* * * * *
Vaikka Kihlman tunsi itsensä terveeksi ja "reippaaksi", huomasi hän kuitenkin saapuneensa käännekohtaan, josta eteenpäin hän ei enää voinut ajatella jatkavansa elämää entiseen tapaan. Mietiskelyt päättyivät ratkaisuun, josta hän 15 p:nä elok. kirjoittaa Lorenzolle: "Eilen otin tärkeän ratkaisevan askeleen. Minä jätin erohakemukseni. Minulla on ollut pitkä ja vaikea taistelu kestettävänä. Olen vielä työkykyinen sangen suuressa määrässä, ja minun pitäisi kai tehdä työtä niin kauan kuin voimia riittää, eikä kaivaa maahan pientä leiviskääni. Mutta minä tarvitsisin myöskin lievennystä työssä, etenkin aikaa tarkistaakseni ja järjestääkseni opintoni minua tyydyttäväksi kokonaistulokseksi. Minulla on syvä rauhan (lugn) tarve, ennenkuin kuolema kutsuu minut pois, ja voihan se tapahtua sangen pian." —
Erohakemuksessaan Kihlman kuitenkin oli maininnut, että hän, jos pääsisi rehtorintoimesta ja saisi luovuttaa osan opetusvelvollisuuttaan tuntiopettajalle, jonka itse kustantaisi, tosin luuli vielä kykenevänsä hoitamaan yliopettajanvirkaa, mutta koska hän epäili semmoisen järjestyksen olevan hyväksyttävissä, pyysi hän eroa tästäkin virasta. Tämä aiheutti, että hänelle annettiin ero ainoastaan rehtorinvirasta ja että hänen opetuksensa supistettiin viiteen luokkaan, s.o. 10 tuntiin viikossa. Pastori S. J. Molander tuli hänen sijaisekseen II ja III luokalla (syyslukukaudella 1896 myöskin I:llä, joten Kihlmanin tuntiluku aleni 8:aan). Näin jäi Kihlman vastaiseksi opettajavirkaansa, ja lienee siihen osaksi vaikuttanut suomalaisen puolueen taholta esitetty toivomus, ettei hän eroaisi ennenkuin lähimpien valtiopäivien jälkeen. Varsinkin valtiovaliokunnassa oli hän ystäviensä mielestä vaivoin korvattavissa. Syyslukukauden alusta 1896 Lindeqvist vararehtorina johti oppilaitosta, ja helmikuulla 1896 hänet nimitettiin varsinaiseksi rehtoriksi, Mellberg vararehtoriksi. [Kun kouluneuvoston toivomuksesta opettajat ilmaisivat, kenen haluaisivat saada rehtoriksi, sai Lindeqvist 3, Mellberg 6, E. Böök ja Kihlman kumpikin 1 äänen. Yksi Lindeqvistin puoluelainen ilmoitti itsensä jääviksi.] Ettei tämä Kihlmanin mielestä voinut olla kunniaksi eikä onneksi normaalilyseolle, tiedämme edellisestä.
Huolimatta tuntiluvun vähennyksestä Kihlman ei suinkaan pannut koulutehtäväänsä vähemmän aikaa kuin ennen. Mitä vanhempi opettaja hän oli, sitä enemmän voitiin häneltä vaatia, ajatteli hän, ja toisinaan hän käytti kokonaisen päivänkin valmistuakseen parin tunnin opetukseen seuraavana päivänä. Sitä paitsi hän erityisesti valmistautui pitämään aamurukousta silloin, kun hänen opetustuntinsa oli päivän ensimmäinen. Näitä hartaushetkiä varten hän kulloinkin otti lyhyesti selittääkseen ja tutkistellakseen jonkun raamatuntekstin. Jatkaen tätä menettelyä niinä kolmena lukukautena (1895-96), jotka hän vielä oli virassa, hän säännöllisesti valitsi tekstinsä Markuksen evankeliumista. Kunkin selityksen hän mitä hienoimmalla kirjoituksella ja lyhennetyin sanoin pani paperipalaselle, jonka pisti talteen. Näin syntyi miltei yhtäjaksoinen selitys noin 10:een lukuun mainittua evankeliumia. Oliko Kihlmanin aikomus myöhemmin täydentää ja julkaista nämä tutkistelemukset, on epätietoista. Kumminkin on hänen kuolemansa jälkeen toht. V. T. Rosenqvist saattanut ne julkisuuteen [Bibeltexter i korthet utlagda af Alfred Kihlman. 1904. —], eikä syyttä. Näissä pienissä raamatunselityksissä lukija näet kauttaaltaan kohtaa Kihlmanin suoran, totuutta rakastavan ja etsivän hengen, hänen viehättävän alkuperäisen ajatus- ja esitystapansa, ja vaikka ne ovatkin nuorisolle kirjoitetut, ovat ne täysin määrin omiansa, kiinnittämään vanhempienkin mieltä.
Muita tehtäviään Kihlman ei supistanut, eikä siihen ollutkaan syytä. Taloudellisen menestyksen aika oli käsissä, eikä yksikään niistä liikeyrityksistä, joiden johdossa hän oli mukana, enää tuottanut hänelle erityisiä huolia taikka vaatinut mainittavia voimanponnistuksia. Siten jakoi Tampereen yhtiö 1895 20 % (1894: 16 %), 1896 25 %, 1897 korkeimman määrän, 26 %, ja sen jälkeen vaihdellen 25-22,5 %. Verrattuna entisiin aikoihin oli johtokunnan puheenjohtajan työ helppoa ja hupaista. Sitä enemmän, kun asiantuntijat eivät kieltäneet tunnustustaan, niinkuin näkyy seuraavista sanoista, jotka Sixtus Calamnius, Kihlmanin lähin toveri 1860- ja -70-lukujen epätoivoisina aikoina, kirjoitti Tukholmasta (11/12 1895): "Ensi sijassa onnittelen Sinua pellavatehtaan osakkeiden noususta, sillä ehdottomasti tulee Sinulle kunnia siitä — sen kyvyn vuoksi, jolla olet hoitanut yhtiön asioita ja jonka kautta olet nostanut yhtiön siitä rappiotilasta, johon se oli joutunut, siihen loistavaan tilaan, missä se nyt on."
Uuden tehtävän tuotti näihin aikoihin Kihlmanille v. 1895 perustettu OY. Suomen Kaupunkien Hypoteekkikassa. Kun näet hallituksen ensimmäinen puheenjohtaja O. Donner Suomen pankin valtuusmiehenä oli luopunut, päätettiin 13/1 1896 kutsua Kihlman (tavallaan suuren osakkaan, Kansallispankin, edustajana) hallitukseen jäseneksi ja valittiin hänet myöskin heti puheenjohtajaksi. Niinkuin muita toimiaan hoiti hän tätäkin kaikella huolella ja tarkkuudella, ylläpitäen mitä parhainta suhdetta toimitusjohtajaan, vanhaan ystäväänsä Aug. Ramsayhin, ja laitoksen muihin virkailijoihin.
* * * * *
Vuosi 1895 kului sitten loppuun ja koko seuraavakin vuosi ilman tapahtumia, jotka olisivat merkillisemmin vaikuttaneet Kihlmanin elämään. Kumminkin mainittakoon joitakuita piirteitä tältäkin ajalta. Edellisen vuoden joulukuulla oli rouva Kihlmanilla jälleen yksi noita vaikeita, uhkaavia sairauskohtauksiansa, ja jouluaattona hänet vuoteessaan kannettiin saliin ollakseen juhlailtana perheen keskellä, mutta myöhemmin hän sentään taas vähitellen toipui.
Vuoden 1896 Kihlman aloitti rukouksella: "Ah, että tämä uusi vuosi tulisi minulle hedelmälliseksi! Opeta minua, Jumalani, tuntemaan Sinua ja siten rakastamaan Sinua, niin että totuus on kirkkaana silmieni edessä ja että tahtosi noudattaminen on suurin iloni. Kuule rukoukseni!" — Samoin kuin tästä huokauksesta näkee useasta muistiinpanosta, miten uskonnolliset kysymykset yhä kiinnittivät hänen ajatuksiansa. Kun hän esim. tapansa mukaan oli käynyt kuuntelemassa yliopiston rehtorin lukukaudenalkajaispuhetta, kirjoittaa hän päiväkirjaansa (18/1): "(Th.) Rein puhui tieteestä, filosofiasta ja suuresta elämänkysymyksestä, uskonnosta, s.o. siitä, joka joka päivä on mielessäni. Arvokas aine ja arvokkaasti käsitelty." —
Maalisk. 13 p:nä piti Kihlman kasvatustieteellisen yhdistyksen kokouksessa esitelmän n.s. kouluraamatusta eli raamatullisesta lukukirjasta. Hän selosti, millä perusteilla Saksassa oli puollettu tai vastusteltu erikoista koululle tarkoitettua raamatunpainosta, josta olisi poistettu vähemmän tarpeellisia osia sekä lapsille soveltumattomia kohtia, ja ehdotti sitten, että asiantuntijain tulisi Suomen kouluja varten toimittaa raamatullinen lukukirja ja että tämä lukukirja olisi, sitten kun tuomiokapitulit olivat sen tarkastaneet ja hyväksyneet, otettava käytäntöön maamme kouluissa ennen käytetyn kokoraamatun sijaan. Kokous hyväksyi alustajan ehdotuksen, vaikkei se enemmän kuin hänkään tahtonut tarkemmin määrätä niitä periaatteita, joiden mukaan toimitus oli suoritettava.
