Rouva, neiti ja itse Liisa-muorikin koettelivat estän häntä tuosta. Liisa pyysi ainoastaan paperitilkkua paroonilta Ollilalle, niin toisi hän Antin paroonin luo. »Ei. ei!» huusi vanhus; »haudan partaalle saakka olen minä ennättänyt, nyt ei ole enää silmänräpäystäkään hukata; nyt on otollinen aika parantaa, mitä pitkä elinaika on rikkonut».
Rouva näki kummeksuen mikä muutos paroonissa oli tapahtunut; mutta syytä tuohon ei hän tiennyt. Hän vastusti siis kauan ennenkuin myöntyi. Vihdoin ei hän enää voinut vastaan sanoa. Hän tahtoi vaan itse seurata mukana; mutta sen kielsi parooni jäykästi. »Liisa on ainoa, joka saa seurata minua», sanoi hän. »Mutta jos tämä matkamme onnistuu, olkoon tämä päivä sovinnolle pyhitetty, ja illalla, kun tulen, tahdon minä sinulle kertoa, mitä sinulta nyt salassa on».
Harvoin, tuskin koskaan oli paroonia nähty talonpojissa. Hän oli viimeisinä vuosina elänyt käymättä missään ja ottamatta ketään vastaan Riemulassa. Ei siis kumma, että väki Ollilan pirtissä katsoi paroonin tuloa yhä enemmän kummalliseksi. Kun hän horjuen astui tupaan, ottivat miehet lakit päästään ja kumarsivat nöyrästi. Mutta kun Liisa nähtiin paroonin seurassa, eivät piiat voineet uskoa silmiänsä.
Parooni silmäili ympärillensä. »Missä?» kysyi hän hiljaisella äänellä
Liisalta.
Liisa viittasi Anttiin, joka nyt oli noussut seisomaan ja samaten kuin muutkin miehet ottanut lakin päästään. Antti vapisi nähdessään tämän vanhuksen, joka hänen äidillensä oli niin rakas ollut. Hän näki, miten suru oli sinettinsä painanut paroonin otsalle, ja se viha, joka hänessä paroonia kohtaan oli syttynyt, sammui kuin kulo rankkasateessa. Hän ei voinut kääntää silmiänsä paroonista. Lapsen mieli oli Antissa herännyt.
Kului muutama silmänräpäys, joina ei kukaan sanonut mitään, ja syvin äänettömyys vallitsi tuvassa. Vihdoin, unhottaen sen ihmisjoukon, joka kummastellen odotti mitä tulla piti, levitti parooni käsiänsä, ja astuen muutaman askeleen Anttia likemmäksi sanoi hän hiljaisella, liikutuksesta vapisevalla äänellä: »Anders, minun poikani!»
Ne kummalliset tunteet, mitkä paroonin tulo oli Antissa herättänyt, tunkeusivat hänen sydänpohjaansa saakka, kun hän kuuli nämä paroonin sanat. Hän oli heittäytyä paroonin avattuun syliin. Mutta väliin tapahtuu ihmisessä, että juuri onnen päästessä vallalle se kysähtää: onko tämä onni todellakin minun osalleni tullut? Ja samalla muistaa seikkoja, missä ennen on päättänyt tehdä niin ja niin, jos asema muuttuisi. Niin tapahtui nyt Antille. Hän ymmärsi paroonin ylevyyden, ja ylevyys Antin rinnassa nousi samassa suureksi. Hän ei heittäytynyt paroonin syliin, hän päin vastoin jäi seisomaan, ikäänkuin olisi paroonin lause ollut muille sanottu.
Jos olisi parooni ymmärtänyt, mitä Antin sydämessä liikkui nyt, niin olisi hän syleillyt ja suudellut Anttia; mutta parooni ei ollut muu kuin ihminen hänkään. Kun siis Antti ei kiiruhtanut hänen avattuun syliinsä, niinkuin parooni toivoi, vaan silmäili alas lattiaan, lankesivat paroonin nostetut kädet alas, ja syvä huokaus puhkesi hänen rinnastaan. Hiljaisella äänellä sanoi hän: »Anders! Sinä olet minun esikoiseni; minun Liinani lapsi olet sinä!»
Kun hukkuva aavalla merellä laineitten keskellä näkee puupalasen, pyrkii hän kaikin voimin tämän luo, ja päästyään perille tarttuu hän voimallisesti tuohon ja sanoo: »se on puuta, se kannattaa minua, minä olen autettu!» Hukkuva sanoo niin, eikä hän huomaa, että puu on pieni ja kelvoton auttamaan häntä; hän sanoo niin, sillä hän toivoo. Samoin ikään oli paroonin laita. Hänen omatuntonsa vaivasi häntä ja soimasi häntä. Toivo oli hänelle se puupalanen, johon hän vaikeuden laineilla pyörivänä tarttui. Parooni odotti nyt Antin vastausta, ja hän sai sen.
»Herra parooni!» vastasi Antti äänellä, joka koki tekeytyä kummastelevaksi; »nyt vallan pahoin erehdytte. Minun äitini nimi oli kyllä Eliina, mutta te ette ole minun isäni. Ratin torpassa Pohjanmaalla olen minä syntynyt, siitä on minulla nimeni. Minä olen vuosikausia, lapsuudestani saakka, palvellut missä milloinkin. Pahoin erehdytte, herra parooni, jos minua poikananne pidätte».
Hiki nousi paroonin otsalle, ja hän vaipui lavitsalle istumaan. Hän
etsi silmillänsä Liisaa, mutta Liisa ei ollut huoneessa. »Oi Jumala!
Jumala!» huusi hän. »Pettynyt! Pettynyt! Minun Lorentsoni! Minun
Andreakseni! Kaikki poissa, haudassa!»
Jos olisi Antti kuullut nämä paroonin sanat, olisi ehkä paljon kohta muuttunut; mutta Antti ei niitä kuullut. Hänen viimeinen lauseensa oli vienyt hänen sielunsa viimeisetkin voimat. Hän sanoi äänellä, joka tuli ikäänkuin haudasta: »Herra parooni! Minä en tunne teitä».
Parooni ei tuohon vastannut mitään, vaan hänen päänsä vaipui alas hänen polviansa vastaan, kun hän käsillään kasvojansa kätki. Mutta äkkiä, ikäänkuin huomaten tilansa, nousi hän ja silmäili kolkosti Anttia. »Pettynyt, pettynyt!» sanoi hän ja säntäsi ovelle.
Kohta sen jälkeen katosivat koijut pihalta, ja Antti vaipui taasen istumaan.
* * * * *
Hyvä lukiani! Sinä ehkä kyllästyt tapauksiin, jotka toinen toistansa kiireesti ajavat. Vaan mikä on elämä muu kuin tapaus? Tapaus, täynnä vähäisiä tapauksia, on kulkumme kapalosta hautaan. Missä on paikka, jossa täällä lepäisimme, jossa aika ei kulkisi yhä edelleen? Ei löydy semmoista. Väliin kokoontuvat tapaukset; toinen ajaa toista, ja niinkun ukkosen leimausta aina seuraa jyrinä, mutta leimaus ei synny ennenkuin on ilma sähköä täynnä, niin kokoaa aika vuosia pitkin aineita, joita sitten päivässä laukaisee, ja silloin voi päivässä tapahtua paljon.
