Aliina

VII.

Auvinen lähti heti vierasten mentyä viemään kauroja Salinille ja oli päässyt siellä mitä oivallisimmalle tuulelle. Siellä oli syötetty ja juotettu kuin parhaissa pidoissa ja tehty sopimus, että Aliina on kouluaikansa talon ruuassa. Hän ei vähääkään antanut perään Aliinan esitykseen suntioon menosta. Mitä varten, kun on kerran tarjona niin mainio kortteeri! Häneen oli tällä tiellä tarttunut kunnianhimoinen ajatus saada tyttärensä oppineeksi. Ei se saanut mieltä muutetuksi erittäin ystävälliseksi omaa koulua kohtaan, mutta saihan tuo olla olemassa paremman puutteessa. Enemmän ihaili hän kortteeripaikan hyvyyttä, vilahtelipa jo ajatuksia korkeammista kaupungin tyttökouluistakin, joissa leipurinkin vanhin tytär oli käynyt ja joissa oppii kieliä ja kaikkia. Leipuri itse oli kehuen kertonut tyttärestään, kun oli vähän ryyppinyt Auvisen kanssa, ja sanonut että jos se koulutus tuleekin maksamaan, niin on se sitten jotain. Siitä oli innostus tarttunut Auviseenkin, mutta tämä oli kuitenkin malttanut pitää ajatuksensa salassa ja noin vain sivumennen kysellyt, miten paljon oppia sinne tyttökouluun pyrkijällä pitäisi olla. Ja kyllähän sinne kuului pitävän olla. Täytyi siis heittää tuo ajatus oman mielensä hyvikkeeksi.

Lukukauden alkaessa kyyditsi Auvinen tyttärensä kansakouluun. Aliina pääsi toiselle osastolle, kun osasi selvään lukea sisästä ja muisti katekismuksen ja raamatunhistorian ulkoa, sekä oli vähän kirjoituksenkin alulla. Iida tarjoutui vielä loma-ajoilla opastamaan laskennossa.

Heti ensimmäisestä päivästä alkaen ryhtyi Aliina ahkerasti lukemaan. Häntä peloitti kovasti, kun monesta ennen tuntemattomasta kirjasta määrättiin läksyjä. Nyt ei uskaltanut olla jouten tuntien väliaikaakaan. Ennen olleet liikkuivat kuin kotonaan, eikä niillä näkynyt olevan mitään kiirettä. Varsinkin pojat haastelivat ja heittelivät pöytiensä kansia, niin että Aliinan oli melko vaikea kuulla omaa supattavaa ääntänsä. Muutamat niistä näkyivät naurahdellen katselevan tuon vasta tulleen tavatonta ahkeruutta, ja joku jo ohikulkiessaan pilkallisesti kysyi:

—Hammassuolojakos tämä tyttö loihtii?

Aliina ei vastannut mitään, koetti olla kuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Pilkanteko koski ikävästi mieleen. Hyvähän niiden on olla lukematta, kun ovat ennen olleet. Hän ajatteli pojista aivan samaa, mitä oli kuullut isänsäkin sanovan, ettei niitä tarvitsisi olla samalla luokalla. Vastaisuudessa hän vältti luokalla lukemista, harjoitteli ennemmin laskentoa ja luki yön seutuna sitä ahkerammin. Ja kyllä olivatkin aina iltamyöhällä kieli ja leukasaranat raukeina, kun hän kotona opittuun tapaansa ammensi ääneen kymmeniä kertoja kaikki läksyt päästä päähän. Ja kun läksyistä oli joka sana muistissa, niin sitten lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan kannesta kanteen.

Hiljan neuvoa seuraten karttoi Aliina aikaisempien seuraa ja vetäytyi aina Iidalle ja hänelle määrättyyn pieneen kamariin lukemaan. Siellä oli aina niin rauhallista. Iidakin viipyi usein pitkät ajat poissa, ja kun Aliina ikävöiden toveriaan meni häntä etsimään, oli hän monasti toisessa huoneessa lukemassa. Tätä ei Aliina ymmärtänyt. Olisi tehnyt mieli luulla, että se tapahtuu tylyydestä, mutta sitä ei voinut uskoa. Hän jo kerran kysyi: »Miksikä sinä erilleen menet», johon Iida vastasi: »Tuossa kun sattui olemaan valkea». Aliina uskoi selityksen sillä kertaa, mutta kun hän yhä edelleen huomasi, että Iida vetäytyi salaisesti erilleen, alkoi se vaivata niin, ettei voinut olla ottamatta siitä selkoa.

—Minä vaan luulen, sanoi hän kahden ollessa,—että sinä minun takiani et lue täällä omassa kamarissasi.

—Elä siitä huolehdi, rauhoitteli Iida.—Se on aivan oma syyni, kun minä en osaa ääneen lukea läksyjäni.

Aliina punastui ja kävi aivan äänettömäksi, niin kovasti hävetti häntä oma typeryytensä. Nyt hänelle vasta selvisi, ettei Iidan huulet edes liikkuneetkaan lukiessa ja miten hän itse supatti ja parpatti.

—Minäpä opettelen myös sillä lailla lukemaan, sanoi Aliina peittäen nolostumistaan.

—Vaan jos et opi? arveli Iida.

—Kyllä minä opin, päätti Aliina.—Ja miksikä sinä et jo ennen sitä sanonut?

—Pelkäsin että jos sinulle on vaikeata oppia läksyjäsi muuten.

Aliina muutti paikalla lukutapansa. Eivät enää pojatkaan pääse hänen lukemiselleen nauramaan.

Mutta eipä uusi tapa ollut niinkään helppo oppia. Sanat eivät katsomalla iskeytyneetkään niin helposti muistiin. Täytyi vaikeiden läksyjen ollessa turvautua samaan keinoon, jota Iida oli käyttänyt, ja mennä erilleen, jossa sopi edes puolikuuluvasti antaa äänen tulla muistin avuksi.

* * * * *

Talvi oli jo keväiseen päin kallistumassa. Iloisina palasivat oppilaat koulusta, sillä nyt oli annettu laskiaislupa. Aliina oli saanut opettajattarelta, joka johti tyttöjen käsitöitä, oman työnsä lupapäiväksi mukaansa, siellä jouduttaakseen. Hän tunsi itsensä ylpeäksi työstään, sillä eipä moni ollut oppinut niinkään vähällä neuvokilla virkkaamaan ja ompelemaan. Tämän ajatuksen yhteydessä tulivat muutkin edistymiset mieleen. Monessa aineessa hän jo voi ajatella olevansa muiden tasalla, mutta vastaamistavassa oli jotain vikaa, sen hän oli tullut viimeiseltä huomaamaan. Opettaja nimittäin antoi usein muiden korjata hänen vastauksensa, vaikka ensin myönsi, että »niinhän se on kirjassa». Hän päätti saada neuvoa Iidalta ja kysyi:

—Mikähän siinä on, kun minä en osaa oikein hyvästi vastata, vaikka muistan läksyt ihan ulkoa?

—Osaathan sinä vastata, vakuutti Iida.

—Ei se mene aina oikein, väitti Aliina.—Moni osaa paljon paremmin, vaikka eivät muuten muista läksyjään niin hyvästi.

—Mutta jos siinä on se esteenä, että sinä liika tarkasti seuraat läksyn sanoja, arveli Iida.

—Sittenhän en osaisi mitään vastata, jos en sanoja muistaisi, epäili
Aliina.

—Eipä sitä tiedä, sanoi Iida. Heitäpäs kerran vähän vähemmälle luvulle ja ajattele enemmän sitä asiata, josta luet.

—Mutta minäpä en malta heittää vähälle, jos vaan on aikaa.

—Minä heittäisin halulla, nauroi Iida,—ja lukisin mieluummin muita kirjoja. Ja sinä hyvin kyllä saatat läksyjesi lomassa lukea, kun on niin hyvä muisti, eikä ole muuta työtä. Minä haen yhden sisareni kirjan sinulle.

Aliina ei osannut käskeä eikä kieltää, jäi vain uteliaana odottamaan.
Ja kohtapa hänellä oli kädessä paksu kirja.

—Eihän tämä tule tänä talvena luetuksi, epäili hän.

—Ei siinä monta päivääkään mene, kun alkuun pääsee, sanoi Iida.

—Mistä »Helenan perheestä» tässä kerrotaan? kysyi Aliina.

—Se on vaan kertomus niiltä ajoilta, kun ristinuskoa vainottiin.

Aliina alkoi selailla kirjaa, sillä raamatunhistoriasta tutuksi tullut aine alkoi miellyttää. Keskempää kirjaa sattui silmään kirjeen muotoisia kappaleita, joihin huomio ensiksi kiintyi.

—Aloita alusta, et siitä muuten ymmärrä mitään, huomautti Iida.

Aliina aloitti alusta ja huomasi pian, että neuvo oli hyvä. Nyt hän pääsi tapahtumain perille alusta alkaen ja kiihtyvä uteliaisuus veti eteenpäin, jotta näkisi, mitähän sitten tapahtui. Mäenlasku, samoin kuin käsityöt ja läksyt, unehtuivat kaikki mielestä. Koko sielullaan seurasi hän Helenan perhettä. Lupapäivän iltana oli kirja puolivälissä menossa, eikä siltä olisi hennonut nukkumaankaan ruveta. Aamusilla petti uni niin että ylösnousu meni lähelle aamiaista.

—… Ja nyt minä en osaa mitään, hätäili hän ja luki syödessään ja kävellessäänkin minkä ennätti.

Tunnilla ei kumminkaan tullut suuria erehdyksiä. Pari vastausta vain meni väärin, kun ajatukset sattuivat hairahtumaan Helenan perheen tapahtumiin. Nyt jäivät väkisinkin kirjan sanat pois ja täytyi keksiä omasanaisia vastauksia ja ottaa niille vauhtia kysymyksestä, kuten muutkin tekivät.

—Osasitpahan vastata, vaikka et muistanut sanoja ulkoa, kehui Iida koulusta palatessa.