Vuoden kuluessa teki Kihlman kolme pitempää matkaa. Helmikuulla hän kävi Vaasassa, missä Henrik 15 p:nä vietti häitä neiti Eva Åkessonin, hovioikeuden asessori K. Åkessonin tyttären, kanssa. Mennessään oli hänellä matkatoverina nuorin poika, Lennart, palatessaan sitä paitsi nuori pariskunta. Kesällä Kihlman taas, huolimatta siitä että hänen jalkansa olivat ajettuneet liiallisesta seisomisesta, mikä joskus pakotti hänet makuullekin, matkusti Ruokolahdelle tavatakseen A. A. Favorinia. "Sitten kun Appelberg ja Essen ovat menneet toiseen maailmaan, olet Sinä ainoa ystävä nuoruudenajalta", oli Kihlman kirjoittanut hänelle (30/12 1895). "Siitä ajasta olen kokenut paljon, joka luonnollisesti ei ole mennyt ohi jälkiä jättämättä, vaan on vaikuttanut sisällisen ihmiseni sekä syventämiseksi että parantamiseksi. Mutta sen tiedän, että elämäni parhaimmat hetket ovat olleet ne, jolloin olen voinut tuntea hänen läsnäoloansa, joka sanoi, että hän tahtoi olla opetuslastensa luona joka päivä maailman loppuun asti. Hän sanoi myöskin, että missä kaksi tai kolme ovat kokoontuneet hänen nimessään, siinä on hän heidän keskellään. Tämän lupauksen totuuden olen minä kokenut ja erittäinkin silloin, kun olen ollut Sinun seurassasi. Muistissani elää se hetki, jolloin viimeksi kävin luonasi, ja niinikään entisaikojen hetket, jolloin tapasimme toisiamme Alavetelissä ja Kruununkylässä. Haluaisin vielä semmoista hetkeä, ennenkuin Sinä taikka minä menemme pois, ja onhan se pian tapahtuva. — — Erittäin tahtoisin Sinun kanssasi tarkistaa (justera) arvosteluani pietistisen liikkeen luonteesta, mikä siinä, hyvän ohella, oli väärää. Kun katselen taapäin sitä aikaa ja koko myöhempää elämääni, esiintyvät minulle elävästi Paavalin sanat 'Jumalan hyvyyden, kärsivällisyyden ja pitkämielisyyden runsaudesta'. Niin, sen tunnen sieluni syvyydessä: Jumalan pitkämielisyyden runsaus minua kohtaan on ollut suuri." [Favorinin vastauksesta (22/1 1896) otamme seuraavat rivit: "Mitä kirjoitat seurustelustamme ensimmäisinä pappisvuosinamme, sitä olen minäkin usein muistellut. Se oli rauhan ja onnen aikaa. Kaikki oli silloin vielä niin veljellistä, sopuisaa ja avosydämistä kaikkien kesken, jotka kuuluivat heränneeseen joukkoon. Hedbergiläinen erimielisyys antoi meille silloin aihetta keskustella opista. Vasta Malmbergin lankeemuksen jälkeen ilmeisiin synteihin ruvettiin tutkimaan elämääkin, ja se vei meitä tarkastamaan meitä itseämme ja muita, oliko kaikki niinkuin olisi pitänyt olla. Mutta siitä oli myöskin se vähemmän kiitettävä seuraus, että alettiin epäillä sitäkin, mikä suomalaisessa herännäisyydessä kuitenkin oli Jumalasta ja totuudesta. — M. F. Roosin teokset tulivat meille silloin sopivassa ajassa hyödyksi — tarjoten meille terveellisen johtonauhan; ja minulle on vielä viimeisenäkin aikana hänen (Roosin) hartauskirjastaan ollut paljon hyvää itsetutkimuksekseni ja rakennuksekseni. Myöhemmin ovat J. T. Beckin teokset, enemmän kuin muiden, tuottaneet minulle verratonta hyötyä." —] — Matka meni nytkin Lappeenrannan kautta, ja Kihlman viipyi Ruokolahdella perjantain keskipäivältä lauantain keskipäivään asti (17 ja 18 p. heinäk.), jonka jälkeen hän lähti Inkeroisiin tarkastamaan tehtaita ja sitten kotiin. Ainoastaan seuraavat sanat viittaavat ystävien yhdessäoloon: "En voisi ajan pitkään pysyä yksimielisenä (sammanstämma) Favorinin kanssa, hän kun yksinäisyydessään on jäänyt jälkeen, niin vakava kuin hän muutoin onkin. Hän ei kaipaa selvityksiä, koska hän ei tiedä vaikeuksista." — Vihdoin Kihlman vaimonsa kanssa matkusti jouluksi Vaasaan tapaamaan lapsiaan ja lastenlapsiaan. Omituista on, kuinka hän nyt — arvatenkin jonkunlaisesta yksinäisyyden tunteesta — haluaa tavata niitä harvoja tuttuja nuoruudenajoiltaan, jotka kuolema oli säästänyt. Edellisellä matkalla hän oli käynyt 76-vuotiaan rouva Augusta Grönbergin (s. Roschier) luona, ja nyt hän meni useamman vanhuksen puheille. Niin neiti Amelie Wasastjernan, jota ei ollut nähnyt v:n 1840 jälkeen, jolloin hän itse oli 15- ja Amelie 17-vuotias. Jälkimmäinen oli tullut niin kuuroksi, että Kihlmanin täytyi kirjoittaa, mitä tahtoi sanoa. "Puhelu kääntyi tietysti muinaisiin aikoihin. Nykyaika oli Amelielle vieras. Hän elikin toisessa maailmassa, mihin ikävöi. Täällä hän vain tuotti toisille vaivaa. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka hän vilpittömästi ikävöi sitä maailmaa, minne muut rakkaat ennen olivat menneet. Me syleilimme toisiamme useita kertoja." Ebba Stenbäckin Kihlman tapasi kaksikin kertaa. "Ebba (80-vuotias) on hyvin puhelias ja ennakkoluuloton. Mieluisa yhdessäolo." Kumminkin oli Kihlmanilla Vaasassa nuorempiakin ystäviä, nimittäin teologian lehtorit V. T. Rosenqvist ja L. J. Ingman, joita kumpaakin hän piti suuressa arvossa. Hän toivoi, että toinen tai toinen tulisi hänen seuraajakseen — ja niinkuin tietty tulikin edellinen myöhemmin normaalilyseon yliopettajaksi ja rehtoriksi, jota vastoin jälkimmäinen, Kihlmanin tieten ja onnentoivotusten saattamana, oli suunnannut harrastuksensa yliopistoon päin, missä hän vanhan suosijansa ja ystävänsä kuoleman jälkeen olikin saava professorinviran. Heidänkin luonaan Kihlman kävi Vaasanmatkallaan, ja erinomaisen kiitollinen hän oli Ingmanille, kun tämä lupautui rupeamaan hänen sijaisekseen kevätlukukaudeksi 1897, jolloin hän valtiopäivien tähden tahtoi olla täysin vapaa virastaan. Hän vapautui siten "tuskallisesta velvollisuuksien ristiriidasta".
Perjantaina 11 p:nä syysk. vietti Suomalainen alkeisopisto 25-vuotis-riemujuhlansa. Kihlmanista oli Kaarle Krohnin juhlapuhe sydämellinen ja erittäin etevä. Päivällisillä Seurahuoneella pidettiin paljon puheita, joissa huomautettiin milloin minkin henkilön ansioista kouluun nähden. Kihlmaniinkin kohdistettiin puhe, jonka jälkeen häntä samoin kuin muitakin kannettiin. Sen johdosta hän lausuu: "Äärettömän tuskallista minulle. Miksi ei minun sallita seisoa taustalla, missä aina olen tahtonut olla vaikuttaakseni sovinnolliseen suuntaan?" — Lokak. 9 p:nä oli Kihlman mukana A. Meurmanin 70-vuotisjuhlassa, missä oli 400 henkeä saapuvilla, ja missä Jaakko Forsman oli juhlapuhujana. "Kyllähän Meurmanilla on hyvin suuria ansioita, mutta kyllä niitä tunnustettiinkin, jopa siinäkin, missä ne eivät ole niin suuria, tarkoitan uskonnon alalla." Pappien puolesta pidettiin näet erityinen puhe, jota Kihlman ei voinut kiittää.
Koulusta on vain kerrottava, että lokakuulla toimeenpantiin muutos lukujärjestyksessä, josta Kihlman lausuu (10/10): "En ole pedagogisella alalla kokenut mitään semmoista, että melkoinen muutos oppilaitosten lukujärjestyksessä päätetään senaatissa, ilman että edes Ylihallituksen mieltä on kysytty, että asetus ilmestyy elokuun viimeisenä päivänä ja on noudatettava alkavan lukuvuoden alusta, ei vähitellen, vaan heti neljällä luokalla. — Olemme syyskuulla ja osan lokakuuta noudattaneet toista järjestystä ja tästä lähtien tulee meidän noudattaa toista." — Marrask. 7 p:nä k:lo 2-3 oli Kihlmanilla, kun hän opetti IV luokalla, korkeita vieraita, nimittäin piispa Råbergh, asessori Gummerus, rovasti Lyra, rehtori Lindeqvist, yli-inspehtori A. Streng y.m. "Olen taipuvainen uskomaan, että opetustunti oli hyvä", on päiväkirjaan merkitty, mutta tämä piispantarkastus ei kuitenkaan mennyt ohi muistutuksetta, niinkuin alempana saamme nähdä.
* * * * *
V. 1897 oli Kihlman kahdeksannen ja viimeisen kerran mukana valtiopäivillä. Niiden juhlallinen avaus tapahtui tammik. 25 p:nä. Kirkossa oli hän tyytymätön saarnaan. "Semmoisessa tilaisuudessa ei ole paikallaan kiinnittää huomiotaan eskatologisiin kuvauksiin; jos vanhurskaus toteutetaan vasta uudessa maassa, voivat säädyt matkustaa kotiin, koska eivät kykene edistämään vanhurskautta. Mutta jos vanhurskautta voidaan nyt jo edistää hyvillä laeilla, niin sopisi huomauttaa siitä ja teroittaa lainsäätäjätoimen merkitystä." Sitä vastoin oli hänestä keisarin tervehdys valtiosalissa sydämellinen ja teki erittäin hyvän vaikutuksen. Samoin oli maamarsalkan (S. W. von Troil) puhe "arvokas ja merkityksellinen". — Ensimmäisiltä valtiopäiviltään asti oli Kihlman käytännöllisenä ja toimeliaana miehenä ollut osallisena pappissäädyn kanslia-asiain järjestämisessä. Kun sittemmin säädyt v. 1891 alkoivat toimia omassa talossaan, uhrasi Kihlman paljon aikaa uuden talon kaluston täydentämiseen, hankki kirjakaappeja ja järjesti valiokuntien ja erittäin oman säätynsä kirjastoja ja arkistoja, jotka melkoisessa määrässä olivat hoidon tarpeessa. Kun sääty 1897 tapasi kansliahuoneensa kaikin puolin siististi kalustettuna ja asianmukaisesti järjestettynä, puhemies (28/1) julkilausui Kihlmanille säädyn kiitokset "siitä huolesta ja taidosta", millä hän oli kaikki suorittanut.
"Keisarintanssiaiset" (9/2) loukkasivat myöskin Kihlmanin tunteita. Ne olivat "pienoiskuva todellisesta maailmasta: ulkonaista siroutta, kohteliaisuutta, aistillisuutta (decolté-puvut), suruttomuutta, ylellisyyttä y.m." — Isäntänä ei enää ollut kreivi Heiden. Hän oli näet, kirjoittaa Kihlman (14/1), "vihdoinkin saanut eron. Jumalan kiitos!" — "Heiden menetti", lisää hän sitten, "koko sen myötätunnon, jonka hän ensin oli saavuttanut yksinkertaisella, vaatimattomalla käytöksellään. Lopulta pidettiin häntä osaksi vanhuudenheikkona, osaksi Suomen etujen vihollisena, vehkeilijänä, jonka sanoihin ei voitu luottaa. — — Suokoon Jumala meille uuden kenraalikuvernöörin, joka tahtoo parastamme ja ymmärtää mitä menestyksemme vaatii."
Omassa nimessään Kihlman esitti kaksi anomusehdotusta. Toinen koski toimenpiteitä, jotka tarkoittivat maalaistyöväen tilan parantamista. Aloite oli oikeastaan lähtenyt eräästä tehtaantyöläisten kokouksesta Tampereella kesällä 1896. Muuan valiokunta Helsingissä oli sitten ottanut ajaakseen asiaa, ja toht. Hannes Gebhard oli kirjoittanut anomusehdotuksen, jonka Kihlman vähin lisäyksin ja muutoksin hyväksyi esitettäväkseen. Se käsitys, joka hänellä oli sosialisen kysymyksen tärkeydestä, teki hänelle omantunnon asiaksi koettaa vaikuttaa työväen hyväksi. Sen vuoksi hän otti omakseen anomusehdotuksen sekä kannatti muitakin ehdotuksia, jotka tarkoittivat työläisten aseman parantamista (lainainantoa työväenasuntojen rakentamiseen y.m.). Anomus saavutti säätyjen kannatuksen. — Päinvastoin kävi toisen anomusehdotuksen, joka koski maanteiden suurinta nousua ja niiden rakentamisen jättämistä erityisille insinööreille. Laki- ja talousvaliokunta ei katsonut aihetta olevan toimenpiteeseen säätyjen puolelta, kuitenkaan kieltämättä että olisi sekä tarpeellista että hyödyllistä, että uusien teiden rakennus tapahtuisi teknillisellä johdolla.
Sitäpaitsi Kihlman muiden koulunopettajain edustajain kanssa allekirjoitti neljä muuta anomusehdotusta erinäisistä koululaitosta koskevista asioista. Yksi näistä koski rahapalkkion antamista virasta eronneen koulunopettajan kuolinpesälle ja tarkoitti semmoista asiain järjestelyä, ettei vanha ja väsynyt opettaja perheen edun tähden olisi pakotettu palvelemaan kuolemaansa asti. Yleinen anomusvaliokunta hylkäsi kuitenkin anomusehdotuksen, ja kysymys olisi kenties rauennut, jollei Kihlman — joka maalisk. 12 p:stä lähes kolme viikkoa oli sairastanut influenssaa — juuri sinä päivänä, huhtik. 1:senä, jolloin mietintöä käsiteltiin, olisi tullut saapuville. Silloin hän niin terävästi osoitti valiokunnan perustelujen mitättömyyden, että hän Bonsdorffin y.m. kannattamana "saavutti loistavan voiton", toisin sanoen sääty hyväksyi anomusehdotuksen ponnen.
