köyhyyttä ja kurjuutta. Tehdään väkivaltaa luonnollensa, ja luonnotonta pidetään kristinuskona. Katsotaan erittäin tärkeäksi, että puolue saa uusia jäseniä, jotka kaikessa hyväksyvät sen periaatteet ja ottavat osaa seuroihin. Muusta ei suuresti välitetä: ainakin uskotaan parempaa innokkaasta puoluelaisesta, vaikka hän olisikin sangen viallinen, kuin jostakin toisesta kristitystä, jota vastaan ei oikeastaan voida sanoa muuta kuin että hän ei kuulu puolueeseen. Niin täällä; eiköhän voida tunnustaa, että niin on osaksi laita Suomessakin. Monta rehellistä kristittyä esiintynee vielä, jahka päivä koittaa. Miten erilaisia pietistiset puolueet Suomessa ja Ruotsissa lienevätkin, on niillä kumminkin monta yhdyskohtaa. Paitsi jo mainitulta, nimittäin Jumalan sanan alistamista puolueen tunnustusopin alle, luonnottomuutta ja puoluehenkeä, olen huomannut kykenemättömyyttä käsittää vastustajan syitä ja varsinkin välinpitämättömyyttä ja ylenkatsetta oppia ja opintoja kohtaan. Kiihkoiselle ja laiskalle puoluemiehelle on kuvaavaa, että hän ei voi eikä tahdo vaivata itseään ponnistamalla ajatustaan. Innostus ei anna rauhaa ja mukavuusaines, joka on olemassa joka puolueessa, kuolettaa työhalun. — Niin olen saanut katsoa peiliin ja hävetä. Mutta koska Jumalalla on ollut kärsivällisyyttä minuun nähden, toivon, että hän on kärsivällisesti johtava heidätkin oikealle tielle. Niin, minä uskon, että kaiken tämän ulkonaisen rauhan ja ilon ja riemun alla piilee salainen levottomuus. Juuri rauhan vakuutukset ja vannomiset osottavat, ettei rauha lienekään niin varma. Juuri se, että on täytynyt etsiä voimaa liittolaisten paljoudesta viittaa siihen, että totuuden voima puuttuu. Juuri se, että aina esiintuodaan oikea todistaakseen, että se on oikeaa, ilmaisee, että salassa aavistetaan jotain väärää, jota tahdotaan olla tietämättä oikean valossa. Expertus novit [kokenut tietää]. — Te huomaatte siis tästä, etten suinkaan kallistu hedbergiläisyyteen: se on minulle vastenmielinen niinkuin kaikenlainen puoluehenki. Tahdon tästä lähtien olla uskollinen kirkon ja Jumalan palvelija, joksi olen kutsuttu. En tahdo enää koskaan olla puoluemies, sillä olen tullut poltetuksi. — Paitsi Roseniusta vaikuttaa täällä Tukholmassa ja maaseuduilla eräs entinen soittoniekka, Oskar Ahnfelt. Hän vetää sanankuulijoita oikeamielisiltä opettajilta ja on voittoisa varsinkin heikkojen naisten kesken. Aseista ansaitsee mainita miellyttävä ääni ja kitara. Hän on ollut Roseniuksen oppilas, mutta kuului kasvaneen häntä päätä pitemmäksi, ja matkustaa — Jenny Lindin kustannuksella, joka tyttö raukka myöskin on tartutettu, vaikkeivät he vielä ole aivan varmoja saaliistaan. Moni pitää jo enemmän Ahnfeltista kuin Roseniuksesta. Lyhyesti: hajaannuksen siemen on näiden herrojen välillä. Ahnfelt on radikaalisempi; Rosenius tahtoo myös panna painoa pyhitykseen. Toisessakin kohdassa he ovat erimielisiä. Ahnfelt vaatii, että kirkko on erotettava valtiosta ja hänellä on monta kisälliä y.m. puolellaan. Rosenius on varovainen ja älykäs: hän pitää kiinni vanhasta. — Sitä paitsi on olemassa äärimmäispuolue, nimeltä hedbergiläiset. Ne ovat samanmielisiä kuin n.s. separatistit Suomessa, jotka ovat eronneet kirkosta. Niihin kuuluu vain yksi pappi, Wiberg. Hänet on väliaikaisesti erotettu virastaan, syystä että on jakanut Herranehtoollista vanhan käsikirjan mukaan, ja oleskelee nyt Hampurissa, missä on — huomaa! — ruvennut uudestikastajaksi. — Paitsi tätä suurta laumaa, joka tahtoo omistaa evankelisen nimeä, on olemassa hajanaisia kristityltä, jotka yleensä elävät hiljaisesti ja syrjässä. Heillä ei ole mitään yhdyssidettä ja he tuskin tietävätkään toisistaan. Olen