Helsingörissä, jonne laiva saapui keskellä päivää, Kihlman oli vain neljä tuntia; illalla hän jälleen meni Ruotsin puolelle Helsingborgiin. Viipyen siellä, seuraavan päivän (30/9) hän molemmat päivät vieraili kuuluisan raittiusharrastajan, kirkkoherra Pietari Wieselgrenin luona, jonka "tapasi hänen perheensä keskellä". Toisena päivänä, kun oli syöty illallista, pani isäntä toimeen kotihartaushetken. Luettiin luku raamatusta, jonka johdosta Wieselgren esitti muutamia lyhyitä selityksiä ja sovellutuksia, sen jälkeen noustiin ja rukoiltiin Isä meidän ja Herran siunaus; viimeiseksi veisattiin virrenvärsy. "Se oli ensi kerran, kun olin läsnä vasituisessa kotihartaustilaisuudessa", sanoo Kihlman, ja hän ottaa miettiäkseen, miksi kotihartautta ei meillä — Suomessa — harjoteta. Mainittuaan eri näkökohtia, joiden nojalla tapaa voidaan hyväksyä tai vastustaa, hän tulee siihen päätökseen, että kotihartaus olisi siunauksellinen siinä muodossa, että yhteiseen Jumalan sanan viljelykseen liittyisi keskustelu, jossa huonekunnan jäsenet ilmitoisivat kokemuksensa ja hengellisen asemansa. Muutoin itsessään hyvä tapa helposti veisi väärinkäytökseen. Esittämänsä laatuista kotihartautta oli hän keväällä 1851 alkanut järjestää kodissaan, ja oli hänellä ollut siitä hyötyä ja kehotusta. — Muutoin on Kihlman muistiinpannut seuraavaa: "Minua kohdeltiin mitä vieraanvaraisimmin. Rouva miellytti minua paljon. Hän oli niin lempeä, tyyni ja vähän flegmaattinen; aivan sopiva vilkasveriselle miehelleen. Wieselgren itse on oikea mestari (öfverskärare), sukkela, nerokas mies, ajatustavaltaan varma kristitty. Syvää hänen kristinuskonsa ei sentään ole: hän on elävä historia, hän käsittää kaikki historiallisesti. Hänellä ei ole aikaa syvempiin mietiskelyihin. Eikä hänen mielenkiintonsa ulotu paljon ulkopuolelle hänen omaa piiriänsä. Suomesta esim. hän kysyi hyvin vähän. Ruotsalaiset harrastukset eivät anna tilaa muille. Seurakunnassaan hän ylläpitää ankaraa kirkkokuria ja häntä herjataan senvuoksi. Jonkunlainen mielihyvä siitä että niin oli laita tuli näkyviin, mikä johtunee (lähemmille tuttaville) huomattavasta taipumuksesta olla samanlainen kuin vanhat hälytysrummut Muhrbeck, Elfving y.m. Wieselgrenin lieneekin onnistunut hälyyttää sivistyneet luokat. Heränneitten johtamisen jättää hän Roseniukselle ja Ahnfeltille."
Täältä oli Kihlmanin mentävä Ystadiin, sillä hän oli jo Tukholmassa päättänyt käydä Tranåsin kirkkoherran Joh. Ternströmin [Johan Ternström, synt. Blekingenissä 1803, tuli papiksi 1827 ja apulaispapiksi Tukholmassa 1839 sekä 1850 Tranåsin kirkkoherraksi. Tukholmassa ollessaan hän tuli tunnetuksi etevänä saarnaajana ja Nordisk kyrkotidningin julkaisijana (1840-49). V:sta 1855 hän oli Fjelkestadin kirkkoherra, toimi edelleen teologisena kirjailijana ja kuoli 1882.] luona ja sen vuoksi määrännyt, että hänen uusi passinsa oli osotettava mainittuun lähimpään kaupunkiin. Välttääkseen huonoa maantietä hän Wieselgrenin neuvosta kuitenkin kulki Tanskan kautta. Lokakuun 1 p:nä hän näet matkusti laivalla takaisin Helsingöriin ja sieltä Köpenhaminaan. Siellä hän ilokseen tapasi vanhan tutun, eläinlääkäri Alrik Wegeliuksen Suomesta, nousi pyöreään torniin, kävi muinaistieteellisessä museossa ja (arvatenkin "hevostohtorin" kanssa) kuninkaallisessa tallissa sekä jatkoi sitten 2 p:nä laivalla Ystadiin. Sieltä hän seuraavana aamuna ajoi kyydillä Tranåsin pappilaan, noin puolikolmatta peninkulmaa. Mitä hän näki ja koki tällä matkalla on Kihlman kuvannut yhtä havainnollisesti kuin mielenkiintoisesti.
"Tie ei vienyt, niinkuin olin kuvitellut, tasangon yli, vaan oli maa hyvin mäkistä taikka oikeammin aaltoilevaa. Peltoja kaikkialla; paikoittain kivistä laidunta. Silmä etsii turhaan puita. Joskus näkee jonkun yksinäisen salavan. Tiet ovat huonoja, maa kun on saviperäistä. Kansan asunnot ovat rakennetut savesta ja oljista ja muutamasta hirsikerrasta. Ne ovat matalia ja siivottomia, akkunat pienet niinkuin meidän navetoissamme. Lämmitys tapahtuu polttamalla turpeita rautauuneissa. Useissa asunnoissa ei ole puulattiaa. Kuudenkymmenen tynnyrinalan talo elättää 3 paria hevosta, 10 sikaa, 20 à 30 hanhea ja 4 lehmää sekä tuottaa pari sataa tynnyriä jyviä. Metsänpuute on Skoonessa huomattavin. Sen puutteen johdosta näyttää maa paljaalta. Sen puutteen johdosta on skoonelainen talonpoikaistupa matala, kostea, savuinen ja haiseva hökkeli, johon vastahakoisesti astuu. Siivottomuuskin johtunee osaksi metsänpuutteesta. Kuinka onkaan savilattia esim. syysaikana pidettävä siivossa? Mutta siivottomuuden alituisen savun ja kosteuden yhteydessä täytynee kai myöskin vaikuttaa mielenlaatuun ja luonteeseen. Skoonen talonpoika on raaka, tietämätön, tyhmä, salakavala, häijy, mateleva. Jollei voikaan väittää, että ulkonainen elämäntapa on perisyy semmoiseen luonteeseen, niin saattaa kuitenkin päättää, että inhottava sikoläättielämä ei ainakaan paranna, vaan ennemmin estää parantumista. Metsä on siis suuri Jumalan lahja ja metsänhoito tärkeä asia semmoisille maille (esim. Suomelle), joilla vielä on metsää. Jollemme voi jättää jälkeläisillemme muuta ruumiillista hyvää, tulee meidän kumminkin huolehtia siitä, että jättäisimme heille tarpeeksi hirsiä ja polttopuita. Nyt on säästettävä, kun vielä on säästettävää, sitten se on liian myöhäistä. Asian tärkeys vaatii, että sitä ajetaan ahkerasti ja huolellisesti. Mitä voidaan tehdä suuren päämäärän hyväksi?" [Todistuksena ettei Skoone ruotsalaisiinkaan tehnyt parempaa vaikutusta olkoon seuraava ote päiväkirjasta jossa "Gluntien" runoilija Gunnar Wennerberg samana syksynä kuvaa matkalla saamansa vaikutelman: "Skoone on ruma maa sille, joka ei erikoisesti ole mieltynyt lantaan(!) Ristikkorakennukset, vinot ja aivottomat, pihat, likaiset ja ajokaluja täynnä, ikuiset, lihavat lakeat, harvojen ja kantomaisten piilipuiden jakamat, liejuiset ja loppumattomat tiet, naisväen rumat puvut ja miesväen lihavat ruumiit — kaikki vaikutti minuun vastenmielisesti Ruotsin parhaimmassa maakunnassa".]
"Pappila ei ollut talonpoikien asuntoja parempi. Päinvastoin oli se viheliäisyyteen nähden aivan erikoinen. Useat rakennukset olivat itsestään luhistuneet, jäljellä olevat näyttivät olkikattoineen, mutkaisine seinineen, pienine ikkunoineen niin kauheilta, että suuresti täytyi epäillä, olivatko nämä maahan vajonneet huonerähjät ollenkaan ihmisasuntoja. Ja kuitenkin oli niin — niin, täällä asui kirkkoherra. Luonnollisesti ei voinut astua sisään, vaan oli porstuaan ryömittävä ja samoin siitä kirkkoherran huoneeseen, jossa kosteus oli niin suuri, että saapaspari, jos se oli päivän käyttämättä, peittyi homeella. — Yhtymykseni Ternströmin kanssa ei ollut erittäin sydämellinen. Näytti siltä, etten ollut oikein tervetullut, eikä voikaan ihmetellä, että isäntä semmoisissa oloissa vastahakoisesti näkee vieraan tulevan. Minä puolestani en voinut olla hämmästymättä Ternströmin ulkonäköä. En ollut kuvitellut häntä semmoiseksi. Ääretön, luudantapainen, vaaleankeltainen peruukki, joka näöstä päättäen ei koskaan ollut kampaa nähnyt, tuuhea poskiparta, alaspäin vahvasti kapenevat kasvot, suuri, ruma ylähuuli, huolimaton vaatetus, kaikki tämä yhdessä antoi hänelle epämiellyttävän, kisällimäisen, vastenmielisen ulkonäön, jota hänen käytöstapansa ei lieventänyt. Olin odottanut jotakin toista, ja minun oli vaikea tukehduttaa kummastuksen huudahdusta. Samoin kuin Rosenius tavatessaan Lauri Stenbäckin Suomessa huudahti: Oletko sinä Stenbäck? samoin tahdoin minä tässä kysyä: Oletko sinä Ternström?" —
Kihlman ei ollut vielä Ystadissa saanut passiansa ja odottaen sitä hän viipyi kaksi viikkoa Ternströmin luona. "Tällä ajalla minä opin lähemmin tuntemaan Ternströmiä", hän jatkaa kuvaustaan, "ja luulen että minulla on syytä olla tyytyväinen tuttavuuteeni. Ternström ei ole niitä ihmisiä, joissa on mitään viehättävää ja puoleensa vetävää, kaikkein vähimmin alussa. Mutta jos malttaa, kunnes on murtanut kovan ja rosoisen kuoren, niin tapaa sen sisältä puhtaan ja makean ytimen, uskollisuutta, rehellisyyttä, nöyryyttä, vakavuutta, tunnustuksen puhtautta y.m. Ternström pakottaa siten osoittamaan itselleen kunnioitusta ja rakkautta ja tulee lopulta kalliimmaksi kuin se, joka viehättävällä olennollaan voittaa sydämiä. Semmoisissa rakastaa usein hyvää henkilön tähden, joka osaa peittää sen hohtavalla taikaloistolla, mikä saa viat ja puutteet himmentymään taikka kokonaan unohtumaan; Ternströmissä sitä vastoin kulmikkuudet: kiivaus, itsekkyys y.m. eivät ole kätkettyinä, mutta kuitenkin täytyy pitää hänestä, syystä että hyvät puolet ovat voitolla. — Ternström saarnaa puhdasoppisesti, selvästi, ankarasti; saarnassakin ilmenee hänen karkeutensa, nimittäin siinä muodossa, että hän epäilee sanan vaikutusta. Juuri tämän epäilyksen tähden täytyy myöskin vaikutuksen jäädä tulematta. Kumminkin kuulin myös puhdasta, sydämestä sydämeen käyvää evankeliumia. Ternström harjoittaa kovin ankaraa kirkkokuria, ankarampaa kuin vielä olen kuullut. Mutta seurakunta on taipumaton. Kotielämässään Ternström elää enimmäkseen itsekseen, seurustelematta vaimonsa ja lastensa kanssa. Aterioidessaan Ternström näkee perheensä; sillä välin tuskin koskaan. Sisällinen yhteiselämä rakkaudessa ja luottamuksessa on siis täällä vierasta. Ternström ei hyväile ketään eikä leiki kenenkään muun kuin koiransa kanssa." — Tähän luonnekuvaukseen lisättäköön vielä eräästä kirjeestä (28/10) seuraavat sanat: "Ternström on ruumiillistunut Nordisk Kyrkotidning. — — Kun häneen lähemmin tutustuu, huomaa että hän on kirkon oikeaoppinen poika, totuudentaistelija, uskollinen ystävä. Hänelle uskottu salaisuus pysyy salassa. Mutta Ternström on ihminen: toivoisin, että hänessä olisi enemmän tunnetta. Hän on nuoruudestaan oppinut elämään eristyneenä; häntä ovat usein pettäneet ihmiset, jotka ensin ovat osottaneet ystävyyttä, mutta sitten vihamieltä; viimein on hän kodissaan sulkeutunut itseensä, kirjojensa keskelle, niin että vaimo näyttää enemmän olevan ensimäinen palvelijatar taikka taloudenhoitajatar kuin uskottu, osaaottavainen, tukeva auttaja; kaikki tämä on painanut häneen jonkinlaisen ankaruuden ja synkkyyden leiman. Hänellä onkin senvuoksi vähän ystäviä Ruotsissa. Luullakseni hän sittenkin on semmoinen, joka kestää muita kauemmin: koeteltua monta ollaan iloisia, että saadaan palata hänen luokseen, varsinkin hädän hetkellä."