Laajakantoisin näistä yhteisistä anomusehdotuksista koski komitean asettamista erinäisten koulukysymysten tutkimista varten, nimittäin komitean, joka olisi kokoonpantu kokeneista koulumiehistä. Säädyn käsitellessä yleisen anomusvaliokunnan kielteiseen ponteen päättyvää mietintöä lausui Kihlman: — "Anomusehdotuksen ja myöskin vastalauseen pääajatus on se, että, jos koulu maassamme on menestyksellisesti toimiva, tulee koulunopettajille, jotka ovat omistaneet elämänsä ja toimintansa koululle ja joilla enemmän kuin muilla on kokemusta koulun tarpeista, myöntää oikeus vaikuttaa kouluolojen järjestämiseen. Se on pääasia, että nimittäin koulunopettajilla etupäässä on oleva sananvaltaa, milloin koulun elämän ja toiminnan järjestäminen on kyseessä. Tämä ajatus se on, joka suoraan sanoen on ollut minun pääajatuksenani ja sisimpänä elämänperusteenani, ja sen edestä olen taistellut v:sta 1870 saakka, jolloin tulin ruotsalaisen normaalilyseon rehtoriksi." Todistukseksi, että niin oli ollut laita, hän luki julki pitkän otteen ylempänä selostamastamme vuosikertomuksesta v:lta 1874, ja päätti sitten: "Tämän ajatuksen toteuttaminen, ettei pedagogeja ole katsottava pelkiksi koneiksi, joiden tehtävä on suorittaa mitä korkeat asianomaiset käskevät, vaan että heidän tulee olla itsenäisiä, ihanteen puolesta taistelevia miehiä, ja että yhteiskunta on velvollinen pitämään ja kohtelemaan heitä semmoisina, tämän ajatuksen toteuttaminen se on koulun menestykselle ehdottomasti tarpeellinen, ja tämä ajatus se on pääajatuksena anomusehdotuksessamme ja vastalauseessa. Siinä vaaditaan, että koulunopettajan kokemuksen on päästävä vaikuttamaan, koska tämä kokemus kieltämättä on ainakin yhtä hyvä kuin toisten, jotka eivät ole koululle antaneet elämäänsä ja työtänsä." Sääty hyväksyi vastalauseen, jossa anomusta kannatettiin.
Muistakin kysymyksistä, joita käsitellessä Kihlman lausui huomiota ansaitsevia mielipiteitä, mainittakoon tässä vielä joitakuita:
Kun oli puheena kaunokirjallisten teosten palkitseminen ja eräältä taholta oli ehdoksi vaadittu, että palkittavien teosten tulisi olla sopusoinnussa kristillissiveellisen maailmankatsomuksen kanssa, piti Kihlman, viittaamalla m.m. Runebergin Kuningas Fjalariin, vaatimusta liiallisena. Hänestä oli ainoastaan vaadittava, etteivät teokset loukkaisi siveellistä maailmankatsomusta. — Kihlman oli vanhastaan kansanopistojen vilpitön ystävä ja puolustaessaan niiden avustamista myöntämällä määrärahoja suostuntavaroista teroitti hän niiden ehdotonta käytännöllistä merkitystä. Olematta ammattikouluja, niinkuin emäntä- ja maanviljelyskoulut, kasvattaisivat ne lahjakkaampia maalaiskansan nuorukaisia kykeneviksi aikanaan hoitamaan kunnan asioita. "Koulu voi olla käytännöllinen olematta ammattikoulu." — Kun tarkastettiin asetusta kunnallishallinnosta maalla, tuli keskustelun alaiseksi, olisiko hyväksyttävissä, että kuntakokouksia pidettäisiin sunnuntaina. Eräs vastalauseen tekijä oli näet vastustanut sitä sillä perustuksella, että pyhäpäivän pyhänä pitäminen muka oli Jumalan säätämä. Tätä käsitystä Kihlman ei hyväksynyt, vaan hän osoitti perusteellisesti, että se lepopäivä, joka raamatun mukaan vanhan liiton aikana oli Jahvelle pyhitettävä, oli lauantai, viikon viimeinen päivä. Että sunnuntaita, viikon ensimmäistä päivää, pidetään pyhänä, johtui kristillisen kirkon alkuajoilta juontuvasta traditsiosta, mutta ei mistään jumalallisesta käskystä. Näin ollen ei ole oikein väittää esim. kuntakokouksen pitämistä pyhänä Jumalan lain rikkomukseksi. Tästä huolimatta Kihlman myönsi, että pyhäpäivän viettämistä voi ja tuleekin puolustaa — sitä on vain puolustettava oikeilla syillä. Sen perustana on näet syvä tarve ihmisluonnossa, jonka voimat eivät kestäisi alituista työtä ilman virkistävää lepoa. Lopuksi puhuja huomautti, että hänen esittämänsä mielipide oli kaikin puolin sopusoinnussa evankelis-luterilaisten tunnustuskirjain kanssa, vaikka oppikirjat ja oppineetkin miehet olivat laajalle levittäneet sitä väärää käsitystä, että raamatun lepopäivä tarkoittaa sunnuntaita. — Ohimennen sopinee tässä merkille panna, että Kihlman jo pappeinkokouksessa Turussa 1859 oli esittänyt tämän saman käsityksensä pyhäpäivän viettämisestä. [Handlingar i anl. af Prestmötet i Åbo den 29 juni — 1 juli 1859, s. 129 ss.] —
Vihdoin tulivat nais- ja juutalaiskysymykset esille, ja Kihlman lausui niistä yleensä samoja mielipiteitä kuin ennen. Porvarissäädylle tehdyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski saman oikeuden myöntämistä naiselle hakea opettajavirkoja valtion kouluissa ja seminaareissa kuin miehilläkin oli, hän myönsi että sivistyneet naiset nykyoloissa olivat oikeutetut etsimään ja miesten kieltämättä saamaan työtä uusilla aloilla kodin ulkopuolella ja erittäin myöskin, että jotkut heistä yksityiskouluissa olivat osoittautuneet kykeneviksi pedagogeiksi, mutta siitä ei johtunut, että he yleensä olisivat koulualalle sopivia. Sitäpaitsi saattoi kysyä, olisiko naiselle itselleen ja perheelle hyödyksi, että hän yleisemmin antautuisi niihin ponnistuksiin, joita kilpailu miesten kanssa edellyttää. Näiden ja muiden epäilysten vuoksi Kihlman katsoi oikeimmaksi vielä jäädä odottavalle kannalle, ja se oli säädyn enemmistönkin mielipide. — Yhtä vähän Kihlman ja sääty hyväksyi ehdotusta, että naisen vaalikelpoisuus laajennettaisiin kaupunkien kunnallisiin luottamustoimiin. — Sitä vastoin Kihlman lämpimästi kannatti toht. Relanderin ehdotusta, että maalaiskunnille myönnettäisiin valtioapua kierteleväin sairaanhoitajattarien palkkaamiseen, ja hän ihmetteli, että useat, jotka olivat puoltaneet edellistä anomusehdotusta, vastustivat tätä jälkimmäistä. Pappissääty hyväksyi mietinnön myönteisen ponnen. — Juutalaiskysymyksessä Kihlman piti tavallista pitemmän puheen, jossa hän osoitti että hänen kielteinen kantansa oli sopusoinnussa niiden kokemusten kanssa, joita Ranskassa ja Saksassa oli juutalaisista saatu. Lopuksi hän uudisti jo edellisillä valtiopäivillä ohimennen esittämänsä ehdotuksen, että juutalaisille myönnettäisiin kullekin 500 mk matka-apua, jos he siirtyisivät maasta pois, ja saattoi hän puolustuksekseen mainita että Luther 1542 oli ehdottanut samanlaista toimenpidettä. Myöhemmin hän kuitenkin luopui ehdotuksestaan ja hyväksyi mietinnön kolmannen vastalauseen, nimittäin ettei anomus antanut aihetta toimenpiteeseen säätyjen puolelta.
Molemmissa viimemainituissa kysymyksissä Kihlman noudatti syvää, lukemalla ja miettimällä saavutettua vakaumusta, eikä hän sentähden voinut muuttaa mielipidettään, vaikka hänen luonaan kävi (tammikuulla) eräs naisten lähetyskunta pyytämässä, että hän säädyssään esittäisi samasisältöisen anomusehdotuksen naisen oikeudesta kouluvirkoihin, kuin sitten porvarissäädyssä tehtiin, ja (lokakuulla) 2 juutalaista anomassa, että hän puhuisi heidän puolestaan. Kun nämä jälkimmäiset pateettisesti sanoivat vaimoineen ja lapsineen polvillaan rukoilevansa häntä, vanhaa miestä, vastasi Kihlman tyynesti toimivansa "ei tilapäisten tunteiden, vaan tarkan harkinnan perustuksella heidän ja oman Jumalansa edessä". — Mainita ansaitsee, että Kihlman, kun hän kesällä (12/8) 1898 luki erään saksalaisen kirjoituksen "zionismista", suunnitelmasta, että Palestiina palautettaisiin juutalaisille ja että näitä eri maista toimitettaisiin sinne, tunsi siinä oman ajatuksensa. "Ylen merkillinen aate, jota minä jo kauan olen kannattanut ja lausunut julkikin kaksilla viimeisillä valtiopäivillä." —
Tällä kertaa Kihlmania ei enää vaivattu toimitusvaliokunnan jäsenyydellä, mutta Suomen pankin tilintarkastajantoimi hänelle uskottiin, joten sen suorittaminen seuraavina vuosina tuli hänen viimeiseksi tehtäväkseen eduskunnan jäsenenä.
Valtiopäivien juhlalliset päättäjäiset olivat 1 p:nä kesäk. Niinkuin alkajaisissa oli Kihlman nytkin tyytymätön, ei saarnaan, vaan jäähyväispuheiden tulvaan: "Vahvaa imartelua yhdistettynä kristillisiin korulauseihin." — — "Jos kristinusko olisi sanoissa, niin totisesti olisi pappissääty tosikristillinen sääty, sillä kristillisiä sanoja on täällä kuultu yltäkyllin ja loppumatta. Mutta runsassanaisuus on ulkokultaisuuden varma tunnusmerkki — en tarkoita itsetietoista, vaan tietämätöntä teeskentelyä." Kun hän sitten Hufvudstadsbladetista oli lukenut kaikki puheet, jotka oli pidetty aatelissa sekä pappis- ja porvarissäädyissä, kirjoitti hän päiväkirjaansa: "Mikä puheiden paljous! Jos puheet hyödyttäisivät maatamme, niin varmaan olisi maatamme onniteltava. Mutta jos puhuminen, niinkuin Carlyle väittää, todistaa toimintakyvyn puutetta, niin on maamme sangen surkuteltava. Muiden edellä käy pappissääty pitkine, tekohartaine (salvelsefulla) puheineen."
* * * * *
Seurauksena ylempänä mainitusta piispa Råberghin käynnistä Kihlmanin uskonnonopetustunnilla oli, että helmikuulla 1897 saapui kouluylihallitukselta normaalilyseon rehtorille kirjelmä, missä kysyttiin, oliko ruotsalaisessa normaalilyseossa suoritettu määrättyjä oppikursseja mitä katkismuksenopetukseen tulee ja jollei niin ollut tapahtunut, mikä oli syynä siihen? Kihlmanin ensi tehtävä, kun hän oli vapautunut valtiopäivämiestoimesta, oli vastata tähän, sillä luonnollisesti koski kysymys yksinomaisesti häntä. Säilyneen alustelman mukaan selostamme tässä vastauksen.
