Kun käräjät olivat päättyneet, niin piti tuomari lautamiehille loppiaiskekkerit, joissa oli myöskin nimismies ja kirjuri Mellin. Siinä meni juotinki samaten kuin muukin meno säännöllisesti niin kauan kun herrat siinä olivat; mutta puolen yön aikana, kun tuomari ja nimismies olivat pois menneet, alkoivat jälelle jääneet lautamiehet elämöidä omalla tavallaan. Hutikkaan tultuaan osotti kirjuri Hilkkosta ja sanoi:
"Kas tuota jäkkäniskaa, pölkkypäistä, sen vatsaa paksua ja ympyräistä."
Tämä tietysti suututti Hilkkosta, mutta hän koki hillitä itseänsä ja sanoi ainoastaan:
"Jos minä olisin yhtä tyhmä kuin Hermelin, niin antaisin minä hänelle ympäri korvia, mutta kun raamattu sanoo: 'Te kärsitte mielellänne tyhmiä, että te viisaat olette', niin en minä häntä rankaise sen enempää, sanonhan vaan:
"Sä olet köyhä kirjuri, ja halpa ompi säätysi; vaan ihminenhän siekin oisit, jos vähemmän vaan viinaa joisit."
Tämän kuultuaan töytäysi kirjuri Hilkkosen tukkaan. Hilkkonen viskasi Mellinin lattialle, jotta koivet hoilahtivat. Sieltä noustuaan otti hän tuolin, jolla tahtoi lyödä Hilkkosta, mutta toiset lautamiehet estivät sen. Tästä sydäntyi kirjuri niin, että uhkasi lopettaa kaikki lautamiehet sukupuuttoon ja särki pöydältä kaikki astiat. Tähän hätään riensi käräjätalon isäntäkin, ajoi kirjurin ulos ja lukitsi ovet. Mutta ei lautamiestenkään kestinpidosta enää tullut mitään. Näin päättyivät nämä lautamies Heikki Hilkkosen ensimmäiset käräjät.
Vähitellen taipui lautamies Heikki Hilkkonen juoppouteen. Se ei enää kestänyt salassa hänen kotoväeltänsäkään. Heikki pysyi kotoa poissa useampia päiviä, jopa joskus viikkomääriäkin. Väliin tuli hän hutikassa kotiinsakin, ei kuitenkaan päivällä, mutta öillä, jolloin jo kotoväki makasi, Vaimonsa koetteli häntä kaikin tavoin ohjata oikealle tolalle, mutta siitä ei apua ollut. Kerran jo appensakin nuhteli häntä, mutta ei sekään mitään vaikuttanut. Heikki vaan pitkitti entistä elämätään. Tämä tietysti huolestutti kotoväkeä, mutta eivät he sille mitään voineet.
Kerran tapahtui Hilkkoselle lystillinen seikka. Hän oli juomassa samassa kylässä olevassa Kievarissa. Jotenkin päihtyneenä läksi Heikki menemään kotiinsa. Tultuaan naapurinsa riihen kohdalle, muisti hän, että naapurin emäntä lepää kuolleena riihessä. Tätä Heikki pelkäsi, eikä tahtonut uskaltaa tulla riihen sivuitse. Vihdoin hän rohkasi luontonsa ja tuli kun tulikin riihen ohi. Mutta vähän matkaa astuttuaan huomasi hän tiepuolessa pitkän, valkean olennon, joka kumarsi häntä. Heikille häilähti hätä käteen, miten olla, kuin eleä. "Ei tässä auta muu kuin urhoollisuus", tuumi Heikki itsekseen. Hän koetteli manata kummitusta, mutta ei se siitä huolinut; se vaan kumarteli kumartelemistaan. Vihdoin otti Heikki aidasta seipään, jolla hän lyödä mätkitteli kummitusta ja hakkasi sitä niin kauan, että se vaipui maahan ja herkesi kumartelemasta. Sitte riensi Heikki kotiinsa, eikä uskaltanut katsoa taaksensa.
Kotona kertoi Heikki vaimolleen tuon kummallisen tapauksen, johon vaimonsa sanoi:
"Se oli piru, jota sinä juomisellasi niin hartaasti palvelet. Nyt sinä kyllä voitit hänet, mutta täst'edes ei hän annakaan itseänsä voittaa ja sitte sinä olet hukassa."
Seuraavana aamuna meni Heikki siihen naapuritaloon, jossa vanha emäntä oli kuollut, ja kertoi siellä yöllisen tapauksen. Kaikki kuuntelivat halulla kertomusta, mutta nuori emäntä vihdoin oivalsi asian ja sanoi:
"Johan sinä, hyvä naapuri, taisit hakata palasiksi minun uuden lakanani, jonka minä eilen iltapuolella asetin pehkon päälle kuivamaan. Tuuli kun huojutteli pehkoa, niin sinä luulit, että kummitus kumartelee."
Tämän sanottuaan meni nuori emäntä katsomaan miten asia oikeastaan oli. Pian palasi hän, tuoden tullessaan rikkinäisen lakanan, jonka sanoi olleen pehkon juurella, seipään luona.
Nyt selveni asia kummituksesta sekä Heikille että muille. Tämä harmitti ja hävetti Heikkiä niin, että hän päätti vast'edes olla maistamatta tippaakaan väkijuomia.
Kerran kun nimismies liikkui sielläpäin, kutsutti hän lautamies Heikki
Hilkkosen luoksensa kievariin ja sanoi hänelle:
"Minä olen kuullut, että sinä olet ruvennut juomaan ja kirjuri Mellin sanoi minulle että hän saattaa sinut humalasakkoon. Sitte tietysti sinä menetät virkasi. Mutta minä koettelin ylipuhutella Melliniä, ett'ei hän sitä tekisi. Jos nyt sinussa on vielä yhtään miehuutta, niin heitä hitolle koko ryyppiminen. Muutoin minäkin saan häpeät hattuuni sinun tähtesi, kun minä sinut saatoin lautamieheksi."
Heikki ei yrittänytkään puolustamaan itseään, vaan sanoi vakaasti päättäneensä heittää juomisen. Ja sen hän tekikin, eikä kukaan sen päiväsen perään ole sanonut, että lautamies Heikki Hilkkonen olisi ollut humalassa.
Kun Heikki jätti juomisen, ryhtyi hän innolla työn tekoon, mikäli vaan suinkin virkatoimiltaan jouti. Hänen kotonsa, Kanala, rikastui rikastumistaan. Hän laittoi poikansa Kallen kaupunkiin kouluun; mutta kun koulut siihen aikaan olivat ruotsalaisia, täytyi Kallen ensin yksityisesti lukea ruotsia vuoden ajan, ennenkuin pääsi "suureen kouluun."
Jo seuraavan lukukauden alussa kirjoitti Kalle kotiinsa, että koulun rehtoori oli muuttanut hänen nimensä, niin ett'ei hän nyt enää ole Kalle Hilkkonen, vaan Carl Hillkopp. Lautamiehestä oli tämä nimenmuutos mieluinen, mutta hänen appensa pudisti päätään ja sanoi:
"Sillä tavallahan meidän suomalaiset vieroitetaan kansasta, kun kieli, mieli ja nimikin muutetaan. Virkaan päästyään eivät he enää tunne olevansa kansan lihaa ja verta, vaan jotain suurempaa sukua. Siksi alkavat he halveksia kansaa ja pitää sitä ala-arvoisena, joka on luotu vaan virkamiehiä elättämään."
TURHA PELKO.
Tunnettu asia on, että maalla talonpoikainen kansa, etenkin entiseen aikaan ja vieläpä paikkapaikoin nytkin, pitkillä puhteilla, kun koko talon perhe on koolla, puhelee kaikellaisia kummitus- ynnä muita kummallisia juttuja, eikä ollenkaan välitetä, jos lapsetkin ovat niitä kuulemassa. Vieläpä pieniä lapsia peloitellaan ja sanotaan kun ne itkevät:
"Jos itket, niin surma (tahi mörkö) tulee ottamaan."
Tästä on seuraus, että lapset jo pienuudesta pitäen oppivat pelkureiksi, niin ett'eivät pimeän tultua tohdi yksinään mennä ulos, vaan pitää oleman joko aikaihminen tahi vanhempi lapsi keralla "surman palana". Tämä tapa, kun se kerran lapsena saadaan, kestää usealla, varsinkin "heikommalla" sukupuolella hamaan hautaan saakka. Se tarttuu niin tarkoin nuoreen sieluun, ettei sitä silloinkaan, kun kehittynyt järki ja omatunto puhuvat sellaista turhaa pelkoa vastaan, saa tarkoin luonnostaan eriämään, vaikka kyllä hyvin tietää, ett'ei pimeä pure, eikä siis ole sen pelättävämpi kuin päiväkään.
Varsinkin kuolleiden pelkääminen on tapana, etenkin Itä-Suomessa. [Katso Johannes Häyhän "Maahanpaniaiset" sivu 22.] Elävä ihminen, olkoon kuinka julma ja rähäkkä tahansa, ei peloita sillä tavalla kuin kuollut, vaikka se olisi ollut parhain ja hyvätahtoisin ihminen maailmassa. Kuollut peloittaa niin, että se on jo koko sankari, joka rohtii yksinään mennä ulos pimeällä, kun ruumis on talossa. Varsin urhollisena pidetään sitä, joka rohtii pimeän aikana mennä yksin siihen huoneeseen, jossa ruumis on.
Mutta pelätäänpä sitä muutakin pimeällä kuin kuollutta. Jos satut aralta pelkurilta kysymään, että mitä hän oikeastaan pelkää, niin ei hän tiedä sitä itsekään sanoa, mikä häntä peloittaa, mutta peloittaa se vaan. Monella raukalla ovat "sydänmunat selkäpiissä", jos täytyy jonnekin pimeällä mennä yksin. Varsinkin ulkoa tullessa, oven välissä se tiukkaa tekee, niin että täytyy leksahtaa tasajaloin yli kynnyksen, ikäänkuin seitsemän sarvipäätä olisi seläntakana. Ja varsinkin, jos jotain kummitusjuttuja iltasilla puhutaan, niin on seuraava yö-aika kahta kauheampi.
