»En», vastasi Vappo; »hän sanoi olevansa Turusta, tulleensa tervehtimään Tottijärven herraa ja huvikseen matkustavansa jalkamarssissa Haapaniemeen».
»Joutilaat johonkin joutuvat», jupisi Kaarle; »mutta eikö nyt jo rupea olemaan maatapanon aika?»
»Melkeinpä niinkin!» vastasi Vappo.
Samalla kuului järäys pihalta. »Kuka näin myöhään tänne tulee? Mene katsomaan, Kaarle!» sanoi Olli ja heitti liivinsä yltään.
Kaarle nousi, mutta ennätti tuskin ovelle, ennenkuin tämä aukeni ja nuorenlainen herrasmies astui sisään.
»Minä tulin ennenkuin aijoinkaan. Hyvää iltaa! Tämä on luultavasti isäntä, vai kuinka?» sanoi herra ja tarjosi ystävällisesti kätensä Ollille.
»Niin on! Terve tultua! Lienette kaiketi se herra, joka täällä päivälläkin kävi?»
»Sama mies!» sanoi herra iloisesti; »ja nyt, hyvät ihmiset, pyytäisin minä teiltä vähän ruokaa. Katteini ei sattunut olemaan kotona, enkä minä viitsinyt sinne jäädä, kun en häntä tavannut».
»Jos herra tyytyy siihen vähään mitä meillä on. Muuten on Mattila tässä aivan lähellä, siellä saisitte parempaa», sanoi Vappo.
Mutta ikäänkuin peläten herran lähtevän, kiiruhti hän kohta arkkunsa luo ja rupesi Elsan avulla valmistamaan, mitä parasta töllissä oli.
Herra oli varsin puhelias. Hän kysyi milloin yhtä, milloin toista ja sai Ollinkin hetkeksi unohtamaan surunsa. Mutta syömään mennessään keskeytti hän äkkiä puheensa ja kysyi ikäänkuin pelolla: »Onko se totta, mitä minulle tiellä äsken kerrottiin, että eräs Pitkä Pekka niminen mies on tehnyt julman rikoksen toisyönä valtatiellä? Minulla on koko joukko rahoja Tottijärven kartanossa».
»Totta se on», vastasi Vappo, »koska nimismies juuri aamulla kävi täällä kysellen, onko outoja ihmisiä näkynyt. Minä ja Elsa peljästyimme niin kovasti, kun kuulimme tapauksesta, ettemme oikein ymmärtäneet, minkä näköisiä nimismies sanoi varkaiden olevan. Muistatko sinä, Elsa; yksi oli pitkä, laiha mies, mustapartainen, suuri haava otsassa — vai miten?»
»Niin, haava, jota hän koki salata suurella laastaritilkulla», liitti Elsa tähän; »se lienee ollut itse Pitkä Pekka. Sitten sanoi nimismies, että varkaat olivat paenneet Karkun kylään; mutta mihin ne sieltä olivat joutuneet, ei tiedetä vielä».
»Minä pahoin pelkäsin puheessa totta olevan, kun minä kuulin, että kauppamies pahasti haavoitettuna makaa pappilassa».
»Ja on luvannut 50 riksiä sille, joka saa kiinni tuon paholaisen», sanoi Vappo.
»Vai niin! No sitten saamme olla varmat siitä, että hän kiinni tuleekin».
»Se olisi aivan suotava!» lausui Olli.
»Minä lisään kiinniottajan palkintoa 25 riksillä», huusi herra innokkaasti.
»Ja minä suutelisin häntä», sanoi Elsa ujosti.
»Sinä!» nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon mieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Se on oikein, tyttäreni!»
Näin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä tuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille kaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi, milloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta kun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. »Hän on, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon hänellä mahtanee olla?»
»Kyllähän Mattila rikas on», vastasi Olli surullisesti, »ja aina vaan lisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä vieneen hänelle äärettömän rahasumman».
»Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!»
»Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle. Se mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia», vastasi Vappo.
Olli huokasi.
»Mutta te olette niin alakuloinen», sanoi herra, »teitä jokin vaivaa?
Uskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?»
»Aivan oikein — olen minäkin».
»Ja Mattila hätyyttää teitä?»
»Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä, millä maksaisin».
»Onko velka suurikin?»
»50 riksiä».
»Eikö isompi! Älkää surko; minä laitan teille sen rahan. Mutta entä jos odottaisi Mattila, entä jos hän on peljättänyt teitä vaan?»
»Ei, ei; ennen sulaa kivi, kuin Mattilan sydän. Hän ei ensinkään tarvitse tuota rahaa, mutta hän luulee kenties saavansa mitättömällä hinnalla lehmäni ja töllini».
»Luottakaa minuun, minä pidän lupaukseni! Maanantaiksi on sinulla raha; luota sinä siihen, eläkä murehdi!»
»Oi, Jumala! Kuinka sinä olet armollinen!» huusi Olli iloisena. »Tuosta näkyy, kuinka kummalliset ovat hänen tiensä. Kolme kuukautta olen minä hakenut rahaa läheltä ja kaukaa, mutta peräti turhaan. Nyt kun maksuaika kohta on loppunut, lähettää Kaikkitietävä minulle avun. Minä kiitän teitä, kunnioitettava herra, koko sydämestäni ja luotan sanaanne».
»Siinä teet oikein. Vielä en ole kertaakaan syönyt sanaani. Mutta nyt minä olen väsynyt, niin että aivan mielelläni laskeutuisin maata, sillä minä olen aivan tottumaton tällaisiin pitkiin jalkamarsseihin».
»Se ei ole kummakaan. Mutta, herra, olkaa hyvä ja antakaa anteeksi, ettei meillä ole tarjota parempaa makuusijaa, kuin tämä vuode täällä».
»Väsynyt lepää hyvästi huonommassakin vuoteessa. Mutta missä te itse makaatte?»
»Ylisillä; siellä on mielestämme ilma raittiimpi».
Tuo vastaus näkyi varsin olleen herran mieleen, sillä hän hymyili kummallisesti.
»Ensikerran kolmeen kuukauteen voin minä surutta päättää päivän», sanoi Olli lähtiessään levolle — »ja siitä tulee minun vieläkin kiittää teitä, hyvä herra!»
»Ei se niin vähäinen apu kiitosta ansaitse. Jos te vuosittain teette minun palkollisilleni saappaita, niin on tuo velka pian maksettu».
»Oi herra! Aivan mielelläni!»
»Tuo herra on aivan siivo mies», sanoi Olli ylisille päästyänsä; »semmoisia pitäisi kaikkein herrain olla. Onnellinen se köyhä, joka semmoiselta apua pyytää. Näitkö sinä, Vappo, kuinka kalliit hänen vaatteensa olivat? Hän mahtanee olla aivan rikas, sillä ei köyhä noin velkakirjatta ja takauksetta voisi lainaksi antaa 50 riksiä, — se on jo koko summa! Oi, kun en huomannut kysyä hänen nimeään!»
»Minä tuon huomasin jo päivällä. Hän on hovioikeuden herroja ja hänen nimensä on Komander».
»Herra Komander on aivan siivo herra; Jumala siunatkoon häntä!»
Aamulla varhain, kun tölliläiset ylisillä heräsivät, varotti Olli ketään menemästä tupaan, jottei vieras heräisi. »Herrat nukkuvat aivan kauvan ja joutuvat pahalle tuulelle, jos heitä herätetään ennen aikaansa». — Mutta kun Olli tuli pihalle, havaitsi hän hämmästyen vieraansa jo kuleskelevan edes takaisin järven rannalla. Hän meni lakki kädessä herran luo ja sanoi: »Hyvää huomenta!»
»Jumal' antakoon! Minä heräsin äsken, ja kun en tiennyt mitä kello oli, menin ulos aamuruskon valossa katsomaan seutua. Mikä on tuon saaren nimi, joka tuolla näkyy; se on luullakseni poltettu kaskeksi nykyisin?»
»Se on Kalmassaari. Koska näytte ihailevan luontoa, tahdon kysyä, eikö tekisi mielenne nähdä erästä kummallista kiveä, jota herrat isolta kirkolta usein käyvät katsomassa; sitä kutsutaan Pirunpesäksi?»
Herra näkyi säpsähtävän kuullessaan Pirunpesää mainittavan. — »Ei, hyvä suutari! Minä olisin lähtenyt pois kohta noustuani, ellen olisi tahtonut sanoa teille jäähyväisiä ja kiittää teitä hyvästä. — Minulla on kaksi virstaa Tottijärvelle, ja kun minä sinne tulen, tapaan tohtorin nousemaisillaan. Jos sattuisitte näkemään katteini Gyllenbögeliä, niin sanokaa minulta terveisiä hänelle. Ja nyt ei muuta kuin Jumalan haltuun! Ehkä lähetän jo huomenna rahat».
Herra heitti olallensa pyssyn, kätteli ystävällisesti Ollia ja Vappoa, mutta Elsaa taputti hän olkapäälle ja sanoi hellästi: »Voi hyvin, kaunis lapsi!»
»Kyllä tuo herra saattaa olla hyvä mies», supisi Kaarle itsekseen, »mutta kumma, miksi en minä voi häntä kärsiä!»
»Jos joskus tulette Turkuun, niin tulkaa katsomaan minua», huusi herra Vapolle ja Elsalle, jotka olivat jääneet pihalle Kaarlen kanssa. Olli oli lähtenyt saattamaan herraa tielle. Olli ei tuossa huomannut, että herra aika kiireesti kulki Mattilan talon sivu, että hän väisti sitä niin paljon kuin taisi, jotta hän, vaikka tie siihen aikaan kulki kartanon pihan poikki, miltei juosten kulki takatietä. Olli ei itse mielellään lähestynyt Mattilaa, jos saattoi lähestymättä olla, ja sentähden hän ei tuota herran käytöstä huomannut.
Muutaman minuutin kuluttua askaroivat äiti ja tytär kahden töllissä. Elsa oli vallan iloinen; hänen sydämellänsä oli jotakin, jota hän ei äidillensäkään tahtonut uskaltaa sanoa. Vappo ei tuota huomannut, kun hän pöydältä korjaili ehtooaterian jäännöksiä. Mutta ajan ääneti oltuaan lausui äiti, silmäillen Elsaa: »Hurja Olli, joka Elsan tahtoisi köyhän talonpojan muijaksi!»
