Pari kuukautta myöhemmin (9/2 1852) Kihlman merkitsi päiväkirjaansa: "Kirje Isältä. Hyvä ukko ei ole harmistunut totuudesta. Se on jo askel eteenpäin! Ei ole odottaminen äkkinäisiä muutoksia mieheltä, jossa ymmärrys on niin voitolla. Vähitellen täytyy parannuksen tapahtua. Eikö totta, Jumalani? Sinä olet ottava pois verhon, joka peittää hänen silmänsä!" Ja sitten (11/2): "Vastaten Isäni kirjeeseen kirjoitin, että tahdon yhteyttä ei mielipiteissä, vaan totuudessa, sekä että minä sentähden olen antautuva yksistään totuuden hallittavaksi. Se on tarkoitukseni, mutta älkää uskoko sanoihini, vaan tekoihini." — Isä oli viitannut siihen, että heränneitten yksipuolisuus (puvussa y.m.) oli syynä heidän erimielisyyteensä, ja sen johdosta Alfred esittää muuttuneen kantansa. Hän myöntää olleen onnetonta, että Suomessa vaatteuksen muuttaminen alkoi käydä käsi kädessä herätyksen kanssa, että ihmissana sai liiaksi valtaa Jumalan sanan rinnalla, ja jatkaa sitte: "kun minä luon katseen taapäin lyhyelle tielleni, täytyy minun katkerasti valittaa; oi, että olisin 1840 noudattanut Isän kehotusta: 'Te olette kalliisti lunastetut, älkää ruvetko ihmisorjiksi'. En olisi silloin tarvinnut tuntea niitä tuskia, joita nyt kärsin. Mutta minä luulin, ettei Isä sitä oikein tarkottanut, luulin sitä vain keinoksi houkutella minut ystävieni luota takaisin maailmaan." Tällä Alfred ei suinkaan tarkoittanut, että hän katui silloista kääntymystään, vaan ainoastaan että hän ei ollut osannut pitää Jumalan sanaa ainoana johtonaan. — Kirjeenvaihto katkesi ennenkuin täyden ymmärtämyksen sanat oli toiselta samoin kuin toiselta puolen julkilausuttu, mutta kumminkin Alfredilla oli syytä olla tyytyväinen, että hän näin nöyrästi ja avonaisesti oli ottanut asian puheeksi.
* * * * *
Joulu lähestyi, ensimäinen, jonka Kihlman sai viettää kotinsa häviön jälkeen. Saksassa ovat suuren juhlan vietto ja sen valmistukset laajemmat ja touhuisammat kuin meillä, ja kaikki muistutti voimakkaasti yksinäistä ulkomaalaista siitä, mitä hän oli menettänyt. Kokonaisen viikon kestivät joulumarkkinat: kaikkialla, toreilla ja kaduilla nähtiin leluja, leivoksia, hedelmiä, joulupuita y.m. Kuitenkaan ei Kihlman jäänyt juhlaksi Stuttgartiin, vaan lähti aattopäivän aamulla Möttlingeniin, lähellä Badenin rajaa, kirkkoherra Johann Christoph Blumhardtin luokse. "Suurimman osan päivää olin minä, mies parka, maantiellä", hän kirjoittaa (4/1 1852) vanhemmilleen, "eikä se ollut hauskaa. K:lo 6 illalla tulin perille, Blumhardtin pappilaan, missä ilo oli ylimmillään. Jokainen oli saanut joulupuunsa riippuvine kynttilöineen, namusineen, ja sitä paitsi paljon muutakin. Kutsumattomana minä tulin jouluvieraaksi. Ystävällisesti minut vastaanotettiin ja mieluista oli katsella kuinka tätä iltaa Saksassa vietettiin. Mutta — mutta, vieras on vieras, enkä voinut olla vertaamatta nykyistä asemaani menneeseen vuoteen, jolloin vielä onnellisena istuin oman rakkaan perheeni keskellä. Toivon, että Teillä oli iloisempi joulu kuin minulla! Minun on kuitenkin kokonaan syyttäminen itseäni, sillä isäntäväkeeni nähden olin kerrassaan tyytyväinen. Varsinkin minua ilahdutti, että riemu pyhitettiin Jumalan sanalla, jota ahkerasti viljeltiin. Kaikki viittasi Vapahtajaan: kaikessa näkyi, että hän oli pääasiana. — Möttlingenissä viivyin 4:nnen päivän iltaan; täällä vietetään 3:maskin päivä juhlana." —
Blumhardt (s. 1805, k. 1880) oli merkillinen mies, josta Kihlman oli jo Suomessa lukenut. Hän oli tullut mainioksi ihmeparannustensa kautta, ja avunpyytäjiä tuli hänen luokseen niin paljon, että hän 1852 luopui virastaan ja osti Bollin rikkikylpylän lähellä Göppingeniä, toimiakseen siellä kuolemaansa saakka sielunhoitajana ja ihmelääkärinä. — "Tapasin m.m. erään ylioppilaan", Kihlman kertoo, "jolla oli ollut kaihi silmissä ja joka toisena päivänä, sen jälkeen kun oli Möttlingeniin tullut, oli saanut näkönsä, ja oli hän parannettu — rukouksella. Monta synkkämielistä, mielipuolta ja riivaamaa on täällä autettu. En tahdo enkä uskalla mitään tuomita, en myötä enkä vastaan — vielä; mutta minä pelkään suuresti kaikkea tavatonta."
* * * * *
Stuttgartissa Kihlman vastaanotti uuden vuoden 1852. Päiväkirjassaan hän luo katsauksen menneeseen vuoteen, joka oli hänelle ollut rangaistuksen ja herätyksen vuosi, ja matkansa tähänastisiin tuloksiin. Ruotsissa hän oli oppinut, että saattaa olla kristitty olematta valettu suomalaiseen muotoon, Saksassa hän oli saanut vahvistusta siihen sekä myöskin huomannut, että voi olla kristitty kuulumatta mihinkään puolueeseen. Sen ohella oli epämieluisa paljastus Suomessa äänekkäästi varoittanut: älä luota ihmisiin, älä usko, että paras sisältyy separatismiin. — Vuosi 1851 oli mennyt, mutta jäljellä olivat sen tuottamat surut ja myöskin seuraukset siitä, mitä se toi mukanaan; hän rukoili, että Jumala antaisi herätyksestä hedelmän kypsyä ja soisi hänelle ja hänen omaisilleen, hänen kansalleen ja isänmaalleen armonsa, johtaen kaikki vilpittömään totuuteen. Samoja ajatuksia Kihlman lausuu uudenvuodenpäivänä kirjoittamassaan kirjeessä kälylleen, Hilda Bergrothille, joka antamalla nimen Angelika vastasyntyneelle tyttärelleen oli saattanut hänet syvästi liikutetuksi. Niinkuin hän vuotta ennen oli aavistanut, että 1851 olisi oleva surun vuosi, ennustaa hän nyt, että 1852 on oleva onnellinen armon vuosi hänelle itselleen ja monelle muulle. Kirjeen lopulla hän ensi kerran sanoo lähtevänsä Tübingeniin, josta kuitenkin taas palaisi Stuttgartiin. Hän kertoo (stuttgartilaiseen tapaan) ystäviensä onneksi avanneensa raamatun ja mainitsee, mikä lause oli kullekin sattunut. Eräs saksalainen ystävä oli Kihlmanille itselle saanut lauseen, joka tuotti hänelle mitä suurinta iloa: Minä neuvon sinua, ja osoitan sinulle tien, jotas vaellat: minä johdatan sinua minun silmilläni. Ps. 32:8. — Ohimennen mainittakoon, että Kihlman luonnollisesti ei myöskään unohtanut lähettää sydämellistä kirjettä "rakkaalle pikku Hannalleen", joka lapsen tavalla oli täysin kotiutunut lempeän tätinsä perheessä. Kihlman jatkoi yhä hiljaista, yksinäistä elämäänsä. "Kirjat ovat parhaat, luotettavimmat ystäväni", hän kirjoittaa (4/1) vanhemmilleen; "niiden kanssa työskentelen, niiden kanssa puhelen, niiden kanssa väittelen, niiden kanssa naurankin, ja kun olen niiden kanssa väsynyt, tuottavat ne minulle virkistystä." Hän myöntää kyllä, että alituinen lukeminen ja yksinäisyys oli moitittavaa, "mutta — minulla on yksi vika, en tiedä onko se synnynnäinen vai itsehankkima; en voi oikein käyttäytyä ihmisten ja varsinkin vieraitten kesken, olen sanaton ja ajatukseton ja senvuoksi hyvin vähän mielenkiintoinen. Minä liikun enemmän aatteiden maailmassa, enkä sentähden voi oikein sydämestäni ottaa osaa kaikenlaisiin maailman pikkuseikkoihin, enkä miellyttää seurustelussa. Ei voi aina väitellä ja keskustella, ja vielä vähemmin kykenen huvittamaan vilkkailla kuvauksilla, sattuvilla jutuilla, sukkelilla päähänpistoilla y.m. Tunnen itseni senvuoksi usein enemmin tai vähemmin sidotuksi seurassa, tunnen, etten ole kotona. Toista on kun istun rakkaitten kirjojeni parissa, silloin tunnen, että minun on hyvä olla. Kuitenkaan en ole semmoinen kirjatoukka, että aina tyytyisin kuolleisiin kirjoihin; se olisi luonnotonta, jopa tarttuu minuun joskus 'böhmiläinen tautikin' (böhmische Krankheit), joksi täällä laiskuutta sanotaan. Silloin olisin valmis viattomaan huvitukseen, siivoon leikinlaskuun. Mutta tuttavuuteni ovat niin uusia ja koettelemattomia: seurustelu ei luonnistu. Siten tapahtuu, että saan palata yksinäiseen asuntooni alakuloisempana kuin lähdinkään, enkä voi siitä syyttää ketään muuta kuin itseäni. — Luulen olevani syntynyt en puhumaan, vaan lukemaan, ajattelemaan ja kenties — kirjoittamaan. — Toinen seikka, joka ajaa minut kirjojen ääreen, on se, että oleskelen keskellä Saksan kirjamerta. On uskomatonta mitä kaikkea täällä painetaan. Saksalaiset eivät voi laisinkaan ajatella ilman kynää ja mustetta. Tietysti ilmestyy paljon kelvotonta, mutta paljon on hyvääkin. Tulen oikein sairaaksi, kun joskus uskallan pistäytyä kirjakauppaan, niin runsaasti siellä tapaa houkuttelevaa ja niin pelottava on paljous." — —
Essenillekin Kihlman kirjoittaa (23/1) siitä, että hänen oli vaikea päästä läheiseen tuttavuuteen ihmisten kanssa, mutta lisää samalla, että se kuitenkin kävisi päinsä, jos häntä kohdeltaisiin sydämellisesti. Mutta juuri sydämellisyyttä hän kaipasi schwabilaisissa. He tarkoittivat kyllä hyvää, mutta eivät tulleet sitä osoittaneeksi toiminnassa. Ainoastaan 4-5 kertaa häntä oli kutsuttu kotoisille illallisille. "Sekä Ranskassa että Englannissa sanotaan kristittyjen olevan vieraanvaraisempia." Hän siis ei ollut oikein tyytyväinen stuttgartilaisiin. "He ovat niinkuin kaupunkilaisten on tapana olla." Poikkeuksia oli sentään olemassa: "Professori Kurr, lääkärini, on kerta kaikkiaan lausunut minut tervetulleeksi iltahetkinä. Itse hän on 'gläubiger' (uskovainen), eikä minulla ole syytä epäillä hänen kristinuskonsa todenperäisyyttä. Hänen rouvansa on oikein sydämestä kristitty, ja hän on minulle erittäin rakas, syystä että hän vilpittömällä osanotolla on kysynyt minulta tietoja vaimovainajastani ja pikku Hannasta. Hän vuodatti kyyneleitä, kun kerroin Angelikan kuolemasta. Semmoiset ihmiset, jotka mielellään tahtovat tietoja maastani, oloistamme, minusta itsestäni ja omaisistani, voittavat pian ystävyyteni. Ajattelen: heissä on rakkautta, siis on heissä uskoakin. Ne taasen, jotka välittävät vain itsestään ja omista oloistaan, jäävät minulle vieraiksi. On niinkuin ei minulla olisi tilaa heidän majatalossaan. — Toinen poikkeus on eräs asessori Römer, ehdottomasti kristillinen mies. Hän on sitä paitsi enemmän luterilainen mieleltään kuin täällä on tavallista. 'Lutherisch' on nimittäin täällä melkein lahkolaisnimitys, jolla tarkotetaan jotakin yksipuolista, itsepäisesti oikeauskoista kiinnipitämistä kirjaimesta; Luteruksen kirjoja ei paljon lueta. — Reihlenillä seurustelen myöskin; siellä on nuorisoa, 2 minunikäistä poikaa ja 2 vähän nuorempaa tytärtä. Sielläkään en voi oikein kotiutua. Erittäin ukossa, mutta myöskin pojissa, ilmenee jonkunlainen riippumattomuuden tunto — he ovat hyvin rikkaita eikä heidän tarvitse kursailla kenenkään edessä. Oi, miten vaarallinen onkaan rikkaus! Emännästä pidän enimmin, ja tyttäret ovat äidin tyttösiä. Mutta en ole täysin sopusoinnussa heidänkään kanssaan, vaikka en epäile heidän jumalanpelkonsa suoruutta. He ovat niinkuin perheen muutkin jäsenet Micheliaaneja [Teosofinen lahkokunta, jonka nimitys on johdettu sen perustajan Joh. Michael Hahnin (1758-1819) nimestä.] s.o. he uskovat kaikkien kappaleiden palauttamiseen ('Wiederbringung aller Dinge'): kaikki ihmiset tulevat autuaiksi, sillä helvetin rangaistukset eivät ole ijankaikkisia. Tämä vakaumus on ainakin 40,000:llä Württembergin kristityllä. Niin mielellään kuin sydämeni tahtoisikin uskoa, että Jumala ei ole luonut miljoonia ihmisiä ikuiseen kadotukseen, en kuitenkaan uskalla noudattaa tätä taipumusta, niin kauan kun en Jumalan sanasta ole tullut vakuutetuksi siitä. Ijäinen, selittävät he, on sama kuin pitkä aika, ja mainitsevat todistukseksi, että Vanhan Testamentin mukaan Jumala useasta juutalaisesta uhrimenosta lausui: se on teillä oleva ijäisenä tapana. He puhuvat useammista ijäisyyksistä: yksi ijäisyys on heidän tietäen 49,000 vuotta. En tiedä missä se on kirjoitettu. Kun Antikristus tulee, on heidän tietääkseen pako tapahtuva Venäjälle (syystä että venäläisessä vaakunassa on kotka) y.m. lapsellisuuksia, mikä todistaa, että he uskovat yhtä ja toista sen vuoksi, että tahtovat uskoa sitä. Mutta sillä tiellä voidaan helposti menettää totuus."
