»Mene, ja kun löydät todistajia, niin tule takaisin, eläin! — Ja nyt, piiat, totivettä tulelle!»
Piiat silmäilivät toinen toistaan; mutta niin pelätty oli lautamies, etteivät uskaltaneet ruveta sotimaan häntä vastaan. Suuttuneena meni lautamies maisterin kanssa kamariinsa.
»Siitä avioliitosta ei jumal'auta tule mitään», huusi Liisa heidän jälkeensä.
»Sen saamme nähdä!» sanoi lautamies.
VII.
Talontytär ja palkollinen.
Kun rengit illalla tulivat kotiin, oli kaikki ylösalaisin Ollilassa. Piiat kuiskuivat toisilleen, rukit eivät liikkuneet. Liisan arkku oli vedetty takan eteen, ja eukko korjaili sinne kaikkia kapineitansa. Lautamies ja maisteri istuivat lautamiehen kamarissa, ja Hannan kamarin ovi oli sisältä salvalla kiini.
Ainoa tässä, joka Liisan syytöspuheista ei pitänyt mitään, oli Antti. Riidan kestäessä hän tosin oli antanut kirveen levätä, mutta sen sijaan oli hän puukkoon tarttunut. Kaksi kapilasta oli hän saanut valmiiksi. Kun Liisa mainitsi Eliinan nimen, oli hän kummasti säpsähtänyt, vaan kohta jälleen tarttunut työhönsä.
Vähää ennen kun rengit tulivat kotiin, oli Antti heittänyt työnsä ja ruvennut miettimään. Kun sitten rengit tulivat ja piiat heille rupesivat juttelemaan, mitä kummia oli tapahtunut, vetäysi Antti kenenkään huomaamatta ulos pirtistä.
Mutta aivan samalla aikaa kuin Antti lähti pirtistä, avasi Hanna ovensa, ja Antin tullessa porstuaan tapasivat Hanna ja Antti toisensa. Oliko tuo pelkkä sattumus —?
Antti ei puhunut mitään; hän vetäysi leivintupaan päin. Mutta ennenkuin hän ennätti leivintuvan oven avata, kuuli hän Hannan hiljaa sanovan: »Antti, minä hain teitä!»
»Minua!» sanoi Antti seisahtuen.
»Teitä! Minulla olisi teille jotakin sanomista».
Antti seurasi Hannaa hänen kamariinsa, ja kun Hanna kynttilän sytytti, näki Antti että hänen poskensa olivat ruusunpunaiset; mutta silmissä kiilsivät kyyneleet.
He istuivat kahden puolen pöytää.
Kyynel, joka Hannan silmässä oli välkkynyt, putosi, ja tuskin kuuli
Antti Hannan lauseen: »minä olen onneton!»
Kun on sulku avattu, pääsee vesi juoksemaan; kun on sana sanottu, seuraa kohta toinen. Antti, joka lattiaa oli tirkistellyt, loi silmänsä Hannaan, ja hiljaa vastasi hän: »minä näen sen, vaan syytä minä en tiedä».
»Antti!» sanoi Hanna, ja suloisilla silmillään katseli hän nuorukaista. »Te puhuitte minulle niin lempeästi äidistänne; teidän ja muiden renkien välillä on aivan suuri erotus. Minä luotan teihin; te ette voine minua pettää?»
»Minä teitä pettää!» huusi Antti kovemmasti. »Jumala tietää, että minä ennen kuolisin».
»Älkää puhuko niin kovaa!» — Hanna loi silmänsä alas. — »Isäni tahtoo pakoittaa minua naimisiin», sanoi hän hiljaa.
»Minä tiedän sen; hän on jo saanut kuulutuskirjan. Mutta onko tuo naiminen vastoin teidän mieltänne?»
Hanna puhkesi itkemään. »Vastoin minun mieltäni! Sanokaa te, joka niin hellästi äitiänne rakastitte, saako mikään, mitä vanhemmat tahtovat, olla vastoin lapsen mieltä? Eikö meidän pidä kaikissa totteleman heitä?»
»En tiedä; tuohon kysymykseen osaisi ehkä rovasti paremmin vastata.
Mutta sen tiedän, etteivät hellät vanhemmat koskaan pakoita lapsiansa
siihen, mikä on lasten mieltä vastaan, ellei se olisi jotakin hyvää.
Minun äitini ei olisi minua pakoittanut naimisiin, sen minä tiedän».
»Näette tämän sormuksen, se on kihlasormus!» huokasi Hanna.
»Te olette vapaaehtoisesti sitouneet maisteriin», sanoi Antti, ja hänen huulensa vapisivat. »Miten voitte lupauksenne rikkoa?»
»Oi, Herra Jumala!» huusi Hanna. »Minun täytyy, täytyy siis ottaa maisteri!» Hanna kätki kasvonsa käsiinsä, ja hän itki katkerasti.
Joku minuutti kului äänettä. Mitä Antin sydämessä liikkui, sitä emme tahdo vielä sanoa. Mutta hänen silmänsä Hannan surussa kirkastuivat, ja kun hän nousi ja hiljaa laski kätensä Hannan päälle, ei hän enää ollut sama mies kuin äsken.
»Hanna, te luotatte minuun; nyt on minulla selvillä, mitä minun pitää tehdä. Luottakaa siis minuun, yksin minuun!»
Hanna laski alas kätensä. Antin sanat olivat sytyttäneet toivon hänen sydämessään. Mutta Hanna ei ennättänyt vastata mitään. Antti oli vetäynyt oven luo, ja Hanna oli samassa yksin.
Antin mentyä tyyntyi tuo hirmuinen tuska, jonka kahleissa Hanna koko päivän oli taistellut. Kyynel kuivui hänen silmistään, ja kun hän laski kätensä ristiin ja nyt voi koko sydämellään rukouksessa lähestyä Jumalaa, tunsi hän rauhan ja toivon heräävän rinnassansa.
VIII.
Eliina.
Hannan kamarista meni Antti leivintupaan. Täällä ei ollut ketään. Hän sytytti takkaan valkean, ja saatuaan sen palamaan hän ajatuksiin vaipuneena hiljaisilla askelilla lähestyi vuodetta.
»Nyt, äitini, on hetki tullut!» puhui hän hiljaa ja heittäysi polvilleen, vetäen vuoteen alta vähäisen arkun, jonka hän kaulansa ympärillä nauhassa riippuvalla avaimella aukasi.
»Nyt on hetki tullut, nyt tarvitsen sinun neuvoasi, sinun apuasi. Sinä näet, että minä olen uskollisesti pitänyt mitä sinulle lupasin. Vasta pakon tullessa tähän turvaa! — sanoit sinä, kun kuolinvuoteellasi annoit minulle tämän vähäisen rasian. — Ja kun on sinulle sen sisällys selvä, älä ala vihata äitiäsi, älä väärin käytä tietojasi — lisäsit sinä. — Oi äitini! Tuon lupasin sinulle ja minä tahdon lupaukseni pitää».
Antti otti arkusta vähäisen rasian. Sitten lähestyi hän takkaa. Hän tarkasteli kaikin puolin rasiaa. Se oli rihmalla ympäröitty. Vapisevin käsin katkasi hän nuoran, ja kun hän kantta avasi, lensi hänen sielunsa läpi aavistus: »tämä hetki muuttaa toiselle radalle elämäni aluksen».
Kansi oli poissa, rasia auki. Paksu kultasormus oli ensimmäinen esine, jonka Antti näki. Hän katseli sitä kummastellen. Siihen oli sisäpuolelle piirretty »A. E».
Sormuksen alla oli paperikääry ja sen alla pohjalla kaksi sormusta, korvarenkaita, kultainen sydän ja kauniin nuorukaisen kuva. Sitä katseli Antti kauan, ja hän hämmästyi; hänen sydämessään liikkui outo tunne, kun hän luki, mitä kuvan alle oli kirjoitettu: »Tämä mies, poikani, oli sinun isäsi».
Vielä kerran katseli hän näitä kultakaluja, jotka hän ymmärsi olleen hyvin kalliit hänen äidillensä. Sitten laski hän ne rasiaan takaisin ja kätki ne arkkunsa pohjalle. Paperikääryn avasi hän nyt ja alkoi lukea takan edessä.
»Nyt ymmärrän, äitini, miksi sinä kaikin mokomin tahdoit opettaa minua kirjoitusta lukemaan ja kirjoittamaan. Tietysti sen tähden, että osaisin lukea, mitä et suusanallisesti tahtonut minulle ilmoittaa», ajatteli hän.
Kääryssä oli monta paperia, kirjeitä ja muita. Ensimmäinen, minkä hän sattui saamaan käsiinsä, oli vähäinen paperipala, tällainen:
»Vuonna 18— 16 päivänä Maaliskuuta vihki allekirjoittanut,
Kokkolan kirkossa tapahtuneen kuulutuksen jälkeen, aviopariksi
kornetin parooni Andreas Edlerin ja rusthollarin tyttären Eliina
Jaakontyttären, joka vihkiminen tapahtui Lohtajan kirkonkylässä.
Karl Gabr. Ström.
Provastin apulainen.
Todistavat:
Lorentz Edler. Johan Marjamäki. Matts Jaakola».
Luettuaan tämän tunsi Antti hikipisareita nousevan otsallensa. Eliina
Jaakontytär oli hänen äitinsä nimi, sen tiesi hän, ja hän muisti nyt
Liisan kutsuneen samalla nimellä lautamiehen sisarta. »Herra Jumala!
Olisiko se mahdollista, että lautamies Ollila olisi minun enoni!»
jupisi hän.
Kiireesti tarttui Antti toiseen paperiin. Hän luki:
»Minun rakas Liinani! Sydämeni särkyy, kun sinulle ilmoitan, mitä on velvollisuuteni ilmoittaa. Jumalan edessä olet sinä minun puolisoni, mutta minun sukuni ei sinua semmoiseksi tunnusta. Se ainoa, joka sinun tunsi, veljeni Lorentz, ei elä enää; kaikki muut, isäni, äitini, eivät tahdo sinusta mitään tietää. Vanhempaini kirousta en minä jaksa kantaa. Meidän välimme täytyy muuttua. Jos sinä minua rakastat, niin revi palasiksi vihkimätodistus. Minä tiedän, että sinun ylevä sydämesi ei tahdo kylvää eripuraisuuden siementä puolisosi sukuun. Mitä hyvää sinulle olisikaan siitä! Rakas Eliina! Kalvavalla sydämellä ja katuvalla omallatunnolla sanon sinulle viimeiset jäähyväiseni. Minä lähden nyt Ranskan sotaan.
Sinut ajoi veljesi pois kodistasi minun tähteni; sinä seurasit minua! Jos sinä tahdot, toimitan minä lakimiesten avulla, että saat perintösi, jonka veljesi on vallannut, vaan kaikissa tapauksissa, jotta et puutetta tulisi kärsimään, lähetän tässä sinulle 1000 riksiä.
Kova on kohtalomme, armaani! Suutele puolestani pienokaista, jota en saa nähdä, ja usko varmaan, ett'et sinä eroamme sure enemmän kuin sinua aina rakastava…»
Anders Edler».
»Hyljätty!» jupisi Antti ja heitti vihaisesti paperin luotaan.
Seuraavat paperit olivat kaksi 1000 riksin seteliä. Pieni paperipalanen oli niiden ympärillä ja siinä oli: »Anttini perintö isänsä jälkeen».
Kyyneleitä nousi Antin silmiin. »Äitini, äitini! mitä olet tehnyt!
Kärsinyt elinkautesi puutosta, jättääksesi minulle tämän suuren rahan.
Äitini, äitini!»
Vielä oli paperi jäljellä. Antti luki:
»Vuonna 18— 1 päivänä Joulukuuta syntyi ja saman kuun 3:na p:nä kastettiin luutnantti Anders Edlerin ja hänen vaimonsa Eliinan lapsi Anders. Kummina olivat Peitson torppari Isakka Matinpoika ja hänen vaimonsa Eeva. Kasteen toimitti
Karl Gabr. Ström. Provastin apulainen».
Seuraava paperi kuului:
»Rakas Eliinani! Viisi vuotta on nyt kulunut. Pitkä on se aika ollut sille, joka tietää tehneensä väärin. Kuinka ylevä, kuinka suuri sinä olet, sen ymmärsin minä vasta saatuani sinun kirjeesi, jossa sinä käsket minun elää ja olla kuin ei sinua olisikaan. Eliina! Minun sydämeni oli pakahtua hävystä ja murheesta. Minä olisin tahtonut polvillani pyytää sinulta anteeksi, vaan rakkaan äitini olisi se askel saanut hautaan. Minä olen käynyt suuria sotia. Minä koetin unhottaa sinua, mutta turhaan. Kuolema säästi minua katuvaa elämälle. Viisi vuotta olin ulkomailla. Everstin poletit rippuvat olallani, tähtiä on rintani täynnä. Nämä aijoin tuoda sinulle, panna ne eteesi ja sanoa: ota ne ja se kokonaisena, joka niitä kantaa. Silloin tuli kirje isältäni. Hän on kuoleman käsissä. Hänen viimeinen tahtonsa on, että minä menen naimisiin erään rikkaan, hyvän ja korkeasukuisen naisen kanssa. Mitä sanoo Eliinani? Tahtooko hän, että isäni kirous jää minun päälleni, vai että kirous isäni kanssa menee hautaan?
Tuhansia terveisiä pikku Antille. Kaikissa tapauksissa on hän minun poikani. Lähetä hän minun tyköni, minä tahdon tehdä hänestä miehen, paremman kuin hänen isänsä on. — Oi Eliina! Et ymmärrä, miten minun sydämeni on runneltu! Kirjoita pian vastaus
Anders'illesi.
Riemula, Elokuussa 18—.
1000 riksiä seuraa tässä mukana».
Antti tarttui kiireesti viimeiseen kirjeeseen. Äitinsä kirjoittamaksi tunsi hän sen.
»Minun rakas poikani! Näistä kirjoituksista tiedät äitisi elämäntapaukset. Vaan sinä et tiedä vielä kaikkia. Isälläni oli kaksi lasta, poika ja tytär; tytär olin minä. Ilmajoella oli isälläni suuri talo. Hän oli rikas ja hyvä. Hän kasvatti minua pappilassa rovastin tyttärien kanssa, ei sillä antaaksensa minulle muuta kuin talonpoikaista sivistystä, mutta syystä että äitini kuoli minun ollessani viidennellä vuodella. Minä sain kumminkin oppia enemmän kuin talonpoikainen tyttö tarvitsee, ja minä kiitän Jumalaa siitä. Miten nuoruuteni päivät kuluivat, se ei koske asiaan, josta aijon puhua; olkoon vaan sanottu, että se aika oli rauhallinen. Minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin sen miehen, jota vielä rakastan, vaikka hän minut on kauan sitten unhottanut ja nyt toisen kanssa onnellisena elää. Hän oli silloin nuori, vaikka ikämme ero oli 12 vuotta. Hän oli kaunis, ja ne, jotka minut nuorena näkivät, sanoivat minunkin olleen kauniin. Se oli minun onneni, tahi onnettomuuteni! Itse sanon sitä onnekseni, sillä rakkaus on puhdistanut sydäntäni, jos siinä vähänkään puhtautta on, vaikka se ulkonaisesti on ollut — vieläpä usein sisällisestikin — kovaa ja katkeraa. Se on opettanut minua anteeksiantamaan, ja siinä autuaallisessa tunnossa, ettei vähintäkään vihaa asu sydämessäni, uskallan minä astua iankaikkisen armon eteen, Häneltä armoa anoen. — Niin, minä olin 16-vuotinen, kun ensi kerran näin parooni Edlerin. Minä asuin silloin vielä pappilassa. Kirkkoherra havaitsi, millainen välimme oli. Minut lähetettiin kotia, ja hän, joka Suomen sotajoukossa palveli, lähti kotiansa. Me vannoimme ikuista rakkautta. — Viisi vuotta kului. Öin päivin oli hän muistossani. Minä odotin häntä, sillä hän oli luvannut tulla. Minulla oli näiden vuosien kuluessa monta kosiaa, mutta minä hylkäsin ne kaikki. Silloin kuoli rakas isäni, ja minua kahta vuotta nuorempi veljeni tuli isännäksi. Hänelle juttelin sisarellisessa rakkaudessa rakkauteni, ja hän iloitsi kuullessaan, että puheissa oli perää. Oi veljeni! En minä silloin tiennyt, että sinun ilosi oli petollinen, että sinä iloitsit saadaksesi siinä varmassa tiedossa, ettei parooni koskaan minua vaimokseen ottaisi, pitää minun naimattomana ja siten anastaa perintöni. Viiden vuoden kuluttua nousi tuo onneton Suomen sota, ja kun minä kyynelsilmin muistin sulhastani, kun minä unessa näin hänen verisenä sotatantereella syyttävän minua uskottomuudesta, tuli hän. Hän oli kauniimpi, miehuullisempi kuin ennen, ja, mikä paras oli, hänen rakkautensa oli muuttumaton. Veljeni nauroi, kun parooni minua syleili, ja kun minä Edlerin lähtiessä en voinut vastustaa hänen rukouksiansa, että seuraisin häntä, vaan puhuin veljelleni, joka minulla oli isän sijassa, vaikka hän nuorikin oli, niin nauroi hän ja sanoi: 'jos sinä paroonia rakastat, niin seuraa!' — Oi, minulla ei ollut silloin todellista neuvonantajaa! Minä annoin maineeni alttiiksi ja seurasin häntä, jota minä rakastin, huolimatta siitä, etten saanut olla veljeni häissä. — Edlerin rakkaus oli tulinen. Mutta ne opetukset, joita minuun oli pappilassa istutettu, eivät sallineet minun niin antautua hänen haltuunsa kuin hän olisi tahtonut. Kokkolaan tulimme, ja siellä kuulutettiin Edler ja minä. Edlerin veli Lorents oli se, joka tämän sai toimeen. Oi, jos minä olisin voinut tätä Lorentsia rakastaa, niinkuin hän minua rakasti, onnellisempi olisi silloin elämäni ollut! Tämä ylevä nuorukainen joutui sodan uhriksi. Siunattu olkoon hän! — Hiljaisuudessa vihittiin meidät, niinkuin vihkimätodistuksesta näet, Lohtajalla. Sitten seurasin minä Edleriä, kunnes minä palatessamme Torniosta jäin Kälviälle, jossa minä sinun synnytin. Olin jo silloin havainnut, että Anteroni tunteet minua kohtaan rupesivat laimistumaan, ja tietämättä missä hän oli, odotin minä kirjettä häneltä. Odotin kauan turhaan. Vihdoin se tuli. Mutta se ilmoitti, semmenkin raha, joka kirjettä seurasi, mitä minä olin pelännyt, vaikka en ollut hirvennyt sitä uskoa. — Minä näin nyt selvästi kaikki; en enää tohtinut toivoakaan hänen takaisin tuloansa. Se aika oli surun aika, jota yksin sinun naurusi kätkyessä lievitti. Minä kirjoitin veljelleni. Hän oli myynyt talonsa ja ostanut toisen etelä-Suomessa. Hän käski minun tulla luoksensa. Suurella vaivalla, sillä minä olin päättänyt sinulle säästää paroonin rahat, saavutin minä Ollilan, jossa veljeni nyt oli isäntänä. Hän otti minut veljellisesti vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että minä olin naimisissa ja että sinä olit avioliitossa syntynyt, julmistui hän. Ei auttanut, että minä nuhtelin häntä talon myymisestä minun luvattani. Hän ajoi minut pois, mainiten minua häpeällisimmillä nimillä. Hän koetti saada haltuunsa vihkimätodistuksen, ja hän oli siinä onnistuakin. Se olikin jo hänellä, vaikka minä sen salavihkaa kohta sain takaisin. En tiennyt silloin sen arvoa. Surevalla sydämellä sanoin ijäksi hyvästi veljeni asunnolle, ja sanomattomalla vaivalla tulin Ilmajoelle. Provasti oli kuollut, ja neidit, joiden kanssa minä nuorempana olin lukenut ja leikkinyt, käänsivät halveksien minulle selkänsä. Minä olin nääntyä murheeseen. Minun täytyi myydä monta lahjaa, joita onneni päivinä olin Edleriltä saanut. Mutta, armas, rakas poikani! Sinä olit minulla; sinua ei voinut kukaan viedä minulta. Sinä olit minun kaikkeni näinä koetuksen päivinä. Sinua kantaen palasin takaisin sinne, missä sinä päivän valon ensikerran näit, ja täällä olen minä elänyt köyhänä, mutta onnellisena, hyväin naapurien parissa, eroitettuna maailman myrskyistä. Täällä sain vielä kirjeen Edleriltä. Se sai kyyneleet silmiini vielä kerran, viimeisen kerran. Hän oli unhottanut minut ja nainut toisen. — Hänellä on kaksi poikaa nyt.
»Armas poikani! Missä tilassa sinä olet, kun tätä luet, en minä osaa aavistaa. Tiedän vaan sen, että niinkuin nämä rivit ovat kirjoitetut kuolemaa odottaessa, niin sinä niitä luet ollessasi ahdistuksessa. Sen olet minulle luvannut, ja minä tiedän, että sinä et riko lupaustasi. Suokoon Jumala, että tämä elämäni kertomus olisi sinulle onneksi. Yhtä pyydän vielä, etkä sinä äitisi muistolta voine mitään kieltää! Jos elämäsi kohtaukset, joita ei osaa kuolevainen aavistaa, vievät sinut parooni Edlerin ja veljeni kanssa yksiin, unhoita silloin ne kyyneleet, joita he ovat tuottaneet silmiini! Anna myöskin äidillesi anteeksi, että hän talonpojaksi sinua kasvatti, ettei hän antanut sinulle sitä kasvatusta, joka olisi vienyt sinut isäsi säätyyn. Se oli ehkä pahasti; mutta minä olen itse talonpoikainen, ja jos sinä häpeet astua äitisi ammattiin, niin sallikoon Jumala tämän minun tunnustukseni tulevan sinulle tutuksi, ennenkuin on sinulle myöhäistä kääntyä isäsi säätyyn.
»Tässä olen nyt kuvaillut itseni sinulle, jota maailmassa eniten rakastan. Kaikki ihmiset ovat minut hyljänneet, sukuni, puolisoni; kaikki, mutta Jumala ei minua hylkää. Maailmassa on yksi ainoa, joka minulle on osoittanut ystävyyttä kurjuuteen jouduttuani. Jos sinä tapaat Liisa Eskolan, joka nyt, kun veljeni vaimo on kuollut, emännöitsee Ollilassa, niin kohtele häntä ystävällisesti; sano hänelle viime terveiseni! Ja nyt, armas poikani! — Henkeäni ahdistaa; minun täytyy lopettaa. Sinä olet ollut äidillesi hyvä poika, palkitkoon sinua siitä Hän, joka parhaiten palkita voi. Hän pitäköön sinua aina avujen tiellä! Hän saattakoon meidät yhteen siinä elämässä, missä surun kyyneleet eivät enää himmennä silmiämme kaikkivaltiasta kasvoista kasvoihin nähdessämme».
Antti oli lukenut kiireesti nämä kirjoitukset. Kun hän oli tullut äitinsä kirjeen loppuun, ei hiki enää valunut hänen otsaltansa, ei hän enää muistanut miten nämä uutiset aivan läheltä koskivat häntä. Hän ei huomannut, että kaksi renkiä hänen lukiessaan oli tullut leivintupaan, että he kummastellen silmäilivät häntä. Hän muisti äitiänsä; hän luuli näkevänsä, miten hänen äitinsä kärsi. Hänelle oli nyt selvinnyt paljon, mitä hän ei ollut ennen tiennyt, ja ken voi syyttää häntä siitä, että toinen ajatus hänessä oli viha, etenkin isäänsä kohtaan. Mutta silloin muisti hän äitinsä varoitukset, ja nyt hieroi hän otsaansa tahtoen poistaa sieltä kaikki pahat mietteet.
Yö tuli. Ja lieneekö siinä mitään kummaa, ettei Antti tänäkään yönä saanut unta silmiinsä, että hän mietti, miten kummasti kohtalo oli hänen elämänsä askeleet ohjannut, kun se antoi hänen tietää kuka hän oikeastaan oli — Ollilassa! Kun se ohjasi juuri hänen setänsä taloon hänen askeleensa!
IX.
Eriskummainen pyhäaamu.
Liisa oli poissa. Hän oli koonnut kapineensa ja mennyt. Kaksi päivää oli hänen lähdöstänsä kulunut. Hän oli lähtenyt iloisena, sanomatta mistä hän aikoi hakea turvaa. Hänen viimeinen lauseensa lautamiehelle oli: »tuosta avioliitosta ei tule mitään!» Ja sen voi hän suuremmalla luottamuksella nyt sanoa, sillä hän oli tuorstaiaamuna kauan puhellut Antin kanssa.
Maisteria ei näinä päivinä paljon näkynyt, ja että lautamies itse oli pahalla tuulella, sen sai Anttikin havaita. Hanna istui näinä päivinä enimmästi pirtissä, missä Antti rekeä korjasi. Hän oli iloisempi nyt kuin ennen.
Yhden ainoan kerran oli Hanna näinä päivinä vaalennut. Se tapahtui lauvantai-iltana, kun Antti hänelle kuiskasi: »Huomenna olette jo puoleksi rouva; huomenna kuulutetaan!»
Hanna vaaleni silloin ja loi silmänsä nuhtelevasti Anttiin; mutta silloin kuiskasi Antti: »Sallikaa minun puhua teille muutama sana huomenna, ennenkuin suurukselle mennään».
Hanna myöntyi tuohon pyyntöön, ja ne silmäykset, joilla he katselivat toisiaan, puhuivat enemmän kuin sanat. Hanna punastui, kun Antti lausui: »Minä sanon niinkuin Liisa: teidän ja maisterin liitosta ei tule mitään.»
Mutta että Hanna huomispäivää pelkäsi, se ei ollut kumma.
Odottaessa jotakin tärkeätä hetkeä tahi sitä pelätessä — aika kumpaisessakin tapauksessa kuluu hiljaa, viimeisessä tapauksessa kumminkin kiireemmästi.
Pyhäaamu tuli.
Lautamies on noussut. Hänen päätänsä pakottaa; hän ei ole ensinkään sillä mielellä, millä isän tulisi olla tyttärensä kuulutuspäivänä. Maailma tuntuu hänelle niin tyhjältä, ja nyt kun hän viimein on onnistumaisillaan saada hartaimmat toiveensa toteutumaan, on saada tyttärensä ja samalla itsensä herrassukuun, ei hän sitä iloa tunne, jota hän siitä toivoi. Lautamiehen luonne on tuollaisia, joiden kuvaamiseen kynä ei pysty, jotka tekevät mitä päähän pistää, samalla asiaa miettimättä ja miettien. Hän oli ymmärtäväinen. Kaikki, mitä hän teki, näkyi ymmärtäväisen työltä; mutta usein oli työ tehtynä, ennenkuin lautamies itsekään tiesi, miksi hän niin oli tehnyt. Hän oli ahne ja itsekäs, mutta nuo molemmat ominaisuudet eivät tulleet siinä määrässä näkyviin kuin ne hänessä vallitsivat, sillä ylpeys oli se paino toisella vaakalaudalla, joka piti vallalla jonkunmoisen tasapainon. Kipeästi pisti häneen antaa häissä ja muissa pidoissa hopearahoja morsianvatiin, kipeästi pisti häneen ostaa tyttärelleen kalliita vaatteita ja muita kaluja; mutta ylpeys vaati, ja lautamies ei voinut vastustaa. Väliin taasen antausi hän kauppoihin, joissa hänen itsekkäisyytensä pisti esiin; mutta hän voitti rahoja, ja ylpeys sai silloin kärsiä. Hänen ylpeytensä sai aikaan tuon hänen pyrintönsä päästä herrassukuun, sillä siihen päästyänsä toivoi hän pääsevänsä pitäjän etevimmäksi mieheksi. Että hän kotonansa oli kova, sen olemme jo osaksi nähneet, ja kummalliselta saattanee näkyä, miten tämmöinen mies isäntänä saatti niin kaikki järjestyksessä pitää.
Hän istui nyt pöytänsä ääressä, ja koko hänen ilonsa puhkeusi näihin sanoihin: »Jumalan kiitos!» Mutta hänen äänensä ei suurta kiitollisuutta osoittanut.
Maisteri toisessa kamarissa makaa vielä. Kynttilä palaa hänen vuoteensa vieressä, ja tuolilla on kirja Hutterus redivivus. Tuo merkitsee, että hän on lukenut. Jos me maisterin — tahi ylioppilaan, sillä sitä enempää hän ei ollut — kirjeistä luulemme, ettei hän työtä tehnyt, niin olemme väärässä. Maisteri Lager oli lukenut paljon, ja hänen totinen aikomuksensa oli päästä jouluksi papinvirkaan. Maisteri oli itse hankkinut ne tiedot, mitä hänellä oli. Himmeästi muistaa hän ensimäistä nuoruuttaan. Isää ei ole hänellä ollut, hän ei ainakaan tiedä hänestä mitään. Hän ei muista äitiänsäkään, sillä jo viidenneltä ikävuodeltaan on hän ollut yksin maailmassa. Hän kulki ensin ympäri kerjäten, kunnes hän vähän isommaksi tultuaan sai palveluspaikan Turussa Rettigin luona. Vaan siellä hän ei kauan menestynyt. Hän haki tietoja; hän oli oman halunsa voimalla oppinut, ja oma, ihan oma oli hänen ajatuksensa päästä kouluun. Sinne autti häntä muuan kauppamies, joka sattumalta oli havainnut pojan innokkaat pyrinnöt. Lagerin luvut onnistuivatkin niin, että hän, vaikka jokainen päivä hänelle oli kuin kova kurjuuden koulu, 23 vanhana tuli ylioppilaaksi. Silloin muuttui hänen sisällinen tilansa kummallisesti. Hänen sydämensä oli ollut avoin vastaanottamaan kaikkea hyvää tähän saakka. Hän eli tosin suurimmassa kurjuudessa; mutta hän oli velatta. Hänen olentonsa oli siisti, hänen käytöksensä oli nöyrä. Mutta nyt muuttui kaikki. Hän tuli tutuksi muutamain rikkaiden kanssa. Ja nyt heräsi vähitellen hänessä kysymys, joka sai hänet poikkeamaan harhateille, sille harhatielle, jota hän nyt on kauan kulkenut. Tuo kysymys oli aivan tavallinen; se oli vaan tällainen:
»Miksi olen minä näin kurja, kun toiset ovat rikkaat ja elävät huoletta?»
Miten maisteri sai tämän Gordion-solmun avatuksi, näemme hänen nykyisestä tilastaan. »Se ei vaikuta asiaan, miten solmut avataan, kun se vaan auki tulee», lienee hän, niinkuin muinen kuningas Aleksanteri suuri, arvellut. Hän rupesi elämään niinkuin hänen toverinsa elivät; hän joutui velkaan, hän tuli valehteliaksi, väliin pettäjäksi; mutta tuo sai hänen sydämensä yhä vaan kovemmaksi. Vihdoin ei hän enää uskaltanut tulla rohvessoriensa näkyviin. Kaikki paremmat toverit heittivät hänen, ja yhä alemmaksi vaipui hän. Toveria oli hänellä vieläkin, mutta vuosi vuodelta aina yhä huonompia. Lager havaitsi viimein, kun oli 7 vuotta tällä lailla kulunut, että tämä tie ei paratiisiin vienyt; mutta hän oli yksinäinen, häntä ei surrut kukaan, hän oli kaikin puolin oma herransa. Hävyttömyydessä voittivat toverinsa tuskin häntä; mutta juomisessa ja pelissä olivat ne aina voiton puolella, sillä juominen ei ollut juuri Lagerin päävika, vaikka hän sitä, enemmän tottumuksesta kuin taipumuksesta harjoitti. Tällainen oli maisteri Lager, kun hän Helsingistä kesällä karkasi. Kunniantunnon kynttilä ei hänessä kumminkaan ollut kokonaan sammunut, ja kun hän tuli Ollilaan, rupesi se vähän vireämmästi palamaan, vaikka hänen kirjeensä eivät kaikin paikoin sitä osoita. — Kun hän päätti rakastua lautamiehen tyttäreen, teki hän sen tavarain tähden; mutta hän havaitsi hyvin itse, että Hanna ei hänelle rahattakaan halpa ollut; Hanna sai herätetyksi parempain tunteiden jäännökset eloon hänen sydämessänsä.
Hän ei ole vielä noussut; hän makaa, ja hänen ajatuksensa ovat tulevaisuuteen kääntyneet. Hän on tehnyt lujia päätöksiä. Ensin on hän kysynyt, miksi hän aina Hannan parissa on niin ujo. Tuota hän ei ymmärrä. Hän on päättänyt päästä tuosta ujoudesta vähäisellä tunnustuksella edellisestä elämästään. Hän ei vielä ollut valehdellut mitään Hannalle; nyt hän päätti valehdella. Mutta hän päätti valehdella sillä lailla, että hän valheellaan liikuttaisi Hannan sydäntä. Hän päätti myös papinvirkaan tultuaan kokonaan muuttua toiseksi ihmiseksi. — »Onni on tarjoutunut minulle; minun on sen tähteä satamaan seuraaminen, sillä Jumala on totisesti sallinut minun tänne tulla» — ajatteli hän. Samalla sattui hän silmäilemään oikeaa kättänsä, jonka etusormessa oli sormuksen sija vielä näkyvissä. — »Sinä, minun äitini ainoa perintö, sinä olet poissa; mutta sinä tulet takaisin ja tuot muassasi minulle enemmän kuin äitini voi minulle antaa!» — Maisteri oli antanut kihlasormuksena sormuksensa Hannalle.
Isä ja ylkä olivat kamarissaan vielä. Molemmat luulivat olevansa onnensa satamassa. —
Vaan ennenkuin menemme kertomaan tämän päivän tapauksia, on meidän silmäileminen niitä kahta, jotka Ollilassa vielä kertomukseemme kuuluvat.
Pirtissä nukkuvat kaikki, leivintuvassa kaikki; sillä nyt on pyhäaamu, ja levollahan pyhäpäivä paraiten pyhitetään. — Ei, Antin vuode leivintuvassa on tyhjänä. Hän on noussut tavallisella arkipäivän ajalla. