Produced by Tapio Riikonen

ALIINA

Kirj.

Kauppis-Heikki

WSOY, Porvoo, 1921.

ALIINALLE:

Toivon sulle Suomen nuorten apuansa antavan, voimia ja valistusta kodin hyväks kantavan.

I.

Tyyntä järven pintaa pitkin juosta viillätti pieni höyrylaiva, tuoden joukkoa kirkolta kotiin. Lumireen muotoiset lainerivit jäivät jäljelle, levenivät ja loiskahtelivat sitten lehtoisia rantoja vasten, peräytyivät ja loiskahtivat vielä kerran, sotkien rantaveden, jossa pienet kalanpoikaset itseänsä kasvattelivat. Laiva vihelsi pitkän, kimakan vihellyksen, hidastutti vauhtiansa ja pysähtyi Lahnaniemen laituriin. Renkipojat olivat laivan kiinnitysköyttä vastaanottamassa. Lahnaniemen isäntä, Matti Auvinen, ja pari vaimonpuolta tuli laivasta maihin.

—Joudettaisiinko me vähän hupia ajamaan? kysyivät laiturilla olleet rengit isännältään.

—Joutaahan nyt, sanoi Auvinen tuupaten takkinsa pielustaa kiinnemmäksi, se kun pyrki aukenemaan.

Laiva viheltää tuikautti lyhyet hyvästinsä ja alkoi jatkaa matkaansa. Auvinen katseli laivan menoa, kunnes laiturille jääneet vaimot olivat menneet ulommaksi, lähti sitten nousemaan pihaan, mutta pistäytyi kumminkin vielä rannalla olevaan verkkohuoneeseen, jonka nurkkaan kätki jotain poveltaan. Sieltä hän käveli pihaan, jossa oli kotona emäntä ja yksi piika. Lapset olivat menneet pellon takaa aholta marjoja katselemaan.

—Terveisiä kirkosta, sanoi Auvinen leppoisella äänellä ja alkoi heittää takkiansa.

—Kiitoksia paljon, vastasi emäntä.—Aikaisinpa nyt laiva joutuikin.

—Joutuihan se, kun ei tarvinnut käydä Pitkässälahdessa ja muutenkin on näin tyyni.

—Saarnasiko siellä nyt Hovin nuori maisteri, niinkuin mennä pyhänä arvelivat.

—Maisteri saarnasi ja kyllä siitä tulee hyvä pappi, kehui Auvinen.

—Vai hyvästi saarnasi. Mistä se olikaan tämän päivän teksti … niin, kun Vapahtaja opetti kansaa venheestä.

—Siitä juuri, todisti Auvinen.—Ja niistä verkoista ja kaloista. Kyllä se puhui kerrassaan hyvästi, ei luulisi niin nuorelta mieheltä sillä lailla lähtevän.

—Vieläköhän tuo saarnaa tänä kesänä.

—Ei tiedä.

—Olisi käytävä kuulemassa… Mutta sinullahan mahtaa olla nälkä, huomasi emäntä.—Käy Vappu noutamassa leipää ja voita ruokahuoneesta, minä otan keittokupin uunista.

Auvinen istui pöydän taakse.

—Nyt on niin hyvä sää, että sietää laskea verkot järveen, puheli hän käännellessään leipäkannikkaa, jonka Vappu juuri toi.

—Väsyksissähän sinä olet nyt kirkosta tultuasi, säälitteli emäntä.—
Heittää ennen huomenna.

—Huomenna saattaa jo tuulla, enkä minä niin väsyksissä ole, kehui
Auvinen naurahdellen.

—Mihin lienevät rengitkin pistäytyneet.

—Pian minä ne viskaan tuonne niemen kupeelle vaikka Vapun kanssa.

—Kun eivät lehmät ennättäisi tulla kotiin, arveli emäntä.

—Lehmäin tulolle sieltä ollaan jo takaisin. Mene vain Vappu kantamaan verkkoja veneeseen, minä tässä vähän puraisen.

Vappu katsahti salavihkaa kumpaisenkin palveltavansa silmiin ja lähti ulos.

—Enpähän muistanut sanoa, ettei kanna niitä harvoja verkkoja, sanoi
Auvinen ja riensi pala suussa perästä.

Portailla tavoitti hän Vapun ja neuvoi sille hiljaa, mistä kohdasta löytää mitäkin. Sanottuansa palasi hän ateriaansa jatkamaan, mutta suoritti sen pian ja lähti rantaan.

Lapset tulivat marjasta ja toivat vähiä löytöjään äidilleenkin maisteltavaksi.

—Joko isä on tullut kirkolta? kysyi Aliina, vanhin lapsista, jota hänen äitinsä piti toisten valvojana.

—Jo tuli, vaan meni rantaan; kuului käyvän verkot heittämässä, selitti äiti.

—Saisinko minäkin mennä isän kanssa? kysyi Aliina.

—Mene vaan, jos tapaat vielä rannasta ja ottanee.

Aliina lähti kiireesti rantaan. Hän oli ollut aina lasten seurassa ja pysynyt siten mieleltään lapsena, vaikka ikää oli jo lähes viisitoista vuotta.

Rannassa olivat veneet vielä paikoillaan, eikä niiden luona näkynyt
ketään. Aliina katseli ympärilleen ja huomasi verkkohuoneesta liikettä.
Vielä ovat verkkoja ottamassa, ajatteli hän hyvillään ja kääntyi sinne.
Kumpainenkin oli kurkottamassa verkkoa orrelta.

—Pääsenkö minäkin järvelle? kysyi Aliina kynnyksen yli.

—Ka, johan se on Aliina tullut marjasta, sanoi Auvinen iloisesti, kääntäen päätänsä.—Mihinkä toiset lapset jäivät?

—Ne jäivät äidin luokse.

—Vaan jos äidin on liikuttava askareillaan, niin olisit sinä lasten luona.

—Minä kysyin äidiltä ja lupasi.

—No kyllähän sinä, vaan tulee niin paljon verkkoja, ettei oikein sovikaan.

—Minä soudan toverina.

—Ei se kahden soutaminen sovellu verkkoja laskiessa.

Auvinen otti viimeiset verkot ja toi veneeseen.

—Tuolta näkyvät tulevan toisetkin lapset. Minä annan täältä taskusta rusinoita, jakele niitä ja menkää sitten toisella veneellä tähän rantamalle soutelemaan.

Hän kaivoi taskustaan pienen paperipussin ja lykkäsi veneenkin valmiiksi lapsille järveen. Aliina ei enää pyrkinyt, sillä toisetkin olisivat alkaneet tahtoa yhteen matkaan. Ja olihan heillä nyt itselläänkin vene ja rusinoita lisäksi.

Verkon heittäjät lähtivät soutelemaan pitkin rantaa niemen taa ja lapset jäivät ratustelemaan namusiansa. Sitten he keräytyivät veneeseen ja iloista meteliä pitäen melaskoivat kaislikossa. Kului heiltä kotvan aikaa, ennenkuin kyllästyivät. Rantaan palattuaan ryhtyivät vielä karttupiilosille. Yksi kerrallaan asettui veneen kokkaan kuurottamaan ja toiset sillä aikaa juoksivat mikä minkin mättään taa tai verkkohuoneen suojaan. Usein oli verkkohuoneen sisässäkin joku piilossa ja muutamalla kerralla kutsui Aliina sinne Mari-nimisen sisarensa toverikseen.

—Et arvaa, minkä minä täältä nurkasta äsken löysin.

—Minkä? kysyi Mari uteliaana.

—Elä sano toisille, niin minä näytän, varoitti Aliina.

—No, en sano, lupasi Mari.

Aliina veti nurkasta vanhan verkon takaa pullon.

—Mitä siinä on? uteli Mari.

—Taitaa olla viiniä, arveli Aliina asettaen nenänsä pullon suulle.

—Kenenkähän se on?

—En tiedä.