—Täytyihän minun osata, kun en malttanut enkä muistanut lukea läksyjäni, kun se kirja oli niin hupainen. Minkä tähden sinä et ole sitä ennen antanut?

—Sisareni kielsi, kertoi Iida.—Ei olisi nytkään oikein mielellään antanut, Sanoi minun turmelevan sinun koulunkäyntisi, kun opetan tarpeettomia lukemaan.

Aliina ei ensin oikein ymmärtänyt kiellon tarkoitusta ja yritti tulla ikävälle mielelle. Sitten hän vasta pääsi rauhaan, kun Iida selitti, että muutamat kuuluvat niin kiintyvän tämänlaisiin kertomuksiin, etteivät malta mitenkään lukea läksyjään.

—Ensin minä toki läksyni opettelen, sanoi Aliina hiukan häpeissään, sillä vähää ennen oli ollut mielessä joutua Helenan perhettä lukemaan.

* * * * *

Kertomuskirjain lukemiseen päästyä avautui Aliinalle ikäänkuin uusi maailma. Niihin kiintyi hän kuin parhaisiin, uskollisiin ystäviin. Koti-ikävät muistuivat harvoin mieleen, selvimmin silloin, kun isä liikkui kirkolla päin ja kävi katsomassa. Isän käyntejä ei hän ensinkään kaivannut. Äidin tulo ilahutti aivan toisella tavalla, mutta ei tämänkään kehoituksista haluttanut lähteä pyhän aikoina kotona käymään. Aliina sanoi säälivänsä hevosia, kun täytyisi asian alkaen kyyditä kouluun, vaikka todellisuudessa säälitti jättää kesken jotain alulla olevaa kertomuskirjaa. Hänellä olikin jo kortteeritalonsa kirjastosta kaikki hupaisimmat kirjat luettuina ja hauskimmat paikat kahdestikin.

Aika oli jo kulunut huhtikuun loppuun. Koululaiset odottivat vapunpäivän lupaa ja iloitsivat sen lähestymisestä. Samaan aikaan oli Aliinalla toinenkin odotus. Iida oli aina iltasilla jutellut tapahtumia »Välskärin kertomuksista», jotka oli lainakirjastosta lukenut, ja näihin ihastui Aliina niin, että olisi tahtonut saada paikalla lukeakseen. Mutta ne olivat jossain pitäjällä lainassa, eivätkä tuoneet niitä takaisin, vaikka jo aikoja oli lainassaoloaika loppunut. Usein Aliina muisti käydä kysymässä opettajalta, joko on tuotu.—»Ei ole tuotu, mutta kyllä se kuukauden lopulla tuopi, muuten haetaan hakemalla», lohdutteli aina opettaja. Ja niinpäs kävikin. Vapunpäivän aattona meni opettaja kaapilleen ja kutsui Aliinaa ottamaan Välskärin kertomuksia. Ilmestyi siihen muitakin halukkaita ja varsinkin Markkalan Ristjaan katsoi olevansa kokonsa ja ikänsä puolesta oikeutettu.

—Annetaan Aliinalle, tämä on niin monesti kysynyt, sanoi opettaja ratkaisten asian.

Syvään niiaten lähti Aliina kiirehtimään kirjoineen tyttöjen joukkoon, jotka olivat kokoontuneet maantielle vievän veräjän luo, siitä erotakseen itsekukin omalle haaralleen. Poikien ryhmät pysyttelivät vähän jälempänä, he olivat saaneet semmoisen määräyksen opettajilta.

Maantie kun oli sulana, kuivalla hiekalla, eikä ollut näkyvissä sellaisia kulkijoita, joista olisi tarvinnut välittää, tempasi iloinen mieli jalatkin palvelukseensa. Tuontuostakin pelmahtivat parit kilvan juoksuun, toiset tarttuivat käsikkäin ja pyörivät ympäriinsä niin huimasti, että pahoin huivinnurkat ja hameenhelmat liehuivat mennessä. Iloisimpien rinnalla heilui siellä Aliinakin, vaikka hän opettajien varoituksia seuraten kulki tavallisesti hyvin vakavana.

Joku vaimonpuoli tuli hitaasti vastasta päin, mutta sen he jo ulompaa näkivät niin vähäarvoiseksi, ettei kannattanut iloista kulkua muuttaa vakavammaksi.

—Elä nyt ole niin hyvilläsi, ettet malta äitiäsikään tervehtiä, huusi
Markkalan Ristjaan jäleltäpäin tyttöjen joukkoon.

Kaikki pysähtyivät kuulostamaan, ketä se huuto tarkoitti.

—Mitäs se niin »ristikkäinen» viisaus on, huusi joku rohkein tyttö vastaan.

Ristjaan oli sanomastaan sanasta niin mielissään, ettei antanut tyttöjen paneman pilkkanimenkään itseänsä häiritä, näkyi vaan hyvin hartaasti selittävän jotain uteliaille tovereilleen.

Aliinan oli huuto havauttanut pian. Nyt hän vasta tarkkasi, että vastaantulija oli heidän entinen palvelijansa, Kovatar, joka kantoi lasta käsivarrellaan pappilaan päin.

Ei salaman isku olisi tehnyt niin pahaa vaikutusta. Hän olisi toivonut olevansa ennen vaikka maan alla kuin siinä. Koko maailma kirjoineen ja kouluineen olisi saanut mennä, jos vaan olisi päässyt tuntemasta sitä, mitä nyt tunsi.

Taakseen katsomatta alkoi hän kiirehtiä kortteerilleen, mutta kuuli vielä mennessään, kun Ristjaan sanoi:

—Taisipa siivet palaa muutamalta, koska lähti jaloilleen.

Toistenkin tyttöjen iloinen huiske taukosi, ja se lisäsi Aliinan häpeää. Nyt ne kaikki pääsevät tietämään… Hän olisi toivonut joutuvansa yhdellä harppauksella suojaan, jottei ennättäisi ketään tulla vastaan.

Asunnolle päästyä ei lukeminen muistunut ensinkään mieleen. Koneen tapaisesti heitti hän nuo kauan halutut »Välskärin kertomukset» kädestään ja painautui nurkkaan itkemään.

Iida oli kummastellen katsonut toverinsa äänetöntä ja pikaista poistumista toisten seurasta ja joutui vähäksi aikaa aivan neuvottomaksi, kun näki miten kovasti tämä tapaus koski Aliinaan. Mitähän se mahtoikaan merkitä, ajatteli Iida ja koetti keksiä keinon, millä aloittaisi.

—Tulitko sinä kipeäksi? kysyi hän.

—En, vastasi Aliina ja koetti peittää pahaa mieltään, mutta ei jaksanut.

—Tuokos Ristjaanin retostaminen sinuun niin koski. Elä toki välitä siitä yhtään. Kaikillehan se sitä viisauttaan näyttää. Suuttuihan se minuunkin mennä talvena ja koetti herjata jos vaikka miksi. Nyt sen kävi arvolle, kun ei opettaja antanut sille sitä kirjaa. Ei siitä opettajakaan pidä, tuntee se sen. Ja nyt jos me mennään sanomaan sen räähkyydet opettajalle, niin saapi varmaan toria ja ehkä arestiakin.

Iida aivan innostui toverinsa puolesta. Aliinassakin se herätti uhkamieltä, mutta aivan toisessa muodossa.

—En mene ilmoittamaan, olkoonpa minkälainen hyvänsä, sanoi hän.—Tuon kirjan saapi vaikka paikalla. Ja kun tulisivat kotoa käymään, niin pääsisivät minusta.

—Ettäkö eroisit pois kesken lukukauden? kysyi Iida ihmetellen.

—Niin, vahvisti Aliina, ja piti jonkinmoisena kostona tätä uhkamielistä päätöstään.

—Elä nyt semmoista typeryyttä tee tuon riekailijan tautta, rupesi Iida nuhdellen neuvomaan. Täytyyhän täällä maailmassa kärsiä pahojakin ihmisiä. Sattuuhan niitä kaikissa kouluissa häijyjä oppilaita, vaan ei niiden takia auta koulua hylkääminen.

Aliina oli tottunut luottamaan Iidan antamiin neuvoihin, eikä nytkään voinut niitä hylätä. Oma uhkaus alkoi todellakin tuntua typerältä, vaikka kovin katkeraksi kuvastui koulussakin olo, jos siellä jokainen saa tietoonsa nuo ikävät asiat ja Ristjaan yhä edelleen herjailee syrjä-äideillä.

Hän otti jo »Välskärin kertomukset» lukeakseen, mutta se meni aivan hukkaan, kun ei muistanut pitkiin aikoihin ajatella, mitä niissä sanottiin.

Tapahtuman jälkipäivinä vaivasi Aliinaa tavaton arkuus. Hän luuli toisista koululaisista samaa, kuin oli ennen luullut kotikylänsä ihmisistä, että ne kaikki kuiskuttelevat hänestä. Luulossa oli kumminkin paljon liikaa. Häijyimmät pojat näkyivät kyllä jonkun aikaa muistavan, millä Aliinaa voisi herjata, mutta näille vastapainoksi tekeytyi moni tyttö yhä ystävällisemmäksi.

Oppilasten huomiota veti jo puoleensa lähenevä koulututkintokin. Useat odottelivat kotoaan uusia tutkintovaatteita, ja ne, joilla ei sitä iloa ollut, hyvittivät mieltään kesäluvalla.

Aliina sai vaatteet, jotka vetivät paraimmille vertoja. Isä oli ostanut kankaan, ja Aliina itse sai teettää kirkonkylän kuuluisimmalla ompelijalla. Hyvät niistä tulikin, mutta näin pikainen muutos tavallisesta kotikutoisesta vaikutti häiritsevästi. Peloitti että kaikki sen huomaavat ja osoittelevat.

Tutkintopäivänä tahtoi jokainen näyttää parhaan taitonsa, ettei olisi häpeäksi omaisilleen, joita kertyi kuuntelemaan. Se oli lapsille juhlahetki ja vaikutti mahtavammin kuin tavalliset koulutunnit.