Elsa seisahtui äkkiä tuota kuullessaan ja laski kätensä pöydälle äitinsä eteen. Hänen nimettömässä sormessaan kiilsi kaunis kultasormus. »Tuon, äitini, pani vieras herra sormeeni, kysyen: 'Lupaatko, Elsani, syksyyn odottaa minua?' — Minä menin punaiseksi enkä voinut vastata mitään. Herra lausui silloin silittäen hiuksiani: 'Minä näen, ettet kiellä, vai miten?' — Minä tulin vielä punaisemmaksi. — 'Hyvä!' sanoi herra; 'muista minua, kun näet tuon sormuksen!'»
Äiti hymyili. »Mutta Jumalan nimeen, milloin sai hän tilan antaa sinulle sormuksen?»
»Tänä aamuna, kun rannalta tulimme. Te puhuitte pari sanaa isäni kanssa. Herra tarttui äkkiä käteeni ja laski sormeeni sormuksen. Isä ei sitä nähnyt, mutta en ole varma siitä, ettei Kaarle sitä huomannut».
»Kätke sormus, Elsani, ettei Olli sitä näe!» sanoi Vappo iloisesti.
Samalla tuli Olli takaisin ilosta loistavin silmin: »Nyt on hätä karannut Ollin töllistä! Jumalan lähettämä oli totisesti tuo herra. Tässä on rahaa Mattilalle. Tulkoon milloin tulee, nyt on minulla millä velka maksetaan! Erotessansa arveli herra: 'Olli, kun oikein mietin asiatasi, niin lienee paras, että kohta saat rahat, ja koska minulla sattuu olemaan muassani sen verran minkä tarvitset, niin ota, tuossa on 50 riksiä!' — Jumalan kiitos!» Niin puhui Olli, ja perheensä iloksi laski hän rahat pöydälle nahkakukkarosta.
Samalla aikaa tarkasteli Kaarle rannalla airoa. Vanha airo oli viime viikolla taittunut.
* * * * *
Missä Sarkolan lahti alkaa, siinä on vastapäätä Suoniemen kirkkoa rannat varsin röyhyiset ja vuoriset. Koko ranta on toista venäjän virstaa yhtenä kalliona, joka pystysuoraan loppuu järveen. Mahdoton on siinä löytää vähäistäkään valkamaa veneelle, ja jos veneen saisikin sidotuksi johonkuhun lahonneen männyn juureen, joka raossa on ruvennut kasvamaan, mutta maan puutteesta kohta kuivunut, niin on soutajan mahdoton kiivetä ylös tätä jyrkkää seinää myöten. Kun ei näillä seuduin ole tölliä eikä taloa, niin ei tässä kesän pitkään näe venettä pysähtyvän. Ainoastaan joskus kauniina kesäpyhänä tapahtuu, että Suoniemen nuoriso tänne soutelee poimimaan mansikoita, joita täällä vahvasti kasvaa, taikka syksyllä poimimaan puoloja, joita myöskin täällä runsaasti tapaa.
Juuri kulmassa, jonka molemmin puolin järvi laajenee, on kummallinen kivi. Kauniina kesäpäivänä sattuu kerta tahi pari joka kesä, että herrasväkeä tänne soutaa katsomaan Pirunpesää — niin kutsutaan kiveä. Se on ontelo sisältä ja lävet juuri niin suuret, että ihminen voi kontata sen sisälle. Ja kun silloin naama näkyy siitä lävestä, joka järvelle viittaa, niin on näky aivan outo.
Tästä kivestä, joka ei kooltaan ole aivan suuri, käy paljon taruja pitäjässä. Muuten on, kun tämän rantavuoren kukkulalle on kerran päässyt, näköala sieltä vallan ihana ja kaunis, epäilemättä kauniin koko Karkun pitäjässä. Minä olen kerran, kun aamurusko rupesi levenemään taivaalla, istunut Pirunpesän päällä, ja minä voin taata, ettei selkeänä aamuna näköala missään maakunnassamme voi olla ihanampi. Minne silmäilee, on järvi täynnä vähäisiä saaria, ja siellä täällä näkyy mannermaan rantoja, joilla puitten suojassa yksinäiset talot seisovat. Oikealla puolella näkyy Suoniemen kirkon torni ja rannalla kirkonkylä; vasemmalla taasen näkee tältä korkealta katsantoalalta Pirunvuoren kukkulan Karkun kylän saarella, silmäin edessä, jos kohdastansa alas katsoo, kiiluu syvän järven pinta kummallisen mustan värisenä vuoren varjossa. — Mutta minä jätän maalarin kuvattavaksi nämät kauniit paikat, sillä mahdoton on kynällä koettaakaan kuvailla, mitä ainoastaan silmä voi käsittää.
Me jätimme Kaarlen airoansa tarkastelemaan.
Seuraavana päivänä tuntia ennen aamuruskon nousua kulkee ikäänkuin itsekseen pieni yksihankainen vene Sarkolan lahden päästä ulos järvelle. Aamutuuli ei vielä ole ruvennut puhaltamaan. Järvi on tyyni kuin peili, ja ne pitkät puut, jotka vasta kuvatun rantavuoren törmältä heittävät alkaneet päivävarjonsa järvelle, antavat tälle hiljaiselle seudulle kummallisen muodon. Vähäisessä veneessä, joka pari kolme syltä rannasta kulkee, istuu yksi ainoa ihminen. Takki on veneen pohjalla, ja hihasillaan laskee ja nostaa nuorukainen airojansa tuskin kuuluvasti.
Vene on tullut sille kohdalle tätä jyrkkää vuorirantaa, jota »Ämmän istuimeksi» kutsutaan. Keskellä kiviseinää on nimittäin paikka, johon luonto on tehnyt ikäänkuin istuimen. Siihen sanotaan muinoin erään miehen nostaneen vaimonsa, kun ei tämä antanut hänelle ruokaa. Ämmän eli »Evan» istuin on noin kyynärää taikka vähän enemmän veden pinnasta. Ylipuolella on kymmeniä syliä jyrkkää vuoriseinää ja alla taasen järvi. Tuolta istuimelta on mahdoton päästä minnekään.
Tuolle kohdalle oli vene tullut. Soutaja silmäili istuinta ja muisteli itsekseen, mitä oli kuullut puhuttavan siitä, kun hän äkkiä säpsähti. Hän oli kuullut ihmisääniä lähellä. Tuo kummastutti häntä. Hän laski hiljaa aironsa järveen. Vene melkein koski rantaan. Hän kuunteli. — Ei mitään kuulunut. Nuorukaisen mieli meni vähin pahaksi, sillä hän ei ollut vapaa siitä taikauskosta, joka siihen aikaan vielä enemmän kun nyt oli vallalla. Hän aikoi juuri laskea aironsa veteen, vetäytyäksensä pois rannalta järvelle, kun hän taasen kuuli kuiskutuksen. Mutta nyt erotti hän selvästi sanat, vaikkei hän ketään nähnyt.
»Aurinko nousee kohta; ellei Pekka puolen tunnin kuluttua ole täällä, ei ole enää epäilemistä, ettei häntä ole saatu kiinni». —
»Se olisi saatanaa!» sanoi toinen ääni. »Hänellä on vielä kaikki rahat».
»Oletko kuullut, elääkö tuo heittiö vielä, joka melkein oli surmata minun viime viikolla?»
»Elää, ja tulee luultavasti jäämään eloon».
»Olisi se saakeli saanut kuolla; en minä ymmärrä, mitä virkaa hänellä enää tässä maailmassa on».
»Oles vaiti — —! Jumalan kiitos! Tuolla tulee Pekka».
Nyt kuuli nuorukainen, joka ei ollut kukaan muu kun vanha tuttavamme Kaarle, oksain taittuvan. Hän vetäysi veneineen niin liki rantaa kuin voi, kuullakseen paremmin. Hän laskeusi itse pitkälleen veneesen ja kätki takillaan vaaleat hihansa.
»Olette odottaneet kauvan», — kuuli hän tulleen sanovan — »mutta mahdoton oli minun ennen ennättää tänne. Paras on, veljet, ettemme enää näillä seuduilla viivy, sillä — olettehan kuulleet, mitä Mattilassa viime yönä on tapahtunut?»
»Miten perhanassa me sen olisimme kuulleet, kun et sinä salli meidän käydä missään». —
»Sieltä on varastettu toista tuhatta riksiä».
»Ja varas on, Jumal'auta, Pitkä Pekka!» —
Hiljainen nauru kuului puhujan suusta.
»Mutta tuosta summasta saat sinä jakaa meillekin, sillä olisimme mekin voineet sen tehdä, jos vaan olisit antanut».
»Hyvä toki! — Ja nyt pois, kukin eri haaralleen! Ensiyönä vielä kokoonnutaan täällä; sitten on paras, että jätämme tämän seudun».
»Ei vielä, ja'a ensin rahat, muuten…»
Kaarle kuuli hämmästyen puhetta. Hän mietti, kun miehet rahojaan jakoivat, missä hän oli tuon Pekaksi nimitetyn miehen äänen kuullut. Mutta miten hän miettikin, ei hän sen selvemmälle tullut.
»Kuullut ja puhutellut olen minä tuota miestä, mutta missä?» jupisi hän itsekseen.
Mutta kohta kuuli hän taas puhuttavan vuorella.
»Sinä olet kunnon mies, Pekka!…»
»Vähän minä kadun, että minä tämän varkauden olen saattanut aivan syyttömän miehen päähän. Liki Mattilaa asuu rannalla Olliksi kutsuttu suutari, joka oli velkaa Mattilalle 50 riksiä. Minä annoin ne Ollille, ja kun hän tänäpäivänä maksaa velkansa, näyttää hän luultavasti kukkaron, jossa ne olivat, ja Mattila ei mahtane olla sitä omakseen tuntematta».