—Maistetaan.

—Ei maisteta, kenen lienee. Kuurottamassa ollut tuli etsimään ja heidän täytyi panna pullo paikoilleen, jotteivät toiset näe.

Lämpimänä, kauniina iltana ei ollut lapsilla kiirettä pihaan. Piilosilla-oloon kyllästyttyään siirtyivät he polskuroimaan rantamalle veteen, jossa kivien kupeilta ajelivat kiinni pieniä mateenpoikia. Suuri oli riemu niitä kiinni saadessa ja yhtä riemuiten niitä mentiin kissalle viemään.

Aliina jäi Marin kanssa rantaan odottelemaan isää, jolle he halusivat ilmaista löytönsä. Jo alkoikin kuulua airojen kalke ja Vappu veteli posket punakkana niin kovasti, että vene törmäsi puolitiestä kuivalle maalle. Tytöt odottelivat Vapun poistumista eikä se kauan virkaillutkaan rannalla.

—Me löydettiin piilosilla ollessa pullo verkkohuoneen nurkasta, kertoi
Aliina isälleen.

—Vai niin, tyhjä pulloko? kysyi tämä tietämättömänä.

—On siinä vähän pohjassa.

—Missä nurkassa se on?

He menivät kolmen verkkohuoneeseen. Auvinen katseli ja käänteli pulloa joka puolelta ja sanoi:

—Tämä on varmaan renkien pullo, ja ne saattavat suuttua, jos tietävät meidän katselleen. Pannaan paikoilleen, eikä puhuta tästä kellekään mitään.

Hän kätki pullon hyvin varovasti ja kyseli Aliinalta, miten se oli peitettynä, jotta se tulisi samalla tavalla, ja varoitti vielä kerran mitään puhumasta.

Emännällä oli keitetty kahvipannu odottamassa isäntää järveltä.

Aliina muisti että hänen kasvinpenkkinsä tuvan takana oli vielä kastelematta. Hän haki astialla rannasta järvivettä ja alkoi tuohiliuhalla lipittää kasvien juurille.

Kujaa myöten kävellä kuhnaili pihaan päin suutari Naulanen, jolla oli pieni mökki kylän laidalla.

—Hyvä iltapäivä, sanoi Naulanen jo ulompaa ja poikkesi Aliinan puheille.

—Iltaa, iltaa, vastasi Aliina ja jatkoi työtään.

—Onko isäsi kotona?

—On, kamarissa kahvia juomassa.

—Juokoonpa sitten rauhassa, puheli Naulanen istuutuen nurmelle.—
Itsellesikö sinä kasvatat noita lyökkiä?

—Tässä on kaikille meidän talon joukoille, selitti Aliina.

—Kenenkä tuo isoin pensas on?

—Se on äidin?

—Isoin tuo saapi sille ollakin. Entäs tuo toinen iso?

—Se on isän.

—Vai isän … saisi noita sille olla useampiakin.

—Näitä on vaan yksi pensas kullekin, selitti Aliina.

—Eipähän ole kaikille lapsille.

—Onpahan, väitti Aliina ja katseli kummastellen suutariin, kun tämä ei saanut selvää, vaikka tunsi heidät jokaisen nimeltään.

—Tämä on minun, tämä Marin, tämä Reetan, tämä Antin ja tämä Junnun … nyt sen näitte, kehahti Aliina luettuaan.

—Näkyy niitä sinun laskusi mukaan olevan, sanoi Naulanen salamyhkäisesti naurahtaen ja kääntyen toiseen asiaan virkkoi:

—Käypä sanomassa isällesi, että minä olen täällä.

Aliina pyyhkäisi otsalle valuneet hiukset korvan taakse ja lähti juoksemaan huoneeseen. Kohta tuli sieltä Auvinen, ja käteltyään istahtivat he vieretysten nurmelle. Naulanen katsahti ympärilleen, oliko ketään näkyvissä ja virkkoi kuiskuttaen:

—Viime yönä se sai ja lähetti minut tahtomaan rahaa.

Auvisen kasvoille kohosi ikävän tuskallinen ilme ja käsi vetäytyi ehdottomasti housun taskuun.

Aurinko oli jo mennyt niin alas, että huoneiden varjot ylettyivät yli pihamaan.

II.

—Kuule, nouse ylös, elä enää nukuttele, puheli Lahnaniemen emäntä nykien Aliinaa kädestä.

Oli syys-aamu, vähän jälkeen palvelijain taloon tulon. Muu joukko oli riihessä puimassa, lapset vain nukkuivat leveässä tuvan sängyssä, ja emäntä asetteli keittopataa takkatulelle. Aliina havahtui viimein ja nousi ketterästi vaatteita päällensä pukemaan.

—Havautin sinut nyt vähän aikaisemmin, sanoi emäntä.—Ajattelin että jos menisit navettaan Vapun toveriksi, se on siellä yksinään, kun toisen piian piti mennä riiheen. Osaathan sinä kantaa heiniä lehmäin eteen.

Aliina veti kengät jalkaansa ja lähti täyttämään äitinsä käskyä. Ulkona oli pimeä. Kiireesti juosta sipsutteli hän lantakatokseen, jonne raollaan olevasta navetan ovesta näkyi himmeä lyhdyn valo. Aliina astui hiljaa kynnyksen yli navettaan, mutta palautui samassa varpaillaan hiipien takaisin. Hän oli aivan hämmästyksissään. Olihan hän heinäniityllä ja leikkuupellolla nähnyt renkien ja päiväläis-ukkojenkin käsittelevän piikoja ja telmivän niiden kanssa, mutta ainoastaan suuressa joukossa. Mutta että isä…

Aliina ei tietänyt mitä ajatella ja mitä tehdä. Ohuessa päällysvaatteessa seisten tuli pian vilu lantakujan nurkassa, mutta mihin mennä lämmittelemään? Viimein hän huomasi, että sauna oli pantu lämpenemään riihimiehiä varten, ja hiipi sinne uunin eteen. Matalalle laskeutunut savu tunkeutui silmiin ja oli apuna kirvertelemässä. Tukalaksi tuli siinäkin olo, mutta mitenkä selittäisi äidille, jos menisi tupaan. Viimein hän pyyhki silmänsä ja koetti äidin huomaamatta päästä sänkyynsä. Mutta sepä ei oikein onnistunut.

—Mikä sinulla on? kysyi äiti katsahtaen Aliinan punastuneihin silmiin.

—Kävin saunan uunia kohentamassa, vastasi Aliina matalalla äänellä.

—Eikö siellä navetassa ollutkaan työtä?

Aliina yrähti jotakin vastaukseksi, joka ei ollut minnekään päin, sillä hänestä oli vaikeata valhetella.

Onneksi ei äiti kysellyt enempää, vaan kääntyi toiseen asiaan.

—Käy nyt, neuvoi hän,—kutsumassa isääsi kahville, se meni riihelle olkia korjaamaan.

—»Isää riiheltä», ajatteli Aliina säpsähtäen ja lähti koneen tapaisesti liikkeelle.

Pölyisestä riihestä kuului kolketta ja puhelua. Isänsä tapasi hän ruumenhuoneesta voitelemassa siivuukonetta.

—Kas kun Aliinakin on jo valveilla, rehahti tämä nauraen ihmettelemään.

—Äiti kutsui kahville, ilmoitti Aliina ujosti.

—Vai kahville, pitääpä tulla, jopa tämä tuntuukin pyörivän.

Hän pyöräytti kerran koneen rattaita ympäriinsä ja lähti kiirehtimään
Aliinan perästä, joka jo oli kääntynyt pihaan päin.

—Joko sinä olet ollut kauankin valveilla? kysyi hän hyvittelevällä äänellä.

—Jo vähän aikaa.

—Kävitkö sinä äsken navetassa?

Aliina ei vastannut mitään.