heidän kesken huomannut kaksi vivahdusta, jotka eivät eroa toisistaan opissa, mutta kuitenkin ovat epäluuloisia toisiaan kohtaan. Eräät, esim. rouvat Molander, Janson y.m., rakastavat ja arvossa pitävät Ternströmiä. He ovat ylimalkaan tarkkoja sekä oppiin että elämään nähden. Heidän lisäksi on toisia, esim. emäntäni, rouva Svanström, tukkukauppiaan Bergmanin perhe y.m., jotka paheksuvat Ternströmin lihallista intoa Roseniusta ja Scottia [G Scott Vesleyanilaisen metodistiseuran lähettämä saarnaaja, joka toimi Tukholmassa 1830-42 Hän saarnasi n.s. 'Englantilaisessa kappelissa', joka 1830-luvun keskivaiheilla sai nimen Betlehemin kirkko. Elmblad piti samassa paikassa raamatunselityksiä v:sta 1851, ja Rosenius, johon Scott oli vaikuttanut, oli kirkon saarnaja 1857-67.] vastaan eivätkä ajattele erittäin korkeasti Ternströmin kristinuskosta. Nämä liittyvät koulunopettaja Finemaniin, mystikkoon, jota tavallisesti sanotaan böhmiläiseksi. En ole tavannut Finemania (ikämies, Roseniuksen ehdoton vastustaja, Tersteegenin hengenheimolainen), enkä siis voi sanoa hänestä mitään varmaa. Mutta hänen liittolaisensa ovat rakastettavia, ja me tunnemme itsemme yksimielisiksi. Heissä tapaa todellisen ja syvän kristinuskon, mutta rosenilaiset tuomitsevat heitä lainharrastajina, ja Ternströmin ystävät epäilevät heitä harhaoppisina. Minä seurustelen kumpaankin ryhmään kuuluvien kanssa ja olen molemmilta tahoilta saanut nauttia sekä hengellistä että ruumiillista hyvää. Tästä lyhyestä kuvauksesta voitte päättää, että minulla on ollut sekä surun että ilon aiheita."
Niihin tunnustuksiin, jotka tavataan edellisessä, liittyvät vielä seuraavat rivit: "Epävakaisuuteni opissa, hengellinen kasvatukseni, entinen yksipuolisuuteni, asemani uutuus ovat tuottaneet minulle paljon, paljon tuskaa. Olen tullut minulle uusiin ja vieraisiin oloihin, joissa olen ollut epävakainen; olen tullut kosketuksiin ihmisten kanssa, joita minun ankarimpien vanhojen periaatteitten mukaan olisi pitänyt hylkiä, olen kuullut moitteita Roseniuksen puolueesta, jotka kokonaan sopivat puolueeseen Suomessa ja joiden oikeus minun on täytynyt myöntää. Oi! olen kärsinyt syntieni tähden! Se on hyvin ansaittua! Mutta toiselta puolen olen kärsinyt pelosta, että olen liian ankara itseäni ja meitä kohtaan Suomessa. Olen Suomesta lähtenyt, ja onhan siellä saamani kasvatus muodostanut minut niin, että olen yhtä mieltä oikeamielisten kanssa täällä. Eihän meidän laitamme kuitenkaan liene ollut niin aivan hullusti, silloinkaan kun oli kaikkein hulluimmin. Julius B[ergh] esiintyykin vielä miehenä, joka minua hillitsee. Hän on minulle vielä auktoriteetti. Mutta epätietoisuus on ollut mitä tuskallisin. Siihen on yhtynyt itsesoimaus laiskuudesta ja ihmisjumaloimisesta, jotka ovat tämän surkeuden aikaansaaneet." — —
Sattumalta tuli Kihlman käyneeksi Upsalassakin. Hän tapasi näet Tukholmassa teologian professorin (sittemmin piispan) And. Fredr. Beckmanin, ja syyskuun 10 p:nä hän tämän kanssa höyrylaivalla matkusti vanhaan yliopistokaupunkiin. Matkalla hän ihaili kaunista Mälar-järveä, ja Fyris-joki mataloine rantoineen muistutti hänelle elävästi Kruununkylää; itse kaupungissa tuomiokirkko vanhoine muistoineen ja historiallisine freskomaalauksineen vaikutti häneen syvemmin kuin kaikki näkemänsä Tukholmassa. Mutta kumminkin hän täällä niinkuin muualla katsoi pääasiaksi uskonnollisiin oloihin tutustumisen, ja kiitos olkoon matkatoverinsa hän siinä menestyi hyvin. Beckman tutustutti minut Upsalan teologeihin. Me kävimme rehtorin, kirkkohistorian professorin (myöhemmin piispan) Lars Anton Anjoun luona (ulkonäöltään vähäpätöinen, punanenäinen mies). Sitten toimeenpani Beckman