Pelkuruus, niin paha ja haitallinen kun se onkin rehellisille ihmisille, olisi sentään hyvä varkaille, rosvoille, yökyöpeleille ja kaikille niille, jotka pimeyden töitä harjoittavat. Silloin saisi moni rehellinen ihminen pitää kunniansa, omaisuutensa ja henkensä. Mutta onnettomuudeksi ovat nämä Belialin palvelijat pelkäämättömiä, jotka eivät muuta kammo, kuin lain ankaruutta.
Riittäköön tämä jo alkulauseeksi. Katsokaamme miten eräs nuorukainen sai itsestään pelon katoamaan.
V. 1856 läksi muutamasta Itä-Suomen pitäjästä eräs köyhä poika Viipuriin kouluun. Hän sai asunnon erään kamreerin leipomatuvassa, jossa ei ollut muita varsinaisia asukkaita. Kulku tupaan kävi pitkän, pimeän porstuan läpi, eikä itse tupakaan ollut kehuttavan valoisa, kun ainoastaan yhdestä, liki toista seinää olevasta akkunasta pääsi valo tupaan, joten selkiällä päivälläkin oli tupa hämärä. Tuskin ikävämpää ja kolkompaa asuntoa voi ajatella. Mutta opinhalukas nuorukainen oli tyytyväinen siihenkin, semminkin, kun kortteerista ei huolinut rahahyyryä maksaa, vaan sen sai työllä suorittaa, eikä työkään ollut raskasta: kartanomaan ja kadun lakaiseminen, kamreerin saappaiden kiillottaminen ja joskus asialla käyminen.
Tosin nuorukaisemme oli, niinkuin muutkin maalaisten lapset, "arkalasta kotoisin", mutta se ei auttanut, yksinään sitä vaan täytyi elellä. Ja jos joskus, etenkin pitkinä, pimeinä öinä vähän peloittikin, niin toiselta puolen oli siinä se hyvä etu, että sai rauhassa lukea läksynsä, kenenkään häiritsemättä. Näin kului syyskuu.
Tuli sitte lokakuun puoliväli. Eräänä kirkkaana päivänä tuli kamreeri tupaan, tervehti kohteliaasti koulupoikaa ja sanoi:
"Kuules Juhana! Pastori I. on kuollut ja minä rouvan kanssa menen nostamaan ruumista kirstuun, niin jos sinä seuraisit keralla. Olisi vietävä pari laudanpäätä sinne, jotka sinä saat tulla kantamaan."
"Hyvä on, kyllä minä tulen heti paikalla", vastasi Juhanaksi puhuteltu nuorukainen ja läksi samassa.
Laudanpäät kainalossa astui Juhana nyrsytteli herrasväen perästä katua myöten pastori I:n kartanoon. Häntä poikapahaa peloitti; jos viedään siihen huoneeseen, jossa ruumis on, niin sittehän tulevan yön makuusta ei tule mitään yksinäisessä tuvassa. Pelko ei ollutkaan turha, sillä talon rouva itse tuli avaamaan eteisen oven, osotti huonetta, jossa kuollut oli, ja pyysi astumaan sisään. Juhana tahtoi jäädä eteiseen, mutta kamreeri viittasi häntä tulemaan kammariin.
Nähdessään pitkän, laihan miehen ruumiin, säpsähti Juhana, ja olisi lähtenyt juoksemaan pois, jos vaan olisi uskaltanut.
"Tuossa hän lepää, lukion kaivattu opettaja, perheensä rakas ja hellä isä, minun armas sukulaiseni, ystäväni ja veljeni", sanoi kamreeri ja purskahti itkuun. Koko seurue, s.o. kaksi rouvaa ja vainajan lapset rupesivat myös itkemään; mutta Juhanaa ei vaan itkettänyt, kun hän pelkäsi kuollutta. Kohta tuotiin ruumisarkku sisään.
"Ei tässä auta itku eikä parkuminen", sanoi kamreeri. "Nostetaan vaan vainaja omaan kammariinsa."
Samassa otti hän ruumiin päästä kiinni, käski Juhanan ottamaan keskikohdalta ja rouvat ottivat jalkapuolesta. Juhana, kun ei rohtinut katsoa kuolleen kasvoja, käänsi päänsä toisaannepäin, mutta satutti kätensä kuolleen kylmään käteen, kun hän otti ruumista keskoisista kiinni. Tästä säikähti Juhana niin, että hän rupesi vapisemaan. Tätä ei kukaan läsnäolevista kumminkaan huomannut. Kamreerin käskystä läksi Juhana pois.
Jo eteisestä lähtiessä tuntui Juhanasta ikäänkuin vainaja olisi tullut hänen perästään. Kartanolta se oli kulkevinaan hänen edellään kadulle ja niin oli se seuraavinaan häntä, milloin edellä, milloin jälellä.
"Kumma tästä taitaa viimeinkin tulla", ajatteli tuo säikähtynyt poika parka. "Miten nyt tulen toimeen yksinäni. Joko minä kuolen, tahi tulen hulluksi: jompikumpi tässä on tarjolla."
Kamreerin talon paikalle päästyä, sulki Juhana pienen portin perästään, rukoili Jumalaa päästämään häntä kaikesta pahasta, eikä johdattamaan kiusaukseen. Sitte meni hän asuntoonsa. Tännekin oli tuo kummitus seuraavinaan häntä. Poikaraukka pani kätensä ristiin, luki ehtoorukouksen, valvo Herran, Isä meidän, ynnä monta muuta rukousta, mitä vaan suinkin sattui muistamaan ulkoa ja silloin mieleen juolahti. Vihdoin otti hän kirjansa ja alkoi lukea läksyänsä.
Vähän aikaa siinä luettuaan, kuuli Juhana tuvan oven lonksahtavan. Hän säpsähti ja ajatteli itsekseen:
"Nyt se on tuossa, ei kiellä mikään!"
Mutta eipä se ollutkaan. Se oli talon kyökkipiika, joka tuli sinne vaskiastioita puhdistamaan.
Niin kauan kun piika oli tuvassa, oli Juhana hyvässä turvassa ja luki läksyään, mutta piian mentyä alkoi häntä taas peloittaa. Se toki häntä lohdutti, kun piika pyysi häntä tulemaan kyökkiin ja "pouvaamaan" arpakirjasta. Piika itse ei saanut siitä oikein selvää, kun arpominen kävi moneen mutkaan ja senkin seitsemään temppuun.
Iltahämärässä otti Juhana kirjansa ja meni kyökkiin. Sinne tuli pian kamreerin veljen tytär Hannolapellon neiti Roosa, joka kävi kaupungissa koulua ja oli sedällään kortteeria. Roosa toi arpakirjan ja nappulat tullessaan.
"Mitäs Miinalle arvotaan?" kysyi Roosa-neiti naurussa suin lapsenpiialta.
"Arpokaa mitä tahansa, arpokaa vaikka minkälaisen miehen minä saan", vastasi Miina punastuen.
Roosa otti arpakirjan ja Miina heitti nappulat. Kun sitte nappulain reikäin mukaan otettiin arpakirjasta selko, niin saatiin vastaus:
"Luota itsesi sen päälle, että kaikki siat pimeässä mustat ovat!"
"Huono ennustus Miina raukalle", virkkoi lihava kyökkipiika Eeva.
"Mitäs Juhanalle arvotaan?" kysyi Roosa.
Juhana otti arpakirjan, katseli siitä kysymyksiä ja sanoi vihdoin:
"Arpokaa minulle: missä paraiten onneni saavutan", viskaten samassa arpanappulat kyökin pöydälle. Arpakirjasta saatiin vastaus:
"Yksinkertaisen kansan seassa sinä parhain menestyt."
"Vieläkö arvotaan mitä muuta?" kysyi Roosa.
Jos vielä arvottaisiin: "missä minä mahtanen kuolla?" vastasi Juhana.
Siihen tuli vastaukseksi: "Sinä kuolet Pietarissa."
Siinä sitte arvottiin yhtä ja toista. Vastaukset tulivat milloin mieleiset, milloin vastenmieliset. Vihdoin kysäsi Juhana:
"Mitäs Roosa-neidille arvotaan?"
Jospa vaikka arpoisi: "minkälaisen miehen mahtanen saada?" vastasi
Roosa ja heitti nappulat.
Vastaukseksi tuli: "Nenä on kuin kokko, huulet on kuin härällä ja silmät niinkuin pöllöt, mutta muuten on rakkaudessa voimallinen."
Tämän kuultua viskasi Roosa arpakirjan pöydälle ja juoksi sisään. Piiat paiskasivat paksun naurun; mutta Juhanaa säälitti Roosan kohtalo ja siksi ei hän voinut yhtyä toisten nauruun.
Heti tämän jälkeen tuli rouva kyökkiin ja käski piikain laittaa illallista. Tytöt kävivät toimeen ja Juhana alkoi lukea läksyään.
Illallisen perästä tuli rouva uudestaan kyökkiin ja kysyi:
"Mitenkäs Juhana näin myöhään on täällä? vai pelkäätkö sinä yksinäsi olla tuvassa?"
"Enhän minä juuri pelkääkään, mutta kun tupa on kylmä, niin lämmittelen täällä", vastasi Juhana.
"Eikö tytöt tänään tupaa lämmittäneetkään?" kysyi rouva.
"Kyllä se, hyvä rouva, meiltä unehtui lämmittämättä", vastasi sisäpiika
Mari.
"Ei pidä milloinkaan jättää velvollisuuksiansa täyttämättä", sanoi rouva. "Enhän minä ennätä teidän peräänne aina katsoa. Pitäisihän aikuisilla ihmisillä itselläänkin olla velvollisuuden tuntoa. Ja sinä Juhana saat ilmoittaa minulle, jos tytöt milloin jättävät tuvan lämmittämättä. Nyt Juhana saa olla kyökissä tämän yön, tytöt laittakoot tilan hänelle tuohon rahille."
Tämä jälkimäinen lause oli Juhanasta sangen mieluista. Häntä peloitti kovasti mennä yksin tupaan yöksi, vaikka ei hän sitä kenellekään viitsinyt sanoa. Jos olisi omasta kotiperheestä joku siellä ollut, niin kyllä hän olisi sille ilmoittanut pelkonsa, mutta vieraille ei hän uskaltanut sanoa, kun pelkäsi joutuvansa pilkan esineeksi.