»Sinä olet viisas junkkari … sinä?»…
Enemmän ei Kaarle voinut kuulla, sillä miehet vetäysivät metsään päin. Hän makasi veneensä pohjalla vielä isot ajat, ennenkuin hän vähitellen uskalsi nousta ja tarttua airoihinsa. Hän kertoi muistissansa kaikki, mitä oli kuullut, jottei mitään jäisi unohdukseen, ja kiitti sydämellisesti Jumalaa, joka oli johtanut hänen kuulemaan tätä puhetta.
»Kummallista!» jupisi hän itsekseen. »Alusta saakka en minä voinut kärsiä tuota herraa; nyt selkenee minulle syy» — ja kiireemmästi kuin ennen riensi vene eteenpäin.
Kun oli tunti tahi vähän toista kulunut, veti Kaarle veneensä Pipon rannalle. Perässä oli hänellä lestapussinsa, josta näemme, että hän oli menossa suutarintyöhön. Tosin häntä vähän arvelutti, mikä olisi paras. Soutaako emäkirkolle ja puhua nimismiehelle, mitä hän oli kuullut? Mutta toiselta puolen arveli hän kyllä Kutalan ja Oravalan kylistä saavansa sen verran miehiä apuun, että Pitkä Pekka joukkoineen saataisiin kiinni; semmenkin kun ei Kaarle pitänyt juuri paljon nimismiehestä.
Hän veti siis veneensä rannalle, otti pussin käteensä ja kulki taloon.
* * * * *
Ollin töllissä on tänä aamuna ilo. 50 riksiä oli herra Komanderin kukkarossa Ollin arkussa.
»Rikkaalla ei ole suurta siunausta», arveli Olli, kun syödessään silmäili Mattilaan. »Paha mahtaa ukon mieli olla! Kuka olisi eilen, kun talon sivutse menimme, saattanut aavistaa, että varas siellä yöllä oli käynyt! — Kyllä kai Mattila nyt kohta on täällä! Saas nähdä, mitä sanoo, kun minä hänelle rahat annan?» Näin puhui Olli, mitä sylki suuhun toi. —
»Mutta eikö olisi paras, että itse veisit rahat hänelle?» kysyi Vappo.
»Ei, ei! Joutaa hän itse tulla noutamaan niitä. — Mutta totta mar tuleekin hän tuolla. Jumalan kiitos, että minulla on, mitä hänelle annan!»
Olli oli oikeassa. Alakuloisena tuli Mattilan isäntä kulkien rannalle päin. Eikä kummakaan, että hän oli alakuloinen. Kaikki hänen rahansa, koko hänen perintönsä, jonka hänelle nimismies pari päivää sitten oli tuonut, oli mennyt varkaan kukkaroon. Mattila piti paljon rahasta. Hän luuli tallentavansa ne vallan hyvin, kun säilytti ne omassa makuuhuoneessaan. Ja kumminkin — kun hän eräänä aamuna herää, on arkku poissa. Paikka, missä se vuosikausia on seisonut, on tyhjänä. Kylmä viima kävi pitkin Mattilan selkäluita, kun hän tämän havaitsi. Hän pani väkeä joka haaralle hakemaan, mutta turhaa oli kaikki — jälkeä ei näkynyt, ei kuulunut.
»Kaikki poissa — poissa!» huokasi hän, kun maanantaiaamuna lähestyi Ollin tölliä, — »ja tuolla kurjalla, mitä sillä on? Mutta viime äyriin kiskon minä häneltä velkansa». —
Semmoisessa mielessä lähestyi Mattila. Olli ei ollut hänen tulostaan millänsäkään, ja kun Mattila astui huoneeseen, sanoi hän iloisesti: »hyvää huomenta!»
»Jumal' antakoon!» mumisi Mattila. »Muistanette kaiketi puhettamme? Nyt on kolme kuukautta kulunut; miten on nyt maksun laita?»
»Istukaa!» sanoi Olli. »Kyllä maksu kohta annetaan. — Teillä on käynyt paha vieras?»
»Uh, uh!» puhalsi Mattila. »Jos minä sen miehen näkisin paalussa, niin antaisin kaksi vuotta elinajastani ja vielä oivallisen ryypyn piiskurille, ettei hän vitsojansa säästäisi».
»Toivottava olisi, että se ilkiö saataisiin kiinni», lausui Olli.
»Toivottava!» ärjäsi Mattila. »Sen pitää tulla kiinni, minun pitää saada rahani takasin; muuten en minä voi elää».
»Mutta osaatteko aavistaa ketään varkaaksi?»
»Uh, uh!» puhalsi ukko. — »Antakaa tänne rahat, jos teillä semmoisia on, muuten — —»
»No, noh!» sanoi Olli lähestyen arkkuansa. »Varas ei saata olla kukaan muu kuin tuo Pitkä Pekka, joka emäkirkolla ryösti ja haavoitti kauppamiehen».
»Sukkelasti! Ei minulla ole aikaa täällä kauan istua».
Keveällä sydämellä avasi Olli arkkunsa ja otti esiin rahapussin; mutta tuskin olisi ukonleimaus saattanut hämmästyttää häntä enemmän kuin nyt Mattilan ärjähdys nähdessään kukkaron.
»Mies, varas! Mistä olet minun kukkaroni saanut, minun kukkaroni, kuule?» — Ja voimallisilla käsillä tarttui Mattila Ollia kaulukseen.
Olli ei ensin ymmärtänyt mitään. »Tässä on 50 riksiä — lukekaa itse!» — sanoi hän; mutta kun Mattila pudisti häntä kauluksesta, ehtimiseen huutaen: »varas, varas, minun rahani, minun kukkaroni, joka toiss'yönä varastettiin», nousi paha aavistus vähitellen Ollissa.
»Rahat sain minä eilen eräältä herralta, joka täällä oli yön», sanoi hän.
»Vale, vale! Sinä olet varas; anna kohta kaikki rahani takaisin!»
Olli koetti puolustaa itseään, mutta Mattila ei kuullut mitään. Hän huusi kuin peto ja veti kauluksesta Ollia sinne tänne, ehtimiseen vaatien rahaansa.
Lienee Mattilan huuto kuulunut naapuritölleihin taikka sattumus suonut, että ihmisiä samassa meni Ollin asunnon sivu. Niinkuin ainakin tällaisissa tapauksissa rupesivat naapurilaiset kokoontumaan, ja jokaiselle kertoi Mattila, julmasti kiroten, miten hän oli Ollissa tavannut varkaansa. Tosi on, että Olli oli tunnettu rehelliseksi mieheksi; mutta saattaahan rehellinenkin langeta. Ollin puolustuksia ei siis otettu korviinkaan, ja yleinen mieli oli, että Olli oli varas. Vähän ajan takaa oli Talolan lautamiehelle sana saatu, että varas oli tullut ilmi, ja lautamies kiiruhti kohta nimismiehen poissa ollessa toimittamaan tämän virkaa. Muutaman tunnin kuluttua istui siis Olli kaikkein pilkkana kädet ja jalat sidottuina omassa töllissään. Jos olisi joku voinut lukea hänen katsannostaan, olisi pian havaittu, ettei tämä ollut pahantekijän, vaikka suru siinä vallitsi. Mutta semmoista ei ollut, joka tuota olisi havainnut, ja Olli sai siis jokaisen suusta kuulla häpeällisiä pistosanoja. Vappo ja Elsa itkivät, vaikka he eivät ymmärtäneet, niinkuin Olli, kuka oli syy tähän onnettomuuteen. Olli oli jo alussa, kun kuuli Mattilan puhetta, ruvennut arvelemaan tuota vierasta herraa varkaaksi, ja hän vahvistui tuossa uskossaan aina yhä enemmän. Mutta miten näyttää tämä todeksi? Kylässä ei ollut kukaan sinä päivänä nähnyt tätä herraa, ja kaikkiin Ollin vakuutuksiin vastattiin pilkaten: »käräjissä kyllä asia selkenee».
Mattila oli Ollin sidottuaan ruvennut hakemaan kaikki paikat, aina väliin kiroten ja kysyen Ollilta, mihin hän oli muut rahat kätkenyt. Olli istui nyt sanaa sanomatta, hyvin tietäen, ettei mitään löytyisi, joka voisi kantaa hänen päällensä. Mutta kuinka pelästyi hän, kun Mattila vähän aikaa haettuansa Elsan arkusta toi esiin sormuksen!
»Olet kaiketi tämänkin saanut tuolta herraltasi, Liisa vainajani sormuksen?» — huusi Mattila ja pani sormuksen Ollin eteen pöydälle.
Olli vaaleni. Hän näki sormuksen löytyneeksi Elsan arkusta ja tiesi aivan hyvin, ettei Elsalla koskaan ennen ollut semmoista. — »Mistä olet sinä sen sormuksen saanut?» kysyi hän kiivaasti silmäillen Elsaa.
Elsa oli peläten nähnyt Mattilan avaavan hänen arkkunsa. Hän oli kuitenkin toivonut niin vähäisen kalun kuin sormuksen jäävän Mattilalta näkymättömiin. Mutta nyt, kun niin ei käynyt, kun se tuli ilmi, puhkesi hän uudestansa itkuun ja sanoi hiljaisesti: »Minä sain sen eilen aamulla herralta».
»Sen minä arvasin», — nauroi Mattila. »Jos minä täällä löydän koko raha-arkkuni, niin herra on sen heille antanut! Sinä olet huono valehtelemaan, Olli! Mutta, lautamies, eikö olisi parasta köyttää ne kaikki, sillä selvästi on nyt nähty, että ne ovat kaikki samassa liitossa?» Talolan lautamies laski mahtavasti päänsä kallelleen, niinkuin olisi hän ajatellut jotakin tärkeää. »Niinpä kyllä», sanoi hän vähän ajan takaa; »kuka lähtee minun kanssani viemään näitä nimismiehen tykö?»
»Sen minä teen, vaikka itse soutaisin aina pappilan rantaan», — huusi Mattila innostuneena; — »poikani saavat myöskin tulla, niin käy kulku pikemmin».
Jos olisi Kaarle, istuessaan Pipolla paikaten palkollisten saappaita, sattunut puolisen aikana silmäilemään ulos akkunasta, olisi hän nähnyt kolmihankaista venettä kiireesti soudettavan isolle kirkolle päin. Mutta Kaarle ei katsonut järvelle.