Kun opettaja oli muun toimituksen loputtua lempein sanoin lausunut hyvästit lapsille ja toivottanut heidät syksyllä tervetulleiksi, valtasi monen tavaton ikävä erota tästä rakkaaksi tulleesta huoneesta. Nekin, jotka edellisinä päivinä olivat hypähdelleet poispääsemisen ilosta, tunsivat viime hetkellä tämän vetovoiman.

Aliina ei voinut pidättää kyyneleitään, hänellä kun oli melkein varmana, ettei ole enää toivoa päästä tänne. Toisten poistuessa kävi hän vielä istahtamassa tuon tutun koulupöydän ääressä, josta oli erottava.

Suurena lohdutuksena oli se, että tiesi viikon päästä pääsevänsä rippikouluun, jolloin sai vielä vähän aikaa asua hyvän ystävänsä Iidan seurassa.

VIII.

Juhannuspäivänä pidettiin rippikoulutytöille viimeinen toimitus alttarin edessä. Siinä he vannoivat uskollisuutensa kirkon opille ja saivat sitten astua ehtoolliselle.

Vanhempiensa mukana palasi Aliina kotiinsa. Hän oli alakuloisen iloinen. Koko tulomatkan liikkuivat ajatukset niissä vakavissa asioissa, joista viime viikoilla oli puhuttu. Mutta kotirantaan tultua sai parhaassa vihannuudessaan loistava kotoinen luonto sydämen sykähtelemään. Lapsellisella ilolla riensi hän samana iltana nuorempien sisarten kanssa katselemaan entisiä leikkipaikkoja.

—Kuoppa-aholla on paljon mansikankukkia ja on siellä jo muutamia raakojakin, kertoi Mari innostuneena kotiin tulleelle sisarelleen.

—Onko? Mennään katsomaan!

Pienimmät alkoivat juosta piristää edeltä.

—Jo löysin, jo löysin, täällä on paljon, huutelivat lapset kilvan.

—Ensi viikolla täällä on jo kypsiä, puhui Mari hyvillään. Sitten tullaan astioiden kanssa… Ethän sinäkään mene enää kouluun?

Aliina tiesi hyvin, ettei ollut enää kouluun menoa, mutta kumminkin oli ympäristöä katsellessa seurannut sellainen tunne, kuin jos ei sitä taas vähään aikaan näkisikään. Sisaren kysyessä hän vasta kavahti erehdyksestään. Koulunkäynnit olivat todellakin loppuneet. Alakuloisena myönsi Aliina sisarensa kysymykseen, ettei ole enää kouluun menoa.

Ensimmäisiä päiviä kotona ollessa muistuivat kouluajat usein mieleen.
Jospa olisi edes rippikoulu jäänyt toiseen vuoteen.

Jo ensi sunnuntaina piti Aliinan päästä kirkkoon, että sai sillä tiellä käydä Iidan luona. Kirkosta palatessaan kävivät he koulullakin, josta Aliina sai pari kirjaakin kotiinsa luettavaksi.

Erotessa oli tytöillä toisilleen mitä ystävällisimmät kehoitukset tulla taas kohta käymään, eikä kyllä Aliina pitänytkään pitkiä lomia. Heinänteon edellä sai hän Iidan kotiinsa pitemmäksi aikaa, eikä se ollut mielestä vähän. Jokaisena kauniina päivänä olivat he liikkeellä, milloin järvellä, milloin metsissä, ja kun heinäntekoa aloitettiin, heiluivat he siellä haravoimassa ja laulelivat itselleen ja muille iloksi. Niin työväki kuin talonkin haltijat pitivät näistä iloisista heinämiehistä tuiki paljon. Auvinen itse piti keskellä kiirettäkin huolen tuoreesta kalasta vieraan varalta ja oli kaikin puolin ystävällinen.

Iida oli heti tultuaan varoittanut, ettei pidä hänen takiaan mitään erityisiä ruokia laitella, mutta Aliina katsoi aivan häpeäksi, jos ei ollut muuta kuin joukon yhteistä keittoa ja paistinkaloja. Niinpä hän, kun kotosalla olivat, tuon tuostakin vieraansa tietämättä keittää hyräytti milloin mitäkin soppaa tai muuta höllötystä ostoaineista.

—Jos sinä et lopeta niitä laitoksiasi, niin minä lähden pois, muistutti Iida.

—Elä sinä sitä ajattele, anna minun keittää, että oppisin, puolusteli
Aliina.

—Se oppi tulee liika kalliiksi, väitti Iida.—Sinä tuhlaat liika paljon aineita, varsinkin sokeria ja muita imeliä.

—Sen makeampaa, nauroi Aliina.

—Ei se sitä ole. Kaikella on määränsä. Osta ensin keittokirja, tai ota aluksi meiltä lainaan ja opettele sitten. Mutta usko nyt tällä kertaa minua, niin sitten olen enempi aikaa täällä.

Aliina alkoi käsittää, että hän ilmaisee typeryytensä, jos ei tottele. Pilallehan ne keitot todellakin mahtoivat mennä, vaikka hän oli uskonut, että joka on imelää, niin se on hyvääkin. Hän luopui liiallisista laitoksistaan ja saikin siten Iidan olemaan vieraanaan useita viikkoja.

* * * * *

Kotijoukon seuraan jäätyä alkoivat viimevuotiset muistot vähitellen palautua. Mutta nyt hän voi niistä ajoiksi irtautua ja löytää mielelleen kevennystä. Sitä antoivat paraiten kirjat ja toimiminen äidin apuna. Saipa hän jo muutamia kirjoja itselleenkin ostetuksi ja yksi niistä oli keittokirja.

Lopummalla kesää huomasi Aliina yhden aikeistaan olevan menemäisillään myttyyn. Hän sai nimittäin kuulla, että kaikki entiset palvelijat ovat puhutut ensi vuodeksi, siis Vappukin. Nyt tuli kiire aprikoiminen, mitä tehdä. Ennen ajatellut valehtelemiskeinot olivat kumminkin hylättävät. Toista tietä täytyi päästä aikeen perille. Mutta mitä? Ei ollut sen parempaa keinoa, kuin ottaa työt omille hartioille. Ensiksi ilmoitti hän äidille aikeensa. Tämä arveli tulevan liian raskaaksi olla niin nuorena aikaihmisen ammatissa. Aliina taas puolestansa vakuutti jaksavansa hyvin kyllä.

Kun asia tuli Auviselle itselleen tiedoksi, katsoi tämä sitä talolleen häpeäksi ja sanoi:

—Ei mitenkään. Kaikkihan silloin sanoisivat, että meidän talo on niin köyhä, ettei jakseta enää palvelijoita pitää, vaan täytyy talon tyttärien käydä karjalla.

—Se on minusta hyvin vähäinen häpeä, jos ei isompia olisi, sanoi emäntä.—Pahemmin pelkään sitä, että jos terveys turmeltuu.

—Onpa siinä sekin, sanoi Auvinen lyhyesti, jääden kuulostamaan.

—Niin, vaan minä jaksan hoitaa toisen puolen, ja antakaahan koettaa, houkutteli Aliina.—Jos en jaksaisi, niin ottakaa sitten tuonnempana aikaa toinen.

—Sitä minäkin tässä ajattelin, että otetaan sitten talvella toinen, jos Aliinalle käypi liian vaikeaksi, yhtyi emäntä esitykseen.

—Se on semmoista retustelemista hakea keskellä vuotta palvelijoita, sanoi Auvinen ja lisäsi varovasti:—Kumpaisenko niistä heittäisi pois?

—Kumpaisenko tahtonet toveriksesi, sanoi emäntä.

Aliina näki pääsevänsä voitolle, kun sai valitsemisvallan. Isän läsnäollessa tuntui vähän vaikealta ilmaista ajatustaan, mutta kun sitä odotettiin, sanoi hän:

—En minä huoli Vapusta, se on niin … tyly.

Aliina oli hyvillään, kun keksi niin yksinkertaisen syyn.

Emäntä ei puhunut mitään, odotteli vain mitä hänen miehensä sanoisi. Tämä olisi jo ehkä mielellään heittänyt koko jutun muille, mutta näyttääkseen yhteistä etua harrastavalta sanoi:

—Siinä tulee vahinkoa, kun Vapun palkkaotokset nousevat sen turkinpäällisen kanssa yli tämänvuotisen palkan.

Aliinaa tämä turkkimuisto kiihoitti. Itku pyrki ääntä sortamaan, kun hän uhkaili:

—Minä hoidan ennen vaikka yksinäni koko karjan, ennenkuin Vapun kanssa. Menköön vaan ja pitäköön…

—Antaa mennä, antaa mennä, enhän minä sillä, rauhoitteli Auvinen lähtien pois.

Hänelle oli keskustelun aikana selvinnyt syy, miksi Aliina pyrki piian töille, ja hän kiroili mielessään omaa itseään, kun piti tuollaisia juttuja olla, jotka pilaavat kaikki. Hän oli viime aikoina ajatellut ylpeillen tyttärestään. Tosin täytyi luopua tyttökouluajatuksista, mutta olihan sillä arvokkaita tuttavia, niin arvokkaita, ettei kaikilla ollutkaan. Ja sen lisäksi käynyt kouluakin ja luki sellaisia kirjoja, joista eivät monen talon tytöt tiedä mitään. Näiden nojalla oli hän toivonut hyvää onnea, oikein kuuluja sulhasia, mutta mitä siitä nyt tulee, kun karjapiiaksi. Tämä oli aivan harmillista.

Kiireimmän työajan jälestä ryhtyi Auvinen muodostelemaan navetan puolta uuteen kuntoon. Kaikkiin tarvittaviin paikkoihin teetätti hän vesikynät, niin että lehmät saivat juoda edestään eikä tarvinnut kantaa kuten ennen. Heinien ja lannan kuljetukseen tehtiin pienet rattaat. Näillä parannuksilla tahtoi Auvinen laittaa navettapuolen työt niin huokeiksi ja mukaviksi, ettei siellä Aliinan tarvitsisi arvonsa alentamiseksi asti viipyä.