Kamarissansa istuu Hanna. Hän on rukoillut, hän on lukenut ja hän tuntee sydämensä kummallisesti vahvistetuksi. Mitä hänen ympärillänsä tapahtuu, se on hänelle yks'kaikki. Hän tietää, että mitä Herra tekee, on hyvin tehty, ja Herran haltuun on hän antanut itsensä. Silloin kuulee hän äkkiä oveansa avattavan; hän luulee isänsä tulevan, vaan hän näkee Liisan. Kaapin avain aukaisee Hannan kamarinkin.
Kun Hanna näki Liisan, ihastui hän. Hän luuli Liisassa nyt näkevänsä hyvän enkelinsä, ja hän syleili hellästi lapsuutensa hoitajaa.
»Kiitä Jumalaa, lapseni!» sanoi Liisa ja puristi kyynelsilmin Hannan kättä. »Kaikki, kaikki on muuttunut! Väliseinä on lohennut, avoin on sinulle Antin, avoin paroonin sydän».
Ja Hanna sai nyt tietää, mitä hän ei vielä tiennyt, sai tietää mitä Liisa oli hänen tähtensä ja Antin tähden tehnyt. Hän syleili puolustajaansa saamatta sanaa sanotuksi.
Näin olivat he kauan istuneet, kuu kulkusen ääni äkkiä kuului. »Tule, tule!» sanoi Liisa. »Vielä tänä ehtoona tahdon liittää yhteen teidän kätenne».
He menivät pirttiin. Mutta toisellainen oli tila täällä nyt kuin Liisa oli luullut. Paroonia ei täällä enää ollut, ja vielä entistä alakuloisempana istui Antti paikallansa. Mutta jos tämä jo Liisaa kummastutti ja hämmästytti, tapahtui nyt seikka, joka yhä kummemmalta näkyi.
Maisteri oli kuullut kamarissansa huudon: »parooni tulee!» Hän nousi; hän oli valmis menemään paroonia vastaan, mutta kuitenkin hän jäi kamariinsa. Hän avasi raolle oven ja hän kuuli kaikki, mitä pirtissä juteltiin. Hän kuuli paroonin tunnustavan Antin pojakseen ja hän kuuli Antin vastauksen. Hän tosin ei tuota vastausta ymmärtänyt, mutta joku salainen tunne hänessä sanoi, että ylevyys oli Antin mieleen johdattanut tämän miehuullisen, vaikka luonnottoman kiellon, ja kuta enemmän hän tuossa vahvistui, sitä enemmän rupesi hän miettimään. Hän luuli kumminkin Antin peruuttavan kieltonsa. Mutta kun tuo ei tapahtunut, kun parooni lähti ja kun maisteri oven raosta näki Antin kasvot, silloin ei hän kauan enää miettinyt. Hän kulki kahdesti kamarinsa lattian poikki; sitten astui hän miehuullisesti pirttiin.
Vaan hän seisahtui äkkiä. Hän näki Liisan ja Hannan samalla tulevan porstuan ovesta; hän näki heidän samaten seisahtuvan. Hän kuuli Liisan sanovan: »missä on parooni?» Mutta tuon kysymyksen kuultuansa ei hän enää seisonut. Vaalea oli hän ja hänen jalkansa vapisivat, mutta kiireesti kulki hän. Hannan tykö kävi hänen askeleensa. Hannan käteen tarttui hän. — »Tule», kuiskasi ääni, joka tuli hänen sydämestään, »tule!»
Vastustaa ei Hanna ennättänyt. Hanna parka ei ymmärtänyt, mitä tapahtunut oli; hän seurasi. Mutta Antin luo vei maisteri häntä.
»Minä luovun hänestä», sanoi maisteri. »Sinä olet talonpoika, mutta ylevä; sinä rakastat häntä enemmän kuin minä», — ja Antin syliin jätti maisteri morsiamensa ja tulevaisuutensa onnen. — Tuon tehtyään vetäysi hän kiireesti takaisin kamariinsa.
XIII.
Mitä kuolonsanoma voi saada matkaan.
Nipp, napp, naputti seinäkello Ollilan pirtissä, jossa maanantaiaamuna Antti istui arkkunsa vieressä, samalla paikalla kuin eilenkin. Viimeiset päivät olivat tehneet hänet vuosia vanhemmaksi. Yksin istui hän lavitsalla; tuvassa ei ollut keitään muita. Syvissä ajatuksissa istui hän. Lautamies oli eilisiltana myöhään tulivihaisena tullut, kumminkin vähän leppyneenä siitä, että hän oli saanut pappilassa nimismiehen kanssa illallista syödä. Hän oli kohta kotiin tultuansa saanut tietää paroonin ja Liisan käynnistä, ja hän nauroi Antin tyhmyydelle ja omalle viisaudelleen, kun hän oli korjannut talteensa kaikki Antin todistuspaperit. Hän oli silloin muuttunut vähän paremmalle tuulelle, ja hän oli sallinut Antin olla talossa yötä. Mutta tänä aamuna, puhuttuaan maisterin kanssa, joka viekoittelematta nyt jutteli kuka hän oikeastaan oli, oli hän taasen julmistunut. Maisteri oli lähtenyt talosta kohta tunnustuksensa jälkeen, ja kaikkein kuullen oli lautamies aamulla kironnut Anttia ja käskenyt hänen kohta mennä hiiteen; »sillä pettureita ei minun talossani pidetä». Miten nämä sanat kävivät Anttiin, ei lautamies ymmärtänyt. Hän luuli Antin äänettömyyden merkiksi sitä, että häntä hävetti, ja toiselta puolen uskoi hän nyt varmaan Anttia petturiksi, sillä näin paljon tiesi hän rehellisyydestä, ja sen sanoi hän Antinkin kuullen: »Jos sinä olisit paroonin poika, niin et sinä todistuksienkaan puutteessa kieltäisi; sillä ihmisen silmät ovat myöskin todistajat». — Antin silmät eivät valehtelijaa osottaneet, mutta lautamies ei ollut mikään silmistälukija. Antin silmät loivat tulisia säteitä, mutta kiukkuaan hillitsi hän. Kun oli lautamies näin mielestänsä puhunut suunsa puhtaaksi ja sanonut kaikki, mitä luuli rehellisenä miehenä velvollisuudekseen sanoa, kutsui hän työhön väkensä, joka kummastellen Antin kohtaloa seurasi isäntäänsä.
Tupa oli tyhjä. Antti istui tirkistellen kelloa seinällä. »Päivä päivältä sinä taputat! Oi, niinikään minun sydämeni», puhui hän kellolle. »Kuinka onneton olisin, jos minun sydämeni kestäisi niinkuin sinä! Ei, kohta on aikani kulunut, ruumiini musertunut, sydämeni tykytys lakannut!» — Hänen mielensä meni viehkeäksi; hän laski sydämelleen kätensä: »tässä, tässä on ollut sota, mutta voitto on ollut minun, se minun kunniani. Luulkoot ihmiset minusta mitä tahansa! Luulkoot, mitä se minuun koskee… Ja kumminkin tarvitsisi minun ainoastaan avata arkkuni, näyttää paroonille kaksi sormusta, puhua kaksi sanaa, ja voitto olisi minun. Minun, ja minä olisin Riemulan herra! Vaan ei, ei! Se ei saa koskaan tapahtua, ei niin kauan kuin parooni Lorentso elää… Jumala häntä varjelkoon; minun tähteni ei hän saa kärsiä. Hän on herra, minä olen oppinut työhön. Minä olen vesipisara merestä; tuuliaispää on nostanut minut taivaalle, pudottanut minut järveen, jossa minä outona olen elänyt, outona kuolen; mutainen maa imee pisareen. — Kaikki, kaikki olen minä menettänyt! — Mitä huolin minä Riemulasta? — Oi, toista olisi, jos olisi lautamies laskenut minun käteeni Hannan käden ja sanonut: tuossa, ota! Mutta hän sanoi: mene talostani, sinä hävytön äpärä!» — Ja tätä muistellessaan ja muistellessaan äitinsä kohtaloa, puristi Antti nyrkkiään.
