Se, mikä teki ratkaisun erittäin vaikeaksi oli se, ettei Hjeltiä syytetty mistään petollisesta taikka tiettävästi omaa etua tarkoittavasta menettelystä, vaan varomattomuudesta ja epäsäännöllisyyksistä, joiden arvostelu riippui siitä, mikä käsitys kullakin oli varovaisuuden ja ehdottoman tarkkuuden ja tunnollisuuden välttämättömyydestä pankin hoidossa. Edelleen puoluesuhteet häiritsivät asian tasamielistä punnitsemista. Oli näet niin, että Nya Pressen, joka suomalaisen pankin synnystä asti oli pitänyt erikoisena tehtävänään koettaa vääristellen ja virnistellen kertomalla sen toiminnasta ehkäistä uuden rahalaitoksen menestystä, oli ensimmäisenä julkisuudessa leimannut Otto Hjeltin sopimattomaksi. Tosin lehden syytökset oikeudenkäynnissä todistettiin perusteettomiksi, mutta juuri tämä seikka aiheutti, että monen mielestä Hjeltin erottaminenkin oli perusteeton ja tiesi jonkinlaista alistumista viikinkiläisen äänenkannattajan soimauksiin. Sillä mitä muuta oli ilmennyt häntä vastaan, se jäi liikesalaisuutena sekä laajemmalle että ahtaammalle yleisölle tuntemattomaksi. Näin ollen saattaa ymmärtää, että suomalaisen puolueen johtomiesten mielestä oli semmoinen "skandaali", miksi pankin pääjohtajan erottamista arveltiin, kaikin mokomin vältettävä; pulman sovinnollisesta selvittämisestä muka ei ainoastaan puolueen maine, vaan pankin tulevaisuuskin riippuisi. Vihdoin laaja sukulais- ja ystäväpiiri otti kiihkeästi osaa juttuun ja teki luonnollisesti parastaan saadakseen yleisen mielipiteen Hjeltin puolelle. Sen sijaan että nämä erilaiset Hjeltin puolustajat olisivat tyytyneet ajattelemaan, että hän samoin kuin tuhannet muut saattaa olla kunnon mies sopimatta pankin pääjohtajaksi, he kohdistivat hallintoneuvoston jäseniin ja etenkin Kihlmaniin, jonka sanaa syystä pidettiin paljon merkitsevänä, painostuksen laadultaan yhtä monipuolisen kuin pakottavan.
Todella tarvitsi Kihlman kaiken maltillisuutensa pysyäkseen tyynenä, itsenäisenä. Kasku kaskun jälkeen kerrottiin, kuinka se tai se merkkihenkilö oli käynyt taivuttamassa hänen mieltään siihen suuntaan, joka kävijän käsityksestä oli ainoa oikea. Kerrankin oli häntä muuan hengen mies ahdistanut uskonnolliselta kannalta, muistuttaen miten Jeesus oli ollut armahtavainen hairahtuneita, syntisiä kohtaan. "Aivan niin", oli Kihlman vastannut, "mutta eihän Jeesus ollut mikään liikemies." Sanoissa ilmaantuva huumori ja ajattelun ylemmyys lienevät tukkineet kävijän suun.
Niistä lausunnoista, joissa Kihlman yksityisille henkilöille on esittänyt kantansa, otamme tähän yhden täydellisimpiä. Se on (6/1 1892) kirjoitettu nti Mimmi Berghille erään kirjeen johdosta, jossa tämä oli pyytänyt hallintoneuvoston puheenjohtajalta, E. Forsmanilta, luotettavia tietoja Hjeltin asiasta, mutta johon Kihlman, enemmistöön kuuluvana, oli ottanut vastatakseen — ehkä senkin tähden että kirjoittaja oli hänelle vanha tuttu. "Hallintoneuvosto on", alkaa hän varsinaisen selityksensä, "enemmän kuin kolme kuukautta tutkinut kysymystä Hjeltin sopivaisuudesta pankin pääjohtajaksi. Näiden, tutkimusten kautta olen minä tullut siihen vakaumukseen, että O. Hjelt, miten ansiokkaita ominaisuuksia hänellä onkin, kumminkin omistaa toisia, jotka tekevät hänet sopimattomaksi sellaiseen asemaan. Minä en voi luottaa häneen pankinpäällikkönä. Hän on toimintatavallaan menettänyt luottamukseni; ja koska niin on laita, niin luonnollisesti en ole voinut jälleen asettaa häntä virantoimitukseen. Sillä olisihan kerrassaan väärin (oförsvarligt illa) tehty asettaa pankinpäälliköksi henkilö, jota pidän sopimattomana ja johon nähden en voi luottaa, että hän on hoitava pankkia pankin eduksi. Mielelläni olisin Hjeltin tähden toivonut, että olisin voinut menetellä toisin; sillä minä olen, niinkuin tiedät, sangen läheinen Hjeltin perheelle, ja sen vuoksi olen kovin pahoillani, että olen tuottanut perheelle surua. Mutta minä en ole voinut tehdä toisin, niin, en ole voinut, loukkaamatta velvollisuuttani pankin osakkaita kohtaan, jotka ovat valinneet minut hallintoneuvoston jäseneksi valvomaan pankin ja osakkaiden oikeutta ja parasta, eikä valvomaan (kenenkään) yksityisiä etuja. Niin olen ajatellut ja toiminut; eikä minulla ole mitään syytä uskoa, että niillä jäsenillä, jotka ovat äänestäneet samoin kuin minä, olisi ollut toisia perusteita."
"Mutta, huomautat Sinä, olihan neljällä hallintoneuvoston jäsenellä toinen mielipide. Totta kyllä! Mutta eivät nekään voineet eivätkä tahtoneet kieltää niitä virheitä ja puutteita, joista O. Hjeltiä syytettiin. He ainoastaan eivät pitäneet näitä virheitä ja puutteita niin suurina, ettei O. Hjeltiä voitaisi uudestaan asettaa virkaansa ainakin lyhyemmäksi ajaksi ja edellyttäen parannusta. Erotus enemmistön ja vähemmistön mielipiteiden välillä on siis oikeastaan se, että vähemmistö on arvellut, ettei pankille pitäisi syntyä mitään vaaraa tai vahinkoa, jos O. Hjeltin sallittaisiinkin pysyä paikallaan tämän vuoden loppuun, jolloin umpenee se aika, joksi hänet on toimeen otettu."
"Sinä sanot: ainakin täytyy Sinulla olla oikeus aikaansaada vastalause (protest). Sitä ei voida Sinulta kieltää. Mutta minä kysyn: uskotko todella, että Sinä siellä Oulussa paremmin tunnet kaikki asianhaarat kuin minä, joka useina kuukausina olen käyttänyt paljon aikaa asiaan ja voinut tarkoin ottaa huomioon kaiken, mitä siihen kuuluu? Ja uskotko Sinä, että hallintoneuvoston päätökseen kohdistettu vastalause, jonka Sinä ja jotkut samoin ajattelevat oululaiset ovat allekirjoittaneet, missään oleellisessa määrässä vaikuttaisi yleisöön ja saisi sen vakuutetuksi siitä, että päätös on väärä?"
"Mutta jos minä toiminnallani tässä kysymyksessä olisin menettänyt osakkaiden luottamuksen, vaikka olen ainoastaan tarkoittanut pankin parasta, niin on luonnollista, että osakkaat joko vastalauseilla taikka muulla tavoin esiintuovat mielipiteensä ja antavat minulle epäluottamuslauseen. Olen halukas heti luopumaan enkä ollenkaan ole siitä pahoillani, päinvastoin minä siten vapaudun raskaasta taakasta ja suuresta vastuusta. Jos pidän silmällä omaa etuani, niin olisi minusta suuri onni tulla hyljätyksi (kasserad). Mutta olisiko minun poistumiseni pankin onneksi, siitä lienee kuitenkin olemassa eri mieliä." —
Essenille Kihlman kirjoitti lyhyemmin, mutta muutoin samaan tapaan. Hän oli tarkoin tutkinut kaikki. Yhteen aikaan hän olisi voinut laulaa: "Jord och himmel jag glömmer natt och dag, och på Hjelt jag endast tänker." Niin oli asia ollut hänen sydämellään. Kun hän oli antanut lausuntonsa, oli hän tyyntynyt. Oliko hänellä riittäviä syitä käsitykseensä, se oli hänen asiansa. Hän oli noudattanut vakaumustaan, velvollisuuttaan. Ihmiset arvostelkoot asiaa miten haluavat, se on heidän asiansa. Ikävää on vain, että nuori pankki ja Hjelt niin intohimoisesti yhdistetään toisiinsa.
Kansallis-osake-pankin vuosikokouksessa 26/3 1892 esittivät sitten Otto Hjeltin puolustajat kirjelmän, jossa kyllä ei hallintoneuvostoa syytetty sääntöjen vastaisesta menettelystä, mutta siitä, että se oli toiminut kovin tylysti ja epäinhimillisesti erottamalla pääjohtajan ja lakkauttamalla hänen palkkansa suorituksen, ennenkuin välikirjassa määrätty aika oli ummennut. Tämän johdosta Kihlman esiintyi ja luki julki otteen hallintoneuvoston pöytäkirjasta, missä mainittiin ne tutkimuksen tulokset, joiden nojalla Hjelt oli erotettu, sekä huomautti, että hallintoneuvoston jäsenet yksityisinä osakkaina kyllä olisivat voineet suostua maksamaan erotetulle pääjohtajalle palkkaa määräajan loppuun, mutta olivat säännöt estäneet heitä suorittamasta palkkaa kahdelle pääjohtajalle samalla aikaa. Useimmat puhujat, jotka senjälkeen lausuivat mielensä, hyväksyivät täydellisesti hallintoneuvoston menettelyn, ja yksimielisesti myönnettiin pankin koko hallitukselle vastuunvapaus.
V:n 1892 alusta toimi Kihlman hallintoneuvoston puheenjohtajana, ja 1 p:stä toukok. astui K. F. Nybom pankin pääjohtajan virkaan. Kaksi vuotta oli pankki jakamatta osinkoa, menettämättä sentähden yleisön luottamusta, mutta v:sta 1894 alkoi sen ripeä edistyminen, joka ennen pitkää kohotti nuoren rahalaitoksen vanhempien suurpankkiemme rinnalle. Lähes kymmenkunnan vuotta oli Kihlman vielä hallinnon esimiehenä, ja sillä aikaa sattui seikka, joka sai sitkeimmätkin epäilijät myöntämään hänen olleen oikeassa arvostellessaan O. Hjeltiä sopimattomaksi johtamaan pankkilaitosta. Tunnettua näet on, että eräitä surullisen kuuluisan Maanviljelyspankin perustajia melkoisessa määrässä innostutti heidän yritykseensä halu hyvittää O. Hjeltille, mitä hänelle, heidän mielestään, oli vääryyttä tehty. Mutta kun niin onnettomasti kävi, että uusi rahalaitos muutaman vuoden päästä joutui vararikkoon, oli hänen pankinjohtaja-maineensa myöskin lopullisesti mennyt. Nyt tunnustivat vastahakoisetkin, että ilman Kihlmanin ehdotonta tarkkuutta ja tunnollisuutta olisi kaikesta päättäen Kansallis-osake-pankin kohtalo ollut sama kuin nuoremman kilpailijan. Lisäksi on meidän, jotka tiedämme, minkä taloudellisen suurteon Kihlman ennen oli suorittanut pelastaessaan Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön häviöstä, huomautettava, että hänen ansionsa Kansallispankin pelastamisesta on edelliseen verrattava. Sekin on suurteoksi mainittava, kun silmällä pitää, miten odottamattoman mahtavaksi tekijäksi kansamme taloudellisessa elämässä tämä rahalaitos on kehittynyt.