Paikoilleen jäävä palvelija oli näistä mukavuuksista tuiki kiitollinen, mutta Vappua se harmitti. Hän koetti katkeroittaa Aliinan mieltä puhumalla edessä jos takanakin, että kyllä meni tämän talon »ryökkynän» koulunkäynti hukkaan, kun joutui navettaan tarsimaan. Mutta nähtyään ettei navetassa-olo tullut olemaan niinkään »tarsimista», vaihtoi Vappu juonensa sisältöä ivailemalla, että pitää nyt toki laittaa varjostimet navetan ikkunoihin ja maalauttaa lattia, jotteivät »ryökkynän» hameen helmat likaudu.

Ei koskaan olleet Aliinan mielestä viikot kuluneet niin hitaasti kuin sinä syksynä. Usein laski hän allakasta, milloin marraskuun ensimmäinen päivä joutuisi, jolloin pääsisi tuosta kauheasta, inhoittavasta ihmisestä. Mutta sekin arvasi poismenostaan iloittavan ja purki pahaa sisuaan sitä runsaammin, kuta täperämmälle aika kului. Siitä saivat viimeiseltä osansa kaikki taloon kuuluvat ihmiset, eikä vain Aliina yksinään. Emäntä koetti olla niinkuin ei kuulisi mitään ja toimitti yhä useammin pieniä suuhuntarjouksia, milloin kahvia, milloin voileipiä. Tämän menettelyn oli hän ennen nähnyt auttavan parhaiten, mutta ei se Vappuun enää pystynyt.

Aliina otti vastaan marraskuun ensimmäisen päivän niinkuin kauan odotetun vieraan ja ryhtyi heti tuleviin tehtäviinsä. Vapunkaan läsnäolo ei enää niin paljon vaivannut, sillä se oli sulkenut suunsa ja touhaili äänettömänä lähtöänsä laitellen. Toiset palvelijat viettivät vuosijuhlaansa kaikessa rauhassa mihinkään kiirehtimättä ja katselivat naurahdellen Vapun touhkuilemista.

—Elä pidä kiirettä Vappu, sanoi renki-Lassi.—Syödään ja lepäilläänhän vielä tämän päivää ja vähän toistakin, ennätetään ne sittenkin rahamme kylvää.

Puhuteltu ei vastannut mitään, työnsi vain vihaisena turkkia päälleen.

—Eipä ota korviinsakaan minun puhettani.

—Mitä se Vappu siitä välittää, säesti toinen renki.—Sillä on palkka niin hyvässä paikassa, ettei se karise, kun on turkin päällisenä.

—Niin sillä on! äyhkäisi viimein Vappu pidätellyn kiukun koko voimalla.

Samassa tempasi hän kukkaron taskustaan, löi sitä kämmeniensä välissä ja oikein pirullisen raaoin äänenpainoin kerskaili:

—… Vaan elkää luulko että minä siltä kerjäämään joudun: on minun kukkaroni melkein niin täysi kuin teidänkin, ja jos loppuu, niin toista tulee.

Niillä hyvästillään hän sitten meni.

Rengit katsahtivat toisiinsa.

Aliina seisoi tuvan takan ääressä keittämässä kahvia ja pysytteli selin toisiin tuvassa-olijoihin.

Emäntä tuli kiirehtimään kahvia ja kutsumaan Vappua juomaan erojaiskuppia.

—Se jo meni, ilmoittivat rengit.

—Eikä hyvästiäkään sanonut, ihmetteli emäntä katsellen tutkivasti, mitä toiset ajattelevat.—Virkkoiko se mitään erotessaan?

—Eipä paljon. Mitähän lienee moukittanut.

Emäntä oli kohta huomannut, että Vappu oli sanonut jotain huonoa erotessaan, koska Aliinakin oli niin alavalla mielellä ja peitteli silmiään. Tämän puoleen kääntyen puhui hän ikäänkuin haihduttaakseen koko asian:

—On hyvin ikävätä, kun palvelija eroaa noin tylysti.

Aliina oli vaiti. Hän olisi ollut tuiki iloinen ilman tätä loppukohtausta. Pitikin sattua sitä kuulemaan. Hän oli viime aikoina tullut siihen käsitykseen, että parhaiten saa pahan mielen kartetuksi siten, että ei ole utelias kaikkea kuulemaan. Kuultua oli enää vaikea unhottaa. Nyt häntä vaivasivat nuo Vapun rahat. Isä oli sanonut, että se on jo aikoja menettänyt kaikki palkkansa, ja Vappu itse kumminkin kehuu täydellä kukkarollaan. Ehkä se suutuksissaan valehteli. Luultavasti teki niin. Sitä Aliinakin tahtoi uskoa, mutta kuitenkin kesti epäilys pitkän aikaa.

IX.

Kaksi vuotta meni Aliinalta ilman mitään merkillisempiä tapahtumia. Tehtävänsä työt jaksoi hän hyvin toimittaa ja voimistui siinä ruumiiltaan aivan aikaihmiseksi. Joskin yksitoikkoinen työ ja aika-ajoin kylältä kuuluvat juorupuheet saattoivat monesti mielen ikäväksi, niin sitä suloisemmilta maistuivat ne hetket, jolloin pääsi työstä vapaaksi ja sai siirtyä ajatusten maailmaan.

Hänelle oli työnteosta suoranaista etuakin. Aina vähänväliä antoi isä hyvitykseksi rahaa, jota sai käyttää mielensä mukaan. Sillä osteli hän kirjoja ja katseli aina hyvillä mielin kirjavarastonsa lisääntymistä. Eikä ne huoneen kaunistuksena yksistään joutaneetkaan olemaan. Pitkinä talvi-iltoina ennätti lukea ne moneenkin kertaan. Usein havahtui hän aamusella kirja kädessään ja lamppu palamassa vuoteen vierellä.

Ystävyys Iidan kanssa kesti katkeamatta ja tuli yhä lujemmaksi. Jos ei ollut aikaa käydä toistensa luona, oli aina kirje valmiina odottamassa, menisikö joku kirkolle. Usein sai jo vastuun viemämiehen mukana. Kirjoittamista ei vaan puuttunut.

Iidalla olikin jotain merkillisempää tekeillä. Hän valmistautui seminaariin ja luki ahkerasti, jotta onnistuisi pääsytutkinnossa. Näitä asioita ne kirjeetkin enimmästi sisälsivät. Aliina seurasi ystävänsä valmistuksia yhtä suurella jännityksellä, kuin jos ne olisivat olleet omia. Tulipa ystäväin kesken jo paljon puhutuksi siitäkin, että jos voisivat päästä molemmat. Se oli suloinen ajatus, varsinkin Aliinalle. Mutta kun he rupesivat tutkimaan, miten päästä tuon hirvittävän pääsytutkinnon läpi, niin silloin täytyi peräytyä. Miten pääsisi laskennossa, miten soitossa. Nämä olivat vaikeimmat ja pelättävimmät aineet.

Mutta sitten he keksivät toisen tien. Pääseepä Aliina johonkin kouluun, esim. karjakkokouluun. Ja tästä he innostuivat molemmat ja rakensivat mitä hauskimman tulevaisuuden ohjelman. Kumpikin käy koulunsa, ja sitten he sovittavat niin, että Aliina rupeaa johonkin hoviin karjakoksi ja Iida läheiseen kouluun opettajattareksi. Sitten heillä on oikein hauska. Jopa he muistelivat valmiiksi ja katselivat kartaltakin, missä olisi hovitaloja kansakoulujen läheisyydessä. Ja kyllähän semmoisia aina löytyi.

Kaikki nämä oli heillä moneen kertaan puhuttuna, kun Iida syksykesällä matkusti seminaarin tutkintoon. Aliina kävi saattamassa ja jäi jännityksellä odottamaan tietoja. Parin viikon perästä ne saapuivatkin. Kaikki oli hyvin onnistunut. Aliina iloitsi kuin omasta asiastaan, sillä se oli alkuna ja vahvistuksena yhteiselle ohjelmalle. Nyt oli vain pidettävä huoli omista opinnoista, mutta asialla ei ollut kiirettä, sillä kurssi kesti vain kaksi vuotta. Huolettomaksi ei siltä voinut heretä, täytyi alkaa taivutella vanhempien mieliä.

Mutta nämäpä olivat kumpainenkin kovasti vasten. Äiti vähän taipui ajattelemaan asiaa, mutta isä ei ensinkään.

—Siihen koulupaikkaan en auta en pennilläkään enkä anna lupaa, päätteli tämä.—Palvelustytöille se on kyllä hyvä, joilla ei ole kotia, mutta lähteä talon tyttären kahdeksi vuodeksi vieraan palvelukseen etovertaista oppia saamaan, niin se on aivan hupsua.

Aliina jäi pahoille mielin. Ei olisi haluttanut väkisinkään lähteä, mutta jos kotiin jää, niin menee hukkaan kaikki aikeet. Saadakseen vanhempansa paremmin taipumaan ilmoitti hän, että Iida on karjakkokouluun kehoittanut ja että heillä on semmoiset ja semmoiset tuumat. Vaikea tosin oli antaa vanhemmillekaan tiedoksi salaisuuksia, mutta muuta keinoa ei ollut. Ja jotain ne vaikuttavatkin, sillä molemmat pitivät Iidaa erityisempänä maili-ihmisenä. Auvinen itsekin malttoi jo rauhallisemmin kuunnella ja alkoi kysellä:

—Ettäkö olisit sitten hovilaisen karjakkona kaiken ikäsi?

Samalla katsahti hän naurahtaen vaimoonsa, mutta tämä ei ollut sitä huomaavinansa.

Aliina ymmärsi, että isä tarkoitti iän loppupuoleksi jotain huokeampaa elinkeinoa, ja vastasi jäykästi—:

—Olen niin kauan kuin jaksan.