Kihlman myöntää, että määräyksiä katkismuksenopetuksesta ei oltu kirjaimellisesti noudatettu (minkä ylihallitus kyllä on voinut nähdä vuosikertomuksista) ja syynä siihen oli, ettei hän ollut kyennyt (saknat förmåga) sitä tekemään. "En tiedä, kuka on laatinut määrätyt oppikurssit, mutta ei se ole voinut olla mikään uskonnonopettaja, jolla on ollut kokemusta siitä, mitä parhaimmankaan uskonnonopettajan on mahdollista suorittaa, jos nimittäin uskonnonopetus on oleva tarkoituksenmukaista eikä alennu kaavojen (formler) ulkoalukemiseen, kaavojen, jotka oppilaat niitä ymmärtämättä ainoastaan säilyttävät muistissaan, ilman että ne mitenkään vaikuttavat heidän uskonnolliseen elämänkehitykseensä." Sitten hän seikkaperäisesti osoittaa, missä järjestyksessä kukin katkismuksen pääkappaleista oli tullut tarkan selvityksen ja opetuksen esineeksi ja ettei yhtä ainoatakaan oltu laiminlyöty. Olihan sitäpaitsi määrätty, että oppilaan tulee tuntea kristinuskon pääopit Lutherin vähän katkismuksen mukaan jo päästäkseen ensimmäiselle luokalle, joten sen lukeminen ei välttämättömästi kuulunut lyseossa annettavaan uskonnonopetukseen. Samassa hän viittaa Lutherin katkismuksen syntyyn ja alkuperäiseen tarkoitukseen, ja että nykyään lyseoissa on annettava täydellisempää uskonnonopetusta. Lopuksi hän huomauttaa jo 30 vuotta julkisesti opettaneensa uskontoa noudattaen nyt selittämäänsä menettelyä, ilman että kouluylihallitus, taikka koulun tarkastaja, pedagogian professori, taikka kukaan kirkollinen viranomainen olisi mitään muistuttanut sitä vastaan. "Tuntuu sen vuoksi vähän odottamattomalta, että nyt vihdoin tämänlaista selitystä on pidetty tarpeellisena." — Mutta koska ylihallitus kirjelmässään oli vaatinut, että ainakin vastedes uskonnonopetus oli niin järjestettävä, että oppilaat koulujen alemmilla luokilla lukisivat kansankirkon hyväksymää katkismusta, jatkaa Kihlman vastakirjoitustaan todistaakseen, että sellainen muutos opetuksessa olisi vahingollinen ja siis kaikkea muuta kuin toivottava. Ollaanhan jo yleisesti sitä mieltä, että jos uskonnonopetus on järjestettävä psykologisten periaatteiden mukaan, tulee sen alkaa historiallisella osalla, jotavastoin uskonnon dogmaattinen puoli on lykättävä myöhempään, jolloin oppilaiden henkinen kehitys on edistyneempi ja he siis ovat alttiimpia sellaiselle opetukselle. Tämän nojalla onkin ensin opetettu raamatunhistoriaa alemmilla luokilla, sen jälkeen on seurannut raamatun lukeminen ja kirkkohistoria sekä viimeksi dogmaattinen opetus. Ehdotuksen mukaan tulisi katkismuksen lukeminen tapahtumaan rinnakkain raamatunhistorian kanssa. Seurauksena olisi kummankin aineen hätäinen ja pintapuolinen käsitteleminen. Jos puheenaolevaa oppikirjaa pidetään ehdottomasti välttämättömänä, niin luettakoon sitä oppikoulujen korkeammilla luokilla, sillä joskin sen käyttäminen haittaa opetuksen tieteellisyyttä, on se vahinko vähempi kuin että normaalinen uskonnonopetus ehkäistään.
* * * * *
Kesäkausi 1897 muodostaa käännekohdan Kihlmanin elämässä. Hän näet ei enää palannut koulutoimeensa. Ennenkuin aloitamme uuden luvun, kerromme tässä kuitenkin muutamia seikkoja, jotka näyttävät paremmin sopivan edellisen yhteyteen.
Tammik. 19 p:nä, sanotaan päiväkirjassa, oli perheessä keskusteltu talon tontin ostamisesta, ja saman kuun 31 p:nä oli Kihlman jo kauniin tontin omistaja, vastapäätä uutta (Johanneksen) kirkkoa. Hän näyttää itse olleen asiasta hämmästynyt: "Pitääkö minun 72-vuotiaana rakentaa talo, minun, jonka talo kenties jo tänä vuonna on ruumisarkku?" Tuuma toteutui kumminkin. Perustukset laskettiin jo kevään kuluessa, ja muuraus alkoi heinäkuulla. Rakennuksen arkkitehtinä oli Hård af Segerstad, rakennusmestarina oli Juho Ahde ja työnjohtajana Nest. L. Eskola.
Syksyllä 1896 oli Oswaldkin mennyt kihloihin. Morsian oli kansakoulunopettajatar Anna Brusila, talollisen tytär Janakkalasta. Kun sulhanen toukokuulla 1897 oli nimitetty ylimääräiseksi professoriksi, vietettiin häät 22 p:nä kesäk. morsiamen kodissa, ja oli Kihlman niissä saapuvilla samoin kuin kahden nuoremmankin poikansa häissä, vaikkei hän vihkinyt paria, kun toimitus oli tapahtuva suomeksi. Miten hellästi hän otti osaa poikansa kohtaloon, todistavat sanat: "Tulkoon Oswaldin avio siksi, mitä kristillinen avio voi ja mitä sen tulee olla. Niin suokoon Jumala. Minä rukoilen sitä ja minä uskon, että Jumala kuulee meitä, kun rukoilemme Jumalan tahdon mukaan. Tunsin Jumalan läsnäolon." — Kun Kihlman seuraavana päivänä, juhannusaattona, pyrki Porkkala laivaan mennäkseen Rulluddiin, oli se niin täynnä, että hän ei olisi päässyt mukaan, jollei eräs matkustaja vapaaehtoisesti olisi poistunut jättääkseen hänelle tilaa. "Erinomainen altruismin osoitus. Kuka oli se mies?" — Oswald ja hänen nuori vaimonsa lähtivät häämatkalle Saksaan ja sieltä Norjaan; koko kevätlukukauden 1897 oleskeli jälkimmäinen pastori von Rohdenin luona Werden a.d. Ruhr'issa oppiakseen saksaa.
Viimein eräs seikka, joka kuuluu Kihlmanin liikemiestoimintaan.
Kun Kihlman porvarissäädyn puhemiehen, J. Kurténin, toimeenpanemilla päivällisillä 4 p:nä huhtik. oli saanut pöytänaapurikseen senaattori O. Bergbomin (Vuorenheimo), kertoi tämä senaatin vast'ikään päättäneen tiedustella 7 eri konetehtaalta, millä ehdoilla ne ottaisivat ennen vuotta 1903 rakentaakseen 40 lokomotiivia. Asiantuntijat olivat kyllä sitä mieltä, että kotimaassa tehdyt veturit tulevat ulkomaisia kalliimmiksi, mutta niinkin ollen oli kuitenkin arveltu tärkeäksi, että meilläkin syntyisi veturiteollisuus. Tämä tieto vaikutti erittäin innostavasti Kihlmaniin, ja vaikka sekä johtokunnassa että osakkaissa ilmaantui vastaväittäjiä, sai hän kumminkin jo tänä kesänä aikaan, että päätettiin Tampereen yhtiön puolelta tehdä tarjous. Kumminkin syntyi lopullinen sopimus valtion kanssa vasta 1898. Tietysti oli alussa vaikeuksia, mutta ennen pitkää saatiin yritys kaikin puolin hyvälle tolalle, ja v:sta 1901 on Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiö tyydyttänyt Suomen rautateiden tarpeet vetureihin nähden. Vuosina 1900-05 rakennettiin yhteensä 100 kappaletta, joiden arvo nousi yli 7 milj. mk. Ilman johtokunnan vanhan puheenjohtajan yritteliäisyyttä ja intomieltä olisi asiaan tuskin ryhdytty.
Heinäkuun 19 oli Kihlmanille merkkipäivä. Silloin hän aamupuolella kirjoitti puheen, jonka hän Tampereen yhtiön puolesta iltapäivällä oli pitävä Sixtus Calamniuksen hautajaisissa, ja myöskin erohakemuksensa yliopettajan virasta. "Siis samana päivänä kuin hautaan uskollisen ystäväni Sixtuksen, haen minä eroa virastani tullakseni emeritukseksi ja pian seuratakseni häntä hautaan. Oltuamme ystäviä elämässä, emme luultavasti kauan ole kuoleman toisistamme erottamina." Molemmat olivat Vaasassa syntyneitä ja koulutovereita, mutta heidän ystävyytensä oli vakaantunut kovina aikoina yhteistyössä Tampereen yhtiön puolesta.
Senaatin päätös, jossa suostutaan Kihlmanin erohakemukseen, on päivätty 4 p:nä elok. ja se esitettiin kouluylihallituksessa 28 p:nä s.k. Marraskuulla s.v. myönnettiin entiselle normaalilyseon rehtorille professorin arvonimi.
VI. EMERITUS 1897-1904.
V. 1897 oli Tukholmassa toimeenpantu taide- ja teollisuusnäyttely kuningas Oskari II:n hallituksen 25-vuotis-riemujuhlan viettämiseksi, ja sen yhteydessä oli päätetty m.m. pitää uskonnontieteellinen kongressi elok. 31 — syysk. 4 p. Kutsumukseen ottaa osaa kongressiin, jonka presidenttinä oli Visbyn piispa von Schéele, oli Kihlman jo toukokuulla antanut myöntävän vastauksen, ja elok. 30 p:nä hän toht. Erkki Kailan (Johansson) seurassa lähti Express-laivalla Tukholmaan. Ilma oli kaunis, mutta yö niin pimeä, että laivan täytyi Hankoniemessä odottaa päivää. Matkustajia oli paljon. "Kuultiin englantia, ranskaa, saksaa, venäjää, ruotsia. Sitä kieltä vain ei kuultu, jota enemmistö puhuu siinä maassa, jonka vesiä kuljettiin, suomea. — Ylen merkillistä!" Aamulla viivyttiin puolitoista tuntia Turussa, ja Kihlman unohti parturin luokse palttoonsa, jonka taskussa oli kiikari, joten hänen oli pakko ostaa uusi Tukholmassa. Sinne tultiin tiistai-aamuna syysk. 1 p:nä, jolloin kongressin juhlallinen avaus jo oli tapahtunut.
Toht. Kailan mukaan oli Kihlman tavattoman harras kuulemaan keskusteluja, itse kuitenkaan esiintymättä. Vaimolleen hän kirjoitti (3/9): "En kadu, että olen tullut kongressiin. Tosin en ole saanut uusia tietoja, mutta kumminkin vaikutelmia, joista säilytän mieluisan muiston. Olen nähnyt ja puhutellut henkilöitä, jotka tietojensa ja henkisten lahjojensa puolesta ovat hyvin eteviä ja äärettömästi etevämpiä kuin mihin Suomessa ollaan totuttu." Niin prof. A. Meyer (Bonn), prof. Chantepie de la Sayssaye (Amsterdam), prof. S. Michelet (Kristiania), past. Martensen-Larsen (Tanska). Paitsi kongressin kokouksissa kävivät matkatoverit yhdessä Mosebackella (Kihlmanin muistellessa käyntiään siellä 1851 silloisine mietteineen ja tunteineen) ja Drottningholmassa. Saman päivän illalla (lauant. 4/9) Kaila palasi Suomeen, jotavastoin Kihlman vielä jäi yhdeksi viikoksi.