Kun vene kulki Karkun kylän sillan alitse, seisoi ihmisiä sillalla. —
»Minne Ollia viedään?» kysyivät he.
»Hän on Mattilan varas» — vastasi lautamies. Se sana pisti kipeästi
Olliin.
* * * * *
Kaunis oli päivä, ilta vielä kauniimpi. Aurinko oli jo levolle laskeunut, ja yön rauha vallitsi. Yksinäisillä kivillä saarien rannalla istuivat kalalokit nukkuen; siellä täällä liikkui vielä järven pinnalla maininkeja, mutta sikäli kuin yö kului, sikäli herkesivät nämäkin, jotta viimein pinta, minne silmä silmäili, oli tyyni. —
Puoliyön aika oli jo kulunut, kun vene laski alas sitä vähäistä koskea, joka on Karkun kylän sillan alla, josta äsken puhuimme. Jos olisivat ne miehet nyt seisoneet sillalla, jotka päivällä näkivät Ollin, olisivat he nyt enemmän kummaksuneet näkemäänsä. Kirkkoveneet saavat aina viikon arkipäivinä levätä, mutta kuitenkin on tämä vene, joka näkyy kiiruhtavan isolle kirkolle, kirkkovene. Kutalan vanha kuudennus pitää perää. Viisi on airoa veneen kummallakin puolella, nuori mies on joka airossa. Kuudennuksen vieressä istuu Kaarle; hänellä ei ole airoa, hän on talven lunta vaaleampi, hänen takkinsa on verinen, hänen käsivartensa ympärillä on side. Hänellä on luultavasti haava käsivarressa.
Veneen kokassa makaa kovasti sidottuna kolme miestä. Yhden näistä me tunnemme; me olemme nähneet hänen Ollin töllissä. Hän on köysissä, niin lujasti, ettei hän voi liikuttaa ainoatakaan jäsentään; hänen päänsä nojaa arkkua vastaan.
Työ on siis tehty; voitto on voitettu, vaikka kiista oli kova. Kaarle, joka tässä oli uutterin, kantaa metelistä merkin kuolinpäiväänsä saakka; pyssyn luoti on käynyt hänen käsivartensa läpi.
Ei sanaa puhuttu koko matkalla; väliin kuului ainoastaan köytetyiden kirous, kun ne halusivat liikkua, vaan kohta jälleen asettausivat entiselleen, kuu köysi kovasti leikkasi ihoon.
Aamurusko rupesi koittamaan, kun vene laski pappilan rantaan; matka sinne Pirunpesästä, jossa rosvot otettiin kiinni, on puolentoista peninkulmaa.
Rosvot olivat nostetut maalle. Miehet seisoivat ajatellen mitä nyt olisi tehtävä; kävisikö laatuun herättää talonväki ja kirkkoherra? Vene oli jo osaksi maalle vedetty; yksi ainoa mies istui liikkumatta perässä. Se oli Kaarle.
»Hän on nukkunut», sanoi kuudennus; »mutta hän tietää paremmin kuin kukaan meistä miten asian laita oikein on; hänelle on myöskin palkinto tuleva, jos joku näistä rosvoista on Pitkä Pekka. Kaarle! Ollaan porilla, nouse!»
Mutta suutaripoika ei kuullut mitään, ei liikuttanut mitään paikkaa.
Vielä kerran huusi kuudennus rannalta Kaarlen nimeä, mutta vastausta ei tullut. Silloin kiipesi kuudennus veneeseen ja pudisti nuorukaista; mutta tämän pää lankesi voimattomana milloin oikealle milloin vasemmalle olalle. »Hän on tainnuksissa», huusi kuudennus, ja nyt nostettiin Kaarle varovasti rannalle. Ei ollut kukaan huomannut ennenkuin nyt, että haavan side oli siirtynyt, että verta ehtimiseen tulvasi haavasta näkyviin tulematta, koska kaikki veri oli juossut pitkin ihoa. Kaarle oli pitänyt haavoitetun kätensä liivin sisällä.
Nyt ei enää neuvoteltu herättämisestä. Muutaman minuutin kuluttua oli koko talon väki jalkeilla. Kaarlen haava oli taasen sidottu. Hänessä oli vielä henki. —
Rosvot makasivat tuvan lattialla nurkassa. Niistä ei nyt kukaan huolinut, eikä kukaan nähnyt sitä pirullista katsetta, jolla ne seurasivat kaikkia, mitä tuvassa tapahtui.
Kirkkoherra itse oli noussut. Hänen toimellaan oli sana kohta pantu Knuutilaan, jossa nimismies siihen aikaan asui, kuin myöskin Ellilään, jossa Olli perheineen vanginkuljettajan luona odotti aamua, jona oli päätetty viedä heidät Turkuun.
Aamuaurinko, kun se kirkkaasti alkoi paistamaan tämän kolkon yön perästä, näki kummallisen näön pappilan renkituvassa. Rosvot makasivat vielä nurkassaan. Vaalea nuorukainen silmät ummessa, lepäsi vuoteella. Vuoteen vieressä oli tuoli, ja sillä viisi rahakokoa, kymmenen riksiä kussakin. Pöydän vieressä istui nimismies ja kuudennus, joka viimeksi mainittu jutteli, miten sana eilis-ehtoolla oli käynyt talosta taloon, että oli lähdettävä Pirunpesälle ottamaan rosvot kiinni; miten hän ja kymmenen nuorta miestä oli sinne ehtinyt auringon laskiessa; miten he olivat kätkeytyneet Pirun pesän ympärille; miten puolenyön aikana rosvot olivat kokoontuneet, miten he silloin miehissä olivat kiinni otetut, ennenkuin ennättivät ruveta vastakynttä panemaan, mutta miten yksi niistä äkkiä oli lau'aissut pyssynsä, jonka luoti oli sattunut Kaarlen käsivarteen. Raha-arkku oli pesästä löydetty, ja jokaisella rosvolla tavattiin paljon rahaa. Vähän taempana nimismiehestä istui lavitsalla kauppamies; hän oli aivan vaalea ja hänen päänsä ympärillä oli huono side. Kaarlen vuoteen vieressä oli mies polvillaan — hän oli Olli. Ovensuussa seisoivat Vappo ja Elsa, ja takan vieressä istui Mattila löydetyn raha-arkkunsa päällä hymyillen.
Olli itki katkerasti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta sanoa. Vielä luuli yksi ja toinen suutarin olleen liitossa rosvoin kanssa; mutta kirkkoherra oli itse mennyt takaukseen, ja Olli oli päästetty irti.
Niin olivat asiat, kun uusi päivä alkoi.
Mitä on tähän vielä lisäämistä? Kauppamies, joka jo oli jokseenkin paranemaan päin, oli kohta tuntenut rosvot, ja kuullessaan Kaarlen niiden kiinni-ottajaksi, täytti hän kohta lupauksensa. Siitä syystä on tuolilla nuo 50 riksiä.
Mutta Kaarle itse makasi elämän ja kuoleman välillä. Mille puolelle voitto oli viimein kallistuva, ei voitu sanoa. Hän oli menettänyt hirmuisen paljon verta; luoti oli reväissyt auki valtasuonen.
Vaan kun aurinko ensi kiilunsa laski akkunan läpi, avasi hän silmiänsä. Olli pyyhki nyt pois kyyneleensä, toivo loisti hänen katsannostaan; hän jupisi hiljaa: »Jumala! Hän elää!»
Kaarle eli. Hän käänsi päätänsä, hän näki rahat, hän hymyili. —
»Palkinto?» kuiskasi hän.
»Palkinto!» vastasi Olli.
Kaarle koetti nousta, vaan hän oli liian heikko. Hän viittasi kädellään Ollia tulemaan likemmäksi. Hän kuiskui, ja kaikki kuulivat hänen sanansa, vaikka hänen äänensä oli hiljainen kuin länsituulen henkäys, kun se puissa jäähyväisensä sanoo ja hiljentymistään kuoleutuu. »Ottakaa rahat, maksakaa veikanne Mattilalle!» — Tuon sanottua menivät nuorukaisen silmät taasen umpeen, ja kun hän ne sitten avasi, lienee hän nähnyt toisenlaisia olennoita, kuullut toisia kieliä toisessa, uudessa maailmassa. Kaarle ei enää ollut tämän maailman asukkaita — hän oli mennyt.
»Hän on kuollut!» — huusi Olli vähän ajan kuluttua surkealla äänellä.
Kauppamies silmäili silloin rosvoa ja — sydän niilläkin oli. Pitkän
Pekan silmästä putosi kyynel; se vyöryi pitkin hänen poskeansa ja
katosi hänen poveensa. Poskella näkyi tie, mitä se oli kulkenut, sillä
Pekan kädet olivat sidotut; hän ei voinut pyhkiä pois sitä. —
Rauhan sinetti otsalla, hymyily vaaleilla huulilla makasi nuorukainen.
Kuolema oli voittanut; Kaarlen veri oli juossut kuiviin.
Kuolleen vierestä korjasi Mattila rahat.
Kun oli tavan mukaan virsi veisattu ja kuolleen rinnalle virsikirja laskettu, vetäysi väki ulos tuvasta. Olli katsahti viimeisen kerran kuollutta, sitten loi hän silmänsä Vappoon, joka oven suuta etemmäs ei uskaltanut tulla. Siinä silmäyksessä, niinkuin siinäkin, jonka hän Elsaan loi, oli enemmän kannetta kuin hän koskaan olisi sanoilla voinut sanoa. Vappo ja Elsa ymmärsivät silmäyksen; he kätkivät kasvonsa vyöliinaan ja olivat ensimäiset, jotka tuvasta katosivat.
Tästä päivästä, niin on minulle sanottu, ei Olli viihtynyt töllissänsä. Hän kulki ympäri pitäjää suutaroiden, kunnes hän, viimeisen pyyntönsä mukaan, sai emäkirkon lattian alla sijansa Kaarlen vieressä. — Vappo oli sinne vuotta ennen muuttanut.