Noin viikkoa ennen tätä kirjettä oli Kihlman (15/1) lähettänyt toisen kirjeen Essenille, joka näyttää kadonneen. Viittauksista sen sisällykseen näkyy, että hän siinä oli ystävilleen ehdottanut, että heidän tulisi toimeenpanna pappeinkokouksia. Entiset pappeinkokoukset latinaisine väittelyineen olivat menettäneet merkityksensä, "mutta pienet kokoukset kontrahdittain eli läänittäin olisivat, oikein järjestettyinä, ainakin nykyään sangen tarkoituksenmukaisia. Eihän niistä saisi liikoja odottaa; hengellistä elämää saadaan ainoastaan elämän lähteestä. Mutta ne herättäisivät halua opintoihin, mikä meille suomalaisille olisi kovin tarpeen, syystä että tulemme papeiksi melkein ilman teologisia tietoja". — Kihlmanin mielestä oli pappien sivistys maassamme mitä suurimmassa määrässä laiminlyöty. Württembergissä luettiin 14:nnesta v:sta neljä vuotta filologiaa, historiaa y.m., mitä meillä opittiin lukiossa. Nämä neljä vuotta oleskeltiin luostarissa niitä on uskonpuhdistuksen ajoilta tätä varten säilytetty. Sitten tultiin yliopistoon, jossa taasen neljä vuotta luettiin teologiaa. Silloin katsottiin kurssi suoritetuksi, mutta useat jatkoivat vielä n.s. repetentteinä jonkun vuoden opintojaan. Tietoihin nähden sikäläinen pappi oli meikäläisen teologian tohtorin veroinen, siellä käytettiin neljä vuotta siihen, mihin meillä neljä kuukautta. Arvatenkin oli meillä tarkoitettu, että papit jälestäpäin jatkaisivat opintojaan, mutta tiettyä oli, että useimmat heittivät kirjansa "kaivoon" — ajatellen, että tiesivät mitä heiltä voitiin vaatia. — Tietysti olisi pappeinkokouksista muutakin hyötyä, kun niissä vaihdettaisiin mielipiteitä ja kokemuksia, ja kaiketikin merkitsisi niiden aikaansaanti askelta pois erillisyydestä. Tällä Kihlman ei kuitenkaan tarkoittanut mitään maailmanmukaisuutta. Hän oli ulkomailla tavannut vilpittömiä kristittyjä, jotka pysyivät erillään kotiseutunsa erikoista (partikularister), ja semmoisia oli varmaan Suomessakin olemassa. Jopa saattoi hän mainitakin senlaisia, esim. [kkh. ap. Joh. Ant.] Nordgrenin Porissa, joka oli ollut kirjeenvaihdossa Ternströmin kanssa eikä voinut sopia hedbergiläisten kanssa ja [kpl. Gustav] Polvianderin Janakkalassa, joka ihastuksissaan oli lähettänyt Ternströmille Ingmanin julkaisun Hedbergin opista. — —
* * * * *
Kihlmanin aikomus oli ollut viipyä tammi- ja helmikuun Stuttgartissa, olla maaliskuun Erlangenissa, jossa Franz Delitzsch ja Gottfried Thomasius edustivat luterilaisuutta ja jostapäin hän myöskin voisi tutustua Joh. Konr. Wilh. Loheen, Wachereriin y.m., jotka paraikaa puuhasivat vanhan luterilaisen suunnan perustamista, huhtikuulla käydä Baselissa ja Sveitsissä sekä toukoja kesäkuulla suunnata matkansa pohjoiseen Heidelbergin, Hallen, Wittenbergin ja Berlinin kautta — niin hän joulukuulla kirjoitti Ingmanille, mainiten myöskin ehkä keväällä tekevänsä matkan Palestinaan — mutta tammikuulla hän muutti suunnitelmansa. Syynä siihen oli toiselta puolen se, että hän niinkuin tiedämme ei oikein viihtynyt Stuttgartissa, toiselta puolen, että erään Tübingenin professorin maine houkutteli häntä sinne. Hän päättää näet kirjeensä Essenille seuraavin sanoin: "Olen matkapuuhissa; huomenna k:lo 7 lähden Tübingeniin. Tarkoitukseni on kuunnella professori Beckiä, antipietististä teologia, joka koettaa kehittää kristillistä dogmatiikkaa ei rationalistiselta eikä tunnustukselliselta, vaan puhtaasti raamatulliselta kannalta. Hän kuuluu olevan erinomainen mies. Hän on pietistisen yhdistyselämän ja hemmottelevan evankelisen kristinuskon vihollinen." Kuka se oli, joka sai Kihlmanin mielen kiintymään Beckiin, jää sanomatta; se olisi kuitenkin ollut hauska tietää, sillä Stuttgartissa Beckillä yleensä ei ollut suosijoita. Ehkä se oli kohta mainittava Lämmert.
Tammikuun 24 p:nä Kihlman siis, pastori Riegerin seurassa, matkusti Stuttgartista. Lähin määräpaikka ei kuitenkaan ollut Tübingen, vaan Weilin pappila, minne kirkkoherra Aug. Lämmert tutustuttuaan Kihlmaniin Stuttgartissa-käynnillä oli kutsunut hänet. Lämmert, viidettäkymmentä käyvä, mutta näöltään nuorempi mies, muistutti monessa kohden Blumhardtia. Hänkin oli hyvä saarnaaja ja myöskin ruumiillisten tautien parantaja, vaikkei sentään Blumhardtin jäljittelijä eikä edes oppilas. "Ei voi näitä miehiä arvostella", Kihlman kirjoittaa Essenille, "muutamien päivien seurustelun nojalla; sanon vain, miten he ovat minuun vaikuttaneet. Blumhardtista en oikein pitänyt. Kenties olin vähän peloissani sen johdosta, että toht. De Valenti oli, puhuessaan siitä, miten Blumhardt karkotti pahoja henkiä, sanonut tämän langenneen saatanan paulaan niinkuin lintu pyydystäjän ansaan. En kuitenkaan antanut näille sanoille suurta arvoa, koska usealta taholta kuulin, että De Valenti kauan oli tahtonut mestaroida kaikkia ja vihdoin ylpeydestä tullut mielipuoleksi. Mutta Blumhardt on suuren herätyksen jälkeen saanut hyvin runsaasti kuulijoita ja sairaita luokseen, ja hänen maineensa on levinnyt kauas ulkomaillekin. Semmoinen menestys on vaarallinen heikolle ihmiselle, ja minusta hän olikin jo vähän pilalla. Hän nauroi niille, jotka luulivat hänen tulevan ylpeäksi. Olin sentähden niin vapaa, että sanoin, ettei se ehkä kuitenkaan ollut niin mahdotonta. En myöskään oikein pitänyt hänen saarnata vastaan. Hän oli niin mahdikas tekstiin nähden, niinkuin ei sillä olisi ollut mitään sanottavaa hänelle. Minä pidän siitä syvästä kunnioituksesta Jumalan sanaa kohtaan, joka saa saarnaajankin asettumaan opetuslapseksi. — Lämmert sitä vastoin oli minusta nöyryyden perikuva. Koko hänen olennostaan loisti jotain, joka muistutti Jumalaa. Hänen hiljainen, suruissa puhdistettu, uskossa luottavainen henkensä levitti hänen avonaisille, kalpeille kasvoilleen rauhallisen tyyneyden. Kuolema oli häneltä vienyt kaksi rakasta uhria: hänen morsiamensa ja hänen puolisonsa. Mahdollista on, että tämä viimeinen seikka puolestaan teki, että tunsin myötätuntoa häntä kohtaan, vaikkei se häikäise minua. Samoin kuin Blumhardt on Lämmertkin parantanut monta. Kuitenkaan hän ei halveksi luonnollisia keinoja: yrttejä, joita hän usein itse kokoilee." (Jäljestä päin hän kirjeessä Tübingeniin neuvoi Kihlmania ottamaan kaksi kertaa päivässä veitsenkärjellisen hunajaan sekotettua, hienoksi jauhennettua norsunluuta.)