"Kas nyt, Juhana, me saimme sinun tauttasi toria", sanoi kyökki-Eeva. "Olisit sanonut että tupa on lämmin kuin käen pesä, niin ei meitä olisi toruttu."
"Enhän minä voinut käydä valehtelemaan, enkä arvannut että te siitä toria saatte", vastasi Juhana alakuloisesti.
"Olisi ollut kaikkein parasta, jos olisit pysynyt kotonasi, siellä maalla, etkä tullut kaupunkiin kouluun ensinkään", virkkoi Mari vähän vihaisesti. "Eihän sinusta voi kuitenkaan herraa tulla, kun vanhempasi ovat köyhät, eikä jaksa sinua kauan kouluttaa. Jos koulun käyntisi jääpi kesken, niin et sinä sitte ole herra, etkä narri."
"Älkää te suotta-aikojaan Juhanaa toruko", sanoi Miina. "Rämpättäähän tämä meidän rouva paljonkin, kenenkään yllyttämättäkin. Hyväähän se tekee Juhanalle, vaikka hän vähänkin oppisi; pääsisihän hän vaikka siltavoudiksi. Katsopas, miten hyvästi Lamper, tuo sisaresi mies elää, kun pääsi siltavoudiksi."
"Ja sinä sitte taidat varustaida siltavoudin matamiksi, kun niin
Juhanaa puolustat", vastasi Mari pilkallisesti.
"Se on asia, joka ei kuulu tähän", sanoi Miina ja meni kammariin.
"Olisi Juhana saanut hyvin hyvästi olla tuvassa tämän yön, niinkuin ennenkin", virkkoi Mari.
"Eihän se raukka hirveä", tokasi siihen Eeva.
"Nuo maalaiset poloiset ovat niin arkoja kuin jänikset, etenkin jos kuolleen näkevät. Juhanakin tänäpäivänä kävi ruumiin luona ja siksi ei hän nyt rohdi yksin olla tuvassa, vaan jäi tänne meidän vastukkeeksi." —
"Antakaa Juhanaraiskan olla rauhassa", pyysi Miina, joka oli tullut takaisin kyökkiin. "Kun rouva käski hänen olla täällä yötä, niin hän on, eikä hänestä ole teille mitään vastusta."
"Tulehan sinä Miina ja käy siltavoutisi, tuon Jussin, viereen makaamaan, kun sinä häntä niin puolustat", sanoi Mari.
"Tämä menee jo liian pitkälle", vastasi Miina. "Minä kaipaan rouvalle."
"Oletko sinä hulluna, Miina? Jos me täällä keskenämme mitä lotajamme, niin pitäisikö rouvan kaikki tietää", virkkoi Eeva hätäisesti.
"Älä ole milläsikään, Juhana, mitä me tässä ollaan sanoneet. Minä laitan sinulle pehmoisen vuoteen ja sinä nukut kuin veteen ja makaat niinkuin Heikki huomisaamuun asti", lohdutteli Maria alakuloisesti Juhanaa.
Illallisen syötyä tehtiin tilat ja tytöt kävivät omaan sänkyynsä ja
Juhana kävi rahille, toiselle puolen kyökkiä makaamaan.
Päivän tapaukset, tämän illalliset arpomiset, torat, ynnä muut seikat olivat liikuttaneet niin Juhanan herkkää mieltä, ettei hän saanut kaualle aikaa unta, vaan mietti pitkin ja poikin tämän maailman menoa ja omaa tyhmyyttään, joka, vaikka kyllä hyvin tiesi ja ymmärsi, ett'ei kuollut voi liikkua, kuitenkin pelkäsi sitä, ajattelematta, että hänen itsensäkin pitää kerran kuoleman. Onhan tuo häpeää, että yksinkertaiset, koulunkäymättömät piikatytöt tekevät pilkkaa hänen turhasta pelostaan. Jos ei oppi valista sen vertaa ihmistä, että rohtisi yksinään olla, niin saapi sitte olla koko koulunkäynti tipposen tiessään. Hän tuskaantui itseensä niin, että häntä itketti. Sitte rukoili hän hartaasti Jumalaa varjelemaan itseään ja antamaan hänelle rohkeutta heittämään turhat pelot pois. Näissä ajatuksissa nukkui hän viimein.
Mutta yöllä havahtui Juhana, ja pelon kauhu valtasi hänet, kun kyökin akkunasta kävi kylmä veto ja sieltä kuului jotain liikettä.
"Nyt se on varmaan tuossa, se kuolleen haltia" [kansan uskon mukaan ei kuollut itse kävele, vaan hänen haltiansa], ajatteli Juhana itsekseen ja veti peitteen korvillensa. Hänen mielensä teki parkasemaan, mutta ei uskaltanut. Silloinhan piiat olisivat luulleet hänen tulleen hulluksi. Hän päätti siis odottaa ja kuunteli sangen tarkkaan liikettä.
"Tuleehan sieltä kun tuleekin" — ajatteli Juhana. — "Kyökin akkuna on varmaan auki, kun sieltä tulee kylmää sisälle, ja akkunasta joku tulee, se on varma, mutta kuka se sitte lienee, en vielä tiedä. Ehkäpä se pian selkenee koko salaisuus. Kerkeänhän minä sittenkin parkaista, kun se tulee minun luokseni."
Kummituksen tulo kesti Juhanan mielestä hirveän kauan. Se oli jo koko ijankaikkisuus. Vihdoin tuntui akkuna sulkeutuvan kiinni ja vähän ajan perästä alkoi kuulua puheen supinaa.
"Aha" — arveli Juhana — "nyt minä ymmärrän millainen kyöpeli se on. Ilmankos nuo tytön keukoset niin vihaiset olivat illalla, kun minä tänne yöksi jäin. Se onkin tyttöjen yökyöpeli. Kummahan se kuitenkin on, että sivistyneessä kaupungissa ovat samat raa'at tavat kuin maallakin, vaikka kaupunkilaiset niin halveksivat maalaisia, että haukkuvat heitä maamoukiksi. Varmaan tämä vieras on kaupungin moukka."
Tyttöjen luota kuului vaan yhä pientä liikettä ja supinaa. Yht'äkkiä pöydältä putosi lattialle jotain, joka tuntui särkyneen. Tästä kolauksesta havahtui pieni, Ami-niminen koira, joka makasi kyökin uunin alla. Se juoksi lattialle ja nosti aika mellakan. Pian suorihe yökyöpeli matkaansa, eikä viipynyt akkunasta mennessään, vaikka hän hitaasti siitä tuli. Tytöt alkoivat maanitella koiraa, ottivat sen syliinsä ja hyväilivät.
Vihdoin asettui koira ja kyökissä vallitsi taas hiljaisuus. Juhanaa nauratti tämä tapaus niin, että hänellä oli työtä tuskaa pidättäessään, ett'ei äänensä olisi kuulunut.
"Sellaista se on niiden kummitusten laita", ajatteli Juhana itsekseen. "Aina siinä on joku luonnollinen syy, jota ei viitsitä tutkia, vaan pelätään." Häntä hävetti sekä illallinen että äskeinen pelkonsa. Ja vaikka hänelle juohtui mieleen kuollut pastori, ei häntä se enää yhtään peloittanut. Hän päätti vakavasti totuttaa itseänsä rohkeammaksi ja koettaa ottaa selkoa, jos jolloinkin sattuisi jotain erinomaista kuulemaan tahi näkemään. Näissä vakavissa ajatuksissa nukkui hän uudestaan.
Seuraavana aamuna kyselivät tytöt Juhanalta, kuuliko hän mitään erinäistä kolinaa. Juhana sanoi kuulleensa koiran haukuntaa ja jotain semmoista. Tytöt kielsivät Juhanaa rouvalle mitään virkkamasta, jos olisi jotain kuullutkin. Sen lupasi Juhana ja pitikin sanansa. Ei hän puhunut siitä Miinallekaan, vaikka hän koetti sitä udella.
Tavallista aikaisemmin tuli rouva aamulla kyökkiin ja kysyi mikä meteli siellä oli yöllä ollut, kun se kuului makuukammariin asti.
Mari, joka oli ovelampi puheessaan, selitti kohta rouvalle, että kissa, joka huomaamatta oli jäänyt kyökkiin yöksi, pudotti savivadin pöydältä lattialle, ja se meni rikki. Sen kuuli "Ami" ja nosti siitä rähinän. Kyllä he ostavat uuden vadin särkyneen sijaan, joten talolle ei tule mitään vahinkoa.
Rouva torua kakotti vähänaikaa piikoja huolimattomuudesta ja siihen painui koko asia.
Tämän tapauksen perästä ei Juhana enää jäänyt kyökkiin yöksi, vaan asui kaikessa rauhassa pesutuvassa ja niin sai itsestään turhan pelon katoamaan. Samalla tavalla luulen minä jokaisen tulevan järkeensä, kun vaan lujaa tahtoa ei puutu.
Niinkuin Miinan puheista arvata sopii, piti hän Juhanasta sangen paljon ja puheli usein hänen kanssaan. Vihdoin kasvoi tuo pitäminen rakkaudeksi, jota Miina tavalla tai toisella tahtoi Juhanalle näyttää. Mutta Juhana, ollen viaton luonnon lapsi, ei sitä ymmärtänyt, pitäen vaan Miinan ystävyyttä kohteliaisuutena.
Eräänä päivänä, kun Juhana puolenpäivän aikaan tuli koulusta ja alkoi tutkia Eukliden alkeita, istuen tuolilla, selkä oveen päin, tuli Miina niin hiljaa tupaan, ett'ei Juhana sitä kuullut, laski takaapäin kätensä Juhanan kaulaan ja suuteli häntä. Tämä suututti Juhanaa niin, että hän, katsomatta, kuka se oli, lyödä napautti suuta vasten Miinaa niin, että tämän nenä alkoi juosta verta.
Miina juoksi kartanolle, jossa talon rouva sattui olemaan. Rouvan kysymykseen, mikä nenän saattoi vuotamaan, vastasi Miina että Juhana löi. Heti kutsuttiin Juhana siihen, ja hän tunnusti tekonsa.