Samana päivänä kuin Pitkä Pekka Saikkalan vuoren syrjässä mestattiin, otti Elsa muuttokirjansa Karkusta. Hän ei saanut omantunnon rauhaa kotipitäjässään. Hän muutti ensin Tyrväälle, sitten Huittisiin. Lieneekö hän vielä elossa, sitä en tiedä.
»Palkinnot ovat monenlaiset tässä maailmassa», sanoi kirkkoherra, kun piti ruumissaarnan Kaarlelle. — »Mutta paras palkinto on aina puhdas omatunto. Sitä ei kukaan ihminen voi varastaa; se on kallein aarre maailmassa. Onnellinen se, jolla semmoinen on».
MERIMIEHEN MORSIAN.
I.
Saarelassa.
Jo oli lumi maasta sulanut, jo oli tulva käynyt ja jäät rientäneet täyttymättömään mereen. Lehden alku oli puun oksassa puhjennut, siemenestään oli vähäinen ruoho ottanut kasvunsa. Harmaassa puvussa maa ei enää ollut, nuori viheliäinen huntu peitti vanhuuden, talven ja syksyn rypyt. Pääskynen oli jo tullut, savikopasta kuului sen ääni laulavan keväimen kiitosta. Sorsat uiskentelivat jo purosessa, jo siellä ahvenet kiitivät. Lähteen porina oli iloisempi, kukan varret sen rannalla heränneet unestaan. Luonto piti juhlapäivää!
Saarela on talo Suojoen rannalla Pohjanmaalla.
Heikki oli isännän nimi, Heikki Heikinpoika.
Talo oli neljännesveroinen, — vähäinen, mutta kaunis.
»Joko mennään kirkkoon, Aina?» kysyi Heikki tyttäreltään, joka pesi astioita takan vieressä.
»Isä!» sanoi tyttö. »Maunu tulee tänne tänä aamuna; hän lähtee huomenna kaupunkiin, sieltä lähtee hän merelle; minä lupasin eilen odottaa häntä — —»
»Vai niin!» sanoi isä. »Kaiketi Maunu odottaa kotiatuloani?» Ja niin meni hän kirkkoon.
Heikki Saarela oli viidenkuudetta vuoden vanha mies, harmaapäinen. Hän oli nuoruudessaan sairastanut rupulia; suuret arvet olivat hänen kasvoissaan. Hän ei paljon puhunut; hän sanoi sanansa, minkä tarvitsi, muuta hän ei hiiskunut; hän oli viisas mies. Heikillä oli keuhkotauti, ja hän tiesi itse hyvin kyllä elämänsä ehtoolle kiiruhtavan. Hän oli eilen laskenut tyttärensä käden Maunun käteen; hän oli silloin sanonut: »Jumala olkoon kanssanne!»
Maunu oli merimies.
Aina oli nuori, ainoastaan seitsemäntoista ikäinen. Aina oli kaunis.
Ainan posket olivat ruusunpunaiset, hänen silmänsä suuret, siniset.
Aina pesi astiat; sitte pesi hän kasvonsa, pukeusi pyhähameesen, otti virsikirjan pöydältä ja rupesi veisaamaan.
Ainalla ei äitiä enää ollut. Ainan äiti oli kuollut viime talvena. Aina oli silloin itkenyt ja valittanut, mutta pappi oli sanonut: »elä sinä niinkuin äitisi, niin saat äitisi takaisin». Aina pyyhki silloin kyyneleet silmistään: Aina tiesi, että hänen äitinsä oli tallella, taivaassa. Siitä päivästä kävi Aina yksin navetassa, lypsi lehmät, leipoi yksin, laittoi yksin ruokaa isälleen ja itselleen. Muita kuin isä ja tyttö ei talossa ollutkaan.
Saarela oli vähäinen maa; se antoi viljaa hyvänä vuonna sen verran kuin talon tarpeet vaativat, jopa jonkun tynnyrin ylikin. Heikki oli tyytyväinen, ja hän sanoi: »Kun meillä on se, minkä tarvitsemme, niin on meillä kyllä; kiittäkäämme Jumalaa!» —
Toisinaan tuli vuosi huono, halla pani pellot. Heikki ei puhunut mitään silloin; hän meni metsään puukko tupessa, kirves olalla. Hän varusti sieltä pettua talven tarpeeksi.
Nyt olivat vuodet olleet hyvät. Heikki tuskin enää muistikaan, että hän oli ennen nälkää kärsinyt.
Suojoen rannalla nähtiin Heikin usein onkivan; väliin sai hän kaloja, väliin ei. Kalastaminen oli Heikin mieluisin työ.
Heikin elämä oli alusta pitäin tähän saakka ollut melkein yhtäläinen. Neljältä aamulla yhdeksään asti illalla oli hän työssä; vaimonsa kuoltua nousi hän puoli neljältä, meni levolle kymmenen aikoina. Heikki oli jumalinen mies: hän kävi joka pyhä kirkossa, luki pyhäilloin kotona. Vihaan oli hän hidas, mutta jolle hän kerran suuttui, sen kanssa ei hän tahtonut sovintoon tulla koskaan. Semmoinen mies oli Ainan isä, Saarelan Heikki.
Aina oli äitivainajansa kuva; hän oli rakastettava lapsi. Hänen
sydämensä oli puhdas. Kotoaan ei hän muualle mennyt kuin kirkkoon.
Saarelassa ei hän nähnyt muita kuin isänsä, äitinsä, orpanansa
Junttilan Maunun ja joskus ihmeeksi jonkun kylästä. Kylään oli
Saarelasta peninkulma.
Kahden elivät isä ja tytär Saarelassa. Päivä ei ollut toista kummempi. Mutta Aina rakasti sanomattomasti isäänsä, jonka hän perin pohjin tunsi; hän pysyi isän käskemättä kotona. Hän osasi lukea, veisata ja tehdä emännän toimet — siinä oli Ainan taito.
Viime vuonna oli se kumma tapahtunut Saarelassa, että Aina oli tuntenut oudon tunteen sydämessään — Aina oli ruvennut rakastamaan Maunua.
Aina oli veisannut virren virsikirjasta, kun Maunu tuli tupaan.
Maunu oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hän oli kaunis poika. Hän oli viisi vuotta kulkenut merellä, hän oli nyt täysi merimies. Viime syksynä oli hän tullut kotiinsa, Junttilaan, jonka maalla Maunun vanhemmilla oli ollut torpanmaa. — Junttilan torppa oli ollut virstan päässä Saarelasta. — Maunun vanhemmat kuolivat, kun hän oli kuudentoista vanha. Torppa meni talon huostaan, tölli ja vähäinen omaisuus myytiin, Maunu sai siitä neljäkymmentä ruplaa; ne rahat antoi hän sedälleen, Saarelan Heikille, itse meni hän palvelukseen kaupunkiin. Neljä vuotta palveli hän; sitten meni hän merelle, oli viisi vuotta poissa kototienoiltaan ja tuli onnellisesti niitten kuluttua kotiin. Hänellä oli kuukaudessa palkkaa kymmenen ruplaa. Kevään tultua oli hänen taasen kohtapuoleen merelle meneminen.
Talvella oli hän ollut päivämiehenä milloin Saarelassa, milloin
Junttilassa. Hän oli tietämättään rakastunut orpanaansa, Ainaan. Eilen
oli hän suoraan sanonut Heikille Ainan kuullen: »Setä! Antakaa minulle
Aina vaimoksi!» Heikki oli sanonut: »Ota Aina!»
»Syksyllä, kun minä tulen kotia, pidetään häät», sanoi Maunu. Aina loi silmänsä alas. Isä sanoi: »Olkoon niin!» Aina oli talonpoikainen tyttö, luonnon lapsi. Hänen rakkautensa oli hänen elämänsä, sen tunsi hän, vaikka hän ei osannut sitä siksi ymmärtää, — hän ei ajatellut sitä.
Hän oli muistanut Maunua veisatessaan. Veisaten rukoili hän Jumalaa
Maunun edestä; viimeinen värssy, jonka hän veisasi, oli tämä:
»Vanhurskas, vakaa Jumala Sä olet sinun töissäs». Hän oli veisannut
virren loppuun, kun Maunu tuli tupaan.
»Hyvää huomenta, Aina!» sanoi Maunu ja kätteli Ainaa.
»Jumal' antakoon, Maunu!» vastasi tyttö ja punastui.
»Onko setä mennyt kirkkoon?»
»On ».
»Minä tulen sanomaan sinulle jäähyväiseni; minä lähden iltapuoleen
Junttilan Jussin kanssa kaupunkiin; minä käyn Köpenhaminassa,
Lontoossa, Liverpoolissa ja Lyypekissä; syksyn puoleen tulen minä
Saarelaan takaisin, ja silloin pidetään häät. Minä tuon sinulle
morsiuslahjoja ulkomailta».
»Kiitoksia!»
»Lupaatko minulle rakkautesi, Aina?»
»Lupaan».
»Tule ulos, käydään ahteelle!» — — —
Aamu oli kaunis, ei peitettä taivaalla näkynyt, ei tuulen henki liikuttanut pienintäkään lehteä, ja lintujen laulut kuuluivat metsästä. He istuivat rannalla, Aina ja Maunu; mutta he eivät sanaa toisilleen sanoneet. He katselivat taivaan sineä ja kiittivät hiljaisuudessa Jumalaa. Maunu oli onnellinen.
Merimies suuteli morsiantaan.
»Älä ole kauan poissa!» sanoi vihdoin Aina.
»Kuu ruis on kypsynyt ja kuhilaat pellolla ovat pystyssä, ohra leikattu ja perunat maasta poimitut, silloin olen minä tykönäsi».
Taasen hiljentyi puhe; onnelliset eivät puhu! —
Maunu katseli Ainaa, Aina katseli Maunua.
Mutta seurakunnan kirkossa saarnasi tänä päivänä nuorukainen ensikerran. Vanhan pastorin veljenpoika oli tullut pappilaan kesäksi. Hän saarnasi, ja kansa sanoi: »kyllä siitä aika pappi vielä tulee, kun joutuu». Heikki pahaksui, kun hän ei tiennyt ottaa juustoa mukaansa kotoa.
