Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita I

ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISJA UUTELOITA I

Kirj.

K. J. Gummerus

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1900.

SISÄLLYS:

 Esilause.
 Sovitus haudalla.
 Palkinto.
 Merimiehen morsian.
 Sadan leukaluut.

Esilause.

_Kaarle Jaakko Gummerukselle, syntynyt 1840, tulee Pietari Hannikaisen jälkeen tienraivaajan kunnia suomenkielisen novellikirjallisuuden alalla. Halu tarinoida ja runoella oli hänellä luontainen ja ilmeni jo kouluaikana. Hän sommitteli ahkerasti pieniä, sisällykseltään romantillisia kertomuksia ruotsinkielellä, joita hän luki omaisilleen. Kodin uskonnollinen henki ja kasvatus vaikutti hänessä kouluajan lopulla voimallisen herätyksen, jonka synnyttämä uskonnollinen mieliala pysyväisesti tuli hänen elämänsä perussäveleksi. Toinen aate, joka määräsi hänen työnsä suunnan, oli suomalaisuuden aate, joka hänen ylioppilaaksi tulonsa aikoina entistä suuremmalla voimalla innostutti mieliä nuorison keskuudessa. Sen vaikutusta oli, että kun hän julkisuudessa alotti kirjailijatoimensa, hän otti käyttääksensä suomenkieltä, siten työskennelläksensä suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseksi ja suomalaisen rahvaan sivistämiseksi. Mutta tosi sivistys oli hänellä eroittamattomasti yhtynyt siihen uskonnolliseen maailmankäsitykseen, jonka hän kodistaan oli perinyt ja omakohtaisesti itselleen omistanut. Siinä hengessä hän kirjailijanakin tahtoi vaikuttaa. Lapsuuden usko ja nuorukaisen äsken herännyt isänmaallinen innostus yhtyivät hänellä ehjäksi, sopusointuiseksi ihanteeksi, jolle hän aina pysyi uskollisena.

Ensimmäiset kertomuksensa Kaarle Jaakko Gummerus enimmäkseen julkaisi Suomettaressa vv. 1862-66 sekä kuvalehdessä Maiden ja merien takaa vv. 1864-66, käyttäen nimimerkkiä —l —b —s. Eri kirjana hän julkaisi v. 1862 »uutelon» eli novellin »Veljekset», 1865 »Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita I» (kolme eri kertomusta), historiallisen novellin »Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia» v. 1868, suurimman ja parhaana pidetyn romaaninsa »Ylhäiset ja alhaiset» v. 1870 (toinen painos 1880), »uutelo» sarjan vihkot II ja III v. 1873, ja kahta vuotta myöhemmin novellin »Peritäänkö vihakin?» — Jo tämän tavattoman runsaan tuotteliaisuuden kautta Gummerus muutamassa vuodessa astui suomenkielisten kirjailijain ensi riviin. Hänen ensimmäistä koettaan arvostelussansa sanoo J. V Snellman, että se suurista puutteista huolimatta oli lupaava, koska se osotti tekijällä olevan runsaan mielikuvituksen, ja esitystavassa oli vilkkautta ja voimaa, joka ei ole tavallista. Seuraavina vuosina ilmestyneistä kertomuksista tunnustettiin, että ne osottivat kaikin puolin suurta edistystä. Loppumattoman runsas mielikuvitus ja vilkas, sujuva, usein sukkela esitystapa olivat ne luontaiset lahjat, jotka Gummeruksesta tekivät hyvin tuotteliaan ja suositun kirjailijan. Kun hän näille lahjoilleen antoi vapaan vallan, sujui työ kuin itsestään. Hän ei koskaan paljon vaivannut päätänsä syvällisellä suunnittelulla eikä pitänyt lukua kaunotieteen kaavoista taikka kirjallisuuden »virtauksista» ja »suunnista». Epäilemättä onkin totta, ettei hänen teostensa arvo runollisuuden korkeimpain vaatimusten mukaan ole erittäin suuri. Mutta se ei estänyt häntä tulemasta suomalaisen suuren yleisön lempikirjailijaksi, johon ennen kaikkea on vaikuttanut se henki, jossa hänen kertomuksensa ovat kirjoitetut ja jonka kansa tunsi omaksensa. Kaikkialla ihmiskohtaloissa Gummerus näkee Jumalan johdatusta, hänen armahtavaa rakkauttaan, mutta myöskin hänen rankaisevaa vanhurskauttaan. Vaikka maailmassa pahan ja hyvän taistelussa pahuuden valta useinkin näyttää olevan täydellinen, ohjautuu kaikki kuitenkin lopulta hyvän voitoksi. Useissa kertomuksissa on aiheena rikos ja sen seuraukset, joko rangaistus taikka katumus ja armo sekä lankeemuksesta kohoaminen. Lämmin myötätunto yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan on myöskin läpikäyviä piirteitä Gummeruksen kertomuksissa. Niinpä on hänen laajimmassa romaanissaan »Ylhäiset ja alhaiset» juonena mökin pojan pyrkiminen oppiin ja sivistykseen, ja monessa muussa hän kuvaa sitä juopaa, jonka rikkaus ja köyhyys saa aikaan ihmisten välillä. Kirjailija vie meitä milloin rauhalliseen maapappilaan, milloin keskisäädyn oloihin, mutta tavallisimmin ja halukkaimmin varsinaisen kansan keskuuteen. Useat kertomuksista liikkuvat historiallisella pohjalla, perustuen osaksi kansan suussa säilyneisiin tarinoihin. Se mielenkiinto, jota sellaiset aina olivat Gummeruksessa herättäneet, sai uutta virikettä, kun hänen isänsä v. 1861 oli muuttanut kirkkoherraksi Karkun vanhaan, muistorikkaaseen pitäjään Satakunnassa. Karkussa kerrottuun kansantarinaan perustuu esim. novelli »Sadan leukaluut», jonka tapaukset ovat Isonvihan ajalta.

Vuodesta 1873 saakka työskenteli Gummerus Jyväskylässä pääasiallisesti kansantajuisten kuvalehtien alalla, toimittaen »Kyläkirjastoa» (1873), »Kyläkirjaston Kuvalehden» A-sarjaa (1878), »Lasten Kuvalehteä» (1880) ja Kuvalehden B-sarjaa (1888-1896). Yhä enemmän tuli tämä, ynnä alkanut kustannustoimi, hänen pääalakseen. Sillä välin kuin lukuisia uusia työntekijöitä ilmestyi suomalaisen kaunokirjallisuuden vainiolle, kävi Gummeruksen alkuperäinen tuotanto niukemmaksi; mutta lehdissään hän sitä kumminkin jatkoi, ja muutamat niissä julkaistuista novelleista ovat ehkä paraat hänen kynästään lähteneet. Erittäin onnistunut oli Gummerus lapsille kirjoittaessaan.

Uutteran työn, jossa tuskin vielä näkyi väsähtymisen merkkejäkään, keskeytti sydänhalvaus, joka matkalla Helsingissä 20 p. maaliskuuta 1898 kohtasi häntä. Kaarle Jaakko Gummerus on haudattu Jyväskylän kauniiseen kirkkomaahan.

* * * * *

Elämänsä viime vuosina oli Kaarle Jaakko Gummeruksella aije julkaista osa kirjoittamistaan alkuperäisistä »uuteloista» uutena painoksena; mutta kuolema tuli väliin.

Hänen kustannusliikkeensä jatkaja on pitänyt rakkaana velvollisuutenaan toteuttaa tätä aijetta, vakuutettuna siitä, että hänen kertomuksillaan yhä vielä on tehtävänsä ja lukijansa niissä piireissä, joiden puoleen hän eläessäänkin etupäässä kääntyi. Ne ovatkin jo kauan olleet kirjakaupasta loppuunmyytyinä. Uusi julkaisu on alotettu Kuvalehdessä olleilla kertomussarjoilla »Vanhan pastorin muistelmia» ja »Haudankaivajan kertomuksia», jotka ilmestyivät 1898 ja 1899. Nyt seuraa neljä hänen vanhemmista novelleistansa, joista kolme ensimmäistä alkujaan on ilmestynyt »Alkuperäisten suomalaisten Uutelojen» I vihossa ja viimeinen saman sarjan II vihossa. Hellävarainen kielellinen korjaus on ollut välttämätön, kun suomalainen kirjakieli 1860-luvulla vielä monessa kohden oli vakaantumaton ja tekijä, lähteneenä kodista, jossa puhekielenä oli ruotsi, ja ruotsalaisen koulun käyneenä, kirjailijatoimensa alkuaikoina ei käyttänyt suomenkieltä virheettömästi. Toivottavasti on kirjailijan omituisen pirteä tyyli näistä korjauksista huolimatta jäänyt kaltaisekseen._

SOVITUS HAUDALLA.

I.

Paroonin veri.

Ullavan kappelin ja Lohtajan pitäjän rajalla vähän matkaa maantiestä voi vielä tänäkin päivänä seista vähäinen mökki. Sen seinät ovat vanhat, lahonneet, sammaltuneet; sen katto on osaksi tuulen käsiin heittäytynyt; sen akkuna on paikattu paperilla ja päreillä. Ei ole se kaunis nähdä, sillä suurta kurjuutta se osottaa. Vaan kun lirisevä vesi purossa leikkiä laskee sen vieressä ja kesätuuli saa kuusen oksat tuudittelevia virsiä laulamaan, ei kamoksuta mökki silloin. Sammalet sen seinänrahissa ovat vehreät ja turvekatolla istuu pesänsä vieressä pieni lintu viserrellen. Mutta kun talvi tulee, puro jäätyy, kuusen oksat laulannolle kangistuvat, sammal on saanut yllensä vanhuuden puvun, lintu pesänsä heittää — silloin! Silloin on mökki kuin tuo lumen alle kätkeynyt vuori, joka taivaanrannalta puron rannalle näkyy. Silloin tuulee tuuli joka seinänra'osta, silloin konttailee pakkanen mökin lattialla, ja lautanen, joka pellin virkaa katon rajalla toimittaa, hikoilee kuuraa. Silloin kamoksuttaa mökki, semmenkin kun ääni sen sisältä kuuluu, joka matkustajalle kertoo, että mökissä ihmisiä asuu.