* * * * *
Vuosina 1891-92 tuotti Tampereen yhtiökin taas huolia Kihlmanille. "Venäjä näkee nälkää, eikä nälkäinen maa jaksa ostaa paljon vaatteita", kirjoittaa hän (6/3 1892) Hallonbladille. "Pellavatavarain myynti Venäjälle väheni viime vuoden viitenä viimeisenä kuukautena 400,000 mk. Samalla koroitettiin pahvin tulli 100 %, s.o. 20:stä 40:een kop. puudalta. Ei siis ole valoisaa. Nyt on tarkoitus määrätä kaikille Tampereella valmistetuille tavaroille ulkomaalainen tulli, kun ne tuodaan Venäjälle. Se olisi kova isku yhtiöllemme, joka sinne myy 2/3 tuotannostaan. Mutta ei saa kuitenkaan menettää rohkeuttaan. Kyllä kai vielä tulee parempia aikoja."
Tulos v:lta 1891 olikin 939,000, jota vastoin edellisen vuoden voitto oli ollut 1,300,000. Johtokunta ehdotti sen vuoksi, että jaettaisiin ainoastaan 13 %. Yhtiökokouksessa muutamat kyllä vaativat 17 %, mutta enemmistö kannatti johtokuntaa. — Samassa kokouksessa, joka pidettiin 7/6 Helsingissä Kämpin hotellissa, ratkaistiin tärkeä kysymys tehtaantontin ostosta, kysymys, joka oli antanut paljon päänvaivaa Kihlmanille ja koko johtokunnalle ja joka oli ylimääräisestä kokouksesta lykätty puheenaolevaan varsinaiseen. Ratkaisu oli myöntävä, päätettiin ostaa tontti Tampereen valtuuston määräämästä hinnasta, 350,000 mk:sta, vaikka johtokunta oli ostoa vastaan.
Koska olemme kuulleet mainittavan juuri tätä asiaa todistuksena, että Kihlman ei ollut mikään etevä liikemies, lienee syytä lyhyesti selostaa kysymystä. V. 1856 oli Adolf Törngren 50 vuodeksi vuokrannut tontin Idmanin perillisiltä, joiden sijasta nyttemmin Tampereen kaupunki oli n.s. Kyttälän puolen omistaja. Vuokra-ajan päättyessä 1906 saattoi yhtiö välikirjan mukaan kyllä uudistaa vuokrasopimuksen 50:ksi vuodeksi, mutta kun varat sallivat, katsottiin suotavaksi, että yhtiö tulisi sen maan omistajaksi, jolla sen tehtaat sijaitsivat. Sen vuoksi yhtiö alkuvuonna 1891 kysyi valtuustolta, saisiko se ostaa ja mistä hinnasta tehtaan tontin. Vastaus oli myöntävä ja hinta ylempänä mainittu — ja saisi se 5 % korkoa ja kiinnitystä vastaan olla maksamatta v:een 1906. Tätä hintaa katsottiin alhaiseksi ja yhtiötä rikkaaksi. Mutta Kihlman arvosteli asioita toisin. Kun hän otti huomioon, että tontin vuotuinen vuokra oli vain 1200 mk ja että yhtiön sen lisäksi täytyisi 14 vuotena maksaa 16,300 (s.o. 5 % korko kauppasummasta 17500 - 1200), tuli hän siihen päätökseen, että todellinen hinta oli 669,452 mk. Toiselta puolen ei kaupunki 1906 voisi vaatia kuinka korkeaa vuokraa tahansa; yhtiö saattoi näet kieltäytyä vuokraamasta tonttia ja silloin oli kaupungin päättäminen joko alentaa vuokra taikka (välikirjan mukaan) lunastaa tehtaat. Muutoin hän ajatteli seuraavaan tapaan (Lorenzolle 26/5): "Mitä yhtiön rikkauteen tulee, riippuu se liikkeen kannattavaisuudesta, mutta tämä taas riippuu suuressa määrässä kahdesta seikasta: a) tullisuhteista keisarikunnan ja Suomen välillä sekä b) venäläisestä kurssista. Ei kukaan ihminen voi sanoa miten tullisuhteet muodostuvat edes lähimmässä tulevaisuudessa, vielä vähemmin millaisia ne ovat 1900-luvulla. Samoin on kurssi arvaamaton. Mutta juuri sen vuoksi ei yhtiön pidä rakentaa mitään kurssivoitoille. Se on uhkapeliä. Mutta jos välttämättömästi tahdotaan antautua uhkapeliin, niin on periaatteellisesti oikeampi odottaa alenevaa kuin nousevaa kurssia. Venäjän tulevaisuus on hämärä. Nykyisellä hädällä on varmaan kauan kestäviä seurauksia. Mutta jos olosuhteet kävisivät epäedullisiksi, niin tulisi yhtiö kyllä kärsimään siitä, eikä silloin lainkaan olisi syytä kerskailla yhtiön rikkaudella, sillä kalliit laitokset, jotka tuottavat alhaisen nettovoiton, eivät ole rikkautta, vaan päinvastoin huokeahintaiset laitokset, jotka antavat korkean voiton. Ei kukaan voi tietää, onko yhtiö v. 1906 rikas vai köyhä. Mitä yhtiön nykyiseen rikkauteen tulee, niin ei se ole sen suurempi kuin, että yhtiön täytyisi lainata koko kauppasumma. V. 1906 tiedetään, mitä nyt on mahdoton tietää, ja silloin voidaan toimia sen mukaan mitä silloin tiedetään, samoin kuin nykyään on toimittava sen perustuksella, mitä tiedetään ja ei tiedetä."
"Siinä myönteiset ja kielteiset syyt. Minä puolestani tunnen itseni tyynemmäksi, kun kuvittelen ostoasian hyljätyksi. Minä en voi ruveta kaitselmuksen virkaan, huolehtimaan huomispäivästä, vaan tahdon minä tehdä mitä hetki vaatii, ja hetki, nykyinen hetki käskee olemaan rakentamatta mitään v:n 1906 mahdolliselle voitolle, joka saattaa muuttua parantumattomaksi tappioksi."
Näin Kihlman mietiskeli, ja vaikka voidaankin väittää, että tehtaantontin hinta nykyään olisi yhtä monta miljoonaa kuin silloin sataatuhatta, niin ei sillä ole todistettu, että hän oli väärässä — ei, jollei samalla tunnusteta, että varovaisuus ei ole liikemiehelle ansioksi luettava. Kihlman oli kokenut sekä varomattomuuden että varovaisuuden seurauksia. Kenties oli hän vanhana liiankin varovainen, mutta hän tiesi myöskin, että varovaisuudella hän oli voittonsa saavuttanut eikä rohkeudella. Ettei hän sentään epäillyt laajentaa Tampereen yhtiön toimintaa, todistaa ylimääräisessä yhtiökokouksessa 1891 esitetty johtokunnan ehdotus erinäisistä pellava- ja konetehtaiden laajennuksista, joista kustannukset laskettiin nousevan lähelle 800,000 mk. Yksi seuraus näistä laajennuksista oli muun muassa se, että yötyö melkein kokonaan lakkautettiin. —
Tietenkin oli Kihlman tyytymätön yllämainittuun yhtiökokouksen menoon. Sitä enemmän, kun johtokunnan poistuttua siksi ajaksi, jolloin vastuuvapauskysymystä käsiteltiin, kokous oli suostunut siihen, että pöytäkirjaan pantiin muistutus siitä, ettei tuotantoa oltu vähennetty, vaikka menekki oli alentunut, ilman että johtokunnalle oli annettu tilaisuutta puolustaa itseään. Kihlman vaikeni — pelosta että hän mielenliikutuksessaan lausuisi liian ankaran sanan kaikkea oikeutta loukkaavasta menettelystä; mutta Oswaldille hän kirjoitti (10/6): "nuorukaiset (muutamat nuoret osakkaat ehdottivat sekä muistutuksen että tontin oston vastoin johtokunnan mielipidettä) luulevat kykenevänsä paremmin arvostelemaan asioita kuin heidän isänsä. Täällä näyttää viikinkihenki tulevan valtaan."
* * * * *
V:lta 1892, johon päätämme tämän luvun, on lyhyesti mainittava muutamia seikkoja:
Vuoden lopulla valittiin Kihlman N. L. Arppes Arfvingar OY:n johtokunnan jäseneksi ja suostui hän siihen syystä, että katsoi olevansa kiitollisuudenvelassa Ludvig eno vainajalle, joka tietenkään ei ollut aavistanut, että sukulainen, jota hän muinoin oli arvostellut kehnoksi liikemieheksi, tulisi hänen perustamansa liikkeen, Värtsilän tehtaiden johtoon. Tuskin tarvitsee sanoakaan, että Kihlman tässäkin toimessa teki parastaan vastatakseen hänelle osoitettuun luottamukseen, mutta eripuraisuus osakkaiden välillä ja siitä johtuvat selkkaukset aiheuttivat, että hän jo kahden vuoden päästä vapaaehtoisesti ilmoitti eroavansa.
Odottamatonta työtä talvikaudeksi 1892-93 sai Kihlman, kun hänelle "sattui onnettomuus", että hallitus valitsi hänet puheenjohtajaksi komiteaan, jonka tuli laatia ehdotus asetukseksi leimasuostuntaverosta. Kokoukset alkoivat 21 p:nä lokak. 1892, eikä työ ollut valmis ennenkuin maaliskuulla 1893.
"Finland" lehti, jonka hartaita kannattajia Kihlman oli ollut, lakkasi ilmestymästä 1892 v:n ummetessa eikä enää saanut varsinaista seuraajaa. Kumminkin alkoi v:n 1893 alusta eräs vaatimaton, kerran viikossa ilmestyvä lehti, joka hengeltään oli sille sukua, nimittäin kristillinen ja isänmaallinen "Veckobladet". Sen toimittaja oli Vöyrillä 1859 syntynyt ja Uudenkaarlepyyn seminaarin (1875-79) suorittanut, Helsingissä toimiva kansakoulunopettaja Mathias Forss. Oliko Kihlman myötävaikuttanut lehden syntyyn, sitä ei lähteistämme huomaa, mutta paljon on todistuksia siitä, että hän heti myöhemmin uuden vuosisadan alkuun saakka oli Forssin hartaimpia avustajia, niin henkisesti kuin aineellisesti. Lukuisat kirjeet, joissa Forss ja hänen vaimonsa (s. Rancken) täydestä sydämestään kiittivät "isällistä ystäväänsä", osoittavat, että Kihlmanilla oli tapana tuntuvilla lisillä (200-400 mk vuodessa) kannattaa lehteä ja vieläpä jouluksi lähettää perheelle runsaita lahjoja, vaatteita lapsille y.m. Milloin lehden ja perheen toimeentulo näytti epätoivoiselta ja mieli sen vuoksi oli masennuksissa, riitti käynti Kihlmanin luona herättämään Forssissa uutta luottamusta ja toimintahalua. Rouva Forsgårdin kautta Kihlman vuosittain lähetti useita kappaleita "Veckobladetia" Kruununkylään. "Minun mielestäni on Veckobladet erittäin hyvä kansanlehti, paras mikä meillä on ruotsinkielellä." Forss kuoli marraskuulla 1903 ja rouva Forss toimitti lehteä seuraavana vuonna, jonka jälkeen eräs yhtiö otti sen huostaansa.
Vihdoin on muistiin pantava, että aika oli sekä valtiollisesti (josta enemmän alempana) että muutoinkin huolestuttava. Vuodentulo oli huono, joten puute monessa osassa maatamme oli suuri. Niin oli laita varsinkin sen vuoksi, että taloudellista ahdinkoa seurasi työnkin puute. Sitä vastoin maamme pelastui kolerasta, joka tänä vuonna oli levinnyt laajalle Venäjälle ja paikoittain ilmaantunut Länsi-Euroopassakin. Tarmokkaita varokeinoja on kiittäminen siitä, että satunnaiset ulkoa tuodut sairauskohtaukset jäivät yksityisiksi ilmiöiksi. Kumminkin vaikutti vaaran uhka, että koulut syksyllä avattiin vasta 16 p:nä syyskuuta jota vastoin kevätlukukautta jatkettiin 15 p:ään kesäk. 1893.