Saarelassa istui Maunu ja Aina, ylkä ja morsian, joen rannalla.
Kirkossa saarnasi nuorukainen. —
Ei sen kummempi se.
II.
Miten Heikkiä markkinoilla petettiin.
Vuosi tuli hyvä; ei miesmuistoon ollut parempata ollut. Harvat ne talot olivat, joitten ei kannattanut myödä ainakin joku tynnyri. Velkaan joutuneet maksoivat nyt velkansa, velattomat saivat vähän rahaa arkkuunsa. — Saarelan Heikki oli myöskin saanut enemmän jyviä kuin hän tarvitsi. Outo ajatus liikkui Heikin sydämessä, kun hän mittasi viisi tynnyriä säkkiin, kaupungin markkinoille vietäväksi. Hän olisi ollut iloinen, mutta Aina, hänen ainoa tyttärensä, oli suruinen. Syksy, näet, oli tullut, mutta Maunua ei kuulunut, ja Ainan hiljainen suru särki isän sydäntä. »Kyllä Jumala tänä vuonna on minua siunannut», sanoi Heikki; »mutta mitä minä maallisista, kun sinä, Ainani, päivä päivältä vaalenet ja kadotat ruusut poskiltasi, niinkuin haapa pudottaa lehtiään». — Aina koki hillitä isän nähden suruaan, mutta kun isänsä ei häntä nähnyt, itki hän usein katkerasti.
»Kysykää kaupungissa laivaa!» sanoi Aina isälleen, kun tämä istui kuormansa päällä. »Kysykää onko kirjettä tullut keltään merimieheltä».
»Kyllä kysytään», vastasi isä ja löi suitsiperillä hevosta, jonka oli saanut lainaksi Junttilasta. Heikki meni; mutta yksin jäi Aina, ja hänen kauan pidätetyt kyynelensä juoksivat runsaasti.
Ainalle tulivat päivät yksinäisyydessä pitkiksi. Hän teki toimitettavansa, hän luki ja hän veisasi, mutta kaiken tämän aikana oli hänellä aina Maunu mielessä. — Kolmantena päivänä oli isä luvannut olla kotona, mutta ei häntä vielä näkynyt, vaikka sen päivän aurinko jo oli laskemaisillaan. Aina istui pallistaen huivia, mutta neula ei tahtonut kulkea nyt niinkuin ennen. Suuri muutos olikin Ainassa tapahtunut; hän oli ollut lapsi Maunun lähtiessä, nyt oli hän neito, joka tunsi, mitä hän lapsena ei ollut aavistanutkaan. Usein silmäili hän ulos, mutta tiellä, jota myöten isän oli tuleminen, ei mitään näkynyt. Aina ajatteli lähteä häntä vastaan, mutta ilma oli kolkko ja pilvet mustat taivaalla. Päivä pimeni pimenemistään. Aina, joka ei ennen ollut pimeän arka, rupesi pelkäämään. Mielessänsä näki hän Maunun uppoavan meren syvyyteen, hän näki hänen kiikkuvan laineiden kukkuloilla, äkkiä katoavan ja taasen nousevan; hän näki isänsä markkinoilla verisessä tappelussa ja muita tuollaisia näkyjä, joita pimeys ja murhe usein tuovat ihmisen silmiin. Vihdoin nousi hän ylös. »Ei», sanoi hän; »isäni ei tule tänä iltana enää». Ja Aina laskeusi vuoteelle. — Hän nukkui.
Aamupuoleen tuli Heikki kotia, mutta hän ei ollut sama mies kuin lähteissään. Jyvänsä oli hän myynyt, mutta petturi oli ostanut ne. Heikillä oli tuskin ikäänsä rahaseteliä ollut, harvoin oli hän nähnytkin semmoista; ei siis kumma, ett'ei Heikki osannut väärää oikeasta eroittaa. Neljän ruplan mukaan tynnyriltä sai hän jyvistään 20 ruplaa; mutta nuo setelit olivat konnan tekemiä. Heikki sai pian havaita sen. Hän meni puotiin, jyvänsä myytyään, jotakin ostamaan. Kauppamies tarkasteli seteliä ja kysyi: »keltä olet, mies parka, saanut tämän?» johon kysymykseen Heikki vastasi jyvistään sen saaneensa; mutta pahaksi meni Heikin mieli, kun kauppamies sanoi: »se on väärä raha», ja repi sen palasiksi. Samoin kävi muittenkin rahain. — Rahatta ja jyvittä tuli Heikki raukka kotia. — Se oli kovaa! —
Aina heräsi, kun isä astui tupaan. Uuden päivän aamurusko nousi juuri taivaalla. Aina hyppäsi vuoteeltaan; hänen huulillansa oli kysymys, mutta hän näki isänsä alakuloisuuden ja puhkesi itkuun, sanoen: »Maunu on hukkunut!»
Isä silmäili tytärtään, mutta isoon aikaan hän ei mitään sanonut. Ainakaan ei häneltä mitään kysynyt, sillä hän luuli isänsä silmistä saattavansa lukea onnettomuutensa.
»Tuo tahko tupaan», sanoi vihdoin isä, »ja lämmitä uuni! — — Kirveeni on tylsä, ei sitä laskematta pettu puusta lähde». — Ja nyt puhui isä kohtaloistaan kaupungissa. —
»Entäs Maunu?» kysyi Aina, niinkuin isänsä vahinko ei olisi häneen koskenut.
»Maunusta ei kukaan vielä tiedä mitään, mutta laivoja tulee ehtimiseen kaupunkiin, älä siis sure, lapseni!»
Raskaalla mielellä meni isä metsään. Hän oli jyvistään toivonut saavansa veronsa maksetuksi, nyt menivät jyvät tyhjään, ja muuta myytävää ei hänellä ollut. »Elojyvistä täytyy myydä; itse meidän täytyy pettua syödä», sanoi hän Ainalle mennessään.
Se päivä kului, toinen kului, ja Saarelassa oli seikat niinkuin ennenkin. Mutta kolmannen päivän aamulla, kun aurinkoa vielä ei taivaan rannalla näkynyt, tuli nimismies. Siitä eivät Saarelan asukkaat tienneet mitään, sillä he nukkuivat vielä.
»Onko Heikki Saarela kotona?» huusi nimismies ovesta, ja samassa astui hän tupaan, ja kaksi miestä seurasi häntä.
Heikki heräsi, ja Aina heräsi. »Kuka se on?» kysyivät molemmat ja hyppäsivät vuoteistaan.
»Kruunun nimismies!» vastasi toinen miehistä; mutta nimismies käski toisen sytyttää valkeaa. Kohta paloi kuiva päre, ja sen valossa näkivät miehet toisensa. Aina oli kätkeynyt uutimien taakse.
»Täälläkö sinä rahojasi teet?» kysyi nimismies rumasti nauraen ja viittasi miehilleen, joista toinen kohta meni ulos.
Heikki ei ymmärtänyt tätä lausetta, hän vaan kehoitti nöyrästi nimismiestä istumaan. — »Viisas veitikka viimeiseen asti», nauroi nimismies. »Älä pane vastaan enää! Sinä olit viime viikolla kaupungin markkinoilla, siellä kävit sinä puodista puotiin väärää rahaa kaupiten, ja vaikka moni havaitsi rahat vääriksi, sait sinä kumminkin tuhmat petetyiksi; näet nyt, että koko asia on julkisuudessa, älä siis sodi vastaan; tänne vehkeesi kohta!»
»Herra Jumala siunatkoon!» huusi Heikki, joka nyt vähitellen rupesi ymmärtämään. »Minä väärän rahan tekiä? En; sen tietää Jumala!»
»Älä viivyttele! Monta vierasta miestä löytyy, jotka ovat kauppasi nähneet». —
»Her-ra va-allesman-ni! — — —»
»Jussi!» huusi nimismies, ja mies, joka oli mennyt ulos, tuli nyt sisälle, mutta raudat helisivät hänen käsissään. »Joko tunnustat, vai? — —» ja nimismies näytti rautoja.
Heikki nyt aivan hyvästi ymmärsi nimismiestä; hän oli kerran ollut käräjissä ja siellä oli hän nähnyt, mihin tällaisia rautoja käytettiin. Mutta Heikki ei ollut tavallinen talonpoika. Heikin sijassa olisi toinen ruvennut puhumaan viattomuudestaan ja rukoilemaan; tätä tämmöistä ei Heikki tehnyt. Hän vastasi nimismiehen kysymykseen: »minulla ei ole mitään teille sanomista; minä olen kerran sanonut, että minä olen viaton; ell'ette usko, niin tehkää tehtävänne!» — Tuo lause hämmästytti vähän nimismiestä, sillä niin on aina maailmassa: hyvän omantunnon lause hämmästyttää rietasta, ja kuinka rietas tämä nimismies oli, saamme vasta nähdä. Hänen huulensa vetäysivät taasen nauruun, ja Jussilta otti hän raudat, jotka itse asetti Heikin kalvosille.
Aina oli nähnyt kaikki; hän ei ymmärtänyt mitään, ennenkuin olivat käsiraudat hänen isänsä kalvosilla; silloin ymmärsi hän, että isää syytettiin rikoksesta. Aina, joka oli ollut vuoteen kätkössä, hyppäsi ylös pelästyen hirmuisesti. Hän juoksi isänsä ja nimismiehen väliin, ja hän rukoili niin suloisesti; mutta nimismies huomasi nyt vasta Ainan, ja hän säpsähti. Hänen käytöksensä muuttui kokonaan, sillä mitä Heikin tunnustus ei olisi vaikuttanut, sen vaikutti Ainan kauneus nimismiehessä. »Älä sure», sanoi hän, »että pariksi päiväksi vien sinulta isäsi; hän on syytön, sen minä tiedän, mutta minun velvollisuuteni vaatii minun näin tekemään; älä ole milläsikään!» — Ja nimismies pyyhki hivukset Ainan silmiltä ja taputti häntä poskille. —
»Älä koske tyttäreeni!» huusi Heikki, joka siitä suuttui enemmän, kuin hän äsken kannetta hämmästyi. Sitten kääntyen Ainaan sanoi hän: »Minä palaan jo huomenna, lapseni! Kuoki viimeiset perunat maasta sill'aikaa!»