Koska käynti Lämmertillä näyttää jättäneen Kihlmaniin tavallista syvemmän vaikutuksen, annamme tässä tilan hänen kertomuksensa jatkolle: "Päivällisiksi tuli edelleen eräs naapuripappi sekä kaksi repetenttiä (jotain sentapaista kuin meidän dosentit), Ege ja Klett, Tübingenistä. Ege on minun ikäiseni, ehkä vähän vanhempi. Hän on suuriarvoinen mies: vakavuus, yksinkertaisuus, arvokkaisuus, miehekäs kypsyys tekevät hänet esimiesten, toverien ja ylioppilasten kunnioituksen esineeksi. Klettillä ei ole Egen vakavuutta eikä ylemmyyttä, mutta hän on kuitenkin sydämellinen, suoramielinen ja nöyrä nuorukainen. Nämä olivat kokoontuneet viettämään yhdessä iloista iltapäivää. Haluat kenties tietää mitä silloin tehtiin? Kun oli syöty ja kahvia juotu, asetuimme pöydän ympäri keskustelemaan aineesta, joka oli määrätty kokouksesta sopiessa, nimittäin 'uhrin merkityksestä'. Ensin veisasimme muutamia värsyjä, jonka jälkeen Lämmert piti lyhyen rukouksen. Sitte käsiteltiin kysymystä: koetettiin aluksi päästä selville uhreista ennen Moosesta (Abelin, Noakin, Abrahamin), sen jälkeen Mooseksen ja viimein Kristuksen aikuisista. Kaikki tapahtui ilman muodollisuuksia, tupakoitiin, ja kukin lausui vapaasti mitä ajatteli. Keskustelun jälkeen juteltiin erinäisistä aineista. Illemmalla yhdyttiin jälleen yhteiseen (polvi)rukoukseen. Sitten veisasimme useita virsiä, pakinoimme, nautimme olutta, viiniä, hedelmiä. K:lo 10:een asti oltiin yhdessä. Silloin repetentit palasivat Tübingeniin, mutta Rieger ja minä jäimme yöksi. — Päivä oli ihana, ja minusta on esikuvaksi otettavaa, että veljellisessä yhdessäolossa erityinen aine tehdään keskustelun pohjaksi." — Tästä johtuu Kihlman vielä kerran siihen, mitä hän ennen oli kirjoittanut pappeinkokouksista. Silloin hän oli pitänyt esikuvanaan Stuttgartissa näkemiään pappien konferensseja. Nyt hänestä ne ja niitten mukaan ehdottamansa kokoukset olivat liian juhlallisia, ja katsoi hän Lämmertin luona käytettyä tapaa paremmaksi. Jos niin Suomessakin meneteltäisiin, ei pappien yhdessä ollen päivä kuluisi turhaan jutteluun, vaan jäisi siitä jokin muisto, joku parannuksen siemen sydämeen. Eikä mikään estäisi aikaa myöten kehittämästä ja laajentamasta kokousten ohjelmaa.
Seuraavana päivänä Lämmert saarnasi "raamatullisesti, yksinkertaisesti ja vaatimattomasti". I.p:llä Rieger matkusti kotia, mutta Kihlman jäi vielä Lämmertille. Tämä oli kutsuttu sairaan tytön luokse, joka oli "kääntynyt olematta sentään herännyt". "Hän [tyttö] ei tiennyt mitään synneistä, ja jos häntä voitiinkin vakuuttaa niistä, niin ei hän voinut suuresti tuskaantua niiden johdosta. Niin pian kun hän oli rukoillut Jumalalta anteeksi, oli hän iloinen ja tyytyväinen. Hän oli siis aivan kuin lapsi, vaikka oli jo 16-vuotias. Lämmert tunsi hänet ennestään ja oli tutkinut häntä, jonka tähden minä voin olla mukana. Hän seurasi kokonaan heidän käsikirjaansa ja antoi sairaalle synninpäästön ja Herran ehtoollisen. Sen jälkeen hän piti lyhyen kehotuspuheen sukulaisille vallan kristillisessä hengessä. Koko sairaanluonakäynti oli niin yksinkertainen, sydämellinen ja liikuttava, että luottamukseni Lämmertiin yhä vahvistui. — Istuimme sitten yhdessä. Lämmert kertoi asemastaan seurakunnan opettajana. Siellä oli kaikenlaisia puolueita, mutta kun hän ei kuulunut yhteenkään, ei mikään puolue häntä hyväksynyt. Jokainen toivoi, että hän liittyisi heidän riveihinsä, silloin olisi ollut hyvin. Mutta kun hän ei voinut niin tehdä, pitivät he itseänsä ymmärtäväisempinä. Kirkossa käytiin, mutta ei oppiakseen jotain, vaan järjestyksen vuoksi. Jos hän saarnasi parannusta, ajattelivat micheliaanit, että hän oli oleva heidän miehensä; jos hän saarnasi uskoa, toivoivat pregitseriaanit hänen saaneen valon. Mutta kun hän ei heittäytynyt kenenkään syliin, sanoen: Te olette oikeassa, te olette oikeita kristityitä, niin arveltiin hänen jääneen puolitiehen eikä häneen luotettu. Hän ei siis voinut vaikuttaa puolueisiin ja tuskin muihinkaan. Ainakaan ei näkynyt paljon hedelmiä. Hänen ecclesiolansa muodosti 4 kisälliä, jotka olivat lähemmin liittyneet häneen. Ja kuitenkin hän oli kärsivällinen. Totta kyllä hän ei voinut riemuiten julistaa sanaa, mutta hän tiesi, ettei se sittenkään ollut turhaa, vaikka ihmisistä siltä näytti. Hän oli tyytyväinen ja alistuvainen ja erosi siinä kohden Blumhardtista, joka aikoi erota virastaan perustaakseen sielunsairaita varten laitoksen, missä voisi vaikuttaa suurisuuntaisesti." Kihlman ajatteli kotoisia oloja ja arveli, että "mekin, jos vaellamme totuudessa, saamme kokea samaa, jos esim. Lapualle tulisi rehellinen ja tunnollinen mies, niin pelkään, että hänellä 'isissä' olisi pahimmat vastustajansa, jos hän ei alistuisi heidän allensa." — Sen jälkeen kun Kihlman oli Tranåsista lähtenyt, hän ei ollut voinut kenenkään kanssa puhua niin luottavaisesti. "Älä sen vuoksi ihmettele, että käytin tilaisuutta keventääkseni raskautettua sydäntäni!" — "K:lo 9 illalla tulivat hänen kisällinsä hänen luokseen saadakseen opetusta Uuden Testamentin johdannossa, jota myöskin annettiin sangen sopivalla tavalla. — Minulla oli siis jälleen ollut siunauksellinen päivä." —
VII.
ULKOMAANMATKA 1851-52 (jatko).
Tübingenissä; paluumatka.
Maanantaina tammikuun 26 p:nä 1852 Kihlman saapui Tübingeniin. Sinnetulo oli oleva käänteentekevä hänen kehityksessään. Tübingenissä, jota kaupunkia hän ei vielä ollut maininnutkaan, kun hän joulun edellä suunnitteli vastaisia matkojaan, hän näet professori J. T. Beckissä tapasi sen uskon miehen ja opettajan, jota hän jonkunlaisella aavistavalla kaiholla oli etsinyt. Monesta kertomukseen liittämästämme Kihlmanin lauselmasta on ilmennyt, miten innokkaasti ja johdonmukaisesti hän harrasti uskonnollisten tietojensa syventämistä raamatun s.o. Jumalan sanan perustuksella ja miten hän pelkäsi joutuvansa harhaan eri puolueitten ja yksityisten ihmisten mielipiteitten kautta. Kun hän nyt kohtasi miehen, joka ei ainoastaan yleensä seisonut samalla kannalla, vaan jo oli raamatun pohjalla rakentanut uskonnollisen järjestelmän, niin onko ihme, että hän ihastui ja koko henkensä voimalla yritti omaksua mitä oppia, mitä johtoa tältä opettajalta oli saatavissa. Sitä varten Kihlman jäi Tübingeniin.
Koska pian saamme tietää, miten Kihlman mieskohtaisen tutustumisen perustuksella kuvasi opettajaansa, mainittakoon tässä vain lyhyesti, että Johann Tobias Beck tähän aikaan oli täyttämäisillään 48 vuotta, että hän lähteneenä vaatimattomasta porvarillisesta kodista (Balingenin pikkukaupungissa Württembergissä) m.m. äidin vaikutuksesta, joka ei koskaan saanut kylläänsä raamatun lukemisesta, jo poika iässä oli valinnut elämänuransa ja Urachin seminaarissa ja Tübingenin yliopistossa, osaksi — kivulloisuuden takia — mitä koettelevimmissa oloissa, valmistunut papiksi sekä että hän, toimittuaan yhdeksän vuotta pappina Waldthannin pienessä maalaisseurakunnassa, 1836 oli kutsuttu yliopiston opettajaksi Baseliin ja sieltä 1843 muuttanut Tübingeniin, missä samalla kertaa oli vakinainen teologian professori yliopistossa ja saarnaaja. Kuinka korkealle hänet asetettiin asiantuntijain keskuudessa, huomaa Bonnin professorin, K. I. Nitzschin arvostelusta, että nykyajan teologeista ei yksikään raamatun tuntemisessa vetänyt vertoja Beckille ja sveitsiläisen teologin K. R. Hagenbachin lauseesta: Luteruksen jälkeen ei kukaan ole pystynyt semmoisella urkujensoittoa muistuttavalla voimalla tarttumaan Jumalan sanan soittimiin kuin Beck. [Eero Hyvärinen, Johan Tobias Beckin elämäkerta, Helsingissä 1906. Tästä kirjasesta voi suomenkielinen lukija oppia tuntemaan Beckin elämänvaiheet ja toiminnan laadun.] — Niistä ja muista samankaltaisista arvosteluista päättäen oli Beckillä jos kellään uudenaikaisella teologilla edellytykset suurisuuntaiseen kirkolliseen uudistajatoimeen, mutta siihen hän ei milloinkaan pyrkinyt. Päin vastoin eli hän hiljaista, yksinäistä opettaja-elämää saaden verraten vähän kannatusta ympäristöltään. Kumminkin kerääntyi hänen kateederinsa juurelle yhä enemmän hartaita kuulijoita ei ainoastaan Saksasta, vaan aikaa voittaen kaikista europpalaisista ja kaukaisemmistakin maista, missä protestantteja elää, ja kaikissa oppilaissaan Beck, huolimatta siitä, että hän ulkonaiselta olennoltaan oli enemmän karkealuontoinen kuin rakastettava tavallisessa merkityksessä, herätti syvintä kunnioitusta ja rakkautta. Näin todistaa Kihlman, ensimäinen suomalainen Beckin oppilaista, ja niin myös J. A. Cederberg [J. A. Cederberg: En blick på J. T. Becks riktning i Finland. Teol. Aikakausk. 1909. siv. 136 ss.], joka monen muun jälkeen viimeisenä meikäläisenä kuuli hänen opetustaan 1877-78. "En ole ennen enkä myöhemmin", lausuu jälkimäinen, "nähnyt semmoista profeetallista personallisuutta kuin J. T. Beck oli. Bengelistä on sanottu, että hänellä oli jotakin autuasta ijäisyysvaloa kasvoissaan; saman syvän, vakavan ijäisyysvaikutelman sai Beckistäkin."
* * * * *
Ensi iltapäivänä — jonka Kihlman luultavasti vietti yksin vieraassa kaupungissa — hän sanoo vähän kärsineensä "Ystadin tautia" s.o. koti-ikävää, josta hän Saksassa yleensä oli ollut vapaa. Hän oli ottanut asunnon hotellissa "Zum Printz Carl", missä sitten asui kesään asti, nähtävästi eläen aika mukavasti. Eineeksi hän joi pari kuppia islanninjäkälästä ja lakritsijuuresta keitettyä teetä, päivälliseksi hän söi kaksi, jopa joskus kolmekin lajia liharuokaa sekä lääkärin kehotuksesta juomalasin (ei päihdyttävää) viiniä, ja illalliseksi liemiruokaa taikka pihvipaistia sekä pullon olutta, joka hänestä oli verrattomasti parempaa kuin Suomessa saatava. Tästä ravintojärjestyksestä sekä tietenkin lauhkeasta ilmanalasta hän toivoi, eikä turhaan, terveytensä parantuvan. Vanhemmilleen hän tosin kirjoitti, ettei hänen terveytensä ollut mainittavasti parempi, jollei huonompikaan: jos hän veisasi pari virttä, tunsi hän jo olevansa väsynyt; tuskia hänellä ei sentään ollut eikä käveleminen erittäin hengästyttänyt häntä. Täysin terve hän ei siis ollut, mutta siitä huolimatta Kihlman kokonaan antautui henkisiin harrastuksiin.