Kova on pohjolan honka; ei lahoo se pian, ja kun se lahoomaan rupeaa, lahoo se vähitellen. Mutta paatoseksi muuttuu ydin, ja vuosien kova käsi koettaa kauan ja turhaan runnella niitä voimia, mitkä pohjola ytimeen on salannut. Viidenkymmenen vuoden kuluessa muuttunee paljo? — Muuttuu, vaan pohjolan honka on pakkasen koulua käynyt, on oppinut kärsimään, kestämään — ja viisikymmentä vuotta taapäin oli mökki puron rannalla melkein samallainen kuin nyt, se vaan erotuksena, että se nyt ajan voimia tunnustaa ja on nöyryyttään osottaen päästänsä ottanut lakin, kattonsa tuulelle antamalla. — Jätettynä seisoo tänään Puron mökki; sen homehtuneet seinät eivät enää näe asukkaita, sen lahonnutta lattiaa ei enää ihmisen jalka koske, se imee nyt sateisten pilvien kyyneleitä; mutta se muistaa, että ihminen kerran on sen päällä seisonut, että se on imenyt kyyneleitä suolaisempia, suurempia kuin sadepilvien.

Aikoja taapäin istui tässä mökissä kaunis, nuori nainen. Hän istui kätkyen vieressä; hän lauloi lapselleen, ja lapsi nukkui. Kun lapsi nukkui, lakkasi äiti laulamasta, vaan lastaan silmäilemästä hän ei lakannut; ja kun hän lasta silmäili, nousi hänen silmäänsä suuri; kirkas kyynel, ja kyynel isoni, kunnes se putosi kätkyen laidalle ja särkyi.

Sitten kului vuosia. Äiti istui takan edessä ja ompeli. Kätkyttä ei enää näkynyt: pienokainen oli kasvanut. Hän osasi käydä ja puhua. Hän laski jo leikkiä, hän teki jo lumiukkoja ulkona, kun oli lumi tahkeaa. Vielä silmäili äiti häntä niinkuin muinen, vielä asui äidin silmissä kyynel, vaikka se ei enää pudonnut.

Ja vuosia kului taasen. Eliinan kauneus oli kadonnut, hänen hivuksensa rupesivat jo harmenemaan. Ruusut olivat jo kauan sitten hänen poskiltaan lakastuneet; posket olivat vetäyneet ryppyisiksi, niinkuin maapinta, kun sitä syksyn pakkanen koskettelee. Hän istui vielä ommellen; vaan nyt ovat hänen silmänsä kirkkaat, ei asu niissä kyynel enää. — — Ei! Ilo välkkyy niistä, sillä ne näkevät jotakin, mikä niitä ilahuttaa; ne näkevät nuoren Antin omalla kirveellä pesään puita hakkaavan. — Onko siis kyynel kuivunut? Ei. Vielä väliin entää se äidin silmään, mutta se ei ole katkera enää niinkuin ennen. Kyyneleet ovat pesseet Eliinan sydämen puhtaaksi, ja nyt siinä sydämessä, joka niin kauan, niin paljon on kärsinyt, asuu taivaan rauha.

Ja nyt on Antti viidentoista vuotinen; tänään täyttää hän. Tämä päivä on aina muinen ollut äidille surun päivä, nyt on se ilon päivä. Antista tulee mies; Antti rakastaa äitiänsä. Oi iloa äidin sydämelle! Antti rakastaa äitiä, vaikka äiti tänään on tehnyt vaikean tunnustuksen:

»Anna minulle anteeksi, poikani! Minä olen sinulle valehdellut. Sinä olet kysynyt kuka isäsi oli; minä olen vastannut: torppari hän oli. — Minä olen valehdellut. Sinä olet nyt pian aikamies; minä en tahdo enää sinulta salata, mitä minä saan sanoa. Se on minun syyni, että köyhät olemme, että vaivoin työllämme olemme elättäneet itseämme… Sinä et ole tahtonut kerjätä, sinä et ole leipäpalaa pyytänyt, ennen sinä kuolisit kuin kerjäisit, sanoit kerran. Mistä sinulla on tuommoinen jäykkä luonne? Äidiltäsi et ole sitä saanut, sillä äitisi on kerjännyt… Minä tiedän, mistä olet saanut sen; minä tiedän, näen ja ymmärrän, että sinun suonissasi juoksee isäsi verta — ja isäsi, Antti, oli kuuluisa herra, parooni arvoltaan. Elä kysele minulta hänen nimeänsä, minä en saa sitä enää kenellekään mainita, ja ne, jotka täällä sen tietävät, ovat luvanneet sen salassa pitää. Elä luule, että minä häpeen sitä mainita, en, mutta syistä, joita en saata sinulle sanoa, olen päättänyt elämäni tapaukset salassa pitää. Kerran saat sinä kumminkin tietää, mitä nyt mielesi tekee, vaan silloin ei minua enää ole. Elä kysele mitään… Kun minä kuolinvuoteellani makaan, silloin tahdon pyytämättäsi antaa sinulle mitä tarvitset, oppiaksesi tietämään kuka äitisi oli. Nyt ja silloin vaadin minä sinulta lujan lupauksen. Kun saat isäsi nimen, sukusi nimen ja sukulaistesi nimet tietää, lupaa tässä nyt minulle, ettet kosta, vaikka näkisit, että äitisi on niiden tähden paljon kärsinyt. Lupaa että niin käytät itsesi, kuin on äitisi käyttäynyt; se ei ole sinulle mahdotonta».

Tuota sanoessaan itki äiti; mutta kyynel ei ollut surun, se oli ilon, sillä poika heittäysi äitinsä syliin ja lausui:

»Äitini, rakas äitini! Paljon olet sinä kärsinyt, sen minä tiedän. Sinä et saata minulle ilmoittaa muuta kuin että minussa juoksee paroonin verta. No, pidä salaisuutesi; minä en kysy sitä ennenkuin itse sen minulle ilmoitat. Sinun veresi minun suonissani juoksee, ja kuolemaani saakka on joka pisara sinun». —

Tuosta syntymäpäivästä on vuosia kulunut. Puron mökki on autio. Eliina on muuttanut maan poveen. Antti on äitinsä haudalla seisonut, on itkenyt, on koonnut kaikki mitä mökissä koottavaa on ja mökistä suruisella mielellä avaraan maailmaan lähtenyt.

II.

Profeetta.

Valtatien syrjässä Kälviän pitäjässä on Peitson kestikievaritalo. Sinne tuli Antti, kun oli saattanut maahan mitä kalliinta hänelle elämässä oli. — Siellä sai hän palveluspaikan, jota hän etsi, tosin palkatta; mutta palkkaa ei hän vaatinutkaan, sillä hän ei ollut vielä ulkotöihin tottunut.

Mutta Antti ei menestynyt kestikievaritalossa. Hänen luonteensa oli semmoinen, ettei sitä voinut mihinkään verrata, niin omituinen oli se. Mitä muut rakastivat, sitä hän ei rakastanut, ja mitä hän rakasti, sitä eivät muut rakastaneet. Yksin oli hän milloin saattoi, ja ylipäänsä pisti hänessä aina esiin jotakin, joka ei ollut talonpoikaista. Työnsä, mihin ikään hän pantiin, toimitti hän hyvästi, rehellisesti. Mutta oli kumminkin työ, joka soti aina vastaan hänen mieltään; tuo työ oli käydä kyydissä. Tosin häntä ei usein tuohon pantu; mutta kun niin väliin tapahtui, oli Antti onneton. Irstas elämä kestikievaritalossa oli hänelle kauhistus.

Vuoden loppuun oli Antti kumminkin Peitsolla. Sen kuluttua olisi hän hakenut palveluspaikkaa muualta, mutta hän ei voinut jättää äitinsä, lapsuutensa asuntoa — ja vastoin mieltään otti Antti pestin kestikievariin seuraavaksikin vuodeksi, mutta sillä nimenomaisella ehdolla ettei hänen tarvinnut kyydissä käydä.

Luulet kai, lukiani, että Anttia nyt pidettiin paremmasti kuin ensi vuotena? Päin vastoin. Isäntä oli juomari, jumalaton, joka ei suuttumatta sietänyt nähdä Anttia. Isännän pisti vihaksi nähdä miten Antti elämällään, semmenkin kun hän nyt rupesi miehistymään, nuhteli häntä, vaikka Antti ei koskaan mitään puhunut. Kylässä kutsuttiin Anttia »profeetaksi», eikä tuo nimi ollut hänelle kunniaksi; päinvastoin, kun tahdottiin häntä haukkua, sanottiin aina: »kas profeettaa!»

Eräänä lauantai-iltana, kun oli kyntö loppunut ja pyhää soitettiin, palasi Antti hiljaa Puron mökistä kestikievariin. Hän muisti onnellista elämäänsä muinen ja huonoa nyt; hän vertaili niitä toisiinsa, ja hän ikävystyi oloaan. Kun hän läheni Peitsoa, näki hän tiellä kylän poikia, jotka pilkkasivat vanhaa Eevaa, hänen äitinsä parhainta ystävää. »Hävetä saisitte!» sanoi hän — »vanhaa pilkata!»

Tuo oli ensi kerta, kun hän sanoilla ketään nuhteli. »Kuule profeettaa!» huusivat nauraen nuorukaiset; »hän on joutunut ämmäinkin ritariksi nyt».

»Ette ole tainneet kuulla, että on pyhää soitettu, ettekä tietää, että lepopäivä lähestyy? Siis kun saatte tietää sen, menette kai kotiinne ja jätätte ämmän, joka on parempi kuin te kaikki yhteensä?»

»Kuule profeettaa! Jumal'auta, saarnaa hän lauantaisen ehtoosaarnan paremmin kuin pappi Kokkolassa huomenna! No ämmä! Määy nyt 'amen' hänen siunaukseensa».