Samaan aikaan sattui kamreerikin tulemaan siihen, jolle myös asia ilmoitettiin. Hän kysyi syytä, miksi Juhana löi Miinaa. Juhana selitti syyn, eikä Miinakaan kieltänyt sitä valheeksi. Tämän kuultuaan sanoi kamreeri:
"Antakaa te kaupungin imikot olla Juhanan rauhassa." Ja rauhan sitä perin Juhana saikin sekä "imikoista" että kummituksista.
HERRASMIES.
Tuonnoiseen aikaan oli eräässä maamme pikkukaupungissa pikku porvari.
Tälle pikku porvarille syntyi pikku poika juhannus-yönä v. 18—.
Kokeneet vanhemmat ainoastaan voivat tietää, minkä ilon lapsen syntyminen vaikuttaa, vaikka heitä olisi useampiakin, saatikka sitte ensimäisen lapsen.
Jo aikoja sitte olivat meidän porvarilliset puolisot toivoneet perheen lisäystä, ja niinkuin sanottu on, toteutui tämä toivo vihdoinkin.
Vaikka meidän pikku porvari ei ollut mikään juoppo, sanan varsinaisessa merkityksessä, niin kumminkin, kun kätilö hänelle ilmoitti pojan syntymisen, meni hän itse viinapuotiin ja osti sieltä parasta pomeranssi-viinaa, jonka sitte hyvän naapurinsa Rätvelinin kanssa tyhjensivät pikkupojan "varpaisiksi".
Sitte kun lapsen äiti oli vähin tervehtynyt, alettiin tuumia, mikä nimi pikku pojalle annetaan. Äiti tahtoi antaa Adolfin nimen, mutta isä sanoi:
"Minä olen jo tässä elähtänyt mies, enkä enää suuresti ristimänimeä kaipaa, semminkin kun vieraat minua kutsuvat sukunimellä ja sinä tietysti tästälähin kutsut minua papaksi, niin että minun ristimänimeni kokonaan joutuu unhotuksiin. Siksi annan minä pojalleni oman nimeni."
Asia jäi sillä kertaa lopullisesti päättämättä. Mutta seuraavana päivänä sanoi pikku-porvarin rouva herrallensa:
"Kuules pappa! Minä olen aikonut pojastamme kasvattaa herrasmiehen, annamme siis hänelle nimeksi Johan Adolf. Sitte hänellä on kaksi nimeä niinkuin muillakin herroilla, etkä sinäkään jää pahoillesi, ett'ei poika kanna isänsä nimeä."
"Kas niin, hyvä mamma", huusi ihastuksissaan pikku-porvari. "Sinä olet kekseliäs ja hoksaat pian asian. Sinulla on pää kuin partaveitsi. Minä suostun täydellisesti sinun esitykseesi."
Parin viikon perästä ristittiin lapsi ja annettiin nimeksi Johan Adolf.
Vanhemmat alkoivat lasta kutsua Junuksi, kun äiti ei osannut sanoa
Adolf, vaan se meni aina häneltä Aatolt.
Pikku-porvarin Junu kasvoi ja vauristui vähitellen, niinkuin muutkin lapset. Vanhempainsa mielestä oli hän muita lapsia eloisampi sekä ymmärryksensä että kykynsä puolesta, vaikk'eivät muut ihmiset siinä mitään erinomaista huomanneet, olihan vaan tavallinen terve ja järkevä lapsi.
Leikkiessä naapurin lasten kanssa, oli Junu aina leikin johtaja. Tämä huvitti sangen suuresti vanhempia. Hyvin iloiseksi tuli heidän mielensä, kun naapuri Rätvelin, joka oli Junun kummi, eräänä päivänä sanoi:
"Tuo teidän pikku Junu on kuin luotu toisten käskijäksi. Hän näyttää minusta niin herraspojan näköiseltä."
Jo aikaiseen alettiin Junua käyttää koulussa. Hän edistyi siellä hyvin ja toi aina hyvät todistukset. Tämä ilahutti sekä Junun vanhempia että hänen kummiansa, joka kehaisten sanoi:
"Herrasmies tuopi herrasmiehen numerot."
Tästä lähtein sai Junu "herrasmiehen" arvonimen, joka hänellä pysyi koko ikänsä.
Kun poika oli kolmannella luokalla kimnaasissa, niin alkoivat hänen vanhempansa tuumia mikä virka pojalle paraiten soveltuisi.
"Lukekoon poika papiksi", tuumasi äiti. "Se on paras ja arvokkain virka. Kuinka meitä ilahuttaisikaan, kun meidän Junu saarnastuolissa paukuttelisi ja ämmät kirkossa itkeä tihustaisivat. Entäs lukusissa, häissä, ristiäisissä, maahanpaniaisissa, y.m. sellaisissa tilaisuuksissa, kuinka suuri arvo niissä papille annetaan! Olkoon vieraita kuinka paljon tahansa, niin papille sitä ensimäiseksi tarjotaan."
"Niin, tarjotaan ja kunnioitetaan edessä, mutta seläntakana nauretaan ja pilkataan", jatkoi isä äidin puhetta. "Jos pappi on totisesti uskovainen, — joita, Jumala paratkoon, harvassa löytyy, — niin häntä snnotaan ahdasmieliseksi, raukkamaiseksi, jesuiitaksi, y.m. Jos hän taas on maallismielinen, niin sanotaan häntä ulkokullatuksi ja valehtelijaksi, joka ei itsekään sitä usko, mitä muille saarnaa ja opettaa. Hän siis työskentelee, ei aatteen, vaan leivän tähden. Ja entäs se pohjaton ahneus ja rajaton vallanhimo, joka on koko pappissäädyn leimana, se minua ilettää. Ei, minun poikani ei saa tulla ihmisten irvisteltäväksi, vaan hänestä pitää tuleman rehellinen mies, joka elää aineessansa."
"Niin sinä, pappa hyvä, nyt puhut kuin keitetystä lampaan päästä", vastasi äiti kiivastuneena. "Jos joukossa on lurjuksia, niin on väärin syyttää koko säätyä. Katsoppas esimerkiksi meidän kappalaista, kuinka herttainen ja ylösotettu mies hän on. Kaikki häntä kunnioittavat, sekä herrat että talonpojat. Ja mikäs meidän rovastin on eläissä? Hän asuu komeassa pappilassa ja ajaa vaunuilla parihevosilla. Eikös sinunkin mieltäs hyvittäisi, jos meidän Junu-poika olisi sellaisena mahtavana rovastina?"
"Ei ensinkään", sanoi isä. "Olla nuorena ahneen rovastin apulaisena, jolla tuskin on niinkään iso palkka, kuin pappilan pehtoorilla, ei ole mitään hauskaa. Tavallinen renki, joka on vuodeksi pestattu, saapi olla samassa paikassa, mutta apulaispappi, tuo 'konsistoriumin kyytihevonen', hän muuttaa vähän väliä. Mitä meidän kappalaiseen tulee, niin hän on tosin kunnon mies, mutta entäs rovasti: hän on kirkossa pappi, vaan muualla Matti. Hänhän se on, joka riitelee maalaisten kanssa kuntakokouksissa, ja saatavainsa otossa on hän ahne kuin susi. Viime talvenakin, kun Muikkulan Matti oli rovastin saatavia maksamassa, niin rovasti paineli kourallaan viljoja nelikkoon, joten Matilta jäi vähän vajaaksi, vaikka hän kotona oli viljat mitannut. Kun Matti tätä nureksui, niin sanoi rovasti:
"'En suinkaan minä liikoja ota; näethän, että minulla on ruunatut mitat.'
"'Niin kyllä on, mutta rovastilla pitäisi myös oleman ruunatut kourat', vastasi Matti.
"Tämänkaltaiset jutut, kun tulevat seurakuntalaisten kuuluville, niin ne herättävät ylenkatsetta ja paheksumista. Ja muutenkin on papin virka suuren vastuun alainen, niinkuin raamattu sanoo:
"Älkäät, rakkaat veljeni, jokainen pyytäkö opettajana olla, tietäen, että me sitä suuremman tuomion saamme; sillä moninaisissa me kukin puutumme." (Jaak. 3:1.)
"Kaikki virat ovat vastuunalaiset", virkkoi äiti. "Minä ehdottelen, että Junu, sitte kun hän tulee yliopistoon, saa itse päättää, miksikä virkamieheksi hän rupeaa."
Siihen isäkin suostui.
Vuosi vuodelta pienenivät Junun arvostelunumerot ja vihdoin oli niin ja näin, jos hän pääsi luokalta. Seitsemännelle luokalle päästyään sai hän jo ehdot. Herrasnumeroista ei enää ollut puhettakaan. Tämä tietysti huolestutti vanhempia. Pikku porvari kävi jo koulun rehtorillekin puhumassa tästä asiasta. Rehtori sanoi:
"Syy ei ole pojassa, vaan teissä, kun te hänet niin nuorena laitoitte kouluun. Hän on nyt kyllästynyt lukuun, kun lapsena täytyi kovin paljon lukea. Toivokaamme, että hänessä herää vielä entinen lukuhalu."
Oliko Junu todella laiskistunut? Sitä ei juuri kukaan voinut sanoa. Mutta hänen hommansa kohdistuivat käytännöllisille aloille. Hän puuhaili "kansanvalistuksen hyväksi": toimieli kansanjuhlissa, arpajaisissa y.m. semmoisissa hommissa. Jos tarvittiin johonkin seuraan juhlapuheen tahi esitelmän pitäjää, niin käännyttiin aina "herrasmiehen" puoleen. Nämä hommat tietysti ottivat aikaa enemmän kuin koulupojalta olisi riittänyt. Talvis-iltoina, kun milloin ei muuta hommaa ollut, kului aika luistinradalla, tahi kävellessä "tipo"-koulun oppilaiden kanssa. Siksi jäi läksyjen lukeminen syrjäasiaksi.
Päästyään seitsemännelle luokalle heitti Junu muut hommat syrjään ja rupesi todenteolla lukemaan. Nyt taasen kohosivat arvostelunumerot niin, että hän primuksena (ensimäisenä) pääsi kahdeksannelle luokalle.