Kongressin teologeista Kihlman tunsi ennestään upsalalaisen prof. O. F. Myrbergin [Myrberg, ent. exegetiikan professori, oli täysin palvellut. Hän kuoli 22/3 1899, 75-vuotiaana. Myrberg oli samoin kuin Kihlman nuorempana ollut J. T. Beckin vaikutuksen alaisena.], joka sunnuntaiaamuna tuli häntä tapaamaan. Heidän välillään syntyi keskustelu uudenaikaisesta V. Testamentin kritiikistä ja Kristus-kysymyksestä. "Minusta Myrberg on jotenkin vanhalla kannalla V. Test:iin (esim. Danielin kirjaan) nähden. Myrbergistä: ei profeetat ja laki, vaan laki ja profeetat. Kristukseen katsoen olimme yksimielisiä pitäessämme kiinni hänen tosi-ihmisyydestään, joka ei ole (vain) näennäistä (ett sken), niinkuin tavallisesti käsitetään. — Se oli kelpo hetki." Sitten he menivät yhdessä Adolf Fredrikin kirkkoon, missä kirkkoherra Hellman, ehdoton oikeauskoinen, saarnasi. "Teksti Math. 15-29. Aine: kaikki paha, joka heitetään Jeesuksen jalkojen juureen, parannetaan. Väärä lausuntatapa (falsk deklamation). Käsittely allegorinen. Tekstiä pidetään Jumalan sanana, mutta se sivuutetaan ja saa arvonsa siihen pannuista ajatuksista. Saarna epätyydyttävä. Herran-ehtoollisella esiintyi kaksi pappia täydessä korupuvussa (skrud) muistuttaen kreikkalaisia pappeja Valamossa. Kirkko täynnä, ja jumalanpalvelus juhlallinen menojen komeuden kautta." Paluumatkalla Kihlman antautui puheisiin papilta näyttävän vanhuksen kanssa. Se olikin rovasti Ahlberger. He puhuivat eduskuntalaitoksen muutoksesta, Almqvistista, piispa Fahlcrantzista y.m. Kun Kihlman oli sanonut nimensä, mainitsi rovasti, että hänen äitinsäkin oli nimeltä Kihlman. "Ukko oli 80-vuotias; hänen rouvansa oli reipas ja hoiti häntä huolellisesti." Vielä samana iltana oli Myrberg toisen kerran käynyt Kihlmanilla, ja kun tämä ei ollut kotona, oli hän istunut ja odottanut häntä. Kihlman viipyi kuitenkin niin myöhään, etteivät he tavanneet toisiansa. Myrbergin ystävällisyys liikutti Kihlmania: heillä olisi kyllä ollut puhuttavaa toistensa kanssa. — Toinen entinen tuttava oli kirkollistoimiston päällikkö Gustrin, joka parikymmentä vuotta ennen oli käynyt Helsingissä tutkimassa ruotsalaisen normaalilyseon järjestystä ja toimintaa. Hänenkin kanssaan Kihlman seurusteli. — Vihdoin hän kävi kongressin ensimmäisen sihteerin, ritschliaanin, past. Sam. Andr. Friesin luona, missä hän, kertoo Kaila, sai mitä kunnioittavimman vastaanoton. Heidän mielipiteissään oli ollut paljon yhteistä. Friesin vieraskirjaan oli Kihlman kirjoittanut mielilauseensa: Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge, ja piti Fries sitä niin mieleen pantavana, että hän antoi rouvansa kutoa sen ryijyyn, joka kiinnitettiin hänen työhuoneensa seinään. [Lause: "Vaarallinen totuus, minä rakastan sinua enemmän kuin hyödyllistä valhetta" on Goethen oma. Kihlman käytti sitä ensi kerran mottona tutkimuksessaan lapsenkasteen uskonkappaleesta.]
Muutoin käytti Kihlman enimmän ajan perehtyäkseen näyttelyn eri osastoihin, osoittaen siinäkin tavallista perusteellisuuttaan. Palatessaan keskiviikkona näyttelystä huomasi hän kadottaneensa kultakellonsa. Emäntänsä neuvosta hän pani ilmoituksen sanomalehtiin, mutta arvellen kellon iäksi menneen hän seuraavana päivänä osti uuden. — Perjantai-iltana (10/9) Kihlman lähti Express-laivassa kotimatkalle, ja seuraavana iltana hän oli Helsingissä. — Jonkun ajan kuluttua sai hän palttoonsa Turusta ja, mikä oli kummempi, myöskin Tukholmasta kellonsa, jonka muuan vanha rehellinen vaimo oli löytänyt, ja matkan näkyvänä tuloksena oli hänellä siis kaksi kelloa ja kaksi palttoota!
* * * * *
Kihlmanin käynti uskonnontieteellisessä kongressissa ei johtunut satunnaisesta päähänpistosta eikä myöskään luonnollisesta halusta käyttää emeritusvapauttaan virkistävään ulkomaanmatkaan. Syy oli syvemmällä, nimittäin samassa sammumattomassa totuudenharrastuksessa, joka jo nuorena oli vienyt hänet ulkomaille etsimään kristityitä ja vanhana oli saanut hänet uudestaan antautumaan väsymättömiin opintoihin. Tietopuolinen syvennys, totuudenvalon laajennus niinkuin muinoinkin päämääränä Kihlman näet nykyään tahtoi perehtyä siihen uuteen teologiaan, joka Albrecht Ritschlin perustamana 1870-luvun keskivaiheilta alkaen oli saanut perin lahjakkaita, hartaita edustajia ja kehittäjiä useissa Saksan yliopistoissa. — Vaikka tässä ehkä laajempikin "ritschlianismin" kuvaus olisi paikallaan, viittaamme vain muutamiin pääpiirteisiin. Suunnan tarkoitus ei suinkaan ollut luopua luterilaisen kirkon perustuksista, vaan päinvastoin vapauttamalla Lutherin periaatteet skolastisesta metafysiikasta juontuvista lisäyksistä kehittää niitä entistä hedelmällisemmiksi käytännölliselle kristinuskolle. Raamattu tunnustettiin ehdottomasti uskonnollisen totuuden lähteeksi ja eritoten Uusi Testamentti, jonka kolme ensimmäistä evankeliumia sisältää vanhimman kirkon luotettavimmat todistukset Jeesuksen opista semmoisena, kuin se oli, ennenkuin siihen oli sekaantunut platonilaisia y.m. lisiä. Näiden evankeliumien yhtä vähän kuin raamatun uskottavaisuutta yleensä ei kuitenkaan perustettu jumalalliseen inspiratsioniin eli innoitukseen, vaan niiden historialliseen alkuperäisyyteen. Ritschlin käsitys Kristuksesta perustui lähinnä Kristuksen todistuksiin itsestään, missä hän esitteleikse Jumalan ihmiskuntaa koskeviin rakkaudenpäätöksiin täysin perehtyneenä profeettana, jonka Jumala on lähettänyt perustamaan Jumalan valtakuntaa maan päälle. Hänessä, tosi-ihmisessä, on Jumala armon ja uskollisuuden muodossa ilmestynyt rakastavana isänä ihmisille, mutta kysymys Kristuksen ennaltaolosta (Logos-oppi) ei ole tämän yhteydessä välttämättömästi selvitettävä, sillä lunastususkolla on vain tekemistä historiallisessa Kristuksessa ilmestyneen Jumalan kanssa. Synnin yleisyys tunnustetaan kokemuksen vahvistamana tosiasiana, mutta ei Kristus enemmän kuin apostolitkaan puhu perisynnistä. Lunastus (vanhurskauttaminen ja sovitus) on siinä, että katuvalle syntiselle synnit annetaan anteeksi, joten syyllisyys Jumalan edessä poistetaan ja syntinen vanhurskautetaan ottaakseen osaa Jumalan valtakunnan rakentamiseen ja tullakseen osalliseksi siinä vallitsevasta Jumalan lapseudesta, joka sisältää liikevoiman rakkauden läpitunkemaan eetilliseen toimintaan. —
Ritschlin käytännöllinen kristinuskon käsitys (Kaftan: "Die Religion ist eine praktische Angelegenheit des menschlichen Geistes") antoi täyden vapauden niin hyvin luonnontieteelliselle kuin historialliselle tutkimukselle, ja siitä johtui että kaikki harmonistinen sovittelu näiden ja uskonnon välillä oli tarpeeton. Tämän hyväksyi Kihlman sitä hartaammin, kun apologeettinen sovittelu alusta alkaen oli hänen vilpittömälle luonteelleen vastenmielinen. Toiseksi Ritschlin eetillinen elämänihanne saattoi maallisen kutsumuksen täyteen arvoonsa, mikä myös oli Kihlmanille tärkeä.
Mitä suurimmalla hartaudella antautuen raamattukriitillisiin sekä kirkko- ja dogmihistoriallisiin tutkimuksiin ritschliaanit aikakauskirjoissa ja tieteellisissä ja yleistajuisissa kirjajulkaisuissa edelleen kehittivät vapaamielistä suuntaansa. Seuraten tätä kirjallisuutta tapahtui, että Kihlmanista, entisestä Beckin oppilaasta, vähitellen tuli "maltillinen ritschliaani", s.o. hän omisti uudenaikaisesta saksalaisesta teologiasta, mitä hän saattoi vakaumuksella hyväksyä. Tämä selittää, miksi hän kävi Tukholmassa.
Näiltä ajoilta ei ole niin seikkaperäisiä todistuksia Kihlmanin uskonnollisen elämän kehityksestä kuin 1850-luvun alkuvuosilta, mutta viittauksia siihen ei kuitenkaan puutu. Että se juontui siltä ajalta, jolloin v. Rohden vielä oli täällä, todistaa seuraava tunnustus (31/1 1897): "Se läheinen suhde, joka kehittyi meidän kesken Sinun virka-ajallasi Helsingissä, on suuresti vaikuttanut uskonnolliseen kehitykseeni, ja koska pidän tätä kehitystä kehityksenä parempaan päin, niin tunnen olevani Sinulle syvässä kiitollisuudenvelassa. Olen Sinuun yhdistetty mitä sisimmillä siteillä." [Eräässä toht. von Rohdenin kirjeessä, joka on painettu julkaisuun Die Geschichte der deutschen Gemeinde in Helsingfors (Helsingfors 1914) ja jossa hän puhuu helsinkiläisistä tuttavistaan, mainitaan Kihlman seuraavin sanoin: "In innigster Geistesgemeinschaft aber war ich mit Kihlman von Normallyceum verbunden, der mit seinem forschenden Geist und seiner suchenden Seele mir in den letzten Jahren immer näher trat."] Ja mainittuaan, että hänellä 72-vuotiaana oli hyvä terveys, sekä vähentymätön työvoima ja työhalu, niin että jaksoi tehdä työtä 16 tuntia päivässä, hän lisää samassa kirjeessä: "Monessa kohden olen vielä keskeneräinen. Mitä raamatun inspiratioon tulee, olen jotenkin selvillä: vanha inspiratio-oppi on minulle mahdoton. Samoin (vanha) kristologinen (oppi), mutta kuinka kauas siinä voi ja tulee mennä, on sub judice. Olen lukenut ja uudestaan lukenut Beyschlagin Jesu Leben samoin kuin Kaftanin esityksen Logos-opista Theol. Zeitschriftistä y.m. siihen kuuluvia kirjoituksia. Valtiopäivät ovat keskeyttäneet opintoni." —
Mutta jo eräässä puolitoista vuotta vanhemmassa v. Rohdenille kirjoitetussa kirjeessä (14/6 1895) tapaamme valaisevia kohtia: — Hän sanoo pitävänsä toht. Radea niin suuressa arvossa sentähden, että hän ei muiden "modernien" tapaan anna vietellä itseään mielenosoituksiin. "Se todistaa tosi voimaa. Hän voi odottaa." — Edelleen hän kiittää prof. Gottschickin (Tübingen) alkajaisesitelmää, jolla hänen mielestään on pysyvä arvo. "Ainoastaan yhtä lausetta en voisi allekirjoittaa: Totuuden perille pääseminen ei ole tutkijan suurin ilo, vaan se palvelus, jonka hän sillä tuottaa yhteiselle elämälle. Hän tarvitsee sen vakaumuksen, että lopulta kaikki hänen tuloksensa vaikuttavat sen edistämiseksi. Minusta on totuuden keksiminen korkeinta, sillä minä olen ennaltaan vakuutettu, että ainoastaan totuus voi elämää edistää. Vaikka siltä näyttääkin, että totuus ensiksi saattaisi vaikuttaa vahingollisesti, niin on se vain näennäistä. Sen vuoksi pidän kiinni Göthen lauseesta: 'Schädliche Wahrheit, ich liebe dich mehr als die nützliche Lüge.' No, sitä tarkoittaa kai Gottschickkin. Ajattelen vain että 'ilojen' vertailu olisi voinut jäädä sikseen." —
Eräs mieltäkiinnittävä kohta samassa kirjeessä osoittaa, kuinka tarkasti Kihlman seurasi uskonnollisen elämän ilmiöitä Saksassa: "Kirkollisista tapahtumista Saksassa on varmaan maakuntakirkollinen (landeskirchliche) kokous Berlinissä toukok. 8 p:nä yksistään historiallisessa suhteessa tärkein. Evankelis-luterilaisen kirkon edustajat koko maasta kokoontuvat toimeenpannakseen suurenmoisen mielenosoituksen, ei erästä yksityistä teologista tiedekuntaa, vaan yleensä teologisia tiedekuntia s.o. nykyistä teologista tiedettä vastaan. Todella merkillinen tapaus. Ja hyökkäys oli kaikella huolella suunniteltu. Neljältä eri kummulta piti raskaalla tykistöllä ammuttaman. Jännityksellä olen odottanut tietoja suurelta sotatanterelta, en taistelusta, sillä eihän surmattava vihollinen ollut saapuvilla, vaan siitä, miten sotapäälliköt johtaisivat liikkeitä ja miten armeija menettelisi. Chronik on tyydyttänyt uteliaisuuttani. Olin odottanut, että valitut johtajat olisivat mainehikkaampia miehiä. — Minulle ainakin ovat Kobelt ja Müller Güterloh'sta tuntemattomia suuruuksia. Minun täytyy sanoa, että odotin parempaa. Puhujat ovat mielestäni vahingoittaneet omaa asiaansa. Jos kuuluisin heidän puolueeseensa, olisin pahasti hämilläni, ja jos tulisi lähemmin tarkastaa puheita, niin tekisi vanhan kokemuksen: 'difficile est satyram non scribere.' Ensimmäinen puhuja, prof. Zorn, huomauttaa ujostelematta katol. kirkon onnellisista oloista. Siellä ei tiedetä pahasta, josta evank. kirkko kärsii. Luonnollisesti tulee meidän siis ottaa se esikuvaksemme, onhan se kadehdittava. Että evank. kirkko ja katolinen periaatteellisesti eroavat toisistaan, sen professori unohtaa. Hänestä ne ovat rinnakkaiskirkkoja, jotka eroavat vain siinä, että jälkimmäisellä on Confessio Tridentina, edellisellä Concordiakirja. Johtopäätös olisi nyt selvä, mutta hän ei uskalla olla loogillinen. Hänen vaatimattomuutensa estää häntä asettamasta samoja vaatimuksia evank. kirkkoon nähden, vaikka hän lähtee katol. kirkon oikeuksista, mutta siten hän on epäjohdonmukainen. Hän olisi iloinen, jos professorit olisivat samalla tavoin sidotut, kuin (katol. kirkossa) on laita Tridentin uskontunnustukseen nähden. Käytännöllisistä syistä on hänestä arveluttavaa vaatia semmoista valaa. Koko käsitystapa on roomalaiskatolirien. Niin kauas on siis tultu protestanttisessa Saksassa 19 vuosisadalla."