»Pidä suusi kiinni!» ärjäsi Antti ja lähti hiljoilleen kotiin ottaen eukon mukaansa.

»Jumala siunatkoon sinua!» jupisi Eeva.

»Sontiainen! Mene ämminesi hiiteen!» kiljuivat nuorukaiset hänen takanaan. —

Muutamia viikkoja myöhemmin eräänä pyhäiltana, kun muut nuoret miehet pihalla olivat keilaa lyömässä, istui Antti pirtissä. Hänen edessänsä oli paperi; hän harjoitteli kirjoitustaitoa, johon äiti oli hänelle antanut alkuopetuksen. Silloin tuli isäntä tupaan, tavallisuuden mukaan päihtyneenä, ja nähdessään Antin paperin sylki hän siihen. Antti ei puhunut mitään, — hän meni ulos.

»Se piru!» kiljui isäntä.

Kerran oli emäntä, joka myöskään ei Anttia suosinut, antanut tämän vellin palaa pohjaan, niin ettei sillä ensinkään ollut ruuan makua. Antti aivan hyvin havaitsi tuon, vaan hän söi sanaa sanomatta.

Näin sai Antti oppia, ettei elämä ole mikään ruusuinen yrttitarha, mutta hän kesti oppiaikansa hyvin, ja kun viha hänessä väliin oli nousta partaittensa yli, juohtuivat aina hänen mieleensä äitinsä opetukset, ja Antti hillitsi itsensä.

Mutta toiselta puolen taasen saattaisimme sanoa, että Anttia pidettiin hyvästi. Jos oli tehtävä joku työ, missä tekijän oli tarvis olla rehellinen ja tarkka, siihen pantiin aina Eliinan poika, ja hän näytti, että hänessä oli miestä. Vaikka ei isäntä sietänyt nähdäkään häntä, ei hän kuitenkaan olisi millään tahtonut päästää häntä pois talostaan.

Vaan muutos tapahtui.

Peitsolla oli ollut kinkerit, ja pappi oli kovasti nuhdellut isäntää ja hänen perhettään huonosta lukutaidosta. »Antti osaa paremmin lukea, kuin te kaikki yhteen», oli hän sanonut. Ihmiset tuvassa nauroivat isännälle. »Se on oikein sanottu», arvelivat he.

Tuota ei saattanut isäntä unhottaa. Antti oli häväissyt hänet; se pisti aina isännän mieleen. »Ei kummaa, että sinä osaat lukea, nahjus!» sanoi hän; »etpä sinä pyhän pitkään muuta tee, kuin sokaat nokallasi raamattuani».

»Tekisitte tekin samaten», vastasi Antti, »niin osaisitte paremmin lukea».

»Pois raamattu!» ärjäsi päihtynyt isäntä. »Nyt on tosin pyhä, mutta minä olen isäntä, ja sinä menet kohta lantaa ajamaan!»

Antti ei ollut kuulevinaan näitä sanoja. Siitä yltyi isäntä yhä enemmän vihassaan.

»Kuuletko mitä sanoin, pois raamattu ja lannan ajoon!»

»Huomenna, kun on kukko laulanut; mutta nyt on pyhä» — vastasi Antti.

Tuosta vastauksesta julmeni isäntä. Hän kirosi ja vannoi; mutta Antti vastasi aina vakavasti, siivosti, kunnes ei isäntä saattanut vihaansa hillitä. »Kyllä minä opetan sinut menemään!» huusi hän vaahtosuisena, ja ennenkuin Antti ymmärsi, mitä oli isännän mielessä, oli tämä siepannut halon ja sillä heittänyt Anttia. Halon pää sattui hänen poskeensa ja teki siihen ammottavan haavan.

Punainen rusko nousi Antin kasvoille. Hän tulistui, hän unhotti äitinsä, kaikki, ja ennenkuin isäntä ennätti päästä nauruun, oli hän niin litistettynä Antin kourissa, ettei saanut sanaa sanotuksi.

On vaikea tietää, miten tämä kahakka olisi loppunut, elleivät kyytipojat ja kaikki, ketkä tuvassa olivat, olisi samonneet Antin päälle. Yleinen tappelu alkoi, mutta vaikka väkeväkin Antti oli, ei hän voinut sotia kaikkia niitä aseita vastaan, jotka häntä vastaan nostettiin. Hän sai monta verihaavaa, ennenkuin hän oli voitettu. Mutta kun hän lattialla makasi ja kaikki hakkasivat häntä, ei hän enää mitään sanonut.

Vihdoin melkein tainnuksiin joutuneena heittivät he hänen tuvasta hangelle. Siellä tointui hän; siellä itki hän ensi kerran eläessään katkeruuden kyyneleitä.

Seuraavana päivänä nähtiin hän Puron mökillä ja äitinsä haudalla. Sitten katosi hän Kälviältä, ei tiennyt kukaan mihin. Eikä kukaan häntä kysynytkään. Profeetta unhotettiin.

III.

Lautamies ja hänen tuleva vävynsä.

Kun talonpoika joutuu ylpeäksi, niin tietää hän tuskin ylpeytensä rajoja. Vaan niin ehkä lienee kaikissa säädyissä, vaikka tuo silmiin paremmin astuu, kun se talonpojissa osottaikse. Isäntä tietää aina, että hän on isäntä; vaan jos ylpeys hänen sydämessänsä vallitsee, tuntee hän tuon, ja mitä hän itse tuntee, tuntevat muutkin. Mutta kun muut tuon tietävät ja tuntevat, niin tulee olo tämmöisen isännän talossa raskaaksi, tukalaksi. Ollila oli tämmöinen isäntä. Hänen mahtavuutensa ei rajoja tiennyt. Hän eli talossaan kuin ruhtinas hovissaan. Hänen silmäyksensä oli käsky, hänen käskynsä laki, jota ei uskaltanut kukaan vastustaa. Luonnollista on, että talo tämmöisen isännän isännöidessä edistyy, mutta toinen on laita niiden, jotka tämmöisen talon piiriin kuuluvat, semmenkin kun on isäntä, niinkuin Ollila, ei ainoastaan ylpeä, mutta lisäksi saita ja tyly.

Ollilan ylpeys perustui hänen rikkauteensa. Hänen talonsa oli suuri, hänen vuotuiset rahatulonsa suuret, hänen asuntonsa hovi, hänen peltonsa parahimmat, hänen karjansa lihavimmat, sanalla sanoen: kaikki mitä hänellä oli, osotti rikkautta, ylellisyyttä. Kun nyt Ollila aina tämän rikkautensa tähden oli pitäjän valittu ja vihdoin oli tehty lautamieheksi, niin on aivan hyvin ymmärrettävä, että Ollila arvonsa tunnossa yltyi. Mutta soimatessamme häntä täytyy meidän kumminkin antaa hänestä se todistus, ettei hän ollut mikään pölkkypää, ei, päin vastoin monessa asiassa ymmärtäväinenkin. Hän oli leski. Neljästä lapsesta oli hänellä enää jälellä ainoa tytär, Hanna.

Niin! Ollilalla oli lapsi; mutta kotona ei juuri huomattu hänellä lasta olevankaan, sillä Hanna eleli aina omia aikojaan. Häntä ei oltu talonpoikaisiin töihin totutettu. Hän ei saanut olla talonpoikaisissa seuroissa; sillä »hän on aiottu parempiin», oli Ollilalla tapa sanoa.

Hanna istui siis päivät ommellen ja kutoen kaikenmoisia hienoja, koreita vaatteita. Ainoastaan ruoka-aikoina ja joskus muulloinkin hän nähtiin; mutta ei silloinkaan enempää kuin hänen mennessänsä pirtin lävitse kammariin, missä hän isänsä kanssa atrioitsi.

Hanna oli nyt 18-vuotinen. Mikään erinomainen kaunotar hän ei ollut, mutta vaikka hän ei semmoinen ollut, oli hänellä kuitenkin äitivainajansa kaunis, puhdas sydän, ja puhdas sydän on kasvojen ihanuutta kauniimpi.

Hanna tiesi ja tunsi aivan hyvin isänsä luonteen, ja sen lisäksi hän tiesi, ettei hänen isänsä sydäntä mikään voisi muuttaa. Hanna tiesi isänsä rakastavan häntä, mutta rakastavan niin, kuin rikas rahaansa rakastaa. Hanna ymmärsi olevansa tavara, jota isänsä kasvatti sillä voittaakseen. Asian näin ollen oli mahdotonta, että Hannan ja lautamiehen välille olisi saattanutkaan mahtua muuta kuin nimeksi sitä isällistä ja lapsellista rakkautta, josta kumminkin perheen onni aina riippuu. Monesti oli Hanna kyynel silmissä pyytänyt saada ryhtyä niihin säätynsä tehtäviin, joita toimittamaan hän oli luotu, mutta isä ei tavallisesti vastannut tuohon muuta kuin: »Ei, sillä minä tahdon, että sinä tästä säädystä nouset».

Ollila itse ei sanottavasti mitään työtä tehnyt. Hän ei tuota tarvinnutkaan, sillä hän tiesi sanallansa olevan valtaa; hän tiesi työn kulkevan hänen poissa ollessaan melkein yhtä hyvin kuin vieressä seisoessaan. Aamulla määräsi hän päivän työt, ja onneton se, jonka osuus illan tullessa oli vaillinainen; se tiesi, että hän ylpeän talossa palveli. Mutta toiselta kannalta katsoen oli Ollila hyväkin palkollisiansa kohtaan, sillä ei missään näille maksettu suurempia palkkoja; ja siitä seurasi, ettei missään ollut parempia palkollisia.

Vaan ei tarvinne pitemmältä kertoa miten Ollilassa elettiin; sen arvannee jokainen, joka on nähnyt tahi kuullut monen nykyisenkin ajan rusthollarin elämästä. Vähävaraisia halveksitaan, ja ylimalkaan on kunnia sen, jonka kukkarossa ko'olta kovia hopeita löytyy.