Vihdoin tuli tuo tärkeä ylioppilastutkinto esiin. Junun kirjoitukset menivät läpi loistavasti. Sitten oli mentävä Helsinkiin suullisia tutkintoja suorittamaan ja siihen tarvittiin rahaa. Pikku-porvari antoi viimeiset rahansa ja kun "herrasmies" ei sanonut niiden riittävän, lainasi isä naapuri Rätveliniltä lisää.
Sykkivällä sydämellä eroisvat vanhemmat ja poika toisistaan.
"Jumala varjelkoon minun ainoaa poikaani tuolla suuressa maailmassa, jossa niin moni on itsestään miehen tehnyt, mutta myös monta on rappiolle joutunut", rukoili äiti.
Muutaman ajan perästä palasi Junu Helsingistä kotiinsa, valkonen ylioppilaslakki päässä ja lyyra otsassa. Vanhempain ilo oli ylimmillään.
"Nyt hän on todellisesti herrasmies, kun on jo virkalakki päässä", arveli Junun kummi Rätvelin.
Tästä lähtien kutsui koko tuo pikku kaupunki ylioppilas Junua "herrasmieheksi". Saman nimen antoivat hänelle toverinsa muuallakin. Herrasmiehenä ja oikein mahtavana piti tuo nuori keltanokka itseään; sillä
Hän käi, päätä keikutellen, keppiänsä heilutellen, oli mielestänsä miesi, kuinka suuri — Luoja tiesi.
Ensi lukukauden oli "herrasmies" kotosalla. Aamusilla makaili hän sangen kauan. Edellä puolen päivän mittaili hän kaupungin katuja ja päivällislevon perästä kävi hän seurahuoneella kiistelemässä vanhain herrain kanssa politiikasta y.m. päivän tärkeistä kysymyksistä. Näin kului syyslukukausi.
Kevätlukukaudella matkusti herrasmies Helsinkiin, jossa hän muiden aineiden tieltä suoritti pienen jumaluusopillisen tutkinnon. Muuten sanoi hän tutkivansa filosofiaa.
Vaikka "herrasmies" oleskeli monta lukukautta Helsingissä, ei tutkintojen suorittamisesta sen valmiimpaa tullut. Sillä aikaa olivat vanhempain varat jo kuluneet loppuun, joten "herrasmiehen" itsensä täytyi lainaan turvautua; vaan nekin rahat hupenivat niinkuin siivillä pyyhkien, eikä tutkinnoista tullut sen valmiimpaa. Tämä huolestutti kovin "herrasmiehen" vanhempia.
Eräänä päivänä meni pikku-porvari kaupungin mahtavimman miehen, herra Erikssonin pakinoille, saamaan hyviä neuvoja ja — apua. Herra Eriksson nuhteli pikku-porvaria siitä, kun tämä, suomalainen mies, uskalsi mennä niin korkealle, että tahtoi pojastansa tehdä herrasmiehen ja oikein virkamiehen, joka muka muuten kuuluu yksinomaan ruotsalaisille ja virkamiehille.
"Johan minä olen sen ennenkin sanonut", virkkoi herra Eriksson, "ett'ei suomalaisten lapsista mitään virkamiestä tule, kun ei heillä raukoilla ole niin paljon varoja kuin siihen tarvitaan. Minullakin on kaksi poikaa yliopistossa. Viisi ensimäistä vuotta he tyrysivät ja viftasivat Helsingissä, toiset viisi vuotta he lukivat ja sitte suorittivat tuomarintutkinnon. Mutta missä teillä ovat sellaiset varat? Paras olisi ollut, jos olisitte laittaneet poikanne joko kauppakonttooriin tahi seminaariin, eikä Helsinkiin, jossa moni varaton suomalainen on joutunut 'hampuusiksi'."
Eräänä keväänä laittoi "herrasmies" kotiinsa hyvin kauniin kirjeen, jossa hän ilmoitti suorittaneensa tärkeät tutkinnot ja vuoden perästä olevansa valmis virkaan astumaan, pyytäen samalla matkarahoja, jotta pääsisi tulemaan kotiin. Vanhemmat uskoivat poikansa totta puhuneen ja isä otti lainaksi rahaa eräältä kaukaiselta sukulaiselta, ja lähetti pojallensa.
Matkarahat saatuansa vietti "herrasmies" iloista elämää niin kauan, kunnes rahoja piisasi. Vasta sitte, kun rahat olivat lopussa, eikä muu neuvo enää auttanut, lähti hän jalkapatikassa matkalle kotiinsa. Päivän astuttuaan yöpyi hän erääsen taloon, jossa armelias emäntä antoi hänelle illallisen — ainoan aterian, mitä hän sinä päivänä oli nauttinut.
Seuraavana päivänä saapui "herrasmies" erääsen taloon, jossa talonmiehet olivat vanhaa riihtä purkamassa. Hän pyysi ruokaa talosta, mutta sitä annettiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän ryhtyisi työhön talonmiesten kanssa. Muutaman päivän työskenteltyään sai hän vähän rahaakin, jotta pääsi matkaansa jatkamaan.
Kotokaupunkiin päästyään oli "herrasmies" sangen kurjassa tilassa: vaatteet kuluneina ja likaisina, ei mitään matkalaukkua, eikä muita tavaroita.
Tämä poikansa kurja tila pelästytti porvariperhettä niin, että äidin ennestään heikko terveys murtui ja hän kääntyi tautivuoteeseen, josta ei hän enää koskaan noussut. Pettyneet toiveet veivät hänet manalaan.
Vähitellen alkoivat pikku-porvarinkin voimat riutua. Sitte kun hänen vähäinen omaisuutensa oli veloista myyty, täytyi hänen itsensä, kun ei enää kyennyt itseään elättämään, muuttaa vaivais-huoneeseen.
Olisi luullut tällaisten tapausten vaikuttavan "herrasmieheen" ja hänen palajavan pahuuden tieltä, mutta niin ei tapahtunut. Sillä juoppous paaduttaa sydämen niin, että kaikki hellät tunteet kuoleentuvat. Juomari ei sääli itseänsäkään, sen vähemmin muita.
Köyhyys ja puute pakoittivat "herrasmiehen" hankkimaan itselleen jotain tointa. Hän vihdoin onnistui pääsemään tuomarille kirjuriksi ja ansaitsi vaatteet päällensä. Mutta sitte hän ratkesi taas juomaan entistä kiivaammin, niin ett'ei hän voinut kirjurinakaan olla. Uudet vaatteensa vaihetti hän vanhoihin, kuluneisiin repaleihin ja välirahat menivät kapakkaan.
Kerran kun "herrasmies" istui kapakassa ja kerjäsi ryyppyjä yhdeltä ja toiselta, sattui siellä olemaan eräs hänen isänsä entinen tuttava, joka sanoi:
"Hyi häpeä 'herrasmiehelle' istua kapakassa kerjäämässä. Sinä olet ensin juonut vanhempaisi varat, sitte saattanut heidät murheella hautaan ja nyt vielä kehtaat retkalehtia syntymäkaupungissasi ihmisten pilkkana. Menisit ehkä sinne, jossa sinua ei niin hyvin tunneta. Ja nyt ulos heti paikalla."
Tämän sanottuaan otti vieras "herrasmiestä" ryysyistä kiinni ja työnsi hänet ovesta ulos kadulle.
Tämän tapauksen perästä matkusti "herrasmies" läänin pääkaupunkiin ja päätti vakavasti alkaa uutta, raitista elämää. Siellä haki ja sai hän ensin puhtaaksikirjoittamista, jolla tienasi vaatteet päällensä. Sitte pääsi hän tuomarille kirjuriksi, jossa toimessa hän oli vuoden päivät. Senjälkeen tuli hän lääninhallitukseen ylimääräiseksi kanslistiksi ja alkoi ahkeralla työllään saada jo vähin erin yhtä ja toista pientä omaisuutta kokoon, niin että toivottiin hänestä tulevan kunnollisen ihmisen.
Mutta rietas henki tuli jälleen takaisin entiseen majaansa kahta kauheampana. Juomisen himo kiihtyi taas uudella vauhdilla ja tätä ei "herrasmies" voinut vastustaa, vaan antausi sen valtaan.
Näihin aikoihin harjoitettiin paljon salaviinankuletusta. Eräänä aamuna, kun kaupungin viskaali ajoi ulos kaupungista, sattui salaviinankulettaja tulemaan hänelle vastaan. Huomattuaan viskaalin, käänsi viinasaksa sukkelaan hevosensa ympäri ja alkoi ajaa karkuun minkä ennätti. Keventääksensä kuormaansa viskoili viinasaksa lekkereitä tiepuoleen. Miten viinasaksalle vihdoinkin kävi, emme tiedä, vaan sen me tiedämme, että viina-astiat rikkoontuivat maahan viskattaessa.
Samalle paikalle, johon viina-astiat olivat viskatut, sattui "herrasmieskin" tulemaan. Hän oli ollut yötä maalla eräässä torpassa, jossa harjoitettiin salaviinankauppaa ja sieltä hän nyt tallusteli kaupunkiin. Huomattuaan erään pohjalla olevan viinaa, alkoi "herrasmies" sitä särppiä, ja ottikin niin runsaasti, että käpertyi maantien kallaalle ja siihen heitti vihdoin henkensä. Sivukulkijat huomaisivat kuolleen ja ilmoittivat asian poliisille, joka korjasi ruumiin leikkuuhuoneeseen.
Kun lääkäri tuli ruumista avaamaan, saadakseen tietää kuoleman syytä, niin hän aukaisi ensin vatsan, josta viina puhalti ulos ja paha löyhkä lemusi. Tämä pahoitti tuon vakavan lääkärin mieltä niin, että hän sanoi vihoissaan:
"Ähä, sen lalli, saitkos kerrankin viinaa kyläksesi!"
Kun vanha rovasti sai kuulla "herrasmiehen" surullisen lopun, sanoi hän:
"Koska himo on siinnyt, niin se synnyttää synnin. Ja koska synti on täydelliseksi tullut, niin se tuottaa kuoleman. Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankea."
USKOLLINEN KUOLEMAAN ASTI.