Oven suussa oli Hanna kauvan seisonut. Antti ei häntä havainnut, kun hän seisoi siinä liikkumatta kuin haamu. Hannalle oli nyt kaikki selvänä. Eilen oli hän levännyt Antin sylissä. Antti oli innokkaasti puristanut häntä rintaansa vastaan, mutta äkkiä noussut ja rientänyt ulos, jossa hän kylmällä lumella oli hieronut palavaa otsaansa. Tuo oli ainoa, mitä ei Hanna ymmärtänyt. Tuo oli ainoa, mitä ei Liisakaan ymmärtänyt; sillä Antin ylevyydestä, hänen päätöksestään eivät he mitään osanneet arvata. — Liisa oli koettanut päästä Antin puheille, mutta hän, joka niin hyvästi Riemulassa onnistui, ei nyt onnistunut. Liisa lähti kumminkin hyvillä mielin pois kuultuaan maisterin lauseen.
»Antti!» kuului valittava ääni ovelta. Se ääni oli Antille tuttu, sen äänen tunsi hänen sydämensä. Hän heräsi ajatuksistaan; hän katsoi ympärillensä, hän näki Hannan; hän nousi, ja nuorukaisen sylissä lepäsi hänen rakastettunsa. Lautamies oli seurannut väkeään työhön. Hän palasi nyt takaisin Ollilaan, ja kun hän tuossa tuli, oli entinen kylmä kovuuden sinetti laskeunut hänen muodolleen. Hän oli mielistynyt itseensä. Tosin mietti hän tuossa, miten olisi käynyt, jos olisi Antti ollut paroonin poika. — Mutta olisiko Antti silloin nainut Ollilan tyttären? Varsin vähäisen tiesi, näette, lautamies Hannan ja Antin salaisuudesta. Lautamies yhä vaan pelkäsi Antissa Eliinan perillistä, ja hän luuli nyt Antin perustaneen tuon satunsa alun parooniin, jotta hän paremmin voittaisi. Aamulla kuuli hän maisterilta, että Antti Hannaa rakasti, mutta hän arveli vaan silloin itsekseen: »kas semmoista lurjusta!» — Hän käveli nyt hyvillä mielin kotiin päin, kun äkkiä kuuli jonkun kiivaasti ajavan takanansa. — Hän vetäytyi tien syrjälle ja tunsi jo kaukaa Riemulan Eliaksen.
»Mihin niin kiire?» kysyi lautamies, kun oli Elias tullut hänen kohdalleen.
»Pappilaan! Minä vien kuolonsanomaa Riemulasta; nuori parooni kuoli eilen». Ja Elias löi ruoskalla hevosta ja katosi.
»Soo — oh! Vai on parooni Lorentso kuollut!» arveli lautamies itsekseen; »kukahan nyt Riemulan perii?» —
Ollilan pirtissä istuivat Antti ja Hanna vieretysten, mutta monta sanaa ei siinä vaihetettu. Antti oli sanonut kohta lähtevänsä muualle, kauas, kauas palveluspaikkaa hakemaan; sinne, missä ei kuusien huminakaan tuuheassa metsässä muistuttaisi häntä entisistä ajoista.
— »Kun sinä rouvana rouvain parissa istut», — sanoi hän surullisella äänellä, »muista joskus Anttia, joka kolmessa viikossa menetti kaikki mitä maan päällä hänellä kalliinta oli — rauhansakin! Muista häntä, joka ei ikinä saata sinua unhottaa».
Vyöliinaansa kätki Hanna kyyneliset kasvonsa, ja katkera oli hänen mielensä, kun hän vastasi: »en ikinä voi sinua unhottaa!»
Käsi kädessä istuivat he vielä vähän aikaa, kunnes Antti äkkiä nousi seisomaan. »Nyt on aika. Älä kysele minua; et saa koskaan minusta mitään tietää!»
— Niin sanoi hän; mutta hänen äänensä puhui paremmin kuin sanat hänen sydämensä tilan. Hän meni arkkunsa luo, nosti sen hiljaa selkäänsä ja oli valmis lähtemään.
Vaaleana seisoi Hanna hänen vieressään. Ei itkenyt Hanna enää.
Tämä hetki olisi kenties ollut viimeinen, jona Antti ja Hanna maailmassa toisensa näkivät, ellei olisi ijankaikkisen neuvo ollut toinen.
»Etkö sinä lurjus vielä ole päässyt lähtemään?» kuului lautamiehen ääni ovelta. »Vai mitä viivyttelet? Pois talostani, kelvoton!» — Antti ei vastannut mitään, hän katsahti vielä kerran Hannaan, joka oli maahan vaipua, huokasi syvään ja lähti. Mutta ovea jälkeensä kiinni pannessaan viivähti hän. Ei liene hän tahtonut itse onnensa ovea taakseen kiinni lyödä!
»Mitä seisot ja kurkistelet tuon jälkeen!» ärjäsi Hannalle lautamies, mutta lisäsi sitten leppeämmästi: »Riemulassa on kuolema käynyt; minä tapasin tiellä Eliaksen. Parooni Lorentso on eilen kuollut».
Tämän sanoman kuuli Antti, se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen jäsenensä värisivät, hänen kätensä vapisivat, ja pamahtaen putosi arkku lattiaan.
»Lorentsoko kuollut, kuollut!» jupisi hän itsekseen.
Ainahan on luonto hiljaisin, kuollein juuri auringon nousun edellä; mutta tuskin on aamuhohde ruvennut leviämään, ennenkuin tuhansittain, ensin linnut, sitten muut elävät tervehtivät alkavaa päivää. Kevätsää kaivaa jäähän ensin vähäisen railon; railo isonee, kunnes se joen täyttää, kunnes se on sulattanut talvisen puvun. Lautamiehen lause oli tällainen vaalea aamuhohde, tällainen kevätsään alku.
Lautamies kuuli pamauksen, näki Antin seisovan rikkuneen arkkunsa vieressä, näki hänen pistävän vähäisen rasian taskuunsa, jättävän kaikki muut kapineensa eteisen lattialle, kuuli hänen sanovan: »Älä epäile, Hanna!» ja katoovan.
»Hän on hullu!» sanoi lautamies, veti oven kiinni ja meni kamariinsa.
»Lorentso kuollut!» Tätä kertoi Antti itsekseen ehtimiseen. Vainu oli hänen suuhunsa pannut nuo sanat, joiden oli määrä lohduttaa Hannaa, vainu myös sanoi hänelle, mitä hänen nyt oli tehtävä, sanoi ennenkuin hän oikein ymmärsi, miten Lorentson kuolema hänen tilansa muutti.
Vähitellen rupesi hän tuota ymmärtämään, ja silloin lähti lause: »Lorentso oli kumminkin minun veljeni!» hänen sydämestään. — Hän seisahtui; hän koetti koota ajatuksiaan. Hän mietti; hän päätti. Ja kun hän taasen tielle antausi, oli Riemula hänen matkansa päämäärä. »Jumala on kummasti minua kulettanut», ajatteli Antti. »Lorentso eleli lapsuutensa päivät ilossa, minä, hänen veljensä, elin puutteessa; hän lankesi hautaan, jättääksensä minulle osani».
