Alfred Kihlman: Elämän kuvaus. 2 (of 2)

ALFRED KIHLMAN II

Elämän kuvaus

Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

WSOY, Porvoo, 1918.

— vi fått det inre lifvets rikedom —

L. Stenbäck.

SISÄLLYS:

      Esipuhe.
   I. Yliopettaja ja liikemies 1866-70.
  II. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1870-76.
 III. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1877-84.
  IV. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1885-92.
  IV. Rehtori, liike- ja valtiopäivämies 1893-97.
   V. Emeritus 1897-1904.

ESIPUHE.

Antaessaan lukijan käsiin jälkimmäisen osan Alfred Kihlmanin elämäkertaa pyytää tekijä käyttää tässä tarjoutuvaa tilaisuutta tehdäkseen vasta ilmestyneistä lähteistä muutamia oikaisuja ja lisäyksiä teoksen edelliseen osaan. Kuukausia sen jälkeen kuin kirja oli painettu, tapahtui näet, että vainajan peruista vielä löydettiin eri paikkaan kätkettynä pinkka hänelle osoitettuja kirjeitä. Tärkein osa löytöä käsittää C. G. von Essenin. A. W. Ingmanin, A. A. Favorinin y.m. kirjeet Kihlmanille hänen ulkomailla ollessaan 1851-52 — siis ne kirjeet, joiden suuriarvoista sisällystä vastaukset saivat aavistamaan, mutta joita (ks. I) syystä saattoi olettaa hävinneiksi. Ensi hetkessä odottamaton löytö pahasti hämmästytti tekijää. Hän pelkäsi, että hänen teoksensa heti huomattaisiin vaillinaiseksi. Silloin selvisi kumminkin, että kirjeet, miten valaisevia ovatkaan herännäisyyden historiaan nähden, eivät sisällä oleellisia lisäpiirteitä Kihlmanin kuvaan. Näin ollen jättää tekijä kirjeiden selostamisen jonkun toisen asiaksi s.o. jonkun tutkijan, joka ottaa varta vasten kuvatakseen hajaannuksen syntyä ja kehitystä heränneiden kesken 1850-luvun alkuvuosina, tyytyen itse tekemään niistä joitakuita otteita, jotka lähemmin kuuluvat tähän kertomukseen.

I. s. 59. Kirjeessä Turusta 26/11 1844 A. W. Ingman pyytää Kihlmania menemään "puolikristityn, runollisen Z. Topeliuksen" luokse ilmoittamaan, että suomalainen kirjoitus Joukahaiseen II ei valmistuisi ennenkuin 7 p:ksi jouluk. Tämä yhä vahvistaa olettamuksen, että kirjoituksen aihe oli muistelma edelliseltä kesältä.

I. s. 66. Parista Reinh. Helanderin kirjeestä saadaan tietää, miten syntyi Kihlmanin kirje isälleen, missä hän sanoo lähtevänsä N. G. Malmbergille Lapualle kotiopettajaksi ja suomea oppimaan. Helander mainitsee ensin (7/4 1845), että Malmberg oli pyytänyt häntä kysymään Kihlmanilta, eikö tämä tahtoisi tulla hänen luokseen kotiopettajaksi kirjoittajan sijaan, joka syksyllä eroaisi samasta toimesta. Samalla hän itse mitä hartaimmin kehoittaa ystäväänsä vastaanottamaan tarjouksen. Hän oli "äärettömän onnellinen", että oli saanut olla Malmbergin luona. Se oli ollut hänelle suuri "Jumalan armonosoitus" ja "sanomattoman hyödyllistä hänen sielunasialleen". — Kihlman vastasi olevansa halukas tulemaan, mutta hän ei epäillyt, että hänen vanhempansa vastustaisivat asiaa. Silloin Helander uudessa kirjeessä (12/5) ilmoittaa, miten Malmberg neuvoi häntä menettelemään: "nimittäin että sinä riemuosoituksin annat heidän (vanhempiesi) tietää, että sinä onnellisesta sattumuksesta olet vapautunut vaikeasta pulasta paikkakuntaan nähden, missä sinun tutkinnon jälkeen sopisi perusteellisesti oppia papille ylen välttämätöntä suomenkieltä. Sinä voit sitten kertoa tovereilta kuulleesi, että Malmberg oli tiedustellut kotiopettajaa lapsilleen, että sinä olit heti kirjoittanut hänelle ja tarjoutunut toimeen sillä ehdolla, että saisit käyttää pääosan aikaasi suomenkieleen ja opettaa lapsia vain mikäli aika ja tilaisuus myönsivät, jonka tähden ei myöskään palkasta olisi kysymystä, että Malmberg oli suostunut asiaan, varsinkin kun hänen poikansa oli niin nuori, ettei hänen opetustaan tarvinnut erittäin kiirehtiä, että sinä siis ilolla olit käyttänyt tilaisuutta ja ratkaissut asian niin, että sinä syksyllä aiot muuttaa Malmbergille ja että sinä toivot, ettei rakkaalla isällä ja äidillä ole mitään hyvää asiaa vastaan. Sinä voit lisäksi huomauttaa, kuinka Malmberg on perehtynyt suomenkieleen, joten toivot suuresti edistyväsi hänen johdollaan. Sanalla sanoen: sinä et ollenkaan pyydä heiltä lupaa, vaan ainoastaan ilmoitat heille päätöksesi, peität mahdollisuuden mukaan kotiopettajatoimen ja panet sitä vastoin painoa suomenkielen oppimiseen ja onneen saada Malmberg opettajaksi. Niin tulee sinun kirjoittaa ja sitten ilmoittaa Malmbergille millaisella vastauksella sinua on kunnioitettu (!)"

Kihlman seurasi tarkoin neuvoa, mikä ei paranna hänen asiaansa. Mutta kumminkin on sangen merkillistä, että Malmberg saattoi neuvoa nuorukaista näin kohtelemaan vanhempiaan — ettei sanoisi "vetämään heitä nenästä."

I. s. 71. Arvostellessaan elämäkerran ensimmäistä osaa (Aika 1915 s. 494) on toht. Erkki Kaila esittänyt pari muistelmaa Kihlmanin naimisesta Angelika Fabritiuksen kanssa: "Vainaja kertoi, että hänen täytyi tähän naimiseen saada lupa N. G. Malmbergilta, koska tyttö oli rikas. Malmberg antoikin luvan sillä ehdolla, että Kihlman lannoittaisi varoillaan Jumalan peltoa ('göda Guds åker'). Tämä tapahtui osaksi siten, että Kihlman avusti köyhiä pappismiehiä, esim. Favorinia, osaksi siten, että hän kustansi uuden painoksen Wegeliuksen kuuluisaa postillaa. Painos oli 2000 kappaletta, jotka olivat pinotut Kihlmanin ullakolle. Kun suuri kirjapino eräänä yönä romahti kumoon, säikähtyi rouva Kihlman, jolla oli pieni lapsi, siitä niin pahasti, että sairastui ja kuoli."

I. s. 104. Henr. Heikelin kirjoittama kirje (15/4 1847) ilmoittaa, että Kihlmanin määräys Tornioon ei johtunut mistään "rikkomuksesta", vaan siitä, että häntä kunnon miehenä (ordentlig karl) katsottiin sopivaksi rajapitäjään. Ekman oli aikaansaanut määräyksen, joka Heikelin vaikutuksesta peruutettiin.

I. s. 138. Ulkomaanmatkan suunnittelusta saadaan erinäisistä kirjeistä seuraavia lisätietoja. Keväällä 1851 tuumi A. W. Ingmankin yhdessä Kihlmanin kanssa tehdä matkan Ruotsiin, ja koska hän jo ennen (nähtävästi Nordisk Kyrkotidningin johdosta) oli kirjeenvaihdossa J. Ternströmin kanssa, oli hän kirjoittanut tälle aikeestaan ja pyytänyt neuvoja matkasuunnitelmaan nähden. Ternström oli neuvonut matkustamaan kanavatietä Göteborgiin ja sieltä Ystadin kautta Tranåsiin, missä hän oli kirkkoherrana. Samalla hän oli luetellut teologeja, joiden luona sopisi käydä, nekun olivat Ternströmin ja Ingmanin hengenmukaisia. Miksi Ingman luopui tuumastaan, sitä ei kirjeistä näy. Sitävastoin eräs Ternströmin kirje Kihlmanille ilmaisee, että näidenkin välillä tuttavuus oli alkanut ennenkuin he todellisuudessa näkivät toisensa. Ternström oli Tranåsissa pannut alulle uudisrakennuksen, jota varten hän tarvitsi rahoja. Sen johdosta oli hän kirjoittanut hovioikeudenneuvos Åkessonille Vaasaan. Åkesson oli vastannut, että hänen piiristään ei liikenisi rahaa, mutta hän oli kääntynyt Kihlmanin puoleen ja tämä oli luvannut lainata 2000 riksiä. Sen vuoksi Ternström kirjoitti Kihlmanille. Hän kiittää suuresti lupauksesta ja kysyy, vaatiko Kihlman takausta lainasta. "Jos saan sanoa ajatukseni", lisää hän itse, "niin ei takausta tarvita; sillä jos elän, on Jumalan avulla omatuntoni vakavin takaus", paitsi sitä, että rakennuksessa ja pesän omaisuudessa on riittävästi vastaavaa. — Kihlman myönsi lainan takauksetta, ja Ternström sai vastaanottaa rahat elokuulla ollessaan Tukholmassa, josta hänen kuitenkin täytyi matkustaa kotiin 10 päivää ennenkuin suomalainen lainanantaja saapui sinne. — Muista kirjeistä käy ilmi, että Kihlmanin ei suinkaan ollut helppo saada rahoja takaisin, mutta ystävien avulla se kumminkin onnistui, ennenkuin velkakirja oli tullut yli-ikäiseksi.

I. s. 222. Sanotaan A. Cederbergin "monen muun jälkeen viimeisenä" kuulleen J. T. Beckin opetusta. Siinä on kaksi erehdystä. Kihlmanin ja Cederbergin välillä lienee Suomesta vain Gustaf Johansson kauemmin viipynyt Beckin luona, eikä Cederberg ollut viimeinen, vaan oleskelivat hänen jälkeensä Tübingenissä Johannes Östring (k. 1886) ja Z. Schalin, joka viimemainittu oli siellä hänen kuollessaan (1878). Lyhyemmillä käynneillä ovat Beckin aikana Tübingenissä olleet ainakin K. Ervast, H. Råbergh ja F. W. Sundvall.