Sinä aikana, jolloin Viipurin lääni oli valtiollisessa suhteessa eroitettu muusta Suomesta, pidettiin Venäjän sotaväkeä ei ainoastaan kaupungeissa, vaan myös kylissäkin. Raa'at sotamiehet olivat sijoitetut talonpoikaistaloihin, vaan upseerit ja päälliköt herraskartanoihin; missä seuduin niitä ei ollut, niin ottivat päällikötkin asuntonsa missä vain milloinkin soveltui.
Erääseen Törmälä-nimiseen taloon otti asuntonsa joku korkeampi upseeri v. 1788, kahden miespalvelijansa kanssa, jotka olivat sotamiehiä samassa komppaniassa kuin herransakin. Upseeri asui kammarissa, vaan tentsikat (palvelijat) asuivat perheen tuvassa.
Lomahetkillä, milloin ei sotaisia harjoituksia pidetty, tahi käyty vieraisilla toisten päällikköjen luona, kutsutti upseeri tavallisesti isännän kammariin "tsajulle", tahi muuten kanssansa juttelemaan ajan ratoksi. Isännästä, joka oli puhelias mies ja osasi venättä, oli tämä mieluista; sillä hän halusi kuulla yhtä ja toista, mitä ennen ei ollut eläissään tullut tietämään. Kesäiseen aikaan kävelivät he joskus yhdessä joko pelloilla taikka niityillä.
Erään kerran, heidän niityllä ollessaan, sanoi upseeri isännälle:
"Jos minä saisin noudattaa omaa mieltäni, niin minä olisin alhainen maamies kuin sinäkin, mutta minulle ei ole suotu vapaata valintaa."
"Kuinka niin?" kysyi isäntä. "Olettehan te korkeassa virassa ja mikäli minä olen tullut tuntemaan, myöskin hyvissä varoissa ja siis onnellisessa asemassa."
"Jos onnellisuutta käsitettäisiin siltä kannalta, niin minä olisin ylenmäärin onnellinen", vastasi upseeri. "Minä olen venäläistä ylimyssukua ja ainoa perillinen. Meillä ovat äärettömät omaisuudet ja rikkaudella ei ole ääriä ei määriä. Tuhannet orjat työskentelevät joka päivä meidän rikkauden lisäämiseksi. Heitä voin minä käskeä joko tuleen taikka veteen ja he ovat valmiit tottelemaan. Mutta kumminkin minä olen onneton, sangen onneton mies parka."
"Nyt en minä ymmärrä Teitä, herra majuri", virkkoi isäntä. "Olkaa hyvä ja selittäkää se minulle."
"Sen teen aivan mielelläni", vastasi majuri ja istausi mättäälle.
Samoin teki isäntäkin ja sitten majuri kertoi:
"Isäni kuoli jo minun piennä poikana ollessani ja äitini hoitaa suurta omaisuuttamme ja hallitsee rajattomalla vallalla. Tietysti hän rakastaa minua enemmän kuin omaa henkeänsä. Hän tahtoi tehdä minut niin onnelliseksi kuin mahdollista oli. Siksi aikoi hän naittaa minut. Morsiamekseni valitsi hän korkeasukuisen ja rikkaan tytön. Kaikki oli jo valmiiksi harkittu ja hääpäiväkin määrätty.
"Mutta minä tahdoin nähdä morsiantani, jota minä ehk'edes en tuntenutkaan, ennenkuin meidän häät tulivat. Tätä äitini ei kieltänyt. Minä läksin siis matkaan. Mutta puolivälillä tuota neljänsadan virstan matkaa sairastuin äkkiä ja minun täytyi käydä potemaan ensimäiseen taloon, joka tiellä sattui. Siinä asui kapteeni B:n leski kahden lapsensa kanssa. He ottivat minut herttaisesti vastaan ja hoitivat minua miten parhaiten taisivat. Erittäin hellällä huolella hoiti minua lesken tytär Maria, tuo sinisilmäinen, ihana impynen. Hän valvoi yölläkin minun vuoteeni ääressä ja oli aina valmis minua palvelemaan.
"Marian sievä, teeskentelemätön käytös, hänen avonainen, terävä järkensä ja hänen hurmaava kauneutensa miellytti minua niin suuresti, että minä jumaloin häntä. Hän oli minun mielestäni enkeli, siipiä vailla. Kun hän pehmeällä kädellään siveli minun kasvojani, niin tuntui se minua virvoittavan paremmin kuin mitkään lääkkeet. Hänen suurista, ihanista silmistään kuvastui hänen hellä sydämensä.
"Kun minä toinnuin sairaudestani, päätin minä tunnustaa Marialle rakkauteni, jota en enää voinut salata. Siihen sattuikin sovelias tilaisuus.
"Eräänä aamuna, kun hän kohenteli minun pääalaistani, otin minä hänen kädestään kiinni ja kuiskaisin hänelle:
"'Maria, minä rakastan sinua!'
"Hän vavahtui ja punastui korviaan myöten, mutta ei vetänyt kättänsä pois minun kädestäni.
"'Rakastatko sinä minua? Sano hyvä Maria se', jatkoin minä.
"Hieman aikaa kului, ennenkuin hän virkkoi mitään. Vihdoin kuiskasi hän:
"'Jumala taivaassa tietää, että minä rakastan.'
"Sen sanottuaan katsahti hän minuun ja kirkas kyynel kiilsi hänen silmissään. Sen minä huomasin, kun hän riensi äitinsä luo, joka häntä kutsui.
"Kun hän seuraavalla kerralla tuli kamariini, istuin minä jo tuolilla. Hän katsahti hellästi minuun ja tuli luokseni. Minä otin hänet syliini ja painoin palavan suutelon hänen punaisille huulilleen, eikä hän sitä kieltänytkään.
"'Sinä, Maria, olet minun, eikä mikään voima tässä maailmassa voi ryöstää sinua minulta', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen solakan vartalonsa ympäri.
"'Niin olen, jos Jumala sen sallii', vastasi Maria iloisesti.
"Seuraavana päivänä ilmoitin minä kapteenskalle arvoni ja säätyni, jota he tähän asti eivät olleet tienneet, ja pyysin hänen tyttärensä kättä. (Sydämen olin minä jo ennen saanut).
"Tuo hyvä rouva hämmästyi, kun kuuli että minä olin ruhtinas N.
"'Tekö herra majuri olette ruhtinas N?' kysyi talonisäntä hämillään ja nousi seisaalleen.
"'Niin olen, ystäväiseni', vastasi majuri. 'Sallimus on sen niin säätänyt. Minä kenties olisin onnellisempi, jos en olisi ruhtinas. Mieleni tekee kadehtimaan niitä, jotka ovat vaan ihmisiä ihmisenä, eikä mitään muuta. Kastit ja luokat eivät minua ollenkaan miellytä. Koska me, pyhän kirjan sanain mukaan, kaikki olemme yhtäläisiä Jumalan edessä, niin miksikäs tässä maailmassa pitää oleman sellainen säätyeroitus, että toiset jo maailmaan syntyessään ovat ylimyksiä ja toiset alhaisia ja orjia, vaikka kaikki olemme yhden näköisiä ja yhden Jumalan tekemiä? Istu, hyvä ystäväni, istu. Minä olen niin iloinen, kun meitä on tässä kaksi ystävää, eikä yhtään ruhtinasta ja talonpoikaa. Me olemme tavallisia kuolevaisia ihmisiä, eikä mitään muuta. Me saamme nyt vapaasti jutella ja hengittää Jumalan raikasta ilmaa'."
Talonisäntä kävi istumaan ja sanoi:
"Jatkakaa vaan, hyvä ruhtinas, kertomustanne. Se minua niin kovin huvittaa."
"Johan minä sanoin, että tässä ei ole mitään ruhtinasta, eikä talonpoikaa, vaan kaksi ystävää", vastasi majuri kiivastuneena. "Jos ette tahdo suututtaa minua, niin kutsukaa vaan minua majuriksi. Sen arvon olen minä palveluksellani ansainnut, mutta ruhtinaan arvo ei ole minun ansiotani. Niin kauan kun minä teidän talossa olen, ei minua kenkään saa kutsua ruhtinaaksi, vaan majuriksi; muistakaa se."
Sitte kun isäntä oli luvannut olla ruhtinaan nimeä mainitsematta, jatkoi majuri:
"Niinkuin jo mainitsin, hämmästyi tuo kunnon rouva. Toinnuttuaan sanoi hän:
"'Teidän ruhtinaallinen armonne on hyvä ja ei tee pilkkaa meistä, alhaisista ihmisistä. Vaikka me olemme köyhät, niin olemme toki Jumalan kiitos kunniallisia ihmisiä ja se onkin meidän suurin arvomme.'
"Nyt oli minulla vuoro hämmästyä; sillä sellaista vastausta en voinut odottaakaan. Siksi minun tuli hieman aikaa miettiä, mitä tuohon sanoisin. Vihdoin virkoin minä:
"'Jos te, hyvä rouva, luulette minun tekevän pilaa, niin te suuresti erehdytte. Minulla ei ole pilaa, sen vähemmin pilkkaa mielessäni. Jos voisin teille avata sydämeni, niin te näkisitte, että siellä on puhdas Jumalan totuus ja ettei siellä ole muuta kuin tyttärenne Marian kuva. Häntä minä rakastan koko sydämeni lämmöllä viimeiseen hengenvetooni asti, eikä tässä ollenkaan tule kysymykseen ylhäisyys tahi alhaisuus, rikkaus tahi köyhyys, vaan yksinään tuo pyhä tunne, rakkaus.'
"Kun rouva kuuli minun innostuksissani puhuvan sydämeni tunteiden mukaan ja näki kuinka minun kasvoni hehkuivat, niin tuli hän siihen vakuutukseen, että puheeni oli pelkkää totta, eikä mitään teeskentelemistä, ja sanoi:
"'Minulla luonnollisesti ei ole mitään sitä vastaan. Mitä sinä Maria siihen sanot?'
"'Minä rakastan häntä, olkoon hän sitte ruhtinas, tahi ruhtinaan orja', vastasi Maria, kävi äitinsä kaulaan ja purskahti itkemään.