—Taisithan sinä käydä, jatkoi Auvinen naurahdellen.—Minä vain vähän huomasin, kun tuo Vapun heikale ryösti minulta rukkaset, niin minäpä otin kiinni. Vaan ei puhuta siitä kellekään.

He ehtivät jo tuparakennuksen kynnykselle, sillä Aliina kulki kiireesti edeltä.

—Pianpa Aliina saikin tulemaan, sanoi emäntä, kun he astuivat tupaan.
—Onko siellä vielä miten paljon puimista?

—Viimeinen lataus on menossa, vastasi isäntä istahtaen lavitsalle.— Elä viekään sitä pannua kamariin, tässä tuvan pöydällä on niin mukava juoda leketellä.

Hän kääntyi valmiiksi pöytään päin ja naurahdella myhäili siinä tyytyväisenä, kuten ainakin perheen isä joukkonsa keskellä.

—Yhdentekevä, sanoi emäntä pyyhkien pannunsa päällystää.

Hän kävi noutamassa muut kahvikojeet, ja sitten he toinen toisella puolen pöytää istuen joivat ja juttelivat.

—Luuletko tänä syksynä tulevan jyvähinkaloiden täyteen? arveli emäntä.

—Kyllä ne tulevat, tuskin mahtuukaan, kehui Auvinen.

—Jokohan nyt päästäneen jyviä myömään?

—On niitä nyt myödä aivan enemmältä.

—Niinhän sinä kehuit viime vuotenakin, mutta kellekä niitä myötiin?

—Ei isommissa summissa myötynä, mutta annoinhan minä usein pienille ostajille.

—Minusta olisi viisainta että möisi enemmältä yhteen paikkaan eikä riputtelisi vähitellen sinne ja tänne.

Emäntä aikoi korjata kupit pois pöydältä, mutta Auvinen esitteli, että
Aliinallekin annettaisiin kahvia.

—Mitäpä häneen lasten tarvitsee totutella, vastusteli emäntä.

—Annetaan nyt, houkutteli Auvinen.—Eihän Aliina ole enää kovin lapsi, kohta rippikoulu-iässä.

Emäntä alkoi kaataa kuppiin. Vappukin sattui tulemaan samassa, ja sille täytti emäntä toiset kupit.

—Tule Vappu juomaan, kehoitti emäntä,—ja siinä on Aliinallekin.

Vappu astui rohkeasti pöydän luokse katsomatta kehenkään. Aliina piilottautui lasten sängyn taakse ja esteli juomasta.

—Tule nyt Aliina, kuului isän hyvittelevä kehoitus.

—Elä houkuta, sanoi äiti vakavammin.—Olethan jo ollut vähän aikaa valveilla ja karjallakin kävit.

Vappu särpi punakkana kahviaan ja vilkaisi syrjittäisellä katseella
Aliinaan.

Auvinen oli tytärtään kohtaan niin hyväntahtoisella tuulella, että olisi vaikka kantanut sille kahvia, jos olisi ilennyt. Aliina ei yhtään kaivannut tätä huolenpitoa ja kävi hyvin vastenmielisesti ottamassa kupit pöydältä ja meni nurkkaan juomaan.

Emäntä oli siirtynyt keittopataa kohentelemaan ja virkkoi:

—Jokapäiväinen turkki tälle Aliinalle pitäisi teettää, sittenhän siellä navetallakin tarkenisi käydä.

—Onhan se vanha turkki, pitää sitä jokapäiväisenä, sanoi Auvinen.— Minä teetän tänä talvena Aliinalle Kajaanissa muokatuista nahkoista verka-päällisen harviais-turkin.

—Kovinpa rikkaasti nyt mennään, sanoi emäntä vähän ivallisesti.

—Mikä on mennessä, kehui Auvinen herttaisesti nauraen.—Sinullekin minä teetän uuden hyvän turkin.

—Sitä vailla. Minä tulen vielä monta vuotta toimeen entisellä, on se niin hyvä.

—Eipä siinä ole verkapäällistä.

—Verkaa se on, vaikka kotona kudottua.

Joku riihimies tuli ilmoittamaan, että nyt siellä tarvittaisiin säkkejä.

—Kas kun ne unehtuivat, sanoi Auvinen.

Hän oli jo aikoja sitten sanonut menevänsä säkkejä riihelle viemään.

—Vai jo ne ovat niin lopussa, sanoi emäntä, ja tämä minun keittoni joutuu kovin hitaasti, kun on niin huonoja puita.

—Minä tuon tullessani parempia, kun käyn säkit antamassa, puheli
Auvinen mennessään.

Kohta hän palasikin, käsivarrella halkoja, joita laitteli hyvin huolellisesti padan alle.

—Menepä Aliina katsomaan, sanoi emäntä,—onko Vappu laittanut vettä lämpenemään riihimiehille, ja jos ei ole, niin kanna toverina.

—Liika raskastahan se on veden kantaminen Aliinalle, säälitteli
Auvinen.—Joutaisinhan tästä minäkin.

Usein ennenkin oli Aliina kuullut isänsä häntä säälittelevän, ja se tuntui aina niin hyvälle mielestä, mutta ei tällä kertaa. Hän kiirehti joutuin ulos, peläten että isä ennättää ennen.

III.

Päivä alkoi olla lyhimmillään. Aurinko kävi tekemässä ainoastaan matalan kaaren eteläisellä taivaanrannalla, ikäänkuin salaa pilkistääkseen, vieläkö ihmiset ovat säilytelleet itsensä sulana paukkuvan pakkasen käsissä. Mutta kun aurinko oli ihmiset hylännyt, pakottivat nämä kivien heitä lämmittämään. Aamuin ja illoinkin he lämmittivät huoneittensa uuneja, ajaen pakkasta pois ja tuprutellen sille savua vasten silmiä. Ulkona liikkuvat pukivat vahvasti vaatetta ylleen ja varustivat jalkansa monilla sukilla ja suurilla kengillä.

Lahnaniemeen oli kutsuttu suutari Naulanen tekemään talvikenkiä, ja Auvisen päähän pisti hakea räätälikin tekemään vaatteita. Ensin oli kaupungista haettava tarpeita, ja lähtönsä edellisenä iltana hän hyvitellen mainitsi Aliinalle, että kohta tämä saa uuden turkin.

Aliina oli pienestä pitäen oppinut iloitsemaan isänsä lupauksista, sillä ne oli aina täytetty, eikä ollut nytkään epäilemistä. Mutta ennen hän ei ollut saanut mitään näin arvokasta kuin nyt oli odotettavissa. Isä tuntui taas niin hyvältä ja rakkaalta kuin ennenkin, jolloin oli ollut luvassa uusi huivi taikka esiliinavaate. Ja nyt saisi uuden, verkapäällyksisen turkin! Mieli tuli sitä ajatellessa niin iloiseksi, ettei unikaan tahtonut osua silmiin, ja aamusella heräsi hän jo isän lähtöä katsomaan.

—Tarkenisikohan Aliina käydä päivän tultua kutsumassa räätäliä mökiltään työhön? arveli Auvinen lähtiessään.—Saisi jo huomenna tulla.

—Kyllä minä tarkenen, kun panen jalkaani äidin suuret kengät, vakuutti
Aliina iloissaan.

Hän oli niin hyvillään, ettei aamiainenkaan oikein maistunut. Kuppi jäi melkein koskematta, kun hän pani lusikan pois ja meni kangaspuiden taakse penkille pitkälleen odottelemaan päivän valkenemista ja ajattelemaan, missähän asti isä mennee, jokohan olisi perillä.

Vaimoväen poistuttua jäivät suutari ja rengit tupaan tupakoimaan ruuan päälle. He luulivat olevansa yksin tuvassa eivätkä huomanneet Aliinaa, vaikka renki Lassi jo kerran kurkistikin katsoakseen.

—Siinäkö se on Kovatar sinun mökilläsi? kysyi Lassi suutarilta.

—Siinähän tuo on ollut siitä pitäen, kun kesällä sai siihen lapsen, kertoi suutari.