pienet päivälliset, joihin minä, prof. Anjou, teol. apul. Carl Axel Torén (joka seur. v:na nimitettiin pastoraaliteologian professoriksi) ja teol. kand. Nyblaeus olivat kutsutut. Se oli kuitenkin vähemmän mielenkiintoista. [Päiväkirjan mukaan oli seurassa vain juteltu kaiken maailman hupaisista asioista, ja päivällisten jälkeen oli isäntä lukenut ääneen Fahlcrantzin ivarunoelmaa "Noakin arkki".] Mutta minä sain yksityisesti seurustella jokaisen kanssa ja opin siten tuntemaan heidät, joihin halusin tutustua. Teologiset opettajavirat Upsalassa ovat varmaan oikeaoppisten miesten käsissä. Jopa he tahtovat olla enemmänkin: Anjoukin, joka vähimmin viehätti minua, pitää kotihartautta talossaan ja saarnaa seurakunnassaan. Torén, hento 38-vuotias mies, teki minuun syvimmän vaikutuksen. Hän oli jo maisterina syvästi perehtynyt klassilliseen kirjallisuuteen ja siihen kokonaan antautunut. Mutta silloin kristinusko valtasi hänet. Hän alkoi tutkia Jumalan sanaa ja tuli käytännölliseksi papiksi. Sitten hän ryhtyi teologiaan ja oli syvästi tunkeunut siihen. Mutta hän on enemmänkin: hän on tosi kristitty. Hän on luonteeltaan hiljainen ja vakava ja hyvin ireniläinen, niin että hän tahtoo nähdä hyvää kaikissa; hän kehotti minua rauhallisuuteen. Hän on kuitenkin samalla luja, niin että hän ei luovu totuudesta, ja vihaa puoluehenkeä. Hän on sydämestään helläluontoinen: hän syleili minua kohta ensi käynnilläni. Siinä ei sentään ollut mitään rosenilaista imelyyttä. Summa: hän oli mies, teologi, oppinut kristitty, jommoista olen toivonut näkeväni ja kuulevani. Vahinko vain että hän oli niin kiinni lisensiaattitutkinnossaan ja professorinväitöskirjassaan, että hänellä oli vähän aikaa minua varten. Hän vahvisti ja kehotti minua ahdistuksessani, jumala siunatkoon sitä miestä! — Helposti voidaan erehtyä ihmisistä, ja mahdollisesti olen minä erehtynyt Torénista. Kumminkaan en sitä usko. Hänen olennossaan oli jotain rehellistä, jaloa, avonaista, joka takaa, etten ole väärin arvostellut häntä. Jos tahdotte oppia tuntemaan häntä, niin lukekaa hänen kuvauksensa Saksan-, Englannin- ja Skotlanninmatkastaan (Tidskrift för Sv. Kyrkan 1850).
"Beckman on terävä ajattelija. Hän on jonkun aikaa ollut filosofian dosenttina. Hänellä on siis suuri lukeneisuus filosofisessa kirjallisuudessa, eikä hän pelkää filosofeja, sillä hän tietää mitä heillä on tuotavana. On hyvä, että semmoinen mies astuu kristinuskon puolelle. Niin hän onkin tehnyt. Tosin hän ei liene niin käytännöllinen kuin Torén eikä niin sydämellinen kristitty, mutta hän on sitä enemmän turvana ja suojelijana." Hän oli lukenut ensimäisen osan Ingmanin kirjaa hedbergiläisyydestä, [Hedbergianismen, skärskådad enligt den hel. Skrift och vår kyrkas symboliska böcker I-II, Helsingfors 1851-52.] jonka Kihlman oli antanut hänelle, teki sen johdosta huomautuksia ja lupasi siitä kirjoittaakin. Kihlman kehotti Ingmania varteenottamaan hänen muistutuksensa ennen julkaisun jatkamista. "Keskustellessani Beckmanin kanssa oli minun pakko puhua Suomestakin, jota yleensä mielelläni vältän. Tunnustin, että olemme olleet puolueellisia ja että kristinusko Suomessa luonteeltaan erosi siitä, jota minä ainakin tähän saakka olin voinut huomata Ruotsissa. — — Jumala suokoon, että meillä olisi paljon semmoisia teologeja Suomessa!" Kihlman päättää, samalla lausuen, että hän ei suinkaan oleta, että nämä teologit, joihin oli tutustunut, olisivat liittyneet "meihin". "He moittivat rosenilaisuutta syistä, jotka olisivat pakottaneet heitä moittimaan meitäkin. Mutta kun he kuulivat kirkollisen mielialani ja totuudenrakkauteni, he kohtelivat minua rakkaudella kuin olisin ollut heidän vertaisensa."