III.
Kiusaus.
Aina oli taasen yksin. Miehet veivät hänen isänsä. Mutta mihin ne hänen veivät, sitä ei Aina tiennyt; hän ei hädässään ollut huomannut kysyä sitä. Hän lypsi aamulla lehmät; mutta mihinkään ulkotyöhön hän ei mennyt. Hän siivosi tupaa, hän pesi astiat, ja sitten rupesi hän pallistamaan huiviaan. Ei Ainalla ollut elämässään niin raskasta päivää ollut; hänen surunsa olisi kukistanut hänen, ellei hän olisi luullut isänsä jo toisena päivänä takaisin tulevan.
Toinen päivä tuli, mutta mimmoinen? Iltapuoleen, kun Aina istui ja takassa palavan vireän valkean valossa luki raamattua, odottaen isäänsä, kuuli hän jonkun pihalle tulevan. Hän luuli tulleen isäkseen. Hän pani raamatun pöydälle ja oli menossa isäänsä vastaan, kun hän edessään näki nimismiehen. Nyt oli tämä yksin. — Aina säpsähti ja vetäytyi takaisin kysyen: »missä isä on?» Aina parka ei tiennyt, että isä oli kaupungissa taasen, mutta nyt linnassa lujain lukkojen takana.
»Älä sure, tyttöni!» sanoi nimismies ja veti yltään päällystakin; »isääsi ei vaivaa mikään, kyllä hän kohta pääsee irti. — — Mitä sinä yksinäisyydessäsi teet! Minun kävi sinua sääliksi toiss'iltana, jona kova velvollisuuteni pakotti minun viemään isäsi; ymmärräthän, ettei minulla ole mitään syytä tuohon hirmuiseen tapaukseen? — Ei, päinvastoin puhuin minä tuomarille asian niinkuin se on ja niinkuin isäsi sanoo sen sinulle puhuneensa; tuomari kyllä uskoo niin olevan, mutta laki on kova; ei tuomarikaan voi päästää irti isääsi vielä; älä sure kumminkaan, viattomuus tulee aina ilmi», — ja nimismies taputti taasen Ainaa poskelle; mutta nyt ei Ainalla puolustajaa ollut.
Nimismiehen puhe oli niin kaunista, mutta Aina pelkäsi häntä kumminkin; hän ei sanonut mitään, hän meni kohentamaan valkeaa takassa.
Nimismies seurasi häntä; hetki kului äänettömyydessä.
»Kaunis Aina!» sanoi vihdoin nimismies ja laski kätensä Ainan kaulan ympäri. »Et sinä tiedä, miten kauneutesi liikutti minua, kuin toiss'iltana näin sinun. Minä en ole uskonut, että semmoista kuin sinä saattaisi löytyä maailmassa, ja minä sanoin itsekseni: noin kauniin neidon isä ei saata olla pahantekiä. — Aina! Sehän sinun nimesi on — tiedätkö sinä mitä rakkaus on, oletko sydämmessäsi tuntenut sen leimauksia, sen tulisia säteitä, sen pakottavaa voimaa? Silloin saatat sinä lukea miten sydämmeni laita on. Siinä on sinun kuvasi, sinun olentosi, sinun tahtosi yksin hallitseva.»
Niin puhui nimismies. Hänpä osasi puhua oikein koreasti! Aina kuunteli häntä hämmästyen; hän ei ennättänyt lykätä pois kaulaltansa nimismiehen käsivartta, niin tulisesti oli nimismies puhunut. Mutta kuu viimein puhe loppui ja nimismies veti henkeään, nousi Aina äkkiä ylös, ja kaunis oli hän tuossa seisoessaan keskellä lattiaa; valkoiset posket olivat ruusuiset nyt ja vähän vapiseva hänen äänensä, kun hän sanoi: »Minä olen morsian!»
Lieneekö tässä lyhyessä lauseessa ollut jotakin kummaa jo itsessään, vai oliko se Ainan muodossa, emme sitä tiedä; mutta varmaa on, että nimismiehellä ei ollut mitään sanomista isoon aikaan. Tytön vakava sana sekotti hänen ajatuksiaan. Vihdoin muistamatta nykyistä kaunista puhettaan kysyi hän jokseenkin kiivaalla äänellä: »No, kuka sitten on sinun ylkäsi!»
»Se on Maunu, merimies», vastasi Aina hiljaisella äänellä.
»Soo! Vai Maunu», jupisi nimismies. »Sama, luulen, joka nykyjään laivoineen meni meren pohjaan — —».
Aina meni lumivaaleaksi, mutta vaikka hän ei saattanut epäillä nimismiehen sanoja, lausui hän rohkeasti: »Se ei ole totta; Maunu tulee kohta kotia.»
Lieneekö nimismies omasta päästään ottanut sanomansa, vai oliko hän kuullut puhuttavan uppouneesta laivasta, emme sitä tiedä; mutta kun hän mainitsi Maunun kuolleeksi, erehtyi nimismies. Se ainakaan ei ollut avain Ainan sydämmeen; Ainan sanat olivat nytkin semmoiset, ettei nimismiehellä ollut niihin mitään vastaamista. Hän ei sanomaansa kertonut; hän rupesi uudestaan puhumaan rakkaudestaan; mutta pian havaitsi hän kaikki yrityksensä turhiksi. Silloin syttyi hän vihaan. »Kova tyttö!» lausui hän. »Sinä olet morsian, mutta minä — minun vallassani on isäsi; minun vallassani on hänet päästää, minä saatan myöskin hänet tuomita. Sinun kovuutesi on kohtaava omaa isääsi; sinun valtaasi jätän minä nyt hänen, ja niinkuin sinä minua kohtelet, niin kohtelen minä isääsi. Huomenna saattaa Heikki olla vapaa, huomenna saattaa olla kuoleman oma. Ajattele mitä teet, ett'et sitten rupea katumaan, kun isäsi kylmä ruumis, sinun uppiniskaisuutesi tähden, kuolemassa tuijottaa kovaa tytärtä vastaan!» Näin puhui nimismies, ja hän pani tuohon vielä lisäksi: »äsken mainitsin Maunua; puheeni hänen onnettomuudestaan oli yhtä totta kuin lauseeni isästäsikin.»
Aina raukka — tuo sanoma kukisti hänen. Nyt hän ei sanaakaan saattanut vastaukseksi antaa; nimismiehen riettaus ja isän kova kohtalo lukitsivat hänen kielensä. Ja nimismies luuli jo olevansa voiton puolella'; hänen rumat kasvonsa vetäysivät hymyyn, ja hän sanoi: »Älä pelkää, kaunis Aina!»
Mutta nyt vasta pelkäsi Aina.
IV.
Syksyinen päivä.
Koivut pudottivat lehtiään, haavat olivat alastomina. Mutta sorjina, roimina seisoivat kuuset; ei syystuulen myrsky niihin pystynyt. Linnut pakenivat yhä pakenemistaan Suomesta, ne olivat jäähyväisensä laulaneet, ja sitten olivat ne lähteneet; ne hakivat lämpimämpiä maita. Suojoen kirkkaan veden pinnalla nähtiin puolisoansa kaipaavan yksinäisen hanhen uiskentelevan; monet päivät nähtiin sen uivan edes takaisin, valittavalla surullisella äänellä huutaen kumppaliaan; viimein sitä ei enää nähty joessa, sen nähtiin lentävän taivaan alla, ja kohta ei silmä sitä pilvissä eroittanut. Se muutti, sekin; se muutti yksin.
Syksy oli tullut.
Pitkin Suojoen rantaa kävi polku. Sitä ei kaksi sopinut rinnan kulkemaan. Suuret ikivanhat petäjät ja tuuheat, pimertäväiset kuuset seisoivat polun molemmilla puolilla, ja missä sakeasti näitä petäjiä ja kuusia oli, siinä kätkivät niiden pitkät oksat havuillaan kulkijalta auringon. Vähäisen kosken lirisevä vesi ei polulle näkynyt, mutta sen ijäti yhtäläisesti soiva lorina kuului. Se oli niin rauhallista!
Sumuinen oli aamu. Polkua kulki nuorukainen. Hänen kasvunsa oli pitkä, hänen vartensa hoikka, hänen otsansa selkeä, hänen silmänsä kuin helmi, koteloisen heittämä Suojoen pohjalle; hänen poskensa olivat vaaleat kuin veden kalvo. Semmoinen oli nuorukainen. Erinomattain kaunis ei hän ollut, tuskin olisivat Vellamon vetiset neidot häneen rakastuneet, jos vaahtisen vaippansa alta olisivat nähneet hänet. Nuorukaisen ristimänimi oli Johannes; hän oli se ylioppilas, joka saarnasi kevätpyhänä, jona Maunu lähti merelle; hän oli se, josta kansa sanoi: »Kyllä siitä vielä tulee aika pappi». Kevätaamuin oli Johanneksella tapana katsella kedon kukkasia, kesäaamuin kuunteli hän lintujen lauluja, mutta syysaamuin ennen kukon laulamaa käveli hän polkua Suojoen rannalla; hän katseli luonnon vaipumista talviuneen.
Polkua oli hän kulkenut. Sumu haihtui vähitellen; aamuruskon ensi säde tapasi nuorukaisen, kun hän seisoi likellä Saarelaa polun syrjässä olevalla vähäisellä kukkulalla syviin ajatuksiin vaipuneena. Siinä seisoi hän; hänen ihastuksensa oli nähdä aamuruskon levenevän ja päiväiseen elämään hetkeksi herättävän syksyisen kankean luonnon. Hän katseli, mitenkä sinisen taivaan rannalla aurinko nousi. Missä olivat hänen ajatuksensa? Kuka sen tietää?
