Aina oli nähnyt isänsä, oli myöskin nähnyt nimismiehen, ja mitä hän tuossa kärsi, osannet sinä, puhdassydäminen Suomen neitonen, aavistaa. Nämät näyt koskettivat, näetsen, Ainan sydämessä kahta haavaa. Aina vapisi vaan yhä enemmän; hän ei osannut vihallaan sammuttaa suruansa. Hän ei olisi silloin ollut se, mikä hän oli.
Käräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne tulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta akkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen nuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen sanoi muitten »hyvän päivän» toivotukseen: »Jumal' antakoon!» eivät vieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat odottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen ruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä rumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan pidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät muutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä nähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta käräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli vapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat kirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea vaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi kukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen asiansa nyt oli tuomarin tutkittavana.
Johannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu kuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia, niinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin on heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet odottaa etuhuoneessa. — Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia ystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa alkoi tuomari tutkintoa.
Nimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili viekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen silmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä kirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän lakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin edessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään salannut eikä mitään lisiä pannut.
Kun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari nimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi puhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita. Nimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa puhui hän Ainan isästä. »Monet ajat», niin puhui nimismies, »on meikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta saanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut vääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en uskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen elatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä teeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta; mutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa ilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta kovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle».
Tuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän seisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: »Joko olet valheesi lopettanut?» — Tuomari vaati häntä vastaamaan nimismiehen kanteesen.
»Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!» sanoi Heikki äänellä, jossa ei ensinkään pelkoa ollut.
Nimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näin kauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan». Sitten kääntyi hän rättäriin ja sanoi: »myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?» Rättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan etuhuoneessa.
Heikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri tuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä, joka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja pyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut.
Johannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa aavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän nyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes ajatteli: »ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!»
»Sinun nimesi on Lassi Juusola?» kysyi tuomari kääntyen mieheen. — »Niin on, herra tuomari», vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun hän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä isommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. — »Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä miestä?» Tuomari viittasi Heikkiin. »Tiedän», vastasi Lassi ensimäiseen kysymykseen ja »tunnen» toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta nimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. — »Oletko ennen ollut valalla?» kysyi tuomari. — »Monta kertaa, herra tuomari!» vastasi mies. — »Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?» — »Ymmärrän».
Näin kyseli tuomari vieraaltamieheltä yhtä ja toista. Mutta pöydällä oli Pyhä Raamattu ja se oli avattu. Tuomari käski miestä valalle, ja rohkeasti astui mies tuomarin eteen. Kaksi sormea pani hän kirjalle ja rupesi tekemään valaansa.
»Ajattele, mies, mitä teet, ennenkuin vannot pirulle sielusi!» kuului kamala ääni oven tyköä. Lassi käänsihe hämmästyen; hän silmäili oveen päin. Siinä seisoi Heikki vakaana. Lassi laski sormensa taasen Raamatulle, ja nyt vannoi hän, lupasi kautta Jumalan puhua totta. Mutta mitä hän totena piti, se oli ylen rumaa valetta; siinä ei sanaakaan totta ollut. Hän puhui, miten Heikki markkinoilla hänen kanssaan kauppaa tehdessään oli tarjonnut hänelle samallaisia rahoja kuin ne, mitkä Heikiltä kauppapuodissa oli otettu, kuinka, kun hän ei niitä hyväksynyt, vaan sanoi vääriksi, Heikki kumminkin kaikin mokomin tahtoi houkutella häntä ottamaan niitä vastaan, vakuuttaen muka, että kyllä hän ne saisi menemään, jopa vielä oli luvannut erityisiä välirahojakin, jos hän tahtoisi häntä auttaa niitä kaupitsemassa j.n.e. Tuommoisia puhui Lassi ja vielä muutakin; kaikki tarkoitti näyttää Heikkiä ei ainoastaan väärän rahan kaupitsijaksi, vaan itse tekijäksikin.
Johannes ei kuunnellut Lassin puhetta loppuun asti. Hän muisti Ainan; hän meni ulos etuhuoneesen. Siinä seisoi Aina, ja nähtyään Johanneksen kysyi hän: »Mitä vierasmies on sanonut?» — »Hän on sielunsa manalaan vannonut», vastasi Johannes kolkolla äänellä; sitten vaikeni hän. Ainakaan ei mitään sanonut.
Mutta nuorukaista, joka etuhuoneen akkunan vieressä seisoi, ei kukaan huomannut. Hän seisoi muitten suojassa, hän sopi näkemään Ainan ja kuulemaan Johanneksen vastauksen. Ei tiennyt kukaan, mitä hänessä liikkui, kun hän kuuli Johanneksen puhetta ja näki Ainan tuskaa. Hän silmäili usein ovea, niinkuin olisi hän odottanut kutsumusta tulla sisälle; hän ei huolinut muitten puheesta; mutta kun mainittiin Heikki Saarelan nimeä, säpsähti hän ja pyhki pois hien, jota ehtimiseen nousi hänen otsalleen.
Kun miehet etuhuoneessa sanoivat toisilleen: »Varmaan se on totta, että Saarelan Heikki on väärän rahan tekijä», kävi tämä lause kolmen sydämeen kipeästi; mutta kuka se kolmas oli, johon nämät sanat kävivät, sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Vihdoin, kun jo nuorukainen oli kauan odottanut ja Johannes ehtimiseen kulkenut etuhuoneesta tupaan ja tuvasta taasen etuhuoneesen, aukeni ovi ja rättäri näkyi. Hän sanoi ovessa: »Matti Alatalo kutsutaan sisälle». Silloin liikkui nuorukainen; hän lähestyi ovea, mutta hänen käyntinsä oli horjuva niinkuin sairaan. »Tuoko se toinen vierasmies on?» puhuivat miehet keskenään. »Sehän se mahtanee olla», vastasivat toiset. Nuorukainen kuuli miesten puhetta, hän silmäili ympärilleen ja jupisi: »Jumalan nimeen!» — Ja ovi lukittiin hänen jälkeensä.
»Se nuorukainen ei tee väärää valaa», sanoi Johannes, ja taasen jätti hän Ainan etuhuoneesen ja meni tupaan.
»Sinun nimesi on Matti Alatalo, merimies?» kuuli Johannes, tullessaan tupaan, tuomarin kysyvän. »Niin on, herra tuomari», vastasi nuorukainen hiljaisella, vapisevalla äänellä. — »Muista», sanoi tuomari, vakaalla äänellä, silmäillen tarkasti nuorukaista, »muista, että sinun sanasi tässä saattaa langettaa ihmisen, muista se ja puhu totta!» Niin sanoi tuomari, mutta nuorukainen oli vaalea kuin lumi iltapakkasessa; hänen silmänsä tirkistelivät lattiaa, hänen kätensä vapisivat, ja hän oli vaipua maahan.
»Puhu totta!» kuului kolkko ääni ovelta, ja taasen kääntyivät kaikkien silmät ovelle; mutta ei kukaan voinut sanoa, mistä tämä kolkko ääni tuli. Heikki seisoi vakaana kuin ennenkin; hän seisoi ovensuussa; mutta Heikin tätä sanoneen ei Johanneskaan luullut.
Hetki kului. Tuomari kyseli, tiesikö nuorukainen valan tärkeyttä ja muuta semmoista, kuinka vanha hän oli, oliko hän ripille päässyt, joihin kysymyksiin nuorukainen vastasi valan tärkeyden aivan hyvin tietävänsä, olevansa kolmenkolmatta vuoden vanha ja jo kuusi vuotta sitten päässeensä Herran ehtoolliselle.
»Muista, kuinka tärkeä todistuksesi on», sanoi sitten tuomari ja käski nuorukaisen tulemaan likemmäksi. Pöydällä oli Raamattu samalla paikalla, missä äsken Lassi teki valansa; sinne valalle käski tuomari nuorukaista.
Nuorukainen lähestyi pöytää; hän loi silmänsä ylös ja hänen silmänsä tavoittivat nimismiestä, jonka kasvoista ne lukivat kiivautta ja kovuutta; sitten kääntyivät ne Lassiin, ja Lassin silmistä luki hän samaa; Lassi heristi nyrkkiään, sen huomasi nuorukainen. Vavisten lähestyi hän pöytää. — Hän teki valansa.
Tykyttävällä sydämellä odotti Johannes nuorukaisen todistusta. Tämä oli ison aikaa ääneti; sitten, kun tuomari kehotti häntä puhumaan, puhui hän, ja hän puhui niinkuin olisi hän osannut puheensa ulkoa. Hänen todistuksensa ei viivaakaan erkaunut Lassin todistuksesta; ihan samaa puhui hän, ja puheensa lopetti nuorukainen sanoilla: »Niin totta kuin Jumala minun auttaa ruumiin ja hengen puolesta».
»Tiedätkö mitään muuta?» kysyi tuomari. »En», vastasi nuorukainen.
»Elävän Jumalan edessä olet puhunut», sanoi tuomari; »vaivainen sinä, jos omatuntosi toisin sanoo kuin kielesi nyt on puhunut».
Kylmä hiki nousi nuorukaisen otsalle tuomarin tätä sanoessa; hän olisi vaipunut maahan, ellei Lassi olisi lähestynyt häntä ja vetänyt hänet tykönsä, samalla kuin tuomari sanoi Heikille: »Sinulla on tytär? Onko hän täällä'?» — »On», vastasi Heikki, jonka silmät surullisesti olivat katselleet nuorukaista; »on minulla tytär Aina!»
Johannes läksi taasen tuvasta etuhuoneesen; hänen poissa ollessaan oli Aina nääntynyt lavitsalle. Johannes meni hänen tykönsä, ja Aina avasi ummistuneet silmänsä. »Hänkin on valehdellut», sanoi Johannes.
Kipeää kävi Johanneksen sydämeen nähdä Aina tuollaisessa tilassa. Aina ei enää ollut vieras Johannekselle; Johannes tunsi Ainan, ja jo useasti oli hän ihmetellyt siveyttä, jonka hän näki hänen muodossaan. Väliin oli hän pitkät ajat seisonut ja ihastuneena katsellut Ainaa, joka vaaleudessaan oli kauniimpi kaikkia muita, joita Johannes ikänänsä oli nähnyt. Johannes piti itseään viattoman lapsen puolustajana; hän ei vielä huomannut, että Aina muutenkin oli hänelle kallis, että hän siitä päivästä, jona hän Ainan kanssa kulki metsäpolkua, oli Ainasta pitänyt enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Johannes ja Aina olivat viime päivinä yksissä olleet; Johannes oli nähnyt, miten Aina surussaan oli ylevä, miten valitussana ylen harvoin puhkeusi ilmi, ja kumminkaan ei tiennyt Johannes tämän surullisuuden suurinta syytä.