* * * * *
Niiden kysymysten joukossa, joita Kihlman Tranåsin hiljaisina päivinä mietiskeli, oli "M[almbergi]n katastroofi" muita raskaampi. Mietiskelynsä tulokset hän julkilausuu kirjeessä Essenille ja Ingmanille (15/10). Hän selittää tapahtumissa ilmaantuvan saatanan kavalan suunnitelman vahingoittaa kristinuskoa. Jotta ei tämä joutuisi pilkanalaiseksi, oli ankara vaitiolo tarpeen, ja samalla oli vitkastelematta ryhdyttävä tarmokkaisiin toimiin M[almbergi]n pelastamiseksi. "Niin kauan kuin meillä on aikaa, tulee meidän — mitä? 1:ksi yksityisesti ja yhteisesti rukoilla Jumalaa hänen edestään. Paitsi niitä suuria lupauksia, jotka esirukouksella on Jumalan sanassa, on siitä myöskin se hyöty, että se poistaa lihallisen innon sydämestämme, että se antaa meille voimaa kärsiä mitä väärimpiä syytöksiä, sekä tekee meidät samalla kykeneviksi: 2:ksi vakavuudella ja totuudella, mutta samalla kertaa rakkaudella, nöyryydellä ja toivolla ojentamaan luopunutta. Järkkymättömänä päämääränä on oleva M[almbergi]n pelastus. Emme saa myöntää valtaa ajatukselle, että se olisi liian myöhäistä taikka mahdotonta. Ei saa syntyä eroa taikka puoluetta. Taistelu voi tosin tulla kuumaksi. Ehkä ei onnistuta ensi kerralla, mutta me tulemme voittamaan, meidän täytyy voittaa. Hän ei voi vastustaa totuuden, rakkauden ja väsymättömyyden yhdistettyä voimaa. Hän on käsittävä lankeemuksensa, osoittava parannuksensa, ja silloin olemme pelastaneet ei yhden, vaan monta sielua kuolemasta. Matkustakaa sinne Te kaikki, jotka olette samaa mieltä, ja taistelkaa hyvä taistelu. Jos olette sen tehneet, mutta ilman menestystä, niin uudistakaa matka. Minä olen kirjoittanut M[almbergi]lle; lähetän Teille jäljennöksen. Jollei joitakin erikoisia seikkoja tapahdu, joita en täällä voi aavistaa, niin viekää perille myötäseuraava kirje." [Vrt. M. Rosendal m.p. III s. 404, jossa tekijä ei ota uskoakseen Essenin eräässä kirjeessä antamaa tietoa, että Malmbergiä monesti koetettiin "veljellisesti varoittaa."] — Jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu: "Toivoakseni ette ihmettele, että minä hädässäni tälle luotettavalle miehelle (Ternströmille) olen ilmaissut huoleni. Hän on hyväksynyt toimenpiteeni M[almbergi]n suhteen."
* * * * *
Toinen asia, jota Kihlman yhä mietiskeli, oli tietysti hänen matkansa. Viimemainitusta kirjeestä näkyy, että kaikki hänen ystävänsä kotimaassa kehottivat häntä olemaan matkustamatta Amerikaan taikka Madeiraan. Kummassakin paikassa hän muka nääntyisi ikävään. Tätä syytä. Kihlman ei kuitenkaan pitänyt pätevänä. Vaikka yksinäisyys painoikin hänen mieltään, ei hän kuitenkaan epäillyt kestävänsä yhtä vuotta ulkomailla eikä hän ajatellutkaan palata niin kauan kuin oli virkavapaa. Kumminkin hän oli kahden tai useamman vaiheilla, mihin mennä. Tranåsissa hän alkoi tuumia, eikö olisi parasta asettua talveksi — Tukholmaan. Siellä hänellä olisi lääkäri ja lääkkeitä, tilaisuus lukea ja arkistoissa harjoittaa tutkimuksia Suomen kirkkohistoriassa, jopa oli hänellä siellä hyviä tuttujakin. Mutta — ilmanala, eihän se ollut parempi kuin Suomessakaan! — Vastaanotettuaan lokakuun 14 p:nä kamreeri Vegeliukselta kirjeen, joka kyllä ei vielä sisältänyt passia, mutta kuitenkin ministerivaltiosihteerin antaman luvan, että hän ilman sitäkin saisi matkustaa, lähti Kihlman 18 p:nä Tranåsista Ystadiin tarkotuksella mennä sieltä Lyybekin kautta Hampuriin josta arveli tapaavansa Amerikaan lähtevän laivan. Ystadissa kohtasi matkustajaamme tieto, että laiva jolla hänen oli päästävä Lyybekkiin, oli Tukholmaan mennessä joutunut epäkuntoon eikä tulisi sieltä ennenkuin 20 tai 21 p:nä. Hän päätti siis odottaa ja jäikin Ystadiin kolmeksi päiväksi. "Mutta nämä kolme päivää", hän kertoi Favorinille, Essenille ja Ingmanille osottamassaan kirjeessä (Malmö 28/10), "olivat kauheita. Asuin kurjassa ravintolassa, kylmässä, kolkossa kamarissa, myrsky ulvoi akkunoilla ja ovella, sade esti ulkona kävelemästä, eikä kristittyä ihmistä kaupungissa jonka luona olisi voinut käydä. Ajatus lähteä merelle tähän aikaan ei lieventänyt oloni hankaluutta. Muistelin Hannaani entistä elämääni hyvinvointini aikana. Muistelin kuulijoitani. Oi, kuinka katkeralta, kuinka sanomattoman tuskalliselta tuntuikaan minusta tämä nykyisyys, tämä todellisuus verrattuna entisyyteen ja mahdollisuuteen. Minun tuli ikävä. Tämä sana merkitsee paljon enemmän kuin sillä tavallisesti tarkoitetaan ja juuri tässä syvemmässä merkityksessä minun oli ikävä. Koti-ikävä on jotakin taudintapaista: ei hallitse itseään eikä ajatuksiaan. Ne menevät vastustamattomasti ja taukoamatta kotiin, yhdentekevää syökö vai juoko, nukkuuko vai valvooko, tekeekö työtä vai onko joutilas. Se enenee, kunnes on saavuttanut huippukohtansa s.o. kunnes sortuu, menehtyy eikä enää voi sitä vastustaa. Minun täytyi etsiä apua Vapahtajalta, minä tunnustin hänelle kurjuuteni ja että olin hukkumaisillani, jollei hän auttaisi, ja katso: täten minä virkistyin ja vahvistuin." — Tämä kokemus, ettei hän ollutkaan niin voimakas kuin luullut oli, laivan viipyminen, tilaamiensa vekselien viipyminen ja myöhäinen vuodenaika saivat nyt Kihlmanin luopumaan Amerikanmatkasta. Mutta mihin oli hänen käännyttävä? Lähinnä hän ajatteli Tukholmaa, ja hän päättikin matkustaa sinne Göteborgin kautta (johon hän oli tilannut vekselinsä). Lokakuun 21 p:nä hän siis matkusti Malmöhön. Tie oli kauhean huono — "minä luulin, että sydän tärisisi ulos ruumiistani." Seuraavana päivänä hän jatkoi dilisanssilla Lundiin, missä viipyi 28 p:ään ja missä matkasuunnitelma vihdoin sai lopullisen muotonsa.
* * * * *
Kihlmanin ensimäinen käynti tässä Ruotsin toisessa yliopistokaupungissa tarkotti kuuluisaa lähetyssaarnaajaa Pietari Fjellstedtiä, "Pohjolan Mezzofantia", joka erittäin ystävällisesti vastaanotti hänet ja kutsui hänet pöytävieraakseen siksi ajaksi kun hän viipyisi Lundissa; tuleva lähetyssaarnaaja, ylioppilas Gust. Eman. Lundgren puolestaan tarjosi hänelle huoneensa asuttavaksi samana aikana. "Niin olin aavikolta joutunut pieneen kosteikkoon. Fjellstedt ei ollutkaan, niinkuin olin luullut, mikään 'Kristuksen kavaljeeri', maailman maun mukainen profeetta, suolaton suola, mies kykenemätön tutkimaan henkiä, kimaltelevan hengellisyyden hyväksyjä. Hän on päinvastoin hyvin vakava, tarmokas työntekijä, hän huokaa usein, on nuhteeton elämässään, ahkera rukoilija, sydämellinen ja tunteellinen ja elää erillään maailmasta. Hänellä on varsin rakastettava vaimo ja hyviä, hurskaita lapsia; perhe-elämä on kotihartauden pyhittämä. Joka päivä luettiin yhdessä Jumalan sanaa, jonka jälkeen Fjellstedt rukoili omin sanoin, usein lämpimästi ja sydämellisesti. Kerrankin kun oli yhden lapsen syntymäpäivä, me rukoilimme nuoren ystävän edestä hänen läsnäollessaan. — Enhän voi mennä takaukseen hänen kristinuskonsa totuudesta. En kysynyt 'passia' — Ruotsissa ei ole tapana siten ahdistaa toisiansa. Mutta yleensä ei ole lainkaan helppoa taata toisen tai toisen kristinuskoa. Eikä se liene tarpeenkaan. Varmuus on siinä kohden ehkä vaarallinenkin. Kuitenkin, kun ihminen, joka tahtoo tunnustaa puhdasta oppia, ilmaisee kristinuskonsa nöyryydessä, itsensäkieltämyksessä, maailmankieltämyksessä, kärsimyksessä y.m. kristillisissä hyveissä, niin on se minusta ainakin yhtä luotettava todistus kuin helposti opittu vastaus: 'että menee helvettiin'. Minulla ei ole yhtään syytä uskoa pahaa Fjellstedtistä, vaan päinvastoin monta aihetta uskoa hyvää. Senvuoksi uskon jälkimäistä."