* * * * *

Oli kaunis kesäpäivä. Ollilan väki oli niityllä; talossa oli kotona ainoasti isäntä, tytär ja vanha Liisa, joka emännän askareet toimitti. Pirtin ovi oli auki; aurinko heitti lämmintä valoansa miehen rinnalle, kun hän pöydän päässä istui, lyijykynällä tehden paperille piirteitä, joiden oli määrä olla kirjaimia. Tämä mies oli Ollilan isäntä. Hän oli kylässään kokoillut rahoja pappilan kellarirakennukseen ja teki tiliä saaduista rahoista. »Se pedon Pekka!» ärjäsi hän äkkiä; »minä en siltä saa mitään hyvällä, mutta en olisi Ollila, ellen saisi pahalla».

»Mutta hän on köyhä, isäni!» sanoi Hanna, joka istui lavitsalla vähän matkaa isästä, pallistaen silkkihuivia; »hänellä ei ole rahoja, ja ne rahat, mitkä hän maisterilta saa, menevät kaikki hänen kaupunkivelkaansa».

»Ole vaiti, et sinä tätä ymmärrä! Pekka on pahanjuoninen mies, ja minä tahdon näyttää, ettei Ollilaa kiellolla kostotta häväistä. Olisi saattanut kohta antaa minulle tuon nuorukaisen rengiksi, ja minä olisin hänen hädässään omasta kukkarostani maksanut nuo muutamat rossat».

»Mutta tiedättehän, että Pekka on syytön; poika ei tahtonut tulla tänne».

»Ei tahtonut tulla!… Ole vaiti! Minä tiedän, että hän jo oli tulossa, mutta Pekka houkutteli häntä jäämään; sen saa hän maksaa. Kun maisteri tulee tänne, panen minä häntä myöten sanan Pekalle, että ellei Pekka kohta luovu rengistään, saa hän maksaa minullekin velkansa».

»Maisteri tulee», sanoi vanha Liisa, joka nyt ovessa näkyi.

Lautamies nousi. »Mene kamariisi, Hanna, ja pue yllesi, että kehtaat ihmisten näkyviin tulla», sanoi hän, ja jättäen Hannan meni hän kamariinsa samaa tekemään.

»Kuulitko, mitä isäsi sanoi?» lausui Liisa lautamiehen mentyä. »Pane paraat yllesi! Hi hi hii! Jollei aavistukseni pahoin valehtele, niin saamme vuoden kuluessa täällä häät, hi hii! Ollila saa sitten sanoa kaikkia maisterin ylhäisiä sukulaisia sinuksi…»

»Olkaa hulluja puhumatta», jupisi Hanna punaposkisena kuin kypsynyt puola, mutta totellen käskyä hän kiireesti katosi, jättäen ompelunsa pöydälle.

»Kyllä rouvana olla kelpaa», mumisi Liisa; »mutta sen minä sanon, ettei almanakassa ole sitä päivää, jona maisterin ja Hannan häitä vietetään».

Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan. Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen ympärillensä.

»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! — Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin rohkeni tarttua maisterin käteen.

»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee».

»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai kuinka?»

»Kaikki hyvin, saatikka — —»

»Mitä?»

»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin».

»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu hänestä. Lautamies on oikeassa — ei ole koko pitäjässä niin oivallista työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä miehen muassani».

Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin.

»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa.

Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä parempaa miestä löytyvän.

Lautamies nauroi. »Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!»

»Oikein, lautamies; oikein!… Mutta…?»

»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?»

»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?»

»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?»

»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku? Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa. Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan: mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on herraa parempi?»

»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen».

»Niin».

»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?»

»Niin, niin.»

»Te olette isänne ainoa perillinen?»

»Kukapa toinen isäänsä perii kuin hänen lapsensa».

»Ja te rupeatte papiksi?»

»Tuo on tosin vähän isäni tahtoa vastaan. Hän arvelee, että minusta tulisi kruununtiellä suuri mies; mutta minun oma haluni on pappisvirkaan, ja samaten kuin te rakastatte talonpoikaista ammattianne, en minä saata olla antautumatta siihen säätyyn, jota minä rakastan».

»Se on oikein … papeilla on suuret tulot».

Maisteri hymyili.

»Oikein, oikein!» sanoi lautamies iloisesti. Hän oli, niinkuin tuomari tapasi sanoa, »eksamineerannut vankiaan». Hän oli mahtava tuossa. Hän mietti vähän aikaa, laski sormensa nenälleen, ja lähestyen maisteria kysyi hän:

»Paljonko isänne jälkeen saatte? — Antakaa anteeksi, mutta isän on velvollisuus kaikki tietää».

»No, ja kun tuon saatte tietää?»

»Niin laitan minä häät, joiden vertoja ei ole tässä pitäjässä nähty».

Maisteri näkyi ihastuvan. »Niin on kuin aina olen sanonut!» sanoi hän iloisesti. »Teidän ja muiden talonpoikain välillä on eroitus suurempi kuin yön ja päivän välillä. Toinen olisi mieltynyt saadessaan vävykseen herran, te pidätte kaikki samassa arvossa, olkoon herra tahi talonpoika edessänne. Ja se on oikein, lautamies! Minä saatan ilolla näyttää teitä tutuille rohvessoreille Helsingissä ja sanoa: tämä on minun appi-isäni. Mutta tuo sikseen. Te arvasitte jo eilen aikomukseni; kuka lienee puhunutkin teille aikeestani. Minä pidän tyttärestänne; minä tahdon olla suora niinkuin tekin; kysyn siis kohta: Annatteko apulaiselle tyttärenne Hannan?»

Tämä maisterin kysymys oli lautamiehelle mieleen. Hän nauroi ja hieroi käsiänsä ikäänkuin olisi hän pakkasessa seisonut; semmenkin sanoma rohvessoreista sai tulevaisuuden hänen silmiinsä loistavaksi. »Minä olen suorapuheinen, sillä ei löydy sitä, jonka edessä minun tarvitsisi kumartaa», sanoi hän. »Te olette suoraan kysynyt, ja minä vastaan: kun pappina tänne tulette, on Hanna niin totta teidän kuin Ollilan kartano kaikkineen, mitä siinä löytyy, minun kuoltuani. Mitä isänne teille antaa on saman tekevä. Hanna on rikas, tahi paremmin sanoakseni, tulee niin rikkaaksi, ettei Riemulan parooninkaan omaisuus voi Hannan omaisuudelle vertoja vetää. Tässä on käteni; laskekaa miehen tavalla kätenne siihen!»

Kamarissa kajahti läiskäys, kun maisteri laski kätensä lautamiehen käteen. Se kuului pirttiin, missä Liisa vielä perunoita kuori, ja Liisa jupisi sen kuultuaan: »Nyt se on päätetty!»

»Ja nyt lautamies!» sanoi maisteri iloisesti, »antakaa minun kohta tavata morsiantani ja kuulla hänenkin suustansa, etten hänelle halpa ole».

»Halpa sinne, halpa tänne! Mitä Hanna sanoo, ei kuulu minnekkään.
Liisa!» — ja lautamies avasi pirtin oven — »Liisa, mene sanomaan
Hannalle, että hän joutuu tänne!»

»Aivan niin!» jupisi Liisa mennessään. »Ylkä tahtoo puhutella morsiantaan, se on luonnollista! Mutta sen sanoo se, joka voi, että tästä avioliitosta ei tässä maailmassa tule tämän enempää».

»Jouluksi kai tulette pappina Turusta? Kirkkoherra on vanha, koetetaan laittaa niin, että joudutte tänne apulaiseksi».

»Sanokaa minua sinuksi, lautamies kulta! — Niin, jouluksi, jos Jumala elinpäiviä suo».

»Ja silloin näkee pitäjäs, miten minä osaan häitä valmistaa». — — —

»Teillä on erinomaiset pellot tänä vuonna. En totta totisesti ole nähnyt missään niille vertoja vetäviä. Te mahdatte olla hyvin onnellinen?»

»No niin! Mutta missä Liisa viipyy? Se vanha eläin konttaa kuin torakka reppuryssän laukussa. Antakaa anteeksi, minä menen itse Hannaa hakemaan».

Maisteri jäi yksin kamariin. Hänen huulilleen oli nyt nauru astunut; hän kulki edes ja takaisin lattialla. »Ollila parka!» jupisi hän. »Et sinä ole hullu, et; viisas olet sinä, mutta tällä kerralla saat viisaamman kanssa tekemistä. Minä tiedän, mikä sinun mieleesi on, ja ellei piru nyt petä, niin olen minä pelastettu».

Vähän ajan kuluttua palasi lautamies kamariin. Hän oli suutuksissa, ja maisteri arvasi nyt aivan hyvin, ettei lautamiehen kanssa sopinut leikkiä laskea.

»Niitä ei löydy!» sanoi lautamies. »Hanna ei ollut kamarissaan. Hän tiesi kumminkin ennakolta minun tahtoni olevan, että hän nyt istuisi täällä kanssamme. Minä luulen, että hän tätä nykyä on pappilassa —».

Illan tullessa istui maisteri vähäisessä kamarissaan Paavilan Pekan talossa. Hän käveli lattialla tupakoiden, mutta pöydällä makasi kaksi kirjettä, joita kirjoittaen hän oli viettänyt ajan tultuansa Ollilasta.

»Herra Raatimies!

Minun täytyi lähteä Helsingistä velkaani Teille suorittamatta, sillä en voinut lupauksiani täyttää. Te uhkasitte oikeudella. Minä tiedän, että Teidän uhkauksenne oli enemmän kuin uhkaus; mutta minä luulen kumminkin, ettette minua viimeiseen saakka ahdista, kun ilmoitan Teille että tänään olen kihlannut naisen, jolla on sata kertaa ne 300 riksiä, jotka minä olen teille velkaa. Jouluna vietän häät, ja Loppiaisena on Teillä 300 riksiä postissa. Sallikaa minulle vielä tämä aika, pyytää nöyrimmästi

Frans Joseph Lager.»