Kun rättäri käski Ainaa käräjätupaan, seurasi Johannes häntä sinne. Siinä näki hän, miten lapsellinen rakkaus heikossa naisessa puolustaa rakastettua isäänsä. Aina puhui valatta totuuden; hän puhui, miten Heikin oli käynyt markkinoilla. Hän puhui, ja tuossa puheensa innossa oli hänen kauneutensa enkelin. Nuorukainen vapisi kuin haavanlehti. Nimismiehen täytyi hänen edessään luoda alas silmänsä; Lassi oli ainoa, johon eivät Ainan sanat pystyneet.
Kun Aina puheensa lopetti, vallitsi kotvan aikaa syvä hiljaisuus salissa. Kaikki katsoivat kummastelevilla silmillä Ainaa; mutta Heikin silmissä loistivat suuret kyyneleet. »Jumala siunatkoon häntä!» jupisi isä.
Miten tuomari sitten kysyi kauppiaita, joita myöskin oli käräjiin kutsuttu todistamaan, vaikka he eivät olleet saapuville tulleet, miten hän vielä vierailtamiehiltä ja nimismieheltä kyseli yhtä ja toista, sitä emme tässä huoli mainita. Puolipäivä oli jo käsissä, kun hän nousi istuimeltaan ja sanoi asian ei saattavan päättyä ennenkuin tulevissa käräjissä. Tuomari katseli sitten hellästi Ainaa, ja varmaa on, että hän niinkuin kaikki muutkin tuvassa enemmän luottivat Ainan puheesen kuin vierasmiesten valaan. Mutta tuomarin tulee tuomita lain eikä sydämensä mukaan. Jos toisin olisi ollut, niin ei Heikkiä raudoissa olisi viety linnaan takaisin.
VI.
Rakkaus ja rakkaus.
Vireä valkea paloi pappilan pirtissä. Rengit kiskoivat päreitä, ja piikain rukit surisivat. Palkolliset istuivat yksimielisesti takan ympärillä. He puhelivat päivän käräjäasiasta, jota yksi rengeistä oli ollut kuulemassa; sitten puhuivat he Ainasta, ja etenkin rengit surkuttelivat häntä.
Mutta rovastin asunnossa oli kyökin takana vähäinen kamari. Siinä oli Ida-mamseli eläessään monta kaunista kesäkangasta kutonut. Nyt istuivat siinä Aina ja Johannes. Vainajan henki asui vielä huoneessa; kaikki oli siellä niin rauhallista.
»Kyllä isäni tuomitaan», sanoi Aina surullisesti. »Miehet tekivät väärän valan, vai mikä on teidän ajatuksenne?» Aina katseli Johannesta uskollisesti silmiin tuota kysyessään.
»Minun ajatukseni on», vastasi Johannes, »että pahuus aina tulee ilmi; en ole missään tavannut ihmistä, jonka omaatuntoa rikos olisi painanut, tämän ilmitulematta. Pikemmin tahi myöhemmin Jumala paljastaa ihmisen, ja hänen salaisimmat työnsä tulevat silloin tutuiksi. Välistä kyllä näyttää kuin olisi pahuudella menestystä; joskus on viatonkin saanut kärsiä rangaistusta ansaitsematta; kumminkin on vääryyden tekijä aina tullut ilmi. Jumala sallii joskus kuoleman korjata ihmisen pahuutensa keskeltä, ja ihmiset jäävät tietämättömyyteen hänen pahoista töistään; Jumala ne kumminkin tietää; vaan enimmiten aina kurittaa hänen vitsansa jo täällä maailmassa. Heikin viattomuus tulee, usko se, ilmi ennenkuin luulemmekaan, vaikka hänen asiansa nyt hämärältä näyttää.»
Näin puhui Johannes; mutta Ainan sydän sykki rauhallisemmasti nyt, ja hänen silmistään vieri kyyneleitä. Ne lievittivät hänen suruansa.
Sitten puhuivat he Saarelasta, miten talo oli autio ja miten siellä vieraat kävivät karjaa ruokkimassa.
Kummalliset tunteet olivat tämän puheen aikana Johanneksessa heränneet. Hän oli tavannut naisen, jonka luonne oli ikäänkuin hänen omansa; ei kumma siis, että hän mielistyi Ainaan, että hän nuoren sydämensä kokonaisella innolla rakastui Ainaan. Tuossa hänen kanssansa kahden kesken istuen rupesivat hänen sydämensä asiat hänelle selkenemään. Että Aina oli talonpoikainen tyttö, se ei tullut hänen ajatuksiinsa. Johannes oli niitä, jotka eivät katso säätyä, vaan ihmistä, ja Ainassa tapasi hän naisellisen olennon semmoisen kuin hän ajatuksissaan oli kuvaillut. Kauan he istuivat sanaa sanomatta; pitkä karsi oli kynttilässä, mutta ei kumpikaan heistä sitä huomannut. Vihdoin loi Aina silmänsä Johannekseen, ja Johannes tunsi rakkauden sähkövirran juoksevan sydämensä läpi. Hän sanoi hiljaisella äänellä: »Aina!»
Ainan ajatukset olivat kuluneissa ajoissa. Kun hän kuuli Johanneksen nimeään mainitsevan niin oudolla äänellä, aavisti hän pahaa; hän kuuli äänen menneiltä ajoilta, jolloin Maunu istui hänen vieressään. Toisin oli nyt kaikki. Sydämensä vaati häntä Johannekselle ilmoittamaan, mitä hän sydämensä syvimmässä säilyssä oli piiloittanut; syytä, miksi tämä ajatus nyt nousi hänessä, ei Aina tiennyt, mutta kumminkin seurasi hän sydämensä vaatimusta. »Minä olen kauan teiltä syvimmän salaisuuteni kätkenyt», sanoi hän hetken kuluttua; »minä olen orpanani Maunun kihlattu morsian».
Ulkona henki kylmä iltatuuli, ulkona oli syksyinen pimeys kamala; mustat pilvet lensivät taivaalla, ja lennossaan pudottivat ne lunta maahan. Johannes oli kuullut Ainan sanat; ne selittivät hänelle, mitä hänen sydämessään hämärää oli ollut; hän tunsi, että hän rakasti Ainaa, hän tunsi, ettei Aina saattanut häntä rakastaa. Houkutella Ainaa luopumaan Maunusta ei tullut Johanneksen mieleen. Hän tunsi, että hänen elämänsä aurinko oli ikuisiin pilviin kätkeynyt. Hän istui muutaman silmänräpäyksen kukistettuna; sitten hän nousi, tarttui sanaa sanomatta Ainan käteen, puristi sitä, kuiskasi jäähyvästit, ja tietämättä miten oli hän äkkiä kartanolla. Hän oli uneksinut lapsuutensa ja nuoruutensa päivät, ja nyt, kun hän alkoi herätä, heräsi hän kovaan totuuteen; hänen elämänsä kuvittelemiset olivat kadonneet.
Kummalta näkyi Ainalle Johanneksen käytös; mutta ei hän ensinkään sitä ymmärtänyt, se ei siis tuottanut hänelle surua. Hän niisti kynttilän, ja kudelmaa, jota hän kutomatta oli pitänyt helmassaan, rupesi hän kutomaan.
Jo oli kynttilänsydän uudestaan karrelle palanut, kun ovi avattiin ja rovasti kysyi ovelta: »onko Johannes täällä?» Mutta kun Aina sanoi Johanneksen vasta lähteneen ulos, vetäysi rovasti takaisin, ja Aina oli taasen yksin. Ilta kului Maunua muistellessa.
Sillä aikaa jäähdytti Johannes palavaa vertansa ulkona. Mitä hän tuossa ajatteli, sitä ei hän itsekään tiennyt; kuinka kauan hän jo oli ulkona ollut, siitä hän ei lukua pitänyt; että satava lumi oli hänet valkoiseksi tehnyt, siitä hän ei huolinut; että kylmä tuuli puhalsi hienojen vaatteiden läpi, sitä hän ei tuntenut. Hän istui päätään käsiinsä nojaten portaalla.
Mutta pirtissä puhuivat palkolliset: »Mikähän nyt Kirkko-Tummulle on tullut, koska hän rovastia tykönsä kutsuttaa? Ja miksikähän se maisteria on käskenyt?»
Mies kirkonkylältä oli käynyt tuvassa ja kysynyt, saisiko rovastia näin myöhään puhutella. Kirkko-Tummu — tuo eukko, jonka luona Johannes ja Aina aamulla olivat istuneet — oli äkkiä tullut sairaaksi. Sillä aikaa, kun palkolliset tätä pirtissä puhelivat, kävi mies rovastin luona, ja rovasti oli kohta valmis; mutta Johannesta ei näkynyt missään. — — —
Kylmä tuuli henki entistä kiivaammasti. Jo värisivät Johanneksen heikot jäsenet, jo tunsi hän kylmän häneen ottaneen. Hän tunsi, vaikkei hän sitä ajatellut, että tauti oli häneen tulossa. Hiljoilleen nousi hän, pudisti lumen päältään, ja kontistuneena kääntyi hän huoneeseen päin.
»Hurja poika, missä olet ollut?» sanoi rovasti Johanneksen tultua sisälle. »Pue vaatteet yllesi, koska Kirkko-Tummu välttämättömästi tahtoo sinuakin puhutella».
Johannes silmäili pitkään rovastia. Hän ei tiennyt, mistä asiasta kysymys oli; mutta sanaa sanomatta tarttui hän turkkeihinsa, painoi lakin syvälle päähänsä, ja nyt oli hänkin valmis.
VII.
Jo rupeaa paha palkkansa saamaan.
Ylen kummallinen on Jumalan hallitus. Me näemme ja näön mukaan me tuomitsemme; mutta usein on näkömme virvatuli, tuomiomme peräti väärä. Me soimaamme Kaikkivaltiasta, mutta lopussa kiitämme Hänen viisauttaan, sillä mitä hän tekee, on hyvin tehty.
Virsta käräjäpaikasta Suojoen rannalla oli Kuudennuksen talo.
Kuudennuksen kuusivuotinen poika oli pudottanut kirveen orrelta; terä oli käynyt pojan jalkaan ja haavoittanut sen.