—Entäs vanhana?

—Syön ansioitani.

—Vai niin, vai niin, myhäili Auvinen.—Ja se kaikki siinä mielessä, että saisit olla Iidan kanssa yksin seuduin.

—Onhan siinä sitäkin.

—Vaan jos Iida heittää hyvinkin pian opettajan toimen ja menee naimisiin.

—Ei heitä, eikä mene, vakuutti Aliina pyhän kiivauden vallassa, vaikka myöhemmin häntä nauratti näin lujaan päätökseen meneminen toisen puolesta.

—Sittenhän tuon näkisi, virkkoi Auvinen ja lopetti keskustelun sanoen tahtovansa ajatella.

Se oli jo Aliinasta paljon, kun sai isänsä asiata ajattelemaan. Eihän sillä vielä ollutkaan muuta kiirettä, kuin että saisihan Iidalle kirjoittaa siitä.

Jonkun ajan perästä hän jo kysäisi, miten asia on ajateltu.

—Ei se ole vielä mitenkään, sanoi Auvinen.—Kunhan käyn ensin tuolla kirkolla päin.

—Ei toki pitäisi isän puhua siitä minun kouluunmenostani ja muusta, houkutteli Aliina.

—Minä vähät siitä koko karjakkokoulusta, muuta minä ajattelen.

Semmoistako se olikin, ajatteli Aliina. Hän kirjoitti Iidalle pitkän, ikävän kirjeen. Kirjoittaessa muistui mieleen, että kansakouluun pääsemisessä oli serkku Hilja paljon apuna, ehkä sen puhe nytkin auttaisi. Hän kirjoitti sille toisen kirjeen ja kehoitti tulemaan käymään, mutta jos ei joutaisi, niin pitäisi kaikella mokomin kirjoittaa. Karjakoksi haluamisensa syyksi selitti Aliina sitä, että kun heitä lapsia on niin monta, niin hän joutaisi jo kohta muualle itseänsä elättämään. Tämän selityksen toivoi hän Hiljan parhaiten ymmärtävän, ja se oli samalla tosikin.

Mutta vastauspa ei tullutkaan toivon mukainen. »Se on aivan tarpeeton puuha sinulle», kirjoitti Hilja. »Karjaa osaat kyllä ruokkia ja voita opit valmistamaan lyhempiaikaisissakin oppipaikoissa. Meille tulee kevättalvella läänin karjakko kolmen kuukauden ajaksi, tule silloin varmaan tänne, niin muuta et tarvitse. Tänne on aikonut paljon muitakin tyttöjä ja meille tulee oikein lysti, kun minä sinua käyttelen jos kuinka monessa kylässä. Ja täällä näet paljon poikiakin, ja ne ovat aikoneet laittaa tanssi-iltaman silloin kouluaikana. Kirjoita heti vastuu, eläkä ajattelekaan sinne suureen karjakkokouluun.»

Aliinan mielestä oli Hiljan kirjeessä nyt niinkuin ennenkin se vika, että niissä melkein aina viittailtiin poikiin ja sulhasiin. Muuten ei tuo oppiesitys ollut hulluinta, olihan se samaan suuntaan kuin hänen omansakin. Mutta ei hän rupea siihen suostumaan, ennenkuin kysyy Iidalta, joka sen parhaiten ymmärsi ja joka ei koskaan kirjoittanut sulhasista.

Aliina oli viime aikoina lukenut »Ihmisen oma voima ja toimeentulevaisuuden tie» nimistä kirjaa ja omistanut siitä itselleen jänteviä mielipiteitä ja päätti niitä seurata, vanhempien ja muiden vastustelemisista huolimatta. Iida oli ainoa poikkeus, sillä hehän olivat ikäänkuin yhtiössä ruvenneet raivaamaan tulevaisuudentietään. Vastuuta odottamatta entiseen kirjeeseen kirjoitti hän Hiljan esityksestä ja sovitteli kirjeen loppuun tahdon lujuutta uhkuvia lauseita. Niillä oli tarkoitus osoittaa horjumattomuutta ja saada Iidalta innostuttavia kehoituksia.

Mutta kylläpä hän huomasi pontevain lauseittensa menneen hukkaan, kun vastaus viimein saapui.

»Mene veikkonen sinne omaistaloosi voin valmistusta oppimaan, onhan se kaikessa tapauksessa eduksi» kirjoitti Iida. »Jos sitten näkisit tarvitsevasi enempi oppia, niin eihän entinen ole esteenä. Jos taas tässä olisi tarpeeksi, niin sen parempi. Tämän mukavampaa tilaisuutta ei ole milloinkaan, ja tähän varmaan suostuvat vanhempasi, joiden tahtoa vasten lähteminen olisikin paha.»

Nyt sen jo Aliinakin käsitti, että selvä asiahan tämä on, jossa ei olisi tarvinnut ensinkään päätänsä vaivata. Hän oli niin iloinen, kun tie taas selvisi. Vanhemmilta ei tarvinnut edes kysyäkään tähän vähäaikaiseen oppipaikkaan, ne jo heti kuultuaan sinne käskivät. Toinen menopaikka sai jäädä tuonnemmaksi toisiin aikoihin. Ei hän tahtonut pyynnöillään vaivata isäänsä yhteen perään. Joutaa ajatella.

X.

Aliinalta kului kolme kuukautta voinvalmistuskoulussa hyvin hupaisesti. Ei tullut kertaakaan tällä ajalla kotona käydyksi, eikä Iidallekaan kirjoitetuksi. Vapaana kodin hiljaisuudesta, nuorten seurassa, ei entisten ystäväin kaipuu ollut erittäin suuri. Täällä sai monta uutta tuttavaa, tyttöjä jos poikiakin, joista viimeksimainituista eräs poika ennätti päästä Aliinan sydämen ystäväksi ja valtasi mielen ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Tuo rakastetuksi tullut oli sieltä sukulaistalon läheltä, Hiljan sulhasen veli. Hilja oli nimittäin Aliinan siellä ollessa mennyt julkikihloihin, mistä lemmenliittokiihko tarttui toisiinkin, ja niin oli ennen oppiajan loppua Aliinakin salakihloissa nuoremman veljen kanssa. Salaisuutta eivät julkisesti tietäneet muut syrjäiset kuin Hilja, joka sukulaisena ja ystävänä oli vaikuttanut paljon serkkunsa hyväksi, suoden tälle saman onnen kuin itselleenkin.

Oppimatkalta kotiinpalaaminen ei ollut Aliinasta oikeinkaan iloista, kun rakastetun näkeminen jäi aivan sattuman varaan, pitkien väliaikojen taakse. Mutta siitä syntyvä suru ei ollut raskasta, vaan se ikäänkuin kirkasti sitä autuaallista ajatusta, että on olemassa eräs, joka myöskin kaipauksella ajattelee häntä.

Aivan kuin Aliinan onnellisuuden täytteeksi ja armaasta kauas joutumisen palkinnoksi oli häntä kotona odottamassa pari iloista uutista. Ne olivat vielä sitä laatua, että toisella niistä sopi ilahuttaa erästä toistakin, nimittäin Iidaa, jolle kirjoittaminen oli viivähtänyt rakkauden ajatuksissa, joita ei kumminkaan rohjennut niin vakavalle ystävälle näin alussa ilmoittaa. Nytpä oli sekä asiaa että aikaa, ja aivan innostuneena hän kirjoitti:

»Paras ystävä Iida!

Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen, kun rupean tätä sinulle kirjoittamaan, että et usko, ja varmaan tulet sinäkin iloiseksi, kunhan saat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa. Minä olin nyt enolassa voinvalmistusta oppimassa, ja siellä oli niin hauska että ei milloinkaan ennen. Ja kuulehan, mitä isä oli puuhannut sinä aikana täällä kotona. Isä oli hakenut kirkonkylän kansakoulun opettajan tänne pitämään kyläkuntalaisten kanssa kokousta uudesta kansakoulusta ja oli saanut kaikki suostumaan koulun perustamiseen tänne, kun oli luvannut ilmaiseksi koulun paikan meidän pellon takaa Kuoppa-aholta ja vielä 50 hirttä. Ja kuulehan, mikä isällä on mielessä tätä puuhatessaan: se sanoi mulle, että siihen näet otetaan naisopettaja ja että koulun pitää valmistua siihen mennessä kuin sinä pääset seminaarista ja että se ihan sinun varallesi rakennetaan. Ja se on nyt jo ihan valmiiksi päätetty se koulun rakentaminen, ja rupeathan sinä ihan varmaan, se tulee niin kauniille paikalle, muistathan sen Kuoppa-ahon, josta aina marjassa käytiin. Isä vielä sanoi, että Iida saapi kesällä käydessään määrätä paikan, johonka kouluhuoneet rakennetaan. Ja tulehan taas kesällä, niin sitten meillä on vasta oikein lysti ja sitten minä kerron vielä paljon muutakin, kunhan tulet.

Oletkos sinä sitä kuullut, että täällä pidetään kesällä suuret arpajaiset kansanopiston hyväksi, joka kuulutaan ensi syksynä avattavan. Ja et usko kun minunkin nimeni on pantu arpajaisvoittojen kerääjien joukkoon ja ilmoitettu sanomalehdessä. Opettaja se on varmaan minut muistanut. Mutta mistähän minä niitä voittoja saanen? On minulla varmaan yksi (viimeisen sanan hän raaputti pois ja jatkoi) muutamia, joilta saan, ja kun ennättäisi ja olisi aineita, niin pitäisi itsenikin tehdä sinne jotain. Ja niissä arpajaisissa me varmasti ollaan yhdessä ja mitähän sinä sanonet, jokohan torunet, kunhan minä kaikki kerron. Ja et sinä usko kummempaa, kun serkku Hilja on kihloissa, se tapahtui minun siellä ollessani. Sulhanen on siitä läheltä, Vihtori Nevalainen nimeltään, ja on siinä talossa toinenkin poika, Augusti niminen. Onko se Hilja kirjoittanut sinulle mitään?