I. s. 265. Merkillisestä pappeinkokouksesta Ylihärmässä taikka oikeastaan sen synnystä antavat kirjeet myöskin tietoja. — Rouva Malmbergin hautajaisissa joulukuulla 1851 ei ollut tilaisuutta syvempiin keskusteluihin, vaikka A. W. Ingman ja F. O. Durchman siellä Julius Berghin kanssa vaihtoivat ajatuksia oppikysymyksestä s.o. Paavon kannasta (niinkuin Ingman kirjoitti Kihlmanille). Tarkoitus oli myöhemmin Keuruulla yhtyä Berghin kanssa, mutta siitä ei tullut mitään, syystä että Essen palatessaan Lapualta ajoi kumoon ja pahasti satutti polvensa, niin että hänen kauan täytyi hoitaa sitä kotona. Jälkeenpäin ajateltiin yhtymistä Isossakyrössä, mutta siitäkään ei tullut sen enempää. Mutta 17 p:nä maalisk. 1852 kirjoittaa Essen Kihlmanille: "Olen nyt suunnitellut pappiskonferensin pidettäväksi täällä meillä (Ylihärmässä) huhtik. 1 p:nä. Siihen ovat Uudenkaarlepyyn, Vaasan, Maalahden, Laihian, Ison- ja Vähänkyrön sekä Lapuan papit (paitsi tietysti Malmbergiä) ja O. Helander saaneet kutsumuksen. Minä kyhäsin (framkastade) kiireessä muutamia kysymyksiä keskustelujen ohjeeksi ja olen antanut jokaiselle kutsutulle tiedon niistä, jotta niitä voitaisiin edeltäkäsin miettiä ja sitten yhteisesti käsitellä. Ne ovat: 'Mikä on syynä yleiseen hengelliseen veltostumiseen (förslappning) heränneissä, myöskin papeissa? Onko ollut joku virhe opinperustuksessa? Olemmeko vapaita lahkolaisuudesta? Ja vastakkaisessa tapauksessa: miten on se esiintynyt ja mitä se on vaikuttanut? Mitä on tehtävä kaiken tämän pahan hävittämiseksi, ja miten päästä puhtaalle tielle? Mitä opetuksia tulee meidän ottaa viime aikojen tapauksista, ja miten käyttäytyä niihin nähden? Jos huomaamme yleisen erehdyksen siinä hengellisessä suunnassa, johon olemme kuuluneet, tuleeko meidän pitää sitä salaisuutenamme (behålla denna insikt för oss sjelfva) vaiko koettaa tehdä se tunnetuksi? Jälkimmäisessä tapauksessa, miten on se soveliaimmin tapahtuva? Vihdoin, olisiko hyödyllistä ja tarkoituksenmukaista toisinaan kokoontua yhteisiin neuvotteluihin, ja jos niin on laita, kuinka olisivat kokoukset järjestettävät'? — — Semmoisen yhtymisen ei lainkaan pitäisi olla hyödytön, jos ajatusten ja kokemusten vaihto tapahtuu Jumalan pelvossa ja veljellisessä sovussa, ilman puoluehenkeä ja ennakkoluuloja." — Tästä käy selväksi, että kokous oli Essenin aloitteesta syntynyt ja että se siis oli kokonaan yksityistä laatua, vaikkei kutsumus sentähden ollut ahtaalle rajoitettu.

I. s. 332. Kirjeessä Aug. Liliukselle 18/9 1889 Kihlman ilmaisee erään tärkeän syyn, miksi hän luopui papintoimesta: "Sairaan luona käynnit ovat minusta aina olleet papin vaikeimpia tehtäviä, sen vuoksi nimittäin että pappi useimmiten siinä tulee tahdottomaksi välikappaleeksi ennakkoluulon palveluksessa. Usein sairas itse ei tahdo pappia (luokseen), vaan sukulaiset ja ystävät, jotka honoris causa (kunnian vuoksi) kutsuvat papin, jotta ei vainaja tulisi näyttämään epäkristilliseltä. Sentähden on käynti monesti aivan turha, mutta kallis aika menee hukkaan. Juuri näitten sairaanluonakäyntien vuoksi halusin minä muuttaa koulunopettajan uralle. Eikä minulla koskaan ole ollut enemmän kuin kaksi käyntiä päivässä. Köyhinä vuosina säälin syvästi pappeja. Tiesin, että he tulisivat kärsimään enemmän kuin muut. Kaikki köyhät hakivat luonnollisesti etupäässä apua papilta, jonka palkka kadon johdosta jo ennestään oli vähentynyt."

I. s. 338. Kihlman teki todella syyskuulla 1853 lankonsa seurassa matkat Puhokseen. Sen todistaa edellinen seuraavista kahdesta kirjeotteesta, jotka muutoin osoittavat, miten Kihlmania arvosteltiin hänen palattuaan Saksasta. Kirjeet ovat Julius Berghin kirjoittamat O. Hjeltille. [Kirjeotteet on valtioneuvos Edv. Hjelt hyväntahtoisesti tekijälle antanut. Osaksi ovat ne sittemmin painetutkin, Edv. Hjelt, Otto E. A. Hjelt, hans liv ooh gärning, Helsingfors 1916, s. 97.]

(3/12 1853) — — "Ja mitä sanot siitä, että Kihlman on tullut Arkkipiispan sihteeriksi. Minusta se on aivan oikea paikka hänelle vastaiseksi. Sekä hän itse että asia voi hyötyä siitä. — Odottamatta sain tavata hänet täällä, kun hän Frans Bergrothin kanssa matkusti (Kuopion) kautta. Ei hän ole niin pois suunniltaan (befängd) kuin pelkäsin. Hänellä on vielä paljon valoa, eikä oppineitten haaveitten (lärda griller) tarvitse välttämättömästi vahingoittaa häntä liian paljon, jota paitsi ne eivät olekaan kovin kehittyneitä, eikä myöskään liian hulluja, vaan sisältävät paljon totuutta(!)".

(10/7 1854). — — "No niin! Kihlman on Turussa, ja minä olen ollut mielissäni siitä. Antakaamme hänen etsiä totuutta. Juuri sitä hän tarvitsee; löytäköön hän sen. Sillä vaikkei hänen erehdyksensä ole aivan karkeaa laatua, on hän kuitenkin siinä ihastuksessaan, jonka teologi Beckin omituinen kristillinen gnosis on hänessä herättänyt, kadottanut yksinkertaisuuden Kristuksessa — ja sentähden, että Herra tahtoo pitää hänestä kiinni, mutta hän puolestaan tahtoo ponnistaa vastaan koettaen päästä korkeuteen (komma i höjden) jonkunlaisen omituisen tieteellisen katsantotavan avulla — sentähden on hän niin mystillinen. Toivon kuitenkin, että elämän vakavuus aikaa myöten on vetävä hänet alas. Älköön toivoni pettäkö."

Tässä arvostelussa huomaa siksi vähän todellista myötätuntoa ja ymmärrystä, että Kihlmanin haluttomuus väitellä uskonnollisista kysymyksistä entisten ystäviensä kanssa käy kerrassaan ymmärrettäväksi. Ja kumminkin oli Bergh se, jota hän enimmin oli kunnioittanut.

I. s. 361. Alimmalla rivillä luetaan: Roseniuksen hartauskirjasta; pitää olla Roosin.

Siihen mitä edellisen osan esipuheessa on sanottu koko teokseen nähden ei ole mitään erikoista lisättävää tämän jälkimmäisen osan varalta. Paitsi silloin lueteltuja avustajia pyytää tekijä kuitenkin vielä kiittää vanhoja ystäviään J. Th. Durchmania, E. Järnefeltiä, E G. Palménia, Aug. Ramsayta ja Th. Wegeliusta sekä erittäin vainajan omaisia suosiollisesta avunannosta. Sen ohella hän julkilausuu sydämensä toivomuksen, ettei mikään oleellinen harhapiiirre estäisi viimeksimainittuja siinä kuvassa, joka täten julaistaan, tuntemasta heidän rakasta isäänsä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli ja eli maan päällä Helsingissä, 6 p:nä tammikuuta 1917.

Tekijä.

I.

YLIOPETTAJA JA LIIKEMIES 1866-70.

Vaikka Alfred Kihlman tullessaan siihen elämänsä käänteeseen, johon kuvauksemme edellinen osa päättyi, oli täyttänyt 41 vuotta ja täsmälleen toisen puolen iästään toiminut julkisissa viroissa, saattaa kumminkin pitää koko mennyttä ajanjaksoa hänen opinto- ja vaelluskautenaan, verrattuna seuraavaan, joka käsittää hänen elämänsä loppupuolen. Kaikilla hänen toiminta-aloillaan asetettiin hänelle tästä lähtien niin paljon vaikeampia ja painavampia vaatimuksia, että hän tuskin olisi pystynyt niitä tyydyttämään, jollei hänellä olisi ollut pitkän valmistusajan tuottamia tietoja ja kokemuksia. Sitä paitsi kysyivät uudet tehtävät täysin varttuneita ruumiin- ja hengenvoimia, ja kumpaisetkin kestivät ihmeellisesti. Vaikkei Kihlmanin terveys hänen elämänsä loppupuoliskolla ollut mainittavasti vahvempi kuin ennenkään, niin tarmokas sielu ylläpiti ruumiillista joustavuutta. Jo nyt, elämänsä keskivaiheilla, hän näytti ikämieheltä, mutta ne nuoret, jotka 1860-luvun loppupuolella ehkä kiinnittivät huomionsa salkkua kantavaan, kumaraharteiseen, mutta silti kookkaaseen, tasaisesti astuvaan, teräväkatseiseen herraan — silloin uusi ilmiö Helsingin kaduilla — saivat vielä uuden vuosisadan alussa, itsekin jo ikämiehinä, nähdä saman hahmon salkku kainalossa — se oli silloin pääkaupungin tunnetuimpia.

Käydessään Helsingissä pääsiäisen edellä Kihlman oli vuokrannut asunnon, kuusi huonetta keittiöineen, Krogiuksen kivimuurin toisessa kerroksessa Vuorimiehenkadun 11:ssä; vuokra oli 1500 mk. Sinne perhe asettui, ja ilolla todettiin, että näköala oli vapaa merelle päin. [Silloin olivat kallioiset rannikkoseudut Vuorimiehenkadun ja Merisataman välillä vielä asumattomat.] Se muistutti Vaasan kotia, jota kauan kaivattiin kuin kadonnutta onnen saarta. Itse perheen isä kirjoitti äidilleen (17/9 1866): "Kun ajattelen mennyttä elämääni Vaasassa ja Pietarsaaressa, ah, mikä erotus! Tyynestä satamasta olen heitetty myrskyiselle, pauhaavalle merelle, jolla joka hetki on ponnistellen työtä tehtävä, jotta ei sorruttaisi."

Todella alkoi Kihlmanin elämässä uusi ajanjakso koettelemuksilla, jotka äärimmäisessä määrässä kysyivät perheenjäsenten kärsivällisyyttä ja elinvoimia. Tuskin oli 7-vuotias Oswald vastaanotettu normaalikoulun valmistavaan luokkaan, ennenkuin hän sairastui hinkuyskään, eikä aikaakaan niin kaksi nuorempaa veljeä sai saman taudin. Ainoastaan neljäs, nuorin veljeksistä, säästyi yskästä, mutta Uno paran elämänlankaa kalvoi sitäkin tuhoisampi tauti, jota vastaan lääkäri, isän lukiotoveri prof. J. A. J. Pippingsköld, turhaan etsi keinoja. Tästä ymmärtää, millainen mieliala vallitsi kodissa ensimmäisenä syksynä, mieliala, jonka laadun kuvaa pikku Lorenzon huudahdus: "Äiti, minusta on kuin eläisimme vankilassa." Terveinä pysyivät vain äiti ja Hanna, sillä Kihlmania itseäänkin vaivasi yskä ja muukin pahoinvointi, vaikka hän ainoastaan jonkun viikon päivät oli pakotettu olemaan poissa koulusta.

Marraskuun keskivaiheilla, jolloin edullinen käänne oli ilmaantunut Unon tautiin, Kihlman kirjoittaa ystävälleen Viktor Schaumanille: "Yleisen kivulloisuuden vallitessa kodissa ei varsinkaan alussa ollut helppoa näyttää iloiselta. Nyt olemme kaikki rohkaisseet mieltämme: ei käy päinsä hätääntyä ja valittaa. Täytyy reipastua ja taistellen läpäistä vaikeudet. Kaikki tulee helpommaksi, jos pysyy uskaliaana. Sekä koulussa että yhtiöasioissa ja kodissa sanon itsekseni: älä menetä rohkeuttasi. Niin kauan kuin jaksan sanoa näin, elän tulevaisuuden toivossa ja tässä toivossa kykenen tekemään työtä ja — kärsimään."