Kirkko-Tummulla oli voidetta; hän oli Suojoen tohtori, ja hänen apunsa paransi aina.
Kun Aina ja Johannes istuivat pappilassa puhellen Saarelasta, tapahtui tuo onnettomuus Kuudennuksen talossa. Kun Aina Johannekselle puhui, miten Maunu oli hänet kihlannut, pidettiin Kuudennuksella neuvoa, mentäisiinkö Kirkko-Tummulta vai lukkarilta voidetta hakemaan pojalle, Lukkarille oli pitempi matka; Kirkko-Tummu asui likempänä; sen vuoksi päätti Kuudennuksen muori lähteä häneltä voidetta noutamaan. — Hän läksi itse, sillä rengit olivat vielä metsässä.
»Mitä poika parka on tehnyt, että Jumala hänet teki raajarikoksi?» valitti äiti mennessään, ja kiireesti kulki hän pian ennättääkseen Kirkko-Tummun luo. Kun Johannes rajussa ilmassa jähdytti kuumaa vertansa, juoksi äiti pojalleen apua hakemaan.
Hän saavutti eukon mökin. Rukin surinaa, joka tavallisesti kuului pihalle eukon huoneesta, ei nyt kuulunut; valkeaa, joka tavallisesti hohti pihalle vähäisen akkunan läpi, ei nyt näkynyt, ja Kuudennuksen muori ajatteli avatessaan ovea: »jokohan Tummu on mennyt levolle?»
Kuudennuksen muori astui tupaan. Takassa hohtivat hiilet; ne mustenivat
mustenemistaan, kissa hyryi uunilla, mutta rukki oli kaadettu.
Huoneessa ei Kirkko-Tummua näkynyt. »Eikö Tummu ole kotona?» kysyi
Kuudennuksen muori. — Silloin kuului kummaa korisemista vuoteelta.
»Tummu makaa», ajatteli muori; ja hänellä oli oikein: Tummu makasi.
Muori meni likemmäksi ja huusi: »Tummu, herätkää!» Hän laski kätensä Tummun rinnalle, ja hän pelästyi, sillä hohtavain hiilten viimeisessä valossa havaitsi hän, että Tummun silmät olivat auki; hän havaitsi, että Tummun jäsenet värisivät ja että Tummun otsalta putosivat kylmät hikipisareet. Hän huusi: »Herra Jumala siunatkoon! Tummu kuolee!»
Kuudennuksen muori oli helläsydäminen. Toisen vaarassa unhotti hän oman asiansa; hän oli kuullut Tummun hengenvedon; hän tiesi, että elo vielä asui Tummussa, ja kiireesti riensi hän ulos, nouti lunta ja alkoi sillä sairasta hieroa. Moni olisi hypännyt kylälle, jättäen Tummun tuohon kuolemaan; moni äiti olisi juossut lukkarilta voidetta hakemaan — semmoinen ei Kuudennuksen muori ollut; hän jäi Tummua katsomaan. Sillä aikaa, kun poika valittaen odotti äidin kotiintuloa, odotti äiti Tummun virkistymistä.
Kun muori viipyi kauemmin, pantiin renki häntä hakemaan. Siinä tapahtui silloin se kumma, että samalla kun renki astui Tummun mökkiin, tointui Tummu. Hän huokasi syvästi; sitten puhui hän, vaan kamalat olivat hänen sanansa, ja vielä kamalammilta kuuluivat ne pimeässä.
»Herra, taivaan Jumala!» olivat hänen ensimäiset sanansa. »Pitääkö minun näin kuoleman, näin valmistumatta!» — Ja Tummu väänteli itseään vuoteessa. Hän oli hirmuisen kamala tuossa, sillä kuoleman pelko nosti pystyyn hänen harmaat, harvat hiuksensa ja loi hänen silmiinsä luonnottoman valon. Niin huusi hän kerran, niin huusi hän toisen kerran, ja hänen äänensä korisi kuin olisi jo kuolema alkanut työnsä.
Mutta renki seisoi vavisten takan edessä; hän ymmärsi, että Tummu oli menomatkallaan maailmasta.
Tummu nousi istualleen. Hänen kielensä oli kuiva, kädellään repi hän tukkaansa; hän huusi: »minun pahat työni, minun rikokseni, kuka ne minulle anteeksi antaa? Ei Jumala — ei — ei, häntä häväisten olen minä vanhentunut, valheessa ja petoksessa ovat päiväni kuluneet; viattomat huutavat kostoa, vaivaiset valittavat Jumalan edessä. — — Apua, apua! Mistä, mistä apua!»
»Matti, mene rovastia kutsumaan!» kuiskasi muori rengille.
»Rovasti! Rovasti!» huusi Tummu. — »Se on Jumalan palvelija! — — Ei, ei! Kutsukaa, noutakaa Saarelan Heikki tänne — — minulla on hänelle paljon sanomista. — Kuka se nuorukainen oli, joka Ainan kanssa aamulla kävi täällä. — — Maisteri — — se oli. — Sitä Jumala rakastaa. — — Niin, noutakaa rovasti tänne; maisterin pitää myöskin tuleman!» Ja Tummu vaipui koristen alas vuoteelle.
»Matti!» sanoi muori. »Mene pappilaan, kutsu rovasti ja maisteri kohta tänne; kutsu lukkari sivumennessäsi meille!»
Renki meni. Kuudennuksen muori pani puita takkaan; mutta Tummu valitti epäilyksen tuskissa. Lienevät hänen tuskansa vähitellen vähenneet, sillä hänen äänensä ei enää ollut niin kamala. Hänen ymmärryksensä palasi takaisin, mutta epäilyksen näki muori asuvan hänen sydämessään, sillä Tummu väänteli ehtimiseen käsiään, ja jos jotain kysyi, ei hän muuta tiedustellut kuin: »Milloin rovasti ja maisteri tulevat?»
Pitkä aika kului; Tummu oli kärsimätön. Kun tuuli viskoi lunta seinää vastaan, kun oven saranat äänsivät, kysyi hän aina: »Eikö rovasti jo tule?»
Vihdoin kuului askeleita pihalta; viimein aukeni ovi, ja rovasti ja Johannes astuivat sisään. Tummu näki rovastin, ja hänen tuskansa enenivät.
Matti oli rovastille tiellä puhunut kaikki. Rovasti kuunteli Matin puhetta, mutta Johannes ei kuullut, ei tuntenut mitään, taikka jos hän jotakin tunsi, niin tunsi hän itsensä onnettomaksi. Hän ei tiennyt, mihin hänen matkansa oli — hän tiesi, että hänen elämänsä unelma oli varsinaiseksi elämäksi muuttunut.
»No, miten on laitanne?» kysyi rovasti, kun oli tullut Tummun vuoteen viereen. »Olette sairas ja olette kutsuttanut minut tykönne».
Sairas makasi kauan kolkosti silmäillen rovastia; sitten sanoi hän hiljaisella äänellä: »Minä, herra rovasti, minä olen kirottu!»
Evankeliumin lupauksilla koetti rovasti näyttää, että Tummullakin oli vapahtaja, vaikka hän oli syntinen; sairaan sydän heltyi rovastin puhuessa; rovastin sanat pehmittivät hänen luontonsa, ja vavisten kysyi hän, saisiko hän rovastille kertoa ne julmat rikokset, jotka hän sanoi tehneensä. »Minä tahdon viattoman pelastaa; hänen verensä ei saa minua syyttää, vaikka minä syvästi tunnen, että Jumala on minut hyljännyt» — niin sanoi sairas surullisella äänellä. Hän kertoi sitten nuoruutensa päivistä, miten se aika oli häneltä synteihin kulunut: hän puhui, miten hän pahalla tiellään yhä etemmäksi oli ennättänyt; hän mainitsi tuttavansa, kehoittajansa pahaan.
Rovasti kuunteli hämmästyneenä hyväksi ihmiseksi luullun eukon kertomusta; Matti siunasi itsekseen, mutta Johannes oli ajatuksissaan Ainan luona.
Kauan oli Tummu puhunut, ilmoittanut monet salaisuudet ja monet rikokset. Vihdoin hiljentyi hänen äänensä, hänen kielensä kävi sitä kankeammasti, mitä terävämmin hän tahtoi puhua — ja paljon olisi hänellä vielä ollut sanomista! »Kuolema tulee!» olivat hänen viimeiset sanansa. — »Saarelan Heikki on viaton — — on viaton! — Nimismies, — — Lassi Juusola, — — Matti — Ala-talo, navettani — — alla — kuopassa — väärää rahaa. — — Jumala! Jumala!» — ja Kirkko-Tummun sanat eivät enää sanoja olleet. Kuolema teki työtänsä, mutta silmänräpäyksen viivähti enkeli viikatteineen, ja Tummu nousi vielä kerta — viimeisen kerran istualleen: »Heikki Saarela on viaton!» Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, ja Kirkko-Tummu oli kirkkomaan oma.
Kun Tummu lakkasi puhumasta, vallitsi pitkällinen hiljaisuus mökissä. Matti rukoili itsekseen takalla istuen, rovasti oli syviin ajatuksiin vaipunut, mutta Johannes oli langennut polvilleen pöytää vastaan. Hän ei rukoillut, hän kiitti Jumalaa. Hän oli kuullut, hän oli ymmärtänyt Kirkko-Tummun viimeiset sanat paremmin kuin kukaan muu. Hän kiitti Jumalaa, joka viattomuutta puolusti; hän kiitti Jumalaa, sillä nyt saa hän sanoa Ainalle: »Sinun isäsi on pelastettu, sinä saat hänet takaisin».
Nuorukainen! Ota Johannes esikuvaksesi! Hänen elämänsä oli Aina; mutta Aina oli toisen! Johannes ei ajatellutkaan, että Aina saattaisi rikkoa merimiehelle antamansa lupauksen, vaikka olikin tietämätöntä, elikö hän vai ei. Moni nuorukainen olisi vihaksi muuttanut rakkautensa; harva, ylen harva olisi, niinkuin Johannes, juurtunut rakkaudessaan yhä lujemmaksi. Joka itse on ylevä, hän ei saata muuta kuin rakastaa ja kunnioittaa ylevyyttä, minkä toisessa näkee. Tieto, että Aina oli toisen, kukisti hetkeksi Johanneksen, olisi kokonaan kukistanut hänet, mutta hänen uupuvaiset voimansa, hänen entinen olentonsa heräsi, kun hän kuuli kuolevaisen tunnustuksen. Niistä julmista rikoksista, jotka Tummu ensin tunnusti, ei Johannes sanaakaan kuullut; katkonaisia sanoja, jotka yhtä hyvin saattivat olla hourauksen juttuja, niitä kuuli hän, ja ne herättivät hänet elämään.