Meillä ollaan terveinä ja kirjoita sinä nyt kohta, mitenkä sinä siellä seminaarissa ja lupaudutko tulemaan tähän kouluun. Anna anteeksi, jos on tullut harvoin kirjoitetuksi, nyt minä kirjoitan siitäkin edestä.— Uskollisin ystäväsi Aliina.»

Hän luki kirjeen moneen kertaan ja oli mielissään, kun siitä tuli niinkin pitkä ja sujuva. Yksi puute siinä oli entisiin verraten, kun ei käynyt mainitseminen mitään siitä, että saadaan asua lähekkäin. Aliina joutui vähän ikäviinsä tätä ajatellessaan, mutta toinen vahvempi tunne sai voiton. Iidan koulusta pääsemiseen oli vielä kolme vuotta, joka oli kovin pitkä aika. Ja vaikka tuo aika olisi ollut lähempänäkin, niin tuntui aivan selvään, että Augustin nimi vetää puoleensa semmoisella voimalla, ettei sen rinnalla kestäneet mitkään muut tuttavuusliitot.

Aliina sulki Iidalle kirjoitetun kirjeen kuoreen ja alkoi kirjoittaa toista kirjettä sulhaselleen. Kirje alkoi kuluneiden kuukausien ikävöimisellä, joiden muistoa täytyi vielä uudistella kysymyksillä, »muistatko sinä kun me siellä ja siellä oltiin ja mitenkä sinä silloin ja silloin sanoit ja mitenkä minä vastasin ja ajattelin». Toivossa että rakastettu nuo ihanimmat sanansa taas uudistaisi, jatkoi hän surunvoittoisesti: »Mitäpä minä näistä muistellen, ehkä jo olet ne unohtanut ja kohta unohdat kaikki.»

Keskiosaan tuli samoja asioita kuin Iidallekin, nimittäin kansakoulusta ja arpajaisista. Ja niistä kirjoittaessaan ei enää kuulunut unhottamisvalituksia. Aivan välttämättömänä asiana teroitti hän, että Augustin on ostettava ja tehtävä arpajaisvoittoja ja sitten itsensä tuotava ne Aliinan kotiin. Mutta jos ei itse pääsisi tuomaan, niin on välttämättä kuljettava Hiljan ja hänen sulhasensa kanssa Aliinan kodin kautta arpajaisiin. Hän päätti pitää muistissaan, että jos ei Augusti tätäkään viimeistä toivomusta täytä, niin silloin hän ei enää rakastakaan. Mutta täyttäähän hän.

Kun kirjeet oli lähetetty, jäi mieli niin hyväksi, kuin jos niissä lähetetyt sanat jo olisivat perillä.

* * * * *

Kevät mielessä ja kevät luonnossa, silloin on kaikki suloista. Aliina liikkui kuin siivillä, eikä työt tuntuneet vaikeilta. Rinta uhkui riemua, joka laulun sävelinä virtaili ulos. Hän eli kuin autuaitten maailmassa, jossa ei kaivata ympäristön ihmisiä, vaan ihanne on sama ja ylinnä muita.

Nuoremmat sisaret hupenivat aivan mitättömiksi, niistä oli vain kiusaa. Jos niiden kanssa meni kävelemään vasta sulaneille pellon pientareille, häiritsivät ne vähäpätöisillä kysymyksillään ja toimillaan. Siksipä hän sovittikin niille kaikenlaisia yksinkertaisempia töitä kankaiden laitossa ja voinvalmistuspuolella ja liikkui ihailukävelynsä yksin.

Mutta kohtapa sisaretkin kyllästyivät hänen lankavyyhtiensä kerimiseen ja erosivat omiin toimiinsa, varsinkin kun kuulivat, etteivät he pääse ensinkään osallisiksi parhaimpiin kankaisiin. Ei auttanut yhtään, jos Aliina vetosi vanhemmuuteensa ja nimitti toisia laiskoiksi. Yhtä vähän hyödytti, jos koetti torumalla ja riitelemällä pakottaa. Käämejä ei tullut puoleksikaan kankaan tarpeeksi.

Viimein hän jo valitti sisarten uppiniskaisuutta äidilleen, joka niitä hyvällä sanalla kehoitti olemaan apuna.

—Ei me ennätetä kaikkea, puolustelivat sisaret.—Meidän pitää pestä astiat, lakaista lattiat ja paimentaa lehmiäkin.

—Kyllä te vielä niiltä töiltä ennätätte vuorotellen auttaa Aliinaakin, sanoi äiti.

—Onpa tuo Aliinakin meille niin tyly, valittivat sisaret.—Ei aio antaa meille yhtään mekkovaatetta, eikä ota minnekään mukaansa; ei näytä kirjeitään eikä mitään, eikä laske kamariinsakaan, yksinään vaan siellä kirjoittelee ja meidän pitäisi tehdä käämejä sotkeutuneista langoista.

—Jopa teillä nyt on syitä, naurahti emäntä.—Antaa Aliinan pitää nuo kankaansa kokonaan, paneehan se kohta teille erityisen kankaan, jota saatte itsekin opetella kutomaan.

—Niin, minkälaista yksiväristä panenee, joka ei itselleen kelpaa, ja joutuuko sekään koko kesänä valmiiksi.

—Kyllä joutuu, kun olette ahkerasti Aliinan apuna, alussa on kesä. Isänne tuopi ensi kerran kauppiaassa käydessään lankoja, puhukaa sille, minkänäköisiä haluatte.

Kohta oli tytöillä kokoelma langanpäitä, ja kun isä lupautui niiden mukaan tuomaan kankaan tarpeet, niin loppuipa Aliinalta apulaisten puute. Myöhään iltasilla lapsutti käämirukin poljin, ja milloin varsinainen kutoja poistui kangaspuiden takaa, oli apulainen kohta paikalla.

—Elkää työntäytykö kutomaan, en minä anna, torui Aliina.—Monta väärää rantua olette jo tehneet ja niitä sitten minun purkaa.

—Kudo sitten kiireesti, että joutuu meidän hamevaate, kiirehtivät tytöt.

—Mihinkä niillä on kiire?

—Arpajaisiin.

—Pysytte vielä muuallakin eikä arpajaisissa.

—Sinäkö vain menet.

—Menen minä.

Tässä molemminpuolisessa etujen valvomisessa pysyi sisarusten väli riitaisena ja kylmänä.

Jäiden hidas sulaminen teki harmillisen pysähdyksen Aliinan hempeimmillään olevalle lemmenyhteydelle. Lupausten mukaan piti Augustilta olla ainakin kaksi kirjettä tulossa, mutta ne varmaan odottivat postihuoneella, kun ei päässyt siellä käymään. Tyynellä säällä löhöttivät järvien keskukset jään sojetta täynnä, vaikka mailta oli lumi sulanut näkymättömiin.

Viimein kertyi kaikenmoisia asioita, ja Auvinen päätti lähteä veneellä soluttelemaan jäiden lomitse kirkonpuoleiselle mantereelle. Moneen kertaan muistuttivat pienet tytöt langoistaan, jotteivät ne vaan unohtuisi ostamatta. Aliina uskoi asiansa selityksen yhteen kertaan, mutta sitten oli vielä yksi asia, postihuoneella käynti, jota teki mieli monestikin teroittaa, jollei tämä tärkeä toimi olisi ollut annettava isälle. Oli hän ennenkin kysyttänyt isällään kirjeitä postista, eikä se yhtään saattanut hämilleen, mutta nyt kun olikin tiedossa rakkaudenkirjeitä.

Aliinan työnteosta ei isän matkallaoloaikana tahtonut tulla mitään. Mentyä vielä sujui kankaan kutominen jotenkin, mutta kun alkoi olla toivoa takaisintulosta, pujahti tihkipäätä erehdysrantuja, joita sai purkaa. Eikä siinä malttanut monta minuuttia kerrallaan istua, kun täytyi käydä tähystelemässä, joko näkyisi venettä tulevaksi. Ei koskaan ennen ollut odotus niin pitkältä tuntunut. Jos vielä kaiken tämän odotuksen lisäksi isä unohtaa kirjeitä kysyä, niin sitten kelpaa.

Aliina ihan väsyi alituisesta järvelle tähtäämisestä, kun isän tulo myöhästyi vuorokauden yli tavallisen ajan. Viimein hän jo päätti, ettei mene katsomaan, vaikkei tulisi koko kevännä. Olkoon, mihin lienee taas siellä yhtynyt…

Uhalla ei mennyt vielä sittenkään, kun sisaret riemuitsivat, että nyt se tulee. »Tulkoon, jos tulee, ei sillä ole mitään minulle…» Isä oli ennättänyt pihaan asti, ennenkuin uteliaisuus voitti ja täytyi mennä puheille. Isä alkoi heti naurussasuin kaivella povitaskuaan, ja silloin jo Aliinankin toivo virkistyi. Kirjeitä oli hänelle kokonaista kolme.

—Onpa nämä taskussa vähän rutistuneet ja nuhrautuneet, puheli Auvinen antaessaan.

—Ei se mitään! Kiitoksia paljon! sanoi Aliina iloissaan ja kiirehti kamariinsa lukemaan.

Hän näki päällekirjoituksesta, että Augustilta oli kaksi ja Iidalta yksi. Nämä olivat ensimmäiset postissa tulleet rakkaudenkirjeet! Hyvältä mieleltä ei oikein tiennyt, minkä niistä aukaisisi ensiksi. Hän käänteli kutakin erikseen ja pysähtyi tarkastelemaan nuhrautuneinta. Se oli hyvin löyhästi kiinni, muutamin paikoin ei ollenkaan, vaikka kirje oli suljettu ostokuoreen. Kynnellä kohottamalla aukeni se aivan repimättä, ja nyt näkyi selvästi, että irtonaisista kohdista oli jo ennen revennyt ylälaidan liimainen osa alimmaiseen paperiin.