Edelleen Kihlman tällä Schartaun entisellä toimintapaikalla oppi tuntemaan rovasti Cedergrenin, jota göteborgilaisen papin, toht. Joh. Henr. Holmqvistin ja Uddevallan rovastin (sittemmin piispan) Gust. Dan. Björckin ohella pidettiin schartaulaisten pylväänä. "Kävin kaksi kertaa hänen luonaan. Harmaahapsi vanhus on todellinen Schartaun oppilas, hänen omia hengellisiä lapsiaan, mutta iloinen ja hupaisa niin kauan kun on loukkaamatta hänen mielipiteitään. Kuulin hänen pitävän hyvän saarnan, jossa oli lakia ja evankeliumia, rangaistusta ja lohdutusta. Esitys oli kuivahkoa, tyyli, joskin huomattavasti schartaulainen, kylläkin elävä käänteiden ja vastakohtien kautta. Cedergren on sitä mieltä, että hän täyttää kutsumuksensa väsymättömästi julistamalla sanaa kirkossa. Jumala huolehtikoon hedelmistä. Saarnattuansa Cedergren on iloinen ja tyytyväinen, vaikka ei mitään hedelmää näy eikä kuulu. Mitä suurimman painon hän panee rippikouluun, joka kestää kauan. Oppilaat käyttävät varsinkin erästä Schartaun kirjoittamaa kristinuskon oppikirjaa, jota on ilmestynyt 13 painosta. Heränneet sielut käyvät ahkerasti Cedergrenin luona puhumassa sielunasioistaan. Mitä sielunhoitoon tulee, on merkittävää, että Cedergrenistä ei ole erittäin tärkeää ihmisen autuuteen nähden ajassa ja iankaikkisuudessa, että hän on vakuutettu uskostaan. Suoranainen usko on hänessä tärkeämpi kuin tietoisuudessa heijastava. Sen vuoksi hän onkin 'ylen varovainen ja säästäväinen todistusten antamisessa'. Hän ei ole liittynyt mihinkään raittiusyhdistykseen eikä myöskään harrasta lähetysasiaa; hän ei edes seurustele Fjellstedtin kanssa. — Yleensä en voinut olla pitämättä Cedergrenistä ja hänen ystävistään. He ovat vakavia ja tarkkoja sekä opissa että elämässä. Saattaisi tosin muistuttaa, että kaikki menee niin käskyn mukaan, että järjestelmällisyys aikaa voittaen voinee käydä kuolettavaksi ja että eri luonteenlaadut eivät pääse vapaasti kehittymään; mutta mitä vastaan ei voi tehdä muistutuksia, jos tahtoo?"
Ainoastaan kadulla Kihlman tapasi dosentti Carl Wihl. Skarstedtin. Apulaispappina maalla oli tämä jatkanut opintojaan ja sitten palannut yliopistoon. "Hän väitteli sangen menestyksellisesti dogmatiikan professorinvirkaa varten, mutta ei saa virkaa [hän tuli vasta 14 vuotta myöhemmin käytännöllisen teologian ja sitten eksegetiikan professoriksi]. Hän on nerokas, kiltti mies, suora kristitty, kasvatukseltaan schartaulainen ja ankara raittiudenharrastaja. Skarstedt on L. Stenbäckin ja myöskin Roseniuksen vanha ystävä, ja hän se oli, joka toimitti Roseniuksen Suomeen. Roseniuksen palattua sai Skarstedt häneltä laajan kirjeen, missä Rosenius humoristisesti (!) kuvaa Espoon häät (ks. ylemp.): Malmberg lasi kädessä; Paavo ukko oraakkelinamme; Lauri Stenbäck, joka paljon menettää kun häneen tutustuu; H—t [?], ei mikään uskonsankari, vaan nurkassa-istuja, joka huudahtaa: 'Se, joka menee raittiusyhdistykseen, on pirun oma'; koko joukkue itsevanhurskauden ja tekoihin perustuvan pyhyyden vallassa." Näin Kihlman kertoo Skarstedtin mukaan; nykyään tiedetään, että Roseniuksen kirje oli kaikkea muuta kuin humoristinen. Osaksi väärinkäsityksestä osaksi kai loukkaavan kohtelun aiheuttamasta vastenmielisyydestä oli hän siinä kuvannut Suomen herännäisyyden edustajineen kerrassaan kelvottomaksi, hyljättäväksi. [Vrt. Eliel Aspelin, Lauri Stenbäck, siv. 378 ss. ja Rosendal, m.p. II, siv. 409 ss.]
Vielä Kihlman mainitsee tutustuneensa pastoraaliteologian prof. (sittemmin piispa) Ebbe Gust. Bringiin, joka oli hyvin rakastettava mies luonnollisessa suhteessa (ja joskus kristillisessäkin), apulaiseen, rovasti (sittemmin piispa) Wilh. Flensburgiin, mestarillinen luennoitsija, dosentti And. Blomstrandiin (Kurtzin kirkkohistorian ruotsintaja), tuomiorovasti (sittemmin arkkipiispa) Henr. Reuterdahliin, jonka humaniteetti on ihmeteltävä ja joka ihmisenä on todistus siitä kuinka kauas voi päästä itsensähillitsemisessä pelkkien luonnollisten voimien avulla, sekä vihdoin useampiin nuorempiin yliopistolaisiin, jotka silloin tällöin viikon kuluessa kokoontuivat lauluharjoituksia varten ja sunnuntaisin yhdessä lukeakseen Jumalan sanaa ("luullakseni on heidän puuhansa sentään enemmän teologista kuin kristillistä.")
Eräässä myöhemmässä kirjeessä (13/11) Kihlman Lundissa-olostaan yleisesti lausuu: "Lundissa viihdyin sangen hyvin. Tässä kristinuskon perinpohjin hapattamassa kaupungissa unohdin entiset suruni. Olihan täällä eri kristillisiä suuntia; mutta vaikkeivät ole keskenään veljellisessä kosketuksessa, eivät ne myöskään seiso vihollisina toisiansa vastassa. Minä asuin Fjellstedtin luona ja kävin useita kertoja Cedergrenillä, ilman että kumpikaan minua moitti. Antinomistinen rikkaruoho suurine rauhansilmikkoineen ja loistavine ilokukkineen ei ole voinut menestyä schartaulaisessa maaperässä. Ja niin ollen saattaa käsittää, miten Lund kristillisessä suhteessa saattaa olla jaettu olematta hajotettu. Ajattelen näet, että itserakas, suvaitsematon antinomia on hajaannuksen synnyttäjä. Cedergren ei tuntenut Hedbergiä niineltäkään. Ymmärrätte siis, miksi viihdyin hyvin Lundissa. Olikin oikein mieltäkiinnittävää oppia tuntemaan schartaulaisia kristityltä, joissa tosin on jotain omituista (jopa he puvussaankin eroavat muista: naisilla — huomaa! alemman luokan — on punaruutuinen kaulahuivi erityisellä tavalla kiinnitetty päähän), mutta samalla myöskin jotain vakavaa, kunnioitettavaa ja rakastettavaa. On kumminkin varottava, ettei loukkaa mitään heidän mielipidettään, sillä silloin on ystävyys helposti mennyt. He tulevat synkiksi, sulkeutuneiksi, vaiteliaiksi ja puhuvat vain maallisista asioista."
Niinkuin ennen on sanottu, teki Kihlman Lundissa vihdoin lopullisen matkasuunnitelman: hän päätti näet talveksi asettua Etelä-Saksaan, Württembergiin. Sitä hän oli jo ennenkin ajatellut, mutta vasta kun Fjellstedt ehdottomasti puolsi tätä tuumaa, hän ratkaisi asian. "Jollen olisi tullut tänne (Lundiin), en varmaankaan olisi matkustanut Saksaan, sillä minä olin niin väsynyt matkustamiseen ja vieraana olemiseen, että olisin todella kiirehtinyt Tukholmaan." Württembergissä hän olisi lauhkeammassa ilmanalassa, siellä hän myöskin saisi tehdä mielensä mukaisia tuttavuuksia. "Minä ikävöin niin sydämellisesti lämpimämpää ilmaa ja hiljaisuutta. Miten käyneekään, ainakin siellä on oleva parempi olla kuin Lestijärvellä!"
"Sitten kun Fjellstedt oli rukoillut minun kanssani ja edestäni, lähdin monen onnentoivomuksen seuraamana ja suosituskirjeillä varustettuna Malmöhön. Täällä etsin erään herrnhutilaisen, kauppias Eman. Bagerin, joka vanha mies mitä sydämellisimmällä hyväntahtoisuudella avusti minua kaikessa. Hän ja hänen herttainen poikansa (pappi) elävät minulla hyvässä muistissa."
VI.
ULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).
Matka Stuttgartiin ja olo siellä.
Lokakuun 29 p:nä Kihlman lähti Malmöstä Kööpenhaminaan ja sieltä viipymättä Lyypekkiin. Tuuli oli tuima, ja matkustajamme oli, tavallisuuden mukaan, merikipeä, mutta onnellisesti tultiin perille seuraavana päivänä k:lo 11. Kolmen tunnin perästä hän jatkoi matkaa rautateitse Hampuriin. Se oli Kihlmanin ensimäinen rautatiematka; Pohjoismaissa ei silloin vielä ollut rautateitä ollenkaan, ja täälläkin ne olivat aivan viimeisten vuosien ilmiöitä. Sentähden hän ensi kirjeessään Saksasta vanhemmilleen seikkaperäisesti kuvasikin, millainen itse rautatie oli, millaiset eri luokkien vaunut, miten lippu ostettiin, miten pakaasi uskottiin viranomaisten haltuun, miten oli hyvissä ajoin astuttava junaan, jos halusi seurata mukana, miten kulku oli nopea, eikä ollenkaan peljätty, y.m. semmoista, mikä nykyajan ihmisille on jokapäiväistä, mutta silloisille uutta ja ihmeteltävää. Oman tunnelmansa Kihlman on ilmaissut päiväkirjansa sanoissa: "Rautatie saarnaa minulle parannusta ja ennustaa, että loppu lähenee. Se huutaa äänekkäästi: säästä aikaasi!"
Hampurissa-oloa kesti puolitoista päivää. Siitä Kihlman kirjoittaa ystävilleen (13/11): "Hampuri on liikkeen ja huvituksen kaupunki. Kauppatoimet ulottuvat ympäri maapallon, eikä huvittelulla ole rajoja. Kaupunki on 1842 v:n palon jälkeen rakennettu uudestaan, entistä ehommaksi. Rikkaus ja ylellisyys ovat paljon, paljon suuremmat kuin Tukholmassa tai Kööpenhaminassa. Kaikki mitä ihminen turhamielisyydessään voi toivoa on täällä myymälöissä aistikkaasti näytteille pantuna. Kuka vastustaa tätä mahtavaa virtaa? Luullakseni ei kukaan. Ja kristittyjenkin täytyy, joskin tarpeellisen välimatkan päässä, seurata jäljissä, jos tahtovat jotain vaikuttaa turhamielisiin. — Illalla oli hengellinen konsertti P. Jaakopin kirkossa — siis minullekin huvitusta tarjona. Kuulin Seb. Bachin preludin ja fugan, Mendelssohn-Bartholdyn, Stradellan y.m. sävellyksiä, mutta ei mikään vaikuttanut minuun niin syvästi kuin esisoitto tunnettuun, ihanaan jouluvirteen: 'Enkeli taivaan lausui näin'. Se oli taivaallista, ihastuttavaa. Oli kuin taivas olisi auennut, ja enkelilauma harppuineen julistanut suloisen sanoman Vapahtajan tulosta. — Seuraavana aamupäivänä matkustin 'das Rauhe Haus'-laitokselle — sisälähetyksen kehto, missä toht. [J. H.] Wichern ensin alotti toteuttaa elämänaatettaan. Täällä hoidetaan ja kasvatetaan nyt 100 lasta n.s. veljien (ei herrnhutilaisten) valvonnan alla, toisin sanoen käsityöläiskisällejä, jotka valmistetaan sisälähetyksen palvelukseen. Näiden veljien päätehtävänä ei ole oleva opettaminen, vaan tulee heidän enemmän vaikuttaa ympäristöönsä hyvällä esimerkillään sekä aikanaan lausumallaan sanalla. Heidän lienee kuitenkin vaikea pysyttäytyä näiden rajojen sisällä. Ensi hetkellä huomaa, että laitos on syntynyt epäilyksestä, pystyykö Jumalan säätämä pappisvirka saavuttamaan tarkoitusperäänsä. Siitä syystä turvaudutaan maallikkoihin, joiden tulee lähetyssaarnaajina luoda kristillistä elämää. Minä tunnen tahtomattani vastenmielisyyttä sisälähetystä kohtaan. En tiedä tuleeko se siitä, että itse olen pappi. Vaikka pidänkin arvossa sitä, että maallikot keskenään rakentavat toisiaan, on kuitenkin mieltäni vastaan, että maallikot ottavat sen virakseen. Edellisessä tapauksessa hän on papin oikea käsi, toisessa hänestä tulee papin pahin vihollinen Kumminkin ovat nämä sisälähetyksen palvelijat hyviä pappien vahteja, sillä siten papit pakotetaan tekemään velvollisuutensa. Valvokaamme itseämme ja laumaamme, niin ei tarvita lähetyssaarnaajia!" —
Hampurissa Kihlman teetti itsestään sen daguerrotypiakuvan, joka nähdään tässä jäljennettynä. Hän lähetti sen pikku Hannalleen, jotta tämä ei kokonaan unohtaisi isäänsä. Itseänsä ivaten Kihlman määrittelee ulkonäkönsä seuraavin sanoin: "Muotokuva esittää lempeää, vähän surumielistä, voimatonta ja miehuutonta miestä." Kuva on varhaisin, joka on hänestä säilynyt; hän oli silloin 26 ja puoli vuotta vanha.