»Tummu on kuollut!» huokasi rovasti. »Hän kuoli katuen pahoja töitänsä; Jumala olkoon hänelle armollinen!» Rovasti kääntyi juuri kuin olisi hän tahtonut puhua tätä Kuudennuksen muorille; mutta muori ei enää ollut huoneessa. Kun muori näki rovastin, muisti hän lapsensa; uteliaisuuskaan ei pakoittanut häntä viipymään. Kun Tummu tunnusti rikoksiansa, vetäytyi muori sanaa sanomatta ulos.
Matti sammutti valkean takassa; rovasti luki siunauksen. Johannes painoi kuolleen silmät kiini. »Jumala! Sinun tiesi, sinun työsi ovat tutkimattomat; missä apu näkyy hukassa olevan, siinä valvoo sinun silmäsi, siinä ovat sinun kätesi voimalliset!» Näin puhui hän. Muutama silmänräpäys sen jälkeen ei mökissä elävätä ihmistä löytynyt. Kuollut makasi vuoteellaan; kissa vain hyrisi uunilla.
VIII.
Ainan uni.
Yö oli tullut. Pappilassa nukkuivat jo palkolliset; Aina yksin istui murheellisena. Johannes oli lohduttanut häntä; mutta Johanneksen mentyä nousivat mustat aaveet taasen Ainan mieleen. Hän tiesi isänsä vaaran; hän tiesi hänen syyttömäksi, mutta hän ei tiennyt, miten hän voisi syyttömyytensä maailmalle näyttää. Kauan oli hän noin istunut ajatellen; hänen ruumiinsa oli väsynyt, mutta sielun murhe piti vielä hänen silmiänsä auki. Mutta kun kynttilä oli palanut loppuun ja pimeys kätki kamarin mustaan yöhön, vaipui Ainan pää hiljoilleen kangaspuita vastaan; hänen silmänsä menivät umpeen, unen enkeli lukitsi ne, ja Aina nukkui. Kuinka pitkä tämä hänen unensa oli, sitä ei Aina itse tiennyt.
Aina heräsi; hän luuli ainakin niin. Kamari oli valaistu, kirkkaus levisi Ainan ympärille — taivaan kirkkaus. Aina kummasteli tätä kirkkautta. Silloin laskeusi välkkyvä pilvi kamariin; se oli sininen kuin taivas selkeänä Heinäkuun päivänä. Pilvi hajosi ja suloinen enkeli ilmestyi pilvestä. Enkeli oli kirkas kuin aurinko; hänen vaatteensa olivat valkeanleimauksia, hänen silmänsä hohtivat kuin timanttikivi. Hän lähestyi Ainaa.
»Tunnetko sinä minua?» kysyi enkeli. Mutta hämmästynyt Aina ei voinut hänelle mitään vastata.
Enkeli hymyili suloisesti. »Kun maailma oli luotu», puhui hän, ja hänen äänensä oli kuin suloisin soitto; »kun maailma oli luotu, tunsivat ihmiset Jumalan, he elivät Hänen yhteydestään. He olivat autuaat silloin, he olivat onnelliset, niin onnelliset. — Koko luonto palveli heitä, maa oli heidän.»
Oi, kuinka autuaita he olivat! Tähtien keskellä he asuivat, enkelein parissa he iloitsivat, serafiimein rinnalla he kulkivat. He elivät kirkkaudessa, ja kirkkaat olivat he itse. Välistä saivat he aamuruskon siivet, ja silloin lensivät he kiittäen Jumalaa; maa kuuli heidän äänensä, vuoret, meret ja laaksot kaikuivat Luojan kiitoksesta.
Mutta Jumalan edessä lenteli auringonsäteisiin puettu enkeli. Hän oli suloinen, niin lempeä. Kun ihmiset häneen loivat silmänsä, katosi kirkkaus heidän ympäriltään, taivas muuttui heidän sydämeensä, ja ihmiset sanoivat silloin: »Jumala on rakkaus».
Tuo suloinen enkeli iloitsi silloin. Rakkaus oli hänen nimensä.
Niin elivät ihmiset monta tuhatta ajastaikaa. Mutta ajan menosta he eivät mitään tienneet; vuosisata taivaassa on silmänräpäys.
Kerran kulkivat he riemuiten ympäri yrttitarhassa; he kulkivat kukkain keskellä, ja kukkain tuoksu oli niin suloinen. He kulkivat käytäviä, joiden sivuilla hyasintit ja narsissat kukkivat; he kulkivat hypäten ja veisaten Luojan kiitosta.
Mutta erään pylväskäytävän päässä kasvoi pieni taimi. Kyyhkynen lenteli sen ympärillä, kyyhkynen viserteli varotuksen sanoja.
Semmoisia eivät olleet ihmiset ennen koskaan kuulleet. He seisahtuivat, he kuuntelivat: mutta surullisesti lauloi kyyhkynen: »Täällä ette onneanne löydä».
Kyyhkynen oli ihmisten hengetär, joka heidän näkemättään seurasi heitä. Se oli tullut Jumalan taivaasta, kun ihmiset luotiin: se oli ihmisten omatunto.
Ihmiset seisoivat katsellen tainta. Se oli niin kaunis, niin ihana, niin suloinen; ja ihmiset kummastelivat tainta.
»Se on paratiisimme kauniin kasvi», sanoivat he.
Mutta taimi kasvoi pensaaksi, pensas muuttui puuksi, puu rupesi kukkimaan, ja kukat kypsyivät hedelmiksi.
Kerran seisoivat ihmiset puun vieressä; he kummastelivat sen ihanuutta, ja he sanoivat toisilleen: »semmoisella puulla mahtanee olla ihanat hedelmät!»
Juuri kun he näin puhuivat, aukeni taivas, ja Jumalan ääni kuului: »joka siitä puusta syö, on kuoleman oma», ja Jumala kutsui puun tiedon puuksi, joka hyvää ja pahaa ilmoittaa.
Mutta kärme makasi puun juurella: »Jumala tietää, että minä päivänä siitä puusta syötte, tulette niin viisaiksi kuin Jumala itse on; Jumala kadehtii teitä» — niin puhui kärme ihmisille.
Silloin katselivat ihmiset puuta. He eivät kuulleet kyyhkystä, joka puun ympärillä lensi ja kielsi heitä; he uskoivat, mitä kärme oli puhunut; he ottivat hedelmän, ja he söivät puusta.
Samassa näkivät he kyyhkysen; mutta kyyhkynen oli muuttunut mustaksi linnuksi — he kutsuivat tätä mustaa lintua siitä päivästä korpiksi.
Kun ilta tuli, kuului Jumalan ääni paratiisissa: »Te söitte puusta, teidän pitää kuoleman!» Ja Jumalan kädessä leimaus välkkyi, jolla hän tahtoi ihmiset kuolettaa.
Silloin tuli enkeli, joka rukoili ihmisten edestä, ja ihmiset tunsivat rakkauden enkelin.
»Sulje heiltä paratiisi, mutta älä kuoleta heitä!» rukoili enkeli. Silloin loi Jumala silmänsä enkeliin, ja timantin heleät kyyneleet putosivat maahan enkelin silmistä. »Minä tahdon heiltä paratiisin sulkea», sanoi Jumala, »mutta kärmeen pään tahdon minä musertaa».
Ja ihmiset ajettiin paratiisista, ja elämän enkeli pantiin paratiisin vartiaksi. Mutta rakkauden enkeli seurasi ihmisiä paratiisista, sillä hän rakasti ihmisiä.
Näin puhui enkeli Ainalle. Kun enkelin ääni hiljentyi, kätkeytyi hän pilveen jälleen; mutta pilvestä kuului ääni: »Maailman lapsi! Tunnetko sinä nyt minua?»
»Sinä olet rakkauden enkeli», vastasi Aina, ja samalla heräsi hän unestaan. Mutta kaukaa kuuli hän: »Minä olen rakkauden enkeli; usko, äläkä epäile!»
* * * * *
Kun Aina avasi silmänsä, seisoi Johannes hänen vieressään, ja Johannes oli iloinen. »Aina! Sinun isäsi viattomuus on tullut ilmi», sanoi hän.
Uni oli tuonut Ainalle lohdutusta. »Usko, äläkä epäile!» sanoi minulle enkeli. »Minä tahdon uskoa, enkä tahdo epäillä», oli Ainan vastaus.
IX.
Jumala elää.
»Usko, äläkä epäile!» — nämä sanat soivat Johanneksen korvissa, kun hän astui ulos Ainan kamarista. Hän oli nähnyt Ainan iloisena silmäilevän häntä, kuullut hänen kiittävän häntä — ja hän oli tuntenut hetkeksi lepoa ja rauhaa sydämessään. Mutta Aina oli kysynyt: »Missä on isäni?» — ja Johannes muisti silloin, että kaikki oli entisellään; se vaan eroituksena, että Kirkko-Tummu oli kuollut ja että kuolevaisen sanat olivat aavistuksia hänessä herättäneet. Hänen oli täytynyt tunnustaa, että Heikki vielä istui raudoissaan, että hänen viattomuutensa ei ensinkään vielä ollut ihmisten tiedossa; mutta hän näki, tuonkin sanottuaan, että Aina oli iloinen. — »Usko, äläkä epäile!» kuuli hän vastaukseksi, eikä Johannes muuta pyytänyt kuin nähdä Ainaa tuommoisena.
Kun hän tuli ulos, oli ilma selvennyt ja joku tähti ruvennut näkymään.
Hän seisahtui portaalle. — »Usko, äläkä epäile!» kuului hänen
sydämessään; mutta samalla kuuluivat siellä Tummun viimeiset sanat:
»Navettani alla, kuopassa». — Johannes astui pirttiin päin.
Pirtissä nukkuivat kaikki, kun hän astui sisään. Hän huusi: »Sakri,
Antti, Yrjö, Toppo!» ja ääni kysyi vuoteelta: »Kuka se on'?»
»Jos tahdotte pelastaa Saarelan Heikin», sanoi Johannes, »niin nouskaa pian ja seuratkaa minua!» Ja palkollisille, jotka hänen puhuessaan heräsivät, hyppäsivät vuoteiltaan alas ja rupesivat pukemaan yllensä, jutteli Johannes Kirkko-Tummun kuolemasta ja miten pahantekiät olivat kuopasta otettavat kiinni.