XIV.
Isä ja poika.
Ja taasen istui parooni Edler vaimonsa kanssa kuolleen poikansa vuoteen vieressä Riemulassa. Valkoiset akkunaliinat riippuivat akkunain edessä merkiten silloin, niinkuin nytkin, että kuolema oli talossa käynyt. Mutta kamarissa, missä Lorentso makasi, olivat nuo akkunaliinat vähän vedetyt syrjälle, jotta vaalea talviaamu pääsi valaisemaan vainajan vielä vaaleampia kasvoja.
Viime yö oli paroonille ollut varsin levoton. Koko sen ajan, minkä hänen rouvansa levotonta unta nukkui, oli parooni salinsa lattialla kulkenut edestakaisin. Toivo oli hänessä eilen herännyt, mutta taasen sammunut, ja kun se sammui, oli se paljon paroonissa vaikuttanut. Hiljainen yölamppu oli salissa palanut. Vanhat esi-isäin kuvat riippuivat pitkin salin seiniä; ne silmäilivät surullisesti viimeistä Edleriä. Monet kerrat oli parooni kulkenut niiden ohitse; vihdoin oli hän seisahtunut kantaisänsä kuvan alle. »Sinä olit ensimmäinen Edler», oli hän sanonut: »sinä herätit Edlerin suvun eloon, sinä perustit sen kunnian. Kolmatta sataa ajastaikaa on Edlerin suku kukoistanut; nyt on syksy tullut, viimeinen lehti on pudonnut, vanha lahonnut varsi on enää yksin jälellä; kun talvi senkin kaataa, niin ollut ja mennyt on Edlerin suku». —
Aamupuoleen yötä olivat paroonin tuskat helpommiksi muuttuneet. Hänen ruumiinsa ei niitä enää kestänyt, hänen sielunsa voimat murtuivat. Vaalea huntu oli laskeunut paroonin järjen ympäri; hän ei enää voinut tilaansa oikein käsittää.
Viime yö oli ollut paroonille tämmöinen muutoksen yö. Kun hän nyt istuu kuolleen poikansa vieressä, tuntee hän, että hän on jotakin kadottanut, mutta hän ei oikein ymmärrä mitä. Niinkuin akkunaliinat salissa kätkevät päivän, estää tylsynyt järki paroonin tuntemasta miten on hänen oman sydämensä laita. —
Aamua on paljon kulunut. Parooni istuu kuin patsas paikallaan. Hänen silmänsä tirkistelevät kuollutta; hän ymmärtää, että hän tuota vainajaa joskus on rakastanut, mutta siitä on paroonin mielestä jo niin kauan, niin kauan aikaa kulunut.
Toisin on hänen rouvansa laita. Mitä helläsydäminen äiti ajattelee ja tuntee nähdessään ruumiina sen, mihin hän on kaikki toivonsa pannut, samaa ajatteli ja tunsi rouva. Hän itki katkerasti. Hän ymmärsi, että hänellä oli poika ollut, mutta ettei hänellä semmoista enää ole.
Parooni nousi. Hänen sydämeensä tunkeusi hetkeksi vanha tuska, vanha muisto. Hän meni saliin. Hän ei kuullut, että neiti hänelle ilmoitti miehen, joka pyysi päästä paroonin puheille; hän ei nähnyt, että tämä mies jo oven suussa seisoi. Hän kulki kiireesti salissa edes takaisin. »Herra Jumala!» huokasi hän. »Vähennä minun kuormaani! Isäni on minua kironnut, ja kirouksen voiman on käytökseni Eliinaa kohtaan enentänyt. Hänelle vannoin ikuista rakkautta; vaan minä unhotin valani. Oi Jumala! Millä voin kirouksesta päästä, millä valastani kirvota?» Ja hämärässä huoneessa päätänsä käsiin nojaten itki parooni kuin lapsi.
Antti oli tullut Riemulaan; hän oli se mies, josta neiti oli paroonille ilmoittanut. Oven suussa seisoi hän. Hän oli kuullut paroonin valituksen; hänen sydämeensä koski nähdessään vanhuksen vaivaa. Hän oli sovitettu. Hän näki paroonin isäksensä.
Vähän aikaa oli syvä äänettömyys salissa; vihdoin kuului askeleita, jotka lähestyivät hiljaa paroonia. — Ilman säveleet, joita tuuli puistossa kesäiltana synnyttää, eivät alkavalle aamulle kuiskaa hiljaisemmin tervehdystänsä kuin nyt Antti seisoen paroonin vieressä. »Onneton isäni!»
Paroonin pää, joka hänen rintaansa vastaan oli vaipunut, nousi vähitellen; hän silmäili Anttia kummastellen, mutta paikaltaan ei hän liikkunut. — »Sinä se olet, sinä, kaivattu, kadonnut poikani!» sanoi hän vihdoin. »Mistä sinä tulet, poikani? Missä, on äitisi? Missä on Eliina?» — Näin hän kyllä puhui, mutta se oli paremmin uneksivan kuin ajattelevan puhetta.
Joka tietää, mimmoinen lapsellinen rakkaus on, hän ymmärtänee, mitkä tunteet liikkuivat Antissa. Ei ennen hänen eläessään ollut sana isä tullut hänen huuliltaan. Sillä sanalla puhkesi nyt pitkien vuosien murhe ja suru kätköstänsä. Mutta siinä sanassa oli myöskin iloa ja riemua. Vaan tämä ilo loppui pian. Anttia kammotti. Isänsä oli hän tavannut, vaan mimmoisessa tilassa? Eilen aamulla oli parooni vielä ollut terve ja täysijärkinen; nyt oli hän houraileva sairas.
»Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?» kysyi hän epäilevän äänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon nähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta. Hän tirkisteli vaan sitä.
»Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt sinua», houraili parooni.
Antti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin sairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin avulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti nuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea.
»Älä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!» — parooni osotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen tultuaan sanoi parooni: »vie minut vuoteelle!»
Antti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin; hän näki kuolleen Lorentsin.
»Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä», ruikutti parooni. »Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin! Siinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen silmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen… Hän katselee minua. Vie minut hänen viereensä!»
Rouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi nyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat silmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän sanonut.
Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä houraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta kuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin käsivarsilleen ja kantoi hänet ulos.
»Mihin sinä viet minua?… Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!»
Vaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän vaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. —
Mutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka hän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli häntä. — Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen kuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin oli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn.
* * * * *
Paroonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa lopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse, ymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin hänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja nähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti Antti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen.
»Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus! Mikä kadonnut oli, on löytynyt!… Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä minua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen. Hän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin kohtaan olen ollut».
»Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut…»
»Ja sinä annat minulle anteeksi?»
Rouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta.
»Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös! Mutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää — — tietää, mitä sinua on kohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle anteeksi?» — —
Ja Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen kättänsä. »Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen, ylevä poika!» — sanoi hän hiljaa.
XV.
Viiden vuoden kuluttua.
Ihana oli kesä. Kauneimmassa pyhäpuvussaan oli luonto. Puron vesi lirisi taasen, ja kukat sen rannalla tuoksuivat niin ihanasti. Mökki seisoi autiona, niinkuin kalastajan maja autiolla saarella odottaen asukkaita. Tosin sekin vanhuutta sairasti, mutta se ei siitä tiennyt. Lahonneeseen kätkyeeseen, jonka jäännökset nurkassa näkyvät, on pieni lintu tehnyt pesänsä, ja kun myrsky ilmaa puhdistaa, kokoo mökin siivekäs asukas tänne tovereitaan läheltä ja kaukaa.
Mansikat ovat kypsät, ja taampana, tuolla vuorella, minkä huippu taivaan rannalta näkyy, kasvaa niitä. Siellä huutavat ja hyppivät lapset iloisina; he poimivat marjoja, mikä kopsaansa, mikä suoraan suuhunsa.
Vanha eukko on heidän kanssansa. Hän elää marjain poimimisella, ja hän kulkee omia aikojansa. Hän on Peitson torpparin vanha Eeva, joka vähäin voimainsa mukaan kokee työtä tehdä, jotta ei joutuisi muiden elätettäväksi.
Hän on nyt väsynyt; hän on vetäytynyt maantielle havaitakseen eikö tulisi joku matkustaja, joka hänet tahtoisi ottaa mukaansa Kokkolaan, jonne hän on aikeissa lähteä marjojaan myymään.
Päivä polttaa kuumasti. — »Ei ole ollut näin kuumaa kesää eläissäni muuta kuin se, jona Eliina kuoli», jupisi hän itsekseen. — »Olisipa hauska tietää, elääkö vielä tuo hänen poikansa».
»Vaunut tulevat, vaunut tulevat!» huusi samassa pienoinen poika, joka mäen harjalla seisoi.
Kaikki lapset juoksivat alas tielle näkemään vaunuja, sillä siihen aikaan ei matkustavaisia niin joka päivä vaunuilla kulkenut kuin nykyään. Kaikki tulivat kopsineen myymään, jos haluttaisi vaunuissa istujain ostaa.
»Jos minä noissa saisin istua», arveli vähäinen poika, »niin kovempaa minä ajaisin; niinpä ne tulevat hiljaa kuin lehmät, vaikka on heillä myötämaata».
Totta puhui poika. Vaunut tulivat hiljaa, sillä se herra, joka selin ajajaa vastaan istuimella istui, viittoi sormellaan milloin oikealle milloin vasemmalle puolelle tietä. »Täällä kohta pitäisi tienhaara oleman» — sanoi tuo herra. — »Mutta miten tahdotte perille päästä, isäni; tie sinne ei ole vaunuilla ajettava; työläs on sinne jalkaisinkin päästä».
»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta.
Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia, joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia», sanoi hän.
»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin.
»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!»
Antin — sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan, poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui — Antin mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän. Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!»
Vaunut pysähtyivät. — »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin, joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan.
Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille.
»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa.
»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on
Puron mökki autio!»
»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. — »Tässä, isäni, on se eukko, jonka sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva».
Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan poika.
* * * * *
»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!» huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan; tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut; tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku laitettiin.
Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa, sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä.
»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin sydämeeni!» — —
Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet.
»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä vuosista. — »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään isäini kammioon». —
»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut, kun on minuun sinut sitonut». —
Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin, puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä paikoilta, missä äitini ruumis lepää».
XVI.
Sovitus haudalla.
Tuon vähäisen joen varrella, joka Kälviän pitäjän läpi virtaa, on lähellä kirkkoa Marttilan talo. Talvella on täällä suuri liike, sillä talvitie Savosta Kokkolaan käy juuri tämän talon pihan läpitse. Mutta kesäaikana jää Marttila, niinkuin ylipäänsä Kälviän kirkonkylä, kokonaan valtatiestä syrjälle. Niin kauan kuin on ruoho maassa näkyvissä, ei täällä nähdä muita vieraita kuin niitä, jotka asian aikain tänne tulevat. Tässä Marttilan talossa asui kertomuksemme ajalla armovuoden saarnaaja Joseph Lagerberg.
Hän oli vakava, hiljainen mies, joka muiden onnessa löysi oman onnensa ja joka tuon tähden oli niille rakas, jotka ennättivät siinä vähässä ajassa, jona hän sielunpaimenen virkaa täällä toimitti, tulla hänen tuttavuuteensa. Hän oli vain puolivälissä neljänkymmenen vanha, vaikka hän näytti paljon vanhemmalta. — Väliin saatti hän päiväkaudet istua kamarissansa miettien. Silloin oli hän aina alakuloinen, silloin kuultiin hänen usein sanovan: »onnellinen se, joka kasvaa vanhempain suojassa; minulla ei niitä ollut!» — Väliin taasen — ja tuo tapahtui aina, kun hän oli saanut palkkansa — oli hän iloinen, kulki ympäri pitäjässä opettaen ja neuvoen. Hänen ruokansa oli enimmiten vettä ja leipää, sillä aina palkkansa saatuaan hän kävi Kokkolassa ja pani postiin kaikki, mitä hänellä oli, lähetettäväksi milloin mihinkin.
Nyt oli hänellä tällainen iloinen päivä. Hän oli eilen tullut
Kokkolasta, jossa hän oli koko puolivuotensa palkan pannut menemään
Helsinkiin.
Hän istui tuon vähäisen joen rannalla — saman joen, johon pari virstaa mereen päin Puro laskee. Hän istui nyt onkien. — Kello taisi olla noin 10 aamulla. »Vielä kolme vuotta», sanoi hän, »ja seitsemän vuoden kärsimiset ovat saaneet minut velattomaksi. Oi, kuorma rinnaltani rupeaa kevenemään, ja minä saatan kohta sanoa: minä en ole ketään pettänyt!»
Näin oli maisteri Lagerberg kauan istunut, kun tuli vähäinen poika häiritsemään hänen rauhaansa.
»Noh, pikku Matti, mitä olet sinä kulussa tänään?» kysyi maisteri nähtyään hänet.
»Kirkolla on kaksi herraa, jotka ajavat suurilla vaunuilla; ne pyytävät, että maisteri olisi niin hyvä, jos on teillä aikaa, että tulisitte heille kirkkoa näyttämään».
Maisteri nousi, meni pukemaan päällensä pyhävaatteensa, ja kun tuo oli tehty, seurasi hän avainnippu kädessä pikku Mattia. Kun hän lähestyi kirkkoa, näki hän monta ihmistä seisovan eräällä haudalla melkein aidan vieressä. Lähemmäksi tultuaan havaitsi hän vanhan herran, joka siinä polvillaan oli. Kaikki olivat selin häneen päin, jottei hän kohta voinut heidän kasvojansa eroittaa.
»Ja tässä sinä makaat, tässä sinä lepäät, minun armaani, minun Eliinani! Oi, nuku rauhassa! Kohta tulee minullekin pääsön aika. Taivaassasi, missä sinä olet, tiedän minä, että sinä rakastat niitä, joita minä täällä rakastanut olen, minun Valdemariani, minun Lorentsoani, vieläpä häntäkin, joka sai pitkän elämän läpi kulkea rinnallani, sillä paikalla, johon sinulla oli ensimmäinen ja suurin oikeus. Jumala siunatkoon sinua, sillä sinun anteeksiantamisesi on siunannut minun viimeiset hetkeni!»
»Amen!» sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi.
»Amen!» sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä.
»Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo», virkkoi Antti liikutettuna ollen polvillaan paroonin vieressä. — »Lapsenkin suusta on hän ottanut kiitoksen!» —
Maisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli tuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset olivat. »Amen!» sanoi hänkin.
Kaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. »Maisteri Lager!» huusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi.
»Niin, tässä näette miehen, Hanna», sanoi maisteri hiljaisella äänellä, »miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät teidän ja teidän miehenne rakkaus avasi».
Antti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin.