—Miten se siinä elää, onko sillä työtä?

—Mitäpä työtä sillä… On tainnut elää tästä saamillaan palkkarahoilla, vaan jo valitti puutetta.

—Entäs nyt eteenpäin? uteli Lassi.

—Totta isältä, vastasi suutari naurahtaen.

—Sitäpä minä, sanoi Lassi ja vähän kiivastuen jatkoi: Onko se totta, kun joku puhui, että se olisi syyttänyt minua lapsensa isäksi?

—Ei minun kuulten ole syyttänyt ketään, vakuutti suutari.—Vaan tottapahan tiedoksi tulee: viime viikolla kävi heittämässä Kosken lautamiehelle manuun eläkkeestä.

—Mutta jos se minut manuuttaa, niin se ei lopukaan siihen, siitä syntyy kummat jupakat, uhkaili Lassi.

—Elä pelkää, lohdutteli suutari,—ei se sinua manuuta. Pahimmassa tapauksessa vieraaksimieheksi.

—Mutta mitenkä se uskaltaa itseänsä asianomaistakaan manuuttaa?
Sakkoahan siitä saapi Kovatar niinkuin toinenkin.

—Mitä se Kovatar sakosta välittää, selitti suutari.—Se syöpi sakkonsa vetenä ja leipänä ja ottaa vaan eläkkeen.

Lassi hiljensi ääntään ja virkkoi:

—Eipä palvelija kelpaa vieraaksi mieheksi isäntäänsä vastaan.

—Elä niin liika suoraan, huomautti suutari.—Etkö sinä ole kuullut, että puhu miehestä päiväkaudet, vaan elä sano nimeä.

—Ei se mitään näin meidän kesken, puolusti Lassi.

—Vaikka, sanoi suutari ja lisäsi: Niinkö sinä luulet, että siitä käräjäasia tulisi … ei veikkonen. Raha ja rukiit sen painaa kuulumattomiin.

Aliinalle tuli hyvin vaikea tämän keskustelun kuultua. Hän oli jo talven alussa saanut katkeran huomion, ja nyt siihen sieltä ja täältä tipahti uutta karvautta. Jokohan tämäkin on totta? Hän värähteli vihasta tuotakin suutaria kohtaan, kun se niin nauraen puhuu ja on peittelevinään. Sen ruoja… Aliinalle muistui mieleen suutarin kesälliset sanat sipulipenkin luona lapsista, ja nyt hän sen ymmärsi, vaikkei silloin. Hän muisteli, oliko muilta kuullut samanlaisia viittauksia isästä, ja monta semmoista johtui mieleen. Häpeä ja viha raivosivat rinnassa. Jos hän olisi isompi ja voimakkaampi, niin ihan löisi niitä akanrutaleita; löisi ja ajaisi koko kylältä korpeen kuolemaan.

Päivän hämärtäessä lähti Aliina räätälin mökille, joka ei ollut aivan lähellä. Koivikkometsän läpi kulkevan tien kahden puolen haljeta räsähtelivät puiden pinnat lauhtuvan pakkasen vaikutuksesta. Pientä ripsettä kuului melkein lakkaamatta ja väliin aina kovempia, kuin pienen pyssyn laukauksia, joihin jäätynyt metsä kuivasti vastasi. Aliina ei ollut sattunut ennen tämmöistä räiskettä kuulemaan ja häntä pyrki vähän pelottamaan.

Edeltäpäin kuului tiukujen kilinää ja kohta erotti reenkin ratinan. Pelonsekainen tunne hälveni, kun hän tiesi muita olevan lähimailla. Kohta tuli vastaan ajava näkyviin. Huolettomasti reen toiseen laitaan nojallaan istui siinä suuri mies lammasnahkaturkissa, ja keskenkasvuinen poikanen ajoi hevosta. Kohdalle tultuaan kohosi suuri mies suoremmaksi istumaan ja sanoi pojalle:

—Eläpäs aja.

Poika seisautti.

—Viepikö tämä tie Lahnaniemeen? kysyi mies.

—Sinne tämä menee, vastasi Aliina seisahtuen.

—Kenenkä sinä olet tyttö?

—Matti Auvisen ja Reeta Hälisen.

—Vai Matti Auvisen tyttö, sanoi suuri mies ja kääntyi oikein tarkasti katsomaan.—Onko isäsi kotona?

—Kaupunkiin meni tänä aamuna.

—Voipas sitä, sanoi suuri mies ja rupesi kyytipojan kanssa tuumimaan.

Aliina kääntyi jatkamaan matkaansa. Hän ei ollenkaan pitänyt tuon miehen uteliaista kysymyksistä. Ja mitä varten se sitten kääntyi niin tarkasti katsomaan? Jos vielä tulisi tuntemattomia vastaan, niin eipä sanoisikaan heille kenenkä tyttö. Mitä he sillä tiedolla tekevät.

Loppumatkalla ei pakkanen enää ollut niin kirpakkaa kuin aamusilla. Lauhduttava sumu laskeutui maille ja sekoittuneena talojen lämmityspaikoista lähtevään savuun hajahti vähän tervalle.

Viimein joutui Aliina perille. Räätäli sattui kotiinsa ja korjaili vanhaa turkkia. Räätälin vaimo hoiteli lastaan ja piti vieraan puhuttelusta huolta.

—Kun tämmöiselle matkalle näin pakkasella, ihmetteli vaimo.—On varmaan paleltanut jalkoja.

—Ei kuin hyvin vähän, kehui Aliina.

—Taitaakin nyt ilma lauhtua, vaan kyllä siellä onkin ollut pakkanen. Tänä aamuna kävi tässä Kosken lautamies lämmittelemässä, niin se kun puisteli itseänsä, sanoi niin kylmän tulleen reessä istuessa, kertoili vaimo.

—Lautamieskö se oli? Se tuli minua vastaan, sanoi Aliina vähän hämmästyen.

—Vai tuli se vastaan … aloitti vaimo, mutta silloin kuului räätälin lyhyt rykäisy, ja Aliina huomasi sen samassa antavan pari vihaista silmäniskua vaimolleen.

—… Niin, jatkoi vaimo hämmentyen ja tapaillen sanojaan, … se joi tässä kahvit … kuului olevan asiata tuonne … Mustaanlahteen.

Syntyi pitkänpuoleinen äänettömyys. Vaimo meni laittamaan kahvipannua tulelle eikä luopunut aikeestaan, vaikka Aliina koetti estää; hänen takiaan ei pidä ruveta keittämään. Hän olisi tahtonut heti asiansa sanottuaan lähteä takaisin, sillä kylässä-olo ei tällä kertaa ilahuttanut. Oli ihan vaikea istua siinä pahan mielen pakottaessa.

Vieraan mielentilan huomasi räätäli ja loi aina sopivassa tilaisuudessa moittivan silmäyksen vaimoonsa. Vaimoraukka koki korjata ajattelemattomuuttaan ja aloitti milloin mistäkin asiasta puheen, mutta ei vain onnistunut. Aliina huomasi selvään äänessä teeskentelyä. Nyt hän tunsi oikein katkeruutta siitä, mitä ihmiset ovat ennenkin hänen läsnäollessaan ajatelleet ja kuinka ne ovat olleet muuta ajattelevinaan. Vihakin pyrki kuohahtelemaan mielessä, mutta ei tiennyt oikein ketä vihata. Itseään hän syytti siitä, ettei ole ennemmin huomannut tätä kaikkea.