Seuraavat päiväkirjaotteet osottavat, miten Kihlman perehtyi uuteen ympäristöönsä ja elämäänsä:
Tammikuun 27 p. "Kuulin Beckin luennoivan dogmatiikkaa ja Efesiläiskirjeestä. Hän ei hävennyt paikoittain esitykseensä liittää sydämeen tunkeutuvia kehotuksia. Semmoista en ole koskaan kuullut kateederista. Milloin alentuvat oppineet meillä niin alhaalle? Kävelin Ege ja Klett ystävien kanssa, joihin olin tutustunut Lämmertillä. Puhuttiin repetenttitoimesta."
28 p. "Kuulin jälleen Beckiä Kristuksen synnittömyydestä. Sain selityksen yhteen arvoitukseen, joka on ollut minulle hämärä ja johon turhaan olen hakenut valoa. — I.p:llä kävelin Beckin, Egen ja Klettin kanssa [jälkimäiset olivat kai esittäneet hänet professorille]. Keskusteltiin nykyajasta ja tulevaisuudesta: kaikki liha on häviävä, kaikki kansat ovat kuritettavat."
29 p. "Illalla kokous erään ylioppilaan luona. Ege puhui lämpimästi ja nöyrästi Mark. Ev:n 14: 1-25:stä. Seurassa oli noin 20 ylioppilasta. Oi! oli aika, jolloin istutus, nuori ja kukoistava, nousi Helsingissäkin. Silloin kokoonnuttiin samoin ja oltiin iloisia ja onnellisia Jumalassa, vapahtajassa. Mutta sitten tapahtui, että varustauduttiin maailmaa vastaan, osaamatta olla varuillaan itseänsä ja ystäviänsä kohtaan. Jälkimäiseltä puolelta näet vihollinen hyökkäsi. Ihmissana ja -kunnioitus johti pois Jumalan sanasta, ja samalla hävisi hengellinen voima. Puolue-etujen, yksityisten inhimillisten aatteiden ja toivomusten vuoksi uhrattiin Jumalan pyhä asia."
31 p. "Kuuntelin a.p:llä prof. Landererin luennon dogmien historiassa. Illalla Ege, Klett ja prof. Schmid alakerran ravintolasalissa. Kysymys Palestinan matkasta — evättiin."
Helmikuun 1 p. "Kuulin ensikerran prof. Beckin saarnaavan. Teksti Joh. 4: 15-26. Ihmiset ajattelevat usein, että kaikki jumalanpelko on hyvä. Mutta niin ei ole laita. Niiden, jotka rukoilevat Isää, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa. Saarna oli hyvä, mutta olin parempaa odottanut. I.p:llä luin Bengelin puheita ja veisasin muutamia virsiä. Aina tulee minusta Jumala niin suureksi ja ihanaksi, maailma niin pieneksi ja turhaksi, ijäisyys niin tärkeäksi ja taivas niin toivottavaksi, kun luen Bengelin ilmestyksestä. — Illalla olivat Ege, Klett ja Schmid minun luonani. Ege kuvasi kohtauksia 1848 v:n vallankumouksen ajoilta. Oli opettavaa ja mielenkiintoista. Kansa oli uhmailevaa ja ylimielistä vallankumouskiihkossaan, mutta kun huhu vihollisesta levisi, oli rohkeus poissa, kuoleman pelko valtasi uhmailijat. — — Kansa ei ole sen jälkeen parantunut, tarvitaan vain kipinä, niin on kaikki taas ilmitulessa."
3 p. "Aloin lukea Stierin: Efesiläiskirje sekä Beckin [Die christliche] Lehrwissenschaft [nach den biblischen Urkunden]."
4 p. "Kävin Eforus Hofmannin luona, hyvin kohtelias. Puhuttiin virolaisista oloista: talonpojat itse tahtoivat muuttaa uskontoa, syystä että heidän evankelisina täytyi maksaa niin suuria veroja. Papit laiminlöivät heitä ennen (juttu papista, joka löi vetoa aatelismiehen kanssa, kumpi heistä söisi enemmän, jälkimäinen kuoli, ja pappi löi lukkarin kanssa korttia ruumisarkun päällä). Myöskin suomalaisista oloista: luterilaisessa kirkossa aina eri mieliä vanhurskauttamisopista. I.p:llä kävin prof. Schmidin luona."
5 p. "Kävin prof. Beckin luona." [Silloin tapahtui se keskustelu Suomen oloista, jonka Kihlman, niinkuin alempana näkyy, selosti kirjeessä Essenille.] "I.p:llä Klett luonani. Sain häneltä vahvistusta mielipiteilleni eri henkilöistä. — — — Eihän saa noudattaa mieskohtaisia vaikutelmiaan, sillä helposti tapahtuu, että tekee itsensä malliksi ja tahtoo muovailla kaikki oman mielensä mukaan, jopa voi tulla siihen, että ankarasti arvostelee toisia ihmisiä vain sen vuoksi, että heillä on toisenlainen mielenlaatu; mutta ei pidä myöskään halveksia salaista varoitusta taikka houkutusta, jonka tuntee sisässään. Olen usein huomannut sen olevan perustetun."—
6 p. "Beck luennoi taas voimallisesti ja suolaisesti vuorisaarnasta."
8 p. "Kuulin Palmerin [Christian von Palmer (1811-1875) v.sta 1852 teologian prof. Tübingenin yliopistossa. Erittäin etevä ja mainehikas opettaja käytännöllisessä teologiassa; hänen oppikirjojaan tässä aineessa on paljon käytetty meilläkin.] saarnaavan, melko hyvin. I.p:llä saarnasi Klett. — Illalla konsertissa, jossa esitettiin [Spohrin] oratorio Die letzten Dinge. Ihania kohtia, esim. kvartetti Selig sind die etc." — — —
Näin Kihlman eli Tübingenissä, ja samassa kirjeessä (noin 15/2), josta olemme ottaneet kuvauksen Lämmertillä käynnistä, hän kooten vaikutelmansa kirjoittaa Essenille: "En ajatellut oikein edullisesti Beckistä, syystä että olin kuullut hänen olevan antipietisti ja vieläpä antiluterilainen, mutta otin huomioon, että hänestä sanottiin, että hän seisoi raamatun pohjalla. Nyt olen kolme viikkoa kuullut hänen luennoivan, ja käynneillä mieskohtaisesti tutustunut häneen. Minun täytyy sanoa: on totta, että hän on pietismin ja luterilaisuuden vastustaja. Ja kuitenkin hän on mitä radikaalisin pietisti ja oikea luterilainen, mutta, huomaa, alkuperäisessä merkityksessä. Pietisti, sikäli kuin hänestä kristinusko ilman elämää ei ole kristinuskoa ollenkaan, ja luterilainen, sikäli kuin Jumalan sana hänelle on ainoa ja pätevä auktoriteetti. Professori Beck on kerrassaan tavaton mies, itsenäinen, eheä teologi ja kristitty. Hän ei ole mies, jolla on yksityisiä mielipiteitä ja aatteita, vaan kaikki, mitä hän ajattelee ja puhuu, on mitä tarkimmassa keskinäisessä yhteydessä. Siinä ei näyttäydy kokoelma yksityisiä totuuksia, vaan orgaaninen kokonaisuus, missä jokainen yksityinen totuus luonnollisesti johtuu kokonaisuudesta. Mutta sekä kokonaisuus että yksityiskohdat on otettu Jumalan sanasta. Ja — mikä on hänessä tunnusmerkillistä — kaikki totuudet tulevat hänen suussaan käytännöllisiksi. Sen vuoksi ovat hänen luentonsakin niin ihania, ettei koskaan lähde niiltä ilman että on saanut jonkun sydämeen menevän varoituksen. Niin, varoituksia hän antaa, eikä hän säästä rangaistuksiakaan, mutta evankeliumia ei saa paljon kuulla. Kuvaavaa on mitä hän kerran lausui: Kristuksen suusta ei kuultu monta 'ah', mutta sitä vastoin hän huusi 'voi'. Pohjoismaissa pidettäisiin Beckiä mitä täydellisimpänä lainsaarnaajana. Hän ei ainoastaan taistele voimakkaasti hentomielistä (sentimental) hengellisyyttä vastaan, joka ei osaa puhua muusta kuin 'rakkaasta vapahtajasta' (der liebe Heiland), vaan hän sanoo suoraan, että pyhyys se on, joka ratkaisee, tuleeko ihminen autuaaksi vai eikö. Hän on siis mystikko, mutta sanan paremmassa merkityksessä. Hän on Saksan suola. Hänen ja koko pietistisen suunnan välit ovat kireät, sen vuoksi että se hänen mielestään monenlaisilla ulkonaisilla puuhillaan turmelee vanhan pietismin; lukuisilla kirjasillaan ja sanomillaan se vetää kansan Jumalan sanasta, suunnitelmillaan Jumalan valtakunnan edistämiseksi se kääntää mielet ulospäin. Sen vuoksi hän ei voi kärsiä sellaista kristinuskoa. Ja mikäli ymmärrän asiaa olen sitä mieltä, että hän on oikeassa. Esiintymistavaltaan hän on karkea: ei mitään kohteliaisuuksia, mutta se mitä hän sanoo, lähtee rehellisestä mielestä. Saattaa olla vakuutettu siitä, ettei hän lausu muuta kuin mitä ajattelee. Hän on totuuden mies, eikä totuus aina ole erittäin kohtelias. Koko hänen olennossaan on jotain, joka vahvasti muistuttaa Ternströmiä. Olen sydämestäni iloinen, että olen oppinut tuntemaan tämän miehen ja kiitän Jumalaa, että hän on vienyt minut Kruununkylästä tänne. Todellakaan en lähtiessäni kotoa tiennyt tapaavani semmoista helmeä, mutta Jumala, joka tiesi mitä tarvitsin ja missä tarpeeni voisi tulla tyydytetyksi, on varmaan johtanut askeleeni tänne. Ainoa mikä minua huolestuttaa on kysymys, eikö Beck sentään liene yksipuolinen. Mutta en ainakaan vielä voi varmasti sanoa, onko niin laita: täytyy tuntea koko hänen järjestelmänsä, ennenkuin voi arvostella sitä."