Parooni nousi äkkiä: »Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo mahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!» Parooni lähestyi horjuvin askelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut hänet syliinsä. — »Minun poikani!» kuiskasi hän.
»Teidän poikanne … parooni Edler … minä!»
»Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle; sen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi kerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan sormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle pantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte… Minä hain teitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^ kaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt». — —
»Sinä et usko minua?… Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän sydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin Edlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta silloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää, mitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan…» —
»Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?»
»Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen kuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen velkansa».
»Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty…»
Antti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä. Maisteri puristi kovasti niitä. — »Ylönpalttinen on Jumalan armo!» sanoi hän. —
»Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen paimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on Jumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä kukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on sovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä meitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on sallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen muistonsa!»
Kun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin hänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi suloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: »No, Liisa, vieläkö halveksit minua?»
»Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te olitte parooni Edlerin poika!» vastasi vanha Liisa.
»Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!» vastasi maisteri.
XVII.
Vielä kerran Riemulassa.
Taasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee maata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. — Ei näy ketään ulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden edessä puhutaan, jutellaan ja luetaan — hovissa ja pirtissä, missä vaan missä rauha vallitsee.
Nyt on, näet, jouluaaton ilta.
Mutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan ilmassa ovat ulkona. —
Ei ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu koijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta.
Hän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan, tyttärensä, sisarensapojan ja »lankonsa paroonin» luo joulua viettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin päin sama mies kuin ennenkin — se on: hän on ylpeydessään vielä yltynyt.
Riemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa kymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen ympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle ensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä, joka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. — Sohvalla istuu Antti ja Hanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä.
»Sen minä tiesin», lausui vanha parooni, »ettei Edlerin suku niin pian sammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee sinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä».
Parooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet viimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut, hänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän leikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan lapseksi uudelleen.
»Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli Riemula surun pesä» — puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä, ettei parooni näkynyt sitä muistavan.
»Silloin kuoli vanha rouva!»
»Niin! Ja onnellista oli hänelle, että hän kuoli, sillä ehkä hän ei olisi saattanut, vaikka hän kyllä oli hyvä ja hellä meitä kohtaan, unhottaa sitä, ettemme olleet hänen lapsiansa».
»Hän oli äiti, hänkin!» kuiskasi Hanna.
Lautamies astui nyt saliin. Pikku Antti hyppäsi iloisena häntä vastaan; mutta Hanna otti kirjeen, joka oli hänen vieressänsä sohvalla, ja näyttäen sitä isälleen sanoi hän: »terveisiä maisterilta!»
»Vai niin; onko tullut kirje?» —
»On — ja maisteri antaa meille tiedon, että vanha Eeva on Herrassa nukkunut ja että hän, maisteri, tulevana pyhänä kuulutetaan ensikerta!»
»Ohoh! Kenen kanssa? Saako hän paljon vaimonsa kanssa?»
»Hänen morsiamensa on köyhä torpparin tytär».
»Hullu peeveli!» jupisi lautamies.
Kello löi 7. — Julma joulupukki astui saliin. Hänellä oli lahjoja kaikille. Pieni Antti sai puuhevosia ja muita leikkikaluja, pieni Lorentsi hänen ikäänsä vastaavia leluja. Mutta viimein pysähtyi joulupukki paroonin eteen. Hänellä oli suuri laatikko paroonille antaa.
Antti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon. Ja kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin ympärille.
Parooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta tuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi suuret, kirkkaat kyyneleet »Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!» jupisi hän.
Taulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri
Lagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla.
Taulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku
Antti sai ensimmäiseksi lukea:
»Sovitus haudalla». —
»Tuossahan minäkin olen!» sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan katsottuaan kummakseen taulua. — »Enpä olisi saattanut uskoa kerran minunkin paperille tulevan!» arveli hän.
PALKINTO.
Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras, sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla. Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi.
Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18— monessa paikoin maassamme semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä Pitkä Pekka.
Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen, pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen. Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja — hänestä puhuttiin, sillä häntä pelättiin.
* * * * *
Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18— talo, ja samaten kuin sen isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin, seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä paikkaa pidettiin yhteisenä.
Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina, kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika, rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän rakkaudella rakasti.
Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta. Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään, ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään, niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä, joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin; mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa.
Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin, hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle, kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui.
Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään, Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa».
»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut, miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin on naapurirauha kadonnut».
Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!»
Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa, mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos.
»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit».
Jättämättä Ollille sananvuoroa meni Mattila tämän sanottua matkaansa. Suutari Olli kiristi hampaitaan vihasta. Hän oli köyhä, mutta hän oli rehellinen, ja hänen sydämensä pohjassa asui vähän rehevyyttäkin, joka aina on miehelle kunniaksi. Semmenkin oli hän maineestaan arka, ja tultuaan oivallisen työnsä ja nuhteettoman elämänsä kautta kuuluisaksi, tahtoi hän tuon ainoan aarteensa säilyttää. Vappo ja Elsa, tupaan tultuaan, havaitsivat kohta, että jotakin kummallista oli tapahtunut ja aavistivat ehkä, minkä tiedon Olli oli saanut.
»Mitä oli Mattilalla sanomista?» kysyi Vappo uteliaasti.
»Mitä muuta kuin että Elsa juonillaan koettaa sitoa Anteroa ja päästä hänen vaimokseen; siihen lisäksi Mattila antoi minun tietää, että hän on rikas, minä köyhä. Nyt näette hulluutenne! Mutta minä pelkään, ettette vieläkään sitä näe, minä pelkään, että kohta kuuluu: Suutari-Olli, maksa pois velkasi; — ja silloin! Kuka antaa silloin minulle rahaa, kuka menee takaukseen? Kuka tahtoo vaimokseen Elsaa, kun kuulee miten hän on hypännyt Anteron jälessä? Siihen on nyt tuhmuutesi saattanut meidät, sinä hurja Vappo. Rikas ei Elsasta huoli, sillä Elsa on köyhä, ja köyhä ei hänestä huoli, sillä Elsalla ei ole puhdas maine!»
Vappo istui alakuloisena kuullen miehensä nuhteita. Elsa oli punastuen kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja ikäänkuin häpesi luoda silmiään isäänsä.
»Mattila tahtoo meitä pelottaa», sanoi Vappo; »sinä pahastut niin pian».
»Suokoon Jumala, että niin olisi», vastasi huoaten Olli; »mutta ellei Elsa lakkaa noista kujeistaan, niin minä pahoin pelkään, että Mattila toteuttaa aikomuksensa. Ylpeys on aina ennenkin vienyt häpeään».
Luultavasti Vappo tunsi miehensä olevan oikeassa, sillä hän ei vastannut mitään.
Pitkä aika kului ennenkuin entinen rauha pääsi takaisin suutarin tölliin. Ollia kutsuttiin taasen suutarintyöhön, mutta ennenkuin meni matkallensa, kehoitti hän kyynel silmissä Vappoa ja Elsaa elämään kaikin puolin nuhteettomasti. Mutta tuskin Olli oli jättänyt töllin, niin Elsa teki asiaa Mattilaan ja puheli siellä ison aikaa Anteron kanssa. Äiti ei häntä kieltänyt; ei, päin vastoin hän kehoitti häntä tuohon, varottaen Elsaa ainoastaan olemaan varuillansa, ettei Mattila mitään näkisi.