»Kunnon Veljeni!

Taidatpa kummaksua, kun näet missä minä nyt oleskelen. Sinä tiedät, että minun lukukauden loppuessa täytyi tuota pikaa miltei karkaamalla lähteä Helsingistä, jossa eivät ainoastaan tuo pahuksen Raatimies S——m ja kaikki kaupungin ravintolan isännät olleet viedä minut putkaan, mutta myöskin luutnantti G. ja tuo senaatin vahtimestari tahtoivat nylkeä minulta pelivelkansa. Minulla osasi olla 10 ruplan seteli rahaa silloin, ja sillä kuljin minä levollisena ja huoletonna, kuin suurin stoalainen filosofi, kunnes se loppui. — Mitä olisit, veljeni, minuna tehnyt? Tie oli pitkä, mutta Matti taskussa. Kun oli rahani kulunut niin, ettei enää jälellä ollut muuta kuin muutama kymmen kopeikkaa, rupesin minä miettimään. Päivä oli puolessa. 'Haluaako herra ruokaa?' kysyi kestikievarin emäntä. Vatsani kutisi; mutta Matti huusi taskussa. 'En!' vastasin minä. 'Mutta jos tietäisitte jonkun hyvän talon, saattaisitte näyttää sen minulle. Minä olen maisteri Lager, ja tahtoisin lukea rauhassa tämän kesän'. — Emäntä mietti. 'Olisi Ollila hyvä, paras koko pitäjässä, mutta sen isäntä on jotenkin kova mies', sanoi hän. — 'Paavilassa on ennen muinen nuoria herroja asunut, ja ehkä ei Pekalla olisi mitään vastaan — siivo mies tuo Pekka, mutta köyhä'. 'Ai, ai!' ajattelin minä. Vaan emäntä lisäsi: 'Paavila on tässä aivan lähellä; voitte käydä katsomassa'. — Minä olin jo päättänyt hakea jotakin toista paikkaa, mutta nähdessäni Paavilan talon, joka on ihanimpia maassamme, ja havaitessani kosken olevan lähellä, jossa mies elämään kyllästyneenä voisi saada siunatun lopun, päätin täällä ottaa asuntoni, ja antaa, noin sattumalta rahanpuutteesen tulleena, kirkkoherran, nimismiehen tahi jonkun muun kristillisen ihmisen maksaa elatukseni. Paavila on nyt pian kaksi kuukautta ollut kotini.

Kutsu nyt, veli kultaseni, tykösi yhteiset ystävämme ja lue seuraava:

Ei ole ihmisen hyvä olla yksin; sentähden — sentähden olen minä tänä päivänä kihlannut morsiamen tahi paremmin sanoakseni raha-arkun, jonka lukon takana 30,000 riksiä nukkuu odotuksen unta. Minä mainitsin jo Ollilan! Ollilan, näet, saan minä kaupantekiäisinä. Enkö ole onnellinen! Oi, minun rakas Hannani, kuinka sinä olet kaunis, kuinka minä menisin kuolemaan edestäsi, vaikk'en ole sinua nähnyt muuta kuin kerran! Ja sinä appi-isäni, kuinka sinä olet nerokas, ymmärtäväinen ja kaikin puolin viisas, vaikka sinun aivoihisi ei mahdu enemmän viisautta kuin lampaan päähän! Tänään, veljeni, tapahtui tuo suuri muutos. Ollilan isäntä, kihlakunnan lautamies, on sydämellä ja suulla luvannut minulle tyttärensä; hän tietää, että minä olen rikas, sillä ei köyhällä ole kultakelloa — (tuo kello, jonka tähden nimeni lienee vielä tänään veli K——n velkojen kirjassa) — hän on kuullut, miten isäni kiittää häntä kirjeessä, jonka minä hänen kuullensa äsken luin, ja siunaa meitä, luvaten saman verran rahaa minulle kuin lautamies Hannan myötäjäisiksi antaa!! (Sinä tiedät, etten minä osaa arvatakaan, kuka isäni oli, ja etteivät äitini perinnöt riittäneet edes multarahoihin). — Minä söin puolista hänen kanssansa, ja Hannan käsi laskettiin minun käteeni. Luulit kait minun äsken ilveellä sanoneeni, että minä Hannaa rakastan! Ei, veljeni! Nyt kun toisen kerran näin hänen, tykytti sydämeni kummallisesti. Minä olin pappilassa kuullut häntä kiitettävän; mutta nyt, kun näin hänen, kun hän puhui kanssani, kun hän ujosti, vaaleana silmäili minua, tunsin minä, peto vieköön, että olin rakastunut, ja mietin turhaan missä paikassa psykologia sanoo, että Ollilan lautamiehellä, jonka sydän on kuohuva ylpeys, saattaa olla tämmöinen tytär. — — —

Hyvä on kuitenkin, ettet sinä ole täällä. — — —

Huomenna muutan minä Ollilaan, ja minua seuraa täältä Paavilasta nuori, kaunis renki, Antti niminen, jonka sain houkutelluksi vaihettamaan Paavilan Ollilaan. Jää hyvästi nyt! En uskalla ilmoittaa pitäjästä, jossa olen, ennenkuin saan kutsua sinut häihini. — Ystäväsi elämässä ja kuolemassa

Fr. Jos. Lager.

P. S. Anna mukana seuraava kirje omistajalleen! — Syyspuoleen kesää tulen Helsinkiin; voin ehkä Jouluksi joutua papiksi! — Minä käyn täällä filosofian maisterista, vaikka, niinkuin muistat, vaivalla pääsin yliopistoon vaillinaisten tietojeni tähden».

Maisteri kulki vielä edes takaisin lattialla. Hän oli kirjeensä lopettanut; hän oli iloinen. »Jos minä tässä onnistun, niin, hitto vieköön, saatan sanoa olevani onnen lapsi, jommoinen en suinkaan tähän saakka ole ollut. Mutta lienee se niin, että onni ennen tahi myöhemmin jokaista ihmistä kohtaa. Ollilan tunnen hyvin, eikä ole vaikeata pysyä hänen ystävyydessään. — Ja nyt pian pappilaan saamaan lainaksi rahoja, jotta kunnolla pääsen täältä».

IV.

Renki ja talontytär.

Syksy oli tullut. Vakava tuoni ja syksyisen taudin kärsinyt pohjola suutelivat illan tullen toinen toistaan. Rakkauttaanko he häpeevät, vai miksi ovat he kätkeyneet tuon valkean hunnun alle, jossa kylmä näännyttää heidän sydämensä? Vielä loistaa aurinko, sama joka ruusut keväillä siitti, joka purosen säestäessä puki morsianpukuun pohjolan. Vielä loistaa se, mutta sen lemmensäde ei voi sulattaa tuota kylmää peitettä, jonka takana kuolema vallitsee.

Syksy on tullut, ensimmäinen lumi peittää maan, ja mikä ensi kerran tapahtuu, outoa se on. Ollilan ulkotyöt ovat loppuneet, riihet savuavat, ja viljaa kokoontuu runsaasti lautamiehen suureen aittaan. Liisa, niinkuin ennenkin, emännöitsee, ja vanhan eukon silmät ulottuvat etemmäs kuin kenenkään muun. Hän näkee, hän kuulee — vaan hän ei puhu mitään.

Mutta nyt on pyhäaamu. Kaikki palkolliset ovat suuruksensa syöneet, ovat lähteneet, mikä kirkkoon, mikä naapuriin, mikä laskeunut vuoteellensa pyhittäen levolle lepopäivän.

Emme näe maisteria täällä nyt, emme myöskään isäntää, sillä maisteri saarnaa tänään, ja lautamies on seurannut häntä kirkolle. Mutta pirtissä näemme tänään sen, joka siellä ei usein ole muulloin kuin aterioiden aikana ollut. Hanna istuu akkunan edessä ja lukee. Hän on vaalea, ja tuo vaaleus laskee hänen kasvoilleen jotakin rakastettavaa, jotakin suloista. Hänen silmistänsä loistaa suru, hänen puhtaalla otsallaan lepää alakuloisuus; mutta hänen koko muodossansa on jotakin niin lapsellista, niin nöyrää, että ihmistuntia hänestä olisi voinut sanoa: »Hän on uhri; vaan niinkuin uhri valittamatta antaa uhrata itsensä, niin on hänkin tekevä».

Hän on pyhävaatteisiin pukeunut, hänen kaulallaan on kultaiset ketjut, hänen hartioillaan suuri silkkinen huivi; mutta vaikka somat vaatteet kyllä kaunistavat naista, oli Hannan kasvoissa, kun hän pyhästä kirjasta lohdutusta etsi, jotakin niin suloista, niin ihanaa, että vaatteiden koreus ei hänen kauneuttaan enentänyt. Ja kuitenkaan ei Hanna ollut mikään kaunotar. Se oli vaan hänen sydämensä, joka oli kaunis, ja kun sydämen kauneus naisen kasvoille lainaa puhtautensa valon, niin kauniiksi muuttuu rumakin.