Nyblaeuskin oli kristinuskon ystävä, mutta Kihlmanista hän oli liian kriitillinen. Näytti siltä kuin olisi kristinusko, niin pian kun se pukeutui positiiviseen muotoon, tullut hänelle epäiltäväksi. Yliopistopiirin ulkopuolella Kihlman oppi tuntemaan erään papin C. O. Roosin, jota hän sanoo "oikeamieliseksi opettajaksi", ja neuvosmies Henschenin, joka oli mitä innokkain rosenilainen. Eräs tuntematon herrasmies (ylioppilas) pakottamalla pakotti hänet tulemaan Henschenille ("Olisi niin hupaisaa ja suotavaa!"). Neuvosmies keräsi tarmokkaasti proselyyttejä (edellisenä iltana oli hän m.m. ottanut turviinsa päihtyneen kisällin ja luovuttanut hänelle yöksi oman sänkynsä, jonka vieras ylen antamalla likasi) ja harrasti yksityisten hartausseurojen pitämistä, josta paraikaa oli oikeudessa syytettynä. Ei hän Kihlmanista saanut liittolaista. Kun näet Henschen oli lukenut Kunink. maj:tille osoittamansa puolustuskirjoituksen, ei Kihlman voinut olla väittämättä sitäkään vastaan. "Minä (joka intra parenthesin vielä vuosi sitten olin samaa mieltä) muistutin", sanoo hän päiväkirjassaan, "että koska Jumalan sanassa ei käsketä pitää konventikkeleitä, ei niitä myöskään voida katsoa ehdottomasti välttämättömiksi kristinuskon syventämiselle ja levittämiselle. Sen vuoksi tulisi mukautua olosuhteisiin ja koettaa tehdä työtä laillisten muotojen sisällä, ja olihan sitenkin laaja toimiala avoinna." Henschen ei kuitenkaan tahtonut sitä kuulla: jäisihän silloin vaino, josta hän usein puhui, kokonaan pois. Tästä huolimatta kohdeltiin suomalaista vierasta ystävällisesti Henschenin perheessä, mutta hän erosi siitä mielellään, sillä hengeltään hän ei sopinut siihen. — Yleensä jätti Upsala matkustajaamme kiitollisen muiston.
Palattuaan Tukholmaan Kihlman tutustui tukkukauppias Bergmanin perheeseen, jossa hän viihtyi erittäin hyvin. Perheen jäsenet, isä ja äiti ja kaksi täyskasvuista lasta, (ylioppilas) Robert ja Henrica, eivät olleet ainoastaan rakastettavia ihmisiä, vaan lämpimiä kristittyjä kuulumatta mihinkään lahkoon. Heillä oli huvila Eläintarhassa, ja jo ensi iltana pyysivät he Kihlmania jäämään yöksi heidän luokseen. Tämän täytyi kuitenkin silloin palata kaupunkiin, mutta hän lupasi tulla takaisin ja viettikin sitten kaksi päivää (syyskuun 17 ja 18 p.) Bergmanilla. Yksin ollessaan hän lueskeli englanninkieltä (Amerikanmatkaa varten!), toiset ajat hän seurusteli perheen jäsenten kanssa tai teki heidän seurassaan käyntejä esim. "böhmiläisen" Finemanin luona. "Omituinen ilmiö. Vakava, sydämellinen, syvä, mutta ehkä kuitenkin pohjalla semmoista, jota, jos se tulisi esiin, luterilainen kristitty ei voisi hyväksyä. Hänestä erottiin yhteisen polvirukouksen ja virrenvärsyn laulamisen jälkeen." Tukkukauppias kuului suomalaiseen seurakuntaan, ja Kihlman sai asiakseen tiedustella Suomesta pappia avonaista kirkkoherranvirkaa varten. — Sydämellisellä kaipaukselia Kihlman sanoi hyvästi perheelle, jonka luona oli nauttinut puhdasta kodintunnelmaa.