Samasta kirjeestä otamme seuraavatkin rivit, joissa kuvastuu Kihlmanin suhde entisyyteen: "Välinpitämättömyyteni vanhoja ystäviä ja oloja kohtaan on todella vain näennäinen. Eivät vanhat ystävät koskaan ole olleet minulle rakkaampia, eivätkä heidän hahmonsa koskaan ole esiintyneet mielessäni kirkkaampina kuin tänä syksynä, jolloin kaukana heistä olen joutunut aivan uusiin oloihin ja tehnyt uusia tuttavuuksia. Usein kun henkeni sehnsuchtsvoll (kaihoten) on lentänyt pohjoiseen, olen nuhdellut itseäni: miks'et ole tyytyväinen? miksi aina ikävöit vanhojen ystävien luokse? Eiväthän he olleet ihanteita, kun olit heidän parissaan, ja eivätkö uudet ystäväsi, vaikkeivät hekään ole ihanteita, kuitenkin voi korvata, mitä olet kadottanut? Niin olen kerran ja toisenkin puhunut itsekseni. Ymmärrän sangen hyvin, että minun tulee voida tyytyä nykyiseen ympäristööni, mutta tunteella on oma päänsä eikä se tottele komentoa. Vaaditaan aikaa ennenkuin tunnekin tyytyy ja viihtyy uusissa oloissa. Mutta ei koskaan voi käydä niin, että uusi kokonaan tunkisi pois vanhan. Lapsuudenajan ystäviä ei voida työntää syrjään. Aina on sydämessä oleva erityinen vierashuone vanhoja ystäviä varten, joiden kanssa on pitkän jakson vuosia elänyt ilossa ja surussa ja joita sillä aikaa on oppinut pitämään arvossa ja kunnioittamaan. Niin on oleva niin kauan kuin ihminen omaa inhimillisiä tunteita. Jos vanhakin ystävyys ruostuu, on syy syvemmällä. Tarkoitan, että ruoste ilmaantuu vain siinä, missä luonteen kirkas pinta on tullut siveellisesti tahratuksi."

Joulukuulla olivat vanhemmat pojat toipuneet; ainoastaan nuorimman tila oli edelleen huolestuttava. Kumminkin olivat leikki ja nauru palanneet kotiin. Silloin tapahtui k:lo 2 yöllä maanantaita, 17 p:ää, vastaan Punavuorilla sijaitsevan kaartin ruutimakasiinin räjähdys [Makasiini oli maanpäällinen puurakennus kaartin ampumaradan vieressä. Kaartin oma ruutivarasto oli viety siitä pois, mutta kauppias Tschetschulinilla oli siinä 10 sentneriä ruutia. Ympäri viskellyistä ruumiin osista päättäen oli kaksi sotilasta, jotka olivat aikeessa varastaa ruutia, aiheuttanut räjähdyksen.], joka järkyttäen kaupungin rakennukset perustuksiaan myöten tuhosi kymmeniä tuhansia akkunoita ja aiheutti pelottavan hämmennyksen rauhallisissa kodeissa. Kihlmanilla Hanna ja isä valvoivat vielä, jota vastoin äiti ja pikku pojat nukkuivat. Pamaus oli niin kauhea, että valveilla olijat samoin kuin unesta herääjät luulivat rakennuksen luhistuvan päällensä. Sekä ulommat että sisemmät ruudut koko talossa lensivät palasiksi, lattiat ja huonekalut peittyivät lasisirpaleilla, ja ryysyiksi repeytyneet akkuna verhot avasivat huoneet ulvovalle talviselle myrskylle. Pimeässä syöksyivät äiti ja lapset vuoteistaan ja harhailivat melkein alastomina ja avojaloin, huutaen huoneesta huoneeseen, kunnes havaittiin, että pihan puolella oleva isän kamari oli jäänyt asuttavimpaan kuntoon, vaikka siinäkin yksi ulko- ja neljä sisäruutua oli pirstautunut. Sinne, lämpimään ja valoon, kokoontui koko perhe, rauhoittuen vähitellen maanjäristystä muistuttavan seikkailun jälkeen. — Onneksi tapahtuma ei tuottanut vakavampaa sairauskohtausta, vaikka akkunoiden korjaus — syystä, että lasivarastoihin oli hankittava lisää Pietarista saakka — edistyi niin hitaasti, että koti vasta jouluaattona oli entisellään.

* * * * *

Olihan tilapäistä, että kotiolot tänä syyskautena olivat niin huolestuttavia. Mutta vaikka Kihlman siten käsittikin asian, teki se kumminkin hänen muut huolensa ja alituisen työnsä kahta raskaammiksi. Ja todella oli hänellä työtä ja huolia enemmän kuin tarpeeksi.

Ensiksikin on huomattava hänen virkansa normaalikoulussa, ja tulee meidän, ymmärtääksemme mitä se vaati häneltä ja miltä kannalta hän otti tehtävänsä, lyhyesti mainita, kuinka ja missä tarkoituksessa tämä koulu oli syntynyt. Kansallisen ja valtiollisen elämän virkoaminen 1860 vaiheilla ilmeni erityisesti myöskin maamme koulunopettajissa. Heissä syttyi näet halu luopumalla vanhoista totuntatavoista luoda uutta elämää koulunkin alalle. "Maamme koulunopettajille oli selvinnyt", kirjoittaa Kihlman itse normaalikoulun vuosikertomuksessa 1874, "että ei ainoastaan yleistä tieteellistä, vaan myöskin ammattisivistystä vaadittiin, jos he tahtoivat kohota yhdenvertaisiksi kulttuurimaiden kasvatuslaitosten edustajien kanssa ja tyydyttää isänmaan oikeutettuja vaatimuksia. Opettajilla oli kylliksi jaloa ylpeyttä nostaa katseensa opettajaihanteeseen, mutta toiselta puolen kylliksi nöyryyttäkin arvostella itseänsä ja suoraan tunnustaakseen mitä heiltä puuttui. Yksimielisesti myönnettiin, että kasvatus ja opetus, kun nämä sanat käsitetään ihanteellisesti, eivät ole jokamiehen asia, vaan taito, joka, niinkuin mikä taito tahansa, täydellisyyttä saavuttaakseen edellyttää ei ainoastaan luonnonlahjoja, vaan myöskin erikoisopintoja ja ahkeraa harjoitusta. Suomalaiset koulumiehet anoivat senvuoksi oppilaitoksen perustamista, jonka tehtävänä olisi hyväkseen käyttää aikakauden edistyneintä pedagogista tietoa ja jossa tulevat opettajat voisivat, harjoittaessaan teoreettisia opintoja, nähdä miten teoriat käytännöllisesti sovellutetaan sekä itse ohjaajain neuvomina oppia astumaan oikeaan suuntaan ja välttämään harhateitä." Tämä aate sai yleistä kannatusta hiippakunnittain toimeenpannuissa opettajakokouksissa kesällä 1860, ja syksyllä s.v. J. V. Snellman v.t. pedagogian professorina yliopiston konsistorin kautta toimitti senaattiin ehdotuksen, että kykeneviä miehiä lähetettäisiin ulkomaille perehtymään sikäläisiin kouluoloihin ja siten valmistumaan ajatellun uuden oppilaitoksen yliopettajiksi. Täysin oivaltaen asian merkityksen hallitus v:n 1862 alussa päätti normaalikoulun perustettavaksi, ja kun tulevat yliopettajat, J. E. Bergroth (matematiikassa), H. L. Melander (historiassa) ja C. J. Lindeqvist (kielissä), olivat palanneet tutkimusmatkaltaan, laativat he yhdessä laitoksen tarkastajaksi määrätyn pedagogian professorin Z. J. Cleven kanssa ohjesäännön uutta koulua varten. Toimintansa koulu alkoi syksyllä 1864. — Näin oli normaalikoulu syntynyt. Se oli nuorekkaan, toivorikkaan kansallisen innostuksen tuote. Sen johtajana piti olla, ei toisen tai toisen mahtajan mielivalta, vaan tiede, kasvatusoppi. "Sen ankarassa kurissa ja sen vapaassa raittiissa ilmassa", sanoo Kihlman, "tuli nuoren laitoksen kasvaa ja kehittyä." Kun hän itse noudatti kunniakasta kutsua tulla neljänneksi yliopettajaksi normaalikouluun, oli vain kaksi vuotta kulunut sen avaamisesta. Ei mikään ollut vielä häirinnyt sitä innostusta ja menestyksen toivoa, jolla opettajakunta harrasti uuden laitoksen kehittämistä mahdollisimman lähelle ihannettaan, ja kun tunnemme Kihlmanin luonteenlaadun, on helppo käsittää, että hän täydellä antaumuksella liittyi toveriensa harrastukseen. Mutta samalla kun käsitämme tämän ja ymmärrämme, millä innolla hänkin puolestaan tahtoi toteuttaa oppilaitoksen aatetta, selviää myöskin, kuinka oli omansa häntä syvästi katkeroittamaan ennen pitkää tapahtuva muutos koulujemme ylijohdossa, jonka kautta määräävä valta joutui oikullisen mahtimiehen käsiin.

Koulussa tuli Kihlmanin opettaa 12 tuntia viikossa eli 2 päivässä. "Eihän se näytä olevan paljon", kirjoittaa hän (17/9); "mutta Äiti tuntee luonnonlaatuni: minä en tahdo hutiloida, vaan tehdä kaikki kelvollisesti, niin hyvin kuin mahdollista. Tahdon sen vuoksi valmistautua perusteellisesti. Vaikka olen jatkanut työtäni yölläkin, en ole kuitenkaan aina ollut niin valmistunut kuin olisin toivonut. Olen sentähden usein tyytymätön. Sillä paikalla, jolla olen, pitäisi kaikki olla täydellistä, mallikelpoista. Kumminkaan en ole menettänyt toivoa, että vielä tulen jotakuinkin tyydyttäväksi uskonnon-opettajaksi." — Yhdentoista vuoden kokemus koulunopettajana ei ollut tehnyt häntä omakylläiseksi. Kun lisäksi otetaan huomioon, että hänen aineensa oli uskonto, joka hänestä ei mitenkään voinut olla ainoastaan tietojen ja metoodin asia, vaan palavan uskon, kaikista tähdellisin elämän ja kuoleman kysymys, niin on ymmärrettävää, miksi hän ei tyytynyt itseensä, vaan väsymättä harrasti yhä täydellisempää. Että hän todella tuli aivan erinomaiseksi, jopa ainoanlaatuiseksi uskonnonopettajaksi, siitä saamme aikoinaan esittää luotettavia todistuksia. Tässä on vain lyhyesti sanottava, miten hän virkaansa ryhtyessään järjesti koulun uskonnonopetuksen. [Ks. Rehtorin vuosikertomusta lukuvuodelta 1866-67. Kun vertaa tätä kertomusta edellisiin, huomaa kuinka Kihlman kokonaan uudisti uskonnonopetuksen tekstissä mainittujen perusohjeiden mukaan.]