On kummallista meidän katsella, miten luonto tuo esiin olennoita, ihmisiä, joiden sieluun se ikäänkuin itse on laskenut tulevaisuuden siemenen. Minä tiedän niitä löytyvän, jotka sanovat, että ihminen syntyessään on puhdas, että kasvatus sielulle antaa muodon; mutta en luule näiden havainneen, miten kasvatus usein kohta kirjoittaa opetuksiansa lapsen sydämeen, voimatta mitään muuta vaikuttaa, kuin juuri päinvastaista sille, mitä se tahtoo. Hannan äiti oli kaunis, oli puhdas, ja etenkin tämän viimemainitun ominaisuutensa hän jätti tyttärelleen. Isää me jo vähän tunnemme, ja me näemme, että hänen kasvatustapansa päämaali oli herättää ylpeyttä Hannan sydämessä. Ylpeys on pian syttyvä rohdin; se syttyy usein, vaikka sitä sammuttaa koetetaan, saatikka sitten, kun sen tulta viritetään. Mutta kumminkin näemme, ettei tämä kasvatus mitään Hannassa vaikuttanut. Emme siis voi päättää muuta, kuin että Hanna oli perinyt äitinsä sydämen, ja samalla antaa luonnosta sen lauseen, että se istuttaa ihmiseen sydämeen tulevaisuuden siemenen, josta ydin aina ihmisen kuolinpäivään koettaa itää, vaikka kasvatus olisikin — niinkuin useammasti, ainakin aikaa voittain tapahtuu — voinut tukahuttaa siemenen edistymisen. Tosi on se myös, että Hanna, joka mielellään luki Jumalan sanaa ja koetti sen mukaan sovittaa elämänsä ja osoitti lapsellista kuuliaisuutta isäänsä kohtaan, tällä tavalla kukisti ne opetukset, joita isä koetti häneen kylvää; mutta kun Jumalan sana muuten oli jotenkin vierasta Ollilassa, niin emme voi lukea tuota kasvatuksen ansioksi, vaan arvata äidin rukousten vaikuttaneen, että Hanna niitä välikappaleita käytti, joilla hän voi pitää sydämensä puhtaana isän opetuksia vastaan.

Hän istuu nyt lukien; mutta vastapäätä häntä näemme nuorukaisen, joka tarkasti kuuntelee, mitä Hanna lukee. Hän on, tämä nuorukainen, noin viidenkolmatta vanha, hänen hivuksensa ovat kiharat, hänen silmänsä suuret, mustat; hänen kasvoillaan lepää sivistyksen tuntomerkki; hänen koko olentonsa on niin toisellainen kuin muiden talonpoikaisten miesten, että kummastuen kysymme, oliko tämä mies tosiaan palkollinen, renki Ollilassa?

Hän on palkollinen, ei muuta — hän on sama Antti, jonka Ollilan lautamies kaikin mokomin tahtoi saada palvelukseensa. Antti on nyt renki Ollilassa; lautamies on — tahi paremmin sanoakseni — maisteri Lager on osannut saada hänet vaihettamaan palveluspaikkaa.

Antti on Ollilassa nyt ollut kaksi viikkoa. Hän on tänään ensi kerran kahdenkesken Hannan kanssa. Palkolliset Paavilassa ja samaten nyt palkolliset Ollilassa eivät ole ymmärtäneet eivätkä ymmärrä häntä. Hän on siis enimmät ajat ollut itsekseen, tehnyt päivätyötä niinkuin orja; mutta illoin on hän, kuuntelematta muiden palkollisten lorupuheita, istunut milloin syviin ajatuksiin vaipuneena, milloin lukien.

Eräänä päivänä, kun Antti ennen muita oli sattunut tulemaan pirttiin, oli hän, havaitsematta että kamarin ovi oli auki ja että Hanna istui kamarissa, vaipunut väsyneenä lavitsalle ja kuultavasti puhunut mitä hän sydämessään ajatteli: »kummallinen maailma! Kun minä teen työtä, niin kaikki pitävät minusta, sillä minä teen hyvää työtä, teen työtäni rehellisesti. Mutta jos joutuisin sairaaksi, jos en enää jaksaisi mitään tehdä, kuka minusta silloin huolisi? Ei kukaan maailmassa enää, sillä sinä, äitini, joka minua rakastit, et enää ole maailmassa». — Nuo sanat kuuli Hanna, ja Antin lause äidistä herätti hänessä pian samallaiset ajatukset. Hanna oli alusta saakka mielisuosiolla kohdellut Anttia; nyt tuli Antti Hannalle kalliimmaksi.

Tänä pyhäaamuna, kun Antti tuli pirttiin eikä siellä nähnyt ketään, oli hän vetäytyä takaisin leivintupaan, jossa hän asui. Mutta samassa tuli Hanna isänsä kamarista. Antti seisahtui ja sanoi »hyvää huomenta!»

»Sinä et mene kirkkoon, Antti? Me olemme kahden kotona; voisimme ehkä yhdessä lukea päivän saarnan», puhui Hanna. Antti silmäili pitkään lautamiehen tytärtä, jota hän aivan vähän tunsi ja jonka luuli ylpeäksi niinkuin lautamiehen; mutta kun hän näki Hannan totisena, vakaana, vastasi hän mielellään tuohon suostuvansa. Ja nyt otti Antti kirjan, luki enimmän osan saarnaa; sitten pyysi Hanna kirjan ja luki saarnan loppuun.

Näin istuivat nuoret, ja kun saarna oli loppunut, istuivat he vielä kauan, mutta ääneti. He miettivät luettua, vai mitä lienevät miettineet.

»Miksi sinä olet aina niin alakuloinen, miksi et viihdy muitten joukossa?» kysyi vihdoin Hanna ja loi ystävälliset silmänsä Anttiin päin.

Taasen meni Antin sydämen läpi kumma tunne. Hän muisti ylpeää isää; hän näki tässä ihanan naisen. »Miksi en minä olisi alakuloinen? Mitä on minulla maailmassa, josta voisin iloita?» vastasi hän.

»Sinulla ei ole sukulaisia, olen kuullut sanottavan; sinun äitisi on kuollut; mutta isäsi —?»

»Häntä en ole ikinä nähnyt», vastasi Antti hiljaisella äänellä.

»Sinä rakastit äitiäsi?»

»Rakastin. Minä en ole rakastanut ketään niinkuin häntä».

»Hän oli siis hyvä ja hellä?»

»Hän oli hyvä ja hellä, niin hyvä, niin hellä, ettei liene maailmassa hänen vertaistaan. Hän ohjasi hyvien avujen tielle lapsensa askeleet, ja kun hän viimeisen kerran puristi tätä kättä, lupasi hän ijankaikkisuudestakin ohjata minua, puollustaa minua, auttaa minua. Hän on nyt kohta kymmenen vuotta maan suojassa maannut, mutta lupauksensa on hän pitänyt. Hän on suojellut minua vaaroissa, ja hänen äänensä soi minun rinnassani aina kuolemaani saakka».

Hanna huokasi; hän oli liikutettu, hän muisti omaa äitiään. »Semmoinen äiti oli minullakin», sanoi hän hiljaa.

Antti loi suuret, kirkkaat silmänsä Hannaan, Hanna silmänsä Anttiin. Silmäykset tapasivat toinen toisensa, ja he tunsivat, ett'eivät enää olleet toisilleen vieraat, että he olivat ystävät.

Mutta he eivät saaneet enää kahden puhua, sillä väki tuli nyt kirkosta, ja Liisa rupesi puolista laittamaan. Mutta muuta eivät tarvinneetkaan puhua. Kun he sitten puolisella tapasivat toisiaan, silmäili Antti Hannaa, Hanna Anttia, eivätkä ne enää vieraiden silmäyksiä olleet.

* * * * *

Ja semmoinen kumma oli nähtävänä tämän päivän jälkeen, ettei Antti enää ollut alakuloinen ja että Hannakin oli iloisempi. Syytä tuohon muutokseen eivät he itse tietäneet. — Niin! Eivätpä itse havainneetkaan mitään muutosta itsessään. Havaitsivatko he sitä toisissaan, saadaan nähdä.

V.

Maisteri Lager ystävälleen.

Kunnon Veljeni!

— — — Luennot lienevät siellä jo täydessä vauhdissa. Minä olen kohta valmis lähtemään täältä, mutta tahdon sitä ennen kirjoittaa sinulle muutaman rivin. Hanki, veli kulta, minulle joku huone, joku vähäinen kamari kaupungin halvimmassa osassa. Minun kukkaroni ei myönnä elää niinkuin ennen. Elä naura! Minusta on tullut toinen mies, kokonaan toinen. Minä kadun entistä turhaa elämääni, ja samalla kiitän minä siitä, sillä muuten ei olisi se onni tullut osalleni, joka nyt tullut on. Minä rakastan Hannaa, minä tiedän nyt, mitä rakkaus on. Oi veljeni! Näkisit tuon talonpoikaistytön! Minä vannon, ettei toista semmoista löydy maailmassa. Hänen isänsä on, niinkuin viime kirjeessäni muistelen sanoneeni, ymmärtäväinen mies, mutta ylpeyden siteissä niin lujasti kiinni, että hän usein mielipuolelta näyttää. Minä olen hänelle puhunut ylhäisistä sukulaisistani, mahtavista ystävistäni, ja hän, ukko parka, on tuosta yhä enemmän yltynyt. — Miksi en saata hänelle puhua totuutta? Oi, silloin olisi onneni hukassa, Hanna olisi toisen! — Kipeästi minua koskee valheella voittaa tämmöinen nainen; mutta kun parannusta olen vannonut tehdä, elää kokonaan hänen tähtensä, onko rikokseni niin suuri? Yksi asia minua vielä epäilyttää. Rakastaako Hanna minua? Hän ei puhu minulle mitään. Minä olen kahdesti hänelle ilmoittanut rakkauteni; hän vaan vastasi: »Jos isäni niin tahtoo, niin täytynee minun teitä rakastaa». Minä en ymmärrä, mitä hän tuolla tarkoittaa. Eilen saarnasin minä ja pyysin Hannaa tulemaan kirkkoon; hän lupasi, mutta ei tullutkaan. Olin asettanut saarnani niin, että sen olisi pitänyt vaikuttaa häneen. Olin pahalla tuulella, kun hän ei tullut, mutta minä voitin kumminkin saarnallani paljon. Palatessamme kirkolta sanoi Ollila: »Te aiotte lähteä Helsinkiin ja aiotte jouluksi palata tänne pappina. Mitä sanoisitte, jos kuulutettaisiin te ja Hanna tulevana pyhänä ensi kerta?» Ymmärtänet, että tuo kysymys kummastutti minua; sillä milloin on isä tämmöiselle, kuin minä olen, kaupannut semmoista naista kuin Hanna on! Mutta ymmärtänet samalla, että minä ihastuen tuohon suostuin. Olen kauan miettinyt, mikä lienee ollut syynä tuohon; luulen nyt ymmärtäväni, että ylpeydessä tämänkin juuri löytyy. Joku on kuiskannut Ollilan korvaan, että provasti tahtoo minua vävykseen, ja muuta ei Ollila tarvinnut. Kuka tuon tarun on alkuun pannut, sitä en minä tiedä, enkä huolikaan tietää; mutta sen tiedän, että hyvän työn hän on tuolla valheellaan tehnyt. Tulevana pyhänä kuulutetaan siis ensi kerta, ja tulevana maanantaina lähden täältä. No, mutta tahtonet tietää, mitä Hanna sanoi? Kun kirkosta eilen tulimme, oli hän iloinen ja kysyi minulta, miten saarnani onnistui ja yhtä ja toista muuta. Antti, tuo palkollinen, jonka minä houkuttelin Paavilasta tänne, istui huoneessa, ja hänen läsnäolonsa esti minua puhumasta Hannalle mitä lautamiehen kanssa olimme miettineet. Vihdoin meni Antti, ja silloin puhuin Hannalle kuulutuksesta. Hanna vaaleni. »Te ette siis rakasta minua?» sanoin minä, ja Hanna vastasi niinkuin aina ennenkin: »Jos isäni tahtoo». — »No!» lausuin minä, »isäsi tahtoo! Jos sinä tahdot, niin laske kätesi käteeni». Hanna mietti ison aikaa. Hän meni ensin punaiseksi niinkuin ruusu, mutta äkkiä vaaleni hän lumivaaleaksi, ja — hänen kätensä oli minun kädessäni. — Sano, ymmärrätkö sinä tällaista käytöstä? Jos olisin sama mies kuin ennen, tekisin kaikki ymmärtääkseni mitä Hannassa liikkuu; mutta nyt en huoli ajatella mitään siihen kuuluvaa, sillä minä tiedän varmaan, että onni minua seuraa. Sinä muistat nuoren parooni Edlerin, jota me kerran Helsingissä kelpolailla petkutimme. Näe nyt veljeni, kuinka suuri onneni on! Tuo Edler asuu täällä, tässä pitäjässä on hänen isänsä kartano. Hän olisi saattanut ilmoittaa, kuka minä olen; mutta hän on sitten kevään sairastanut, eikä ole kukaan saanut käydä Riemulassa Edlerin luona koko tänä aikana, yhtä vähän kuin on ketään Riemulasta käynyt kylässä. Nuori Edler on kuoleman oma. Se on surullista, mutta koska en hänen onnettomuuteensa ole syypää, pidän minä hänen tautiansa onnenani.