"Pyhä tunne valtasi minutkin tällä autuaallisella hetkellä niin, että minun silmistäni herahtivat kyyneleet.
"Sitte kun äiti oli antanut meille siunauksensa, aloimme me tuumia meidän yhteen menosta, ynnä muista asiaa koskevista seikoista.
"Minä tahdoin ottaa morsiammeni keralleni Pietariin, mutta rouva ei antanut siihen sanan sijaa, vaan sanoi aivan vakavasti:
"'Vasta sitte, kun te olette Herran alttarin edessä saaneet pyhän papillisen siunauksen, vasta sitte voitte matkustaa mihin tahansa; mutta sitä ennen ei Maria saa askeltakaan ottaa kenenkään miehen kanssa kotoa lähteäkseen.'
"Vielä jonkun päivän viivyin minä näiden kunnon ihmisten luona, vahvistaakseni voimiani. Se oli onnellisin aika minun elämässäni. Voi kuinka mielelläni minä olisin tahtonut jäädä sinne asumaan koko elinajakseni, jos vaan olisin voinut, mutta velvollisuuteni vaati minua palajamaan äitini luokse Pietariin.
"Tällä ajalla sain minä tietää että Marian isävainaja oli erinomaisen urhoollisuutensa ja velvollisuutensa tarkan täyttämisen tähden kohonnut sotamiehestä luutnantiksi, tullut sodassa ammutuksi raajarikoksi, jonkatähden hän sai eron sotapalveluksesta taapikapteenin arvolla. Rouvansa oli erään vänrikin tytär. Miehensä kuoltua ei hänellä ollut muuta tuloa, kuin se pensioni, minkä hän luutnantin leskenä sai. Heillä kun oli oma talo ja Maria vielä ansaitsi ompelemisella rahoja, niin tulivat he toimeen hyvästi, semminkin kun heidän tarpeensakin olivat vähäiset.
"Vihdoin täytyi minun lähteä. Eronhetki oli raskas meille molemmille. Minä lupasin pyhällä valalla, ett'en minä eroa Mariasta kun vähäksi ajaksi vaan. Maria puolestaan lupasi pysyä minulle uskollisena kuolemaansa asti. Näin erosimme vihdoin toisistamme sillä lujalla vakuutuksella että olemme toistemme omat elämässä ja kuolemassa. Ja sen lupauksen me pidämmekin.
"Kotia tultuani kerroin minä äidilleni kaikki tyyni aivan avomielisesti ja pyysin lupaa saada ottaa vaimokseni Marian, jota minä niin hellästi rakastin."
"Tiettävästi äitinne antoi siihen suostumuksensa ilomielin", virkkoi talonisäntä.
"Niin minä luulin ja muutkin järkevät ihmiset olisivat sitä luulleet", vastasi majuri. "Mutta äitini, sen kuullessaan, suuttui kauheasti ja käski minut pois luotaan, jonka minä teinkin, ajatellen, että kun hän tarkemmin miettii asiata, malttaa hän mielensä ja antaa vihdoin suostumuksensa.
"Seuraavana päivänä uudistin minä pyyntöni. Mutta äitini oli jyrkkä päätöksessään. Minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja rukoilin hartaasti, mutta turhaan. Hänen sydämensä oli kivikova minulle, ainoalle pojallensa. Minä itkin ja tein jos jotakin, mutta hän ei antanut perää, vaan uhkasi ajaa minut luotaan ja tehdä minut perinnöttömäksi, jos en ottaisi sitä morsiamekseni, jonka hän oli valinnut.
"'Johan sinä häpäiset koko meidän ylhäisen ruhtinassukumme tuollaisella halpamaisella käytökselläsi', sanoi äitini. 'Mitähän hovissa sanottaisiin, jos saataisiin tietää sinun hullut tuumasi. Varmaankin luultaisiin sinun kadottaneen järkesi ja tulleen heikkomieliseksi. Ei, minä en anna perää sinun hassutuksillesi.'
"Minun täytyi tyhjin toimin palata kammariini. Siellä minä heittäysin divaanille ja itkin, itkin kuin pieni lapsi. Sydämessäni kirosin minä kaikkea ylhäisyyttä, korskeutta ja rikkautta. Miksi eivät kaikki ihmiset voi olla yhtä-arvoisia, jommoisiksi Jumala on ne luonut? Miksikä minun piti syntymän ruhtinaana tähän itsekkääseen ja vallanhimoiseen maailmaan? Mitä hyödyttää minua kaikki tämän maailman mukavuudet, kun en saa tehdä omantuntoni mukaan?"
"Eihän teidän olisi tarvinnut niin kovin säikähtää, vaikka äitinne uhkasi teidät perinnöttömäksi tehdä", sanoi talonisäntä. "Olisittehan te saanut kumminkin isänne perinnön. Ja paitsi sitä, olihan teillä virka sotaväessä ja siitä palkkaa, niin että toimeentulosta ei olisi mitään hätää ollut, vaikka äidinperintö olisi mennytkin."
"Sinä et näy tuntevan näitä asioita", sanoi majuri. "Isälläni ei ollut paljon muuta omaisuutta, kuin ruhtinaallinen arvonsa. Äitini on kaikki se suuri omaisuus, mitä meillä on, ja tiettävästi hän saa tehdä sen kanssa mitä tahtoo. Meillä, rikkailla ja ylimyksillä ei ole virastamme mitään palkkaa, vaan me palvelemme palkatta siksi, että virka-arvo pikemmin kohoaisi. Ja sen se tekeekin. Vasta sitte, kun olemme täysin palvelleet ja eroamme, saamme sen pensionin. Ja paitsi sitä, niin on siinä monta mutkaa ja temppua, ennenkuin erisäätyiset saavat mennä keskenään naimisiin ja kaikkiin näihin temppuihin tarvitaan vanhempain lupa. Siksi se minuun koski niin kovin, kun äitini ei antanut suostumustansa. Minä en ymmärtänyt miten olla, kuin eleä. Olla rikas ja tottunut elämään yltäkylläisyydessä, ja yhtäkkiä tulla köyhää köyhemmäksi, oli asia, joka minua kovin huolestutti.
"Minä olin jo vähällä mennä äitini luo ja luvata hänelle luopua Mariasta ja ottaa se ylhäinen tyttö, jota minä en tuntenut, enkä tietänyt oliko hän kala vai lintu. Näissä mietteissäni kävelin minä kamarissani, pää pyörällä. Silloin tuotiin minulle kirje, ja se oli Marialta. Hän kirjoitti näin:
"ljäti rakastettuni!
Minä pelkään, ett'et Sinä ole kylliksi ajatellut meidän yhdistystä. Sinä olet ylhäinen ja rikas, minä alhainen ja köyhä. Minä tunnen, että on väärin pitää niin korkeita ajatuksia; Mutta uskotko Sinä, että Jumala voipi vihastua heikon naisen rakkaudesta. Minä luulen, ett'ei Hän sitä tee ja sentähden minun rakkaudellani ei ole mitään rajoja. Sinä voit hyljätä minut ja ottaa vertaisesi, rikkaan ja ylhäisen puolison, mutta Sinä et voi kieltää sitä, että köyhä ja alhainen Maria rakastaa Sinua kuolemaansa asti. Hylkää minut, jos voit, ja tee mitä velvollisuutesi käskee. Anna minun kätkeä sydämeeni rakkauteni ja kuolla sen kanssa. Minä en uskalla toivoa Sinua. Sen vaan tahdon sanoa, ett'ei minun rakkauteni saa estää eikä himmentää Sinun onneasi. Tosin minulla maailmassa ei ole mitään turvaa, vaan onhan minulla ylhäinen Isä joka pitää huolen orvoista ja köyhistä, siis minustakin. Siihen minä luotan. Kohdatkoot minua maailmassa mitkä vaiheet tahansa, mutta Sinua en minä voi unhottaa. Oi jos Sinä olisit minun vertaiseni, silloin minulla olisi toivo saada sinut puristaa omanani palavaa sydäntäni vasten, mutta nyt — — —? Minä en voi toivoa, vaikka rakastaa voin hamaan hautaan asti. Palavat suudelmat lähettää onneton
Maria.
P.S.
Tahtoisin kirjoittaa enemmänkin, vaan sydämeni on niin täynnä tunteita, että se tahtoo pakahtua. Siksi en voi sanoa muuta kuin sydämelliset terveiset!
Sama."
"Tämä kirje ohjasi minun päätökseni. Minä en enää horjunut rikkauden ja rakkauden välillä, vaan päätin valita jälkimäisen ja rientää paikalla rakastettuni luo. Siinä tarkoituksessa käskin minä valjastaa parihevoset vaunujen eteen.
"Mutta samalla, kun minun piti lähteä, sain kirjeen päälliköltäni. Hän käski minua heti paikalla tulemaan luoksensa. Ehdoton kuuliaisuus päällikölle, sehän on vanhuudestaan tuttu asia. Siis minun täytyi lähteä sinne.
"Saavuttuani päällikköni luo, ilmoitti hän, että pataljoonamme on määrätty lähtemään Suomeen ja lähtö tapahtuu jo huomenna.
"Marian luokse lähtöhomman täytyi siis keskeytyä. Yön seudussa kirjoitin minä kullalleni:
"Armas oma Enkelini!
Tuhannet sydämelliset kiitokset rakkaasta kirjeestäsi ja palavasta suudelmasta, jonka minulle lähetit. Minä en koskaan ole epäillyt sinun rakkaudestasi. Mutta sinä näyt elävän pelon ja toivon välillä. Muista, herttaseni, ett'ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelon. Ei sinun, oma lemmittyni, tarvitse epäillä minun rakkaudestani, joka on kova kuin kuolema. Minä olen valmis luopumaan kaikesta muusta maailmassa, mutta en sinusta. Sinun olen minä elämässä, sinun olen minä kuolemassa. Mikään muu ei voi meitä eroittaa, kuin ainoastaan kuolema. Tosin äitini on meidän yhdistystä vastaan ja uhkaa tehdä minut perinnöttömäksi. Sen hän saa tehdä, mutta sinusta ei hän voi minua eroittaa. Minä en koskaan tahdo nähdäkään hänen ehdokastaan, josta minä sinulle jo puhuin, sen vähemmin ottaa häntä. Menköön tämän maailman mammona, minä en siitä välitä. Minä vaan lauleskelen:
Mitä ompi rikkaus rakkautta vastaan; Maast' on kultain kotoisin, vaan sydän tai vahasta.