»Olen minäkin kerran ollut nuori ja tunnen omasta kokemuksesta mitä rakkaus on, ja sen minä sanon, että jos saat Anteron rakastumaan itseesi, niin hän voi vastoin isänsä tahtoakin ottaa sinut vaimokseen; semmoisia on nähty ennenkin. Isäsi, Elsa raukka, on tuollainen tylypää, joka luulee kaikkein voivan tyytyä köyhyyteen, koettamattakaan parantaa asemaansa».
Tuollaisilla yllytyksillä äiti sai jo rikkoumaisillaan olevan välin uudelleen sidotuksi. Rakastavaiset kokivat pitää yhteentuloansa niin salassa kuin suinkin. He valitsivat tätä varten yön pimeimmät hetket, ja semmenkin he salasivat vanhalta Mattilalta varovasti kaikki, jottei tämä tietäisi aavistaakaan mitään. Mutta Mattila oli heitä viisaampi. Hän ei ollut tietävinäänkään koko asiasta, ja juuri tuolla petti hän Anteron. Nuoret luulivat salaisuutensa hyvin kätketyksi. He eivät tienneet, että Mattila kerran yösydännä Pipolta palatessaan oli nähnyt heidät Ollin töllissä.
»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa.
Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän.
»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila.
»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi
Olli.
»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon».
Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän.
»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä me olemme rehellisiä».
Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa! Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat isäsi rehellisen nimen».
Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle. Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla isännällä sanomista?»
»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa, kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne! Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua — — niin —»
Kirkkaat kyyneleet valuivat Ollin silmistä.
»Kolmen kuukauden kuluessa voi paljon tapahtua», lohdutti Vappo.
»Otetaan rahaa muualta lainaksi».
»Mutta jos ei lainansaanti ole mahdollinen, jos kaikki sanoisivat: minulla ei ole, taikka: minulla on, vaan min' en anna — niin mitä sitten seuraa? Eikö koko omaisuutemme töllineen, lehmineen mene velkaan? Ja mitä meillä on sanomista, kun ihmiset pilkaten sanovat: tuossa kulkee Elsan isä, joka toivoi tytärtään miniäksi Mattilaan! — Kaarle parka! Sinun he ovat hyljänneet; silloin on sinun vuorosi hyljätä meidät.»
»Koska kerran laita on semmoinen, että Elsa mielii rikasta miestä, niin anna hänen koettaa se saada», vastusti Vappo.
Olli loi kummastellen silmänsä puhujaan. »Noilla sanoilla sinä avasit, itsesi tietämättä, sydämesi. Sinä olet minun poissa ollessani ollut Elsan neuvonantajana, tyhmä, sokea äiti. Elsasi kunnia ja onni ei ole sinulle minkään arvoinen. Jumala lohduttakoon minua, mies parkaa!»
»Mutta eihän mitään vahinkoa vielä ole tapahtunut», sanoi Vappo hellemmällä äänellä, kun näki miehensä tuskan.
»Vahinkoa! Niin on kuin sanoin. Ennenkuin vahinko on tapahtunut, ette te huoli mistään. Oi, Vappo raukka! Etkö sinä voi ymmärtää, että kun vahinko on tapahtunut, niin se on tapahtunut. Mutta turhaan minä saarnaan sinulle. Tapahtukoon sitten vahinko, sillä sitä ennen et sinä viisastu». Mutta vaikka suutuksissa ja murheen runtelema hän olikin, lieventyi hänen vihansa, kun Elsa laski kätensä hänen kaulansa ympäri ja lapsellisella äänellä kuiskutti: »isä, älä ole vihainen!»
Olli rakasti talonpojissa oudolla rakkaudella tätä ainoata lastaan. Vaikka tiesi hänet syyn alaiseksi, ei helläsydäminen suutari voinut, niinkuin moni muu isä olisi tehnyt, kovuudella lykätä pois tyköään syyllistä. Hänen vihansa lauhtui kohta ja leppyisillä sanoilla lausui hän: »Elsa! Lupaa minulle, ettet tästä lähtien ajattele Anteroa, niin minä koetan tehdä, mitä ihminen taitaa, voidakseni suorittaa velkani».
»Ellet muuta vaadi, rakas isä», sanoi Elsa taputellen isäänsä poskille, niinkuin olisi tämä nuhdellut häntä aivan vähäpätöisestä asiasta, »lupaan minä sydämestäni täyttää mitä pyydät».
Olli syleili hellästi Elsaa. »Suokoon Jumala, että tämän lupauksen voit pitää!» sanoi hän.
Näin oli sovinto tehty. Mutta että rauha Ollin töllistä oli kateissa, sen tunsivat kaikki kolme aivan hyvin. Entinen onnellinen kotielämä oli muuttanut muotonsa. Ilma töllissä oli painostava, ikäänkuin olisi kova ukkosen ilma ollut tulossa. Alakuloisena, usein ääneti istuivat nyt nuo ennen niin onnelliset asukkaat. Hiljaisuudessa kokivat kaikki arvata syytä tähän muutokseen; mutta se jäi heiltä salaisuuteen.
Ja niin käy aina, kun sydän on petollinen.
* * * * *
Ne kolme kuukautta, joiden kuluessa Ollin piti velkansa maksaa, olivat loppumaisillaan, ja Olli tiesi nyt aivan hyvin mikä häntä odotti. Hän kulki ikäänkuin houreissa. Heinänteon aika oli tullut, ja niinkuin muinakin kesinä läksi Olli perheineen niittämään lehmälleen elatusta, vaikka hän aivan hyvin ymmärsi, että tämä lehmä oli joutuva toisen omaksi. Että Kaarleakin syvä suru vaivasi, oli aivan nähtävä. Vaikka poika parka ei paljon puhunut, loisti suru hänen silmistään, eikä Olli ensinkään hänestä saanut lohduttajaa.
Viikko oli enää Ollilla jälellä. Eräänä päivänä, kun hän alakuloisena tuli yksinään niitylle, tapasi hän Talolan vainiolla Mattilan isännän.
»No, naapuri! Miten on, saanko minä tämän viikon kuluessa rahani?» kysyi Mattila kylmästi.
Olli ei vastannut mitään; hän kiiruhti kotiapäin.
»Minä näen, miten on laita», lausui Mattila; »minä tahdon kumminkin kehottaa teitä, että hyvin tallennatte rahanne, jos teillä semmoisia on, sillä Karkun puolessa kulkee Pitkä Pekka par'aikaa joukkoineen varastellen».
Olli, joka nyt ensikerran eläissään kuuli Pitkää Pekkaa mainittavan, ei tuosta varotuksesta pitänyt mitään.
»Pitäkää varotus itsellenne!» sanoi hän. »Jos Pitkän Pekan mieli tekee rahoja, ei hän niitä minun töllistäni hae, kun Mattila on niin lähellä».
»Oikein, oikein!» sanoi Mattila. »Jos Pitkä Pekka tietäisi, niin hän kääntäisi matkansa minun arkkuuni päin».
Olli katsoi kummastellen puhujaa. Mattila näkyi olevan aivan iloisella mielellä, joka ei suinkaan ollut tavallista. Vähäinen toivon koite nousi Oliin rintaan, ja huomaamatta oli hän sanonut: »Isäntä kulta! Elkää ajako meitä töllistämme!»
»He, he!» nauroi Mattila pilkaten. »Kyllä minä rahani säilytän.
Tulevana maanantaina, Olli, tapaamme taasen toisemme».
Kiristellen hampaitaan ja kiroten tyhmyyttään, kun oli luullut Mattilan sydämessä löytyvän hellän paikan, kiiruhti Olli kotiinsa. Kesken epäilystään ei hän kuitenkaan saattanut olla kummeksimatta Mattilan käytöstä.