Tee, hyvä ystäväni, minulle mieliksi ja vuokraa kamari niin kaukaa kaupungin syrjästä, etteivät karhuni saa tietää että kaupungissa olen, ennen kuin voin velkani maksaa. Ystäväsi

Fr. Jos. Lager.

VI.

Mitä Liisa muori arveli ja teki.

Eräänä aamuna anivarhain seisoi Liisa, saatuansa valkean pesässä viriämään, Ollilan pirtissä keskellä lattiata. Lunta oli viime yönä satanut aikalailla ja edellisinä oli kylmännyt, niin että nyt oli täysi talvi. Liisa parka värisi vilusta. Hän ei ollut, eukko rukka, nyt ensinkään hyvällä tuulella; hän mökötti itsekseen ja hieroi väliin kämmeniään. — »Siitä ei nyt ainakaan tule mitään», jupisi hän; »ei siitä tule mitään, sen sanoo Liisa! Antaa Hanna tuommoiselle! En minä ymmärrä, mikä lautamieheen on mennyt! Hyi, kuinka säikähdin, kun äsken unessa minäkin tanssin Hannan ja maisterin häissä! — Se mies, tuo maisteri, ei ole rehellinen, se on niin varmaa, kuin että minä olen Liisa! No, olkoon miten on, syytä, miksi en häntä voi kärsiä, en minä tiedä; mutta sen tiedän minä, etten saata kärsiä häntä. Minun mielestäni on Hanna nyt pian samassa tilassa kuin muinen Eliina. Silloinkin puhuin minä totta, mutta eivät minua uskoneet. Vai enkö minä herroja tunne! Vähänkö ovat minuakin pettäneet! — Miten onkin, maisteri ei saa Hannaa. Noh, se on nyt sanottu!» — Ja ikäänkuin olisi tämä ollut Liisan aamurukous, meni hän nyt päivänsä ensimmäisiin askareihin.

Ollilassa oli tullut tavaksi Liisan katsannosta päättää aamulla, mimmoinen päivä tulee olemaan. Liisan seisoessa lattialla olivat piiat heränneet ja kummastellen nähneet hänen jupisevan. He päättivät nyt päivän kuluessa varmaan jotakin kummaa tapahtuvan.

Vähitellen oli kaikki Ollilan väki yläällä. Leivintuvasta — joka Ollilassa, niinkuin ylimalkaan koko Satakunnassa, on eri huone pirtin porstuan toisella puolen — tulivat rengit, ja nyt olivat kaikki kokoontuneet pirttiin. Miehet, joilla ei ollut hevosten korjuulla tekemistä, vetäysivät takan ympärille odottamaan einettään, ja piiat, joiden ei tarvinnut karjasta huolehtia, pakisivat yhtä ja toista keskenään, kun lautamies kamaristaan astui ulos.

Antti, joka tänään oli viimeisenä leivintuvasta tullut, vaikka hänen tapansa aina oli olla ensimmäinen, istui pöydän ääressä. Hän tirkisteli kummallisesti eteensä, ikäänkuin olisi hän syvästi miettinyt jotakin. Hänen silmänsä eivät nyt olleet kirkkaat, päinvastoin ne olivat himmeät. Eikä se ollut kummakaan; Antti ei viime yönä ollut saanut vähäistäkään unta niihin. Rengit eivät hänestä huolineet, sillä hän oli aina hiljainen. Hän sai siis rauhassa miettiä —

»Eineelle, miehet!» huusi lautamies, »ja sitten ajamaan hietaa kirkolle kaikilla hevosilla! Antti jää kotiin, hän on käsistänsä sukkelin ja saa tänään laittaa uudet kapilaat kirkkorekeeni».

Lautamies meni kamariinsa. Hän tiesi, että hänen käskyänsä aina toteltiin. Miehet rupesivat lähestymään pöytää. Antti sitä vastoin siirtyi sieltä takkaa likelle. Hänen silmänsä loistivat nyt taasen, ja hän nauroikin, kun Sakari rupesi paikkaamaan retuisia lapasiaan. Ei olisi kukaan voinut sanoa, että hänen yönsä oli unetta kulunut.

»Kyllä kai lautamies antaa maisterille tuon kirkkoreen, jonka sinä saat laittaa», kuiskasi Matti Antin korvaan. »Jos minä olisin saanut osalleni sen työn, tiedän, piru vieköön, mitä tekisin. Minä laittaisin kapilaat niin kehnot, että punatukka penikulman päästyä jäisi maantielle».

Antti ei vastannut tuohon mitään; hänen silmänsä himmentyivät vaan vähän, kun hän kuuli maisterin nimen. Mutta himmeys katosi kohta.

»Jumalalle kiitos, että punatukka lähtee!» jupisivat piiat, »niin pääsemme häntä passaamasta». — Tuosta näemme, miten paljon Ollilan palkolliset pitivät maisterista.

Vähän ajan kuluttua ei ollut enää pirtissä muita kuin Liisa, joka oli ruvennut lankaa punomaan, Antti, joka hijoi kirvestä, ja pari piikaa, jotka kehräsivät. Nämä eivät puhuneet mitään. Oli pian nähtävä, että Ollilan pirtissä oli yleinen alakuloisuus vallalla.

Päivä rupesi jo koittamaan. — »Sanokaa jotakin, Liisa!» sanoi vihdoin eräs piioista. — »Minun lankani joutuu tämmöisellä hiiren hiljaisuudella uneen — kas, nyt se peto taasen katkesi! Anttia ei tarvitse vaatiakaan puhumaan; mutta teidän kielenne, Liisa, ei liene yön kuluessa kuivunut».

»Ole vaiti, tyttö!» vastasi Liisa vihaisesti. »Jos on kieleni yön kuluessa kuivunut, niin ei syyttä se ole sitä tehnyt. Kehrää sinä, hiljaisuudessa saadaan suuria toimeen!»

Liisan tuota sanoessa tuli maisteri pirttiin, mutta meni sanaa sanomatta lautamiehen kamariin.

Liisa silmäili häntä vihaisesti. »Ei tuo ole niin suuri herra, ettei joutaisi hyvää huomenta sanoa», jupisi hän.

Nähdessään maisterin, vapisi ja vaaleni Antti. Kukin pirtissä teki työtään. Toinen piika virkkoi: »Oletteko kaikin lumotut, kosk'ette mitään puhu?»

»Ole vaiti! Meidän vaitiollessamme kyllä niitä löytyy, jotka puhuvat», vastasi Liisa. — Ja taasen surisi rukki, kirves veisti, suu lepäsi.

Ollilan kartano oli, niinkuin jo sanoimme, mitä suurimpia. Huoneet olivat suuret ja itse asuinrakennus talonpoikaiseksi oudon komea. Pirtin takana oli kolme suurta kamaria; yhdessä asui lautamies, toisessa nyt maisteri; kolmas, joka oli vierassali ja jonka kalut olivat kaupungista ostetut, oli pirtin levyinen. Se oli kamarien päässä. Porstuan takana vastapäätä ulko-ovea oli pirtin ja leivintuvan välillä kaksi kamaria; ne olivat Hannan. Ehkä suvaitset, lukiani, että vien sinut nyt sinne, vaikka tosin siellä vallitsee vielä syvempi hiljaisuus kuin pirtissä.

Hannan molemmat kamarit olivat rinnan. Pirtinpuoleisessa hän istuu. Ompelus on pudonnut lattialle; kirja, jota hän on lukenut, on mennyt kiinni. Hanna ei tuota huomaa; hän itkee.