Kirjeesi saatuani tahdoin minä rientää heti luoksesi, mutta
virkavelvollisuuteni käskee minun pataljoonamme kanssa lähtemään
Suomeen. Sieltä palattuani tulen luoksesi ja sitte Hertan
alttarin edessä yhdistymme toisiimme ikuisesti.
Rakas kultaseni, luota vaan Jumalaan ja minuun. Minä voin sinun tähtesi tehdä kaikkea, vaan en voi luopua sinusta. Hellät suudelmat tuhansien tervehdysten kanssa lähettää sinua ikuisesti rakastava
Karpus."
"Tämän kirjeen lähetin minä Marialle ja seuraavana aamuna ilmoitin äidilleni, että minun täytyy heti lähteä Suomeen. Hän tuli niin liikutetuksi, ett'ei saanut muuta sanotuksi kun:
"'Hyvästi nyt, rakas poikani! Voipi käydä niin, ett'emme enää tässä maailmassa näe toisiamme.'
"Sen sanottuaan vaipui hän sohvalle ja minun täytyi lähteä, otettuani hellät jäähyväiset. Naimisestani ei ollut mitään puhetta, nyt oli muutakin ajattelemista.
"Minä olen jo ennenkin käynyt sodassa, mutta niin raskaalla mielellä en ole koskaan lähtenyt kotoani kuin nyt. En tiedä, nähnenkö enää milloinkaan äitiäni ja sydämeni lemmittyä, tuota herttaista Mariaa. Häntä minä säälin enin tässä maailmassa. Hän on alati minun mielessäni."
Tähän lopetti ruhtinas kertomuksensa ja pyyhki kyyneleitä silmistään. Talonisäntäkin oli niin kovin liikutettuna majurin kertomuksesta, että hänenkin silmistänsä vesi herahti.
Muutama aika kului, eikä mitään erinomaisempaa tapahtunut. Melkein joka päivä kävi majuri tervehtimässä toisia upseeria ja nämä taas vuorostaan kävivät majurin luona, jossa he väliin hauskuuden vuoksi koettivat puhua suomea, jota he jo vähin olivat oppineet täällä ollessaan.
Eräänä aamuna, tavallista varhemmin kutsutti majuri talonisännän luoksensa ja sanoi hänelle kyynelsilmin:
"Ystäväiseni, nyt meidän täytyy erota toisistamme, en tiedä kuinka kauaksi, kenties ijäksi. Ruotsalaiset aikovat tulla Parkumäessä rajan yli. Minun täytyy väkineni esinnä seisoa tulessa. Teidän maamiehet ovat hirmuiset tappelemaan. Heillä kuuluu olevan aikomus valloittaa Savonlinna ja sitte koko Viipurin lääni. Meidän vähä joukko voipi kohta olla piiritetty ja Jumala tietää, näkeekö meistä enää yksikään isänmaataan ja sukulaisiaan."
Sen sanottuaan pyyhki majuri kyyneltulvan silmistään, eikä saattanut sanoa muuta kuin:
"Minun äitini, minun Mariani."
Vähän ajan perästä, kun hän oli tointunut, sanoi hän:
"Hyvä isäntä! Me olemme olleet varsin hyviä ystäviä ja minulla ei ole täällä ketään, johon voisin niin paljon luottaa kuin sinuun. Ole niin hyvä ja lupaa täyttää minun viimeinen pyyntöni."
"Saatte, herra majuri, olla huoletta, minä teen, mitä suinkin voin.
Saatte luottaa minuun ehdottomasti", vastasi isäntä.
"Niinkun näet, on minulla tässä pieni arkku", vastasi majuri. "Jos minun on sallittu kuolla sodassa, niin ole hyvä ja vie tämä arkku äidilleni Pietariin. Arkun kanteen on kirjoitettu hänen osoitteensa, joten sinun on helppo löytää hänet. Mutta älä anna tätä kenellekään muille, kuin ainoastaan hänelle itsellensä. Lupaa se minulle ystävyytemme tähden."
"Minä lupaan sen, ja olkaa huoletta, minä myös täytän lupaukseni", vakuutti isäntä.
Sitte jätti majuri arkun isännälle ja puristi hänen kättään jäähyväisiksi. Hän olisi kenties tahtonut jotain vielä sanoa, mutta ei saanut itkultaan ja mielenliikutukseltaan puhetta suustansa, sen kun vaan nyökäytti päätään jäähyväisiksi ja läksi. Isäntä huusi hänen jälkeensä:
"Jumala varjelkoon herra majuria ja saattakoon terveenä takaisin."
Pian oli majuri poissa ja isäntä katseli kyynelsilmin hänen peräänsä niin kauan, kunnes hän näkyvistä katosi.
Muutamia päiviä kului, eikä isäntä saanut mitään vihiä sodasta.
Eräänä päivänä tuli majurin toinen palvelija Törmälään. Hänen tulostaan
ja surullisesta katsannostaan arvasi isäntä majurille käyneen huonosti.
Kauan aikaa itkeä nyyhki sotamies, ennenkuin sai sanaa suustansa.
Vihdoin sammalsi hän itkusuulla:
"Hän on kuollut."
Enempi ei hän saanut sanotuksi, vaan purskahti taas itkemään.
"Kuka on kuollut?" kysyi isäntä, vaikka hän kyllä arvasi, kenestä puhe oli.
"Majuri on kuollut, minun hyvä herrani ja majurini on kuollut", vastasi sotamies. "Hän taisteli urhoollisesti ja kaatui kuin sankari. Luoti osui hänen sydämmeensä ja lopetti pian hänen jalon elämänsä. Kyllä hän oli hyvä, hau oli liian hyvä elämään tässä pahassa maailmassa."
Sekä isäntä että koko talonväki itkivät, kuultuansa tämän odottamattoman uutisen. Työhön ei ollut sinä päivänä halua kenelläkään, eikä se olisi sujunutkaan, jos vaikka he olisivat sitä koettaneet tehdäkin. Niin haikama ja kaiho oli heillä, sillä koko talon perhe, yksin lapsetkin, rakastivat majuria.
Jonkun ajan perästä tuli eräs upseeri muutamain sotamiesten kanssa Törmälään ja veivät mennessään majuri-vainajan viimeiset tavarat, jotka siellä vielä olivat jälellä. Mutta arkkua ei isäntä antanut, eikä upseeri sitä edes kaihonnutkaan.
Parin viikon perästä matkusti isäntä arkun kanssa Pietariin. Arkun kannella olevan osoitteen avulla löysi hän sen kartanon, tahi oikeastaan palatsin, jossa majurin äiti asui. Palvelija, komeissa vaatteissa, tuli häntä vastaan ja tahtoi ottaa arkun ja viedä sen ylhäiselle emännälleen, mutta isäntä ei antanut, vaan selitti, että häntä oli käsketty antamaan se ruhtinattarelle itselleen, eikä kenellekään muulle. Sen kuultuaan laittoi palvelija hänet menemään edelleen.
Siellä oli toinen, yhtä komeasti puettu palvelija, joka saattoi hänet edelleen. Törmälän isäntä hämmästyi, nähdessään sellaisen loiston ympärillään, jota hän ei osannut uneksiakaan. Seinät olivat peitetyt silkillä ja suurilla peileillä, joista hän näki monta kuvaansa yht'aikaa. Vihdoin saapuivat he suljetun oven eteen, jota palvelija vienosti kolkutti. Kun sisältä äännettiin, aukasi palvelija oven ja käski isännän astua sisään.
Komeassa sohvassa istui mustissa vaatteissa vanhanpuoleinen nainen. Tälle kumarsi ja niiasi isäntä hyvin syvään. Nainen nyökäytti päätään tervehdykseksi.
Nähdessään arkun isännän kädessä, vaaleni ruhtinatar ja painoi päänsä kämmeniensä väliin. Törmänen ojensi hänelle arkun, kumartaen. Hän otti sen ja laski edessään olevalle pöydälle. Sitte avasi hän arkun omalla avaimellaan, otti sieltä erään paperin ja luki sen. Suuret kyyneleet tippuivat ruhtinattaren silmistä paperille. Vihdoin putosi kirje hänen syliinsä ja hän nojautui sohvan tyynyä vasten itkemään.
Tällä ajalla oli isännällä tilaisuus katsella ympärillensä. Sali oli kaunistettu kaiken maailman taideteoksilla ja monellaisilla kukkasilla. Laessa riippui suuri kristalliruunu ja seiniä peittivät suuret kuvataulut kultaisissa puitteissa; lattia oli kokonaan verhottu kauneilla matoilla. Jos mihin loi silmänsä, niin kaikkialla kohtasi rikkauden ja ylellisyyden loisto.
Vihdoin nosti ruhtinatar päänsä ja käski palvelijan saattamaan vieraan erityiseen kammariin, sekä antamaan hänelle ruokaa ja juomaa. Sitte pyysi hän isäntää tulemaan huomenna uudestaan puheillensa.
Monen, toinen toistaan komeamman huoneen läpi kuljettuaan, saapuivat he siihen huoneeseen, joka isännälle oli määrätty asuttavaksi. Palvelija kehoitti isäntää pyytämään mitä vaan haluaisi, joko ruokaa taikka juomaa.
Syötyään ja juotuaan juohtui isännälle mieleen, että hän oli jättänyt hevosensa erään kauppiaan kartanoon ja tahtoi mennä sitä katsomaan ja ruokkimaan. Hän läksi kammarista, mutta ei osannutkaan ulos. Hän aukasi yhtä ja toista ovea, vaan ne eivät näyttäneet mikään vievän ulos. Vihdoin tuli eräs palvelija, jolle hän selitti asiansa. Tämä saattoi hänet ulos ja laittoi piharengin oppaaksi, sekä pyysi isännän ajamaan hevosensa tänne, jossa se kyllä hyvin hoidetaan. Isäntä teki niin ja pääsi sillä tavoin hevosen hoidosta huoletta.