Viimein tuli tuo odotettu tarjous tehdyksi ja Aliina sai estelemättä lähteä kotiinsa. Tietä pitkin kävellessään antoi hän katkeran mielen vapaasti valua kyyneleinä. Nyt ei ollut ketään näkemässä, ei tarvinnut muita kajoa, eikä muidenkaan häntä. Jos ei olisi ollut talvi, olisi hän mielellään istunut jollekin mättäälle aikaa kuluttaakseen. Sillä kotikaan ei vetänyt puoleensa. Kylään halutti vielä vähemmin, sillä siellä ihmiset kiertelevät ja karttelevat sanoa, mitä ajattelevat. Hän uskoi kaikkialla olevan samanlaista kuin tuollakin räätälin mökillä ja päätti sen vuoksi karttaa kaikkien seuraa.

Yksi oli kumminkin, jonka mielialaa ei voinut arvata, nimittäin äiti. Tuntui kyllä kummalta, ettei äiti tietäisi sitä, minkä jokainen syrjäinen näkyi tietävän, mutta mitään merkkiä ei ollut tähän asti huomannut. Aliina rupesi heti kylästä palattuaan erityisen uteliaana tarkastelemaan äitiänsä, varsinkin kun sillä oli Vapulle jotain sanomista tai neuvomista. Mutta turhaan. Ääni pysyi yhtä lempeänä kuin jos olisi puhutellut omia lapsiansa. Kasvoistakaan ei huomannut mitään ynseyden merkkiä.

Pimeän tultua alettiin odotella kaupunkimiestä kotiin. Sen tulo meni kumminkin niin myöhään yöhön, että enin osa joukosta jo nukkui. Aliinaa virkisti taas turkin toivo, ja hän valvoi viimeisenä ja oli kantamassa tavarakääröjä huoneeseen. Myöhäisyyden takia jäi tavarain katseleminen aamuun, jolloin räätälikin oli aikonut tulla.

Aamiaisen syönnin jälkeen tulla loikkaili räätäli, kantaen pitkässä viivottimessa silitysrautaansa. Auvinen itse toi tuvan pöydälle tavarakääröt ja päästeli pois siteistä. Joukkoja keräytyi pöydän ympärille ihailemaan puhtaasti muokatuita nahkoja ja sileäpintaista verkaa. Aliinan silmät loistivat hyvästä mielestä, ja tämä oli isästä mieleen.

—On kerrassaan hyvää ja hienoa verkaa vai lieneekin trikoota, kehui räätäli vaatetta levitellessään.—Ja tätähän on kahteenkin turkkiin.

—Niin se on ollut aikomuskin, sanoi Auvinen katsahtaen naurussa suin emäntäänsä.

—Mitä varten sinä niin paljon ostit? kysyi emäntä.

—No sinun turkkiisi, ilmaisi Auvinen salaisuutensa.

—Nyt sinä taas teit turhan kaupan, alkoi emäntä ihmetellä.—Johan minä sinulle syksyllä sanoin, ettei minun turkkini tarvitse uutta päällistä. Juoksepa Aliina aitasta se turkki tänne nähtäväksi, niin uskotte muutkin, että siinä on kylliksi hyvä päällinen.

Aliina kävi noutamassa.

—Sanopa nyt räätäli totuus, kestäisikö tuokaan uusi sen enempää kuin tämä entinen.

Räätäli venytteli kumpaakin ja myönsi että tuskinpahan kestäisi, mutta on kauniimpaa.

—Silloinpa ei ruveta valmista repimään, teki emäntä päätöksen.—Saat vaan myödä minun osani muille.

—Antaisit panna uuden, sanoi Auvinen vähän pettyneenä.—Kuka sitä ostaakaan.

Vappu tuli tämän kuultuaan nypelöimään vaatetta tarkemmin ja hieman kainosti sanoi:

—Kun olisi rahaa, niin minä ostaisin.

—Vappuhan sen kyllä saattaa ostaa, alkoi emäntä kehoittaa.—Riittäähän sinun palkkasi hyvin kyllä siihen, kun laitat tänä vuotena vähemmän muuta vaatetta.

Läsnäolijain kasvoille syntyi omituisia liikkeitä. Auvinen itse myhäili äänettömänä, puhumatta puoleen tai toiseen, ja räätäli ryhtyi siivoilemaan sieraimiansa.

Aliinaan tämä myöntituuma vaikutti eniten. Hän siirtyi samassa pois pöydän luota ja seurasi levottomana keskustelun päätöstä. Kun kauppa kuulosti rupeavan toteutumaan, meni hän äitinsä luokse ja sanoi hiljaa, mutta jotenkin kiihkeästi:

—Elkää hyvä äiti myökö tuota turkin päällistä.

—Minkä tähden? kysyi emäntä ja katsahti tarkkaavasti tyttäreensä.

—Niin että antaa räätälin panna teidän turkkiin.

—Ei, hyvä lapsi, täällä auta niin ylellisesti elää, huomautti emäntä.
—Kuningaskin kulunsa pitää, jopa että minunlaiset.

Aliinan mieli ei rauhoittunut. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain semmoista, että varmaan saisi äidin taipumaan, mutta hän häpesi samassa omaa ajatustaan. Vastustamishalua se ei kumminkaan ehkäissyt ja hän sanoi:

—Jos ette äiti ota, niin en minäkään huoli.

—No no, mitä sinä nyt puhut, varoitti äiti.—Sinulla ei ole entistä turkkia, täytyy sinulle kelvata, mitä isäsi mielellään laittaa.

Aliina oli toivonut, että äiti ymmärtäisi hänen tarkoituksensa ja peruuttaisi tuon harmillisen kaupan, mutta saikin vain nuhteita osakseen. Uhkamielin poistui Aliina tuvasta.—Tehkööt, ajatteli hän, mutta niin kauan kuin Vappu on meillä, en pane sitä turkkia päälleni.

IV.

Koti ei enää ollut Aliinasta niin viehättävä ja iloinen kuin ennen. Hän katsoi osaaottamatta ja kaipauksella, kun nuoremmat sisaret ja veljet iloisina kiipeilivät isän sylissä, milloin tämä oli saapuvilla. Hän oli sen sijaan melkein kokonaan vieraantunut isästä, eikä tämäkään puolestaan hyvitellyt häntä niinkuin ennen. Aliina siitä tunsi ikävää mieltä, ja välistä teki mieli mennä toisten lasten mukana nahuamaan isän ympärille, mutta siitä ei tullut enää totta. Ajatella kyllä saattoi, mutta jos aikoi ottaa askeleen, niin se keskeytyi. Pahemmin vaivasi se, kun isä hyvin harvoin enää katsoi suoraan silmiinkään, mutta näytti kumminkin aina epäilevästi seuraavan hänen käytöstään.

Ystävyys Vapun kanssa oli myöskin loppunut. Se ilmeni toiselta puolen tylyytenä ja toiselta puolen inhona. Vappu ei vastannut tarpeellisiinkaan kysymyksiin, ja Aliina häntä karttoi niin, ettei ruvennut syömään eikä juomaan yksistä, ja siirtyi pois, jos he sattuivat lähekkäin istumaankin. Hän olisi suonut sen menevän vaikka minne, niin ettei kuu kuulisi eikä päivä näkisi. Mutta minkä hän sille tekisi, että saisi pois silmäinsä edestä? Uusien ikävien havaintojen sattuessa syntyi hyvinkin rajuja ajatuksia, mutta ne supistuivat lopulta siihen päätökseen, että ainakin vuoden lopussa se on saatava pois vaikka millä keinolla. Jos ei rohkene sanoa sitä, mitä mieli teki, niin hän ennen vaikka valehteleekin äidilleen Vapusta; sanoo vaikka varastaneen, kyllä sitten ei äiti huoli. Hänessä kiihtyi vakoilemishalu, vaikka se alussa vähän peloitti ja hävettikin. Epäiltävien henkilöiden jälkiä, olipa ne kotoisia tai kyläisiä, veti häntä vastustamaton halu nuuskimaan.

Eräs noita epäiltäviä oli suutari Naulanen, ja kun se joulun edellä tuli palkkajyviään noutamaan, otaksui Aliina heti olevan salaisia hankkeita tekeillä. Ensiksikin satutti se käyntinsä hämärän ajaksi ja vessasteli hyvin rehellisen tavalla tuvassa tyhjine säkkineen, tuumaillen, että siinä on hänen vaimonsa eloaitta.