Hanna ei tosin puhu mitään; mutta mitä hän ajattelee, sen tiedämme, sillä hänen käytöksensä näyttää sen. Hän ajattelee mitä isänsä ja mitä maisteri on hänelle puhunut, ja nuo puheet ovat saaneet hänen silmiinsä kyyneleet. Hän tietää, että hänen vapautensa aika loppuansa lähestyy. Vapautensa aika? Onko hänellä semmoista ollut? Hän tietää, että hän kohta sidotaan mieheen; mutta hän on sydämensä tutkinut, ja hän tuntee, ettei hän tuota miestä voi rakastaa. Hän kysyy syytä siihen, vaan yhtä vähän kuin Liisa tietää hän sitä. Hän on kumminkin päättänyt totella isänsä käskyä; hän on niitä aina totellut. Mutta vaikka hän on niin päättänyt, ei hän lepoa löydä niinkuin ennen. Hän on turvannut rukoukseen, mutta rukouksesta ei hän ole voimaa saanut, ja kumminkin on hän sitä aina ennen saanut! Hän tahtoo jotakin, itse ei hän tiedä mitä — ja kaikkein näitten tähden itkee hän nyt. Mutta kyynel, joka vierii, ei vieritä painoa pois hänen sydämeltään.

Näin on Hanna kauan istunut saamatta sydäntänsä selville. Jos olisit kysynyt häneltä, miksi hän itkee, ei olisi hän osannut siihen mitään vastata. Hanna on nyt onneton, ja tuo hänen onnettomuutensa on sitä suurempi, kun hän ei syytä siihen tiedä.

Yht'äkkiä katoovat kyyneleet hänen silmistänsä: »Minä tahdon puhua jonkun kanssa», ajattelee hän. — »Liisan? Ei… Menisinkö pappilaan? En… Jos minä puhuisin, puhuisin Antille?» — Tuossa lensi ruusun väri hänen poskillensa.

Hanna säpsähti; ovi aukeni, Liisa tuli sisään. »Lautamies tahtoo sinua tavata heti», sanoi tullut. »Sinun onnesi päivä on tullut!» Tuossa lauseessa oli ilvettä, joka esti Hannan puhumasta vanhalle rakkaalle hoitajalleen mitä hän mietti.

»Kuule, kulkunen soi jo! — Ei, hevoset ovat kaikki poissa. No, käyden sitte. Lautamies ja maisteri ovat valmiit menemään pappilaan kuulutuskirjaa noutamaan. He tahtovat sinua puhutella, ennenkuin menevät».

Nyt olisi Hannan sydän purkautunut. Liisa olisi saanut tietää, mitä Hanna tunsi, mutta Liisa lisäsi taasen ilveellä: »mahdat sinä nyt olla onnellinen!»

»Sanokaa isälleni, että minä tulen», vastasi vakavasti Hanna. Liisa silmäili pitkään, vihaisesti häntä, meni kohta, itsekseen jupisten: »mene ansaan hullu, jonka sydämen ylpeys on pettänyt!»

Palkolliset eivät olleet niin aivan väärässä, kun he Liisan jupisemisesta aamulla aavistivat kummia. Lautamies oli tullut pirttiin ja sanonut: »Liisa, mene käskemään Hanna tänne! Me olemme menossa kuulutuskirjaa pappilasta —»

Kun Hanna pirtin läpi kulki, ei hän katsonut Anttiin päin, mutta Antin kädestä putosi kirves. Koko ajalla, minkä Hanna oli isänsä kamarissa, ei koskenut kirves puuhun. Kun Hanna, jota nyt lautamies ja maisteri pyhävaatteissa seurasivat, tuli pirttiin takaisin, istui Antti ruhmolla. Hanna loi nyt silmänsä häneen. Hannan posket olivat vaaleat, silmäripsissä välkkyi kyynel, mutta vasemman käden nimettömässä sormessa oli kaunis kultasormus.

»Hanna on maisterin morsian», sanoi lautamies, ja nuo sanat olivat ainoat, mitä hän sanoi. Ylpeästi silmäili hän ympärilleen ja meni.

Antti nousi samassa. Jos olisi lautamies häneen luonut silmänsä, olisi hän selvästi nähnyt, että Antilla oli jotakin sanomista. Mutta hän ei luonut silmiänsä Anttiin eikä huomannut mitään tästä Antin yrityksestä.

»Lautamies on perin kummallinen mies!» puhuivat piiat keskenänsä, kun Hannakin oli vetäynyt kamariinsa takaisin. He olisivat puhuneet ehkä enemmän, ellei Liisa olisi vihaisesti silmäillyt heitä.

Päivä kului kulumistaan. Rengit olivat käyneet hevosiansa syöttämässä, olivat kuulleet piioilta tuon suuren uutisen, että lautamies oli kuulutuksen otossa, olivat lähteneet taas hiedanajoon ja tovereilleen jutelleet mitä tiesivät. Hannaa ei näkynyt; miten hän kamarissaan eli, sitä ei tiennyt kukaan muu kuin Liisa. Liisa oli siellä käynyt, oli nähnyt Hannan itkevän, ja tuota nähdessään ei Liisa enää ilvesanoja laskenut. — Antti oli veistänyt, veistänyt kaikki puupölkkynsä lastuiksi, jotta Liisa ja piiat nauraen olivat kysyneet, eikö jo kapilaan alkua rupea näkymään. — Antti ei kuullut heidän kysymyksiänsä.

Oli jo hämärä kun lautamies tuli kotiin. Hän oli maisterin kanssa ollut pappilassa puolisella, vaikka pappila oli aivan likellä. Lautamies oli nyt onnellinen. Rovastikaan ei nähnyt mitään kummaa siinä, että maisteri otti Ollilan Hannan vaimokseen, mutta päin vastoin oli kummaksunut, että Ollila maisterille antoi Hannansa. Tämä lause hyväili lautamiehen ylpeyttä, vaikka rovasti sillä tarkoitti aivan toista. Rovasti oli näet ruvennut arvelemaan pahaa tuosta maisterista, jolta hän, koska maisterilla oli selvä papinkirja ja täysi ikä, ei kuitenkaan voinut kieltää kuulutusta.

Lautamies oli tuskin saanut sudennahkaturkit yltään, ennenkuin hän käski Liisan keittää totivettä. »Pitäisipä toki kuulutuksen-panon päivää juhlallisesti viettää». Mutta pitkäksi meni lautamiehen naama, kun Liisa käskyä tottelematta kiivaasti heitti rukin luotaan ja pyysi saada sanoa pari sanaa kahden kesken lautamiehelle. Piiat hämmästyivät. Tuo oli jotakin niin outoa, että he tuskin ennättivät kuiskata toisilleen: »Ei Liisan jupina aamulla hyvää merkinnyt».

»Häh!» huusi lautamies. »Sinä tahdot sanoa minulle pari sanaa kahden kesken! Ymmärrätkös, että minä, lautamies Ollila, vielä olen taloni isäntä. Kuule ämmä! Vesi pataan, ja sen kiehuessa puhu suusi puhtaaksi!»

»No, Jumalan nimeen sitten; mutta minun puolestani vedestä ei tule mitään sittenkään. Kuules, lautamies Ollila! Kuinka kauan on Liisa Jaakontytär ollut palveluksessasi! Luulen pian kolmekymmentä vuotta. Liisa tuntee sinut paremmin kuin tunnet itsesi. Kuule, lautamies, sinä vaadit minun puhumaan kaikkein kuullen. No, ei ollut minulla muuta sanomista, kuin ettei Hannan ja tuon maisterisi naimisesta tule mitään. Anna minun puhua! Mitä teit sinä sisarellesi Eliinalle? Ajoit hänen pois tyköäsi, varastit hänen perintönsä, kirosit hänen ja hänen lapsensa. Mitä teit sinä äitipuolellesi? Pidit häntä tylysti kuin palkollista, ja nyt aiot sinä antaa rosvolle ainoan tyttäresi! — Kohta on, lautamies parka, mittasi täysi, ja ylpeytesi saa palkkansa!»

»Mitä, mi-mitä?» huusi lautamies ja hypähti vihasta koholleen.

»Niin, lautamies! Minä teen velvollisuuteni. Minä olin Eliinan ystävä, ja minä en salli sinun antaa maatasi tuolle, ennenkuin saan tietää, missä Eliinan poika on».

»Älkää tuota hullua kuulko, maisteri!» sanoi vakavasti lautamies, vaikka viha kiehui hänessä. »Minulla oli sisar, Eliina niminen. Hän sodan aikana rupesi hyppäämään sotamiesten kanssa. Minä en sitä sallinut ja — —»

»Ja ajoit hänet hiiteen, vaikka hyvin tiesit, että he olivat vihityt, ja Eliina, kun miehensä hänet hylkäsi, olisi silloin parhaiten tarvinnut hoitoa. Mutta silloin et sinä niin ylpeä ollut kuin nyt; muuten olisi sinun kelvannut tietää sisaresi olevan paroonin porton. Sinä halusit yksin saada koko maan, ja sinä sait sen. Sinä muutit tänne. Ostit Ollilan tullaksesi kunniaan maakunnassa, jossa — —»

»Jumal'auta, ämmä! Ellet pidä suutasi kiinni, niin minä voin sen tukkia. Korjaa, rietas ihminen, joka väärin olet hyväntahtoisuuttani käyttänyt, kapineesi ja mene hiiteen! Minä en salli tuollaista, joka hävyttömyydellä kostaa hyvät työni, nähdessään etteivät hänen konstinsa auta häntä Ollilan emännäksi.»

»Minäkö olisin halunnut Ollilan emännäksi! Jumala nähköön, en rupeisi teille vaimoksi, vaikka nälkäkuolema olisi edessäni! Olet käskenyt pois minunkin! No, Liisaa ei kahdesti käsketä! Minä menen; mutta muista, lautamies, ettet ole Liisaa vielä viime kertaa nähnyt!»