"Vaikka olen iloinen täälläolostani, älä kuitenkaan luule, että minulla on ollut makean leivän päiviä. Sillä Beckin mielipiteet eivät ole mitään ulkokohtaista, jolla voi hetkisen huvitella sitten etsiäkseen jotain uutta. Ei, ne ovat enemmän kuin mielenkiintoisia, ja minuun ne ovat tehneet syvän vaikutuksen. Olen tuntenut itseni pakotetuksi tarkoin tutkimaan elämääni, Stuttgartissaoloni siihen luettuna." — Nämä sanat ovat johdantona kuvaukseen pitkästä itsensätutkimuksesta, johon Kihlman on antautunut saadakseen selville, mitä raamattu tarkoittaa "väärillä profeetoilla". Hän myöntää olleensa yksipuolinen ja puutteellinen saarnaaja, mutta hän ei ole osannut aavistaakaan, että kenties hänkin on voinut olla väärä profeetta. Ei ole aivan mahdotonta, että kumminkin sekä hän että hänen ystävänsä ovat voineet olla väärien profeettojen ryhmää, sillä raamatussa ei suinkaan sanota, että ne välttämättömästi ovat tahallisia pettureita. Tutkimalla eri raamatunkohtia tulee hän sitten siihen päätelmään, että hän puolueeseen kuuluvana mahdollisesti ei ole aina kyennyt erottamaan Jumalan ja ihmisten asiaa toisistaan, ja on siten tullut johtaneeksi muitakin harhaan. Kumminkin "tiedän, että ainakin viime aikoina olen koettanut saarnata mahdollisimman uskollisesti tekstin mukaan, että sydämestä olen tahtonut viedä ihmiset minun luotani Kristuksen luokse, että olen vihannut ihmiskäskyjä ja -sääntöjä. Mutta sittenkin on varmaan välttämätöntä kaivaa niin syvälle kuin kykenee, pelkäämättä katkerimpiakaan löytöjä. Monet rangaistukset, joiden Jumala on antanut kohdata meitä, pappeja, ovat epäilemättä tarkoittaneet sitä, että me vakavasti kysyisimme: mitä Sinulla on meitä vastaan? Tätä kysymystä olen miettinyt vaimoni kuolemasta saakka. Luulen olevani asian perillä." —
Kihlman kertoo sitten Beckin kanssa puhuneensa kotimaisistakin oloista. "Minä sanoin, että toivorikas herätys oli rappeutunut, hajaantunut puolueisiin, jotka kiivaasti taistelivat keskenään, sekä että minä ja muutamat muut opettajat olimme väsyneet puoluetaisteluihin ja puoluehenkeen. Emme voi kauemmin hyvällä omallatunnolla alistua siihen mitä toinen tai toinen puolue säätää, mutta emme sentään tahdo perustaa uutta puoluetta. Siitä syystä on meistä asemamme varsin vaikea: emme tahtoisi erehtyä toiseen eikä toiseen suuntaan, vaan vaeltaa keskitietä. Haluatko tietää, mitä hän vastasi? Pääsisällys oli tämä: 'Kiittäkää Jumalaa, että osaatte erottaa toisistaan Jumalan asian ja puolueasiat! Sitä eivät kaikki ymmärrä, eivät edes parhaimmat kirkonmiehemme. Meidän ja totuuden pahimpia vastustajia eivät ole uskottomat, jotka kieltävät totuuden, vaan ne, jotka sekottavat valhetta totuuteen. Ja sitä tekevät tavallisesti kaikki puolueet. Tämä ei ole mitään uutta: niin on ollut ennenkin, ja raamattu todistaa, että asiat eivät parannu lopulla, vaan pikemmin pahentuvat. Älkää siis tahtoko auttaa asiaa, siten te vain aikaansaatte uuden puolueen. Kaikkein vähimmin hyödyttää esiintyä julkisesti esim. julkaisemalla joku taistelukirja. Siitä ei seuraa muuta kuin että joukko ihmisiä hyväksyy teidän mielipiteenne, he riemuitsevat siitä, että toisten heikot puolet on paljastettu, he ryhmittyvät ympärillenne, ja silloin teilläkin on joukkue, ja uusi puolue on valmis. Julistakaa vain uskollisesti totuutta ja, jos toimintanne kohtaa vastarintaa, älkää silloin väistykö. Sillä on Jumalan tahto täytetty eikä teidän tarvitse mennä edemmäs. Kumminkaan ei niiden, jotka ovat yhtä mieltä, pidä puoluepelosta pidättäytyä kokoontumasta, yhdessä viljelläkseen Jumalan sanaa.' Kun minä huomautin, että uskollinen opettaja ehkä saa työskennellä turhaan, samalla aikaa kun puoluemiehet voittavat paljon liittolaisia, vastasi hän: 'Älköön se saattako teitä eksyksiin: yksinäinen ei sentään ole jäävä lapsettomaksi. Herra on tulemisessaan tunteva nämä harvat ja keräävä ne taivaalliseen valtakuntaansa. Tyytykää siihen.' Semmoista ja muuta hän puhui. Se on sanasta sanaan sopusoinnussa sen kanssa mitä Sinä kirjoitat. Eihän minun mielestäni kysymykseen kaikkine erityiskohtineen vielä tällä ole vastattu; mutta arvatenkin voidaan yksityisseikat helpommin selvittää, kun kerran ollaan varmat periaatteista. Ja nämä ovat mielestäni nyt ilmitulleet."
"Tarkasta nyt, rakas appi-isä, mitä olen kirjoittanut ja anna minun tietää, mitä siitä ajattelet. Jumala varjelkoon Sinua totuudessaan! Mikä armo onkaan osaksemme tullut, että Jumala on avannut silmämme! Miten onnelliseksi voimmekaan tulla, jos vain avaamme sydämemme niin, että totuus saa sulautua olentoomme! Mutta myrskyistä ja rankkasateista emme pelastu." —
* * * * *
Kihlmanin lähin seuraava kirje (28/2) on osoitettu Ingmanille ja koskee miltei yksinomaisesti kotimaista herännäisyyttä. Ingman oli näet selostanut erään keskustelun Julius Berghin ja hänen välillään rouva Malmbergin hautajaisissa, ja se antaa Kihlmanille aihetta pitkään kriitilliseen tarkasteluun. Yleensä hän on tyytymätön Berghin avonaisuuden puutteeseen, vaikka hän nyt, niinkuin ennenkin, julkilausuu suuren kunnioituksensa häntä kohtaan. Merkillisintä koko keskustelussa näyttää olleen, että Bergh — vastoin sitä mitä ennen oli väitetty (niin sekä L. Stenbäck että A. Ingman lentokirjasissaan 1840-luvun alkupuolella), että näet herännäisyys ei opettanut mitään uutta — oli lausunut, että Paavon oppi oli Luteruksen yksipuolisen uskon saarnaamisen ja pietistien pyhyyden opin välitys. "Olenhan minä aavistanut", sanoo Kihlman tämän johdosta, "ja viime aikoina älynnytkin, että se [Paavon oppi — 'Gubbianismen'] tahtoo olla vastalause molempia noita suuntia kohtaan (niinkuin muistaakseni Granfeltkin kuvaa sen); mutta hyvä on tietää asia sen omasta suusta. Paavon oppi tahtoo siis ei ainoastaan, niinkuin pietismi, parantaa rappeutunutta kristinuskoa (niin olen kuitenkin kauan luullut ja kenties moni muu minun kanssani); se tahtoo jotain enemmän: se tahtoo olla korjattu (förbättrad) laitos pietismiä." — Toinen tärkeä kohta oli Berghin huomautus, "että oli sokeutta väittää, että ukko ei esittänyt oppia armontilasta". Kihlman ei epäillyt Berghin puhuvan vakaumuksestaan; tämä nimittäin "tunsi ukon ja hänen oppinsa paremmin kuin me". Näin johtuu hän m.m. seuraaviin muistutuksiin: "Jollemme oikein tunne ukkoa eikä hänen oppiansa — mikä kyllä on mahdollista — niin seuraa siitä myöskin, ettemme ole voineet olla hänen täydellisiä oppilaitaan. Ei hän myöskään ole koskaan hyväksynyt meitä. Päinvastoin on hän usein ollut hyvin tyytymätön Pohjanmaahan: milloin on sanottu 'Rantapapeista', että he saarnasivat 'Hedperkin uskoa', milloin taas (ja niin useimmin), että he ovat 'lainsaarnaajia'. Savon ja Pohjanmaan kireät välit on tunnettu. Minusta on senvuoksi suuri erehdys, jos tahdotaan pitää savolaista ja pohjalaista kristinuskoa samana." — — — Omasta puolestaan lausuu Kihlman, että hänessä ei ole mitään "katkeruutta ei ukkoa eikä Juliusta kohtaan". Päin vastoin toivoo hän sydämestään pysyvänsä ystävyyssuhteessa heihin. "Ukkoa kohtaan on minulla vielä jonkunlainen kunnioituksen tunne, kun muistelen hänen terävänäköisyyttään tekopyhyyteen nähden. Hänen juoppoudestaan en ole täysin vakuutettu: olen kyllä nähnyt hänen ottavan ryyppyjä (snapsa), mutta en koskaan ole nähnyt häntä päihtyneenä."
Ainoastaan jälkikirjoituksessa Kihlman lausuu muutaman sanan nykyisistä oloistaan: "Luottamukseni prof. Beckiin ei ole vähentynyt. — Minä luen hänen Chr. Lehrwissenschaftinsa 1:stä osaa: Die Logik der chr. Lehre. Hänen tyylinsä on kovin raskas, lauseet joskus äärettömän pitkiä (kaksikin lehteä!). Alituiset raamatun otteet lisäävät lukemisen vaivaa. Mutta vakava tutkiminen ei ole haitaksi. Toivon oppivani tältä mieheltä enemmän kuin jos hätäisesti oppisin tuntemaan kaikki Saksan pietistit ja vanhaluterilaiset y.m. Ah, kunpa olisit täällä! Sinä tuntisit itsesi varmaan vedetyksi tämän vastenmielisen (frånstötande) miehen puoleen." —
* * * * *
Ei ole aivan harvinaista, että nuori mies, joka on suorittanut jonkun akateemisen tutkinnon ja sen jälkeen saanut viran ja aseman yhteiskunnassa, vielä palaa yliopistoon jatkaakseen opintojaan. Kun niin tapahtuu, on kuitenkin tavallista, että päämääränä on toinen tai toinen uusi tutkinto, joka joko on korkeamman viran ja edullisemman aseman ehto taikka avaa suorittajalleen kokonaan uuden uran. Sitä vastoin on poikkeus, että joku uudelleen ryhtyy yliopistollisia lukuja harjoittamaan yksistään syventääkseen tietojaan, tietoja, jotka ovat virallisesti korkeimmalla arvosanalla hyväksytyt, mutta jotka hän itse on huomannut pintapuolisiksi, riittämättömiksi. Semmoinen poikkeus tavallisuudesta oli Kihlmanin tapaus. Tübingenissä hän nyt eli oikeaa ylioppilaselämää. Hän kävi säännöllisesti luennoilla tehden niistä tarkkoja muistiinpanoja ja sillä välin hän kotona ahkerasti lueskeli alaansa kuuluvaa kirjallisuutta, joka, niinkuin hänen omista sanoistaan huomaa, ei ollut helpointa laatua. Illoin ja muulloinkin, milloin väsymys vaivasi, hän seurusteli repententtien Egen ja Klettin sekä tuttujen ylioppilaiden kanssa. Nämä kävivät hänen luonaan samoin kuin hän etsi heidän seuraansa — ja kun heidän harrastuksensa olivat samansuuntaisia, ei virkistävän keskustelun aiheita puuttunut. Paitsi nuorempien toveriensa kanssa Kihlman seurusteli opettajansakin, prof. Beckin kanssa. Tämä kutsui hänet toisinaan kotiinsa, mutta sen ohella he jotenkin säännöllisesti pari kertaa viikossa tekivät yhdessä yhden tai kahden tunnin kävelyjä. Varsinkin näillä kävelyillä oli Kihlmanilla tilaisuus ottaa puheeksi kysymyksiä, jotka häiritsivät hänen rauhaansa.
Miten täsmällinen mies Kihlman olikaan, ei hän matkansa loppupuolella enää jaksanut päiväkirjaansa merkitä päivän tapahtumia niin tarkoin kuin alussa. Eikä se lainkaan ole ihmeellistä, kun ajattelee hänen kirjeenvaihtoansa. Useat hänen kirjeensä ovat vieneet kukin ainakin pari päivää, ja ne ovat selvästi ajatellun sisällyksen, laajuuden ja käsialan huolellisuuden puolesta aivan harvinaisia. Liikaa olisi ollut kaksi kertaa kirjoittaa samat seikat. Kumminkin tapaamme päiväkirjassa muutamia esimerkkejä hänen keskusteluistaan Beckin kanssa, joihin hän kirjeissään tuskin on viitannutkaan.
Helmikuun 15 p. — "Olin kutsuttu prof. Beckille. Raittiuspuuha tuli puheeksi. Beck hylkäsi sen samoin kuin nykyajan muutkin erikoiset keinot, joilla tahdottiin auttaa mitä ei voida auttaa. Olisi valvottava, että olemassa olevia lakeja noudatetaan: jokaista päihtynyttä olisi rangaistava ja tuntuvasti. Varsinkin olisi kapakoitsijoita ja ravintoloitsijoita pidettävä ankaran tarkastuksen alaisina. Siten päihtyminen tulisi yleisessä tietoisuudessa synniksi. Se olisi kunnollista ja lähintä; jollei siten voida hävittää pahaa, niin on se kärsittävä rangaistuksena. Mutta ihmisystävämme ja uudenaikaiset maailmanparantajamme eivät voi mukautua semmoiseen parannuskeinoon; he näkevät puutteen, kurjuuden ja surkeuden, ja sitä nämä velttiöt eivät saata katsella: se on välttämättömästi muutettava. He lähtevät siis alusta alkain väärästä periaatteesta. Nyt eivät vanhat keinot enää kelpaa, sillä siten jää vielä jotain kärsittäväksi, eikä ankaruus heitä miellytä. Sen vuoksi on etsittävä jotain uutta ja keinotekoista. Niin ovat raittiusyhdistykset syntyneet. Ennen oli meillä luonnollinen paha; näiden keinojen kautta aikaansaadaan keinotekoinenkin paha, joka on entistä pahempi. Niin esim. olemme raittiuspuuhan kautta saaneet sen pahan, että pidetään ansiona olla juomatta. Se näet ei enään ole velvollisuus, vaan jotain vapaaehtoista, mielivaltaista. Siten semmoiset yhdistykset heikontavat siveellistä tietoisuutta." —
18 p. Kävely prof. Beckin kanssa. "Keskusteltiin köyhäläisyydestä (pauperismista), joka viime syksyn tulvien johdosta yhä leviää. Kolmasosa väestöä, joka ennen kykeni elättämään itseänsä, vajoo nyt köyhien luokkaan. Beck ei hyväksynyt hallitusta; sen tulisi hänen mielestään määrätä omaisuusvero. Kun hätä on niin suuri, oli se välttämätöntä. Kun kolmasosa väestöä ei voi elättää itseään, on omaisuus jaettava. Köyhillä on oikeus elää, eivätkä he ole velvolliset kuolemaan nälkään. Mutta sen sijaan että heidän oikeutettuja vaatimuksiaan tyydytettäisiin jätetään heidän elättämisensä yksityisen hyväntekeväisyyden asiaksi. Siitä seuraa kahdenlainen paha, toinen, että köyhän täytyy lahjana vastaanottaa mitä hänellä on oikeus saada, ja toinen, että varakas lukee ansiokseen sen, mikä on hänen velvollisuutensa. Järjestetään yhdistyksiä ja toimenpiteitä, jotka jälleen, niinkuin ainakin, vain enentävät pahaa. Yhdistykset auttavat vain niitä, jotka ovat avustuksen arvoisia; mutta mitä on arvottomien tekeminen? Kerjätäkö? Silloin saavat raippoja. Varastaako? Niin, silloin eivät ainakaan saa raippoja, vaan ruokaa, lämmintä, asunnon j.n.e. Sillä semmoinen on asian laita: köyhien tähden ei tahdota verottaa maata, vaan kyllä rikollisten tähden. Köyhä ei voi menetellä viisaammin kuin tehdä itsensä syypääksi rikokseen. Niin nurinkurisia ovat lait. Jollei hän sitä tee, ei hänellä ole muuta valittavana kuin kuolema. Teollisuutta ja kauppaa edistetään köyhien kustannuksella. Ei suolaakaan heille suoda samasta hinnasta kuin ulkomaalaisille." —
"Myöskin oli puhe kirkosta, joka Beckin käsityksen mukaan käsittää kaikkiin maihin hajaantuneet uskolliset. — Luterusta Beck kiitti varsinkin sen vuoksi, että hänessä taivaan ja maan, Jumalan ja ihmisen vastakohdat ovat niin terävät (skarpa). Hän valitti, että Luterus täällä Württembergissä on aivan tuntematon." — —
28 p. Kävelyllä puhuttiin ensimäisistä kristityistä. Kihlman kysyi, minkälaisiksi oli heitä kuvitteleminen? Olivatko he todella niin erinomaisia kuin tavallisesti luullaan? Eivätkö apostolien varoitukset ja kehotukset osoittaneet, että asiat eivät sentään olleet niin hyvällä kannalla? Beck vastasi, että varmaankin voidaan heidät asettaa liian korkealle, jos luullaan heidän yksityiskohdiltaankin olleen ihanteellisia. Kumminkin oli heissä periaate varma, he olivat periaatteellisesti muuttuneita. Totuuden elämä Jumalasta ja Jumalassa oli heissä olemassa, ja siinä kohden he siis olivat ihanteita. Apostolien kehotukset eivät ole niin käsitettävät kuin jos ne esitettäisiin nykyaikana. Nyt päätettäisiin, että joku jo ilmennyt paha on antanut aihetta niihin. Mutta toisin oli silloin. Apostolit tarttuivat pahan juureen, tietäen että pahan, juuri ei vielä ollut poiskitketty. Sentähden esitettiin kehotukset estämään pahan kasvua. — — — Varoitukset tekopyhyyttä, vääriä veljiä, vääriä profeettoja vastaan tarkoittivat siis vastedes tulevaa.
Sen jälkeen tuli kirkkohistoria puheeksi. Beckin mielestä oli siinä uusi tie raivattava, sillä meillä ei vielä ole raamatullisten periaatteiden mukaista kirkkohistoriaa. Mutta sen, joka on osaava kirjoittaa kirkkohistorian raamatun tapaan, täytyy voida raamatusta käsittää Jumalan valtakunnan peruslait. Kronologiset ynnä monet muutkin seikat voisi jättää toisten huoleksi; sitä vastoin oli esityksessä huomioon otettava yksityisiä ilmiöitä ja henkilöitä (samoin kuin raamattu ei kerro koko kansoista, vaan yksityisistä: Abrahamista, Isakista y.m. ja niin tehden usein käy erikoisseikkoihin käsiksi) katsoakseen, ovatko heissä Jumalan valtakunnan tunnusmerkit tavattavissa. — —
Kihlman kysyi edelleen, oliko Beckillä sama käsitys ennustuksista kuin Bengelillä ja Roosilla. "Beck sanoi heidän olleen yksipuolisia: he kuvittelevat paavin olevan antikristus, ikäänkuin ei meillä olisi antikristuksia evankelisessa kirkossamme. Ei ole sanottu, että antikristus tulee olemaan joku henkilö. Sanoohan Johannes, että monta antikristusta on tuleva, eikä synninihmistä tarvitse käsittää henkilöksi enemmän kuin vanhaaihmistäkään. Mutta sen kautta aikaansaatiin paljon vahinkoa: kansa odottaa nyt antikristusta Napoleonissa taikka paavissa eikä huomaa sitä valhekristusta, joka sen keskellä kehittäytyy antikristukseksi." — Kun Kihlman vielä huomautti, miten useimmilla teologeilla, vaikka he monessa kohden ovatkin uskollisia, on joku mieliaate, jonka tähden he osittain uhraavat totuutta, vastasi Beck: "Mistä johtuvat nämä mieliaatteet? Tahdotaan tietää enemmän kuin ymmärryksen määrän mukaan voidaan tietää. Silloin ruvetaan tutkimaan yhtä asiaa, ja kun siitä on saatu joku ajatus tai käsitys, rakastetaan sitä sen vuoksi, että se on oma. Minut on pelastanut se, etten koskaan ole tahtonut tietää enemmän kuin mitä voin tietää sen johdosta mitä jo tiesin. Sen, mikä ei luonnollisesti seurannut esillä olevasta, jätin vastaiseksi vieraana itselleni. Minä saattaisin kai myöskin tietää yhtä ja toista ilmestyskirjaan nähden, mutta sen selittäminen olisi viimeinen työ, mihin ryhtyisin. Hengstenberg samoinkuin muutkin katsovat tärkeimmäksi voida osoittaa, missä ja milloin ennustus täyttyy, mutta he unohtavat ensimäisen kysymyksen: mitä merkitsee se tai se, esim. peto? Ensimäinen tehtävä olisi karakterisoida se." — —
Paitsi näitä keskusteluja on päiväkirjaan merkitty ainoastaan kaksi muuta. Edellinen niistä, maaliskuun 5 p:ltä, osottaa, että Kihlmanin ja Beckin väli jo oli tullut läheiseksi. Heidän yhdessä kävellessään kertoi näet Beck nuorelle ystävälleen piirteitä elämästään ja m.m. miten hän vaimonsa ja lapsensa kuoleman kautta oli tullut johdetuksi siihen, että hän todella uskoi tulevaiseen elämään, ja miten samalla uusi maailma eikä vain uusia aatteita oli hänelle selvinnyt. Tähän Kihlman vastasi kertomalla oman elämänsä vaiheet, jonka ohella hän myöskin selosti Paavo-ukon opin. — Jälkimäinen ja viimeinen muistiinpantu keskustelu tapahtui s.k. 12 p:nä. Silloin tuli m.m. lastenkasvatus puheeksi, ja siihen nähden Beck lausui yleisenä ohjeena: "das Böse soll man bezwingen; das Gute nicht erzwingen" (paha on kukistettava; hyvä ei pakottamalla aikaansaatava). Ei ole vaikea valmistaa "hyvin kasvatettuja lapsia"; kun taimi ajoissa taivutetaan, tulee puu minkälaiseksi tahtoo. Mutta nämä hyvin kasvatetut ovat kuin valkaistut haudat. Heidän sisällään on synnin- ja maailmanolemus murtumatta, ja, mikä on pahin asia, keinotekoinen kristinusko estää heitä parantumasta. Nykyajan kasvatusmenettely kehittää semmoisia ihmisiä. Pahaa ei rangaista, vaan koetetaan sitä hävittää järkevillä varoituksilla, rakkaudella j.n.e.; sitä vastoin pyritään kaikin keinoin pakottamaan lapsiin kristinuskoa. Missä pakko olisi tarpeen, siinä saa vapaus vallita; missä vapaus olisi paikallaan, käytetään pakkoa. Siitä tulevat iljettävät kristinuskon epäsikiöt, varsinkin naisten kesken. Maailmallisiin huvituksiin nähden Beck ei myöntänyt lapsille vapautta. Jollei pidäkään pakottamalla aikaansaada hyvää, niin tulee kuitenkin torjua semmoinen, joka estää hyvää. Tässä voidaan kyllä esittää järkeviä syitä, vaikka ei siten kuin olisi lapsen vallassa hyväksyä taikka olla hyväksymättä nämä syyt. Lopuksi on kuitenkin lausuttava: minä olen sinua ymmärtäväisempi ja sinun täytyy mukautua. Yleensä ei semmoisesta ole tehtävä suurta melua: on toimitettava niin, että lapset älyävät, ettei heiltä kielletä mitään viatonta huvitusta. — Kun Kihlman huomautti, että moni siten ankarasti pidetty kumminkin säilyttää sisässään turhuudenhalun ja myöhemmin, tilaisuuden tarjoutuessa, osottautuu paljon pahemmaksi kuin lapsi, joka on kasvanut vapaammissa oloissa, vastasi Beck: semmoisissa tapauksissa on miltei aina ei ainoastaan estetty lasta pahasta, vaan myöskin pakotettu sitä kristinuskoon. Mutta jollei niinkään ole laita, vaan lapsi, huolimatta luonnollisesta kasvatuksesta (jommoisen esim. Jumalan kansa Vanh. Testamentissa sai: Jumala ei hävittänyt syntiä, vaan sulki sen vissien rajojen sisään), kehittyy ilmeiseen maailmanrakkauteen ja jumalattomuuteen, niin on se kumminkin parempi kuin tuo salattu pahuus. Ennen minä ihmisten edessä ottaisin vastaan häpeää lasteni tähden kuin tahtoisin sortaa luontoa (göra intrång på naturen). Edelliset voivat vielä kelvata taivaan valtakuntaan; jälkimäiset eivät. Siis suoraan ja selvään, se on minun sääntöni. Jumalanpelko on viisauden alku: kun voi erottaa toisistaan hyvän ja pahan. Jos noudatetaan sitä tietoa silloinkin kun ei oikein käsitetä syitä, niin tullaan sentään aikaa voittaen siihen, että ne käsitetään. Moni on hyljännyt menetystapani, vihdoin kuitenkin huomatakseen, että se on oikea.