Marraskuun 1 p:nä aamulla Kihlman höyrylaivalla matkusti Elbe virran poikki Harburgiin ja sieltä rautateitse Kölniin, johon saapui k:lo 10 illalla, 14 tunnin päästä. "Kuu paistoi ja levitti ihanan hohteen leveän, kirkkaan Rhein virran yli."
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja silloin Kihlman m.m. katseli muutamia Kölnin kirkkoja. Ensin hän kävi mainiossa tuomiokirkossa ja kuunteli n.s. "soitannollista messua", joka hänestä oli erinomaisen kaunista konserttimusiikkia, mutta ei omansa herättämään hartautta. Eikä hän tiennyt mitä hyötyä siitä mahtoi olla uskovaisille katolilaisillekaan, kun ei ollenkaan saarnattu. Kumminkin näytti osa yleisöä hyvin hartaalta, ja hän tekee sen havainnon, että katolilaisten jumalanpalveluksessa on enemmän itsetoimintaa kuin luterilaisten. Jos edellinen tahtoo mielenylennystä on hänen rukoiltava; jälkimäinen sitävastoin tulee huoletonna kirkkoon, istuu siellä ajatukset hajalla ja poistuu tuntematta mitään jumalallista vaikutusta, syystä että useimmiten on kokonaan passiivinen. Papin tulee tehdä kaikki: herättää, taivuttaa, lohduttaa. Kuulija antaa vain kiltisti käsitellä itseään — jollei hän istu ja arvostele pappia. — Sitte hän kävi jesuiittakirkossa, jossa alttaritaulu esittää, ei mitään kohtausta Kristuksen elämästä, vaan Loyolaa, Xavieria y.m. jesuiitta-isiä, "jollen väärin muista, pyh. neitsyeen siunaamina. Minua värisytti kun astuin tähän temppeliin. Jesuiitat, ovathan ne protestanttein verivihollisia. On sentään ihmeellistä: Loyola, josta tähän saakka en ole kuullut muuta kuin pahaa, niinkuin mistäkin kirotusta pahuuden edustajasta, hän esiintyy täällä pyhimyksenä, jota Kristus pitää erityisessä arvossa. Oi, miten ovatkaan ihmiset hajaantuneet! Mikä on totuus? Eihän Loyola sentään samalla kertaa ollut paholainen ja enkeli." — Kolmanneksi kävi Kihlman eräässä evankelisessa kirkossa. Siellä pidettiin jonkunlainen lähetyssaarna, missä pappi muutamalla sanalla mainitsi Lapinmaatakin ja kiihkeästi väitteli katolisuutta vastaan, joka Kölnissä on voitolla. — Vielä näki Kihlman täällä "dioraman", missä näytettiin vaihtelevia kuvia Venetsian Markuskirkosta ja Vierwaldstätterjärveltä. Nämät "elävät kuvat" miellyttivät häntä suuresti, jota vastoin hän pahoitteli sitä, että erään taidekokoelman maalaukset eivät hänen mielestään olleet merkillisiä, vaikka niiden tekijät, Rubens, van Dyck, Kranach y.m. historian mukaan ovat erinomaisia. Kihlmanista oli tämä hänelle nöyryyttävää, mutta todellisuudessa asia ei ollut niinkään ihmeteltävä. Puhumatta siitä, ettei Kölnissä ole mainittujen mestarien etevimpiä teoksia, edellyttää taiteen ymmärtäminen jonkun määrän tottumusta katsella ja nauttia siitä, ja sitä hänellä luonnollisesti ei ollut eikä voinutkaan olla. Ainoastaan soitantoa Suomessa silloin viljeltiin, ja laulua ja soittoa Kihlmankin rakasti, mutta kuvaamataiteet jäivät hänelle vieraiksi, sillä ulkomailla, missä hän olisi voinut niihin perehtyä, hänellä oli muuta tehtävää.
Sunnuntai-iltana Kihlman rautateitse matkusti Bonniin, missä otti asunnon Bellevue-hotellissa. Maanantaina (3 p:nä marrask.) hän kuunteli teologisia luentoja yliopistossa: oppinutta filologia toht. Friedr. Bleekiä (isagogiikkaa, kuivasti), syvämietteistä prof. Rich. Rothea (dogmatiikkaa), nuorta prof. Is. Aug. Dorneria (teol. encyclopediaa, tyyneesti, mielenkiintoisesti). I.p:llä hän käveli Kreuzbergin pyhiinvaelluspaikalle kaupungin ulkopuolella, jossa on kirkko ja josta on ihana näköala. Kirkon vieressä on pyhät portaat (joka portaaseen on kätketty pyhäinjäännös) ja niitä noustaan ylös polvillaan rukoillen. Eräs jumalaton, joka oli juljennut astua niille jaloin, oli, niin jutellaan, saanut kauhean lopun. — "Illalla menin suureen, kauniiseen Mynsterkirkkoon, jossa pidettiin messu vainajien sielujen pelastumiseksi kiirastulesta (huomaa: oli pyhäin miesten päivän jälkeinen päivä). Saadakseni käsitystä siitä, mitä näin ja kuulin, kumarruin minäkin yhteen penkkiin kansan täyttämässä kirkossa. Sain siten käyttää virsikirjaa yhdessä erään katolilaisen kanssa. Ja toden totta rukoiltiin sielujen edestä kiirastulessa! Urkujen säestäessä laulettiin sama stroofi useita kertoja, ainoastaan sillä erotuksella, että ensi kerralla rukoiltiin Kristuksen oikean käden haavan kautta, toisella kerralla vasemman käden haavan kautta j.n.e. Niin pian kuin stroofi siten oli laulettu, pappi alotti Isä meidän, ja kun hän oli ennättänyt neljänteen rukoukseen, alkoi jokainen rukoilla ääneen ja hirveällä vauhdilla. Kirkossa syntyi tietysti suuri hälinä, mutta se lienee tahallista ja tarpeellista; sillä katolisuuden Jumala on jotenkin kuuro. Tämä melu uudistui useat kerrat. Ei ole kumma, että Luther niin kiivaili heidän papattamistaan (plaudern und plappeln) vastaan. Mitään harrasta rukoilemista se ei ollut, vaan näytti pääasiana olevan niin pian kuin mahdollista päästä ameneen."
Marraskuun 4 p:nä Kihlman astui laivaan, joka kulki Rhein virtaa ylöspäin. Päiväkirjaansa hän merkitsee tämän maailmankuulun vesitien pääpiirteet: milloin jyrkät, milloin loivemmat, viiniviljelysten peittämät vuoret ja rinteet, kaupungit ja kylät rannoilla, missä vuoret vetäytyen etäämmäksi ovat antaneet asutukselle tilaa, ja linnanrauniot vuorten huipuilla. "Kaikki on niin erinomaisen romanttista, ihanaa ja kaunista, että minäkin olin aivan haltioitunut." Koblenzissa hän astui maihin ja kävi m.m. Kastorkirkossa, jossa muinoin Bernhard saarnasi ristiretkeä. Seuraavana aamupäivänä hän ihaili Stolzenfelsin uudestaan rakennettua vanhaa linnaa kokoelmineen ja näköaloineen, sen jälkeen taas jatkaakseen laivamatkaa. "Täällä on tuhlaamalla tuhlattu luonnonkauneutta, tulee kerrassaan hämilleen ja epätoivoon: ei voi käsittää puoltakaan." Illalla tultiin Mainziin, missä Kihlman katseli tuomiokirkkoa, Gutenbergin kuvapatsasta y.m. Sieltä hän 6 p:nä matkusti yhä eteenpäin, sivuutti Wormsin kaupungin menemättä maihin ja saapui vihdoin Mannheimiin, jossa astui pois laivasta.
Nähtävästi Kihlmanilla oli suosituskirje eräälle h:ra Butterfassille Mannheimissa. Hän näet sanoo hänen kanssaan (7 p:nä) matkustaneensa Friedensaueen h:ra Reihlenin luokse. Kumpikin on meille tuntematon, eikä Kihlmankaan näy heihin kiintyneen, päättäen lyhyestä lauseesta. "On anteeksiannettavaa, että sokeritehtaan perustaja on jotenkin hajamielinen ja vähän viehättynyt tavatessaan henkilön, joka matkustaa etsiäkseen kristityitä." Iltapäivällä hän rautateitse jatkoi matkaa Heidelbergiin, missä viipyi neljättä päivää.
Tietenkin Kihlman huolimatta epäsuotuisasta vuodenajasta ihaili Heidelbergin luonnonkauneutta ja mainioita linnanraunioita, mutta samoin kuin Bonnissa oli hänestä täälläkin tärkeintä tutustua yliopiston teologisiin professoreihin kuuntelemalla heidän luentojaan. Siten hän mainitsee kuulleensa professoreja K. Umbreit ("vanha ja kuiva"), Schöberlein ("hurskas ja nöyrä"), K. B. Hundeshagen ja F. W. K. Ullmann, mutta ainoastaan yksi, Dan. Schenkel, herätti suuremmassa määrässä hänen mielenkiintoansa. Viimeksimainittu luennoitsi "evankelisen kirkon kutsumuksesta selvästi ja voimakkaasti; oli ilo ja nautinto kuulla häntä. Hänestä sanottiin, että hän oli elävä kristitty ja etevä saarnaaja; vahinko vain, että hän kallistuu reformeerattujen puoleen. Rudelbeck nimittää hänen suuntaansa spiritualistiseksi". Ullmannista Kihlman kertoo, että hän, vaikka olikin jo ikämies, oli nuoren Badenin kirkon johtaja. Siihen kuuluivat n.s. "ilmestysuskovaiset" (Offenbarungsgläubige), jolla nimityksellä on parempi ja syvempi merkitys kuin tavallisella "oikeauskoiset" (ortodoksit) sanalla. "IImestysuskovainen pyrkii asettamaan elämänsä ja mielensä sopusointuun uskonsa kanssa. Hän käy siis tosikristitystä. Nimitys näytti minusta kuvaavalta Badenin kristinuskoon nähden. Nähtävästi oltiin yleensä hyvin tyytyväisiä kristinuskon tilaan — enemmän kuin puolet papistoa on uskovaista — huomaa, tunnusmerkki on aina se, että uskotaan Jumalan sanaan, toisin sanoen, ettei olla rationalisteja." — Myöskin muutamaan Heidelbergin pappiin Kihlman tutustui. Niin hän esim. 9 p:nä kuuli dekaani Sabelin saarnaavan "nisusta ja ohdakkeista". "Hän oli melkein liian intohimoinen; maltillisuus on tarpeen, muuten näyttää siltä kuin puhuisi oman itsensä puolesta eikä Jumalan lähettiläänä. Lähettilään tulee vain selvästi esittää Herransa sanoma." Kihlman kävi sittemmin Sabelin luonakin ja oli illalla seuroissa, missä saarna luettiin, virrenvärsy veisattiin ja yhteisesti rukoiltiin. — Vihdoin mainittakoon, että hän Butterfassin suosittelemana esittäytyi kauppias Zimmermannilla. Ensin häntä kohdeltiin jäykänlaisesti, mutta sitten hyvin sydämellisesti, ja hän mieltyi pian Zimmermanniin ja vielä enemmän tämän apulaiseen, hurskaaseen I. O. Hiensoniin. Tässä taitavassa ja ymmärtäväisessä miehessä Kihlman tapasi mielensyvyyttä, vakavaa kristinuskoa ja veljellistä sydämellisyyttä. — Nämä ja muutkin tuttavuudet tekivät, että hän viihtyi hyvin Heidelbergissa. Kumminkin Kihlman 11 p:nä jatkoi matkaansa, käyttäen postivaunua Heilbronniin ja sieltä rautatietä Stuttgartiin, Württembergin pääkaupunkiin, minne saapui illalla ja mikä oli ollut hänen päämääränsä siitä asti kun hän Lundista lähti.