… Tämä on aukaistu matkalla, sanoi Aliina harmistuen. Tarkemmin katsomalla näkyi, että kirjeen päällä oli ollut lakka, kuten toisenkin, mutta se oli raaputettu pois. Nytpä jo harmitti ja samalla iletti, sillä muita ei osannut ajatella syylliseksi kuin isää. Hän oikaisi kirjeen levälleen ja luki:

»Oma rakas Aliina», mutta täytyi ihan siihen keskeyttää, niin pahasti töykäisi mieleen, kun ajatteli, että sen on siitä jo ennen syrjäinen lukenut, vieläpä… Mielen rauhoittamiseksi alkoi hän aukoa toisia kirjeitä, joiden sisältöä eivät muut olleet nähneet. Väkisinkin täytyi sydämen sykähdellä ilosta, kun hän luki toisesta alkulauseen: »Iäti oma Aliina!» ja Iidan kirjeestä: »Uskollisin ystäväni.»

Hän ei ennättänyt vielä yhtäkään kirjettä loppuun, kun sisar Mari tuli huutaen heilaten sanomaan: »Tule katsomaan, kun isä on tuonut sinulle muslimia vaatteiksi ja vaikka mitä.»

—Tuokoon, sanoi Aliina tylysti ja keräili kirjeitään sisaren nähtävistä.

—Tule nyt, kiirehti Mari, joka oli vaateasioista niin innostunut, ettei joutanut olemaan uteliaskaan.

Aliina meni kumminkin. Hänen äitinsä seisoi selin ja puhui parhaillaan:

—… niitä sinun turhia luulojasi, en usko, enkä toivokaan; vielä niihin ennättää…

Auvinen antoi salaisia merkkejä, ettei enää puhua. Mutta emäntä vain kääntyi Aliinaan ja jatkoi:

—Minä täällä olen parunnut isällesi, kun otapas talonpoikaiselle tytölle tällaista vaatetta, joka niin näkönsä kuin hintansakin puolesta kuuluu herrasväelle. Tämä sitten sinua puolustaa, että jos muka joudut morsiameksi, ikäänkuin siihen pitäisi vaatteilla pyrkiä. Liika on liikaa, hyvin joutaisit vielä itse tekemään vaatteesi.

Aliina kuunteli ja katseli äänettömänä. Äidin puhe vahvisti äskeistä luuloa kirjeen avaamisesta, ja se yhä enemmän hävetti. Hän kääri vaatteen kokoon pois viedäkseen.

—Mitä se Iida sieltä kirjoittaa? kysyi Auvinen hyvin viattomalla äänellä.

—En ennättänyt lukea, vastasi Aliina.

—Keltäs ne toiset kirjeet olivat? kysyi äiti.

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin joko olla ääneti taikka valehdella äidille isän tieten. Sitäpä ei olisi haluttanut tehdä näinkään »arassa» asiassa.

—Koulutovereilta tuli, vastasi hän lyhyesti ja kiirehti pois.

Kirjeitä lukiessa alkoi jo iloinen mieliala palautua, sillä sulhasen kirjeet olivat mitä rakkaimpia. Ensimmäinen kuohui ikävöivää, toinen vakuuttavaa rakkautta. Ei kuulunut hetkeksikään unohtuvan mielestä, ei päivillä eikä öillä. Arpajaisvoittoja lupasi lähettää, ja jos vaan saapi toveria, niin kulkee Aliinan kodin kautta.

Oli kerrassaan ihanaa tietää itsellään olevan näin uskollisen rakastajan, ja ilman tuota kirjejuttua olisi se ollut monta vertaa ihanampaa. Nyt se tulee käymään ja isä tietää… Jos vaan ilkeäisi, niin aivan sietäisi kieltää tulemasta.

Iidan kirje jäi viimeiseksi. Se alkoi näin: »Et usko kuinka minä ihastuin iloisesta kirjeestäsi ja jouduin samalla hämille isäsi puuhasta ja sinun kysymyksestäsi. Se on aivan liikaa luottamusta minuun, joka olen vasta vajaan vuoden ollut seminaarissa. Eihän ole ensinkään varmaa, pääsenkö eteenpäin toisina vuosina, sillä ne ovat paljon vaikeampia. Ja toiseksi voivat mielet muuttua kolmeen vuoteen, jos senkin ajan eläisi, joka sekään ei ole varmaa. Täällä on viime vuodellakin sattunut kuolemantapaus, niin ettei sitä tiedä minunkaan elämäni pituutta. Siis ei puhuta enää mitään tästä asiasta, aika näyttäköön. Elä suinkaan luule minun katsovan ylön opettajana olemista teidän kylän koulussa. Päinvastoin pidän sitä vielä liika suurena kunniana itselleni.

Nyt toiseen asiaan. Luin kirjeesi moneen kertaan ja tulin sitä vähän tutkineeksi. Siinä piilee jotain, jota sinä et ole tahtonut minulle ilmaista. Et saa pahastua, jos epäilen, ettei tuo riemu ole syntynyt yksistään minun puolestani. Sinulla on varmaan jotain ilon syytä siellä lähempänä, jota luuloa vahvistaa lupauksesi, että »tulehan tänne, niin sitten kerron». Olisin jo ennenkin utelias tietämään, mutta jääköön, kuten tahdot, yhtymiseen asti. Jo ennen teidän arpajaisianne olen kotona, ja silloin rupatellaan yksi yö läpeensä. Puuhaa vaan puolestasi arpajaisten hyväksi, sillä tarkoitus, johon varoja kerätään, on jalo.»

Loppuosassa puhuttiin seminaarin riennoista ja muista pienistä asioista.

Kirje vaikutti Aliinaan samalla tapaa kuin jos hurmasteltuaan rakkauden tunteissa joutuisi yhtäkkiä istumaan vakavain ihmisten keskeen kirkon penkkiin. Hänen täytyi taas ihmetellä Iidaa, kuinka se aina malttaa ja osaa ajatella asioita pitemmältä, niin ettei riemastu eikä pahastu ennen aikojaan. Olihan hänkin monesti päättänyt seurata Iidan esimerkkiä ja lukenut siinä tarkoituksessa »Ihmisen omaa voimaa», mutta ei vaan auttanut.

XI.

Pari päivää ennen arpajaisia meni Aliina viemään keräämiänsä voittoja arpajaispaikalle. Iida oli jo kotonaan, mutta sillä oli niin paljon tekemistä arpajaisten valmistuksissa, ettei kirjeessä puhutusta pitkästä puhelusta tullut mitään.

—Jää sinäkin toveriksi laittamaan, niin sittenhän meillä on aina aikaa, kehoitti Iida.

—En minä nyt voi jäädä, sanoi Aliina.

—Miksi et? Täällä olisi niin paljon järjestämistä.

—Mitäpä minä osaisin tehdä! Enkä minä oikein viitsisi jäädä teille olemaankaan niin moneksi yöksi, kun on tuo pääkaupungista tullut sisaresi täällä.

—Mitä sinä siitä kainostelet, rohkaisi Iida.—Se asuu eri kamarissaan ja kirjoittelee kansanjuhlassa pidettävää esitelmää naisasiasta. Ei se tule meitä häiritsemään.

—Pitää minun sittenkin olla arpajaisten edellisenä päivänä kotona, sillä sinne taitaa tulla silloin vieraita, tunnusti Aliina.

—Ketä vieraita?

—Hilja sulhasineen ja ehkä joku muukin, sanoi Aliina vähän hämillään.

—No sitten minä ymmärrän, enkä kiusaakaan jäämään, sanoi Iida nauraen.—Luultavasti se joku on Augusti nimeltään, ja tottahan nyt arpajaisissa esitellet sen minullekin.

—Hyvin mielelläni, jos vaan sallit esitellä, vaikka ei se ole mikään minulle.

—Jokohan ei ole. Sinä taidat pelätä, etten minä salli sinulle sulhasta.

—En minä niin sitäkään pelkää, vaan kun siitä puhuminen olisi liika aikaista.

—Saat minulle ilmoittaa aikaisemmatkin asiasi, ei ne kuulu muille, vakuutti Iida.—Ja ehkäpä ne arpajaisten aikana tulevatkin varmemmiksi.

—Sittenpähän nähdään, sanoi Aliina onnellisena, kun kuuli, ettei hänen paras ystävänsä asetu vastustavalle kannalle.

Hän palasi tyytyväisenä kotiinsa ja puuhasi ahkerasti, somistellen kaikkia kohtia ja varsinkin omaa huonettaan vierasten tuloksi. Sisarilla oli omat vaatekiireensä, niin etteivät he joutaneet avuksi, vaikka Aliina suuttumiseen asti koetti heitä pakottaa kartanoa ja sen ympäristöjä puhdistelemaan. Arpajaisten jälestä vasta kuuluivat joutavan. Aliinaa tämä sisarten uppiniskaisuus harmitti. Hän olisi tahtonut ensi kertaa käyvälle sulhaselleen näyttää kotinsa kaikin puolin puhtaana ja järjestyksessä. Yksinään ei tahtonut kaikkea ennättää, kun oli paljon muutakin tekemistä. Tuli jo toisinaan kiireessä, kiukun noustessa, itsekseen sanotuksi, että »mitähän jos minä en enää monena kesänä olisikaan näitä nurkkavieriä nuohoomassa.» Uhallakin tahtoi hän saada puhdistetuksi silmään sattuvimmat paikat ja saikin osapuilleen.

Suurimmaksi mielenvaivaksi jäi pelko siitä, malttaako isä olla niin tietämättömänä hänen sulhasestaan, ettei täytyisi hävetä, kun ne tulevat. Onneksi oli siltä jäänyt lukematta se kirje, jossa tulosta puhuttiin, eikä hänkään sitä ilmaissut edeltäpäin. Hän katui, kun ei ymmärtänyt jättää voittojen vientiä isälle, sillä keinolla olisi saanut hänet vierastenkäyntiajaksi pois kotoa. Nyt täytyi jäädä odottamaan mitä hyvänsä tapahtuneekin.