* * * * *
Vielä kerran käytyään Hussin puheilla Kihlman syyskuun 23-27 p:nä matkusti kanavatietä Göteborgiin tiedustellakseen Etelä-Amerikaan lähtevää laivaa. Matkalta on vähän muistiin pantavaa. "Jos tajuaisin luonnonkauneutta, olisin ollut tyytyväinen, mutta enhän minä ole juuri muuhun mieltynyt kuin kirjoihin", hän sanoo päiväkirjassaan. Kuitenkin hän myöntää, että matka palkitsee vaivan sekä että vaihtelevat kauniit maisemat ja varsinkin suurenmoinen kanava sulkulaitoksineen vaikutti hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. "Kuinka voimakkaasti saarnaavatkaan", hän huudahtaa, "nämä luonnollisten ihmisten suurteokset aikamme laiskoille, ajattelemattomille ja huolimattomille kristityille, jotka niin mielellään jäävät kaavamaisuuteen, tyytyen siihen, että ovat tarttuneet auraan! — — Maailmassa puuhataan uupumatta, vaivaa, kustannuksia tai muuta säästämättä, mitään uhrauksia pelkäämättä päämäärän saavuttamiseksi; niin rakennettiin Götan kanava. Mutta eikö Jumalan valtakunnassa olisi tarpeen puuhata! Jumalan valtakunnan hyväksi on vaikea mitään uhrata! Annetaan asiain mennä vanhaan totuttuun tapaan, huomaamatta aikaa ja ajan vaatimuksia. Niin ovat maailman lapset valon lapsia viisaammat." — Trollhättania Kihlman katseli myöhään illalla ukkosen käydessä ja pitkien salamoiden valaistessa mustia kuiluja ja valkoisia kuohuja. Göteborgissa Kihlman viipyi sunnuntain yli (28/9). Seuraavalla viikolla oli eräs laiva lähtevä Etelä-Amerikaan, mutta hän ei voinut pyrkiä siihen, syystä että hän ei vielä ollut saanut tarpeeksi rahoja eikä uutta passiansa, jonka hän sitäpaitsi oli määrännyt lähetettäväksi Ystadiin. — Täällä Kihlman kävi kauppias Corn. Johnssonin luona, joka kyynelsilmin kertoi hänelle parannussaarnaaja Lars Linderot (k. 1811) ja arkkipiispa Karl Fredr. af Wingård (k. 19 p:nä syysk. 1851) vainajista ja schartaulaisista, sekä kuuli kahden etevän papin saarnaavan. Toinen, Hallén, saarnasi Kehruuhuonekirkossa hyvin valmistuneena rakentavasti, vakavasti, valaisevasti, mutta samalla tyynesti, jopa kuivasti, niin että hän tuskin vaikutti muihin kuin semmoisiin, jotka todella kaipasivat ohjausta, toinen, tuomiorovasti (sittemmin Lundin piispa) Joh. Henr. Thomander, tuomiokirkossa, joka oli kukkuroillaan kuulijoita. Tämä saarnaaja oli ensi luokan puhuja. Hänen ruotsiansa kelpasi kuulla. Mutta siinä oli muutakin kuin kielenkauneutta: puhdasta oppia, totuutta, suolaa, intoa, joskaan ei Hallénin järjestelmällisyyttä, syvyyttä, nöyryyttä. Kumminkin on kaupunkia onniteltava, jolla on kaksi semmoista opettajaa. Thomander herättää, Hallén johtaa heränneitä. Thomander saa julkilausua totuuden sivistyneille, jotka kärsivät sen hänen suustaan. Mutta jos totuus kerran on saanut sijaa heidän sydämissään, kärsivät he kyllä totuuden Halléninkin suusta. Maailma on kuin sairas, itsepäinen lapsi, joka ei tahdo ottaa vastaan lääkettä, sentähden että se maistuu pahalta. Mutta jos rohtomarjat annetaan sille jonkun makean aineen mukana, silloin ne kelpaavat. Niin on totuus tarjottava sivistyneelle maailmalle hyvien lahjojen, oppineisuuden, kaunopuheisuuden, miehisen äänen, lausumisen y.m. ohella, ja kas, silloin se ainakin tulee kirkkoon. — Yhdeksän pitkää tuntia täytyi Kihlmanin kävellä Göteborgin kaduilla, ennenkuin hän pääsi höyrylaivaan, joka klo 1 yöllä lähti Helsingöriin. Astuessaan veneeseen hän putosi veteen ja kastui vyötäisiin asti, ilman suurempaa vahinkoa.