Matkakuvaukseen lisättäköön vielä, että Kihlman kertoo tapansa olleen ottaa asuntonsa jossakin paremmassa ja suuremmassa hotellissa, sillä joskin niissä hinnat olivat kalliimmat, niin saattoi myöskin olla varma siitä, että kohtelu oli hyvä. Hotelliin tullessa huomasi kyllä, että tulijan ulkoasua tarkastettiin — sillä "Kleider machen Leute" — mutta totta puhuen eivät vaatteet kuitenkaan merkinneet kovin paljon Saksassa. Rikkaat ja ylhäisetkin henkilöt esiintyivät yksinkertaisessa puvussa. Itsestään hän sanoo, että hän vaatimattomassa asussaan näytti sangen halpa-arvoiselta verrattuna hotellin hienoihin palvelijoihin. Ikävintä oli hänestä alituisten juomarahojen maksu, mutta hän keksi sen keinon, että hän pyysi isännän itse panemaan juomarahatkin laskuun, ja niin hän pääsi vähemmällä, samalla kuin tiesi, ettei voitu olla tyytymättömiä, koska oli saatu mitä pyydettiin.
* * * * *
Pitkä, monimutkainen matka ja vaihtelevat vaikutelmat olivat kysyneet sekä ruumiin että sielun voimia, eikä sentähden ole oudoksuttavaa, että Kihlman suuresti kaipasi hiljaisuutta ja rauhaa. Sitä tahtoi hän nyt tarpeekseen nauttia Etelä-Saksan lauhkeassa ilmanalassa ja ainakin aluksi elää pääasiassa itsekseen. Siinä tarkoituksessa Kihlman vuokrasi yksityisen huoneen "terveellisen" (Hauptstädter) kadun varrella (n:o 15), akkuna erästä toria kohden. "Täällä, suuressa nojatuolissa, vietän aikani", kirjoittaa hän vanhemmilleen (21/11) "parhaimman ymmärrykseni mukaan hoitaen sekä ruumistani että sieluani." Minne hän Stuttgartista lähtisi, oli epätietoista, mutta siellä hän aikoi olla ainakin helmikuun loppuun. Lääkärinään hän myöhemmissä kirjeissä mainitsee (päiväkirjaa ei ole ollenkaan olemassa täälläolon alkuajalta) [Kihlmanin matkapäiväkirjan ensimäinen osa ulottuu 11 p:ään marrask. 1851, jolloin hän tuli Stuttgartiin, toinen alkaa 1 p:stä tammik. 1852. Hän näyttää siis olleen 7 viikkoa muistiinpanoja tekemättä, vai ovatko ne hävinneet?] professori Kurrin ja tietenkin hän noudatti tämän ohjeita, kun hän aamuisin valeli ruumistaan viileällä vedellä ja joi vuohen maitoa, teki säännöllisiä kävelyjä ja tarkoin piti jalkansa lämpiminä. Siinä oli näet hänen terveydenhoitojärjestyksensä. Mitä taasen tulee elämänjärjestyksen henkiseen puoleen, oli siinä pääasiana hänen teologisten opintojensa laajentaminen ja syventäminen, josta kohta alempana enemmän. Milloin hän kaipasi seurustelua, kävi hän jonkun kaupungin papin luona taikka erään kristillismielisen liikemiehen, Reihlenin, kodissa (jonne hän luultavasti oli saanut suosituksen Mannheimista). Sitä paitsi hän toisinaan pistäytyi "Museoon", missä Saksan etevimmät sanomalehdet olivat tarjona, mutta joista hän ei löytänyt riviäkään Suomenmaasta, taikka myöskin erääseen soitannolliseen yhdistykseen, jossa harjoitettiin klassillista hengellistä musiikkia. Enimmäkseen hän kuitenkin oli yksikseen kodissaan, johon hän oli hankkinut pianon, millä välihetkinä soitti jonkun virren tai ehkä muunkin yksinkertaisen sävelmän. "Näin kuluu päivä päivän perästä", Kihlman kirjoittaa vanhemmilleen (14/12). "Totta sanoen ei minulla ole mitään makean leivän päiviä, mutta kun työskentelee kutsumuksessaan, saa elää hiljaisuudessa Jumalansa kanssa, eikä ole jokapäiväisten elintarpeitten puutteessa, niin voi olla tyytyväinen. Jos Jumala siunaa työni, niin että joku pimeä kohta selkiää taikka joku ristiriitaisuus suoriutuu, taikka jos joku Jumalan sana käy sydämelleni eläväksi taikka minä vastaanotan jonkun huomattavamman ijäisyysvaikutelman j.n.e., silloin on minulla juhla. Silloin voin olla niin onnellinen kuin ken tahansa." — —
* * * * *
Edellisessä on jo esiintuotu monta Kihlmanin lauselmaa, jotka osottavat, miten hän oli tyytymätön niihin uskonnollisiin oloihin, joissa hän Suomessa oli elänyt, ja miten hän ulkomailla, tyytymättömänä omaan itseensäkin, enemmän kuin ruumiillista terveyttä harrasti sisällisen terveytensä perustuksen uudistamista. Kumminkin hän vasta Stuttgartista (11/12) kirjoittaa Antero Ingmanille täydellisen tunnustuksen s.o. selittää syyt sielunsa rauhattomuuteen ja miten hän pyrki varmuuteen erinäisistä hengellisistä kysymyksistä. Tästä kirjeestä, joka sisältää kuusi suurta sivua mitä hienointa käsialaa, seuraa tässä selostus.
Valitettuaan, että hän matkan mutkien tähden ei pitkiin aikoihin ollut saanut kirjeitä kotimaasta, Kihlman sanoo kirjoittavansa "rakkaalle, kaivatulle Antero veljelleen" sentähden, että hän tietää hänessä kohtaavansa ymmärtämystä, jopa luulee hänen kokeneen samoja vaikeuksiakin, ja ryhtyy sitten esittämään niitä kotimaan oloja, jotka painoivat hänen sydäntään:
Suomessa on jumalanpelko ei ainoastaan jotain tavatonta, vaan ylenkatsottavaakin, josta vain joku pietisti välittää. Ylhäiset elävät sivistyksessään ja huvituksissaan aavistamatta mitään autuudesta Kristuksessa; porvarit jäljittelevät ylhäisiä, ja talonpojilla on viinalekkeri lohduttajana elämän ahdistuksissa. Papit, vartijat, ovat laiskoja, tietämättömiä ja sokeita. Ne, joiden tulisi olla maan suola, ovat, suureksi osaksi, menettäneet makunsa. Kumminkin on Jumala herättänyt joukon, pyhien yhteyden, siten pelastaaksensa kansan, mutta tämä yhteys on sisällisesti ja ulkonaisesti hajaantunut, ja sen sijaan, että se yksimielisesti taistelisi maailmaa vastaan, taistelee se itseänsä vastaan. Maailma, jonka tulisi vapista kristittyjen uskon, voiman ja totuuden edessä, nauttii heidän lihallisesta kiihkostaan, valheen puolustuksestaan ja heikkoudestaan. Niin on Jumalan tarkoitus uudistaa Suomen kirkko tyhjäksi tehty hajaannuksen siemenen kautta, joka kylvettiin kun kristillisen elämän harrastuksesta annettiin viekotella itsensä ylenkatsomaan oppia. Ei yksikään puolueista pysty semmoisenaan käymään kokonaisuuteen käsiksi, ne voivat vain vahtien toisiansa kukin tahollaan koettaa mitä kykenevät. — Mutta jättäkäämme muut sikseen ja katsokaamme itseämme! Jos katsomme meistä niitä, jotka ovat pysyneet maltillisina, vakavina, rehellisinä, niin voiko olla huomaamatta, että useimmissa on huomattavissa jonkunlaista horjuvaisuutta, epävarmuutta ja epämääräisyyttä. Lukuunottamatta harvoja poikkeuksia ei osata muuta kuin valittaa. Ei tiedetä missä suhteessa ollaan Jumalaan, uskotaanko häneen vai eikö, ollaanko kääntynyt vai eikö. Niinkuin sanottu, poikkeuksia on olemassa, mutta varmaa on, että monet rehelliset sielut, jotka ovat kääntyneet Jumalaan, eivät uskalla pitää itseään kääntyneinä, eivät uskalla uskoa olevansa armosta osallisia, vaikka armo on korkeinta mitä toivovat omistavansa taivaassa ja maan päällä. Tämä epävarmuus on juuren tauti ja, samoin kuin juuresta vahingoittunut kasvi tulee kokonaan sairaalloiseksi, niin on kristittykin koko olennoltaan sairaalloinen ja kuihtuva, kun rauha Jumalassa on häiritty. Sisälliset ja ulkonaiset viat ja puutteet tietenkään eivät ole ilmaantumatta, ja ne antavat lisää aihetta epäilykseen. Näin ei sentään pitäisi olla. Sillä yhtä varmaan kuin syntinen, joka kääntyy Jumalan puoleen rukoillen Kristuksen tähden armoa, on Jumalalta saava armon, yhtä varmaan seuraa sitä omantunnon vapautus. Niin Paavalin sanojen mukaan: Jumalan valtakunta on vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä. Mutta missä on rauha, siinä ei enään ole ainoastaan valitusta, vaan myöskin iloa. Ja jollei aina sitä, niin kumminkin hiljaista, tyyntä olentoa, joka osottaa luottamusta Jumalaan. Mutta miksi tulemme niin harvoin kokemaan Jumalan valtakunnan voimaa? Tämä kysymys on vainonnut minua niinkuin kummitus. Olen käsittänyt, että vastaus on äärettömän tärkeä ja että sen pitää tulla pian, sillä muutoin käy tauti parantumattomaksi. Mutta ei siinä kyllin, sen tulee myöskin olla oikea, jos mieli välttää mitä pahimpia seurauksia. Vielä en ole siitä täysin varma, mutta minä aavistan, että se tulee olemaan: evankelisen valon puute. Armosta puhutaan kyllä, mutta siitä ajatellaan, että se on jotain epävarmaa: Jumala antaa sen, jos tahtoo. Ja onhan kuitenkin niin, että se, joka heittäytyy armon varaan, saa armon. Lupaukset ovat kyllä huulillamme, silmissämme ja korvissamme, mutta silti unohdamme tarttua niihin pettämättöminä pelastuskeinoina. —
Entäs miten on laita ulkonaisesti? Herätykset ovat lakanneet; ei niin etteikö joukko vieläkin kasvaisi, mutta tavallisesti nykyään "herätään" ilman heräystä. Siten saamme vielä määrään nähden välttävästi uutta väkeä talonpojista ja alaluokasta. Mutta ylempänä meillä ei ole sananvaltaa. Osaksi onkin "herrasväki" jo heitetty menneeksi ja on lakattu olemasta kosketuksissa sen kanssa. Mutta mitä kauemmas siitä erotaan, sitä suuremmaksi juopa kasvaa. Seuraus onkin ollut, että viime vuosina tuskin mitään Jumalan valtakunnan voittoa sillä alueella on nähty. Helsingissäkin, jossa muinoin ylioppilaat harjoittelivat kristinuskon taistelukisoja, on nyt enimmäkseen sekä taistelu että kisa loppunut, ja hedbergiläisyys on miekaniskutta voittanut. Oi, minun on paha olla ajatellessani ylioppilaita, he ovat sentään kelpo väkeä ja kansan toivo. Kun on nuori, pitää kuitenkin muuta mielessään kuin vatsaa; silloin on myöskin tavallista enemmän totuuden ja oikeuden tuntoa. Mitä on siitä johtuva, että kristinusko on sammunut ylioppilaitten keskuudessa? Mitä muuta kuin että, sitte kun me olemme koettaneet seurakunnissamme rakentaa ja repiä alas ja työmme on lopussa, meidän jälkeläisemme tulevat rakentamaan mitä me olemme repineet ja repimään mitä me olemme rakentaneet. Kauniita toiveita! Mutta sanoppas, veljeni, mikä on syynä tähän seisahdukseen? Kahdessa kaupungissa on meillä nykyään rehellisiä ja tunnollisia opettajia. Uudessakaarlepyyssä on kaksi, jotka varmaankaan eivät ole huonoimpia [vt. kpl. Jak. Henr. Roos ja vt. pit. ap. And. Abr. Favorin]. Olen kuullut monta saarnaajaa, mutta harvoin semmoisella mielenylennyksellä kuin Uudenkaarlepyyn pappeja. Kaupunkilaisetkin kuuntelevat heitä