V.
REHTORI, LIIKE- JA VALTIOPÄIVÄMIES 1893-1897.
Säännöllistä päiväkirjaa Kihlman ei ollut pitänyt muulloin kuin ensimmäisellä ulkomaanmatkallaan ja säätykokousten aikana, mutta nyt kun kirjeenvaihto oli pieneksi supistunut, hän siihen ryhtyi. "Mitä minä tein?" (Hvad gjorde jag?) oli päiväkirjan nimi, ja 8 p:stä marrask. 1893 aina kuolinvuoteensa asti hän siihen merkitsi, mitä hän kunakin päivänä oli toimittanut, mitä lukenut, kuka oli käynyt hänen luonaan, missä hän itse oli ollut j.n.e. Enimmäkseen ovat muistiinpanot aivan lyhyitä, katkonaisia, mutta usein on hän liittänyt niihin myöskin jonkun arvostelevan sanan, jonkun selittävän lauseen, jonkun mietteen taikka laajemminkin selostanut huomattavan keskustelun tai tapahtuman.
Mielenkiintoisinta tässä päiväkirjassa on nähdä, mitä ja kuinka paljon Kihlman näinä vuosina luki. "Minä lueskelen (studerar) ahkerasti enkä väsy oppimaan (werde nicht müde zu lernen) ja minä ajattelen, miksi antaa Jumala minun elää, jollei sentähden, että elämäni hyödyttäisi minua itseäni ja samalla muitakin", oli hän 19/10 1893 kirjoittanut Essenille, ja päiväkirja todistaa, että tuskin päivääkään kului, ilman että hän käytti monta tuntia lukemiseen. Päivällä muut puuhat tavallisesti estivät uhraamasta siihen enempää kuin tunnin tai pari, mutta iltaisin hän luki 3-6 tuntia, sillä hänen tapansa oli mennä levolle vasta keskiyön jälkeen ja sammuttaa lamppunsa k:lo 1-2 taikka sitäkin myöhemmin.
Mitä kaikkea Kihlman luki ja tutki, ei ole helposti sanottu. Siihen voimme vain viitata. Tänä aikana hän näyttää erittäin koettaneen perehtyä sosialiseen kysymykseen. "Vapaita hetkiäni tänä kesänä", kirjoitti hän jo 18/8 1892 Oswaldille, "olen enimmäkseen käyttänyt sosialisen kysymyksen, aikamme pääkysymyksen, tutkimiseen. Jos suurin osa kansakuntaa on pakotettu elämään taloudellisissa olosuhteissa, jotka tekevät inhimillisen olotilan mahdottomaksi, ja sen johdosta tässä suuremmassa osassa syntyy viha onnellisemmissa oloissa elävää pienempää osaa kohtaan, niin ei semmoinen tilanne voi kauan kestää. Toivoton tila, jota seuraa täydellinen uskonnollinen epäusko, vie ennemmin tai myöhemmin vallankumoukseen ja anarkiaan, jollei ajoissa yritetä rauhallisesti selvittää kysymystä. Luen parast'aikaa laajaa teosta tilanteesta Englannissa, missä nähtävästi on päästy onnelliseen alkuun pulman suorittamisessa. Saksassa ovat asiat pahemmalla kannalla: siellä vallankumouksellinen sosialismi edistyy edistymistään. Niistä, jotka ovat käsitelleet tätä kysymystä, ansaitsee Carlyle suurta huomiota. Oxfordin ja Cambridgen yliopistot ovat suurenmoisesti toimineet sosialisen rauhan rakentamiseksi. Kenen tulee auttaa hairahtuneita, jollei niiden, joilla on tietoja, kenen köyhiä, jollei rikkaiden?" — Sen jälkeen Kihlman oli jatkanut saman kysymyksen tutkimista, ja sinä päivänä, jolloin hän aloitti päiväkirjansa, hän panee muistiin: "Lukenut loppuun prof. Zieglerin Die soziale Frage eine sittliche Frage; se sisältää paljon lukemisen ja ajattelemisen arvoista. 'Maa kuuluu sosialiselle hengelle; tälle kuuluu voitto. Ainoastaan se voi olla osallinen voitosta, joka asettuu sen lipun alle.' Olla siveellinen merkitsee: kovassa työssä harrastaa kokonaisuuden menestystä ja, jos tarpeen on, voida luopua omasta mielihyvästään, luovuttaa osia omasta onnestaan. Mutta siinä taas ei ilmaannu mikään muu kuin sosialinen henki itse." — Aikakauskirjasta "Grenzboten" Kihlman seurasi sosialisten ja valtiollisten asiain kehitystä.
Ennen kaikkea Kihlman kuitenkin luki ja seurasi saksalaista teologista kirjallisuutta. Yhtä säännöllisesti kuin hän joka sunnuntai kävi kirkossa — tavallisesti Helsingin saksalaisessa — ja perheessään luki ääneen jonkun saarnan, yhtä säännöllisesti hän joka päivä luki jonkun kirjoituksen jostakin teologisesta aikakauskirjasta taikka jotakin muuta samanlaatuista teosta. Hänellä itsellään oli tilattuna toht. Martin Raden toimittama aikakauskirja Die Christliche Welt sekä siihen liittyvä Chronik, mutta sen ohella hän luki toisiakin niinkuin prof. Johannes Gottschickin toimittamaa Zeitschrift für Theologie und Kirche [Goctschickin aikakauskirja oli puhtaasti tieteellinen; Raden kansantajuisempi: "für Gebildete aller Stände."], Theologische Litteratur Zeitung y.m. Kuinka hän luki, huomaa taas siitä, että hänellä oli tapana lukea pari kertaa ja useamminkin kirjoituksia, jotka erittäin olivat kiinnittäneet hänen mieltään. Niin hän esim. 9/10 1893 mainitsee 3:nnen kerran lukeneensa Julius Kaftanin kirjoittaman: "Was ist Schriftgemäss" (Z. f. Th. u. K. 2 vihko 1893). Usein hän tietysti valitsi luettavansa silmällä pitäen tulevaa oppituntia. Niin esim. kun hän k:lo 8-9 viime mainittuna päivänä luki rovasti Kiers'in (7/7 1891) pitämän esitelmän: "Bedarf es einer besonderen Inspirationslehre" valmistuakseen tunnille, jolloin oli puhuttava inspiratiosta eli innoituksesta, taikka kun hän kahtena päivänä 13/11 ja 14/11 luki Ranken Paavalin historiasta Tridentin kokouksesta valmistuakseen tunnille, jolla siitä oli puhuttava.
Ymmärrettävää on, että Kihlmanin alituinen lukeminen ei ollut vaikuttamatta hänen sisälliseen kehitykseensä. Päinvastoin juuri tunto siitä, että kehitys oli käynnissä, ajoi hänet yhä lukemaan, oppimaan, luettua mietiskelemään, uutta valoa ja totuutta etsimään. Se mitä hän koulupuheessaan syksyllä 1892 lausui elämän tehtävästä ja sen suorittamisesta, nimittäin että se on jumalanpalvelusta, ei ollut enää "beckiläisyyttä", ja siitä voidaan arvata hänen juuri näihin aikoihin olleen kehittymässä uudelle kannalle. Vähän myöhemmältä onkin todistuksia olemassa, että semmoinen kehitys todella tapahtui, mutta tunnustuksia sisältävien kirjeiden puutteessa ei aika ole tarkemmin määrättävissä. Vielä mainittakoon, että päiväkirjaan on merkitty, miten Kihlman vietti verraten harvat illat, jotka eivät kuluneet kotona kirjojen ääressä tai perheen seurassa. Paitsi suomalaisen puolueen johtomiesten valtiollisissa kokouksissa, joita niinkuin ennen on sanottu enimmäkseen pidettiin valtiopäivien edellä ja aikana, hän säännöllisesti kävi Helsingin pappien konferensseissa. Semmoisia oli pidetty jo 1870- ja -80-luvuilla ja luultavaa on, että Kihlman oli myötävaikuttanut niiden syntyynkin, sillä tiedämmehän, että hän oltuaan sellaisissa keskustelukokouksissa Stuttgartissa ehdotti Essenille samanlaisten konferenssien toimeenpanemista Suomessa. Lähempiä tietoja Helsingin pappien konferensseista on meillä kuitenkin vasta 1890-luvulta, jolloin Kihlman, prof. Råberghin jälkeen, valittiin puheenjohtajaksi. Sanotaan, että konferensseissa silloin paraasta päästä käsiteltiin teoreettisia kysymyksiä ja että Kihlman toisinaan oli selostanut jonkun lukemansa kirjan (esim. Gottschickin tutkielman: "Mitä pitää saarnattaman?" Lakia vai evankeliumia? Vastaus: evankeliumia, sillä siihen kuuluvat myöskin Jeesuksen käskyt siveellisestä elämästä.) Puheenjohtajana Kihlman koetti tarkoin rajoittaa keskustelua esillä olevaan kysymykseen. Muutoin hän pyysi antaa konferensseille jonkinlaisen pedagogisen tarkoituksen, harrastaen nuorten teologien käsitteiden selvittämistä. — Edelleen Kihlmanilla oli tapana käydä Kansantaloudellisen yhdistyksen ja Suomalaisen klubin kokouksissa, varsinkin milloin joku mielenkiintoinen keskusteluaine oli käsiteltävänä, Tiedeseuran vuosikokouksissa, yliopiston "inskriptsioneissa" y.m., missä arvokkaita esitelmiä oli tarjona. Vihdoin huomautettakoon tässä yhteydessä, että Kihlman, niinkuin entisestä tiedämme, ei laiminlyönyt ottaa osaa yleisiin isänmaallisiin juhliin (Pohjalaisten Porthanin-juhlassa oli hän säännöllisesti kunniavieraana). N.s. huveista mainitaan verraten usein konsertteja, joista hän aina suuresti nautti.
* * * * *
Kesältä 1893 mainitsemme vain pari seikkaa. Ensiksi että Kihlman 19-22 p:nä kesäk. otti osaa 4:nteen yleiseen koulunopettajain kokoukseen, missä hän m.m. lausui hylkäävän tuomion koulujen vuositutkinnoista. Ne olivat hänen mielestään ilman todellista merkitystä ja sen vuoksi, niinkuin kaikki näennäinen, enemmän haitaksi kuin hyödyksi. — Toiseksi että Kihlmanin vanha tuttu ja Hannan hoitaja Kruununkylän ja Pietarsaaren ajoilta, "täti" Emma Candelin, 74-vuotiaana kuoli diakonissalaitoksessa, johon hän oli kuulunut v:sta 1886. Hautajaisten edellä (17 p:nä elok.) pidettiin hartaushetki, jossa Kihlman puhui Jeesuksen sanojen johdosta: "Antakaa hänen olla. Hän teki, minkä voi." Sovittaen sanat vainajaan — tyypilliseen menneen ajan henkilöön — Kihlman kuvasi hänen elämänsä seuraavin sanoin: "Ilman suurempia lahjoja, ilman korkeampaa kouluoppia ja ilman omaisuutta seisoi hän vanhempainsa kuoltua elämänuransa alussa ja hänen tuli nyt astua eteenpäin maailmassa. — — Hän teki, minkä voi. Hän ei voinut ryhtyä oppineisiin teologisiin kysymyksiin, hän ei voinut puhua valtiollisista asioista, eikä kirjallisuudesta eikä taiteesta, hän ei voinut voidella Jeesusta kalliilla nardusvoiteella, mutta hän voi uskollisesti hoitaa, mitä hänelle uskottiin, hän voi lyhyessä ajassa kiinnittää itseensä lasten sydämet, hän voi säästäväisesti ja huolellisesti pitää taloutta, hän voi tehdä kaikenlaista, mitä perhe-elämässä tarvitaan, hän voi hoitaa sairaita, sanalla sanoen hän voi monella tavalla palvella; mutta minkä hän voi, oli hän myöskin aina valmis tekemään. Milloin vain joku tarve ilmaantui niissä perheissä, jotka hän tunsi, heti oli täti Emma valmis täyttämään aukon, ja hän teki sen mielellään ja ilolla. Hän olikin senvuoksi kaikkialla niinkuin kotona ja kaikkialla tervetullut." [Puhe, joka herätti suurta suosiota ja mieltymystä asianomaisessa piirissä, on painettu sekä alkukielisenä että suomennettuna: Från Diakonisshuset i Helsingfors 1894 s. 29. — Diakonissalaitoksesta Helsingissä 1894 s. 33.]
* * * * *
Syksyllä 1893 toimitettiin taas valtiopäivämiesvaalit, ja Porvoon hiippakunnan koulunopettajat valitsivat niinkuin kolme vuotta ennen Kihlmanin ja Bonsdorffin. Itsessään ei tulos ollut odottamaton, mutta odottamatonta oli, että edellinen valittiin yksimielisesti. Kertoessaan (toht. Hj. Appelqvistille 1/1 1894) tämän "uskomattoman" seikan Kihlman kirjoittaa kuitenkin suoraan ilmoittaneensa, ettei hän toivonut tulevansa enää valituksi. Epäilemättä hän sentään mielihyvällä vastaanotti tällaisen tunnustuksen, joka m.m. todisti, että hän huolimatta hajaannuksesta normaalilyseon opettajain kesken oli arvossa ja kunniassa pidetty. Sittemmin sai Kihlman kyllä tietää, että Lindeqvist oli kutsunut muutamia tovereitaan neuvottelemaan toisesta ehdokkaasta, mutta oli hänen yrityksensä ollut turha, ja itsekin hän lopulta oli äänestänyt Kihlmania. — Tälläkin kertaa tuli Mellberg rehtorin sijaiseksi, sillä Lindeqvist, joka oli vararehtori, oli pyytänyt vapautusta toivoen, että hänet nytkin, niinkuin ennen useilla valtiopäivillä, valittaisiin pappissäädyn sihteeriksi. Kumminkin kävi niin, että neljästä hakijasta sai A. Almberg (Jalava) useimmat äänet ja tuli hän säädyn sihteeriksi. Tästä syytti Lindeqvist Kihlmania mennen häikäilemättömyydessään niin pitkälle, että hän kirjallisesti (6/1) vaati häntä korvaamaan kärsimänsä tappion lainaamalla hänelle epämääräiseksi ajaksi 4000 mk! Itse asiassa oli Lindeqvist jo aikoja ennen herättänyt tyytymättömyyttä suuressa osassa säätyä, joten hänen oli vastoinkäymisestä syyttäminen itseänsä.
Valtiopäivillä 1894 Kihlman yhdessä muiden koulunopettajain kanssa allekirjoitti neljä anomusehdotusta. Niistä olivat toisia huomattavammat: että suostuntavaroista myönnettäisiin 15-20,000 mk vuosittain kansanopistojen avustamiseksi ja että lukukausimaksut tyttökouluissa alennettaisiin samaan määrään kuin poikakouluissa. Nämä ehdotukset, jotka molemmat saavuttivat säätyjen hyväksymisen, todistavat, että Kihlman nytkin niinkuin 1860-luvun loppupuolella oli kansanopistojen suosija ja että hän harrasti naissivistyksen asiaa, joskin vain niissä rajoissa, jotka hänen vakaumuksestaan naisen erikoinen luonto ja yhteiskunnan menestys määräsivät.
Jos edelliset valtiopäivät olivat alkaneet huolestuttavien olosuhteiden vallitessa, niin olivat olot sen jälkeen muuttuneet kahta arveluttavammiksi. Totta kyllä oli hallitsija edellisen säätykokouksen aikana rauhoittaakseen mieliä vakuuttanut aikovansa säilyttää Suomenmaan oikeudet muuttumattomina, mutta siitä huolimatta oli sittemmin esiintynyt ehdotuksia, jotka ilmeisesti tarkoittivat Suomen perustuslakien kumoamista ja sen itsenäisyyden hävittämistä sisällisten asiaimme hoidossa, jonka hallitsijat olivat maallemme vahvistaneet. Uskonnollisen vakaumuksensa pohjalla oli Kihlman näihin valtiollisiin uhkauksiin nähden sangen optimistinen. "Onnellista on", oli hän 6/3 1892 kirjoittanut Hallonbladille, "että totuuden ja oikeuden kuitenkin lopulta täytyy voittaa. Siinä kohden on epäileminen turhaa. Peräsimessä istuu se, joka sekä tahtoo että voi auttaa oikeuden voittoon. On mahdollista, että voitto viipyy ja että tiet ovat ihmeellisiä, mutta lopputuloksesta voimme olla varmat." Kumminkin hän suurella mielenkiinnolla otti osaa suomalaiseen puolueeseen kuuluvien valtiopäivämiesten yksityisiin neuvotteluihin, joissa m.m. keskusteltiin siitä, mitä oli tekeminen uhkaavan vaaran johdosta, ja erityiseen "siniseen kirjaseen" hän teki muistiinpanoja kaikista näistä kokouksista. Päätös oli että säätyjen tulisi hallitsijalle lähettää adressi, missä julkilausuttaisiin vakaa luottamus siihen, että hän antamansa reskriptin mukaan ehkäisisi semmoiset puuhat, joiden päämääränä oli Suomen perustuslakien järkyttäminen. Ruotsinmieliset olivat tahollaan tulleet samansuuntaiseen päätökseen, ja säätykokouksen alussa se pantiinkin toimeen salaisissa istunnoissa. Adressin valmistamista varten oli asetettuna erityinen valitusvaliokunta, ja siinä oli m.m. Kihlman pappissäädyn edustajana.
Paitsi sitä että Kihlman valittiin toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, vaikka hän oli pyytänyt siitä päästä, on säätykokouksen alkuajoilta kerrottava huomiota herättänyt juttu valtiovaliokunnan puheenjohtajan vaalista. Kun vaali (2/2) oli tapahtuva, huomautti Kihlman pappis- ja talonpoikaissäätyjen valitsemien jäsenten puolesta, että senaattori L. Mechelin suuren asiantuntemuksensa, työkykynsä ja kärsivällisyytensä vuoksi kieltämättä olisi paras puheenjohtaja, mutta oli syytä epäillä, oliko hän jäävitön. Valtiovaliokunta tulisi näet käsittelemään ja tarkastamaan hallituksen toimia ja laskuja myöskin v:lta 1890, jolloin Mechelin vielä oli ollut hallituksen jäsenenä, ja V. J. 31 §:n mukaan näytti selvältä, että hän ei voinut olla siinä osallisena. [Mechelinin erohakemus, jonka hän kenraalikuvernöörin kehoituksesta teki, hyväksyttiin 20/6 1890. — V. J:n § 31 kuuluu: Älköön Senaatin jäsen olko valiokunnan jäsenenä, älköönkä ketään muutakaan valittako semmoiseen valiokuntaan, jossa tilinteko hänen virkatoimistansa voipi tarkastettavaksi tulla.] Että toinenkin käsitys oli mahdollinen, näkyi siitä, ettei Mechelin itse ollut ilmoittanut olevansa jäävi, ja että ritaristo ja aateli oli valinnut hänet valtiovaliokuntaan, mutta silti oli puhujankin esittämä kanta oikeutettu. Edelleen oli tietty, että Mechelin ei ollut kenraalikuvernöörin suosima, ja arvattavaa on, että tältä taholta hänen toimintaansa valtiopäivillä pidettäisiin silmällä; kun hyvin luultavaa oli, että toinen tai toinen huomauttaisi kenraalikuvernöörille, mitä 31 § sisältää, annettaisiin tälle ase käteen, jota hän kyllä ei epäilisi käyttää. Hän voisi syyttää säätyjä siitä, etteivät nämä suuresti välittäneet perustuslaeista, kun kyseessä oli suosittu henkilö. Tämän suoran tunnustuksen oli puhuja tehnyt, jotta tiettäisiin, miksi eivät kaikki voineet valita niinkuin mieluimmin tahtoisivat. — Syystä, että Mechelin toivoi saavansa mietintöaikaa, vaali lykättiin toiseen kokoukseen, jossa hän koetti kirjallisesti todistaa jäävittömyyttään. Kun sitten käytiin vaaliin, sai Donner 7 ja Mechelin 7 ääntä, mutta arpa ratkaisi asian Donnerin eduksi. Mitä Mechelin piti tästä, sai Kihlman kuulla "keisarintanssiaisissa" (6/2) Hän kertoo näet päiväkirjassaan: "Mechelin nuhteli minua, sanoen että olin mitä pahimmin loukannut häntä, kun olin voinut olettaa, että hän (entinen) valtio-oikeuden professori joko ei ymmärtäisi kirjoitettua lakia taikka että hän, vaikka ymmärsikin, kuitenkin toimisi lakia vastaan ja tahtoisi istua valtiovaliokunnassa olematta siihen laillisesti oikeutettu. Takana oli (muka) Wald. Enebergin toimeenpanema vehkeily häntä vastaan, johon minä, kenties kokonaan viattomasti, olin vedetty. Jo pari päivää ennen oli senaatissa tietty, että M(echelin) olisi 'prikattava' ja Donner valittava puheenjohtajaksi. M(echelin) piti asiaa iskuna vasten silmiä, jota hän ei voisi unohtaa, jollemme tunnustaisi erehdystämme (erkände vårt fel). Kuuntelin tyynesti M(echelin)in sanoja ja muistutin, että me nimenomaan olimme myöntäneet, että toinen käsitys täytyi olla mahdollinen, koska M(echelin) itse ei ollut ilmoittanut olevansa jäävi. Käsityksemme saattaa olla väärä, vaikka laicus ei helposti voi käsittää 31 §:ää toisin kuin me. Mutta meidän täytyy noudattaa vakaumustamme, kun meillä semmoinen on. Vehkeilystä en ole mitään tiennyt. — Tanssiaisissa puhuin senaattori Sohlmanin kanssa ja pyysin kuulla hänen ajatustaan, joka oli, että hänen mielestään M(echelin) ei ollut vaalikelpoinen valtiovaliokuntaan 1894. Ainakin oli hän jäävi tarkastamaan suostuntavarojen käyttämistä. — Tanssiaisissa ei minulla ollut tilaisuutta nähdä isäntää, kenraalikuvernööriä." Ettei erimielisyys puheenjohtajan vaalista synnyttänyt pitempää epäsopua, huomaa siitä, että valtiopäivien lopulla valiokunta Mechelinin ehdotuksesta piti puheenjohtajalleen kekkerit, joissa J. R. Danielson esitti erityisen maljan Mechelinille.
Näillekin valtiopäiville oli hallitus jättänyt esityksen maatilojen osittamisesta, syystä ettei oltu hyväksytty niitä muutoksia, jotka edellisillä valtiopäivillä oli tehty silloin käsiteltyyn samanaiheiseen esitykseen. Nytkään ei laki- ja talousvaliokunta voinut olla muutoksia ehdottamatta ja erittäinkin vaatimatta, että osittamisen vapautta ei rajoitettaisi. Mutta Kihlman puolestaan oli samalla kannalla kuin viimeinkin, nimittäin että esitys oli hyväksyttävä muutoksitta, jotta se varmasti tulisi laiksi vahvistetuksi. "Meidän aikanamme", lausui hän m.m., "on olemassa kysymys, joka ei ole kysymys muiden kysymysten rinnalla, vaan kysymys mitä tärkein (kat'eksokhén), kysymys, johon meidän aikamme tulee vastata, joka ehdottomasti vaatii vastausta, ja jota senvuoksi ei saa panna pöydälle eikä lykätä, jollei tahdota antaa aseita sen historiallisen yhteiskuntajärjestyksen vihollisille, johon me kehityksen tiellä olemme tulleet. Tämä polttava kysymys on sosialinen kysymys. Koska kyseessäoleva lakiehdotus osaltaan tarkoittaa vaikuttaa suuren sosialisen kysymyksen ratkaisuna, niin on tältä näkökannalta arvostellen äärettömän tärkeää, että laki, jonka päämääränä on köyhän etu, tulee toimeen, ja sentähden minä nyt, samoin kuin viime valtiopäivilläkin, puolustan esityksen hyväksymistä. Olen varma siitä, että me silloin saamme lain, yhtä varma kuin olen siitä, ettemme saa mitään lakia, jos hyväksymme valiokunnan mietinnön. — — Minä käännyn senvuoksi säädyn puoleen samalla kehoituksella kuin viime valtiopäivillä, että kaikki rajattoman maanosittamisen ystävät 'mieluummin tyytykööt vähempään hyvään, joka varmuudella on saatavissa, kuin pitävät kiinni heidän mielestään suuremmasta hyvästä, koska on todennäköistä, että he sen kautta menettävät vähemmänkin'." Äänestyksessä hyväksyttiinkin esitys 26 äänellä 8 ääntä vastaan.
Toisenkin kerran Kihlman näillä valtiopäivillä puhui vähäväkisten puolesta. Talonpoikaissäädyssä oli esitetty kaksi anomusehdotusta, jotka tarkoittivat lainaus- ja säästörahastojen perustamista sekä muita toimenpiteitä pientilallisten aseman parantamiseksi, mutta talousvaliokunnan mietintö päättyi kielteiseen ponteen, että nimittäin ehdotukset eivät aiheuttaneet toimenpidettä. Anomusehdotusten tekijät tarkoittivat etupäässä Itä-Suomen oloja, missä kansa paikoittain oli joutunut koronkiskurien kynsiin. Pahan olemassaolo tunnustettiin sekä valiokunnassa että säädyssä, mutta tarpeellisista toimenpiteistä kävivät ajatukset hajalle. Kihlman ei tässä kohden pyytänyt olla muita viisaampi, mutta silti hän ei tahtonut, että asia jätettäisiin sikseen. Hän käytti kolme kertaa puheenvuoroa, ja varsinkin viimeinen lausunto oli häntä kuvaava: "Jos voisin sanoa, mitä tässä asiassa on tekeminen, niin minä myöskin sanoisin sen ja ilmaisisin sen päätelmässä. Kun en kumminkaan tiedä sitä, niin en voi sitä sanoa. Mutta silti voin jotain tehdä. Minä voin ainakin pyytää, että hallitus tehköön, mitä tehdä voidaan, enkä minä voi jäädä kokonaan passiiviseksi tähän kysymykseen nähden. Tämä Itä-Suomen asujamisto on ikäänkuin rosvojen käsissä, ja se muistuttaa minulle tuota miestä, joka vaelsi Jerusalemista alas Jerikoon ja tällä matkalla kohtasi rosvoja, jotka riisuivat hänet alasti ja jättivät hänet puolikuolleeksi. Silloin tapahtui, että eräs pappi vaelsi samaa tietä, näki hänet, mutta meni ohitse. Hän ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä. Silloin tuli eräs leviittakin samalle paikalle. Hänkin näki haavoittuneen tilan, mutta ajatteli: ei aiheuta mitään toimenpidettä minun puoleltani ja meni ohitse. Mutta sitten tuli sinne eräs samarialainenkin. Kun hän näki, miten oli laita, niin hän ei mennytkään ohitse, vaan armahti lyötyä ja meni hänen luokseen ja ryhtyi toimenpiteeseen: hän teki minkä voi. Minun mielestäni pappissäädyn pitäisi seurata samarialaisen esimerkkiä, eikä papin: meidän tulee tehdä minkä me voimme. Ainoastaan tätä olen tahtonut ja saan sen vuoksi kunnioittavasti ehdottaa, että valiokunnan ponsi hyljätään ja että edellä oleva anomusehdotus aiheuttaa toimenpiteen säätyjen puolelta." Sääty hyväksyi kumminkin (21 äänellä 9 vastaan) valiokunnan ponnen.
Niinkuin useilla edellisillä esiintyi näilläkin valtiopäivillä sekä nais- että juutalaiskysymys, ja Kihlman otti jälleen osaa kummankin käsittelyyn. Porvarissäädyssä oli tehty kaksi anomusehdotusta valtioavun antamisesta yhteiskouluille, ja kun pappissäädyssä keskusteltiin yleisen valitusvaliokunnan ehdotuksia puoltavasta mietinnöstä, esitti Kihlman pitkässä lausunnossa entistä täydellisemmin mielipiteensä sekä naiskysymyksestä yleensä että yhteiskoulusta. — Naiskysymys oli uusi ja suuri ajankysymys, joka koski toista puolta ihmiskuntaa ja tuli vuosi vuodelta tärkeämmäksi sivistysmaissa — siihen tapaan Kihlman alkoi. Niinkuin tavallista, milloin uusi kysymys esiintyy, olivat naiskysymyksenkin puolustajat menneet liiallisuuksiin, mutta silti ei saanut kieltää heidän oikeutettuja vaatimuksiaan. Vaatimus, että nainen toiminta-alaan nähden oli pidettävä miehen arvoisena, ei voinut olla oikeutettu, sillä se oli luonnoton — heillä kun on erilaiset luontaiset taipumukset — yhtä luonnoton kuin vaatimus, että mies toiminta-alaan nähden olisi pidettävä naisen vertaisena. Tämä vaatimus oli puhujan mielestä naiskysymyksen heikko kohta, joka liiallisuutena oli siitä erotettava. Kun edelleen väitettiin, että molempien sukupuolten yhteinen opetus oli tarkoituksenmukaisin nousevan nuorison kasvatustapa, niin lähdettiin väärästä edellytyksestä, että sielullista eroavaisuutta miehen ja naisen välillä ei ollut olemassa. Jo tämän vuoksi täytyi puhujan periaatteellisesti hyljätä yhteiskouluaate. Mutta hän hylkäsi sen myöskin pedagogisista syistä — nimittäin mikäli kyseessä oli 13 à 14 vuotta vanhemmat oppilaat. Tunnollinen opettaja huomaisi pian, ettei tyttöjä ja poikia käynyt opettaa aivan samalla tavalla (esim. 6 käskyä käsitellessä). Yksistään lukujärjestyksen laatiminen yhteiskoululle — varsinkin meidän maassa (monien kielten tähden, joita kaikkia tytöt eivät tarvitse) — oli kovin vaikea tehtävä. Useissa aineissa (esim. matematiikassa) voisivat tytöt, ilman että naissivistys siitä kärsisi, päästä vähemmällä. "Jos nyt ensyklopedinen opetus poikakouluissamme on valitettava paha ja jos se aiheuttaa ruumiille ja sielulle vahingollista liikarasitusta, niin pitäisi kai, jos harrastaa naisen todellista parasta, katsoa tärkeäksi asiaksi, että naisnuoriso säästetään tästä pahasta. Mutta yhteiskoulussa tämä paha ei ole vältettävissä. Siinä ei saa silmällä pitää tyttöjen erikoisia tarpeita. Tyttöjen täytyy lukea samoja aineita kuin pojat. Tämä ei ole naisen kunnioittamista, vaan väkivallan tekemistä hänen luonnolleen." Kurinpitoonkin nähden vaativat pojat ja tytöt erilaista kohtelua, mikä myöskään ei ole mahdollinen yhteiskoulussa. Todistaakseen vihdoin, miten turmiollisesti yhteiskoulu ja yleensä pitkällinen koulunkäynti vaikuttaa nuoriin naisiin, puhuja siteerasi amerikkalaisen lääkärin, toht. Clarken, ja prof. Pippingsköldin lausuntoja asiasta.
Mutta, päätti puhuja, ennenmainittu heikko kohta naiskysymyksessä oli samalla sen vahva kohta. Taloudelliset ja sosialiset olosuhteet tekevät välttämättömäksi, että naiselle valmistetaan entistä laajempi työala. Naimattomillakin naisilla täytyy olla tehtävänsä elämässä — ainoastaan niin menettelemällä, että heillä on toiminta, joka vastaa heidän luonnollisia taipumuksiansa, oli naiskysymys onnellisesti ratkaistava. Siihen oli siis harrastus kohdistettava. "Ei mikään ihminen voi olla onnellinen, jollei hän tiedä, että hänellä on tehtävänsä elämässä, jollei hän voi olla hyödyllisesti toimelias. Jos tapaamme vanhahkon naimattoman naisen, joka tekee meihin hyvän vaikutuksen, niin on se varmaan nainen, joka huolimatta siitä, että hän on naimaton, on tietänyt, että hänellä on ollut tehtävä elämässä, ja joka on löytänyt onnensa harrastuksessaan suorittaa tätä tehtävää." Syystä ettei puhuja voinut pitää yhteiskouluja oikeutettuina, hän ei myöskään katsonut oikeaksi, että hallitus oli antanut taikka vastedes antaisi avustusta yhteiskouluille.
Tämän lyhyesti selostamamme lausunnon perustuksella ei meistä suinkaan ole oikeutettua syyttää Kihlmania vanhoillisuudesta naiskysymykseen nähden, niinkuin kumminkin on tapahtunut. Hän ei lainkaan kieltänyt, että kysymys on "taloudellisten ja sosialisten olosuhteiden" aiheuttama ja että sen päävaatimus, että naiselle on hankittava entistä laajempi toiminta-ala, ehdottomasti oli tyydytettävä. Mutta hän oli sitä mieltä, että meillä pyritään tähän päämäärään sellaista tietä, joka ajan pitkään enemmän vahingoittaa kuin hyödyttää naista. Ehkä erehdymme, mutta meistä tuntuu siltä kuin olisi yleinen mielipide vähitellen kääntymässä Kihlmanin käsitystapaan päin. Myönnetäänhän nykyään että monen yhteiskoulun synty aikoinaan johtui kokonaan muista tarkoituksista kuin halusta selvittää naiskysymys, eikä myöskään naisten tulvaamista yliopistoon enää pidetä minään ihailtavana sivistyksellisenä voittona.
Juutalaiskysymys tuli käsittelyn alaiseksi vasta säätykokouksen viimeisenä päivänä. Kahden ritaristossa ja aatelissa sekä porvarissäädyssä tehdyn anomusehdotuksen johdosta, jotka koskivat maassa oleskelevien juutalaisten oikeudellisen aseman järjestämistä, oli lakivaliokunta ehdottanut, että hallitukselta anottaisiin esitystä ja sen ohella ehdotusta laiksi, joka oikeuttaisi Suomessa syntyneet sekä pitemmän aikaa täällä asuneet juutalaiset vaimoineen ja lapsineen, noudattamalla sopivia säännöksiä, jäämään maahan ja täällä harjoittamaan elinkeinoa. Kihlman olisi tahtonut, ettei asiaa ollenkaan olisi otettu käsiteltäväksi, koska aika ei myöntänyt seikkaperäistä keskustelua, mutta kun sääty ei siihen suostunut, hänkin lausui mielipiteensä. Hän ei kannattanut valiokunnan mietintöä senvuoksi, että laki, jota pyydettiin, olisi jotain puolinaista, joka ei tyydyttäisi vaatimuksia, vaan lyhyessä ajassa veisi täysien kansalaisoikeuksien myöntämiseen sekä samalla rajojemme avaamiseen muillekin juutalaisille — "logiikka oli taipumaton". Sitävastoin olisi hän — jollei valtiopäivien päättyminen olisi estänyt — ehdottanut, että kullekin Suomessa olevalle juutalaiselle, kaikkiaan noin 1000 hengelle, annettaisiin 1000 markkaa avustusta, jotta he muuttaisivat pois johonkin toiseen maahan, missä juutalaisilla on kansalaisoikeudet. Hänen luullakseen koituisi Suomelle "loistavaksi liikeyritykseksi" (briljant affär), jos kansamme siten vapautettaisiin arvaamattomasta vaarasta. — Sääty hyväksyi kuitenkin mietinnön 19 äänellä 16 vastaan.
Kysymys yleisestä opetusvelvollisuudesta, joka jo oli ollut esillä 1891 vuoden valtiopäivillä ja näilläkin tuli käsiteltäväksi E. G. Palménin tekemän esitysehdotuksen johdosta, oli myöskin niitä, joita Kihlman ei voinut kannattaa. Eräässä Orihveden rovastille E. F. Reiniukselle lähettämässään kirjeessä (18/2) hän lyhyesti julkilausuu mielipiteensä: "Kansakoulukysymyksessä olen aivan samaa mieltä kuin Sinä. Uskotaan ehdottomasti kansakoulun kykyyn pienellä annoksella laskuoppia ja maantietoa kehittää luonteita ja yhtä ehdottomasti Suomen kansan kykyyn ottaa kantaakseen uusia verotaakkoja. Molemmissa suhteissa olen heikko uskossa ja täytyy minun sentähden toimia heikkouskoisen tapaan. Toivon myöskin, että minulla on monta heikkouskoista vertaista ja ettei hyväätarkoittava ehdotus saavuta enemmistöä säädyssä." — Tämän asian käsittely päättyi kuitenkin niin, että säädyt anoivat, että hallitus antaisi esityksen seuraavalle säätykokoukselle; mutta todellisuudessa kysymys vieläkin odottaa ratkaisuansa.
Vielä mainittakoon, että näillä valtiopäivillä hyväksyttiin uusi ulosotto-laki. Kihlman mainitsi "sydämellisellä ilolla" huomanneensa, että valiokunta mietinnössään puolusti samaa armahtavaisuutta velallista kohtaan, jota hän kahdessa säätykokouksessa oli puoltanut anomusehdotuksissa, jotka ajan puutteesta olivat jääneet käsittelemättä. Hän myöntää, että toiselta puolen oli tehty oikeutettuja muistutuksia sitä vastaan, että velallinen saisi pitää työkalunsa y.m. "Mutta kun minun tulee valita joko säännös varallisen velkojan hyväksi taikka säännös köyhän velallisen hyväksi, niin en epäile kumman valitsen. Mieluummin kärsiköön varakas jotain, kuin että köyhä saatetaan epätoivoon ja asemaan, joka estää häntä siitä, mihin joka ihmisellä on oikeus, nimittäin oikeudesta tehdä työtä." —
Valtiopäivät päättyivät kesäk. 2 p:nä. "Valtaistuinpuhe: sävy ystävällinen. Gott lob! mutta ei mitään vastausta, ei mitään viittaustakaan adressiin", luemme päiväkirjasta. Pappissääty päätti tämän päivän päivällisillä, joihin Jaakko Forsman, Otto Donner ja Kihlman olivat kutsuneet sen jäsenet sekä muitakin vieraita muista säädyistä ja säätykokouksen ulkopuolelta. "Mieliala oli erittäin taipuisa (disponerad) herttaiseen seurusteluun." —
* * * * *
Vaikka valtiopäivät olivat päättyneet, eli Kihlman koko tämän vuoden niin sanoaksemme valtiopäivien merkeissä. Hän kun oli valittu toimitusvaliokunnan puheenjohtajaksi, lepäsi koko huoli hänen niskoillaan. Hän pyysi ja saikin ensin syyslukukaudeksi ja sittemmin lukuvuoden loppuajaksikin vapautta rehtorinvirasta, ja valiokunta antoi hänelle työtä uuteen vuoteen asti. Viimeinen valiokunnan kokous (122:nen järjestyksessä) oli kyllä jo marrask. 3 p:nä, mutta puheenjohtajalla oli puuhaa kauan sen jälkeenkin.
Muutoin on vuodelta 1894 merkittävä kuolemantapauksia ja muitakin tapahtumia, jotka läheltä koskivat Kihlmania.
Helmik. 3 p:nä kuoli 88-vuotiaana Kihlmanin "anoppi", "vanha isoäiti", rouva Sofie von Essen Hattulassa. Hautajaisiin hän oli estetty lähtemästä, mutta "appi-isälleen" hän kirjoitti lämpimän kirjeen. — Lähes kolme viikkoa myöhemmin, helmik. 22 p:nä, kuoli Sortavalassa valtioneuvos Herman Hallonblad, johon Kihlman jo 1860-luvulla oli lähemmin tutustunut Tampereen yhtiön asioiden johdosta. Kirjeistä päättäen kehittyi heidän välillään luottamuksellinen ystävyys. [Herman Hallonblad (s. 5/6 1825), ei kuukauttakaan Kihlmania nuorempi, oli tavallaan sukuakin, sillä hän oli N. L. Arppen ja Sofie Fabritius von Essenin serkku.] Hallonblad on, niinkuin tiedetään, suurella Suomen taideyhdistykselle tekemällään lahjoituksella pysyvästi kiinnittänyt nimensä kulttuurihistoriaamme.
Syyskuulla menetti Kihlman toisella tavalla toisen arvossa pitämänsä ystävän, toht. von Rohdenin, joka muutti pois maasta. Paitsi että Kihlman säännöllisesti oli käynyt hänen kirkossaan, olivat he läheisesti seurustelleetkin, ja heidän kirjeenvaihdostaan, joka nyt alkoi, ja josta alempana on enemmän sanottavaa, näkyy, että heidän uskonnollinen kantansa oli pääasiassa sama. Syysk. 11 p:nä olivat Helsingin papit kutsuneet poislähtevän päivällisille, 16 p:nä piti von Rohden hyvästijättösaarnansa, ja 22 p:nä Kihlman seurasi ystävää Linné-laivalle, käytyään edellisenä päivänä viimeisen kerran hänen luonaan, "v. Rohdenin meno on hyvin suuri tappio Helsingille", on päiväkirjaan merkitty. Mutta seuraajassa, toht. Johannes Glöcknerissä tuli korvaus. Tämä saarnasi ensi kerran lokak. 14 p:nä, ja Kihlmanin arvostelu kuului näin: "Hyviä ajatuksia täydellisessä muodossa, suuri kyky, esittämistapa kevyt, täsmällinen. Voi kunpa meillä olisi sellaisia kykyjä Suomen papistossa!" Ja myöhemmistä kiitoslauseista näkee, että Glöckner hänen mielestään oli kerrassaan etevä, jopa ihailtava saarnaaja sekä sisällykseen että muotoon nähden. Tietenkin alkoivat he pian seurustellakin. "Meillä oli paljon puhuttavaa toistemme kanssa", sanoo Kihlman, kun Glöckner 16 p:nä jouluk. oli käynyt hänen luonaan.
Jouluk. 8 p:nä kuoli "luonnonlääkärinä" tunnettu toht. Friedrich Ewerth, joka v:sta 1870 oli ollut Kihlmanin perheen lääkäri. "Hän on tehnyt meille paljon ja suuria palveluksia. Hänen poismenonsa on meille suuri tappio." Siinä Kihlmanin arvostelu lääkäristä, joka 1860-luvulta alkaen oli saavuttanut paljon ystäviä ja tunnustusta maassamme. Kihlmanin tietämättä oli vainaja jälkisäädöksessään määrännyt hänet ja varatuomari John Svanljungin testamentin toimeenpanijoiksi. Se tuotti edelliselle muun puuhan ohella pitkällistä kirjeenvaihtoa Ewerthin Preussin Prenzlaussa asuvien sukulaisten kanssa. Vasta v. 1900 oli tehtävä loppuun suoritettu. [Friedrich Wilhelm Ewerth, synt. 15 p. heinäk. 1823 Sternhagenissa bei Prenzlau, Brandenburgissa, oli sikäläisen pastori J. F. W. Ewerthin 8:s poika. Kasvoista päättäen hän oli semiittiläistä alkuperää, mutta oli uskonnoltaan luterilainen. Muutti 1862 Suomeen, missä toimi vesiparannuslääkärinä ja sai paljon potilaita. Hänen erikoisalansa olivat vatsa- ja kuumetaudit. Syystä, ettei ollut laillistettu lääkäri, täkäläiset viranomaiset häntä ahdistivat. Ammatissaan hän oli tunnollinen ja osaaottavainen; saattoi kyllä olla väsyttävän monisanainen, mutta oli myöskin väsymätön harrastaessaan potilaan hyvää. Praktiikkansa ohella Ewerth on vaikuttanut pysyväisesti kehittämällä vesikylpyhoitoa monipuolisemmaksi ja järkiperäisemmäksi sekä kasvattamalla taitavia ammattikylvettäjiä. — Kihlmanin perheessä ei epäilty, että Ewerth tarkalla hoidollaan pelasti sekä nuorimman pojan, Lennartin, hengen, että myöskin aikaansai äidin parantumisen vaarallisesta vatsahaavassa, joten hän sen jälkeen eli vielä 25 vuotta. — Ewerth oli naimaton ja jätti jälkeensä talon Vuorikadun varrella ynnä muuta omaisuutta, joka rahaksi muutettuna (yhteensä n. 84,000 mk) lähetettiin perillisille Saksaan.]
Tässä yhteydessä merkittäköön vielä, että tänä vuonna tapahtui Venäjän valtakunnan hallitsijan muutos. Lyhyistä muistiinpanoista huomaa, millä ahdistuksella Kihlman odotti tietoja keisarin sairauden kulusta. Torstaina marrask. 1 p:nä hän kirjoittaa: "k:lo 9 aikaan (i.p.) saapui virallinen sanoma, että Keisari Suuriruhtinas Aleksanteri III on kuollut tänään k:lo 2.15. Niin lyhyeksi tuli siis tämän ruumiillisesti voimakkaan ruhtinaan hallitusaika. Kuka olisi uskonut sitä vuoden alussa? Hänen tunteensa Suomea kohtaan olivat ystävällisiä. Hän soi meille varmaan hyvää? Sen hän on osoittanut useamminkin. Mutta hän ei voinut kaikkea, mitä tahtoi. Epäilemättä joko sen vuoksi, ettei hän pystynyt oikein käsittämään asemaansa perustuslaillisena hallitsijana, taikka sen vuoksi, ettei hän uskaltanut loukata eräitä voimakkaita mielipiteitä Venäjällä. Hän koetti välittää. Niin varsinkin kirjelmässään säädyille 1891. Mutta tähän välittelyyn yhtyi nyt niinkuin aina selviämättömiä ristiriitoja. Kumminkin on hän noudattanut cunctatorin politiikkaa, joka on ollut meille hyödyksi. Se, joka voittaa aikaa, voittaa paljon, kenties kaikki. Se on meidän politiikkamme, ja siinä hän oli puolellamme. Jumalalle kiitos siitä. Mitä tulee nyt? Onko uusi Keisari edeltäjän tapaan allekirjoittava valtavakuutuksen? Se on ensimmäinen koetus." — Sunnuntaina marrask. 11 p:nä "tuli tieto, että keisari Nikolai jo tiistaina oli muuttamatta allekirjoittanut valtavakuutuksensa Suomelle. Kivi on pudonnut Suomen kansan sydämeltä, sillä jollei hän olisi allekirjoittanut, mikä aihe epäilyksiin y.m.!" — Seuraavana päivänä oli "päivälliset (Seurahuoneen) 35:nnessä valtavakuutuksen johdosta, joka tänään on julistettu. Meurman esitti H. M:nsä Nikolai II:n maljan toivottaen hänelle voimia hallita ja toimia suuren valtakuntansa ja sen pienen osan, Suomen, onneksi. Eläköön! Y(rjö)K(oskinen) piti puheen, missä hän muistutti, miten meille suomalaisille oli välttämätöntä käyttää menestyksen hetkeä maltillisuudella ja viisaalla varovaisuudella, olla ylvästelemättä, olla esittämättä vaatimuksia, olla pyytämättä pikaisia muutoksia, ja ainoastaan hiljaisesti ja kärsivällisesti odottaa aikaamme! Eläköön Suomi! Donner esitti ministerivaltiosihteeri Daehnin maljan. Eläköön! Siitä oli hänelle tieto annettava, ei sähköteitse, niinkuin joku ehdotti, vaan yksityisesti Yrjö-Koskisen kautta." —
* * * * *
Vapaus rehtorintoimesta oli Kihlmanista mieluisa helpotus hänen jokapäiväisessä ahertelussaan. Huolimatta siitä että hänellä vielä oli yliopettajan virkaan kuuluvat tehtävät koulussa sekä kaikenlaiset liikemiespuuhansa hoidettavinaan, sai hän kuitenkin nyt käyttää entistä enemmän aikaa lukemiseen. Oli kuin hänelle taas olisi koittanut uusi opintoaika. Vai mitä sanoa miehestä, joka 6-9 tuntia päivässä tutkii dogmatiikkaa y.m. samanlaatuista äärimmäistä tarkkaavaisuutta vaativaa kirjallisuutta?
Päiväkirjasta ei huomaa, että hänellä näihin aikoihin olisi Helsingissä ollut uskottua ystävää, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella siitä mitä oli lukenut y.m. sisäisestä; toht. Glöckner oli todennäköisesti ainoa. Sen vuoksi ei ole ihme, että hän kiirastorstaina (11/4) varta vasten lähti Hattulaan tapaamaan Esseniä. "Iltapäivällä taikka illalla", on hän merkinnyt päiväkirjaansa, "tärkeä keskustelu Essenin kanssa: jälkikatsaus menneeseen elämään ja arvostelu siitä; 'ei tulisko autuaaks, jos kuolis tänä iltana', [Nämä sanat on alkuperäisestikin kirjoitettu suomeksi.] vaan uskotko, että Jumala on isäsi, voitko sanoa: Abba, rakas isä?" — Pitkänä perjantaina jatkettiin keskustelua, ja Kihlman on pannut muistiin: "otin vastatakseni kysymykseen, miksi tuli Kristuksen kuolla?" — Illalla hän lähti kotiin, kysyen itsekseen: "Näinkö Essenin viimeisen kerran?" —
Tuskin onkaan mainittu, että Kihlman v:sta 1884 oli Helsingin seurakunnan kirkkoneuvoston jäsen. Lyhyistä pöytäkirjoista tulee hänen osansa neuvoston toimissa ja päätöksissä ainoastaan poikkeukselta näkyviin. Tältä keväältä voi merkitä, että hän neljän papin kanssa jäi vähemmistöön, kun päätettiin (7:llä äänellä) olla ilmoittamatta vastalausetta prostitutsionia vastaan, sekä että hän, kun maistraatti oli pyytänyt lausuntoa adventistain lahkosta, kirjoitti sen kirkkoneuvoston puolesta. Lahko oli syksyllä 1892 alkanut levittää oppiansa Suomessa. Alkuaan amerikkalaisen oppisuunnan edustaja ja saarnaaja täällä oli ruotsalainen talollinen Johnsson. Toimittuaan kolmatta vuotta oli hän seurakuntaansa vastaanottanut 30 uskovaista; 12 kolportöörin avulla oli kirjoja myyty 30,000 mk:sta, mutta liike oli tuottanut 15,466 mk:n tappion, joka oli korvattu pohjoismaiden osaston avulla. Menestys oli siis ollut huononlainen. Kihlmanin kerrassaan objektiivinen lausunto, jota varten hän oli käynyt adventistain kokouksissa, keskustellut heidän johtajansa kanssa ja lukenut eri teoksia, päättyi siihen, että lahkon leviäminen kieltämättä saattaisi herättää häiriötä m.m. sentähden, että se pitää lauantaipäivää sapattina eikä anna arvoa lapsenkasteelle, vaan vaatii että uskovaiset kastetaan uudestaan.
Vihdoin mainittakoon tältä ajalta eräs seikka, joka osoittaa, kuinka valmis Kihlman oli uskomaan hyvää ihmisistä ja kuinka avulias hän saattoi olla, kun hän luuli voivansa luottaa avunpyytäjään. Keväällä 1895 esittäytyi hänelle eräs satulaseppä M. W. Pirskanen aloittelijana liikealalla ja saavutti hänen luottamuksensa, vaikka hän ennestään oli kokonaan tuntematon, ulkonäöltään jotenkin vastenmielinen ja niinkuin sitten näyttäytyi todellisuudessa kelvoton mies. Joku vanha tuttava suomalaisessa puolueessa kuuluu tähän vaikuttaneen suosittamalla Pirskasta Kihlmanille. Ensiksi tämä myönsi satulasepälle 1000 mk:n "lainan" hänen liikkeeseensä, ja kun siihen tarvittiin enemmän, kääntyi Pirskanen jonkun ajan päästä uudestaan suosijansa puoleen pyytäen enemmän. Kihlman ei tutkinut asiaa tarkemmin, vaan antoi antamistaan lainoja, niin että hänen saatavansa keväällä 1897 nousi yli 38,000 mk:aa. Näillä rahoilla oli Pirskanen totta kyllä perustanut oman liikkeen rautatientorin varrelle, mutta suurin osa oli käytetty kukaties mihinkä tarpeisiin. Tämä oli tapahtunut Kihlmanin perheen tietämättä. Oswald tiesi vain, että isä oli joskus vähin auttanut Pirskasta, kun hän sattumalta sai tietää, mikä mies tämä oikeastaan oli, niin ilmoitti siitä isälleen. Ovela liikemies pantiin silloin konkurssiin, mutta lainoista, jotka oli annettu ilman takausta, saatiin ainoastaan 5181 mk.
Tänä vuonna täytti Kihlman 70 vuotta. Hänen ystävänsä olivat päättäneet viettää merkkipäivää, toukok. 13:ta, juhlapäivällisillä, ja käytiin häntä kutsumassa kaksi päivää ennen. Edellinen päivä oli sunnuntai. Silloin Kihlman, käytyään saksalaisessa kirkossa, luki Hiltyn "Stufen des Lebens" (Elämän ikäkaudet) ja Leixnerin saarnan "Jubileum-Seuche und Festbummelei" (Riemujuhlatauti ja juhlailu). Hän siis varta vasten valmistautui juhlaan, mutta ei lainkaan ilomielin. "Koko päivän huolissani huomispäivän kärsimyksistä", hän näet lisää, "ja siitä kuinka kunnianosoituksia on kestettävä loukkaamatta asianomaisia ja omaatuntoa ja kuinka vastattava on ilman teeskenneltyä nöyryyttä, mutta myöskin juhlijan arvoisesti?"
Itse juhlapäivän hän kuvaa seuraavin sanoin: "K:lo 7-1 eri oppilaitosten lähetystöjä toivottamassa minulle onnea 70 vuodeksi. Lähetystöt pitivät puheita, joihin täytyi vastata. En ole koskaan pitänyt niin monta puhetta samana päivänä. K:lo 1-2 tunti VII luokalla. 2-4 levähtänyt ja ajatellut, mitä oli sanottava ja mitä ei sanottava päivällisillä. 4-12 juhlapäivälliset. Kovin huolestuneena olin odottanut tätä päivää. Astuessani 35:een oli sali täynnä ihmisiä, ja soittokunta alkoi soittaa. Ah, kysyin itsekseni: enkö ole kadehdittava! E. G. P(almén) piti juhlapuheen maltillisesti ja asiallisesti. Minä vastasin kertomalla elämäni tarinan. Todellinen tarina (saga)! Miten paljon satumaista siinä onkaan ja kuitenkin sulinta todellisuutta! Ihmeelliset ovat tiesi, Herra. Myöhemmin kerroin sadun 'korulauseen' (fras) synnystä, jonka juuri olin lukenut Leixnerin kirjasta, ja luulin vapauttaneeni tämän seuranpidon korulauseen vallasta, mutta sulku murtui, ja korulause syöksyi esiin ankaralla voimalla, erittäin ystäväni H:n edustamana. Ja minun poloisen täytyi istua siinä, kun minua valeltiin silmät korvat täyteen mitä ylöllisimmillä kiitoslauseilla, ja toinen valelu seurasi toista, aivan niinkuin istumakylvyssä. Mikä ajaa ihmisiä väsyttävään samojen asiain toistamiseen ja märehtimiseen? Heistä kai on kuin eivät olisi täyttäneet velvollisuuttaan, jollei kukin vuorostaan ole antanut lisäänsä kylpyyn."