"Toinen puhuja on ankara katumuksensaarnaaja mieheen katsomatta. Ei ainoastaan Harnackin, Kautzschin ja Meinholdin syntejä luetella, vaan myöskin Schlatterin, Stöckerin ja Erlanger-koulun, joka viimemainittu jo on menettänyt kaksi evank. perusoppia, ja Greifswaldissakin on ilmaantunut harrastus, joka vie kummallisiin tuloksiin. Siis: kaikkialla syntisiä professoreja. Ja minkälaisia syntejä? On synti, ettei Moosesta pidetä hänen kirjojensa tekijänä, on synti puhua Deutero-Jesaiasta, synti tehdä loppu Bileamin aasista, synti olla hyväksymättä vanhaa inspiratsioniteoriaa. Ja kuitenkin hän vakuuttaa, ettei hän ole tieteen vihollinen. O sancta simplicitas! Jos sellaista puhuttaisiin täällä Suomessa jossakin pappiskonferensissa, olisi se käsitettävissä, mutta oppineessa Saksassa ja juhlallisesti kokoonkutsutussa suuressa maakuntakirkollisessa kokouksessa, se on uskomatonta." — Tähän tapaan Kihlman arvostelee kokousta ja lausuu, että hänen mielestään olisi ehkä oikeinta jättää mielenosoitus kokonaan huomioonottamatta. "Totuus pakenee melua ja intohimoja."
"Täällä Suomessa", lausuu Kihlman vihdoin, "elämme jotenkin naiivissa tietämättömyydessä niistä kysymyksistä, jotka Saksassa ovat aiheuttaneet kiivaan taistelun. Saattaa kuitenkin ennaltaankin tietää, mille puolelle useimmat asettuisivat, jos heidän täytyisi selvittää asemansa. Minä puolestani en pidä tarpeellisena aloittaa taistelua, ennenkuin itse olen sisässäni vienyt taistelun loppuun. Olen hyvin tyytyväinen, että sisällinen taisteluni voi tapahtua aikana, jolloin ulkopuolella ei vielä ole kovin myrskyistä." — —
Näistä otteista näemme, miten Kihlman iästään huolimatta ehdottomasti oli eteenpäin pyrkiväin "uudenaikaisten" puolella, kuinka hän kunnioitti teologisen tieteen edustajia ja ankarasti tuomitsi ahdasmielistä vanhoillisuutta uskonnon ja kirkon alalla. Mutta toiselta puolen me myöskin huomaamme, ettei hän nyt enemmän kuin ennenkään ollut taipuvainen jurare in verba magistri. Sisällisissä taisteluissa hän etsi totuutta, pääsemättä itsenäiseen vakaumukseen hän ei vastaanottanut mitään uutta. Ja mikä on ehkä merkillisintä: yksinänsä hän taistelee taistelunsa; 70-vuotiaana hän on ensimmäinen uudenaikainen teologi maassamme.
Ettei Kihlman, miten yksinäinen olikin totuudenetsinnässään, kuitenkaan salannut sisällisten taistelujensa tuloksia, todistaa seuraava toht. Erkki Kailan muistelma. Eräänä sunnuntaina keväällä 1897 Kaila oltuaan saksalaisessa kirkossa tapasi Kihlmanin, joka myöskin tuli sieltä, ja oli tämä seurannut häntä hänen kotiinsa. Silloin oli Kihlman sanonut, että uusi teologia oli antanut hänelle kristillisen vapauden. Ennen oli hän aina odottanut pyhän hengen saantia ja luullut, että se ilmaantuisi jollakin erityisellä voimallisella tavalla. Turha odotus oli käynyt raskaaksi, niin kauan kuin hän oli ollut Beckin kannalla. Sitten oli hänelle kumminkin selvinnyt, ettei mitään yliluonnollista hengen vuodatusta ole odotettava. Tulee ainoastaan uskoa ja tuntea, että Kristuksessa on turva ja auttaja.
* * * * *
Syyskuun 25 p:nä 1897 olivat ruotsalaisen normaalilyseon opettajat (paitsi sitä ryhmää, joka jo vuosia ennen oli vetäytynyt erilleen Kihlmanista) kutsuneet eronneen yliopettajan ja rehtorin hyvästijättöpitoihin. Toht. Mellberg ja toht. Appelqvist puhuivat kunniavieraalle, jälkimmäinen entisten oppilaiden puolesta. "Minulle annettiin hyvin suurta tunnustusta", luemme päiväkirjasta, "ja katsoin minä voivani itsestäni ylvästelemättä vastaanottaa sen, koska tiedän aina asettaneeni normaalilyseon ensi sijaan ja uhranneeni sille useimmat päiväni ja tuntini." —
Kun Kihlman täytti 70 vuotta, oli normaalilyseon opettajisto häntä onnitellessaan pyytänyt saada kustantaa hänen muotokuvansa lyseolle hänen rehtorinaikansa muistoksi. Vastaus oli ollut myönteinen siinä muodossa, että Kihlman oli luvannut itse vastata kustannuksista. Tänä syksynä hän nyt täyttääkseen lupauksensa tilasi kuvansa Eero Järnefeltiltä, ja työ alkoi lokak. 17 p:nä — viimeinen istunto oli 20 p:nä tammik. 1898. Taiteilija oli jo 1893 maalannut Kihlmanin muotokuvan, nimittäin sen, jonka hänen vanhin poikansa omistaa ja joka on jäljennettynä tämän teoksen alussa, mutta siitä huolimatta meni pimeän vuodenajan vuoksi tähän toiseen kuvaan paljon aikaa. Ainoastaan kauniina päivinä Kihlman näet kävi Järnefeltin luona Kaivopuistossa, missä työ suoritettiin. Aivan toisin kuin 1893 kuuluu hän istunnoilla olleen erittäin puhelias — kenties piti hän vasta nyt taiteilijaa tuttuna. Tämä kertoo hänen vapaa- ja avomielisyydellä, joka nuoremmassa herätti ehdotonta kunnioitusta, jutelleen elämästään, uskonnollisista ja muista kokemuksistaan. Järnefelt oli saanut sen käsityksen, että Kihlmania joissakin määrin vaivasi se vastakkaisuus, joka kieltämättä oli olemassa hänen teologisten ja liike-harrastustensa välillä. Ilmeistä oli kuitenkin, että kaksinaisuus johtui luontaisten lahjojen laadusta, hän kun oli mietiskelijä ja käytännöllisyyteen taipuva samalla kertaa. Keskeisintä hänessä oli ehkä järjestyksen vaisto ("olen aina harrastanut selviä käsitteitä"). — Sinä aikana, jolloin muotokuvaa maalattiin, oli tapahtunut että Weilin & Göös O.Y:n johtokuntaa oli moitittu pelikorttien painattamisesta ja myynnistä. Kihlmanillakin oli osakkeita yhtiössä, mutta, käsittäen asian liikemiehen kannalta, hän ei ollut yhtynyt moitteisiin. Kun asia tuli tunnetuksi, oli häntä julkisesti pistelty siitä. Tietysti Kihlman ei ryhtynyt julkisesti puolustautumaan, ja Järnefelt arveli, että tässä ilmaantui sovittelu teologin ja liikemiehen moraalin välillä. Mutta todellisuudessa hän erehtyi. Lähteistämme käy ilmi, että Kihlman kaikessa hiljaisuudessa — möi osakkeensa. [Samoin kuin Weilin & Göösin osakkeensa, möi Kihlman jo 1880-luvulla osakkeensa Helsingin Anniskelu Oy:ssä, jotka hän aikanaan oli merkinnyt siinä toivossa, että se edistäisi raittiutta. Kun hän huomasi pettyneensä, hän lyhyessä ajassa möi osakkeet.]
* * * * *
Hämmästyttävä on se kirjojen paljous, jonka Kihlman näinä vuosina itselleen tilasi Akateemisen kirjakaupan kautta. Marraskuulla 1897 hän m.m. tilasi prof. Julius Kaftanin (Berlin) vastailmestyneen Dogmatiikan. Se saapui 10 p:nä jouluk., ja hän istui koko päivän kotona lukien tätä Ritschlin oppilaan uutta teosta. Kirja kiinnittää häntä sitten päivä päivältä aina tammikuun 16 p:ään 1898, jolloin hän k:lo 12 yöllä merkitsee päiväkirjaansa: "Lukenut loppuun Kaftanin dogmatiikan, tämän erinomaisen merkillisen ilmiön dogmatiikan alalla, merkillisen erittäin sen vuoksi, että tekijä tekee täyttä totta uskonpuhdistuksen periaatteesta kristillisestä uskosta. Kaikki opinkappaleet suhtautetaan kristilliseen uskoon ja saavat merkityksensä tästä suhteesta. Kaikki, joka on sopusoinnussa tämän uskon kanssa, säilytetään, jonka vuoksi tätä dogmatiikkaa voitaisiin eräässä merkityksessä sanoa suurimmassa määrässä vanhoilliseksi (konservativ), jopa kirkollisesti vanhoilliseksi (esim. kaste- ja vanhurskauttamisopissa actus forensis-toimena), mutta toiselta puolen vapaamieliseksi s.o. epäkirkolliseksi, tekijä kun kuorena poistaa paljon, jota on pidetty välttämättömänä oikeauskoisuudelle (huomaa esim. suhde pyhään raamattuun, perisynti, kristologia, eskatologia). — Olisi mielenkiintoista kirjoittaa ilmoitus kirjasta, mutta se olisi luettava vielä kerran ja mistä saada aikaa siihen? Tosiasia on, että kirja puhuu omalletunnolle niin voimakkaasti kuin mikä tahansa lukemani kirja. Se on korkeimmassa merkityksessä rakentava, samalla kuin se on alasrepivä."