Puoli tuntia oli kulunut, kun Johannes astui tuvasta miehineen, jotka päreet käsissään seurasivat häntä. Taivas oli nyt tähtinen ja rajuilma oli kovaksi pakkaseksi muuttunut. Sanaa toisilleen sanomatta kulkivat miehet, sillä Johannes oli käskenyt heidän olemaan ääneti. He tulivat jonkun ajan kuluttua Kirkko-Tummun asunnon luo, ja Johannes avasi oven; hän näki, että siellä oli kaikki muuttumatta, Silloin piti hän miestensä kanssa neuvottelua, ja hiljaa hiipivät he navettaa kohden, joka oli vähän matkaa Tummun asunnosta. Navetan ovelle jätti hän miehet ja käski heidän olemaan ääneti; itse astui hän sitten navettaan. Lehmä ammui hänet nähtyään; mutta tultuaan lattian keskelle, kysyi hän hiljaisella äänellä: »Onko Lassi siellä?»
»Onko se Tummu?» kuuli hän äänen lattian alta vastaavan, ja jos olisi joku saattanut nähdä Johanneksen kasvot, kun hän nuo sanat kuuli, olisivat ne olleet kirkkaat. Johannes tunsi sydämensä tykyttävän ilosta, vaikka hänen ruumiinsa voimat olivat hänet jättää, ja vaikka hänen verensä kuumana poltti hänen suonissaan. Hän oli sairaana, väsyneenä vaipua maahan, mutta ajatus »Ainan tähden» piti häntä voimissa. »Tänne!» kuiskasi hän miehilleen, jotka oven takana odottivat, sytytti päreen, jota hän kädessänsä piti, ja silmäili lattiaa, löytääkseen kuopan ovea. Semmoista ei hän löytänyt; mutta ovimmaisessa nurkassa oli lauta siirretty. Hän lähestyi sitä; hän kuunteli, mutta ei hän mitään kuullut.
»Tässä on kuoppa», kuiskasi hän miehilleen, ja itse kumartui hän, nosti lautaa, ja sen alla näki hän kuopan luukun.
»Antti, Toppo ja Yrjö seisovat täällä, minä ja Sakri menemme alas», sanoi Johannes, ja Sakrin avulla nosti hän ylös luukun. Avoin kuoppa oli heillä jalkainsa alla, mutta kuopassa oli yön pimeys, eikä sieltä mitään kuulunut.
»Tulkaa ulos!» huusi Johannes ja laski palavan päreensä kuopan suulle, ja nyt voi hän nähdä kuoppaan. Siinä oli aituus ja aituuksessa oli kaikenmoisia kaluja; kuopan seinän vieressä oli vähäinen takka, jossa huonosti sammutettu hiili kimelsi. »Tulkaa ulos!» huusi hän toistamiseen; mutta kun ei mitään kuulunut eikä ihmistä näkynyt, päätti hän laskeutua kuoppaan.
Ummehtunut kylmä ilma löyhähti Johannesta vastaan, kun hän pudotti itsensä kuoppaan, jossa hän nyt kaikki päreensä valossa näki, mutta jossa ihmeekseen ei ihmistä havainnut. »Onko täällä ketään?» huusi hän ja astui aituusta jonkun askeleen likemmäksi. Samassa kuin Sakrikin pudotti itsensä alas, luuli Johannes kuulleensa jotakin aituuksen ja kuopan seinän väliltä. Hän seisahtui. Aitauksen ja seinän välillä oli amme, joka oli seinää vastaan nojalleen kaadettuna. Sakri, joka nyt oli tullut alas, katseli ympärilleen ja sanoi kuultavasti: »Olette erehtynyt, maisteri! Eihän täällä sopisi ihmisen kätkeytyä». Mutta samassa tapasivat Johanneksen silmät ammeen, ja hän vastasi: »Jos olet vakuutettu siitä, ett'ei täällä ketään ole, niin mene ja katso tuon ammeen alle!»
Sakri loi silmänsä ammeesen päin ja äkkiä kuiskasi hän Johanneksen korvaan: »Se liikahti».
Johannes ei tuota säikähtänyt; mutta Sakri, vaikka hän olikin rohkealuontoinen, vaaleni; ja kun Johannes rupesi kiipeämään aituuksen yli, tarttui tuo pelästynyt palvelia hänen käsivarteensa. »Jumalan tähden, älkää menkö!» sanoi hän. Mutta Johannes, joka myöskin oli nähnyt ammeen liikahtavan, oli nyt vakuutettu siitä, että Tummun puheessa oli perää, että syylliset täällä piileksivät, että kentiesi juuri täällä oli valmistettu se raha, jonka tekemisestä Saarelan Heikkiä syytettiin. — »Älä estä!» virkkoi hän Sakrille ja kulki suoraan ammeen luo. —
»Jos teidän käy pahoin», lausui Sakri seuraten Johannesta, »niin ei voi kukaan sanoa, että avutta jäitte». Mutta tuossa pelkäsi vankka ja luja mies. »Toista on», sanoi hän sittemmin, »mennä vihollista vastaan, jonka voiman ja aseet tuntee, toista on kuopassa rientää vihollista vastaan, jota ei näe». Ja oikein oli Sakrilla, kun hän niin sanoi. Johannes ja Sakri olivat tulleet ammeen luo, mutta he eivät uskaltaneet kumpikaan kumartautua silmäilemään sen alle. He seisoivat silmänräpäyksen siinä; viimein kolkutti Johannes nyrkillään ammeesen — ja kamalasti kaikui kuoppa.
Se oli tehty. Samassa kaatui amme; vilahdukselta näkivät Sakri ja Johannes miehen, joka sen alta ilmestyi. He näkivät, että tällä miehellä oli ase kädessä. He tunsivat miehen Juusolan Lassiksi, ja aseen tunsivat he pyssyksi. Tuon he näkivät, mutta sitten he eivät mitään nähneet; yön pimeys oli heidän ympärillänsä. Lassi oli lyönyt Johanneksen kädestä päreen; sen valkea oli sammunut, kun päre putosi.
Johannes ja Sakri luulivat viimeisen hetkensä olevan käsissä. Sakri kaatui, ammeen syrjä oli koskenut häneen; mutta Johannes säikähtyi ainoastaan silmänräpäykseksi. Hirmuinen räjähdys oli vapisuttanut koko huonetta ja valkea oli leimahtanut kuopassa. — Lassi oli laukaissut pyssynsä.
»Sakri!» huusi Johannes. — »Maisteri!» huusi Sakri yht'aikaa. — Lassin luoti ei kumpaankaan sattunut. »Mennään avuksi!» sanoivat miehet, jotka seisoivat luukulla, kun kuulivat ammeen kaatuvan; mutta kun pyssy järähti, seisahtuivat he kuin paikalle tarttuneet. »Herra Jumala!» huusivat he.
»Tulkaa avuksi, sytyttäkää valkea!» kuului ääni kahden suusta kuopassa, ja nyt tointuivat miehet. »Ne elävät», sanoivat he ja pudottivat itsensä kuoppaan ja koettivat siellä heti sytyttää valkeaa.
Toppo havaitsi takassa hohtavan hiilen. Kun hän oli aikeessa ottaa sitä hyppysiinsä, ärjähti hän julmasti, sillä jalka oli astunut hänen sormillensa. — »Lempo!» kirosi hän ja tarttui toisella kädellään ihmiseen, jota ei hänen silmänsä pimeässä eroittaneet. —
»Sytytä valkea!» kuului Sakrin ääni. Mutta samassa kolahti kuopan etupuolessa. »Tule tänne, Antti! Pidä kiini sitä perhanaa! Katso eteesi mihin astut!» ärjäsi Toppo; mutta kolahdus oli tullut siitä, että molemmat olivat kaatuneet, ja heidän kaatuessaan oli pari takkakiveä kukistunut alas.
Vihdoin viimein sai Antti sytytetyksi valkean, ja se kun nyt valaisi kuopan, näkyi kaikki siinä. Sakri oli saanut Lassin allensa ja piti nyt polveansa hänen rintaansa vastassa. Johannes istui voimatonna selin nojaten aituusta vastaan; mutta lujin käsin piti Toppo Matin kauluksesta kiini. Missä Matti oli ollut kätkössä, sitä ei osannut kukaan silloin sanoa; sittemmin tunnusti hänkin olleensa ammeen alla.
Yrjön avulla sitoi Sakri Lassin kädet huivillaan, mutta Toppo nipisti Mattia nenästä. »Sen mokoma!» sanoi hän. »Tekeekö vielä mielesi sormet ihmisiltä polkea!» Vastakynttä panematta seurasivat Lassi ja Matti sitten pappilan palkollisia. Johanneksen voimat olivat loppuneet. Hän kulki horjuen jälessä. Hän oli kuopassa taistellessaan Lassin kanssa loukkautunut. Hän jaksoi nyt vaivoin käydä.
Kun he tulivat Kirkko-Tummun mökin luo, nousi uusi ajatus sairaan Johanneksen mieleen. »Sinä olet tehnyt pahasti, Lassi», sanoi hän vakavalla äänellä. Mutta Lassi naurahti rumasti. »Kukin tekee, niinkuin häntä on opetettu», vastasi hän, ja hänen silmistänsä lensivät tähtien valossa kuutamo-yönä niin pirulliset katseet, ett'eivät miehet pelotta saattaneet häneen katsoa.
»Älä häväise!» sanoi Johannes ja astui Tummun porstuaan; »töittensä mukaan kukin palkitaan. Tuokaa ne tänne!» sanoi hän sitten miehille, ja edellä astui hän nyt kuolleen tupaan.