* * * * *
Ihminen päättää, Jumala säätää. Pitkin matkaa kävivät asiat toisin kuin Kihlman oli ajatellut. Niin kun hän matkusti Göteborgiin lähteäkseen Amerikaan, mutta joutuikin Tranåsiin; niin kun hän poikkesi Lundiin palatakseen Tukholmaan, mutta suuntasikin kulkunsa Stuttgartiin; niin kun hän päätti Stuttgartissa antautua teologisiin opintoihin, mutta tapasikin Tübingenissä kaipaamansa opettajan ja ohjaajan. Tullessaan Tübingeniin oli hänen aikomuksensa jäädä sinne kolmeksi viikoksi, mutta hän viipyikin siellä enemmän kuin puoli vuotta. — Vasta täällä Kihlman vihdoin sai kauan odottamansa rahakirjeen ja passin. Lähtiessään Turusta oli hän varovaisuudesta jättänyt suurimman osan matkarahojaan lehtori Heikelin haltuun pyytäen, että tämä lähettäisi rahat aikana ja osoitteella, jotka hän myöhemmin ilmoittaisi. Tukholmasta päin hän sitte oli tilannut rahat Göteborgiin, mutta miten hän niitä tiedustelikaan, ei kirje vekselineen — "selittämättömästä syystä" — saavuttanut häntä ennenkuin Tübingenissä maaliskuun 2 p:nä 1852. Ja omituista kyllä saapui uusi passikin, jota hän jo oli odottanut Tranåsissa, seuraavana päivänä. Paitsi pitkää viipymistä on passiin nähden toinenkin "selittämätön seikka" mainittava. Kihlman sanoo päiväkirjassaan (3/3 1852) suuresti ihmettelevänsä, että oli saanut virkavapautta kymmeneksi kuukaudeksi s.o. elokuun 1 p:ään, vaikka oli pyytänyt vapautta yhdeksi vuodeksi. Tukholmassa tehdyssä muistiinpanossa puhutaan kuitenkin kymmenestä kuukaudesta — kuinka on ymmärrettävä tämmöinen ristiriitaisuus? Hänestä oli "vaikea vastoinkäyminen", että aika oli lyhennetty, sillä nyt hän "ei ennättäisi tehdä mitään terveytensä hyväksi, ja opintosuunnitelmakin tulisi supistetuksi". Tositeossa tapahtui sitte kuitenkin, että Kihlman palasi Turkuun vasta lokakuun 20 p:nä!
Siinä luulossa, että hänen piti olla kotona 1 p:nä elok. Kihlman kirjoittaa (7/3) Essenille: "Italian ja Palestinan matkasta ei tule mitään. Tübingeniin jään ainakin juhannukseksi. Arvaat kai mikä aiheuttaa tämän päätöksen. Ehkä olisi terveydelleni tarkoituksenmukaisempaa lähteä merelle. Niin saattaisi lääkäri arvella. Mutta minä arvelen ruumiin terveyden siinä määrässä riippuvan sielun terveydestä, etten voi ruumiillisesti parantua ennenkuin oikea lääkäri Kristus on parantanut sieluni, ennenkuin olen saanut Jumalan rauhan. Rauhaa taasen en saa, ennenkuin olen saanut tyydyttävän vastauksen elinkysymyksiini. Lyhyesti: totuuden löytäminen on terveyteni ehto. Ensiksi tulee minun siis etsiä totuus, se totuus nimittäin, joka ei ole ainoastaan valoa, vaan myöskin elämää." — —
Sen jälkeen hän selittää, miksi hän juuri Tübingenissä luulee löytävänsä totuuden. "Täällä minulla on, mitä monessa paikassa ja ajassa saa turhaan etsiä, totuuden mies, jonka Jumalan henki ja ristin koulu, ilman ihmisapua, on kasvattanut, jonka Jumalan oikea sana on ravinnut, joka on luonnon ja armon lahjoilla rikkaasti varustettu, oppinut ja hurskas, innokas ja maltillinen, totuutta hehkuvasti rakastava ja kuitenkin viisas, maailmasta vapaa, kuulumatta mihinkään puolueeseen. Tiedät että tarkotan professori Beckiä. Pelkään tosin olevani hätäinen arvostelussani, sillä saattaahan helposti erehtyä. Mutta Beck ei hiivi pimeässä. Hän laulaa puhtaita ääniä ja taistelee avokatsein. Huomaa pian kenen kanssa on tekemisissä ja häneen nähden on arvostelu väleen valmis. Mikäli tähän saakka olen häntä käsittänyt, uskaltaisin panna toht. Wieselgrenin, suuren raittiusapostolin ja kristinuskon harrastajan Ruotsin sivistyneitten kesken, lempeän ja sävyisän Fjellstedtin sekä rehellisen totuudenrakastajan Ternströmin toiseen vaakakuppiin, eivätkä he nostaisi toista vaakakuppia, jossa Beck istuisi yksinään. Tässä on harrastusta, mutta ei ainoastaan paloviinaa vastaan, ei ainoastaan pahan ilmaisua, vaan pahaa itseään vastaan juuresta lähtien. Wieselgren tahtoo auttaa maatansa raittiusyhdistyksillä. Mutta Beck ymmärtää, että on yksi ajan perusvirheitä tahtoa erinomaisilla keinoilla parantaa turmelusta, joka olisi poistettava Jumalan säätämillä välikappaleilla. Hän on sitä mieltä, että jos perusuudistus jää sikseen, johtavat muut pyrinnöt vain siihen, että paha pukeutuu uuteen, hienompaan, petollisempaan muotoon, joka on entistä pahempi sen vuoksi, ettei se ole luonnollinen. Ylhäisiä hän ei myöskään houkuttele millään erikoisella tavalla kirkkoon. Ainoa, minkä hän katsoo asiakseen, on julistaa puhdasta, sekottamatonta totuutta. Jollei se miellytä, niin ei hänestä ole tarpeen tehdä eikä hän pidä itseään velvollisena tekemään totuutta mieluisammaksi. Hän ajattelee näin: se, joka on Jumalasta, hän kuulee Jumalan äänen, mutta se, joka ei ole Jumalasta, häntä en voi minä eikä kukaan muukaan auttaa, vaan täytyy hänen saada vaeltaa omaa tietään. — Täällä on myös lempeyttä ja sävyisyyttä, mutta ainoastaan köyhiä, vaivaisia, heikkoja ja suoramielisiä sieluja kohtaan. Sitä vastoin on täällä suolaa, joka ei ole menettänyt suolaisuuttaan, ei ainoastaan julkeaa uskottomuutta, vaan myöskin modernia hengellisyyttä varten, jota luullakseni Fjellstedt tuskin häiritsee. — Täällä on myöskin ei ainoastaan rehellisyyttä ja totuudenrakkautta, vaan samalla syvä tieto Jumalan valtakunnan luonnosta ja olemuksesta. Ternström vaivaa itseänsä kuoliaaksi Josefin vahingosta, sillä hän luulee, että voisi ja pitäisi olla toisin. Beck on sitä mieltä, että yleensä ei voi olla toisin kuin on. Jumalan tuomiot ovat tulossa: nyt ei ole odottaminen kulta-aikaa, kaikkein vähimmin suurenmoista edistystä. Jumalan lasten luku ei ole, kaikkein vähimmin viimeisinä aikoina, suuri, eivätkä he voi estää tuomioiden tuloa. Heidän on vain katsottava, että säilyvät suuren kiusauksen hetkenä, joka on tuleva, sillä tuomio on alkava Jumalan huoneen ylitse. Siis ei nyt pidä surra mitä ei voi auttaa, vaan olla valmiina. Apua tulee kai aikanaan. Kun mitta on täysi, on Herra Kristus auttava uskollisiansa, ja silloin on Josefin vahinko korjattava, kun tulee uusi taivas ja uusi maa, missä vanhurskaus asuu, kun ristinvaltakunnan sijaan on tullut Kristuksen kunnian valtakunta, missä uskolliset hallitsevat Kristuksen kanssa 1000 vuotta. Silloin lasketaan kaikki hänen vihollisensa hänen jalkojensa juureen. Sen vuoksi ei meidän tarvitse epäillä totuuden voittoa, miten epätoivoiselta se näyttäisikään. Meidän on vain kärsivällisesti odottaminen!" —
Että Kihlmanin näöltään ehdottomasti ylistelevä arvostelu Beckistä nojasi kriitilliseen tarkastukseen, ilmenee seuraavasta: "Lausuin viimeisessä kirjeessäni epäileväni, eikö hän ollut lainsaarnaaja. Kuulin häntä tänään. Hän saarnasi omantunnon pohjaan tunkevaa lakia, mutta raskautetuille ja työtä tekeville hänellä oli lohdullisinta evankeliumia. Voiko häntä silloin syystä sanoa lain intoilijaksi? Vanhurskausopissa hänellä, ei lauseissa vaan olennaisesti, (luullakseni) on sama käsitys kuin Luteruksella. Tämä ei minua peloita, vaan päin vastoin se lähentää minua häneen. Sillä, tahdon suoraan tunnustaa, Melanchtonin apologia ei ole tyydyttänyt minua. Huomaa kyllä, että tarkoitus on hyvä, jopa senkin, että heidän uskonsa on ollut oikea ja Jumalan vaikuttama. Se näyttäytyy varsinkin, kun hän lähemmin kehittää ainettansa. Mutta niin pian kuin tullaan määrittelyyn tai lyhyeen lauselmaan, esiintyy paperilla historiallinen usko. Turhaan etsii silloin semmoisia ilmauksia kuin 'katuvainen' taikka 'Jumalan hengen vaikuttama' taikka 'elävä usko'. Ei, silloin sanotaan vain, että 'meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä armosta Kristuksen tähden uskon kautta, kun uskomme, että Kristus on kärsinyt edestämme ja että hänen tähtensä synti annetaan meille anteeksi' j.n.e. Se on katolilaisuuden vastakkainen äärimmäisyys. Hedbergin ei tarvitse kovin hävetä uskallettuja lauseitaan. Hänellä on tässä hyviä edeltäjiä uskonpuhdistajissa. Totta kyllä eivät he ole menneet niin kauas kuin hän; he olivat verrattomasti parempia henkilöitä kuin hän, mutta he ovat erehtyneet sanoissa. Sen vuoksi he eivät ole täydellisiä, sillä täydellinen on vain se, joka ei erehdy sanassakaan. Jos siis koettaa välttää heidän erehdystään pitäen kiinni heidän totuudestaan, niin minusta se ei ole väärin tehty. Mutta väärin on riippua heidän sanoistaan ja sen vuoksi, että Luterus tai Melanchton on sanonut tai kirjoittanut jotain, kohta pitää sitä ratkaisevana. — Jos kerran ihmisauktoriteetti on hyljättävä, niin täytyy meidän saada asettaa Jumalan sana yli kaikkien ihmisten. Sentähden olen katsonut itseni oikeutetuksi tunnollisesti tarkastamaan ei ainoastaan suomalaisia vaan myöskin saksalaisia isiä. — On astuttava lähteelle: se on puhdas ja sekottamaton. Siinä ei ole puoluehenkeä taikka äärimmäisyyksiä. Niin on prof. Beck tehnyt eikä hän ole sitä katunut. Mutta sen kautta on hän myöskin voimakkaasti vetänyt minut puoleensa. Kaikki epäilykseni, kysymykseni y.m. ovat hänelle tunnettuja asioita, jotka hän on läpitaistellut. Minä voisin nyt yhdellä kertaa saada tietää, mitä tahtoisin. Mutta en tahdo hätäillä. Minä en tahdo kerätä valmiita tuloksia; tahdon mieluummin antaa kaikkien vähitellen kehittyä sisältäpäin. Tämä tie on luotettavampi. Minä koetan saattaa pienen totuusvarastoni tietoisuuteeni. Mutta sitä, mikä ei ole sieltä peräisin, pidän kyllä totuutena, mutta välittämättömänä enkä tahdo selvittää sitä ennenaikaisesti. Se kai selviää aikanaan, kun se voidaan asettaa yhteyteen muun kanssa. Tämä on minusta tarpeen varsinkin täällä, missä minulla on tilaisuus seurustella niin erinomaisen henkilön kanssa. Muutoin minun yksilöisyyteni sulaa Beckiläisyyteen: tunnen nyt jo miten ajatukseni tahtovat juosta Beckin väylää." —
Kihlman lähettää kirjeensä ohella Essenille erään Beckin saarnan, joka sisältää pääsumman tämän teologiasta. Samassa hän selittää, mitä Beck käsittää uskonnolla, johtaen saksankielisestä määritelmästä päätelmän, että ihminen on uskonnollinen, "kun hän antaa ylimaailmallisen elämänperustan todistusten kautta kohottaa itsensä johonkin, joka ei ole tästä maailmasta, sekä antaa sen kurittavan voiman nöyryyttää itsensä. Nämä kaksi piirrettä: ylimaailmallinen kohottaminen ja taivuttaminen kuvaavat koko hänen teologiaansa. Ja toiselta puolen hän osoittaa epäuskon (esiintyköön se miten kauniissa puvussa tahansa) olevan alentumista turhaan maailmalliseen ja yhtä turhaa itsensäkohottamista. Tämä käsitys on varmaan sattuva. Mitä olisikaan uskontomme ja varsinkin kristinusko, jos tuonpuolinen elämä olisi meille vieras, jollei elämämme olisi salattu Kristuksen kanssa Jumalassa. Sen on myös huomaava omasta kokemuksestaan ja muittenkin, että kristinusko ei ole syvälle tunkenut, niin kauan kuin ei vaella vieraana maan päällä. Myöskin on puoluekiihkoisen varma tunnusmerkki, että hän itserakkautensa ohella on maailmallinen mieleltään."—
Tuskin oli selostamamme kirje valmis, kun Kihlman sai uuden kirjeen Esseniltä, missä m.m. oli tieto, että Paavo Ruotsalainen oli kuollut tammikuun 27 p:nä 1852. Hän vastasi viipymättä (8/3). Tässä kirjeessä Kihlman jälleen käsittelee pappeinkokouskysymystä, esittää mietteitään universalismista ja partikularismista s.o. miten herännäisyyspuolueesta eronneiden pappien tulisi suhtautua muihin ja kirkkoon yleensä (siinäkin kelpasi hänestä Beck esikuvaksi, hän kun oli universalisti ja partikularisti yhdellä kertaa) ja koskettelee muita yksinkertaisempia asioita. Merkillisen kuolemantapauksen johdosta hän lausuu:
"Odottamaton oli sanoma Paavo-ukon kuolemasta, vaikkei olisi pitänyt niin olla. Hän on siis myöskin seisonut Vanhurskaan edessä. Olkoon hän kestänyt! Tavaton mies hän oli: mistä löydämme hänen elämänsä kertojan? Mielelläni olisin vielä tavannut häntä; nyt emme tapaa toisiamme ennenkuin ijäisyydessä. Lahkolaisuudesta hän ei koskaan ole puhdistettavissa, eikä myöskään uskalletusta sanainkäytöstä (vådlig terminologi). Mutta alkuperäisyyttä hänellä kieltämättä oli. Hänen teologiansa oli varmaan yritys välittää kahden vastakohdan, vanhurskauttamisen ja pyhityksen, välillä, ja osaksi hän luullakseni onnistuikin siinä. En uskalla kuitenkaan vielä sanoa mitään. Tämä kuolemantapaus olisi kovin masentanut minua, jos mieleltäni olisin entiselläni. Sillä minä pidin häntä korkeimpana oikeusasteena hengellisissä asioissa täällä maan päällä, yhteytenä, joka piti kaikki koossa, enkä minä nähnyt muuta kuin hajaannusta ja epävarmuutta hänen kuolemansa jälkeen. Nyt tiedän, että Jumalan sana on korkein oikeusaste, joka antaa täydellisimmän varmuuden; enkä sen vuoksi pelkää, että Kristuksen palvelijat tulevat hajaantumaan, jos kohta yksi ihminen poistuukin. Mutta hyvin luultavaa on, että ne Paavon liittolaiset, jotka eivät ole Kristuksen palvelijoita, alkavat jakaa 'kolmen hiippakunnan piispan' jäämistöä. Toivon Juliuksen [Bergh] kanssa: rauha hänen tomullensa! Anna minulle tietoja hänen viime hetkistään!" [Kirjeen lopussa Kihlman kehottaa Esseniä ottamaan selkoa siitä, mitkä velkakirjat (Angelika Kihlman vainajan jäämistöä) olivat langenneet Hanna tyttären osalle, ja kirjoittamaan — "minun nimessäni, jollet tahdo omassa — velallisille, että he suorittavat koron." Näiden velallisten joukossa oli Malmbergkin ja oli siis häneltäkin korkoa vaadittava. Myöhemmistä kirjeistä päättäen Malmberg ei kuitenkaan noudattanut vaatimusta, ja sen vuoksi tapahtui, että Kihlman itse palattuaan Suomeen uudestaan kehotti häntä laatimaan velkakirjan ja suorittamaan 5 pros. korkoa. Tämän kertoo Malmberg (17/11 1852) kirjeessä R. Helanderille, lisäten että Kihlman ennen oli luvannut ottaa hänen velkansa osalleen ja olla korkoa vaatimatta. "Nyt on asia muuttunut. Saatuaan periä rikkaan isänsäkin on hän tullut tarpeeseen ottaa korkoa." Tämänmukaisesti on Rosendal (m.p. III s. 433) maininnut asian jonkunlaisena vainon ilmauksena Malmbergiä kohtaan. Tosiasia on kuitenkin, että Kihlman vastaiseksi ei perinyt mitään isältään, sillä äiti pysyi jakamattoman pesän haltijana, että hän itse kokonaan kustansi ulkomaanmatkansa sekä että hänen kotiin tultuaankin täytyi, niinkuin alempana saadaan nähdä, puoli kolmatta vuotta tulla toimeen omillaan. Näin ollen ei liene oudoksuttavaa, että hän vaati korkoa lainassa olevista rahoistaan.]
* * * * *
Edellisestä tiedämme jo, että Kihlman viihtyi hyvin Tübingenissä. Siitä ja sikäläisistä oloista yleensä lisäämme vielä muutamia piirteitä kirjeestä vanhemmille (31/3). Terveydestään hän siinä sanoo, että se oli edistynyt. "Ainakaan ei rintani ainoanakaan keväänä menneenä kolmena vuotena ole tuntunut niin keveältä kuin nyt." Hän olettaa, että ilmanala, elämäntapa ja lääkkeet yhdessä olivat vaikuttaneet sen, ja toivoo sen vuoksi paranevansa, vaikka hänen ruumiinrakennuksensa jäisikin heikoksi, niinkuin se alkuaan oli ollut. Muutoin oli hänestä ilma Tübingenissä vähemmän lauhkea kuin vuorien ympäröimässä Stuttgartissa. Enimmin häntä vaivasi Saksan talven alituinen kosteus sekä katujen ja teiden kura, josta huolimatta ei käytetty kalosseja. Mielellään hän koululasten tapaan olisi kävellyt puujaloilla, jos tapa olisi sitä sallinut. — Elämäntavat Tübingenissä näyttävät miellyttäneen Kihlmania varsinkin siinä kohden, että ne olivat luonnollisempia, vähemmän sovinnaisia kuin meillä. Ravintolassa saattoi professori istua samassa pöydässä kuin käsityöläinen, ja juttelu sujui hyvin heidän välillään. Itse ravintolaelämäkin oli, mikäli hän pystyi sitä arvostelemaan, siivompaa. Koko kaupungin porvaristo kävi ravintoloissa. "Siellä yhtyvät talonpoika ja professori; iltapäivällä juodaan kahvia, illalla olutta ja viiniä, eikä piippua unohdeta. Siellä kerrotaan uutisia, politikoidaan, ja ajatusten vaihto tapahtuu schwabilaisella murteella, sillä sekin kuuluu luonnollisuuteen." Tästä Kihlman ei kuitenkaan pitänyt ja kaikkein vähimmin siitä, että saarnatuolistakin sai kuulla samaa murretta. "Minä kaipaan täällä", hän sanoo, "hienoutta, jaloutta, puhtautta. Hieno ja siisti ei schwabilainen ainakaan ole: hevoset ja lehmät asuvat saman katon alla kuin ihmiset. Ravintolassa, jossa olen asunut (ja se on kuitenkin sangen hyvä), asuvat hevoset ja muut nelijalkaiset alakerrassa. Luulin, että niin oli laita tilan puutteesta, sillä maa on täällä kalliimpaa kuin Suomessa, mutta minulle selitettiin, että niin oli järjestetty etupäässä lämmön vuoksi. Minä ajattelin: onpa kuvaavaa, että haluatte nauttia navetta- ja tallilämpöä. — Ylellisyys ja koreus, teeskentely puheessa ja seurustelussa on kyllä iljettävää, mutta turhuuden ja plebeijimäisyyden välillä on olemassa kristillinen sivistys, jolla on juurensa ja joka kasvaa Jumalassa, niin että ihminen jalostuu jumalankaltaiseksi sekä sisältä että ulkoapäin, sekä sielultaan että ruumiiltaan. Ja semmoinen sivistys, joka sisältäpäin tullen ilmenee kaikissa sielunelimissä ja niiden ruumiillisessa toiminnassa, semmoinen jalous sanoissa, seurustelussa, olemuksessa on ei ainoastaan maailmallisesti sivistyneiden, vaan myöskin yksinkertaisimman torpparin saavutettavissa. Mutta semmoiset aateliset ovat harvinaisia."
* * * * *
Kun lukukausi oli päättynyt maaliskuun 23 p:nä, päätti Kihlman käyttää huhtikuun 16 p:ään ulottuvaa loma-aikaa virkistysmatkaan, m.m. nähdäkseen Münchenin kaupungin, jossa hänen isänsäkin oli kehottanut häntä käymään. Marian ilmestyspäivän aamulla 25/3 hän Egen kanssa ensin lähti Weiliin Lämmertin luokse. Siellä hän jumalanpalveluksen jälkeen sai nähdä, minkälainen köyhyys ja kurjuus silloin vallitsi näillä seuduin. Seurakunnan 3200:sta asukkaasta 1800 ei kyennyt elättämään itseänsä. Lämmert oli sen tähden uhrautuvaisesti omilla ja muilta keräämillään varoilla perustanut keittolaitoksen, josta köyhät puolesta hinnasta saivat liemiruokaa. "Oli oikein surkeaa nähdä tämän nälkäisen ihmisjoukon tungeskelevan kullakin kreuzerinsä kädessä saadakseen tuoppiinsa lämmittävää, ravitsevaa ruokaa. Miten rikas onkaan meidän maa raukkamme verrattuna tähän yleiseen puutteenalaisuuteen! Kaksi kolmannesta asujamistosta on avun tarpeessa. Eikä syy ole niinkään kadossa kuin yleisessä levottomuudessa, joka on tehnyt lopun kaikesta liike-elämästä. Varakas ei uskalla mihinkään ryhtyä, sillä hän ei tiedä, milloin kapina tai sota syttyy. Ne, joilla vielä on vähän säästössä, lähtevät Amerikaan. Kölnin kautta kuuluu yhtenä ainoana päivänä kulkeneen 20,000 henkeä." — —
Sitte Kihlman matkusti Stuttgartiin, missä viipyi kolme päivää ja sai kirjeen — viimeisen, vaikkei hän vielä sitä tiennyt — isältään, ja sieltä Ulmiin. Katseltuaan suurta tuomiokirkkoa y.m. hän jatkoi matkaa Augsburgiin. Tässä kaupungissa hän suurella mielenliikutuksella astui siihen saliin, missä augsburgilainen tunnustus aikoinaan oli julkiluettu, ja tapasi taidekokoelmassa maalauksen, joka jätti häneen syvän vaikutelman. Se oli luultavasti Holbein vanh:n esitys: Kristusta pilkataan (Kihlman mainitsee vain taulun aiheen). Maaliskuun 30 p:nä hän saapui Müncheniin.