—Kuinka kauan se tuon aitan täydellä elää? kysäisi joku.

—Elelee se hyvien säiden aikana kuukauden päivät, mutta pakkasilla pureksii lämpimikseen enemmän, lasketteli suutari.

Aliinaa nämä pilapuheet eivät ollenkaan huvittaneet, hän odotti muuta. Ja kun Naulanen pyysi talosta hevosta viedäkseen säkkinsä myllyyn, pujahti Aliina eloaittaa lähellä olevan halkopinon taa vahtimaan. Kappaleen aikaa hän sai odottaa isäänsä ja Naulasta aitasta joutuvaksi, mutta kun ne joutuivat, niin loppu kävi sukkelasti. Useampia säkkejä siinä lennähtikin kynnyksen yli rekeen, ja samassa lähti suutari ajamaan täyttä kyytiä. Navetan taitse kierrellen palasi Aliina vakoilupaikaltaan. Valoisaan tupaan meneminen hävetti, aivan kuin hän olisi tullut joltain rikosretkeltä. Isä oli jo ennättänyt ennen ja istui jotenkin ajattelevan näköisenä lavitsalla.

Emäntä tuli tupaan ja kysyi suutaria.

—Se jo meni, ilmoitti Auvinen.

—Silläpä kiire, ajattelin syöttää, kun ruoka joutuu, sanoi emäntä.

—Johan sille minäkin siitä mainitsin, vaan kuului olevan kiire jouduttaa jyväsäkki jauhoiksi.

Aliina kuunteli syrjästä vanhempiensa keskustelua ja ihmetteli, miten ulkokullattuna isä osasi olla, säälien samalla äitiä, joka ei näkynyt vähääkään epäilevän, vaan uskoi aina hyvää ja piti kaikki totena. Ensi kerran tuntui oikein ikävältä se seikka, että hänen vanhempansa eivät olleetkaan sellaisia kuin oli luullut. Ennen hän uskoi, että ne puhuivat kaikki asiat toisilleen oikein ja ettei niillä ollut mitään salattavaa toisiltaan, ja nyt niitä ilmestyi vähänväliä. Tuntui oikein pahalta, että äitiä tuolla lailla petetään eikä kukaan sille sano. Mutta hänpä sanoo.

Monesti olivat jo sanat valmiiksi ajateltuna, ettei muuta kuin aukaisee suunsa, mutta silloin laskeutui kuin jokin paino kielelle.

V.

Joulun pyhäin aikana oli Lahnaniemessä tavallista enemmän eloisuutta, kun emännän veli, Mäntymäen Hälinen, tuli tyttärineen vierailemaan. Vaikka näin läheisiä sukulaisia, olivat he keskenään seurustelleet hyvin vähän. Vanhempiensa elinaikana oli emäntä käynyt useinkin syntymäpaikallaan, mutta niiden kuoltua harvenivat käynnit, kun ei veli moneen vuoteen vastannut vuoroansa. Syyksi teki sen, että kun hän asuu toisessa pitäjässä ja on matkaakin. Nyt oli hänen tyttärelleen Hiljalle tullut halu nähdä serkkujaan, ja tytär sai siten isänsäkin taipumaan. Hilja oli vuotta vanhempi Aliinaa ja ennättänyt jo käydä rippikoulun. Olipa hän sitä ennen saanut käydä vähän kansakouluakin ja kehittynyt siten enemmän aikaihmiseksi. Vielä heidän tuumansa silti sopivat yhteen. Aliina näytteli tavaroitaan mitä hänellä oli, väliin semmoisiakin, joiden Hilja huomautti kuuluvan pienille tytöille. Hiljalla kuului olevan enemmän ja parempia, ainoastaan turkki oli Aliinalla parempi, niin että Hiljakin sitä kehui ja koetteli päälleen.

—Joko olet pitänyt tätä missään päälläsi? kysyi hän.

—En missään, sanoi Aliina, muistaen samalla uhkauksensa.

—Lähtään nyt viimeisenä pyhänä yhdessä kirkkoon, esitteli Hilja.

—Kun antaisivat meille hevosen, sanoi Aliina ihastuneena esitykseen.

—Jos ei sinun isäsi anna, niin kyllä minun isäni antaa, vakuutti
Hilja.

Tytöt menivät kysymään, ja aivan ensi mainitsemisella saivat hevosen lupaan ja rengin kuskiksi. Mutta tytöt olivat innostuneet toistensa seuraan ja tahtoivat semmoista hevosta, jolla voisivat itse ajaa. Löytyi semmoinenkin. Auvinen ei olisi kieltänyt mitään. Hän oli itse mukana laittamassa, ettei saanut tulla mikään kohta huonosti, ja koetteli omin käsin ajopelien jokaisen solmun ja liitoksen.

—Ajakaa hevosenne leipuri Saliniin, siinä ovat meille tuttuja, neuvoi
Hälinen, Hiljan isä.

—Mitäs ne siihen menisivät, huomautti Auvinen.—Onhan meillä vakituinen kirkkopaikka suntiossa.

—Kylläpähän me osataan, sanoivat tytöt ja lähtivät ajaa heilettelemään.

Kahden ajaminen oli heistä hupaista, silloin ei ollut ketään kuulemassa, jos mitä rupattelisi. Ja hevosen ohjastaminen sitten, se oli niin haluista työtä, että he vähän väliä vaihtoivat ohjaksia. Hilja tiesi vielä keinon miten saada hevonen juoksemaan: vedettiin vain ohjakset ristiin ja silloinpa se antoi aika kyytiä.

—Tämähän hauskaa on, kun me arvattiin kahden lähteä, ihasteli Aliina.

—Ja sinä pelkäsit, ettei isäsi antaisi hevosta.

—Niinhän minä ensin luulin.

—Eikö isäsi tavallisesti anna mielellään, mitä pyytää? kysäisi Hilja.

—On tuo antanut.

—Pitikö miten paljon pyytää tätä uutta turkkia?

—Ei ollenkaan.

—Eikö ollenkaan, ihmetteli Hilja.—Sepä on kovin hyvä.

Aliina oli kahden vaiheilla, puhuisiko enää mitään tästä asiasta. Nuo ikävät muistot olivat kumminkin haihtuneet serkun seurassa, ja kun tämä mainitsi isästä kiitellen, ei hänkään voinut olla sitä kannattamatta.

—Ostihan se isä ilman tietämättä samanlaisen päällisen äidinkin turkkiin.

—Vai niin; sitä ei tullutkaan katsotuksi.

—Eipähän sitä laitettukaan, kun äiti ei huolinut, vaan antoi myödä piika-Vapulle, kertoi Aliina paheksien.

—Somapa on se täti ollut, säesti Hilja Aliinan paheksumista. Mitähän tuo tuolle; etkö sinä ollut vastaan?

—Olinhan minä, vaan ei se auttanut mitään.

—Joko se on tuo Vappu teillä monetta vuotta?

—Toista vuotta.

—Kuka teillä oli tämän edellä toisena piikana?

—Olipahan muuan Kovatar.

—Missä se on nyt?

—Tuolla kuuluu olevan suutarin mökillä.

—Onko se naimisissa?

—Ei ole…

Aliina alkoi epäillä serkkunsa uteliaisuutta ja kesken puheen kysäisi:

—Minkä vuoksi sinä sitä niin kyselet?

—Ilman aikojaan, sanoi Hilja ja alkoi kertoa oman kotinsa palvelijoista.

Heillä kuului olleen eräskin piika lähes kymmenen vuotta ja melkein jokainen kaksi tai kolme vuotta.