ahkerasti, mutta enempää he eivät teekään. Vaasassa juostaan kuulemassa [kpl. Henr. Aug.] Moliisia, ja kilvan häntä kiitetään. Mutta kuitenkin ennustan, että korkeintaan joku neiti tai mamselli kääntyy, koko muun yleisön jäädessä samalle paikalle taikka tullessa taipumattomammaksi. Miksi niin, vaikka hänellä on kiitettävät lahjat? Ylempänä mainittu epävarmuus saattaa kai olla yksi syy, joskin se voidaan kätkeä niin monen toisen totuuden varmuuden alle. Mutta toinen syy on mielestäni ihmissäännöissä, jotka vähitellen ovat tunkeuneet kristinuskoon ja yhtäläistyneet sen kanssa. Saarnatkoot papit niin voimakkaasti, houkuttelevasti ja suloisesti kuin voivat ja haluavat, niin patriisit (yläsäätyläiset) kuitenkin aina ajattelevat, että papit tarkoittavat jotain muuta kuin sisällistä muutosta. He luulevat välttämättömästi kuuluvan asiaan, että alkaa käyttää erityistä pukua, seurustella alhaisempien kanssa y.m.s., joko tahtoen tai tahtomatta, joko omantunnon käskien tai käskemättä. Ja mitä muuta he uskoisivatkaan, kun näkevät, että kaikki, jotka kääntyvät totiseen kristinuskoon, kohta valetaan yhteen muotoon. Näinollen ei ainoastaan turhuuden rakkaus pidätä lähestymästä kristinuskoa, vaan myöskin luonnollinen vaisto, joka sanoo heille, että semmoinen ei ehdottomasti kuulu kristinuskoon. He huomaavat yhden vian, yhden yksipuolisuuden, eikä enempää tarvita. Kristinusko on itsessään kyllä vihattava maailmalle ja lihalle; jos se lisäksi pukeutuu muotoon, joka ei ole Jumalan sanan pohjalla puolustettavissa, niin tulee se myöskin ylenkatsottavaksi. Ja kenen on syy? Minun täytyy tunnustaa, etten ole saanut lohdutusta enkä rauhaa Paavalin sanoista: ettei monta lihallista viisasta, ei monta voimallista, ei myös monta suuresta suvusta ole kutsuttu. Eiköhän vain erikoisuutemme tee, etteivät edes ne harvat, joille Jumalan sanan ovi vielä on avoinna, voi astua sisään. Jokaiselle pitää olla selvää, että pappi ei tahdo mitään muuta kuin sielujen kääntymystä synnistä Jumalaan, että hän siis ei tahdo hallita heidän omiatuntojaan, vaan että he aivan mielellään saavat pitää huvinsa, pukunsa, seurustelutoverinsa, jos he itse omantuntonsa puolesta voivat niin tehdä. — — Ymmärräthän, etten tahdo uhrata mitään kristinuskon totuudesta tehdäkseni sen mieluisaksi maailmalle. Ei, minä tahdon vain, että semmoinen uhrataan, joka voidaan uhrata omaatuntoa loukkaamatta. Melanchton sanoo apologiassaan de traditionibus humanis (inhimillisistä perintätavoista): "Kokemus osoittaa, että semmoiset perintätavat tulevat omientuntojen pauloiksi; varsinkin jos niihin liittyy ajatus, että ne ovat tarpeellisia autuuteen nähden; mutta vapauden julistamisella on myöskin arveluttavat ja epäiltävät puolensa, koska yhteinen kansa on ulkonaisen kurin ja johdon tarpeessa." Tarkoitukseni ei ole, että heränneet ryhtyisivät mihinkään ulkonaisiin muutoksiin; toivoisin vain, etteivät panisi niin suurta painoa körtteihinsä, alusliiveihinsä y.m. Jos siis joku heräisi eikä tuntisi omantuntonsa vaativan mitään muutosta, niin olisi mielestäni suotavaa, että hän saisi olla rauhassa ja ettei pakotettaisi mihinkään. Näin Paavalin sanojen mukaan: Älköön siis kenkään teitä tuomitko ruuasta eli juomasta, pyhäpäivistä j.n.e. Puhuin tästä Sinun kanssasi jo kesällä, kun kävimme Marielundissa.— Mielellään, sanoo Kihlman sitten, olisi hän halunnut saavansa semmoisen ratkaisun kysymyksiinsä, ettei se olisi tehnyt häntä kerettiläiseksi ystävien silmissä. V. 1849 hän varta vasten matkusti Puhokseen ja Kuopioon neuvotellakseen Juliuksen [Bergh] kanssa. Tämä lohdutti häntä sillä, että "kaikilla kristityillä on jotakin erikoista, mutta pohjaltaan he kumminkin ovat yhtä mieltä. Sen vuoksi hänen ei pitäisi loukkaantua Paavo-ukosta, vaikkei kaikki ollut sopusoinnussa esim. Freseniuksen y.m. kanssa, vaan oli hänen taisteltava näitä kiusauksia vastaan, jotka kai vielä uudistuisivat". Siihen hän oli koettanut tyytyä, mutta ei se kauan auttanut. "Oppirakennukseni liitokset alkoivat aueta, ja kun samaan aikaan yltiöpäiset hedbergiläiset ahdistivat minua, rupesin kaipaamaan hiljaista, kaukaista paikkaa, missä häiriintymättä voisin etsiä neuvoa Jumalan sanasta ja vanhoilta hyviltä isiltä." Tietoperäisten opintojen ohella hän halusi oppia lähemmin tuntemaan muitten maitten kristittyjä, nähdäkseen oliko olemassa muunlaista kristinuskoa kuin Hedbergin, Paavon ja maailman. Se mitä hän näki Ruotsissa enensi vain hänen tarvettaan saada luja pohja, periaate, jonka mukaan voisi arvostella erilaisia ilmiöitä. Württembergissä hän nyt joksikin aikaa on antautunut opintoihin, etsiäkseen vastausta näihin kysymyksiin: mitä on uskonto, taikka toisin sanoen, milloin voidaan ihmistä sanoa uskonnolliseksi? mitä ymmärretään hengen köyhyydellä? mitä uskolla? mitä jokapäiväisellä parannuksella? uudestasyntymisellä? uudistuksella? kristillisellä täydellisyydellä? mikä on sakramenttein merkitys kristilliselle elämälle? Edelleen useihin käytännöllisiin kysymyksiin: mihin suhteeseen on kristitty asettuva nykyajan taiteeseen, tieteeseen, teollisuuteen y.m. Sitä varten oli hänestä dogmatiikan kurssi tarpeen, sillä jollei siitä saanutkaan valoa, niin antoi se kuitenkin tilaisuutta miettiä noita asioita, kun ne näet siinä tulivat esille. Ensiksi aikoi hän tarkkaavasti läpikäydä tunnustuskirjat, joita ei ollut lukenut 1843 vuoden jälkeen, sitten [Heinr.] Schmidin ja ehkä myös Martensenin dogmatiikat. Sitä paitsi oli hänellä mielenkiintoinen teos, Thomasius: "Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustus kehitettynä periaatteestaan" [Das Bekenntniss der evang.-luter. Kirche in der Konseqvenz seines Prinzipes.], jota hän suosittelee Ingmanillekin. Tunnustuskirjat toivoo hän suorittaneensa jouluksi, sitte hän käyttää kaksi kuukautta dogmatiikkaan. — — — "Näissä tärkeissä asioissa ei saa hätäillä. Pikaiset muutokset ovat minulle vastenmielisiä, kun näet hylkää mitä ennen on pitänyt korkeimpanaan ja mistä on ollut siunausta. Mutta toiselta puolen on yhtä vastenmielistä ja iljettävää sovitella valheen ja totuuden välillä, kiinnittää uutta paikkaa vanhaan vaatteeseen, mikä tavallisesti johtuu itserakkaudesta, joka ei tahdo myöntää erehtyneensä. Jumala auttakoon minua totuutensa valoon! Minä uskon hänen auttavan."
Sen jälkeen Kihlman puhuu tuttavuuksistaan, joita hän täällä Stuttgartissa ei paljon hakenut eikä kaivannut, osaksi töittensä tähden, osaksi huomattuaan, että "hyvillä Württembergiläisillä" oli vähän aikaa seurusteluun. Hän luettelee viisi "uskollista opettajaa", nimittäin prelaatti A. Kapff, korkeavirkainen hengellinen, mutta nöyrä, perin kristitty mies; hän saarnasi tyynesti, eikä niin teeskennellysti kuin yleensä oli tapa Saksassa, missä puhuja käyttää paitsi suutaan käsiään, käsivarsiaan ja koko ruumistaan ("suomalaisilla, hidasverisillä talonpojillamme olisi varmaan joku hieno ivasana tarjona, jos heidän tulisi arvostella sellaisia saarnaajia"); kaupungin esipappi Alb. Knapp, Christoterpen julkaisija, hengellinen runoilija, jonka saarnaa Kihlman ei oikein ymmärtänyt — niin hän "mellasti äänin ja käsin"; Burk, Christenboten julkaisija sekä pastoraaliteologian tekijä, joka saarnatessaan valmisteli sanottavaansa niin kauan, että koko saarna tuli pelkäksi silpuksi; Dettinger, joka saarnasi Bengelin ja Prinzin saarnatuolista, hitaasti ja selvästi, puhtaasti ja säälimättömästi — Kihlmanin mieleen; Rieger, Conrad Georgin pojanpojan poika, hyvä saarnamies, ulkonäöltään ei juuri miellyttävä ja vailla sydämellisyyttä, mutta saarnojensa tähden Kihlmanille yhä rakkaampi. Viimeksi mainittu oli ainoa, jonka kanssa hän oikeastaan seurusteli; hän olikin ijän puolesta häntä lähinnä, toiset olivat 40—50-ikäisiä.
Näistä papeista sanoo Kihlman, että he keskenään olivat läheisiä ystäviä, mutta oli heillä niin paljon puuhia, että he ainoastaan harvoin tapasivat toisiansa ja myöskin olivat pakotetut laiminlyömään yksityisen sielunhoidon. Konventikelit, joissa he tulivat lähempään yhteyteen kuulijoittensa kanssa, eivät paljon muistuttaneet heränneitten seuroja Suomessa, vaan olivat paremmin oikeita jumalanpalveluksia. Väki kokoontui suureen täynnä penkkejä olevaan saliin, jossa oli aidake miesten ja naisten välillä. Kun oli hetken odotettu, alettiin pienillä uruilla soittaa alkusoittoa. Sillä aikaa pappi astui kateederiin. Pian soitto taukosi, ja pappi piti rukouksen. Sen jälkeen veisattiin pari värsyä, niin että säe aina lausuttiin ääneen ennenkuin se laulettiin. Nyt pappi luki raamatustaan tekstin ja puhui siitä noin 3/4 tuntia. Sen jälkeen seurasi rukous ja veisattiin yksi värsy, ja kokous hajaantui ilman että mitään keskustelua oli tapahtunut. Semmoisia hartaushetkiä pidettiin joka torstai-ilta. Näiden ohella oli sentään toisiakin, joissa ei ollut pappia, vaan joissa joku kristittynä tunnettu maallikko johtajana joko keskusteltiin hengellisistä kokemuksista taikka joku yksityinen puhui jostakin raamatunkohdasta. Oikeastaan tuli papin aina olla saapuvilla, mutta jos hän jäi tulematta, niin ei rangaistus tullut kysymykseen. — Tässä yhteydessä Kihlman kertoo eräänä iltana kauppias Reihlenin talossa tavanneensa mielenkiintoisen seuran: "1) toht. Mariott, Baselissa asuva englantilainen, nykyisin päässyt vankilasta, johon oli ollut suljettu katolilaisten vehkeiden johdosta. Hän oli näet herättänyt heidän vihansa saamalla kirjelmillään ja saarnoillaan useita katolilaisia luopumaan uskostaan; 2) württembergiläinen Kapff; 3) eräs kenraalin rouva Tallinnasta; 4) Nottbeck Pietarista, Tampereen tehtaan omistaja; 5) eräs berliniläinen; 6) eräs amerikkalainen; 7) eräs suomalainen = minä. Oli sydämellisen hauskaa kuulla, että keisarimme [Nikolai I] joka päivä lukee pari lukua raamatusta ja tekee polvirukouksen, että kristityt Pietarissa vapaasti saavat pitää kokouksiaan ja että keisari suosii kristityltä. Me erosimme rukouksen pidettyä."
Kihlman pidättäytyi tarkemmin arvostelemasta kristinuskoa Württembergissä. "Olen tosin vakuutettu siitä, että täkäläiset kristityt eivät ole hedbergiläisiä, mutta yhtä varmaan täällä turhaan etsitään suomalaista suruteoriaa. Enemmän he lienevät Renqvistin sukua, olematta niin yksipuolisia. Paraiten voi päättää heidän hengellisyytensä laadusta, kun tietää, keiden tekemiä hartauskirjoja käyttävät. Ne ovat Bengel, Roos, Rieger G. C. ja C. H. Tersteegen, Hofacker (jonka 'syvää käsitystä sovitusarmosta' pidetään suuressa arvossa), Arndt, Kapff y.m. Heillä on myöskin ihana virsikirja, joka on työntänyt tieltään rationalistisen virsikirjan menneeltä vuosisadalta. Vahinko vain, että sitä niin vähän käytetään. Edellisestä tiedät miten vähän seuroissa veisataan. Yhtä köyhää on kirkossa. Liturgiaa näet ei ole ollenkaan. Jumalanpalvelus alkaa virrellä, josta veisataan 2 tai 3 värsyä; sill'aikaa pappi nousee saarnatuoliin, ja saarnaa sitten, jonka jälkeen veisataan saman virren viimeinen värsy. Siinä kaikki. Tämä lähenee jo reformeerattua järjellisyyttä, jonka mukaan on järjetöntä laulaen lähestyä Jumalaa. — Kenties olemme me suomalaiset menneet liian kauas toiseen suuntaan, kun näet meidän seuroissamme voidaan laulaa useita tunteja, joten monestikin täytyy syntyä tyhjää suun rukoilua ilman että sydän on mukana. — Elävä kristinusko Württembergissä ei ole uusi, vaan monen sukupolven perintö, olematta sentään elähtänyt; päinvastoin on se 1848 vuoden levottomuuksien jälkeen levinnyt. Niin täällä ja niin muuallakin Saksassa. Ruhtinaat ja kansat käsittävät, että ainoastaan kristinusko voi vastustaa turmiollisia sosialistisia ja demagogisia vapausaatteita; kaikkialla koetetaan senvuoksi hävittää onnettomat rationalistiset mielipiteet, jotka pappien ja kansakoulunopettajien kautta ovat tunkeutuneet kansan ytimeen. Kristillisiä kansankirjasia levitetään tuhansittain, ja kristityt panevat pystyyn omia kristillisiä oppilaitoksia. Siten on Stuttgartissa julkisten lukioiden ohella yksi kristillinen. Jopa aikoo Preussin kuningas perustaa Berliniin toisen kristillisen yliopiston entisen rinnalle." — — —
Vihdoin lausui Kihlman jokapäiväisestä elämästään m.m. seuraavaa: "Elän täällä niinkuin kotona. — Aina tunnustan itseni syylliseksi, mutta pidän kiinni Kristuksesta ja hänen sanastaan. Manet mediator Christus: korkeammalle en tahdo tulla. Mielenylennyksekseni käytän raamattua, Roosin kodin hartauskirjaa, Bengelin 60 rakentavaa puhetta ilmestyskirjasta (todella rakentava kirja) sekä virsikirjaa ja pianoani. Pyhinä en harjota opintoja. Silloin elän itsekseni Jumalani kanssa. Ne ovat paraimmat päiväni. Jokapäiväinen rukoukseni on, että Jumala taivuttaisi kaikki oikeamieliset isänmaassani rauhaan ja yksimielisyyteen." — — —
* * * * *
Edellisestä tiedämme, miten syvästi Malmbergin lankeemus oli koskenut Kihlmaniin, ja miten hän lokakuun lopulla kirjoittaessaan Tranåsista oli vaatimalla vaatinut ystäviään tekemään voitavansa hänen pelastamisekseen, samalla kun hän itsekin kirjoitti entiselle ystävälleen. Joulukuulla hän nyt jälleen koskettelee asiaa, mutta hänen mielensä on silloin ilmeisesti muuttunut, hän ei näy enään ajattelevankaan mahdollisuutta vaikuttaa Malmbergiin. Muutoksen oli epäilemättä aiheuttanut Uudessakaarlepyyssä 24 p:nä marrask. postileimattu kirje, joka sisälsi Ingmanin, Essenin ja Favorinin vastaukset Kihlmanin heille osoittamiin yhteisiin kirjeisiin. Mitä ystävät kertoivat on vain päätettävissä Kihlmanin viittauksista; itse kirjeet ovat hävinneet [Koska Kihlmanin kirjeet ulkomailta hänen ystävilleen ovat säilyssä hänen jälkeenjättämiensä paperien joukossa, mutta ne kirjeet, jotka hän heiltä oli saanut, ovat poissa, on luultavaa, että kirjeiden vaihto toimitettiin hänen palattuaan kotia. Muutoin tiedetään, että sekä Essen että Favorin ovat ennen kuolemaansa polttaneet kirjekokoelmansa. Ingmanista ei semmoista kerrota, mutta mahdollisesti on hän menetellyt samoin, sillä ei hänkään ole jättänyt mainittavaa jälkeensä.]. — "Sinun esittämäsi Malmbergin elämäkerta", Kihlman kirjoittaa ennen mainitussa kirjeessään Ingmanille, "on uskomaton. Että hän jo silloin, kun minä asuin hänen talossaan, olisi elänyt nyt vasta ilmitulleissa synneissään, on kai uskottavaa. Sillä ainakin juotiin totia ahkerasti, vaikka en voi muistaa nähneeni häntä humalassa. Mutta kun menet v:een 1838 saakka, hämmästyn mitä syvimmin. Siis jo sinä aikana, jolloin häntä vainottiin Kalajoella. Siis ennenkuin Jumala käytti häntä suuren herätyksen välikappaleena Vaasan läänissä. Se on käsittämätöntä. — — — Hänen sokeutensa, Jumalan tuomion seuraus, on kuitenkin kaikkein kauheinta. Minä olen nimittäin sitä mieltä, että hän vielä tänä hetkenä todellisesti uskoo olevansa totuuden puolella. Hänen syntinsä tietenkin huolestuttavat häntä, mutta juuri tämä huoli on hänen lohdutuksensa. Hänen täytyy kai nähdä epähurskautensa ja jumalattomuutensa, mutta tämä jumalattomuus takaa hänelle, että hän on saava armon. Synnit ovat siis hänen jumalanpelkonsa ylläpitämisen keinona, ovat osa hänen jumalanpalvelustaan. — Luulen niinkuin Sinä, että Malmberg on oikein oivaltanut Paavon opin. Aivan samaa järjestelmää noudattaa ukko Paavokin. Jos kaikki tulisi päivän valoon, kuka tietää, mitä voitaisiin saada nähdä ja kuulla. Hänen kielilläpuhujattarensa eivät anna paljon takeita. Tunnettua on, että Lisettekin [Bergh] joutui oman veljensä toruttavaksi, syystä että oli Ukon mieliksi teeskennellyt kielilläpuhumista. — — — Voi, veljeni, ajatteles, jos olisi totta mitä Ludvig [Arppe] eno sanoi, että näet meille ei ole uskottu (att vi icke äro invigda) kaikkein salaisimpia, vaan että annamme johtajaimme tietämättämme käyttää itseämme tarkotuksiinsa. — — — Voi! mihinkä seuraan olemmekaan joutuneet! mihinkä verkkoon takertuneet! — — — Eikä meidän pidä uskoa, että tämä pysyy salassa. Niin, en tiedä tuleeko meidän itsekään enään olla salaperäisiä. Minä ajattelen, että olisi parasta julkisesti rikkoa välit koko joukon kanssa. — — — Kaikissa huolissa voimme olla rauhallisia, sillä Jumala on puolellamme, niin kauan kuin vilpittömästi etsimme totuutta." —
Juuri näihin aikoihin oli Malmbergin asia, niinkuin Rosendalkin kertoo, kehittynyt ratkaisuunsa. [Rosendal m.p. III, siv. 402 ss.] Sen lisäksi, mitä tunnettiin Kihlmanin kotona ollessa, oli uusia seikkoja ilmennyt. Juoppouspaheen ohella — ainoa, josta Kihlmanilla aluksi oli tietoa, — syytettiin Malmbergiä muustakin, johon Rosendal viittaa ainoastaan mainitsemalla rouvan "mustasukkaisuutta". Luonnollista on, että tämä kaikki kipeästi koski hänen ystäviinsä, niinkuin erittäin tiedämme olleen Kihlmanin laidan, ja että he myöskin koettivat häntä varoittaa. Mutta kun hän tiettävästi — sen todistaa m.m. hänen ylempänä mainittu kirjeensä Reinh. Helanderille — ei tunnustanut ansaitsevansa ystäviensä nuhteita ja varoituksia, on selvää, että heissä välttämättömästi heräsi ajatus, että heidän velvollisuutensa oli julkisesti erota hänestä. Ei ole ihmeellistä, että ajatus ainoastaan vähitellen kypsyi toteutettavaksi, sillä helposti ymmärrettävää oli, että entisten ystävien irtisanoutuminen miehestä, jolle niin kauan oli myönnetty johtajan asema heränneitten laajoissa piireissä, ei voisi pysyä yksityisenä asiana, vaan vaikuttaisi tuskallisen häiritsevästi ja hajottavasti uskovaisiin. Silloin tapahtui, että rouva Amanda Malmberg sairastui ja kuoli Marielundissa 21 p:nä marrask. 1851. Sen johdosta kerääntyi hautajaisiin, 19 p:nä jouluk., vainajan sukulaisia ja ystäviä, ja koska useimmat heistä pitivät Malmbergiä syypäänä siihen, mistä häntä syytettiin, on käsitettävissä, että silloin ero entisten uskonveljien ja taistelutoverien välillä tuli tosiasiaksi, joskaan ei kohta aivan julkiseksi.