»Tummu on viaton, Tummu on syytön, miksi häntä herätätte!» lausui Lassi, kun miehet häntä mökkiin taluttivat, eikä hänen äänessäänkään enää entistä mahtavuutta ollut. Mutta Johannes sanoi: »Tummu ei enää niin pian herää» — ja samalla osoitti hän sormellaan kuollutta, jonka kasvot kuun valossa olivat vielä vaaleammat. Sitten sanoi Johannes: »Syytä Jumalaa ja tätä kuollutta tahi kiitä niitä, että sinun pahat työsi ovat tulleet ilmi! Hän, jonka ruumis tässä makaa, on nyt Jumalan edessä; hän tekee nyt tiliänsä, miten hän on elänyt aikansa». Niin sanoi Johannes; mutta kun hän silmänsä loi Lassiin päin, hirmustui hän. Hivukset olivat pystyssä Lassin päässä, hänen silmänsä tirkistelivät eteenpäin, ja luitten ja ytimien läpi kävivät hänen kolkot sanansa: »Tummu on kuollut, äitini on kuollut!» Ja vanha pahantekiä väänteli käsiään epäilyksissä. Johannes hämmästyi, kun Lassi Tummua äidikseen kutsui. Hän ei saanut sanaa suustansa, sen ymmärsi hän vain, että pahantekiän sydän oli heltynyt, että tuo näkö, kun Lassi itse oli kuoleman tuomion alainen, oli vitsa ja kaikkia rangaistuksia kovin ja hirmuisin, sillä olihan kerran Lassi lapsena rakastanut tätä äitiään. Kauan seisoivat he tuossa. Lassi oli vuodetta lähestynyt, laskenut kätensä tuon samaisen kuolleen otsalle, jonka hän eilis-iltana oli vielä aivan terveenä nähnyt, ja kun hän poispäin kääntyi, riippui pahantekiän silmäripsissä suuret kyyneleet, ja hänen ainoat sanansa, kun hän miesten kanssa mökistä lähti, olivat: »Jumala elää!»
Mutta tiellä pappilaan kertoi Lassi elämänsä tapaukset; miten Kirkko-Tummu, jonka poika hän oli, oli konnaksi häntä opettanut, miten he, kun Lassi ei enää opetusta tarvinnut, olivat muuttaneet Suojoelle takaisin, missä Tummua hyvänä ihmisenä pidettiin, ja juuri sillä hän oli häntä kaikissa auttanut, semmenkin kun hän vuosikaudet oli muilla maalipaikoilla. Jos Johannes surullisesti kuunteli tämän onnettoman tunnustuksia, joista viimeinen oli, että hän väkisten oli onnettomuuteensa vetänyt Matinkin, niin ylen kummalliselta kuului hänen korvissaan, kun Lassi puhui, miten nimismies tiesi kaikki heidän työnsä, mutta miten hänen suunsa rahalla tukittiin, miten juuri nimismies oli ollut syypää siihen, että Lassi ja Matti väärän valan tehden todistivat Saarelan Heikin vääränrahan tekiäksi. »Syytä tuohon julmuuteen en minä tiedä», lopetti Lassi puheensa, kun pappilaan tultiin; »mutta sen tiedän, että elämäni pahat työt polttavat omassatunnossani nyt; minä tiedän, että Jumala elää. Vaivainen nimismies! Tulet sinäkin kerran tietämään, että Herra hallitsee, että sinä…»
Sanaa sanomatta köytettiin sitten Lassi ja Matti; mutta kummallisella mielellä meni Johannes kamariinsa. Kuinka kummallinen oli tämä yö hänelle ollut! »Miksi kaikki kumma, Tummun kuolema, Lassin kiinisaaminen, hänen ja Tummun katumus ja tunnustukset, Ainan iloiset silmäykset, — miksi ne kaikki näin peräksyttäin tulivat?» kysyi hän itseltään, kun hän väsyneenä, kuumeisena laskeusi maata. Miksi? — ja hän oli silloin kuulevinaan Lassin sanat: »Jumala elää» soivan korvissaan. Vaan Aina ei näistä viimeisistä tapauksista mitään tiennyt. Johannes ei hänelle ollut puhunut Tummunkaan kuolemasta. Aina nukkui rauhallista unta, niinkuin se aina nukkuu, jonka omatunto puhdas on. Aamulla, kun hän kaikki sai tietää, riensi hän kiittämään Johannesta; mutta Johannes ei silloin enää hänen sanojaan ymmärtänyt. — Tauti teki hänessä työtään.
X.
Uusi kevät.
Ei sido enää jääriite Suojokea, ei nuku enää maa lumihunnun alla; tulvana on jää juossut mereen, vetenä on maa imenyt lumen. Paikalla, missä äskettäin oli iso hanki, rupeaa ruusu kukoistavaa kukkaansa avaamaan; missä pakkanen äskettäin punasi neitosen posket, siinä hohtaa kevät-auringon lempeät säteet; missä ei ääntä kuulunut äskettäin, siinä laulavat tuhannet pienet linnut. Sorsakin on palannut, vähäisinä laineina jakaantuu vesi sen sivuille, ja taivaan sini kuvailee itseään kirkkaan vesikalvon pinnassa. — Talvi on kulunut, ja talven jälessä on kevät tullut.
Likellä sitä kolkkoa tupaa, jossa Kirkko-Tummu oli asunut — se on nyt autiona — seisoo Suojoen kirkko. Sen ympärillä lepäävät Suojoen vainajat, ja heidän haudoillansa kasvavat suuret kuuset ja koivut. Ne, jotka haudoissaan lepäävät, ne eivät tiedä keväimestä. Oli niilläkin kerran kevät, mutta kevät kului niiltä; niille tuli talvi, joka jäähdytti heidän jäsenensä, ja talvi toi mustan yön mukanansa. Jo kauan ovat he nukkuneet, vaan uuden päivän aurinko kätkee yhä vieläkin heiltä — säteensä kuinka kauan?
Rauhallinen on pyhäaamu. Ei tuuli liikuta kirkkomaalla vähäistäkään oksaa; mutta haudoilla kasvavissa puissa visertelevät lintuset.
Eteläpuolella kirkkoa on hautakumpu. Suuren koivun oksat varjostavat sitä; mutta kukat tuoksuvat haudalla ja orjantappuraruusu on siellä avannut kukkansa. Vähäinen on se vielä, mutta kumminkin sanoisi se, jos se puhua voisi, elämälle terveiset siltä nuorukaiselta, joka kummussa makaa — se sanoisi, kuinka pistimistä rikas nuorukaisen elämä oli ollut.
Aurinko on vasta noussut. Vaalea neitonen häiritsee kuolleitten lepoa; hän kulkee haudan yli, ja vesiastiata kantaa hän hienoissa käsissään. Hän kulkee hiljaa, hiipien, niinkuin pelkäisi hän, että nukkuneet heräisivät. Hän saapuu haudalle, jolla orjantappura kukkii. Sen juurelle kaataa hän astiansa; sitten nojautuu hän puuta vastaan, ja suuria kirkkaita kyyneleitä vuotaa hänen silmistään.
Joka pyhäaamu on hän täällä nähty auringon noustessa; usein ei hän ole ollut yksin, vaan vanha mies on häntä seurannut; nyt ei vanhusta näy.
Näin on hän seisonut ison aikaa. Jos olisi tuuli kertonut, mitä hän tuossa ajattelee, niin olisi se tuhansia kertoja kertonut: »Usko, äläkä epäile!»
On hetki kulunut. Neitonen ei havaitse, että vanha pappi on lähestynyt häntä, että vanhan papin sivulla seisoo nuorukainen. Hän sanoo kuultavasti sydämensä ajatukset: »usko, äläkä epäile!»
Nyt on elämä kirkkomaalla herännyt. Hiljaisuus on häiritty. »Aina!» sanoi pappi.
Neitonen kääntyi. Näkeekö hänen silmänsä oikein? Näkeekö hän näkyjä, vai onko se vainajan aave, jonka muisto kuluneista ajoista kuvailee hänen silmäinsä eteen; vai onko se Maunu, joka elävänä seisoo hänen vieressään?
Aina — sillä Aina tuo kukankastaja oli — ei saa sanaa sanoneeksi. Hän vaalenee; ellei hän puuta vastaan nojautuisi, kaatuisi hän maahan.
»Aina!» sanoi nuorukainen. — »Maunu!» kuiskuivat Ainan vaaleat huulet; sitten sanoi hän ikäänkuin epäilisi hän vielä: »Sinä elät!»
»Minä elän» — ja voimallisin käsin hän uskollista rintaansa vastaan sulki morsiamensa. Silloin tunsi Aina, että hän eli: kulunut aika oli hänelle uni — kolkko, paha uni. — Mutta kieltämättä loi hän silmäyksensä orjantappuraan; se oli Ainasta kuin olisi tämä nyykähyttänyt kukallaan. Maunu näki, mihin Ainan silmäykset olivat käännetyt. »Kuka tässä lepää?» kysyi hän hiljaa.
Silloin heräsi Aina; hän hymyili surullisesti, kun hän vastasi:
»Maisteri Johannes».
* * * * *
»Kun Jumala vie sinut ja ylkäsi yhteen, käykää joskus minun haudallani: rukoilkaa siellä lepäävän nuorukaisen edestä!» oli Johannes Ainalle sanonut, ennenkuin hän kuoli. Ainan kuumat kyyneleet olivat silloin pudonneet nuorukaisen kädelle; mutta Aina ei saanut koskaan tietää, että Johanneksen rakkaus oli ollut hänen elämänsä, että Johannes häntä rakasti ja että hän hänen onnensa tähden kuoli. — Siitä ei Aina tiennyt — kentiesi oli se hänen onnensa. Oliko hän Johanneksen rakkautta aavistanut, sitä ei saanut kukaan tietää. Mutta Jumala oli sallinut, että juuri Johanneksen haudalla kihlatut tapasivat toisensa.
Kun rovasti, Aina ja Maunu palasivat kirkkomaalta pappilaan, puhuivat he tiellä toisilleen, mitä vuoden kuluessa oli tapahtunut. Aina kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut siitä päivästä, jona Maunu lähti; ja puheensa lopetti hän kertoen, miten Lassi oli ikuisen, mutta Matti kolmen vuoden linnatuomion saanut, miten nimismies oli viraltaan eroitettu, mutta todistusten puutteessa vielä Suojoella eli, kaikkien ylönkatseen ja inhon alaisena. Sitten sanoi hän iloisena: »Isä ja minä elämme taasen Saarelassa».
Hämmästyneenä kuuli Maunu Ainan kertomusta; mutta kun Aina Johanneksesta oli puhunut, puristi merimies hellästi Ainan kättä: »Ylevä nuorukainen! Miksi sinun piti kuoleman?» sanoi hän. Mutta vanhan rovastin silmistä putosivat suuret, kirkkaat kyyneleet; ja merimiehenkin ahavoittuneita poskia myöten virtasi kyyneleitä, kun rovasti sanoi: »Jo on hän viisi kuukautta maan omana maannut, hän, minun vanhuuteni sauva!» — Ja hiljaa lisäsi hän Maunulle: »Sinulle, Maunu, käski hän minun sanoa, kun hän hetkeksi tointui, ennenkuin kuolema ijäksi hänen takanansa lukitsi elämän oven: 'Merimies saa' — niin olivat hänen sanansa — 'merimies saa helmen, helmenä käske hänen hoitaa sitä, jonka ainoana maa kantaa'».