Ei Auvinen kuitenkaan sivu rajain mennyt. Vierasten kohtelu oli kyllä ehkä liiankin ystävällistä, mutta eivät he ymmärtäneet sillä olevan erityistä tarkoitusta. Ja arpajaismatkalle lähdettyä vetäytyi Auvinen aivan syrjään ja perille tultua katosi omille teilleen.

* * * * *

Joukkoa tulvaili arpajaispaikkaan joka haaralta. Näistä suurista arpajaisista oli saapunut tieto kaukaisimpiinkin kyliin, joista pienemmissä tiedettiin tuskin mitään. Nyt niistä oli puhuttu kaikkialla, varsinkin siitä ennen kuulumattomasta ihmeestä, että saa kokonaisen lehmän 25 pennillä, samoin suuren seinäkellon ja monta muuta. Tätä ihmettä täytyi päästä katsomaan, ken vähänkin sai vapautta. Ja kun tämän lisäksi kuului saavan kuulla ja nähdä kaikkea hauskaa.

Pienilläkin poikasilla oli tuo tarvittava summa, 25 penniä, ja kuvittelivat he hyvin mahdollisesti palatessaan taluttavansa lehmää nuorasta taikka kantavansa suurta seinäkelloa. Ei kumminkaan ollut yhtään niin lujauskoista, että olisi talutusnuoran ottanut mukaansa.

Keskipisteenä oli kansakoulu, jonka katolla suuri juhlalippu harvallensa häilyen houkutteli joukkoa luokseen, ja pienemmät liput kilvassa kiirehtivät tulijoita.

Aliina ja Hilja menivät Saliniin. Iida oli siellä laittautumassa arpojen myyjäksi ja tuli iloisena tervehtimään tuttaviansa.

—Onpa siitä jo aikaa, kun on viimeksi nähty toisiamme, sanoi hän Hiljalle pidellen kiinni kädestä.—Vilautapa toistakin kättäsi, että näen saapiko toivottaa onnea.

—Tässä tämä on.

Hilja veti tyytyväisesti nauraen kätensä hameen suojasta.

—Niinpähän on. Onnea vaan!… Aliinalle ei näy vielä tarvitsevan toivottaa, koska pitää kätensä näkösällä.

Hilja sanoi kiitokset hänelle toivotetusta onnesta ja alkoi lasketella:

—Jo tälle saapi toivottaa valmiiksi, ei siihen ole pitkää aikaa…

—Onko niin? kysyi Iida nauraen.

—Ei, ei, elä anna Iida itseäsi narrata, jouduttautui Aliina kieltämään.

—No minä uskon Aliinaa, sanoi Iida.—Mutta tokko Hiljan sulhanen onkaan täällä?

—On. Ne jäivät tuonne ulos kävelemään.

—Onko sinulla sitten kaksi? ilvehti Iida.

—Ei minulla, mutta tämän…

—Sinä nyt siinä … keskeytti Aliina.—Veljensä kanssa jäi kävelemään.

—Tämä Aliina näkyy olevan kovin arka, nauroi Iida.—Käy sinä Hilja kutsumassa ne tänne.

—Ei nyt kuitenkaan tänne, kun sinullakin taitaa olla kiire.
Tavataanhan niitä siellä arpajaispaikassa.

—Jos niin tahdotte. Mutta nepä odottavat teitä pitkään.

—Antaa odottaa ja sinnehän tästä pitääkin lähteä.

—Juodaanhan kahvi ja mennään sitten yhtenä. Minä olen utelias näkemään teidän sulhasianne, sanoi Iida.

—Niin mutta minäpä jään jälelle, jos rupeatte muiden kuulten puhumaan minunkin sulhasestani, pani Aliina vastaan.

—Elä nyt ole lapsellinen, vakuutti Iida.—En minä ainakaan puhuttele muulla nimellä kuin minkä itse esittelet.

Tytöt lähtivät kävelemään kansakoululle päin ja tapasivat toverinsa vähän matkan päässä tien vieressä istumassa.

—Vihtori Nevalainen, sulhaseni, esitteli Hilja.

Iida tervehti ja virkkoi:

—Saan toivottaa onnea. Me ollaan morsiamenne kanssa vanhoja tuttavia.

Hilja heitti tahallaan toisen veljen esittelemättä ja katsoi Aliinaan.
Tämän täytyi tarttua jatkamaan:

—Augusti Nevalainen, nuorempi veli.

Nuoret miehet olivat alussa vähän hämillään tämän seminaarineidin seurassa, joka loi heihin salavihkaa uteliaita katseita. Iidan mielestä ne olivat kelpo poikia: pulskia ja solakoita, eivätkä ollenkaan näyttäneet nahjuksilta.

—On se hauskaa, kun tänne saadaan vieraita toisistakin pitäjistä, sanoi Iida puheen aluksi.

—Niin, virkkoi vanhempi veli, joka näytti olevan puheliaampi;—pitihän tänne lähteä nostamaan niitä suuria voittoja, joita kuuluu olevan.

—En usko teidän voiton himossa tulleen, vaan jalommassa tarkoituksessa.

—Miksei voiton? Niitäpähän sinne kerätään.

—Kyllä, mutta yhtäkaikki. Kuinkas paljon te lähetitte voittoja?

—Ei minulta tullut yhtään, vaan tämä velimies teki soututuolin ja pienen lippaan.

—Vai teidän tekemiä ne olivat.—Iida kääntyi nuoremman veljen puoleen.—Nehän olivat suuret voitot yhdeltä.

—Huonojapa niistä tuli kiireessä, sanoi tämä.—Mielelläni minä sallin, että muut ne voittaa.

—Niin, eihän omat lahjoittamansa ketään ilahuttaisi, myönnytti Iida.
Mutta ehkä tekin voittaisitte mielellänne lehmän.

—Ainahan sen mieluummin ottaisi, mutta vanha ratuspa tuo kuuluu sekin olevan, vastasi nuorempi veli.

—Minä kuulen, että te halveksitte meidän arpajaisia, kun niin mitättömäksi panette meidän arvokkaimman voiton, sanoi Iida.—Tässä on tarkoituksena opin ja tiedon levittäminen kansalle, ja silloin pitäisi jokaisen olla valmis auttamaan varainsa mukaan, ilman vähääkään ajatusta voitoista. Voitot ovat vaan väliaikaisena keinona siihen asti, kunnes kansa valistuu niin paljon, ettei tarvitse arpajaisia ensinkään, enintään kansanjuhlia ja luennoita, joissa kootaan vapaaehtoisia lahjoja.

—Ei tulisi sillä lailla monta markkaa, epäili vanhempi veli.

—Ei vielä tulisi, myönnytteli Iida. Mutta meillähän onkin vasta alulla kansansivistys. Seminaarin historian opettaja kertoi, että Tanskassa suurin osa kansasta käypi kansanopiston ja jokainen kansakoulun. Kunhan täälläkin joudutaan samalle kannalle, niin kansanopistot ja muut saavat vapaaehtoisia rahalahjoja tarpeeksi asti.

—Saattaisin minä nytkin jo antaa, jos olisin hyvin rikas, sanoi nuorempi Nevalainen.

—Rikas enemmän, köyhä vähemmän, sanoi Iida.

Hän huomasi pitäneensä kylliksi esitelmää kansanopistosta, varsinkin kun hänen kuulijakuntansa näytti katsovan tätä enemmän sivuasiaksi.

—Minun on mentävä vielä edeltäpäin tuumimaan toisten arpojenmyyjäin kanssa, sanoi Iida, kun he olivat tulleet lähelle kansakoulua.—Te luultavasti ette halua tulla ennen alkua. Tulkaa sitten ostamaan minulta arpoja. Hyvästi siksi.

Toiset jäivät edestakaisin kävellen viettämään aikaansa, kunnes joukot alkaisivat kokoontua. Aliina kulki ujona ja enimmästi äänetönnä. Ei tuntunut oikein hauskalta. Hän katsoi aivan välttämättömäksi asiaksi, että Iida hyväksyisi hänen sulhasensa, mutta tällä kertaa se ei ihan siltä näyttänyt. Hän epäili, että Iida päästäkseen pois heidän seurastaan sanoi olevan asioita ja erosi pyytämättä mukaansa.

Juhlan aloittamisen aika oli käsissä. Pääsylippujen myyjät asettuivat pöytineen aitauksen aukoille, mutta kauppa kävi hitaasti, kunnes torvensoittajat ilmestyivät lavalle. Silloinpa vasta ahdinko tuli:… Minulle yksi lippu!… minulle kaksi!… minulle kolme!… Ne olivat useimmat nuoria miehiä, jotka ostivat kaksin lipuin. Toinen lipuista oli aiottu jollekin lemmitylle neitoselle kohteliaisuuden ja uhraavaisuuden merkiksi, taikka sitten lähemmän tuttavuuden puutteessa hienoksi viittaukseksi, että on toivo sellaiseksi päästä.

Aliina tovereineen seisoi tunkeilevan joukon takapuolella. Antaa saada hätäisimpäin ensiksi. Kahden lipun ostajista kääntyi usea takaisin, antaakseen toisen lipun armaalleen. Aliinankin huomio kiintyi yhteen tuollaiseen pariin. Pojanpuoli oli kansakouluajoilta tuttu Markkalan Ristjaan, ja hän näkyi olevan vähän juovuksissa. Sekö vai muu lienee ollut syynä, mutta tyttö, jolle Ristjaan lippua tarjosi, ei ottanut vaikka kuinka olisi tyrkyttänyt. Halveksien käänsi Aliina silmänsä pois mokomasta partista. Mutta tuskin oli monta silmänräpäystä kulunut, kun sama Ristjaan seisoi hänen edessään pääsylippu kädessä ja tavoitellen oppineiden kohteliaisuussanoja virkkoi:

—Saisinko luvan tarjota pääsylippua Aliina neitille?

Aliinan kasvot tulistuivat, ja hän ihan sähähti vihasta kun sanoi:

—En tarvitse … minulla on.