Seikkaperäisemmin kuin Ingmanille kuvaa Kihlman suhdettaan Malmbergiin samaan aikaan (14/12) kirjoittamassaan kirjeessä vanhemmilleen, ja johtui hän aineeseen kertoessaan mitä hän parast'aikaa tutki. Hän sanoo kriitillisesti tarkastavansa tunnustuskirjoja tullakseen varmalle pohjalle, riippumattomaksi muitten mielipiteistä; ihmiset ovat valheellisia, ainoastaan Kristukseen ja hänen sanaansa on luottaminen. Sen hän tietää kokemuksesta, sillä hän oli tullut kehnosti petetyksi. "Olen ollut Lapuan Malmbergin ystävä. En tahdo salata Teiltä sitä, mutta pyydän ehdotonta vaiteliaisuutta: se ystävyys on loppunut ja luultavasti iäksi. Jo keväällä 1849 aloin epäillä häntä. Mitä tarkemmin tein huomioita hänestä, sitä enemmän aukenivat silmäni. Päätelmäni olivat kauheat: jos Malmberg elää tahallisessa synnissä, niin täytyy hänen, joka tahtoo esiintyä kristittynä, olla teeskentelijä ja petturi. Niin, mitä enemmän hän harrastaa kristinuskoa, sitä syvempi täytyy hänen teeskentelynsä olla, jos hän näet elää tahallisessa synnissä. Tämä ajatus säikähdytti minua. Olinhan nähnyt ja kuullut niin paljon hyvää tästä miehestä. Minusta oli mahdotonta, että hän voisi olla teeskentelijä. Niin kului aika epäilyksessä ja levottomuudessa. Käyntini Lapualla lakkasivat tosin, mutta en minä uskaltanut langettaa ratkaisevaa tuomiota. Minä koetin oikaista häntä; turhaan. Minä ilmaisin epäilykseni Essenille. Hän tahtoi tiedustella lähempää. Nyt aukenivat hänenkin silmänsä. Vaimoni hautajaiset hävittivät kaikki epäilykset. Minä sain mitä täydellisimmän todistuksen siitä, että hän on juoppouteen vaipunut. Siitä ajasta saakka oli kaikki luottamus ja ystävyys mennyt. Vielä koetin varoittaa häntä; kun hän oli tehnyt sen tyhjäksi, en enää voinut olla tekemisissä semmoisen ihmisen kanssa. Se joka saattaa elää yhdessä tahallisessa synnissä, saattaa elää useammassakin; ja kun jumalisuuden hohde, niin, jumalisuuden voima on kaiken tämän peittävä, niin täytyy teeskentelyn olla syvästi perustettu. Inholla käännyin pois tästä jumalisuuden valepukuisesta ystävästä. — — — Semmoiset kokemukset ja havainnot eivät ole hauskoja. On syvästi tuskallista huomata pettyneensä ihmisestä, josta vähimmin on sellaista odottanut. Se minua vähän lohduttaa, etten koskaan, en silloinkaan kun asuin hänen luonaan ja olin häntä lähinnä, ole ollut hänen kanssaan oikein likeinen. Malmberg ei ole ollut kenenkään kanssa likeinen. Ei Durchmanillakaan, joka iän puolesta on lähinnä häntä, ole ollut hänen luottamustaan. Hän seisoi kaikkia muita ylempänä. Salainen vaisto piti minut aina loitolla, niin etten minä neuvotellut sieluni asioista hänen kanssaan niinkuin muitten kanssa. Ehkä tässäkin toteutuu sananlasku: kaksi suurta ei sovi saman katon alle. Ulkonaisesti olimme ystäviä, mutta sisällisesti olimme vuosi vuodelta sitä yhä vähemmin. Minä epäilin häntä, ja hän aavisti taikka pelkäsi epäilyksiäni. Nyt on asema selvillä: emme enään epäile toisiamme. Niin ovat asiat. Almqvistin katastroofi oli kauhea, käsittämätön. Olen kuitenkin saanut vastauksen arvoitukseen. [Hän oli nimittäin kommunisti ja kommunististen periaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti. Mutta Malmberg on tekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa kautta Almqvistia paljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä käsittämättömämpi. Jos hänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin hivuttava suru surmannut Almqvistin katastroofi oli tapahtunut ei täyteen kolmea kuukautta ennen Kihlmanin Tukholmaan tuloa, ja oli hän siis siellä kuullut mitä asiasta arveltiin. Kuuluisaa kirjailijaa epäiltiin ja syytettiin siitä, että hän oli koettanut myrkyttää vanhan ukon ratsumestari v. Schevenin saadakseen käsiinsä ainakin jonkun osan hänen omaisuuttaan. Almqvist lähti 11 p:nä kesäk. 1851 karkuun ulkomaille, josta ei enää palannut. Uudempi tutkimus on tullut siihen päätökseen, että Almqvist ei ollut syypää myrkytysyrityksiin, joskaan ei hänen käytöksensä muutoin ollut täysin rehellistä.] Hän oli nimittäin kommunisti ja kommunististen periaatteiden mukaan hän toimi johdonmukaisesti. Mutta Malmberg on tekopyhyytensä ja teeskennellyn jumalisuutensa kautta Almqvistia paljon pahempi. Hän on arvoitus, minulle vielä käsittämättömämpi. Jos hänen vaimonsa on kuollut, on varmaankin hivuttava suru surmannut ihmisraukan. — Te ette ole ajatelleet hyvää Malmbergista, mutta kuitenkin lienette hämmästyneet, että epäilyksenne ovat olleet niin oikeita. Oi, ketä onkaan enään uskottava? Tämä paljastus on kehottanut minua tarkasti tutkimaan, onko mitään väärää, valheellista, myrkyllistä tästä miehestä yhdessä totuuden kanssa imeytynyt henkeeni." — —
Vanhempien mielestä Alfred arvosteli Malmbergiä liian ankarasti, varsinkin oli heistä liikaa verrata häntä Almqvistiin. Tämä sai Kihlmanin vielä (9/2 1852) palaamaan asiaan. Hän myöntää, että helposti voi mennä liiallisuuteen hajaannuksen aikana, mutta kaukana taistelukentältä on hän pysynyt tyynenä eikä peruuta sanojaan. Malmberg oli hänen mielestään Almqvistia pahempi sen vuoksi, että edellinen oli ollut olevinaan hurskas, jota vastoin jälkimäinen oli soimannut hurskautta. Samassa hän kysyy, miksi ei Malmbergiä tuomittu niin ankarasti jo heinäkuun 9 p:nä 1846? [Kysymys tarkoittaa sitä, että Malmberg Alfred Kihlmanin hääpäivänä oli ollut ilmeisesti juovuksissa, niin että sulhasen vanhemmat sen vuoksi heti seuraavana aamuna lähtivät kotiin.] Ja vastaus on: "Väärä rakkaus esti, ja se estää aina totuuden rakkautta. Uskotaan liiaksi omia ajatuksia ja kuullaan liian vähän, mitä Jumala sanoo sanassaan." —
Emme ole voineet olla ottamatta kirjeistä näitä kohtia, joista näkee, miten historialliseksi tullut Malmbergin lankeemus vaikutti Kihlmaniin, ja miten hän sitä arvosteli. Kaikesta päättäen oli Ingmanin ja muitten ystävien käsitys asiasta sama, vaikka tiettävästi ei kukaan heistä ollut elänyt yhtä lähellä Malmbergiä, kuin Kihlman sinä aikana, jolloin hän oleskeli Lapualla. Valaisevinta itse Malmbergiin nähden lienee se, mitä Kihlman kirjoittaa Ingmanille, nimittäin että hän (Malmberg) noudatti Paavo-ukon järjestelmää. Hänen luonteenlaatuansa taasen valaisee eräs vielä mainitsematon kohta aivan kirjeen lopussa. Kihlman sanoo jossakin lukeneensa ihmisistä, joilla on jonkunlainen daimoninen voima vetää toisia ihmisiä luokseen sekä hallita heitä. "Jos kellään on semmoinen voima, on se Malmbergilla." Sitten hän kertoo kaksi kohtausta, joissa hän oli sen erittäin tuntenut. "Minä muistan kerran Keuruulla: tahdoin suurimmassa nöyryydessä varoittaa Malmbergiä juomisesta. Mutta hullusti kävi. Hän alkoi sanoa minua omaksitunnokseen. Ja vaikka olin sisimmässäni vakuutettu, etten ollut mitään väärää tehnyt, en kyennyt kestämään hänen katsettaan, niin, minä vapisin vasten tahtoani ja minun täytyi mennä huoneesta." — "Toinen kerta: vaimoni hautauspäivän aamuna, kun hän jatkoi [Lauri] St[enbäck]in yltiöpäistä tuomitsemista, muistutin minä, 'ettei kuitenkaan pitäisi niin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti hyökätä häntä vastaan; jos hän ajettaisiin siten maailmaan, niin hänestä voisi tulla sangen vaarallinen vihollinen'. Nyt Malmberg katsoi minuun ja lausui: 'Jos sinä ja Essen ja Ingman ja Stenbäck kyninenne käännytte Jumalan valtakuntaa vastaan, niin minä — — — [Liian törkeä sana painettavaksi.] (mielisana) teidän kaikkien päälle: Jumalan valtakunta menee kyllä sittenkin eteenpäin'. — Jälleen jouduin kovaan vapistukseen, jota en voi muuten selittää kuin että se johtui siitä daimonisesta voimasta, jolla hän oli varustettu." [Tässä vielä yksi Malmbergin luonteenlaatua kuvaava lause Lina Ingmanin kirjeestä sisarelleen, Hilda Bergrothille, joulukuulta 1845. Kysyttyään aikoivatko sukulaiset Keuruulta lähteä Niilo Berghin hautajaisiin 9/1 1846 ja mainittuaan, että Malmberg tuumi lähteä sinne, mutta että Ingman oli estetty, kirjoittaja lisää: "En uskalla ajatellakaan matkustaa Malmbergin kanssa, joka lupaa ajaa niinkuin hullu yötä päivää (som en galning genom natt och dag)." Alleviivaus on kirjeentekijän.] Nämä tapaukset yhdistettyinä moneen muuhun Malmbergista kerrottuun seikkaan osoittavat, että hän luonteeltaan ja suhteessaan muihin ihmisiin oli mitä saksalaiset tarkoittavat sanalla "Gewaltmensch". "Semmoisena hän häikäilemättömästi esiintyen aina asetti itsensä ensi sijalle", niinkuin Ebba Stenbäck sanoi, taikka "seisoi kaikkia muita ylempänä", niinkuin Alfred Kihlman kirjoitti. — Luonteenlaadultaan Malmberg ja Kihlman olivat kerrassaan erilaisia. Toinen ulospäin kääntynyt toimi-ihminen, toinen sisäänpäin kääntynyt mietiskelijä, kriitillinen totuudenetsijä. Kihlman pyrki Malmbergin läheiseen tuttavuuteen toivoen tapaavansa hänessä oppaan ja opettajan. Kumminkin hän pian huomasi erehtyneensä ja vaistomaisesti hän sulki häneltä sydämensä. Malmberg oli varsinkin kuuluisa saarnaaja, ja tietysti oletti Kihlman aluksi, että hän saarnasi täysin itsenäisesti. Vähitellen hän sentään pääsi selville siitä, että Malmbergin ansio saarnamiehenä pääasiassa oli loistavassa ja mahtipontisessa esitystavassa. Ulkomailta hän näet kirjoittaa ystävilleen, että hän ei antanut suurta arvoa Malmbergille saarnaajana, sillä hänen saarnansa olivat enimmäkseen lainattuja ("plagierade"). Yksistään tämmöinen huomio oli omansa saamaan Kihlmanin vetäytymään Malmbergista. Kun lisäksi tuli kaikki ylempänä mainittu, on luonnollista, että Kihlman, sitten kun varoitukset olivat osoittautuneet tehottomiksi, oli ensimäisiä, jollei ensimäinen, joka katsoi eron entisestä ystävästä välttämättömäksi.
* * * * *
Toinenkin asia vaivasi Kihlmania täällä kaukana, nimittäin pitkällinen eripuraisuus hänen ja hänen vanhempiensa välillä, jonka hänen liittymisensä heränneisiin oli aiheuttanut. Joulukuun kirjeessä hän koskettelee sitäkin. "Ruotsissa ja täällä Saksassakin olen tullut nähneeksi monta kristillistä perhettä, joiden yksimielisyyttä uskossa ja rakkaudessa olen kadehtinut. Se on minussa herättänyt ajatuksen, miksi ei voisi niin olla meidänkin perheessä? Eihän ole välttämätöntä, että vieras suhde keskenämme jatkuu. Oi, jo liian kauan olemme antaneet sen katkeroittaa elämäämme!" Hän on rukoillut, että Jumala taivuttaisi heidän sydämensä puoleensa, että Hänessä ja Hänen kauttansa, joka on korkein yhteys, kaikki epätasaisuudet tasaantuisivat, kaikki soraäänet sulaisivat sopusointuun. "Onnellinen päivä, jolloin me yksimielisyydessä syleilemme toisiamme! Toivon sen tulevan. Ainakin olen minä tekevä kaikkeni sitä varten!"