Ensi lukuvuodesta alkaen, jolloin koulussa oli kuusi luokkaa, käsitti Kihlmanin uskonnonopetus seuraavat aineet: 1) Piplian historia alimmilla luokilla, 2) raamatun lukeminen ja 3) kristillinen uskonoppi keski- ja ylemmillä sekä 4) kirkkohistoria ylimmällä luokalla. Piplian historiaan nähden hänen menettelynsä oli sama kuin jo Pietarsaaren tyttökoulussa ja opettaessaan Hannaansa kotona (ks. 1.) hän teki parastaan kertomuksen havainnollistamiseksi. "Jos kertomuksen sisällys tehdään oppilaalle oikein havainnolliseksi, niin pysyy tarkkaavaisuus hereillä, ja samalla kuin oppilas nyt saa tietoisuuteensa todenperäisen ja kirkkaan kuvan, vastaanottaa hän myöskin kuvan sisältämät siveelliset ja uskonnolliset totuudet. Hän vastaanottaa nämä totuudet kehitysasteelleen soveltuvassa muodossa. Opetuksen täytyy siis ensi sijassa pitää silmällä muotoa ja vasta toisessa johdattaa mietiskelemään ulkonaiseen muotoon kätkettyä totuutta. Samassa määrässä kuin oppilaan kehitys on edistynyt, voi johdatus mietiskelyyn esiintyä voimakkaammin." — Raamatun (s.o. paraasta päästä evankeliumin) lukemisella tarkoitettiin: 1) opettaa oppilaita oikein käyttämään Jumalan sanaa, 2) antaa oppilaille kirkas kuva Jeesuksesta Kristuksesta ja siten laskea perustus sille, mikä on kristillisen uskonnon pääasia, eli uskolle Kristukseen, ja 3) tutustuttaa oppilaita erinäisiin dogmaattisiin ja eetillisiin käsitteisiin, jotka lukiessa esiintyvät, ja siten valmistaa kristillisen uskon- ja siveysopin järjestelmällistä esitystä. — Uskonopin opetuksessa, jota varten ei käytetty mitään oppikirjaa, ei ollut tarkoituksena ainoastaan esittää dogmaattisia tuloksia, vaan myöskin osoittaa, mistä ja miten ne syntyvät. Sitävarten läpikäytiin ensin tärkeimmät raamatun kohdat, jotka ovat määrääviä kuhunkin uskonkappaleeseen nähden, ja kun se oli niiden mukaan määritelty, panivat oppilaat sen kirjaan. — Kirkkohistorian opetuksessa vihdoin arvosteltiin siinä puheeksi tulleet ilmiöt raamatullisten perusjohteiden mukaan, samalla kuin erityistä huomiota kiinnitettiin merkillisiin, suurisuuntaisiin luonteisiin ja heidän sisälliseen kehitykseensä.

Jo pelkkä tämä uskonnonopetuksen suunnitelma osoittaa Kihlmanin perusteellisuuden ja tunnollisuuden. Sen sijaan että hän olisi luottanut oppikirjoihin, vaati hän itseltään omaa, tarkkaa työtä, ja niin voimme ymmärtää, että päivä monesti kävi hänelle lyhyeksi, vaikka hän lisäsi siihen yötuntejakin. Muutoin on muistettava, että koulu paitsi varsinaisia opetustunteja vei häneltä paljon aikaa. Yliopettajana tuli hänen ottaa osaa kaikkiin opettajien konferensseihin eli kokouksiin, joita normaalikoulussa pidetään tavan takaa, olla saapuvilla opettajakokelaiden koetunneilla ja niitä arvosteltaessa j.n.e. Edelleen hän jo 1867 valittiin vararehtoriksi. Sen ohella hän ensi vuosina myöskin oli luokanesimies, jonka toimeen kuuluu erityinen huolenpito kyseessä olevan luokan oppilaiden käytöksestä ja järjestyksestä koulussa.

* * * * *

Liikemiehenä hänellä oli toinen työtaakka, joka ajoittain oli yhtä raskas, jopa raskaampikin kuin koulun tuottama. Se johtui siitä toimesta, joka tuli hänen osakseen, kun hän Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus OY:n kokouksessa kesäkuulla 1866 valittiin kolmanneksi mieheksi uuteen johtokuntaan, jonka muut jäsenet, niinkuin ennen on mainittu, olivat Sixtus Calamnius ja Gid. Wasastjerna. Täydellinen hallituksen muutos viittaa siihen, että yhtiön asiat olivat joutuneet arveluttavalle kannalle, ja niin olikin laita. Kokouksessa julkiluettu tilintarkastajain kertomus ei päättynyt, niinkuin tavallisesti säännöllisissä oloissa, ehdotukseen, että vastuuvapaus myönnettäisiin johtokunnalle, vaan jätti se kysymyksen siitä kokouksen harkittavaksi. Pitkän keskustelun jälkeen asia kumminkin ratkaistiin myönteisesti, mutta sillä lisäyksellä, että se tapahtui "silmällä pitäen erinäisiä poikkeussuhteita, joskin eri aiheita muistutuksiin yhtiön hallintoa vastaan oli ilmaantunut". Tämä lausunto loukkasi johtokuntaa, jonka jäseninä paitsi konsuli C. Hernmarkia olivat yhtiön perustajat Ad. Törngren ja Gustav Wasastjerna, niin että se kokonaisuudessaan luopui, ja sen vuoksi valittiin uusi johtokunta kolmeksi vuodeksi eteenpäin.

Vaikka Kihlman itse oli saapuvilla kokouksessa, on tuskin luultavaa, että hän enempää kuin kukaan muukaan aavisti, kuinka äärettömän vaikean tehtävän hän vastaanotti rupeamalla johtajaksi. Menneinä vuosina oli yhtiö näennäisesti menestynyt sangen tyydyttävästi: osakkaille jaettu osinko oli keskimäärin noussut yli 5 %, ja viimeinenkin tilinpäätös osoitti, sittenkun 100,000 mk oli pantu vararahastoon, 352,000 nettoa. Ja muutenkin näytti asema aika hyvältä. Velkoja oli kyllä 1,831,000 mk (Suomen pankissa 1,014,000 ja Yhdyspankissa 256,000), mutta kun saatavat nousivat 1,558,000 mk:aan, ei todellinen velka kirjojen mukaan ollut niitä tuntuvasti suurempi. Mutta jos tutkittiin saatavien laatua, näyttäytyi asema toisenlaiseksi. Saataviin kuului näet: Törngrenin laina Suomen pankista, kiinnitetty yhtiön tehtaisiin, 630,000 mk; Gust. Wasastjernan samanlainen laina 120,000, Törngrenin velka, kiinnitetty Laukon kartanoon, 145,000; ja vihdoin Törngrenin velka (ilman vakuutta) 435,000. Nämä saatavat — Törngreniltä yhteensä 1,210,000 mk, ja Wasastjernalta 120,000 — olivat ehdottomasti omansa herättämään levottomuutta, sillä Törngrenin asema oli tunnetusti horjuva ja Wasastjernankin oli huolestuttava ja yhtiön menestyksestä riippuvainen, hän kun oli sen suurin osakas. Edellinen olikin yhtiökokoukselle kirjallisesti ilmoittanut, ettei hän enää voisi jäädä johtokuntaan, ja pankeissa oli kummankin asiain rappiotila siksi tietty, että ne jo vuoden alussa olivat kieltäneet yhtiöltä luoton, jollei sen johtoa uskottaisi toisiin käsiin. Mutta kaikesta huolimatta ei vielä aavistettu, mitä vaikeuksia, mitä selkkauksia oli tulossa uuden johtokunnan suoritettavaksi. [Tässä nojautuu kertomus Tampereen yhtiön tilasta pääasiassa Elias Lodeniuksen kirjoittamaan yhtiön historiaan 1856-1906 ja pankinjoht. Henrik Kihlmanin yhtiön arkistosta tekemiin muistiinpanoihin. Erityisesti Kihlmania koskevat tiedot ovat yksityisistä kirjeistä peräisin.]

Aikoja myöhemmin on Kihlman eräässä lausunnossaan esittänyt mielipiteensä siitä, mitkä seikat olivat johtaneet yhtiön siihen arveluttavaan asemaan, jossa se oli Törngrenin erotessa johdosta. Taustaksi seuraavalle kuvaukselle selostamme tässä tämän asiakirjan pääkohdittain: Ensiksikin, sanoo Kihlman, meneteltiin yhtiötä perustettaessa väärin siinä, että osakkeenmerkintäänkutsujat (Törngren ja Wasastjerna) möivät ja että yhtiö osti Tampereen tehdaslaitokset, vaikka niihin oli kiinnitetty 762,000 mk myyjäin velkoja. Enimmän osan siitä oli Wasastjerna lainannut Törngrenille, kun pellavatehdasta rakennettiin. Jälkimmäinen oli siten perustanut laitoksen lainatuilla varoilla eikä hänellä ollut liikepääomaa, kun tehdas valmistui. Tämä puute vaivasi pysyvästi yhtiötä, jonka oli vaikea saada liikepääomaa, syystä että tehtaat olivat melkoisessa määrässä edeltäkäsin kiinnitetyt. Totta on, että kutsujat kehoituksessaan osakkeen merkintään olivat luvanneet ennen 1861 v:n loppua maksaa velkansa ja että silloin ei ollut syytä epäillä heitä. — Toinen virhe tapahtui, kun hyväksyttiin myyjäin maaliskuulla 1861 tekemä tarjous, että he ennen merkitsemänsä 1,500 osakkeen lisäksi ottaisivat 320 osaketta (kaikkiaan oli niitä 2,000 à 500 ruplaa) "sillä ehdolla, että myyjäin veloista myönnetyt kiinnitykset saisivat olla entisellään, kunnes he kykenisivät maksamaan lainansa". Näin muuttuivat lainat seisoviksi. Kolmanteen virheeseen teki Törngren itsensä syypääksi, kun hän alkoi käyttää yhtiön varoja yksityisiin tarkoituksiinsa, joten hänellä 1866 oli yhtiölle velkaa 435,000 mk. Neljäs virhe oli se, että tilintarkastajat edellisinä vuosina laiminlöivät huomauttaa tästä viimeisestä seikasta yhtiökokoukselle.

"Jossakin määrin selittääksemme herra Törngrenin menettelyä on ehkä muistettava, että hän oli erittäin vilkasverinen (sangvinisk) luonne, ja sen vuoksi arvattavasti toivoi voivansa maksaa lainansa. Miten optimistinen hän oli, näkyy esim. siitä, että hän silloin, kun velat jo olivat nousemaisillaan ylivoimaisiksi, alkoi perustaa laivatelakkaa Helsinkiin, johon laitokseen hän käytti 185,000 mk — yhtiön varoja."

Lyhyesti: Kihlmanin käsityksen mukaan oli syy yhtiön huolestuttavaan tilaan Törngrenin sangvinisuudessa, Wasastjernan luonteenomaisessa välinpitämättömyydessä ja muiden osakkaiden tarkkaamattomuudessa ja luottavaisuudessa. — Tämän lisäksi on kenties vielä huomautettava siitäkin, että yhtiö, jossa tehtaiden perustajat omistivat 1,500 osaketta (750,000 ruplaa eli 3,000,000 mk) ja muut osakkaat, niinkuin perustavassa kokouksessa ilmeni, ainoastaan 92 osaketta (46,000 ruplaa = 184,000 mk), oli enemmän näennäinen kuin todellinen entisen kahden miehen yhteistoimen muutos. Ainoastaan 92 osakkeesta tuli uutta pääomaa yrityksen hyväksi.

Täten luotuamme katsauksen yhtiön asioihin semmoisina kuin ne olivat Kihlmanin ryhtyessä niitä johtamaan, mainittakoon vielä kesäkuulla 1866 pidetystä yhtiökokouksesta, että siinä myöskin hyväksyttiin erinäisiä muutoksia sääntöihin. Johtokunnan toimipaikka oli tästä lähtien oleva Helsinki, ja itse hallintoa varten oli Tampereelle asetettava isännöitsijä. Tähän virkaan otettiin kolmeksi vuodeksi saksalainen (Lyypekissä syntynyt) Carl Zuhr, joka v:sta 1863 oli ollut yhtiön konttoripäällikkö.