Vuoden lopulla oli Arthur Hjelt käynyt pyytämässä, että Kihlman kirjoittaisi jotain Teol. aikakauskirjaan. Vastaus oli kielteinen, mutta nyt kun hän oli täynnä Kaftanin kirjan vaikutelmia, päätti hän kuitenkin kirjoittaa, ei varsinaista ilmoitusta, vaan selostuksen teoksen alkupuolesta s.o. uskontoa, kristinuskoa, ilmestystä ja p. raamattua koskevista periaatteellisista kysymyksistä. Tämä selostus, joka jakaantuu neljään numeroon, on objektiivisen tarkka ilman mitään arvostelua. Kumminkaan lukija ei epäile, että Kihlman yleensä hyväksyi Kaftanin periaatteet, sillä lopussa hän kehoittaa ostamaan kirjaa, kuitenkaan takaamatta, että johtopäätökset olivat "yhtä hyväksyttävät kuin periaatteet". Vihdoin hän ilmaisee tuumivansa jatkaa ja silloin myöskin ryhtyä kritiikkiin — mutta se jäi toteuttamatta. —
Edellisen yhteydessä pieni kuvaava piirre. — Lydia Hällfors, Kihlmanin vanha oppilas ja ystävä Pietarsaaren ja myöhemmiltäkin ajoilta, oli tänä talvena käynyt Helsingissä. Vanhan tapansa mukaan oli Kihlman puhunut hänen kanssaan uskonnollisista asioista ja nähtävästi myöskin erinäisistä muuttuneista käsityksistään. Epäilemättä Lydia silloin käsitti enoansa väärin, sillä palattuaan Ouluun hän kirjoitti kirjeen, missä hän m.m. lausui: "Rakas eno, älä mene pois Jeesuksesta Kristuksesta!" Siihen Kihlman vastasi: "En ymmärrä sanojasi. Kun tiedän, etten ole semmoisella tiellä (nimittäin poispäin Kristuksesta), koska täydestä vakaumuksestani pidän kiinni siitä, että Jumala juuri Jeesuksessa on ilmaissut olentonsa, niin että me Jeesuksessa voimme nähdä Jumalan, niin täytyy minun uskoa, että Sinä olet väärin ymmärtänyt sanojani, ja koska minä toivon, ettet Sinä ilman syytä ole levoton minun tähteni, niin kirjoitan tämän Sinun itsesi takia." Tietysti kirjeenvaihto ei mitenkään häirinnyt heidän ystävyyssuhdettaan. —
* * * * *
Keväällä 1898 tuli uuden talon rakennus valmiiksi, ja toukok. 30 p:nä tapahtui Kihlmanin kodin muutto. Itse työn aikana oli perhe mielenkiinnolla seurannut sen edistystä. Ylijohto oli Oswaldilla, mutta Kihlman itsekin saattoi usein pistäytyä työmaalla, sillä olihan viimeinen vuokra-asunto, Kasarmikadun n:o 22, itäpuolella samaa korttelia, jossa uusi talo nousi. Rakennus on 4-kerroksinen ja tuli maksamaan noin 400,000 mk. Kihlman itse asettui 2:seen kerrokseen, ja oli hän silloin niin virkeä, että hän juosten, niinkuin nuorukainen ("som en yngling"), sanoi hän itse, meni rappusia ylös uuteen kotiinsa. Oswald sai myöskin heti asunnon perhetalon 3:nnessa kerroksessa, mutta Henrik ja Lorenzo muuttivat sinne vasta myöhemmin.
Kesä vietettiin Rulluddilla. Hänen terveytensä pysyi hyvänä, samalla kuin läheiset kuolemantapaukset muistuttivat hänelle elämän epävakaisuutta. Kesäk. 14 p:nä "vanha ystävä", rovasti A. O. Törnudd, joka sairaana oli tullut Helsinkiin ja tunsi kuoleman lähestyvän, kutsui hänet luokseen hyvästijätölle; 29 p:nä hän kuoli. A. A. Favorin taasen kuoli sydämenhalvaukseen 15 p:nä heinäk., ja vihdoin 16 p:nä lokak. arkkipiispa Renvall. Kunkin ystävän poismeno herätti Kihlmanissa saman ajatuksen. "Piiri supistuu supistumistaan; pian olen yksin jäljellä. Hyvä jumala! Minä kiitän Sinua, että olet antanut minun elää parannuksekseni." Kun hän kuuli kerrottavan Favorinin helposta kuolemasta, hän huudahti: "Jumala suokoon, että saisin kuolla yhtä helposti."
[V. 1894 oli Kihlman tavannut Christh. Welt-lehdessä seuraavat
Em. Geibelin säkeet, jotka hän kirjoitti muistikirjaansa:]
[Eng und enger wird der Kreis
Täglich deiner Lieben,
Die im Jugendmorgenroth
Dir Geleit gegeben.
Ach, wie viele nahm der Tod,
Wie viel mehr das Leben.
Neue Freundschaft schliesst sich schwer
An des Winters Grenze,
Wurzeln treibt das Herz nicht mehr,
Wie dereinst im Lenze.]
Kihlmanin päähuvi niin maalla kuin kaupungissa oli yhä lukeminen. Uskonnollisen kirjallisuuden ohella hän tänä kesänä ja syksyllä luki Carlylen laajan Fredrik II:n historian ja Kantin Erkenntnisslehre'n. Kun hän oli päättänyt jälkimmäisen teoksen (26/10), hän kirjoittaa: "Tärkeä puute tiedoissani ainakin joissakin määrin poistettu", ja alkaa sitten lukea Katzerin teosta 'Kantin merkitys protestantismille'.
Lokakuulla sai Kihlman jonkun vamman jalkaansa, joka viikkokausia esti häntä liikkumasta ulkona ja toisinaan huoneessakin. Tämä vastoinkäyminen oli sitä ikävämpi, kun se esti häntä täyttämästä lupaustaan hoitaa entistä yliopettajan virkaansa marrask. 1 p:stä lukukauden loppuun. Lehtori V. T. Rosenqvist oli näet lokak. 8 p:nä nimitetty uskonnon yliopettajaksi normaalilyseoon, mutta tahtoi viipyä Vaasassa vuoden loppuun. Toiselta puolen lehtori Lauri Ingman, joka oli hoitanut yliopettajan virkaa sen avoinna ollessa, halusi päästä vapaaksi suorittaakseen teol. kandidaattitutkinnon. Tehdäkseen kummallekin palveluksen oli Kihlman luvannut apuansa, mutta sairaana hänen oli pakko peruuttaa sanansa. — Kipeä jalka ei kuitenkaan estänyt häntä lukemasta, mutta kun se alkoi parantua, huomattiin että "oikea silmä, jolla minä luen" oli tulehtunut. [Kihlman käytti lukiessaan vain toista silmää; toisella hän taas näki paremmin etäämmällä olevat esineet. Omituista kyllä oli rouva Kihlmanilla sama säännöttömyys silmissä; lukiessaan hän usein peitti kädellään toisen silmän.] Lääkäri, toht. Nordblad, käski hänen silmää hoidettaessa lukea mahdollisimman vähän. Se oli hänestä kovaa. "Minun täytyy siis luopua tärkeästä ja tarpeellisesta huvistani ja istua omissa ajatuksissani. Mitä voinkaan tehdä? Minun täytyy mukautua välttämättömyyteen. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Isonnuslasin avulla hän kuitenkin lueskeli Alexanderin Luther-teosta. Kuuden viikon päästä (26/11) oli Kihlman taas niin toipunut, että hän saattoi käydä ulkona ja työskennellä entiseen tapaansa. —
* * * * *
Terveys on elämänonnen tärkeimpiä ehtoja, mutta kuitenkaan se ei voinut tehdä tätä aikaa Kihlmanille onnelliseksi. On näet muistettava, että ollaan saavuttu routavuosien alkuun, josta lähtien valtiollisten olojemme synkkyys painajaisen tapaan vaivasi jokaista isänmaanystävää. Että musertavat iskut maamme itsehallintoa vastaan ja niiden aiheuttamat tapahtumat tuskallisesti koskivat Kihlmaniinkin, on itsestään selvää. Ettei hän, joka luonteenlaadultaan oli niin pessimismiin taipuva, joutunut kerrassaan epätoivoon, johtuu yksistään hänen luottamuksestaan Jumalaan, totuuden ja oikeuden lopulliseen voittoon.
Jo kutsumus ylimääräisille valtiopäiville tammikuulla 1899 asevelvollisuuslain muuttamista varten sai hänet kirjoittamaan, päiväkirjaansa (keskiv. 20/7): "Joku viikko sitten kuiskailtiin tästä, mutta torstaina kenraali Ramsay ei vielä tiennyt mitään asiasta. Mitä on nyt Suomesta tuleva? Miksi tämä kiire? Jotain tärkeää mahtaa olla toimenpiteen syynä. Jumala varjelkoon maa parkaamme ja kansaamme!" — Lokak. 10 p:nä tuli uusi kenraalikuvernööri Bobrikoff Helsinkiin. Hänen tervehdyspuheensa oli Kihlmanista "onnettomasti kyhätty". Kumminkin oli se jossakin määrin avomielinen: tavallaan saatiin tietää, mitä keisari ajatteli ja mitä Bobrikoff tarkoitti, mutta sen ohella oli siinä hämäriä lauseita yksilöistä, jotka eivät osoittaneet myötätuntoa toimenpiteitä kohtaan. Siis eivät tunteetkaan olleet vapaita! — Valtiopäivien avajaisten jälkeen (24/1 1899) Kihlman päättää: "Niin uhkaava asemamme ei ole ollut v:n 1809 jälkeen. Jumala varjelkoon isänmaatamme!" — Tammik. 26 p:nä vaivasi häntä sydämenahdistus (hjertängslan), jonka oli aiheuttanut säädyille tulleiden asevelvollisuutta koskevien asiakirjain lukeminen. "Lukeminen mieltä kuohuttava. Onko väkivalta todella voittava? Ja kansamme kehitys vuosikymmeninä ehkäistävä? Että väkivalta iäksi voittaisi, sitä en tahdo uskoa. Tahdon uskoa tulevaan kevääseen, kansamme ja maamme kevääseen. Mutta paljonko meidän sitä ennen on kärsittävä, sitä ei kukaan tiedä. Jumalan tiet ovat tutkimattomia, mutta kaikki ne ovat hyvyyttä." — Sitten 16 p:nä helmik. Kihlman saa kuulla manifestista perussääntöineen, joka kumosi valtiosääntömme. "Mikä ääretön kurjuus seuraakaan tästä kaikesta! Ja kuitenkin pois epätoivo! Meidän voi kauan käydä kovin pahoin; mutta emme ole vielä nähneet kaikkien päivien iltaa. Vielä Jumala hallitsee ja hänen tahtonsa on lopulta tapahtuva. Vääryyden olemassaolo on vain satunnaista, eikä ikuista. Siis Sinuun, Jumalani, tahdon luottaa kaikessa hädässä, surussa ja vastoinkäymisessä. Lopulta Sinä kuitenkin autat niitä, jotka Sinuun luottavat." — Seuraavana päivänä Kihlmankin oli Ateneumin kansalaiskokouksessa. Hän oli ainoa, joka lausui epäilevänsä, oliko oikein, että kokous tahtoi ruveta senaattoreja neuvomaan, ja poistui allekirjoittamatta resolutsionia, jossa vaadittiin, että senaatti ei julkaisisi manifestia, ja joka lähettilästen kautta toimitettiin senaattoreille.
Lauantaina 18:na ratkaistiin, niinkuin tietty, asia niin, että senaatin enemmistö päätti, että manifesti oli julaistava, samalla kuin keisarille lähetettiin esitys, missä huomautettiin, ettei se ollut syntynyt Suomen perustuslakien säätämässä järjestyksessä, ja anottiin, että hän armossa selittäisi, että tämä lainsäädäntötoimi ei tarkoittanut kansamme perustuslaillisen oikeuden supistamista. Vähemmistö, joka muuten oli yhtä mieltä, katsoi puolestaan, että julkaiseminen oli lykättävä, kunnes vastaus alamaiseen esitykseen oli saapunut. [Senaatin pöytäkirjan mukaan.] Meidän ei tarvitse lähemmin kertoa, minkä myrskyn päätös aiheutti senaatin enemmistöä vastaan, sillä onhan tässä vain kysymys Kihlmanin kannasta, ja se selvenee täydellisesti eräästä kirjeestä Lorenzolle (Vaasaan) 21 p:ltä helmik. — Kirjoittaja alkaa huomauttamalla manifestin tuhoisasta merkityksestä, ja että tästä lähtien kaikki on mahdollista, kun lain turva on poissa. "Niin on asianlaita eikä se salaamalla parane. Mutta mikä on tehtävämme? — Joka tilanteessa on ihmisellä tehtävä, jonka hän on velvollinen kykynsä mukaan suorittamaan. Mikä on nykyhetken tehtävä?"