Hiljalla oli aikomuksena kysyä enemmänkin sukulaistalonsa elämästä, josta oli kuulunut yhtä ja toista huhua, mutta kun hän huomasi Aliinan käyvän alakuloiseksi, niin heitti kesken ja alkoi kääntää puhetta hupaisemmille aloille. Jopa se viimein joutui sulhasiinkin, vaikkei niistä Aliina tietänyt juuri mitään.

—Onko sinulla jo sulhanen? osasi hän kumminkin kysyä.

—Ei toki minulla vielä, kielsi Hilja nauraen.

—Taitaapa olla, koska tiedät niistä ja naurat, uteli Aliina.

—Ei ole, ihan todella, vakuutti Hilja.—Oli niitä kansakoulussa ollessa semmoisia toisten nimittämiä leikkisulhasia isoimmilla tytöillä, mutta ei sen kummempia.

—Oliko sinullakin?

—Oli.

—Kuka se oli?

—Mikä milloinkin.

—Tiesivätkö ne?

—Tiesiväthän ne, kun toiset sanoivat, ja sitten kirjoitettiin kirjeitäkin toisillemme.

—Kirjeitäkin? ihmetteli Aliina.—Eikö siitä oltu vihassa?

—Salaa kirjoitettiin.

—Vaikka kohta, en minä vaan uskaltaisi.

—Osaatkos sinä kirjoittaa?

—Hyvin huonosti.

—Eikö sinua ole käytettynä kansakoulussa?

—Eivät ole käyttäneet.

—Ennätäthän sinä vielä. Pyri tänä talvena, kehoitti Hilja.

—Ettäkö kirjeitä osaisin kirjoittaa? kysyi Aliina nauraen.

—Ei sen vuoksi, vaan oppiihan siellä muutakin, oikaisi Hilja.

—Ottaisivatkohan kouluun näin vanhana?

—Kyllä sinne otetaan. Esittelepäs isällesi ja äidillesi.

—Kun olisi tullut ennen hommatuksi, sanoi Aliina ruveten asiaa ajattelemaan.

Häntä miellytti melkein eniten se, että saisi viipyä viikkoja, jopa kuukausiakin koulussa, tarvitsematta olla ikäviä kotioloja näkemässä tai kuulemassa.

Kirkkoa lähestyttäessä tuli kysymys, mihin he menisivät lämmittelemään. Hilja tahtoi etupäässä Saliniin, siinä olivat ihmiset hänelle ennestään tuttuja. Aliina tätä pelkäsi liian herraspaikaksi, mutta Hilja vakuutti, että siinä on tuiki ystävällisiä ihmisiä ja että kotona olevat nuorimmat tyttäretkään eivät ole yhtään ylpeitä. Ei sanonut tuntevansa vanhinta, joka on pääkaupungissa opettajattarena. Saliniin he sitten ajoivat, ja Hiljan vakuutus huomattiin kohta todeksi.

Leipurin tyttäret veivät heidät omaan kamariinsa ja toivat vasta saatuja joululahjojaan katseltavaksi. Ne olivat enimmäkseen vaatetavaroita, pieniä koristuksia ja kirjoja. Vaatetavarat he sanoivat saaneensa vanhemmiltaan, koristukset tuttaviltaan ja kirjat pääkaupungissa olevalta sisareltaan.

Aliina kiintyi katselemaan muutamia punakantisia kirjoja ja kysyi erikseen Hiljalta:

—Luetaanko näitä kirjoja kansakoulussa?

—Ei näitä lueta siellä, sanoi Hilja naurahtaen Aliinan tietämättömyydelle.

Leipurinkin tyttäret kuulivat kysymyksen ja vanhempi veti salaisesti suunsa nauruun, mutta nuorempi, Iida, otti asian vakavammalta kannalta ja alkoi selittää, että on heillä niitäkin kirjoja, hän kun parhaillaan käy vielä kansakoulua, ja toi pienestä kirjahyllystään useita Aliinan katseltavaksi. Näyttipä vielä, minkä osan he mistäkin kirjasta ennättivät viime lukukaudella, ja haki todistuksensakin nähtäväksi.

Aliina kiintyi pian uuteen tuttavaansa ja saaden rohkeutta kysyi:

—Otetaanko sinne kouluun näin keskellä talvea uusia oppilaita?

—Tulisitko sinä? kysyi Iida puolestaan rohkeasti kuin vanhalta tuttavaltaan.

—En tiedä, ilman vaan kysyin.

—Luulenpa otettavan. Ja tule vaan ja tule meille kortteeria, esitteli
Iida.

—Onko teillä muita ollut? kysyi Aliina.

—Ei nyt viime lukukaudella, sillä äiti ei ota tuhoisia, mutta varmaan se sinut ottaisi. Ja sitten me kuljettaisiin yhtä matkaa koulussa.

Alkoi kuulua kirkonkellojen ääni. Aliina ja Hilja kiirehtivät panemaan turkkia ylleen ja pyytelivät talon neitejä mukaansa. Nämä kysyivät äidiltään ja kuuluivat joutavan.

Kartanolle tuli leipuri itse katsomaan hevosta ja neuvoi panemaan talliin. Aliina olisi tahtonut vieraittensa vuoksi ajaa hevosella perille asti.

—Kyllä pääsette, nuoret ihmiset, tämän matkan jalkaisin, antaa hevosen levätä ja pankaa ruokaa eteen, sanoi leipuri.

Hilja riisui hevosen ja Aliina vei reestä kauroja.

—Hyviä mustia kauroja, kehui leipuri tullen katsomaan.—Jos niitä olisi myötäväksi, niin minulle saisi tuoda muutamia säkkejä.

—Minä kerron isälle, sanoi Aliina.

—Se olisi hyvä.

Ei ollut aikaa pitempiin puheisiin kauroista, sillä toiset jo alkoivat kävellä kirkkoon päin.

* * * * *

Näin viimeisenä juhlapäivänä oli kirkkotoimitus jotenkin lyhyt. Heti sieltä päästyä alkoi Iida pitää vireillä keskustelua Aliinan kouluuntulosta ja esitti, että palatessa poikettaisiin kansakoululle, jossa oli vielä nähtävänä joulukuusi koristuksineen miesopettajan luokkahuoneessa. Ovet sinne olivatkin auki, sillä näin kirkkoajan perästä kävivät pitäjäläiset lainaamassa kirjastosta kirjoja. Nyt ei vielä ollut ketään, joten he saivat yksikseen katsella. Iida kertoi, mitä leikkejä he olivat kuusella ollessa leikkineet ja mitä lauluja laulaneet. Aliina oli aivan ihastunut. Täällä-olo näytti niin kovin hauskalta.

Heidän liikkeensä ja puhelunsa oli kuulunut viereiseen huoneeseen, jonka ovi kohta aukeni. Sieltä astui verkalleen ystävällisen näköinen, harmaapartainen mies. Hän oli opettaja Ranta. Iida niiasi syvään, ja Aliina koetti tehdä samoin, mutta opettajan juhlallinen ulkomuoto sai hänet vähän hämille. Kohta hän siitä selvisi, kun opettaja tuli ystävällisesti tervehtimään ja kysyi lauhkealla äänellä:

—Kirjojako tyttärille pitäisi olla?

—Muuten minä vaan tulin tälle näyttämään joulukuusta ja kansakoulua, sanoi Iida viitaten Aliinaan.

—Sehän on oikein, sanoi opettaja istuutuen tuolille. Istukaa! Mistäs tämä Iidan toveri onkaan, minä en muista nähneeni.

—Tämä on tuolta Lahnaniemen talosta, selitti Iida.

Opettaja muisti heti, talon nimen kuultuaan, sukunimenkin ja kääntyen erityisellä huomiolla uuteen tuttavaansa sanoi:

—Ei teiltä ole ollut yhtään lasta kansakoulussa.

—Ei ole ollut, vahvisti Aliina.

—Nythän tämä Aliina aikoo tulla, jos sopii, ilmoitti Iida iloisesti.