Polkua tuli nuori neitonen; hän oli pyhävaatteisiin puettu. Valkeapohjainen, mustanviivokas huivi oli neidon päässä; hänen hameensa oli tummaa kotitekoista vaatetta; semmoiset olivat nämä pyhävaatteet. Tuuheiden puitten oksissa humisi aamutuuli; vähäisen puron vesi laskeusi kukkulan alla liristen Suojokeen. Puitten huminassa, lirisevän purosen rannalla kulki neitonen. Pakenevan aamuruskon valossa olivat neitosen kasvot vaaleat, niin vaaleat kuin kuoleman enkelillä luullaan olevan. Tyttö kävi kiireesti, avojaloin käveli hän; pienet jalat eivät syksyn kylmää eivätkä tielle pudonneita pistäviä havuja pelänneet. Kengät olivat hänellä käsivarrellaan. Nyt ei ollut pyhä; oli arkipäivä. Mihin kiiruhti tyttö arkipäivänä pyhävaatteissa?
Neitonen tuli Johannesta yhä likemmäksi. Johannes loi silmänsä alas polulle; jo näki hän neitosen. Neitosen silmät kääntyivät ylös kukkulalle; jo näkivät ne Johanneksen. Nuorukainen ja neitonen havaitsivat samassa silmänräpäyksessä toisensa, ja molemmat säpsähtivät.
Neito oli kerran kuullut Johanneksen saarnaavan; hän tunsi kohta, kuka kukkulalla seisoi; hän niiasi syvään.
Johannes astui alas kukkulalta; hänen silmäyksensä oli kuin kiinni tarttunut neitoseen. Hän tuli tytön viereen; hän kysyi, mihin tytön matka oli, ja tyttö vastasi: »Pappilaan». Sitten kysyi Johannes tytön nimeä, ja tyttö vastasi: »Aina».
»Saatamme kulkea yhdessä», sanoi Johannes; »minä olin juuri aikeissa palata pappilaan».
Ison aikaa tulivat he sanaa toisilleen sanomatta. Vihdoin rupesi
Johannes kyselemään yhtä ja toista.
Kun he jo puolimatkalle olivat tulleet, sanoi Johannes: »Aina! Sinun poskesi ovat vaaleat, ruusuttomat, sinun silmäsi kirkkaus ei ole luonnollinen, sinä olet itkenyt; tahdotko sanoa syytä, miksi olet itkenyt?»
Tuossa nousi veri silmänräpäykseksi Ainan poskiin; mutta kohta oli vaaleus yhä vaaleampana laskeunut niille.
Aina puhui isänsä onnettomuudesta; ujosti ja katsellen maahan puhui hän sitten nimismiehen riettaudesta, ja tätä puhuessa olivat hänen poskensa punaruusuiset. Johannes kuunteli puhetta, ja kun hän oli ymmärtänyt nimismiehen riettauden, tömisytti hän jaloillansa ja hänen silmänsä iskivät tulta.
»Sinä pelkäsit nimismiestä, sanoit sinä?» lausui Johannes vihasta vapisevalla äänellä. »Miten pääsit sinä hänestä vapaaksi?»
»Minä pakenin. Ulkona oli ruvennut satamaan: pimeässä en minä uskaltanut lähteä Junttilaan; minä vietin yöni navetassa. Nimismies rukoili ja lupasi olla hyvä; toisen vuoron sadatteli hän, haparoiden pimeässä löytääksensä minut. Pois oli hän lähtevinään, mutta kolme kertaa palasi hän takaisin, ja kun hän puoliyönaikoina viimein lähti, vannoi ja kirosi hän, että isääni kosto kohtaisi. Minä en muuta neuvoa tiedä, kuin mennä pappilaan puhumaan rovastille kaikki. Isäni on syytön, sen vakuutan minä Jumalan edessä; hän ei ole mitään pahaa tehnyt». — Ja suuret kyyneleet himmensivät Ainan kirkkaita silmiä.
Aina oli puhunut asiat kaikki niinkuin ne olivat; yhtä asiaa ei hän kumminkaan maininnut. Maunusta ei saanut Johannes tietää mitään. Jos olisi Johannes tiennyt, että Aina luuli ylkänsä hukkuneen, olisi hän ymmärtänyt, että suru oli Ainan sydämessä niin suuri, kuin se ihmisessä saattanee olla.
Aina pyhki kyyneleet pois, ja epäilykseen vaipumaisillaan huusi hän: »Jos voitte, herra maisteri, auttaa isäni linnasta, jos voitte estää nimismiestä hänen pahuudestaan, niin Jumalan nimeen tehkää se!» Ja taasen uivat hänen silmänsä kyyneleissä.
Tämä rukous Ainan suusta, hänen kyyneleensä, hänen nöyrä olentonsa tunkeusivat voimallisesti Johanneksen sydämeen. »Niin totta kuin Jumala on Jumala, niin minä kaikki tässä asiassa teen, mitä minun on mahdollinen. Älä epäile, Aina, usko se, että paha pahan perii, rehellisyys yksin perii maan. Kaikki voi muuttua ja muuttuu välttämättömästi; sinä tulet vielä onnelliseksi, niin onnelliseksi kuin sinun puhdas sydämesi ansaitsee».
Näin puhui Johannes; hän luuli puheellaan lohduttavansa neitoa; mutta kun hän onnesta puhui, kaasi hän kihelmöitsevää öljyä avonaiseen haavaan.
Puhe hiljentyi, polku loppui, ja tanhuata kulkivat he rinnatusten. Syyspäivä oli lämmin ja kaunis kuin ihanin kesäpäivä. Kun Johannes ja Aina tulivat pappilaan, oli Ainalla isänsä tekemät kenkulit jalassa, mutta hihasillaan, takki käsivarrella tuli Johannes kartanolle. Kohta vei Johannes Ainan rovastin puheille, mutta hän tuli itse mukana rovastin kamariin.
Kauan olivat he kolmen siellä; puolessa oli päivä, kun Aina, Johannes ja rovasti tulivat sieltä ulos; heitä oli kutsuttu syömään. Rovasti kutsui Ainaa omaan pöytäänsä. Ujostellen seurasi Aina käskyä.
Johannes ei paljon syönyt; hän, viehkeä nuorukainen, katseli Ainaa, ja kun pöydästä noustiin, sanoi Johannes Ainalle: »luota minuun; sinulle pitää oikeus tapahtuman!»
Lystillinen rovasti nauroi ja sanoi: »Jo nyt sait ikuisen puolustajan, rakas lapsi!»
V.
Käräjissä.
Ensimäinen lumi on pudonnut. Hieno jääriite oli sitonut Suojoen vedenpinnan. Talvi oli tulossa, luonto oli jo vaipunut uneensa.
Kirkonkylässä, virstan verran matkaa pappilasta, pidettiin käräjiä; ja niinkuin ainakin, oli sinne kokoontunut paljon ihmisiä. Monella oli riitoja, mutta moni oli tullut tyydyttämään uteliaisuuttaan. Semmenkin Heikin asia, joka nyt oli näin pitkälle ennättänyt, oli tänäpänä vetänyt junttilaisia tänne. Rähinää ja melskettä kuului joka paikasta. Nimismies kulki edes takaisin, milloin kartanolla milloin käräjätuvassa; hän oli kova kantajana, mutta oiva puolustajana, sillä enimmiten aina oli hän voitolla. Viinan myymisestä ja viinan poltosta oli edellisinä päivinä monta sakotettu. Ne, jotka sakotettiin, kirosivat, mutta nimismies naureskeli, sillä hän oli iloinen. Oliko se kummaa! Tulipa hänelle osa sakoista. Vähän matkaa käräjätuvasta oli torppa. Se oli köyhän eukon asuma. Eukko istui kehräten valkean edessä; hän ei huolinut käräjistä ensinkään eikä paljon ihmisistäkään, joita nyt hänen mökissään oli paljon. Hän oli käräjiin tottunut, sillä hän oli asunut tässä torpassa elinaikansa, ja naapurissa pidettiin hänen pienuudestansa saakka kahdesti vuodessa käräjiä. Käräjäpäivät taisivatkin vuodessa olla ainoa aika, jona hänellä mökissään oli vieraita. Nyt oli hän vanha ja vähäkuuloinen, ja hänen näkönsäkin jo oli huono.
Tässä mökissä istui Johannes takan edessä, ja kaunis, vaikka vaalea ja vapiseva tyttö istui hänen vieressään. Kuka tämä tyttö oli, arvaat, lukija. Älä kummastele, että hän vapisi, että hän oli ruusunsa poskiltaan kadottanut suruun ja murheeseen. Hänkin oli nyt kutsuttu käräjiin, ja vaikka ilkeä nimismies ei häntä päästänyt isänsä puheille, oli hän monen kuullen manannut Ainaa totta puhumaan, viekkaudetta ilmoittamaan, missä isän rahavehkeet olivat, ja viimein oli hän muka hyväillen taputtanut Ainaa poskille, sanoen: »Kumma, miten semmoisella miehellä saattaa olla niin kaunis ja siivo tytär!» Tätä käytöstä ei Johannes nähnyt. Se oli nimismiehen onni. Mutta Aina puhui kaikki Johannekselle, ja jos Johannes ennen oli nimismiehen vihollinen, niin hänen vihansa nyt vaan yhä yltyi. »Älä pelkää, Aina!» sanoi hän. »Usko se vakavasti, että kun ajaksi on paha paisunut, tulee se viimein ilmi ja saa pahan palkkansa; ole hyvässä turvassa, Jumala ei syytöntä heitä, vaikka usein näyttää kuin ei hän ihmisestä pitäisi mitään». Aina pyhki silloin kyyneleet silmistään; Johanneksen sanat vaikuttivat hyvää hänessä.
Rättäri tuli mökkiin. »Käräjät alkavat», sanoi hän.
Väki samosi ulos. Kolmen jäivät Johannes, Aina ja eukko mökkiin. »Jätä kaikki Jumalan haltuun», neuvoi Johannes; »apu tulee ennen kuin luulemme, tulee usein sieltä, mistä emme tiedä odottaakaan».
Raudat kolisivat samassa kartanolla, ja kun Johannes avasi oven, aikoen mennä kuulemaan ja puolustamaan syytöntä, näki hän rättärin vievän Heikkiä käräjätupaan. Se näky särki Johanneksen sydäntä; mutta käräjätuvan portailla näki hän myöskin nimismiehen, joka naurusuin puhutteli erästä sakotettua; se näkö sytytti hänen kiukkunsa.