Kihlmanin pitkästä, pikakirjoituksella muistiin pannusta puheesta annamme tässä lyhyen selostuksen. Ryhtyessään kuvaamaan elämäänsä lausui puhuja: "Pidän itseäni erikoisena onnen poikana, onnen poikana siinä, että elämäni on sattunut aikaan, jossa olen elänyt ja joka on ollut merkillinen ajanjakso kansallemme, onnen poikana siinäkin, että minulle on ollut suotuna ottaa osaa moneen maallemme tärkeään kysymykseen; vihdoin myös onnen poikana siinä, että minulla on ollut onni kokea onnettomuuksia, mitkä, niinkuin tiedämme, ovat omiansa terästämään luonnetta, jos näet pystyy voittamaan niitä." Sen jälkeen seurasi kertomus, miten hän lukiolaisena liittyi herännäisiin ja tuli papiksi, miten hän vaimonsa kuoltua — "ensimmäinen suuri onnettomuuteni" — matkusti ulkomaille parantaakseen terveyttään ja jatkaakseen opintojaan, miten hän palattuansa kotimaahan, jota ulkomailla oli oppinut rakastamaan ja arvossa pitämään enemmän kuin ennen oli ymmärtänyt, ensin oli arkkipiispan apulaisena ja sitten tuli saksan kielen opettajaksi Vaasan lukioon. "Minä hain virkaa, en sen vuoksi että minulla olisi ollut erityinen mieltymys opettajauraan taikka että minulla olisi ollut vakaumus erikoisesta sopivaisuudestani siihen, hain sitä syystä, etten kelvannut papiksi." — "Menestykseni pedagogisella alalla on ollut satumainen", nyt vaaditaan filosofinen arvo tullakseen kollegaksi, ja lehtoriksi pääsee vaivoin olematta tohtori; "mutta normaalilyseon yliopettaja ja rehtori on suorittanut ainoastaan papintutkinnon." — Sitten puhuja kertoi, miten hän joutui toimimaan liikealalla, ensiksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön puolesta — jonka tarkoitusta, se kun harrasti kotimaisen raaka-aineen käyttämistä, katsottiin isänmaalliseksi (patriotisk) — ja sitten myöskin pankkialalla. Kaikki oli tapahtunut ilman edeltä päin tehtyä suunnitelmaa. "En ole koskaan voinut uneksia taikka aavistaa, että minusta tulisi sitä, miksi olen tullut, taikka että toimintani tulisi semmoiseksi, miksi se on tullut." —
"Nämä eri toimintalajit", jatkoi puhuja, "ovat tuottaneet minulle laajanlaista elämänkokemusta. Perehtymällä eri toiminta-aloihin olen oppinut tuntemaan niiden oikeutuksen ja merkityksen nykyajan kulttuurielämässä ja vapautunut ennakkoluuloista, joita tavataan monessa, jolle nämä alat ovat vieraita. Siinä on erilaisen toiminnan etu, mutta on siitä haittaakin: kun ihmisen aika ja voimat ovat rajoitettuja, on hänen mahdotonta tulla ammattimieheksi (fackman) useimmilla aloilla, vaan jää hän enemmän tai vähemmän dilettantiksi. Siitä seuraa voimien hajaannus, hajaannus, joka estää häntä aikaansaamasta jotain arvoltaan pysyvää." Arvattavasti olisi ollut parempi rajoittua yhteen ainoaan toiminta-alaan ja koettaa siinä tehdä parastaan. "Mutta minä olen olosuhteiden lapsi, ja arvatenkin täytyy semmoisiakin olla olemassa. Eikä siihen nähden ainakaan enää ole mitään tehtävänä." Monipuolisten velvollisuuksien tunnollinen täyttäminen vaatii työtä ja aikaa. "Minä opin säästämään (hushålla med) aikaa, en ainoastaan päiviä, vaan minuuttejakin. Minä opin tekemään työtä ja huomasin, että voi tehdä työtä paljon enemmän kuin uskookaan. Minä opin rakastamaan työtä ja tuntemaan sen siunausta ja ennen kaikkea: jokapäiväisellä harjoituksella minä opin velvollisuuden täyttämistä, minä opin antamaan oikean arvon sille nautinnolle, jonka ihminen voi hankkia itselleen, kun hän päätettyänsä päivän työn menee levolle tietäen, että on koettanut täyttää velvollisuutensa. Tämän yhteydessä tahdon myöskin mainita lisätodistuksena, että olen ollut onnen poika: minulla on ollut onni voida nukkua. Kun panen maata, niin vaivun (heti) uneen ja nukun yhtä mittaa siihen kellonlyöntiin, jolloin on tapanani herätä. Tämä onni on tehnyt minulle mahdolliseksi suorittaa työni." Elämänsä läpikäyvänä lankana mainitsi puhuja sen jälkeen uskalluksensa koettaa päästä varmaan vakaumukseen, ei monessa, vaan muutamissa kysymyksissä, ja rohkeutensa julkilausua ja noudattaa vakaumustaan. Sen johdosta oli hän ollut pakotettu rikkomaan suhteensa ennen läheisiin henkilöihin. Niin ensiksi ulkomaalla saamansa vakaumuksen tähden uskonnollisella, alalla; mutta myöskin pedagogisella ja valtiollisella alalla hän oli taistellut. Erittäin puhuja viipyi asevelvollisuuskysymyksessä, johon nähden hän oli ollut kielteisellä kannalla, ensiksi uskonnollisista syistä, toiseksi sen vuoksi että hänestä hyvän armeijan edellytys oli, ettei ketään pakotettu astumaan sen riveihin. Cromwellin maailmankuulu vapaista kansalaisista muodostettu armeija oli siinä kohden ollut hänen esikuvansa. —
Mutta vaikka puhuja oli uskaltanut muodostaa itselleen vakaumuksen ja noudattaa sitä, ei hän kuitenkaan koskaan ollut pitänyt sitä lopullisena, vaan ainoastaan väliaikaisena ja hyvänä, kunnes oli saanut paremman. "Elämäni ei sentähden koskaan ole ollut johdonmukaista. Ei olisi ollenkaan vaikeaa osoittaa minun esiintuoneen ristiriitaisia lausuntoja. Syy on se, etten minä ole ollut liikkumatta. Ja omituista on, että kautta elämäni olen ollut näin keskeneräinen (ofärdig), jopa on keskeneräisyyteni enentynyt eikä vähentynyt, niin että minä seisoen tässä 70-vuotiaana vielä olen kokonaan keskeneräinen, niin, minä olen tietämättömämpi kuin olen ollutkaan. Elämäni lopputulos on siis, että minä 70-vuotiaana en ainoastaan ole koulurehtori, vaan koulupoikakin, jolla prima principia eivät ole selvillä. Mutta en minä valita sitä: keskeneräisyys on kyllä puute, mutta perusteeton taikka ennenaikainen valmius on pahempi ja vaarallisempi puute, sillä se estää kehittymästä." —
Loppusanoista otamme vielä seuraavat lauseet: "Ihminen voi ja hänen tulee elää niin, että hän elämänsä lopulla saattaa ilolla, joskaan ei pelkällä ilolla katsella taakseen menneeseen aikaan. Ei ihmisen elämä todellakaan olisi elämisen arvoista, jos tulema siitä olisi oleva ainoastaan kielteinen. — — Elämän tehtävä voidaan suorittaa ja on suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta harrastamaan sen suoritusta. Kuka viitsisi puuhata suorittamattomassa tehtävässä! — Luin joku päivä sitten, niinkuin sanottiin, erään kiinalaisen filosoofin mietelmän: Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan. Ensi luokan ihmisiä ovat ne, jotka oppivat viisautta lyhyessä ajassa, nimittäin nerot, ylimykset, parhaimmat; toisen luokan ihmisiä ovat ne, jotka myöskin oppivat viisautta, mutta tarvitsevat sitä varten pitkän elämän; kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan tahansa, ovat ja pysyvät tyhminä oppimatta muuta kuin sanoja, muotoja, korulauseita. Ajattelen, että minä ehkä saanen jonkun sijan toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan; olen etsinyt viisautta, mutta olen tarvinnut 70 vuotta, ja vielä on paljon opittavaa. — — Suvaitkaa minun, 70-vuotiaan, toivottaa Teille, että kukin kohdaltaan, kun elämän ilta saapuu, voi lausua: 'Minä olen taistellut hyvän taistelun.'"
K:lo 12 yöllä Kihlman lähti juhlasta ja seuraavana aamuna hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Reipas, Jumalan kiitos, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut."
* * * * *
Kesällä 1895 teki Kihlman Oswaldin seurassa toista viikkoa kestäneen matkan Itä-Suomeen. He lähtivät 27 p:nä kesäk. yöjunassa Viipuriin ja sieltä edelleen Värtsilään, missä 29 p:nä oli yhtiökokous. Sunnuntaina 30 p:nä he matkustivat Sortavalaan, missä kauppias Nissinen oli heille kohteliaana oppaana ja vieraanvaraisena isäntänä. Maanantaina 1 p:nä heinäk. jatkettiin höyrylaivalla matkaa Valamoon "missä", sanoo Kihlman, "uusi maailma avautui minulle. Luonto ihana, viljelyksen kautta kaunistettu, loistavia kirkkoja ja komeita rakennuksia, vastakohtana: mustiin puettuja munkkeja." Syystä, ettei tiistaina mitään laivaa käynyt Valamossa, täytyi matkustajain viipyä siellä keskiviikko iltapäivään. Se oli Kihlmanista liian kauan, varsinkin kun hän ei osannut venäjää eikä voinut puhelemalla munkkien kanssa tehdä havaintoja heidän ajatusmaailmastansa. Sitä tarkemmin katseltiin kaikki nähtävyydet: paitsi kirkkoja, kirjasto (missä myöskin tavattiin Meyrer, Luthers Leben), pyhimyskuvanmaalaajain työhuoneet (ison kirkon yläkerrassa), puutarhat (joita hoiti "ei-munkkimainen munkki") j.n.e. Laulu kirkossa oli Kihlmanista kaunista, mutta Hospodi pomilui'n lakkaamattomasta toistamisesta hän päätti, että jumalaa pidettiin armottomana olentona, joka ainoastaan mitä hellittämättömimmillä rukouksilla ja kumarruksilla oli suosioon taivutettavissa. Seurana oli Kihlmanilla useita suomalaisia matkailijoita.
Torstaina kävi matka Hiitolan asemalle ja sieltä hevosella (15 km) Pukinniemen kartanoon, jonka omistaja oli Edvard von Essen. Täällä tapasi Kihlman myöskin C. G. von Essenin, joka Gertrud tyttärensä kanssa oli tullut nuoremman poikansa luokse. Edvard oli 21 vuotta hoitanut kaunista tilaa Laatokan rannalla, mutta nyt oli hänen vaimonsa — kuollut ja siitä masentuneena hän tahtoi myydä talonsa, vaikka kaikki siellä oli mitä parhaimmassa kunnossa, niin rakennukset kuin viljelykset. Kihlmanin neuvot kävivät kuitenkin vastakkaiseen suuntaan. Niin nyt suullisesti kuin ennen kirjallisesti. Hän oli näet pari viikkoa ennen (13/6) kirjoittanut appivaarilleen seuraavaan, kuvaavaan tapaan: "Minä valitan vilpittömästi, että hän yhä pysyy siinä mielessä, että hänen on mahdotonta edelleen toimia siinä elämäntehtävässä, missä hän jo kauan on ahkeroinut. Ymmärrän kyllä, että hänellä voi olla vaikeuksia, mutta suurempiin vaikeuksiin hän joutuu, jos hänen tulee valita uusi työala. Sillä että uusi on valittava, jos vanhasta luovutaan, on minusta kieltämätöntä. Ei suinkaan hän vielä saa pitää itseään täysinpalvelleena, sen tähden että on menettänyt vaimonsa. Onhan se suuri tappio, mutta vielä suurempi tappio on menettää elämänsä päämäärä. Menetetty elämä on kaiken menetys. Mutta elämä ilman toimintaa muiden puolesta, se on menetetty elämä. Jumala johtaa kohtaloamme niin, että saamme tehtävän, mutta saatuamme semmoisen, pitäkäämme kiitollisesti siitä kiinni. Jos me luovumme siitä erinäisten vaikeuksien vuoksi, kohtaamme sen vaikeuden, että meidän itse tulee valita toinen tai toinen lukemattomista mahdollisuuksista. Semmoiseen valintaan vaaditaan enemmän voimaa kuin toimimaan siinä, missä Jumalan sallimuksesta olimme tottuneet ahkeroimaan. Jos on vaikeaa täydestä sydämestä sanoa: Isä, tapahtukoon tahtosi, niin ei ole vähemmän vaikeaa, vaan myöskin verrattomasti vaarallisempaa sanoa: Ei, tapahtukoon minun tahtoni. Se joka luulee voivansa lausua niin, hän ei ole heikko, päinvastoin luulee hän pystyvänsä itse onnellisesti johtamaan elämänpurtensa tyyneen satamaan. Voi minua heikkoa, lyhytnäköistä ihmistä, kykenisinkö minä ohjaamaan elämänkohtaloani välittämättä maailman ohjaajasta! Kuinka hyvä onkaan, ettei meidän tarvitse tehdä niin, vaan voimme jättää kohtalomme suuren, viisaan, väkevän Jumalan käsiin. Kristuksen suuruus oli siinä, että hän vaikeammissakin asemissa yksistään piti silmällä Isän tahtoa ja etsi iloansa Hänen tahtonsa noudattamisesta. Silloin voi olla iloinen keskellä suruakin." —
Mitä Kihlman puheli ukko Essenin kanssa, sitä emme saa tietää. Mutta perjantaina, jolloin matkustajat lähtivät paluumatkalle, näki hän hänet viimeisen kerran. Vähän kolmatta viikkoa myöhemmin saapui tieto, että 80-vuotias oli halvauskohtauksen jälkeen kuollut aamulla 22 p:nä heinäk. Surusanoman johdosta Kihlman (24/7) kirjoitti yhteisen kirjeen Gertrud ja Edvard von Essenille ja loi siinä katsauksen suhteeseensa vainajaan. Syksyllä 1840 oli Kihlman 15-vuotiaana ensi kerran tutustunut Esseniin, kun tämä Turussa vihittiin papiksi; mutta kesällä 1845, jolloin Kihlman nai Angelika Fabritiuksen, tuli heidän välinsä ratkeamattomaksi. "Yhteisten mielipiteiden, yhteisten kärsimysten, yhteisten töiden kautta me liityimme toisiimme, ja kun toinen vanhempi ystävä toisen jälkeen meni pois, jäimme me jäljelle ja olimme sen vuoksi yhä enemmän toistemme varassa." Puoli vuosisataa he olivat olleet uskottuja ystäviä, ja varsinkin nuorempana oli Kihlmanilla Essenissä ollut vahva tuki. Hän oli iloinen siitä, että hän tänä vuonna oli kaksi kertaa ollut hänen luonansa. "Jumala olkoon kiitetty siitä, mitä hän vainajassa oli meille antanut!" — Essen haudattiin Hiitolassa, mutta ainoastaan hengessään Kihlman oli saapuvilla.