Opettajaa tämä tieto miellytti erittäin ja hän sanoi:

—Sepä on oikein hyvä ja suotava asia, ja kyllähän tänne aina sopii.

—Eihän se ole vielä varmaa, jouduttautui Aliina selittämään.—Siitä on nyt vasta tällä tiellä puhuttu, vaan ei tiedetä, laskeeko isä.

—Niin … siinähän se mahtaa olla, virkkoi opettaja, sivellen ajatuksissaan leukaansa.—Koeta nyt kumminkin pyytää isältäsi ja sano, että minä puolestani hyvin soisin kouluun tulevaksi. Vaan jos isäsi sittenkin hyvin vastustaa, niin sano ystävällisiä terveisiä minulta, että minä olen pyytänyt häntä täällä käymään, ja ehkäpä siitä sillä keinoin hyvä tulee.

Aliina lupasi sanoa opettajan terveiset, vaikka ne kyllä tuntuivat vähän sekavilta selittää.

He heittivät hyvästi opettajan ja lähtivät tavoittamaan tovereitaan.

»Saas nähdä joko tämä auttaa», ajatteli opettaja Ranta katsoessaan akkunasta tyttöjen jälkeen. »Syyttömästi ensin suuttuu ja on sitten kostavinaan sillä, ettei lähetä lapsiaan kouluun. Jos minä olisin silloin tietänyt hänen helmasyntinsä, niin olisinhan voinut olla siinä kuntakokouksessa aivan äänettä, ainakin ahdistamatta häntä niistä sanoista, 'ettei tarvita enää kansakouluja; lapsi ja kaksi talostaan sopii käymään entisissä, opettakoot sitten toiset toisilleen, ei niitä kaikkia kuitenkaan jaksa sinne evästää.' Niinhän se Auvinen puhui, ja mikä minut siihen satuttikaan sanomaan, että jos joku luulee yhteiskunnalle tekevänsä hyvän työn laittaessaan paljon lapsia, välittämättä niiden henkisestä kasvatuksesta, hän suuresti erehtyy, sillä yhteiskunnassamme on jo liiaksikin raakoja voimia, suurempi on puute niistä, jotka näkisivät vähän laajemmalle kuin oman peltonsa pientareet! Siitäpäs se oli suuttunut ja sanonut, että hänen osaltaan saapi semmoisten herrain koulut olla tyhjänä.»

Joku tulla rahmuili ovessa ja opettajan muistelot keskeytyivät.

VI.

Tytöt eivät malttaneet tovereistaan erota, ennenkuin hämärä muistutti ajan kulusta. Sitten he lähtivät kiireesti ajamaan, jottei kotijoukko ennättäisi ruveta luulemaan heille matkalla jotain vahinkoa tulleen. Koko matkan he innostuneina juttelivat Aliinan kouluunmenosta, sillä nyt ei siitä puuttunut muuta kuin vanhempien suostumus. Iida oli kysynyt vanhemmiltaan valmiiksi koulukortteerin Aliinalle ja lupasi omia koulukirjojaan yhdessä luettavaksi, jos eivät kaikkia raskisi ostaa.

—Ole sinä Hilja toverina pyytämässä, sanoi Aliina, kun he alkoivat kotia lähestyä.

—Kyllä minä, lupasi Hilja reippaasti.

Heti kotiin tultuaan he ottivatkin asian puheeksi, mutta Auvinen ei antanut mitään selvyyttä näin kiireellä, sanoi vain että puhutaan sitten huomenna. Hän ei voinut ajatella oikein jyrkkää kieltoakaan, kun näki, että Aliinan teki niin kovasti mieli ja muut sitä niin puolustivat. Mutta kun muistui tuo muinoinen opettajan puhe kuntakokouksessa ja penkeillä istuvain naurunvirnistykset ja katseet, niin eipä tehnyt mieli taipua.

Aamukahvia juodessa kävivät tytöt uudestaan kesken jääneeseen asiaan, ja Hiljan isä rupesi heille apulaiseksi.

—Etkö sinä saata vähin pyytämisin luvata Aliinaa kouluun, sanoi hän.

—On siinä niin paljon puuhaa, ja mitäpä nuo tuolla viisastunee, sanoi
Auvinen aikomuksessa pysyä lujana.

—Kyllä siltä puuhalta talona pysyy jos pysyäkseen, sanoi Hälinen.—Ja jos siellä ei silminnähtävästi viisastunekaan, niin ainakin oppii, ja oppi on viisauden pohja.

—Kun se koulu olisi vähän toisenlainen, vaan ne ovat sen sotkeneet ja velloneet semmoiseksi, etten minä pidä koko koulusta, ilmaisi Auvinen syynsä.

—Minkälaiseksi ne ovat sen sotkeneet ja velloneet? kysyi Hälinen.

—Niin että tytöt ja pojat ovat sekaisin.

—Mitenkäs niiden pitäisi olla?

—Tytöt tyttöin puolella ja pojat poikien.

—Vähänpä sinä tunnet kouluasioita, ihmetteli Hälinen.—Sehän on opetukselle eduksi, kun saapi jakaa edistyneemmät erilleen ja opettaa kahdessa osastossa. Yhdessähän ne ovat siinäkin tytöt ja pojat, jos ei ole kuin yksi opettaja. Jos sinulla ei ole sen suurempia syitä ja esteitä, niin minä enon puolesta sanon Aliinalle, että kyllä saat mennä.

Auvinen laski nauruksi ja sanoi:

—Menköön sitten, jos vain äitinsä laskee.

—Kyllä minun puolestani, sanoi emäntä,—jos vain itse ilkeää noin isona mennä.

—On siellä niin isoja, puolusti Aliina.—Onhan tuokin Markkalan lampuodin Ristjaan melkein aikamies ja vielä kuuluu menevän.

—Siitäpä kuuluvatkin tekevän herran, tiesi emäntä.

—Mikä herra siellä kansakoulussa valmistuu? sanoi Hälinen naurahtaen.

—Semmoinen kuuluu olevan Ristjaanin isällä homma, että poika pitää saada virkaan, jos ei muuhun, niin tukkiherraksi, selitti emäntä.

—Mahtaa tulla niitä herrojaan, kun vanhemmat semmoisia hassutuksia istuttavat, arveli Hälinen.

Hyvillä mielin poistuivat tytöt omaan seuraansa. Heillä oli vain enää muutamia tunteja yhdessäolon aikaa, sillä aamiaisen jälkeen aikoivat vieraat lähteä kotiinsa.

—Sinähän tiedät, mitenkä siellä koulussa oikein ollaan, neuvo sinä minullekin, kyseli Aliina.

—Ei sitä osaa toinen neuvoa, sanoi Hilja.—Ja kyllä ne siellä neuvovat.

—Niinhän se taitaa olla, myönnytti Aliina.—Mutta eiköhän minun kumminkin olisi parempi mennä suntioon kortteeria? Siinä Salinissa on niin herrasmaista, ja se vanhempi tyttö näyttää vähän ylpeältä.

—Elä joutavata pelkää, neuvoi Hilja.—Taitaahan se Liina-neiti olla vähän ylpeämpi, kun se on vanhempi ja oppineempi ja kuuluu olevan kihloissakin erään puotipalvelijan kanssa. Mutta asusta sinä enemmän Iidan seurassa ja puhuttele sitä Liina-neitiä aina neidiksi.

Aliina punastui ja kävi äänettömäksi, sillä hän ymmärsi Hiljan vakavista sanoista, että tämä viimeinen neuvo oli tärkeä. Samassa syntyi se vaivaava ajatus, että jos hän lienee jo sattunut nimittämään niinkuin vertaistaan ja puhunut typerästi, koska Hilja arvasi huomauttaa. Olisi tehnyt mieli kysyä, oliko Hilja sellaista huomannut, mutta alkoi arveluttaa, että jos hän siten näyttää yhä typerämmältä. Tuli olla varovaisempi vasta ja koettaa arvata, miten on missäkin oltava.