»Kenties, jopa luultavastikin oli hän päihtynyt», jupisi Olli, kun astui tölliinsä.
Vappo, Elsa ja Kaarle istuivat syöden iltasta.
»Hyvä että viimein tulit», sanoi Vappo; »täällä on tänäpänä kummallisia tapahtunut. Aamulla kävi täällä nimismies ja toi julmia sanomia isolta kirkolta. Siellä on tois'yönä hirmuinen seikka tapahtunut. Kauppamies Pörkeli eli Körkeli eli mikä se oli, en muista nimeä, on Huidan tykönä ryöstetty. Tuon oli eräs Pitkä Pekka tehnyt. Kauppamiehellä sanotaan olleen summissa rahoja. Hän lupaa 50 hopeista riksiä sille, joka saa kiini hänen ryöstäjänsä ja tuo kauppamiehelle varastetut rahat takasin».
»Ja ellei minulla tulevana maanantaina ole 50 riksiä, olen minäkin ryöstetty» — huokasi Olli.
»Eläs vielä! Nimismies toi samalla sanan Mattilaan, että isäntä on saanut periä orpanansa Keuruulla, jonka sanotaan olleen määrättömän rikas. Nyt ei hätyyttäne Mattila meitä enää».
»Vai niin!» huusi Olli; »nyt ymmärrän miksi Mattila oli niin iloisella mielellä. Hän saa periä! Hän, jolla on entistä enemmän kuin ikänä tarvitsee! Mutta jos sinä luulet rikkaan sydämen pehmenevän onnen päivänä, niin erehdyt pahasti. Kuta enemmän rikas rikastuu, sitä kovemmaksi jäätyy hänen sydämensä, sen olen minä tänä ehtoona saanut havaita». Ja nyt jutteli Olli, mitä hänen ja Mattilan välillä oli tapahtunut.
»Mutta vielä kummempia on täällä tapahtunut», sanoi Vappo, joka oli kuunnellut miehensä kertomusta, ikäänkuin olisi kysymys ollut kokonaan toisesta perheestä.
»Pian kohta puolisen jälkeen tuli tänne herra, joka sanoi aikovansa Haapaniemeen tervehtimään katteinia, ja kysyi tietä. Kaarle, joka ojankaivuusta vasta oli tullut, tarjousi kohta soutajaksi; mutta herra sanoi mieluummin menevänsä maitse saadakseen ampua lintuja. Hänellä oli komea pyssy olallaan. Hän oli kovin kohtelias herra. Hän söi meidän kanssamme ja nipisti Elsaa poskesta. Kaarlelle, joka kävi hänet tielle saattamassa, oli hän sanonut huomenna tulevansa takaisin meille.»
Ollilla ei ollut tuohon sanomista muuta kuin »vai niin!» Hänen mielessään pyöri aina ajatus: »mistä Jumalan nimeen voin maanantaiksi saada 50 riksiä?»
Kun Vappo ja Elsa illalla myöhemmin olivat navetassa, sanoi äiti: »älä Jumalan tähden sano isällesi, että herra on sinua kahdesti tänäpäivänä puhutellut! Olli suuttuisi tuosta samaten kuin talvella. Pidetään kaikki salassa, siksi kun herra Ollille tuo rahat; silloin saa Olli parka nähdä, ett'emme ole niin tyhmiä kuin hän luulee. Kuka voi tietää, eikö hän rakastu sinuun, tuo kaunis herra; semmoisia on tapahtunut ennenkin. Hänen sukulaisensa kyllä olisivat vihaisia, mutta mitä se auttaisi! Muistan minä Turussa piikana ollessani kuulleeni samallaisen seikan. Nuori aatelinen luutnantti nai torpparin tyttären Piikkiöstä samaan aikaan kuin Olli minun kihlasi. Luutnantti sai ensin kärsiä paljon pilkkaa, mutta viimein ei muistettu enää, mitä sukua hänen vaimonsa oli. Kun herra huomenna tulee, ujostele ensin niin paljon kuin voit ja varo hänen kanssansa äkkiä tutuksi tulemasta. Vaikkapa sinä et saisikaan häntä, niin ei ole mitään vahinkoa tapahtunut. Kaarlen sinä kumminkin aina saat»,
»Kaarlen! Hyi!» vastasi Elsa, joka hymyillen oli kuullut viisaan äitinsä neuvoja; »ennen minä jään naimattomaksi. Mutta sanokaa, äitini, te kun olette ollut Turussa, onko noilla nuorilla herroilla tapana huvikseen antaa 50 riksiä köyhälle; eikö niillä aina ole joku merkitys?»
Äiti säpsähti tytön kysyessä; hänen mieleensä näkyi juolahtaneen jotakin, jota hän ei ennen ollut ajatellutkaan. Kovemmalla äänellä sanoi hän: »Elsa, varo itseäsi herroilta; ne pettävät aivan usein, ne houkuttelevat, missä vaan taitavat, ymmärtämättömiä naisia syntiin ja jättävät ne sitten. Jos on mielesi rouvaksi päästä, niin älä salli herran suudella sinua. Jos hän puristaa sinun kättäsi, niin älä sinä purista takaisin, ennenkuin hän on sinua pyytänyt morsiamekseen, ja kun hän on tuon tehnyt, niin hillitse ilosi ja sano ujosti: miten minä, köyhä maalaistyttö, voin kelvata teille? Eihän minulla ole sivistystä eikä niitä tapoja kuin herroissa vaaditaan. — Usko äitiäsi, tuollaiset sanat ovat vieneet monen naisen aviosatamaan. Ja, Elsani! Kun herra sitten, kerrottuaan pyyntönsä, lausuu: Kultani! Rakkaani! Mitä sinä nyt sanot, se ei tee mitään; minä tahdon olla sinulle kaikki, tule minulle morsiameksi, — niin kuiskuta hänen korvaan niin hiljaan, että hän tuskin sanasi kuulee: minä tulen. Et voi uskoa, kuinka hän silloin on onnellinen. Mutta sinä, varo itseäsi, ettei hän tuolla naimisluvallaan sinua petä. Älä jää kahden kesken koskaan hänen kanssansa, ennenkuin on kuulutettu; sillä sinä et ymmärrä herrojen viekkautta».
Elsa kuuli peräti kummeksuen äitinsä viisaita neuvoja. »Ette te minulle noin sanonut, kun Antero oli minuun rakastunut», sanoi hän vähän ajan kuluttua.
»Antero oli talonpoika, ja vaikka rikaskin talonpoika, niin on hänen ja herran välillä tuossa suuri erotus. Ujoon naiseen talonpoika harvoin voi rakastua. Mutta aika on kulunut; muista nyt, mitä olen sanonut, ja ennen kaikkia: ei sanaakaan Ollille eikä Kaarlelle».
»Ei sanaakaan!»
Tämän kummallisen puheen jälkeen, jossa äiti latoi tyttärellensä kaiken viisautensa, palasivat he tupaan. Alakuloisena istui siellä Olli vuollen uutta lesteä ja Kaarle halkoen joutessaan puita saapasnauloiksi.
»Kauan viivyitte navetassa», sanoi Olli; »mutta hyvä on, että ruokitte lehmän lihavaksi. Lehmä raukka! Sinun pitää muualle, sinunkin». Sitten ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa äkkiä pyörähtäneet toisaalle päin, kysyi hän: »tunsitko, Vappo, sen herran, josta äsken puhuttiin?»