Oleskellen Pohjanmaalla Kihlman ei vielä kesällä ollut ottanut osaa johtokunnan kokouksiin, vaan edusti häntä joku varamiehistä (konsuli H. Donner, asessori H. Hallonblad, senaatinkopisti L. Mechelin), mutta kun hän 20 p:nä elok. oli saapunut pääkaupunkiin, valittiin hän jo seuraavana päivänä johtokunnan puheenjohtajaksi. Mitä tämä merkitsi, on Kihlman itse sanonut kirjeissään V. Schaumanille ja äidilleen. Puheenjohtajana, kirjoittaa hän edelliselle, tulee minun "toimittaa kaikki raha-asiat tällä paikalla: s.o., diskontata kaikki vekselit, maksaa velat ja korot, pitää huolta siitä että rahoja on olemassa kaikkiin tarpeisiin, panna kirjaan kaikki tulot ja menot, suorittaa kirjeenvaihto y.m. y.m. Joka perjantai-iltana on johtokunnalla sitä paitsi kokous. Tämä kaikki vie aikaa, niinkuin Sinä kyllä tiedät." — Samaan tapaan jälkimmäiselle: "Ennen kaikkea minun on hankkiminen rahoja kehräämöä varten, joka joka viikko tarvitsee 8000 mk päiväpalkkoihin, puhumatta koroista ja veloista. Minun tulee korjata mitä Hernmark, Törngren ja Wasastjerna ovat rikkoneet. Toden totta vaikea tehtävä. Eikä ole kysymys pienistä eristä; ei, sadoistatuhansista, jotka minun on S. Calamniuksen ja Gid. Wasastjernan kanssa hankittava. Rahat ovat saatavat pankeista tavaravakuutta vastaan. Mutta helppoa se ei ole näinä köyhinä aikoina, ja huolenpito siitä antaa paljon murhetta." — (Schaumanille:) "Kiusallisinta on juoksu ja odotus Suomen pankissa. Pienimpään toimitukseen tässä pankissa menee puoli tuntia. Siinä on raskas koneisto. Ennen klo 12 on vekseli sisäänjätettävä, ja klo 1 jälkeen ovat rahat saatavissa, sittenkun on vielä odottanut itse maksun suoritusta." — (Äidille:) "Näiden asiain vuoksi on minun melkein joka aamupäivä lähdettävä kaupungille, josta tavallisesti palaan klo 2, syödäkseni hät'hätää päivällistä ja lähteäkseni taas liikkeelle klo 4 (hänen koulutuntinsa olivat klo 4-6 i.p.); onnellisimmassa tapauksessa tulen takaisin klo 1/2 7. Niin kuluu päivä päivän perästä ilman että ehtii enempää kuin päivän vaatiman työn."

Tästä näkyy, että yhtiön asiat semmoisina, kuin ne olivat uuden johtokunnan tarttuessa ohjaksiin, olisivat antaneet sille enemmän kuin tarpeeksi puuhaa. Mutta ei aikaakaan, ennenkuin johtokunta sai odottamattoman lisätaakan kannettavakseen. V. 1864 oli Törngren saanut Helsingin kaupungilta oikeuden käyttää osan Punavuoren rantaa ("Munkkisalmen ja vanhan uimahuoneen välillä") perustaakseen siihen laivatokan eli laivatelakan ja konetehtaan. Työ oli heti alkanut, mutta vaikka siihen oli jo käytetty 200,000 mk, oli telakkalaitos kaksi vuotta myöhemmin vielä keskeneräinen. Tällaisena Törngren tarjosi sen yhtiölle korvaukseksi velastaan, ja johtokunnan enemmistö samoin kuin ylimääräinen yhtiökokous (29/9) hyväksyi tarjouksen. Toivottiin, että keskeneräistä telakkaa voitaisiin vähillä menoilla pitää siinä kunnossa, missä se oli, kunnes ostaja ilmaantuisi, ja että siten pelastettaisiin ainakin joku osa yhtiön saatavia Törngrenin vararikosta. Vararikko oli nimittäin ainoastaan ajan kysymys, ja tapahtuikin marraskuulla 1866 — siihen saakka laatuaan suurin Suomessa: varoja Smk 2,920,627:40 ja velkoja 2,319,699:04. Ainoastaan Kihlman oli toista mieltä: olisi parempi, arveli hän, koettaa selviytyä entisistä sotkuista kuin aikaansaada uusia tappioita laajalle ulottuvilla yrityksillä. Muistutus oli kumminkin turha, ja kun se huomattiin oikeaksi, ei enää kukaan voinut vapauttaa yhtiötä hätäisen päätöksen seurauksista.

Tuskin kuukautta asian ratkaisun jälkeen ilmoitti telakan insinööri, Fridolin Stjernvall, että laitoksen turvaaminen myrskyiltä vaati erinäisiä töitä, joihin johtokunnan oli pakko suostua, ja marraskuulla hän herätti kysymyksen, eikö olisi edullisinta välittömästi jatkaa rakennusta, niin että keväällä voitaisiin ottaa laivoja korjattavaksi. "Mutta siihen tarvitaan", kirjoitti Kihlman (V. Schaumanille), "muutamia kymmeniä tuhansia markkoja, eikä ole helppo saada rahaa lainaksi, varsinkin kun tahtoo lainata pitemmäksi ajaksi. — Semmoisia puuhia on minulla ollut. Niinkuin köyhä kerjäläinen on minun täytynyt käydä kumartamassa mahtajia (göra uppvaktning hos de myndige), odottaa eteisissä j.n.e." — Ensin arvioi Stjernvall telakan valmistuskustannukset 80,000 mk:ksi, mutta sittemmin kohosi arviolasku 109,000 markkaan, ja kun Helsingin liikemiehet, miten tärkeänä he laitosta pitivätkin, eivät uskaltaneet ostaa sitä, päätti yhtiö ylimääräisessä kokouksessa (16/1 1867) rakentaa telakan valmiiksi, jos valtiolta saataisiin sitä varten 100,000 mk:an kiinnityslaina. Näin oli yhtiö kokonaan ulkopuolella varsinaista toimialaansa joutunut vastaamaan suurisuuntaisesta liikeyrityksestä, ja huomattava on, että se tapahtui samaan aikaan kuin pellavatehtaan asema oli mitä vaikein. Oli näet valittava toinen tai toinen vaihtopuoli: joko keskeyttää työ taikka myydä tuotteet tappiolla. Parempien olosuhteiden toivossa pidettiin jälkimmäistä edullisempana, mutta kurssit olivat epäsuotuisat, menekki kotimaassa aleni alenemistaan ja oli hidas Venäjälläkin, ja luotto pankeissa oli niin täpärällä, että johtokunnan täytyi omilla nimillään vahvistaa vakuutta. Vuoden tilinpäätös osoittikin puhdasta tappiota 24,000 mk. — Mitä yllätyksiä telakka tuotti v. 1867, saamme pian nähdä.

* * * * *

Uudenvuoden aattona loi Kihlman kirjeessä äidilleen katsauksen vuoteen 1866: "Silmäillessäni mennyttä vuotta tuntuu minusta kuin olisi se tuottanut minulle enemmän huolia, vaivoja ja suruja kuin yksikään edellinen. Minä aloin sen kiintyneenä huolestuttavaan väitöskirja-työhöni. Tuskin olin siitä päässyt, kun tieto tuli, että meidän oli muuttaminen Helsinkiin, ja siitä koitui uusia huolia, uusia suruja. Erota syntymäseudusta, joka oli ja on minulle niin rakas; sanoa ikuiset jäähyväiset sikäläisille tutuille, joita olin oppinut arvossa pitämään ja joiden kunnioituksen ja ystävyyden olin saavuttanut; lähteä omaisteni kanssa kodista, joka oli minulle kaksinkertaisesti rakas, se kun oli sekä hyvä koti että alusta alkaen rakennettu silmieni edessä ja melkoisilla uhrauksilla; kaikki tämä oli tuskallista: se oli elävänä kuolla pois siitä, mikä on rakasta ja kallista elämässä. Ah! katkera oli hetki, jolloin minä vihdoin useiden tuskallisten hyvästijättöjen jälkeen lähdin hiljaisesta kodista tuntemattomia kohtaloita kohti. Kun nyt eron tuska oli ohi, seurasivat matkan huolet, asettumishuolet ja koulutoimen huolet. Kun nekin olivat ohi ja minä olin astunut uuteen toimintapiiriini, silloin alkoi työ ja sen ohella vaivat ja surutkin, sillä kuinka voisikaan semmoinen virka kuin minun olla suruton. Totta kyllä en voi valittaa, että oppilaani olisivat olleet välinpitämättömiä ja tarkkaamattomia, mutta 260-lukuisessa joukossa 10—18-vuotiaita poikia on aina semmoisiakin, jotka herättävät huolta. Kaikkine huolineen on tämä vuosi kuitenkin kulunut umpeen, ja vaikka olenkin saanut kantaa päivän kuormaa ja hellettä, on se sentään tarjonnut virvoitustakin. Siihen luen asiain menon Turussa, jonka kautta vaivani palkittiin. Siihen luen monet kunnioituksen ja ystävyyden osoitukset Vaasassa ennen lähtöäni. Siihen luen vihdoin kokemani kunnioituksen ja ystävyyden uusien ystävieni ja virkaveljieni puolelta koulussa. Lukukauden lopulla oli meillä pienet yhteiset kekkerit, missä suurempi tuttavallisuus oli vallalla. Siinä lausuttiin minulle sanoja, joita minun täytyy pitää suoramielisinä ja jotka tekivät hyvää sydämelleni sen vuoksi, että uskallan niistä päättää saaneeni osakseni toverieni kunnioituksen. Vieraana on minun ollut paijattava, että virkaveljeni epäsuosiollisesti ja kenties halveksivasti arvostelisivat harrastuksiani. Nyt uskallan karkoittaa semmoiset ajatukset epäluulon hengen sikiöinä ja entistä suuremmalla luottamuksella liittyä heihin, jotka työskentelevät samassa kutsumuksessa kuin minä." — — —

Edelleen kirjoittaja puhuu raha-asiain tuottamista huolista. Varsinkin oli hän syksyn kuluessa ollut levoton sen johdosta, että hän aikoinaan A. A. Levónin kanssa oli mennyt täytetakaukseen Gust. Wasastjernalle 150,000 mk:sta. Jos Wasastjerna kukistuisi, olisi takausmiesten ehkä huutokaupassa ostettava panttina olevat Pellava- ja Rautateollisuus OY:n osakkeet. Tosin hän uskoi pellavakehräämön tulevaisuuteen, "jos hoito on kunnollinen eikä uhkarohkea niinkuin tätä ennen", mutta mistä hän ottaisi osalleen tulevat 75,000 mk käteistä ahtaina aikoina? Toisinaan Kihlman jo kuvitteli kotinsa häviöön joutuneeksi. "Mutta Hilda, joka tuntee minut ja tietää, että mieluummin näen asiat liian pimeinä kuin liian valoisina, on pysynyt tyynenä, ja minä toivon, että äitikin on levollinen."

"Sixtus Calamniuksessa", jatkaa hän sitten, "olen tavannut miehen, johon voin täysin luottaa. Hän on terävänäköinen, hänellä on hyvä arvostelukyky ja hän nauttii yleistä kunnioitusta niinkuin ansaitseekin. Rahakysymyksissä hän on paras tukeni."

"Kiitän Äitiä hyväntahtoisesta varoituksesta sen johdosta, että suuria rahasummia käy kätteni kautta. En pidä varoitusta aivan joutavana. Olen nähnyt niin monen ihmisen lankeavan, etten suinkaan voi katsoa lankeemusta mahdottomaksi. Mutta juuri sen vuoksi, etten tulisi kiusaukseen, olen järjestänyt asiat seuraavalla tavalla: 1:ksi en koskaan sekota yhtiön ja omia rahojani, vaan säilytän edelliset eri laatikossa ja pidän niitä eri taskussa, ja 2:ksi olen vaatinut, että toverini johtokunnassa joka viikko läpikäyvät ja tarkastavat kassakirjan, mikä tähän asti onkin tapahtunut ja yhä edelleen tulee tapahtumaan. Sitä paitsi on meillä periaatteena, ettemme koskaan pidä luonamme suurempia rahamääriä, vaan säilytämme rahat Yhdyspankissa. Vaikka olisinkin vajonnut niin alhaalle, että tahtoisin käyttää toisten rahoja, on se nyt mahdotonta. Äiti voi siis tässä kohden olla täysin rauhoitettu."

* * * * *

Uusi vuosi 1867 toi vihdoin lopun pikku Unon kärsimyksille. Hän kuoli 14 p:nä tammik. "Surumme on hiljainen", kirjoittaa Kihlman äidilleen. "Olemme tehneet voitavamme saadaksemme pitää hänet, mutta vaivannäkömme on ollut turha. Jumala tahtoi kai hänet, ja me alistumme Hänen johtoonsa, vaikkemme ymmärrä sitä." — Hautajaiset olivat 24 p:nä. Veljet muistavat, että isä itse naulasi ruumisarkun kiinni. Pakkasen vuoksi oli Essen, toimitusmieheksi pyydettynä, kysynyt, eikö kävisi päinsä, että hän siunaisi ruumiin kotona ennenkuin lähdettiin hautausmaalle. Kun omaiset ja vieraat mielellään myöntyivät meillä outoon, mutta ulkomailla usein noudatettuun tapaan, suoritettiin siunaus niin, että muutamia virrenvärssyjä veisattiin edellä ja jälkeen. Sittemmin kaikki kyllä yhtyivät surusaattoon mutta näin viivyttiin kumminkin pakkasessa tavallista vähemmän. — Tämän jälkeen sairaustapausten aiheuttama painostava tunnelma kodissa vähitellen hälveni: elettiin uutta kevättä kohti.

* * * * *

Kihlmanin pyynnöstä oli hänen virkaanasetuksensa lykätty kevätlukukauden alkuun, ja sitten lapsen kuoleman johdosta helmik. 23 p:ään. Kiire oli silloinkin, "mutta", kirjoittaa Kihlman, "ihminen voi paljon, kun hänen täytyy: minun täytyi saada puheeni valmiiksi, ja valmiiksi se tulikin, vaikkei minuuttiakaan ennen aikaansa. Yksi yö meni minulta siihen. Rukouksen jälkeen koulun tarkastaja prof. Cleve aloitti toimituksen puhumalla uskonnonopetuksen merkityksestä koulussa. Sitten piti Kihlman vähän vaille tunnin kestävän esitelmänsä. Klo 12 oli virallinen puoli ohi, ja klo 2 kokoontuivat toimitsijat y.m. kutsutut päivällisille Kihlmanille. Jälkimmäisistä olivat arkkipiispa (joka valtiopäivien tähden oli Helsingissä) ja Essen estetyt, mutta saapuville tulivat piispa Schauman, professorit Lille, Granfelt ja Ingman, normaalikoulun opettajat ja talon isäntä, yhteensä 27 henkeä. Pöydässä Kihlman esitti maljoja Schaumanille, koulun perustajille, Clevelle, Bergrothille, Melanderille ja Lindeqvistille, ja vihdoin teologisen tiedekunnan jäsenille. Kihlmanille puhuivat Schauman, Bergroth ja Lindeqvist. Myöhemmin tyhjennettiin pari maljaa pakinan, laulun ja soiton säestäessä. Vieraat hajaantuivat vasta klo 8:lta. Pikkupiirteenä, joka osoitti, että oltiin muutettu pääkaupunkiin, mainittakoon että tarjoilijoina oli pari yliopiston valkohansikkaista vahtimestaria, jotka jäljestäpäin huomattiin humalaisiksi ja käytöksellään suututtivat emäntää (!).

"Niin olen siis nyt vihdoin virallisesti ja juhlallisesti asetettu virkaani", kirjoittaa Kihlman äidilleen. "Oh, tuntuu oikein helpolta, että kaikki väittelyt, puheet ja maljat ja kalaasit ovat selän takana. Muutenkin on minulla syytä olla iloinen ja kiitollinen. Tiedän kyllä että on tinkimisen varaa ylellisissä kiitoslauseissa, jotka olen saanut esitelmästäni ja virantoiminnastani koulussa. Mutta jos tinkiikin niin paljon kuin kohtuullista on, jää kuitenkin tämä: ettei kaduta, että minut on kutsuttu tänne. On kerrassaan mahdotonta, että voitaisiin itsestään ja vapaaehtoisesti puhua minusta siten minulle itselleni, jos oltaisiin tyytymättömiä. En ole toivonutkaan enempää. Olen halunnut toimittaa virkani rehellisesti, en ihmisten, vaan Jumalan edessä. Etsin näet Jumalan todistusta. Mutta hyvä on, että voi saavuttaa heidänkin tunnustuksensa, joiden luottamuksen on osakseen saanut. Sen olen saanut ja nyt tunnen itseni kehoitetuksi jatkamaan. Älköön Äiti luulko, että menestys on tehnyt minut ylpeäksi. Tunnen liian syvästi, mitä minulta puuttuu, jotta jotkut maljat voisivat minua huumata."

"Virkaanasettajaisissa puhuin Jeesuksen kasvatuksesta. Koetin kuvata hänen kehitystään lapsuuden ja nuoruudenaikana. Niinkuin jo sanoin, näyttää siltä, että oltiin tyytyväisiä. Jumalalle kiitos ja kunnia kaikesta. Kiitetty olkoon Hän, joka on pannut minut työhön ja suonut minulle voimia siihen"! —

Esitelmä [Painettu Ped. Föreningens Tidskriffissä 1867; myöskin ylipainoksena levinnyt. Tekijä muistaa ylioppilasajoiltaan, että esitelmästä paljon puhuttiin. Syystä että siinä vastoin tavallisuutta erityisesti pidettiin silmällä Kristuksen inhimillistä luontoa, levisi huhu, että esitelmöitsijä oli kieltänyt Jeesuksen jumaluuden. Ettei niin ollut laita, kävi ilmi, kun esitelmä painettiin. Kumminkin Kihlman eräässä muistutuksessa "esiintulleesta syystä" erittäin huomauttaa, ettei hänen puheensa tarkoittanut semmoista.] on todella merkillinen. Puhumatta siitä ettei tilaisuuteen nähden sopivampaa ainetta ole ajateltavissa, on se sekä sisällykseltään että muodoltaan harvinaisen etevä. Lähtien siitä, että Jeesus tosi-ihmisenä oli kehityksen lain alainen, puhuja ilman vähintäkään väkinäisyyttä raamatun pohjalla kuvasi vapahtajan kasvatusta ja kehitystä, josta evankelistat tuskin antavat mitään välitöntä tietoa. Tässä seuraa viittaus pääkohtiin. — Tiedot, jotka Jeesus julkisessa opettajatoimessaan osoittaa omistavansa, ilmaisevat, että hän ensi kädessä ammensi oppia ja viisautta kansansa pyhästä, uskonnollisesta kirjallisuudesta — samasta, jota hän suosittelee muillekin sanoen: tutkikaa kirjoituksia. Ei hän yliluonnollisella tavalla perehtynyt tähän kirjallisuuteen, vaan ahkerasti, hartaasti, ajattelevasti lukemalla, tutkimalla. Ja niin palava oli hänen tiedonhalunsa ja tutkimusintonsa, että hän 12-vuotiaana ensikertaa käydessään Jerusalemissa ei antanut pääkaupungin loiston kiinnittää mieltänsä, vaan meni omin päinsä temppeliin toivoen tapaavansa siellä opettajia, jotka voisivat selittää, mikä hänelle vielä oli hämärää. Mutta tästä hartaudesta huolimatta ja vaikka hän niin edistyi tiedoissa, että myöhemmin kirjanoppineetkin ihmetellen häntä kuuntelivat, ei hän sentään ollut mikään kirjatoukka. Hänen puheensa ovat myöskin täynnä luonnonkuvia, mikä todistaa hänen avoimin silmin tutkineen luontoa. Olematta kasvien taikka eläinten tutkija nykyisessä merkityksessä, hän kuitenkin huomasi luonnon ilmiöissä piilevät lait ja muuttaen ne henkiselle alalle hän saattoi varmuudella lausua, että ihminen henkisessä suhteessa saa niittää mitä on kylvänyt, samoin kuin hän luonnossakin sai niin tehdä. Hän tunsi luonnossa saman Jumalan kuin raamatussa. Samoinkuin raamatuntutkimus vei luonnontutkimuskin hänet palvelemaan Jumalaa, ja me voimme siis pitää luontoakin tärkeänä tekijänä Jeesuksen kasvatuksessa. Edelleen puhuja huomauttaa Jeesuksen sanoista Johannes Kastajalle, kun tämä esteli häntä kasteesta: "meidän sopii täyttää kaikki vanhurskaus." Tämän periaatteen, että vanhurskaus on täytettävä, että oikeus on tehtävä oikeuden tähden, oli Jeesus saanut yksityiselämästään. Huolimatta siitä, että hän jos kenkään olisi ollut oikeutettu käskemään, hän oli vanhemmilleen alamainen ja ruumiillisella työllä hän tuotti lisänsä omaan ja perheen toimeentuloon. Tehdä mitä oli oikein piti hän pyhänä velvollisuutena, ja niin hän tinkimättä asetti vanhurskauden täyttämisen elämänohjeekseen. Viimeksi viipyy puhuja siinä Jeesuksen nuoruudenkuvan piirteessä, että hän, joka oli esiintyvä isänmaassaan uskonnon uudistajana ja oli tuleva maailman uudistajaksi, ei astunut julkiseen elämään, ennenkuin oli täyttänyt 30 vuotta. Mahdotonta on ajatella, ettei hänkin olisi tuntenut sisässään sitä kaihoa ja toivoa, että vapahduksen hetki löisi, joka tähän aikaan oli yleinen hänen kansassaan ja koko ihmiskunnassa, ja ettei hän olisi tietänyt ja kärsinyt siitä turmeluksesta, jota vastaan hän sittemmin niin palavalla innolla saarnasi. Mutta kuitenkin hän vaikenee. "Hän osaa hillitä itseään, hän osaa vuosikausia rinnassaan kantaa maailmanuudistusta. Kuinka suurena hän esiintyykään, kun hän asetetaan näiden kääpiöuudistajain rinnalle, jotka tuskin ovat ehtineet omakseen ottaa jonkun uuden aatteen, ennenkuin heidän täytyy esittää se julkisuudessa, ja jotka, vaikkei heillä ole lahjoja, millä palvelisivat toisia, kumminkin luulevat olevansa kutsutut vaikuttamaan ulospäin, eivätkä saa rauhaa, ennenkuin ovat tyydyttäneet halunsa toisessa tai toisessa muodossa saattaa hyväntahtoisuutensa julki." Jeesus vain jatkoi kehitystään sellaisessa hiljaisuudessa, etteivät edes hänen omat kaupunkilaisensa aavistaneet hänen tulevaisuuttaan. Hänessä kehittyi se jumal'inhimillinen elämä, joka oli tuleva ihmisyyden elämän lähteeksi, mutta ei mikään houkutellut häntä ennenaikaiseen toimintaan. "Kun ajattelee, millä mielellä on se, joka tuntee kykenevänsä johonkin tehtävään ja samalla näkee, miten muut taitamattomasti ajavat asiaa ja kenties turmelevat sen, ja kuinka vaikeaa silloin on olla vaiti ja pysyä alallaan, voi jotenkin kuvitella Jeesuksen asemaa tällä ajalla." Hän tiesi odottaa aikaa, jolloin taivaallinen Isä kutsuisi hänet tehtävään ja toimeen. Näin hilliten itseään Jeesus tuli "siksi iäiseksi suureksi mieheksi, joka aikaansai teon, mikä tähän asti on uhmannut häviötä ja millä on otsallaan iäisyyden sinetti".

Vaikka tämä selostelumme luonnollisesti antaa ainoastaan vaillinaisen käsityksen esitelmästä, huomannee lukija kuitenkin, kuinka syvämietteisesti Kihlman on käsitellyt ainettaan. Hänen menettelynsä sielutieteellisellä tarkkanäköisyydellä ottaa huomioon ja loogillisilla päätelmillä laajentaa ja täydentää raamatun kertomusta on, niinkuin näkyy, aivan uudenaikainen, ja esitys vaikuttaa ehdottomasti vakuuttavasti, sillä siinä ei ole mitään mielivaltaisesti lisättyä. Mahdollista on ja luultavaakin, että Kihlman oli jotakin samanlaatuista lukenut, mutta kaikissa tapauksissa tuntuu esitelmä täysin itsenäiseltä ja on pidettävä loistavana näytteenä siitä, miten hän Beckin koulussa oli oppinut lukemaan raamattuansa. [Toht. Paavo Virkkunen on ystävällisesti huomauttanut tekijälle, että tunnettu sveitsiläinen teologi Frederic Godet on kirjoittanut samanaiheisen esitelmän, joka on meilläkin ilmestynyt A. v. K:n ruotsintamana: Jesu lif intill hans offentliga verksamhet, 1896. Siinä tapaa samoja piirteitä, mutta esim. ei samaa kuin Kihlmanin esitelmän loppuosassa. Se seikka samoin kuin että Godet on päivännyt alkuteoksen esipuheen: Neuchatel 1894 todistanee, että esitelmät ovat syntyneet aivan erikseen.]

Tunnustus, jonka Kihlman sai osakseen virkatoveriensa puolelta, todistaa m.m. että hän ei liiketoimiensa vuoksi laiminlyönyt koulutyötä. Kuitenkaan ei ole kiellettävissä, että nämä erilaatuiset harrastukset monen mielestä huonosti sopivat yhteen. Itsekin hän mietiskeli tätä kysymystä. Samassa kirjeessä äidilleen, jossa hän kertoo virkaan-asettajaisistaan, hän koskettelee asiaa. Mainittuaan ensin, että useat hänen liikemiespuuhansa olivat senlaatuisia, että konttoristikin olisi pystynyt niitä toimittamaan, mutta ettei sellaista oltu otettu, syystä ettei tietty täysin luotettavaa henkilöä, jatkaa kirjoittaja: "Siinä kohden on muutos tapahtuva, vaikkei asia vielä ole selvillä. (Sen ohella) voitaisiin muistuttaa, että minun tulisi kokonaan luopua toimesta ja antautua yksistään koululle. Olen itsekin tuuminut sitä, voimatta sentään mitään päättää siihen suuntaan. Velvollisuuteni on nimittäin ensi kädessä pitää huolta omaisistani, niin että heillä on vaatimaton toimeentulo. Koska nyt koulu ei anna minulle semmoista palkkaa, että minä ja perheeni voisimme sillä elää — palkkani on ensimmäisenä vuonna 1050 ruplaa eli 4200 mk — niin olen sitä mieltä, etten tee väärin, jos toisenlaisella työllä täytän mitä puuttuu. Uskon myöskin, että toisenlainen toimi kuin aina yhtäläinen koulutyö ei ole haitaksi pedagogille. Ryhtyminen käytännöllisen elämän todellisuuteen pelastaa hänet, joka virkatoimintansa kautta on suunnattu ihanteiden ja toivomusten maailmaan, yksipuolisuudesta. Tutustuminen elämän eri aloihin on minusta hyödyllinen. Jos minä nyt lisäksi olen pakotettu siihen oman ja perheeni toimeentulon vuoksi, niin on minusta menettelyni puolustettavissa Jumalan ja ihmisten edessä. Pääkysymys on siinä, miten paljon voimaa ja aikaa ylimääräinen toimi vie koululta. Koululla on oikeus vaatia ensimmäinen ja paras voima, enin aika ja päähuomio. Ylimääräisen toimen täytyy tyytyä ylijääviin muruihin. Jos kykenen siten järjestämään eri harrastukset, olisin halukas jatkamaan kumpaakin, mikäli voimani kestävät." —

Tullessaan Helsinkiin oli Kihlman varmaankin kuvitellut elämäänsä koko joukon toisenlaiseksi. Alituinen työ myönsi hänelle kovin vähän aikaa seurusteluun taikka muuhun, mihin hänen mielensä teki. Ensi ajan seurustelu näyttää supistuneen harvoihin käynteihin sukulaisissa (Essen ja Ingman), virkatoverien, yliopettajain Bergrothin, Melanderin ja Lindeqvistin perheissä sekä toht. Otto Donnerin ja professorien Otto Hjeltin ja Yrjö Koskisen luona. Sitävastoin hän ei voinut säännöllisesti käydä teologisten professorien luennoilla, niinkuin toivonut oli [Myöskin Fredr. Cygnaeuksen luennoilla sanotaan Kihlmanin ja samoin Hannan käyneen. Se oli syksyllä 1866, sillä seuraavana lukukautena, jolloin Cygnaeus täytti 60 vuotta, hän ei enää luennoinut. Aineena oli ranskalainen runoilija Beaumarchais. Tekijä seurasi itsekin hupaisia luentoja, mutta on unohtanut nähneensä Kihlmanin niitä kuulemassa.], eikä myöskään muuta kuin jonkun ainoan kerran valtiopäivien istunnoissa, missä erittäinkin pappissäädyn keskustelut uudesta kirkkolaista kiinnittivät hänen mieltään.

Tapansa mukaan kirjoittaen äidilleen Floranpäivänä, jolloin hän täytti 42 vuotta, Kihlman sanoo tukkansa harvenneen ja harmaantuneen. Siinä hän näkee syksyn enteitä, "mutta en minä valita. Ei minulla ole syytä siihen. Olen tyytyväinen kohtalooni ja Jumalan teihin. Olen iloinen että elän: sillä toivon, että pitempi elämä on antava paremman kokonaistuloksen".

Kumminkaan ei aika yleensä ollut iloinen — se oli jo kauan ollut "kova", ja uuden nälkävuoden uhka vapisutti jokaisen isänmaanystävän sydäntä. "Kevät viipyy", Kihlman lausuu samassa kirjeessä. "Jäät lepäävät liikkumattomina akkunaimme edessä. Ainoastaan kaukana etäisyydessä siintää sininen reuna, meri. Melkein joka päivä sataa lunta, joskin se heti sulaa. Öisin on kylmä. Ei nokkosiakaan vielä näy. Mitä on tästä tuleva? Tahtooko Jumala että kuolemme, vai tahtooko hän että luovumme tästä maasta ja etsimme toista?" — Ikäänkuin tämän valituksen kaikuna tulee kaksi viikkoa myöhemmin äidin vastaus (26/5)- "Tänään on tavallinen touonteon päivä Urpo, ja vielä on lunta kyynärän paksulta pakarituvan vieressä. Monta, monta kevättä olen nähnyt, mutta en koskaan tämmöistä." — Kesä tulikin — semmoisena kuin se tuli — vasta juhannukseksi, ja syksyllä olivat hallat yhtä varhaisia kuin tuhoisia.

Vaikka perhe oli ollut tyytyväinen asuntoonsa Vuorimiehenkadun varrella, päätettiin kuitenkin muuttaa. Paikkaa pidettiin etäisenä, ja uusi asunto vuokrattiin esittelijäsihteerin, parooni De la Chapellen talosta Kasarmintorin varrelta. Siitä oli lyhyt matka kouluun [Normaalikoululle oli vuokrattu huoneusto kunnallisneuvos E. J. Stråhlen talosta Kasarmi- ja Etelä-Esplanaadikadun kulmasta, vastapäätä nykyistä Vaasan pankin taloa.] ja keskikaupungille, missä Kihlmanin oli joka päivä liikkuminen. Asunto sisälsi 8 huonetta, ja oli vuokra 1720 mk; yksi huone oli varattu (sittemmin professori) Odo M. Reuterille, joka tänä keväänä oli tuleva ylioppilaaksi ja jonka kummitäti rouva Kihlman oli.

Miltei koko kesäkuun 1867 viipyi Kihlman perheineen Helsingissä. Paitsi muuttopuuhia oli siellä koulunopettajainkokous, jota ei sopinut laiminlyödä. Se alkoi 17 p:nä ja kesti viisi päivää. Kihlman piti avajaissaarnan Nikolainkirkossa, toimi teologisen valiokunnan jäsenenä ja otti myöskin osaa julkisiin keskusteluihin. Erityisesti mainittakoon vain, että hän ja K. Ervast yhdessä liittivät mainitun valiokunnan mietintöön vastalauseen, missä kannattivat sitä mielipidettä, että uskonnonopetuksen dogmaattinen puoli olisi esitettävä raamatunlukemisen avulla ja ohella, eikä oppikirjaa käyttämällä. Kysymys aiheutti vilkkaan keskustelun, jossa vastakkaiselta puolelta vaadittiin Lutherin vähän katkismuksen käytännössä pitämistä. Äänet jakaantuivat kuitenkin niin tasan, että kokous semmoisenaan ei puoltanut kumpaakaan menettelyä.

Sydänkesäksi perhe hajaantui. Kihlmanin tuli ensin Calamniuksen kanssa Tampereella tarkastaa pellavatehtaan työjärjestystä ja sen jälkeen käydä Pohjanmaalla, missä hänellä oli vielä paljon asioita hoidettavana, jota vastoin rouva pikku poikien kera samalla aikaa oleskeli osaksi Reuterilla Paraisten Lofsdalissa, osaksi maanviljelijäksi antautuneen Alfred veljensä luona Karjan Bältarsissa. Ero tapahtui 27 p:nä kesäk., jolloin isä Hannan seurassa lähti matkalleen rantateitse; äiti ja pojat pääsivät vasta 30 p:nä Turkuun menevään laivaan.

Tampereelta Kihlman kirjoittaa vaimolleen (30/6): "Toissa p:nä, käytyämme Zuhrilla ja syötyämme päivällistä ryhdyimme tehtäväämme s.o. seikkaperäisesti tarkastamaan työtä itse tehtaassa. Aloitimme pellavakimpusta semmoisena, kuin se ostetaan talonpojalta, ja päätimme valmiiden tuotteiden pakkaukseen. Perjantaina i.p. tarkastimme, 1:ksi, pellavan häkilöimistä ja rohtimien karttausta. Tämä työ on kaikkein tärkeimpiä ja myöskin erittäin vaivaloista. Huoneet ovat täynnä tomua niinkuin riihi, jossa puidaan eloja. Äänemme sortui tutustuessamme tähän osaan tehtaantyötä. Todella kova on ihmisparkojen kohtalo, joiden täytyy joka päivä häkilöidä ja kartata. Luultavasti tottumus sentään lieventää heidän osansa raskautta. Arvelen niin sen vuoksi, että useat työläiset vapaaehtoisesti ovat pysyneet siinä vuosikausia. Vähän parempi on työläisten, jotka seuraavassa kerroksessa, 2:ksi, käsittelivät häkilöityjä pellavia ja kartattuja rohtimia, niin että ne esiintyvät hyvin paksuna seililankana, kierrettynä puolen kyynärän korkuisille rullille. Täälläkin oli melkoisesti tomua, mutta ilma oli toki siedettävämpää. — Nyt seurasi varsinainen kehräys, jota on kahta laatua, joko kuiva- tai märkäkehräystä. Kuiviltaan kehrättyä lankaa käytetään erityisiin tarkoituksiin, niinkuin esim. purjekankaaksi. Enemmän käytettyä on kuitenkin märiltään kehrätty lanka. Tehtaalla on ainoastaan 3 konetta edellistä kehräyslaatua varten, mutta 33 jälkimmäistä eli märiltään kehräämistä varten. Tämä viimeksi mainittu työ on erittäin likaista. Lämmin vesi tekee huoneen hyvin lämpimäksi, ja lattia on veden vallassa. Täälläkin täytyi minun surkutella niitä olentoja, jotka ovat pakotetut elämään semmoisessa siivottomuudessa. Ja suurin osa on lapsia, ja vaikka työ onkin vastenmielistä, ilmoittautuu joka päivä joukoittain lapsia päästäkseen tehtaaseen. Lanka, joka nyt on kehrätty pienille rullille, vyyhditään sen jälkeen. Tämä työ on puhdasta, ja 20- à 25-vuotiaat tytöt näyttivät terveiltä ja tyytyväisiltä. — Märät vyyhdet joutuvat nyt viimeisen käsittelyn alaisiksi, ne kuivataan, ravistellaan ja pannaan tukkuihin. Osa tukkuihin pantua lankaa kaupataan sellaisenaan; toinen osa menee kutomoon, sittenkun se sitä ennen on valkaistu, mikä on hyvin monimutkaista työtä — —"

"Niin kauas ehdimme perjantaina. Seuraavana a.p. tarkastettiin muu osa tehdasta, s.o. erilaatuisten kankaiden kudontaa, valmistusta ja pakkausta. — Iltapäivällä tarkastimme kirjanpitoa y.m. — — Yleensä teki tehdas hyvän vaikutuksen. Työläiset näyttivät tyytyväisiltä, ja heidän asemansa onkin onnellinen verrattuna heidän kaltaisiinsa maalla. Heillä on sitä, mitä niin moni kaipaa, työtä ja palkka, joka riittää muuhunkin kuin välttämättömimpiin tarpeisiin. Eikä tehdastyö näytä, niinkuin peljätään, tylsentävän heidän sielunlahjojansa. Päinvastoin näytti kuin olisi välttämättömyys tarkata konetta omiansa synnyttämään jonkinlaista mielenvalppautta." —

Tämä kertomus todistaa, että Kihlman liikemiehenä pysyi ihmisenä. Tarkastaessaan työtä hän ei unohtanut pitää silmällä työväkeä ja sen ruumiillisen ja sielullisen terveyden ehtoja.

Samoina päivinä, jolloin Kihlman työskenteli ja seurusteli tehtaan isännöitsijän, Zuhrin, kanssa Tampereella, oli rouva Adéle Zuhr Helsingissä, ja rouva Kihlman kertoo suuresti mieltyneensä hänen seuraansa. "Me avasimme ensi kerran oikein sydämemme toisillemme, ja minä nautin hänen tunteensa puhtaudesta ja ylevyydestä samoin kuin tämän pehmeän ja kuitenkin voimakkaan naisen levollisesta, kirkkaasta, mietiskelevästä älystä. — Lainasin Adélelle kolmannen kokoelman Beckin puheita." — "Oli ilahduttavaa", vastaa Kihlman, "että Adéle Zuhrissa tapasit hengenheimolaisen. Minäkin olen kiinnittänyt häneen huomioni. Juuri semmoisiin ihmisiin tahtoisin sovelluttaa raamatun sanat: Jumalan salatut lapset, jotka Kristuksen kautta ovat koottavat Jumalan valtakuntaan. Mikä erotus onkaan heidän ja näiden ex professo luterilaisten välillä, jotka harrastavat kirjainta!" — Ja samassa ajatellen, että hänen vaimonsa pian oli Lofsdalissa tapaava vanhan koetellun ystävänsä Aline Reuterin, hän jatkaa: "Paljon olette eläneet sittenkun viimeksi saitte katsoa toisianne silmiin. Elämän todellisuus on voinut hävittää monta harhaluuloa. Mutta totuus ja erikoisesti kristinuskon totuus ei ole mikään harhaluulo. Te uskotte vielä, että Kristus on ylösnoussut. Vahvistukaa yhdessä ollen luottamuksella seuraamaan Kristusta, tietäen, ettei häntä etsitä eikä seurata turhaan. Tarkoitan, että seurustelunne voi olla Teille sangen tärkeä. Kannattakoon Teitä iäisyyden toivo ajan puutteellisuudessa." —

Heinäkuun 3 p:nä Kihlman tyttärensä kanssa saapui Pietarsaareen ja kolme päivää myöhemmin Sofielundiin. Vanha äiti oli reipas ja iloinen; ainoastaan kuulo oli heikentynyt. Hän oli ja pysyi luonteeltaan optimistina, jotavastoin pojassa, niinkuin äiti sanoi, oli isältä peritty taipumus pessimismiin. "Olen tarjonnut äidille sijaa vaunuissamme", kirjoittaa Kihlman, "että hän (tulisi Helsinkiin ja) pääsisi näkemästä talven surkeutta, jolloin kerjäläiset tulevat syömään hänet, ja hän lopulta on huomaava omaisuutensa huvenneen — tyhjäksi. Mutta äiti ei tahdo tulla eläkkeellä-eläjäksi (sytningshjon) ja uskoo varmasti, että hänen omaisuutensa on turvattu. Yleensä täällä vielä toivotaan, vaikka myönnetäänkin, että ollaan äärimmäisyyden rajalla. Pietarsaaren ja Kruununkylän pitäjissä ovat rukiit erittäin kehnoja ja myöhästyneitä (ei vieläkään tähkäpäällä); ohrat ja kaurat ovat kauniita, mutta ainoastaan puolen korttelin pituisia. Kaikki riippuu siitä, tuleeko lämmin ja hallaton syksy. Mutta juuri sitä tavatonta toivotaan. Toivotaan, sillä tahdotaan toivoa. Ja paras lieneekin, että ihminen elää toivossa. Jos syksyllä käy onnellisesti, niin käy toivon mukaan; jos käy onnettomasti, niin eivät ihmiset ole tunteneet onnettomuutta, ennenkuin se on saavuttanut heidät. Ja jos he uskoisivatkin sen tulevan, ei täällä voitaisi mitään mainittavaa tehdä onnettomuuden lieventämiseksi. Kaikki varat ovat lopussa, eikä ole paikkaa, mihin paeta. Heidän on pysyttävä kotonaan ja otettava vastaan mitä tulee. Minuakin on virkistänyt kuulla, että on vielä mahdollista, että Pohjanmaalla tulee hyvä vuosi. Olen myöskin tullut siitä vakuutetuksi; Jumala voi kädenkäänteessä muuttaa kaikki. Tähänastiset ilmat eivät kumminkaan ole olleet omiansa toivoa vahvistamaan. Ei ole oikein lämmin, tuuli on enimmäkseen pohjoinen. — (Kirjeen lopussa:) Yleinen hätä ja kauhea vaara, joka uhkaa, on alati mielessäni. Jotakin olisi tehtävä tai ainakin sanottava, mutta mitä?"

Viime sanoissa julkilausuttu tunnelma sai Kihlmanin matkustamaan Kokkolaan, missä 11 ja 12 p:nä heinäk. oli maanviljelyskokous. Hän valittiin palkintotuomariksi arvostelemaan naisten kotiteollisuustuotteita ja esiintyi myöskin kokouksen keskusteluissa. [Eräästä myöhemmästä kirjeestä näkyy, että kertomus kokouksesta (ja siinä myöskin Kihlmanin lausunto uhkaavasta nälänhädästä) ilmestyi painosta, mutta emme ole onnistuneet saamaan sitä käsiimme.]

Nauttien vihdoinkin tulleesta lämpimästä ilmasta viipyi Kihlman vielä jonkun aikaa äitinsä luona. Hän tarkasteli tämän velkakirjoja, lueskeli Macaulayn Englannin historiaa ("erittäin viehättävä teos") ja — nukkui, johon Helsingissä harvoin oli tarpeeksi aikaa. Heinäkuun 22 p:nä hän lähti Vaasaan, missä asiain selvitys vaati kaksi viikkoa. "Asiat tuottavat huolia", kirjoittaa Kihlman sieltä. "Köyhyys on kuvaamaton. Kaikki arvot ovat epävakaisia. Molnträskin tilaa on hyvin hoidettu, mutta se ei sittenkään kannata. Tässä maassa näyttävät saavan korkeimman koron ne, jotka eivät tee mitään. Jos toimii, menee herunter (kumoon)" — —

Sunnuntaina 4 p:nä elok. erosivat matkustajat Vaasasta, "kaupungista, joka edelleenkin sydämessäni on oikea kotikaupunkini". Isossakyrössä käytiin pappilassa. "Naisväki oli kirkossa. Lauri (Stenbäck) yksin kotona, oli ystävällinen ja lapsellinen kuin ennen. Juotiin lasi yhdessä, jonka jälkeen me jatkoimme matkaa." Alavuuden majatalossa vietettiin muutamia tunteja Emma Candelinin kanssa, jonka rakkaus Hannaan, entiseen hoidokkiinsa, oli entisellään. Helsinkiin saavuttiin 8 p:nä.

* * * * *

Nyt alkava vuosi, syksystä 1867 syksyyn 1868, oli niinkuin tiedetään kovimpia, mitä kansamme on kokenut, ja Kihlmanillekin se oli raskaimpia hänen elämässään. Koulutyö oli kyllä helpompaa kuin ensi vuonna, mutta liikemiehenä hän sai juuri tänä aikana kokea mitä vaikeimpia yllätyksiä, jota paitsi kansalaisten luottamus kutsui hänet osalliseksi yleisiin puuhiin hädän lieventämiseksi.

Seuraavat kirjeotteet ilmaisevat Kihlmanin tunteet ja mielenlaadun syksyn alkupuolella:

"Kaikilta tahoilta", hän kirjoittaa äidilleen (21/9), "tulee tietoja hallasta, ja meidän on siis odotettava niitä kauhuja, joista kesällä usein puhuin. Odotan sanomia nälänhädän tuhoista sekä sen seuralaisista, varkauksista, ryöstöistä ja murhista. Tärkein apukeino tällä hetkellä olisi saada yhteinen kansa laskemaan varastonsa ja sen mukaan sekoittamaan jäkäläjauhoja taikinaan. — Kehoita nyt heti kaikkia Kruununkyläläisiä siihen. Vielä voivat he myöskin kerätä lehtiä enentääkseen karjan rehua. Karjasta on nyt pääravinto saatava. — Muutamilla seuduin kuulutaan tuumivan siirtymistä Venäjälle."

V. Schaumanille hän kirjoittaa (29/9): "Viikko viikolta olen aikonut kirjoittaa, mutta juoksevat tehtävät ovat aina estäneet minua siitä. Samalla aikaa olen kärsinyt pahasta tunnosta, etten ole täyttänyt velvollisuuttani. Minulla on, sen huomaan usein, liiaksi työtä, ja tietoisuus siitä, etten ehdi suorittaa mitä olisi tehtävä, laskeutuu pimeänä pilvenä elämäni ylitse. Voin sanoa useimpien surujeni johtuvan juuri tietoisuudesta, etten ole täyttänyt velvollisuuttani, samoin-kuin iloisimmat hetkeni ovat ne, jolloin olen lakaissut kaikki puhtaaksi takanani." — —

"Niin, olisihan nyt oikea aika ostaa maatila, jos vain tietäisi parempien aikojen koittavan. Mutta jos kurjuus vielä jatkuu vuodenkaan, niin onhan maamme kelvoton asuttavaksi. — Ei vielä tiedetä, mitä valtio aikoo tehdä. Ja mitä se voikaan tehdä? Eihän hallitus voi elättää kokonaista kansaa. Lainata, sanotaan. Mutta kuka tahtoo meille lainata? Tiistaina on meillä neuvottelukokous. Minä ehdotan, että me lainaamme valtiolle hopeamme (lusikat, kerma-astiat y.m.), jotka säilytettäköön valtion holvissa hypoteekkina juoksevasta setelistöstä. Siten vapautettaisiin se hopea, joka nyt on siellä." —