Mitä senaatin tekoon tulee, hän ei voinut sitä moittia eikä hyväksyä, koska hän ei tuntenut päätökseen vaikuttavia asianhaaroja. Varmaa oli, että senaattorit tunsivat vastuunalaisuutensa. Jos ainoastaan juriidisesti oikea olisi ollut kyseessä, olisi kai oltu yksimielisiä. Mutta kysymys oli myöskin valtiollista laatua, ja silloin saattoivat mielipiteet käydä hajalle. Enemmistön päätöksen seuraukset tulevat näkyviin, mutta mitä olisi seurannut, jos vähemmistö olisi voittanut, sitä ei tiedetä. Itsekkäitä vaikuttimia ei ole oikeutta olettaa. "Siis olen langettamatta tuomiota, sitä enemmän, koska minun ei tarvitse sitä tehdä. Velvollisuuteni on toisaalla". — Yhtä vähän piti Kihlman velvollisuutenaan sekaantua säätyjen tehtäviin, koska hän ei enää ollut valtiopäivämies. —
"Mutta suuren kysymyksen: mikä on tehtävä? olen kohdistanut itseeni Suomen kansalaisena. Pidän näet kiinni siitä, että joka miehellä ja naisella maassamme nyt on tehtävänsä ja että kullekin on ylen tärkeää selvittää se itselleen. Toinen toistaan seuraavan iskun vaikutus on ollut musertava. Olen väännellyt itseäni kuin mato. Olen tuskitellut niin, että sydän on tuntunut olevan pakahtumaisillaan. Luonnollinen tunne suuntautuu täydelliseen epätoivoon. Ihan itsestään on solumassa tähän kuiluun. Mutta onko se tehtäväni? Ei, sanon minä, ei se voi olla tehtäväni. Mikä se sitten on? Sen täytyy suuntautua kokonaan vastakkaiselle taholle s.o. poispäin epätoivosta. Niin, velvollisuuteni on varmaan olla noudattamatta luonnollista taipumustani, joka aina uudestaan tunkee esiin, ja päinvastoin koettaa kohottautua raivoavien aaltojen yli, yhä uudestaan miehuullisesti taistella alakuloisuutta vastaan. Niin, Lorenzo, tämä on mielestäni minun ja Sinun ensimmäinen ja lähin tehtävämme: olla vajoamatta epätoivoon. Niin on tehtävä ainoastaan kielteisesti julkilausuttu. Mutta jo kielteisessäkin muodossa on tehtävä ylen merkityksellinen. Tämä kielteinen tehtävä on näet varsinaisen tehtävän välttämätön ehto. Ja mikä se on? Tehdä työtä, tehdä työtä siinä asemassa missä olen, ikäänkuin ei kaikki olisi menetetty, ikäänkuin olisi jotain pelastettavissa, säilytettävissä tulevia, parempia aikoja varten. Parempiako aikoja? Onko meillä oikeutta toivoa semmoisia? No niin, huonommiksi eivät ne helpostikaan tule. Mutta jos tehtävämme, velvollisuutemme on olla heittäytymättä epätoivoon ja tehdä työtä, niin sisältyy jo siihen oikeus toivoa. Ei mikään uskollinen työ mene hukkaan, ei, sillä on ikuinen arvo, koska se on Jumalan antama tehtävämme. Ah, mikä onni että on työtä, että on asema, missä voi tehdä työtä. Työ on keino, millä ehkäisen raskasmielisyyttä, alakuloisuutta ja turhaa mietiskelyä. Minulla ei saa olla aikaa murehtiakseni huomispäivää. Päivä on lyhyt: tehtävä pakottava, yö tulee, jolloin ei kukaan voi tehdä työtä. Kas siinä, Enzoni, minun ohjelmani: vältä epätoivoa ja tee työtä toivossa. Ja pitäessäni kiinni tästä ohjelmasta, tunnen voimaa, jotain siitä voimasta, jota ihminen saa kokea, kun hän tietää tahdossa ja toiminnassa olevansa sopusoinnussa luojansa kanssa". [Tunnuslausetta: "Arbeiten und nicht verzweifeln" kuuluu Kihlman näinä aikoina usein toistaneen. Se oli hänelle tuttu 1880-luvun alkuvuosilta, jolloin taloudellinen häviö uhkasi.]
"Jos nyt tämä on tehtävämme taikka, toisin sanoakseni, jos tämä on Jumalan tahto, joka meidän tulee huomioon ottaa ja sitä totella, niin johtuu siitä, että kaikki muu puuhaaminen on hylättävä. Kaikenlaiset mielenosoitukset sanoissa ja toimissa ovat hyödyttömiä, mutta voivat aiheuttaa suurta vahinkoa, tuottaa uusia kurituksia. Tosi rohkeus ei kerskaile, ei ilmaannu ulkonaisissa muhkeissa eleissä. Sellaisesta pysyn erilläni. Uudemman ajan etevimpiä miehiä oli Oranian Wilhelm I, joka muutamain alankomaalaisten maakuntain johtajana ryhtyi taisteluun aikansa mahtavinta valtaa, Filip II:n Espanjaa vastaan. Häntä sanottiin Wilhelm Vaitiolijaksi. Olen maininnut hänet esimerkkinä osoittaakseni, ettei vaitiolo todista rohkeuden puutetta. Me emme voi emmekä tahdo taistella maallisilla aseilla, mutta silti täytyy meidän taistella, jos tahdomme välttää perikatoa, taistella sillä rohkeudella, jota tahtoisin pitää laatuaan korkeimpana rohkeutena: tarkoitan kärsivällisyyttä, rohkeutta kestää päivä päivältä, vuosi vuodelta, ken tietääkään kuinka kauan. Ylläpitää semmoista rohkeutta, ei hetken rohkeutta niinkuin tappelun hurjassa huumauksessa, ei ole helppoa, vaan varmaan mitä vaikeinta. Mistä löydämme voimaa siihen?"
"Sitä voidaan etsiä historiasta, sekä Suomen kansan että yleisestä historiasta. Mitä vaikeita kohtaloita onkaan Suomen kansa kokenut häviämättä esim. Isonvihan aikana ja kohtalokkaana vuotena 1868! Autioksi hävitettiin maa kumpanakin ajanjaksona, mutta se toipui kuitenkin. (Tällä kertaa) ei maatamme vielä ole hävitetty, vaikka niinkin voi käydä, jos työn mahdollisuutta suuresti vaikeutetaan. (Edelleen) on kristinuskon taistelu erittäin opettavainen. Muutamat köyhät juutalaiset, ristiinnaulitun opettajan opetuslapsia, ryhtyvät taisteluun koko maailmaa, mahtavaa Rooman valtakuntaa vastaan, eikä heillä ole muita aseita kuin totuuden. Kolme pitkää vuosisataa nämä kristityt taistelevat ylivoimaa vastaan, he kokevat kauheita kärsimyksiä, mutta he kestävät, ja kuka voittaa? Roomalaisen keisarivallan täytyy lopulta tunnustaa, että sen yritykset kukistaa kristinusko ovat osoittautuneet turhiksi. Väkevän on pakko vihdoin antautua heikolle. Ihmeellistä! — Edelleen: halpa saksalainen munkki uskaltaa yksin ilman inhimillistä tukea astua kaikkivaltiasta katolilaista kirkkoa vastaan. Mikä epätasainen taistelu! Ja kuinka suuret ovatkaan vaarat ja kärsimykset. Usein näyttää aivan epätoivoiselta, esim. 1521 Wormsissa, 1530 Augsburgissa, 1547 Mühlbergin tappelun jälkeen. Mutta aina, kun hätä on ylinnä, tulee apu toisella tai toisella tavalla. Mahtava katolilainen kirkko ei voi estää evankelista kirkkoa syntymästä eikä kieltää siltä elämisen oikeutta. Sellaiset historian opetukset ansaitsevat tulla huomioon otetuiksi, sillä ne antavat tukea epätoivoa vastaan. Mutta on toinenkin tuki, jopa kaikkein voimallisin, mutta se on olemassa vain niillä, jotka uskovat elävään Jumalaan, joka johtaa kansojen kohtaloita. Hänessä ei ole mitään pahaa, hän ei voi tahtoa muuta kuin oikeaa. Hän on vanhurskas, ja koska hän on vanhurskas, on koko luomakunta rakennettu oikeuden perustukselle. Ainoastaan oikealla on oikeus olla olemassa ja olla olemassa iäisesti. Ihmiselle suodun vapauden johdosta voi vääryys päästä valtaan, mutta ainoastaan joksikin ajaksi. Iäiseen olemassaoloon sillä ei ole oikeutta. Ei, sen täytyy kadota siitä maailmasta, jonka luoja on vanhurskas Jumala. Siis ei ole epäiltävissä, että oikeus lopulta voittaa. Mutta lopullinen voitto on lopulla. Emmekä me ole lopulla, vaan tapausten keskellä. Meidän täytyy nyt tehdä niitä meidän tulee, ja meillä on oikeus uskoa, että Jumala ei ylenanna meitä, kun me niin teemme. Mutta jos Jumala on puolellamme, kuka on se mahtaja, joka voi seisoa Jumalaa vastaan? Mutta Jumalan tiet ovat tutkimattomia. Miten paljon pahaa tapahtuukaan maan päällä Jumalan salliessa! Emmekä me voi tietää, kuinka kauas Jumala katsoo hyväksi viedä meidät kärsimyksen sulatusuuniin ja kuinka kauan hän tahtoo pitää meidät siinä. Mutta me saamme ja meidän tulee uskoa, että vihollisten valta ei ulotu Jumalan määräämää rajaa edemmä, s.o. meidän tulee uskoa, että kärsimyksemme, jopa pahimmatkin, tulevat Jumalalta, mutta ei häviöksemme. Mieleeni tulee tässä kertomus Pilatuksen puhelusta Jeesuksen kanssa. Joh. Ev. 19: 9 ss. Pilatus sanoi Jeesukselle: 'Mistä sinä olet?' Mutta Jeesus ei vastannut hänelle. Silloin Pilatus sanoi hänelle: 'Minulleko et puhu? Etkö tiedä, että minulla on valta sinut päästää, ja minulla on valta sinut ristiinnaulita?' Jeesus vastasi: 'Sinulla ei olisi mitään valtaa minuun, ellei sitä olisi annettu sinulle ylhäältä.' Niin uskoi Jeesus tulevaan kärsimykseensä nähden: annettu ylhäältä. Minä ajattelen, että meidän tulee noudattaa tätä esimerkkiä ja siis uskoa: 'annettu ylhäältä'. Mutta niinkuin ei tämä aika estänyt Jeesusta yhä uskomasta Jumalaan isänään, niin älköön tämä uskomme: 'annettu ylhäältä' estäkö meitä yhä uskomasta, että Jumala on isämme, joka aina tahtoo meille hyvää, ja rukoilemasta häntä: pelasta meitä pahasta. Siten tulee kärsimys kouluksi, joka harjoittaa meidät todellisesti luottamaan Jumalaan, mikä luottamus on kristinuskon ydin. Jos meidän nyt kävisi ulkonaisesti miten pahoin tahansa, mutta me olemme säilyttäneet uskomme Jumalaan, niin olemme säilyttäneet sen, mikä on tärkeintä. Uskon kanssa olemme säilyttäneet Jumalan valtakunnan. Luther opetti meitä laulamaan: 'Nehmen sie den Leib, Gut, Ehr, Kind und Welt, lass fahren dahin, sie haben kein Gewinn, das Reich muss uns doch bleiben.' Laulu, joka totta tosiaan ei ole helposti opittu." —