Vasta pappilassa havaitsi iloinen Aina, kuinka Maunu oli muuttunut. Nuorukaisena lähti hän merelle; nyt, kun hän palasi, oli hän täysi mies. Mutta miehen kirkkaissa silmissä — ja sydämen sanotaan silmistä kuvastuvan — näki Aina saman rehellisyyden ja uskollisuuden kuin nuorukaisen, jolle hän vuosi taapäin antoi lupauksensa. Maunu kertoi nyt vuorostaan, mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka onnellinen hänen matkansa oli ollut, että rikkaana nyt tuli takaisin hän, joka köyhänä lähti. Kirjeen sanoi hän viime syksynä kirjoittaneensa, kun hyvät edut houkuttelivat häntä talvimatkalle etelään päin, ja kirjeessä maininneensa, että hän vasta kentiesi kahden vuoden kuluttua oli kotiinsa odotettava. Mihin tuo kirje oli joutunut, sitä ei kukaan tiennyt. Suojoelle ei semmoista koskaan tullut. Mutta rakkaus ja kaipaus olivat Maunun pakoittaneet takaisin kääntymään. »Kyllä merellä on hyvä», lopetti Maunu kertomuksensa, jota vasta lupasi jatkaa, »mutta maalla kuitenkin parempi». Ja nyt hän lujasti lupasi jättää merimies-ammattinsa.
Maunun ja Ainan näin puhellessa — rovasti oli jättänyt heidät kahden, sillä hänen oli saarnattava tänä päivänä — soivat kirkonkellot ensi kertaa. Kajahdus kuului niin kummalliselta Maunun korvissa; kellojen äänet olivat Maunulle tutut, mutta pitkä aika oli kulunut sittenkuin hän ne viimeksi oli kuullut.
Kirkolle kulkivat kihlatut Jumalalle kiitosta veisaamaan, ja ihmiset, jotka pian siellä tunsivat Maunun, tulivat häntä tervehtimään. Mutta jos Junttilan Jussia kummastutti Maunun kotiin tulo, oli siellä toinenkin, jota tämä tapaus vielä enemmän ihmetytti. Saarelan Heikillä, joka jo talvella oli päässyt linnasta, oli tapana Ainan kanssa joka pyhäaamu kulkea Johanneksen haudalla. Ainan lähtiessä tänä aamuna oli hän jäänyt kotiin. Mutta kun hän Raamattuaan luki, muisti hän, että viime vuotena juuri tänä päivänä oli Johannes saarnannut, ja tätä muistaessaan päätti hänkin lähteä kirkkoon. Kun hän lähestyi kirkkoa, näki hän tiellä Ainan ja Maunun. Kiireemmästi kuin koskaan ennen juoksi Heikki Maunua vastaan, ja liikuttavaa oli nähdä, miten vanhus tervehti nuorukaista. Monta sanaa ei vaihetettu heidän välillään, sillä entistä vielä harvasanaisemmaksi oli Heikki muuttunut. Hän kysyi vaan, mitä Aina oli unohtanut, milloin Maunu oli tullut, ja nyt kertoi Maunu, miten hän aamulla pappilaan mennessään oli portaalla nähnyt rovastin, ja miten tämä, joka tiesi Ainan käymisistä kirkkomaalla, oli häntä sinne saattanut. Sitten sanoi Heikki: »Nyt et mahtane enää Saarelasta lähteä?» Ja vakavasti silmäillen Ainaa vastasi Maunu: »En muualle kuin tänne». Ja hän viittasi sormellaan haudoille.
Kääsit tulivat onnellisia tuossa vastaan; mutta se, joka kääsissä istui, kiristi vihasta hampaitaan, kun hän näki Maunun ja Ainan. Se näkö oli pilvi rakastavaisten kirkkaalla taivaalla, vaikka tuo hampaitaan kiristävä ei ollut kukaan muu kuin nimismies.
Monet päivät, monet vuodet ovat kuluneet siitä, kun nämä seikat tapahtuivat Suojoella. Heikki on joku vuosi taapäin kuollut, ja Maunu ja Aina ovat nyt Saarelan haltiat. Mutta vielä kevään ja kesän pyhäaamuina on Ainalla, joka nyt on vanha, mutta vieläkin kaunis, tapana Maunun ja tyttärensä kanssa siinä haudalla siunata Johanneksen nimeä ja kastella kukkia, jotka siinä kasvavat. Ja ihmiset, jotka hänen tuossa näkevät, sanovat toisilleen: »Se on merimiehen morsian».
SADAN LEUKALUUT.
Ken joskus on kulkenut Porista Tampereelle tietä pitkin Kokemäen joen rantaa ja matkustanut Vammaskosken ylitse, on epäilemättä ihastuen huomannut muutoksen maakunnan luonnossa. Pohjanmaan tapainen lakeus on loppunut. Vuorotellen hymyilee kulkiaa vastaan nyt korkeita kukkuloita ja syviä laaksoja. Kaunis Kulovesi on kulkian oikealla kädellä. Joen rantaa hän ei enää kulje. Järvelle, mistä joki alkaa, on hän ehtinyt.
Läpi Karkun pitäjän käy tie Kuloveden rantaa myöten. Järvi saarinensa on, semmenkin jos ilma on tyyni ja kaunis, erinomaisen ihana, ja vaikkapa sen kauneus ei suuruudessa voisikaan vertoja vetää Saimaan avaroille ulapoille eikä Päijänteen soreille suvannoille, niin, ken somuutta pienemmässä rakastaa, hänen silmäänsä varmaankin vaikuttaa se näkyala, joka häntä ympäröi. Mutta Suomessa ei tällaisista näkyaloista ole puutetta; ei siis ole aikomuksenikaan kerskata tämän enempää vasta mainitun ihanuudesta. Sanottakoon vaan, että oli aika, jona tämäkin ihana paikkakunta oli vihollisten verisessä vallassa. Silloinkin hymyili loisteessaan välkkyvä laine; mutta silloin eivät hymyilleet rannalla asujat.
Vastapäätä sitä rantaa, jota myöten tie käy Karkun kirkolta Pirkkalaan, on Suoniemen kappelissa, pian Maurin talon kohdalla Kuloveden toisella puolen, jyrkän rannan kohoamassa eriskummallinen kivi, jota vielä tänä päivänä kutsutaan »Pirunpesäksi». Tällä rannalla istui eräänä kauniina pyhäpäivänä kaksi nuorta onkien. He olivat aamulla jäänet pois Kuljun suuresta kirkkoveneestä, kun tämä lähti Karkun kirkolle. He olivat kotvasen aikaa rannalla seisoneet, kun huomasivat jääneensä; sitten olivat he astuneet vähäisempään veneeseen ja soudelleet ilman aikojaan ihanana kesäpäivänä. Vihdoin olivat he ehtineet Pirunpesälle ja siellä astuneet maalle.
Keitä ovat nämä nuoret?
Ei sukua suurta. Toinen, Hannu Eerikinpoika, on erään Kauniaisten kartanon torpparin nuorin poika; toinen, Sanna Matintytär, on Maurin talossa halpa-arvoinen palvelustyttö. Lisättäköön vielä, että nämä kaksi ovat keväimestä saakka olleet kihloissa, että he vaan syksyä odottavat sitoutuakseen parikunnaksi. —
Se aikakausi, joka näki nämä nuoret kihloissa, oli hirmuisen sodan, oli Ison Vihan aikakausi. Hannu etenkin oli saanut tuntea sen. Neljästä häntä vanhemmasta veljestä oli hän ainoa jälelle jäänyt. Toiset kaikki olivat joutuneet sotaväkeen ja olivat nyt — missä, sitä ei tiedetty. Vanha Eerikki oli kivuloinen ja kykenemätön työhön, jota Hannun oli tehtävä torpan puolesta kartanolle; ja isänsä, oman itsensä ja nuoren 17 vuotisen sisarensa edestä sai poika kotonakin vireästi työtä tehdä. Mutta Hannu oli nuori, hänellä oli voimia, hänen luonteensa oli iloinen, hän ei surrut siinä, missä ei sureminen auttanut. Pienuudesta saakka oli hän sodasta kuullut puhuttavan; mitään uutta tämä ei siis ollut hänelle; ja vaikka hänen asemansa huononi, kuta enemmän aikaa sota kesti, ei hän sitä valittanut; sillä osaksi kävi tämä huononeminen niin vähitellen, että hän tuskin sitä havaitsikaan, osaksi näki hän, ettei muittenkaan asema, ei tilallistenkaan, ollut sanottavasti parempi kuin hänen.
Oli kumminkin nykyisen ja entisen ajan välillä se eroitus, että talonpojissakin toivo pian tapahtuvasta rauhasta aina pakeni yhä etemmäksi tulevaisuuteen. Sen lisäksi tuli sisämaihin sanomia aina yhä kolkompia rantamailta, sanomia, jotka tiesivät kertoa venäläisten valloituksista ja raa'asta menetyksestä voitetuita vastaan. Tämä oli saanut asukkaitten mielet entistä rauhattomammiksi, jotta jo moni herrasmies, joka paremmin tiesi ajan tapauksista kuin talonpojat, oli sanonut jäähyväiset kotiseudulleen ja tavaroinensa muuttanut Pohjanlahden tuolle puolen. Mutta vaikka huhu ja maine tiesi kertoa useista muuttaneista, olivat kumminkin Karkun pitäjän herrasmiehet vielä kukin tiloillansa.
Jos olisivat nuoret onkiamme ehtineet aamulla kirkkoveneesen, olisivat he saaneet kuulla puhuttavan kaikellaista, joka ei ollut ilahduttavaa laatua. Tiilin isäntä oli käynyt Huittisissa ja tuonut sieltä julmia tietoja venäläisten samoomisesta maahan. Nämä uutiset ynnä entiset sanomat ja etenkin se yleinen hätä, joka aina yhä enemmän pääsi vallalle, sai aikaan sen, että kirkkoveneessä istujat nyt alakuloisempina ja synkkämielisempinä kuin ennen katselivat tulevaisuutta kohden. Ja syytä olikin heillä siihen; sillä itsekin he huomasivat, että Suomessa kävivät asiat pian miten sattuivat, että oikea johtava käsi oli lannistunut. Kuningas Kaarle oli — missä, sitä ei tiedetty, ei edes oliko hän elossa. Ei kummaa siis, että väki Kuljun kirkkoveneessä kauniina pyhäaamuna tavallista hartaammalla mielellä lähestyi kirkkoa.
Jättäkäämme hetkeksi nuoret onkiat rannalle, missä he vieretysten istuvat, muistaen ainoastaan lempeänsä, ja seuratkaamme kirkkovenettä. Aika vauhtia oli kymmenhankainen kulkenut, vaikka airoissa oli parhaasta päästä naisia. Aika vauhtia kulki vene Hiedan koskea alas, ja jo näkivät veneessä istujat Karkun vanhan kirkon. Mutta toisaalta päin näkevät he toisia veneitä, jotka samassa tarkoituksessa kulkevat. Aluskylän, Karkunkylän, Toijalan ja Lielahden veneet ovat näkyvissä.
Nyt kuuluu kirkonkellon ääni.
»Kiivaammin soutakaa!» huusi vanhus, joka suuri mela kädessä istui perää pitäen; ja naiset vetivät voimainsa takaa.
Ei nyt kuulunut tavallista iloista puhetta veneistä: ei silloinkaan, kun ne lähelle toisiaan tulivat. Harsun seppä oli ainoa, joka, kun oli »Jumalan rauhaa» vaihdettu, koki entistä ilomielisyyttä herättää. Hän huusi Kuljun kirkkoveneelle:
»Joko nyt ukot kotona päivällistä laittavat, koska Kuljun kaikki eukot ja tytöt ovat kirkolle lentäneet».
Mutta tähän ei vastannut kukaan. Kentiesi herätti seppä sanoillaan ihan toisia ajatuksia kuin hän oli aikonut, sillä moni eukko, moni nainen, sanat kuultuaan, huokasi syvään. Heillä oli millä mies, millä isä, millä veli kaukana kotimaasta.
Hitaasti laskivat veneet maalle kirkkorannalle. Ainoa puheen aihe oli sota — — sota; sama puheen aine, kuin jo kymmenen vuotta tätä ennen. Jokainen halusi kuulla uutisia, vaikka varsin hyvin tiesikin jo edeltäpäin arvata, mitä nämä uutiset kertoisivat.
Rannalla, noin kivenheittämän matkan kirkolta, milt'ei samalla kohdalla, missä nyt seisoo Karkun pappilan entinen asuinrakennus, seisoi kertomuksemme aikana rakennus, jossa pitäjän vanha kirkkoherra, Enckel nimeltä, asui. Tässä rakennuksessa oli vasemmalla puolen porstuaa sali ja tämän takana perässä kaksi pientä kamaria. Ei siihen aikaan kalliista huonekaluista tiedetty. Seiniä pitkin salissa nähtiin maalaamattomia penkkejä ja joitakuita vankkoja puisevia tuoleja; perällä kamarinovien välillä, likellä seinää seisoi parin syllän pituinen maalaamaton pöytä. Pöydänpuolisella seinällä riippui Ristiinnaulitun kuva lyijystä tehtynä. Huonekalut kamarissa olivat yhtä yksinkertaiset; se vaan eroituksena, että toisessa, joka oli kirkkoherran työhuone; oli useita kirjoja, ja toisessa, pihanpuolimaisessa, joka oli erittäinkin vierasvaraisuutta varten, seisoi suuri vuode paisuvine vuodevaatteinen, joita vanha, kirjava raanu peitti. Oikealla puolen porstuaa oli huone, jota nykyaikana kyökiksi sanottaisiin, ja tämän takana kamari, jossa kirkkoherran perhe asui. Semmoinen oli Karkun pappila 150 vuotta takaperin; semmoiset olivat pappilat yleensä Suomessa siihen aikaan, josko useissa puuttuikin salin takana kamareista toinen tahi joskus molemmatkin.
Toisellaiset olivat tavat siihen aikaan kuin nyt. Auringon noususta saakka on pappilan herrasväki ollut jalkeilla. Sentähden, kun kirkkoveneitä rupesi järvellä näkymään, on kyökkikamari jo lakaistu ja siivottu, ja perheenjäsenet ovat jo yksinkertaisen eineensä syöneet. Laattiat ovat nyt pyhän kunniaksi katajanhavuilla kaunistetut. Virka-asussaan kulkee kirkkoherra edestakaisin salin lattialla. Hän on pitkä, jäntevä ukko, toinen jalka toista vähän lyhempi, jotta vanhus nähtävästi ontuu. Mutta tämä ei nyt astu silmiin niinkään kuin ukon synkkä ja surullinen katsanto. Hänen otsansa on ryppyinen, ja koko hänen muotonsa osoittaa, että häntä vaivaa joku syvä suru ja huoli. Kulettuaan kotvan aikaa surullisissa ajatuksissaan seisahtuu hän järvenpuoleisen akkunan eteen. Tämä, kuten toinen pihaan päin oleva, on varsin vähäinen. Tässä katsoo vanhus ulos järvelle, ja kummalliseen hymyyn, surun, huolen ja hyväntahdon välillä olevan, vetäyvät hänen huulensa, kun hän näkee sanankuuliainsa kokoontuvan.
Silloin aukeaa ovi, ja saliin kirkkoherransa luo astuu Kuljun kirkkoveneen peränpitäjä. Hänellä on asiana ilmoittaa, että eräs vanha Kuljun kartanossa asuva eukko on eilisiltana kuoleman uneen vaipunut. Kirkkoherra tervehtii ystävällisesti ukkoa, ja, kun tämä on asiansa sanonut, vastaa hän:
»Onnellinen on eukko, joka matkansa päähän on ehtinyt. Jumala tiennee, mitä sen lisäksi, jonka jo nähneet ja kuulleet olemme, vielä saamme nähdä, kuulla ja tuntea. Ei ole koskaan ollut haluni turhilla jutuilla pelottaa sanankuulioitani, mutta nyt en voi olla sanomatta, mitä luulen olevan heille hyödyksi. Jos kuka voi, hän jättäköön asemansa ja hakekoon metsän saloissa, vuorten rotkoissa, missä voi, suojapaikan. Venäläisten vallassa on koko maamme; kahdelta haaralta ovat he tännepäin samoomassa. Ja vaikka tähän asti meitä on virrat, kosket ja etenkin Jumalan käsi pelastanut, niin nyt alkaa meillekin koettelemuksen aika».
Vanha ukko kuunteli hämmästyen kirkkoherransa puhetta. Hän tiesi, että näissä kirkkoherran sanoissa oli enemmän totuutta kuin tavallisissa uutisissa, jotka tähän aikaan olivatkin aivan epäluotettavat. Hänen ei pistänyt mieleensä kysyä, mistä kirkkoherra tämän kaiken kamalan tiesi. Hän jäi seisomaan sanaa virkkamatta. Mutta kirkkoherra jatkoi:
»Jos olisi enemmän miespuolisia seuduillamme ja vihollisten väkilauma vähäisempi, voisimme ehkä vastakynttä tehdä. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei ole meillä muuta turvana kuin pako. Ja vaikka koettaisimmekin nöyryydellä ottaa vihollisiamme vastaan, ei asemamme sillä paranisi; sillä liian hyvässä tiedossa on, mitenkä he Pohjanmaalla ovat käyttäytyneet. Sissit ja salamurhaajat ovat heiltä luottamuksen vieneet, jos heillä luottamusta nimeksi löytyisikin. Parhaaksi siis katson, että jokainen kätkee, mitä kätkeä voi, jotta vihollinen, kun köyhyytemme huomaa, pian seudultamme lähtee. Mutta» — jatkoi kirkkoherra — »nyt on ehkä aika, että menemme kirkkoon rukoilemaan, että Herra hirmun karkottaisi päältämme».
Kuinka katkera tämä neuvo kirkkoherralle oli, ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse, sillä ennen kaikkea olisi hän tahtonut tehdä vastarintaa viholliselle. Mutta kun hänen ajatuksensa sanoi vastarinnan pian mahdottomaksi, täytyi hänen kukistaa miehuullinen intonsa, vaikka tämä pistikin kipeästi hänen sydämeensä. Vanha ukko perämies, joka hyvin tunsi sielunpaimenensa, jonka oli kuullut aina ennen kehoittavan vastarintaan, ymmärsi muutoksesta parhaiten, mitä pitäjän oli odotettavana.
Kun kirkkoherra vanhan tuttunsa kanssa astui ulos pihalle, oli se väkeä pian täynnä. Kaikkien kasvot osoittivat pelkoa ja hämmästystä. Kirkkoväki oli rannalle noustessaan saanut tietää, että pastori sekä Knuutilan ja Mäkelän talot olivat edellisenä yönä vieneet parhaan omaisuutensa Karkunkylän saarelle, johon, koska sitä vesi yltä ympäri ympäröitsi, vihollisten ei luultu niin pian pääsevän. Tämä seikka ja pelko, joka aina on samassa mitassa suurempi, kuta hämärämmässä tiedossa vaaran suuruus on, oli saanut väen pysähtymään ulkopuolelle kirkkoa. Mistäpäin vihollinen oli tulossa, etelästä, pohjoisesta, idästä vai lännestä, tahi kaikkialtako yhtä aikaa, sitä ei tiedetty. Mutta sitä vastaan tiesivät yksityiset jutella yhtä. toiset toista, ja pelko ja hämmästys oli niin lähestynyt hirmuisuuden rajoja, että useat jo olivat valmiit paikalla lähtemään kotiinsa pelastamaan, mitä vähää pelastettavana oli. Kirkkoherran tulo esti heidät tätä tekemästä. Paimenensa kanssa vetäysi kansa hiljakseen kirkkoon; mutta tällä matkalla kulki suusta suuhun kirkkoherran Kuljun veneen perämiehelle antama neuvo. Ja tämä neuvo ei lohduttanut pelkääviä.
Kirkossa, jossa kirkkoherra sydämensä syvimmästä pohjasta saarnasi, tarttui hänen intonsa sanankuulioihin. Pelko kukistui; toivo ja luottamus Jumalaan heräsi uudestaan. Mutta toivo ja luottamus Jumalaan oli viimeisinä kovina aikoina monen mielestä ollut valheellinen; rauhaa oli toivottu, rauhaa ei kuulunut; Jumalaan oli luotettu, luottamus oli pettänyt. Jumalan temppelissä nyt, vaikka toivo näissä epätoivoisissa ei todelliseksi toivoksi päässytkään, heissä kumminkin heräsi jotakin toivon tapaista, joka sai heidät innollisesti ottamaan osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kuinka epävakaiselle pohjalle tämä innollinen jumalanpalvelus oli laskettu, se nähtiin kohta.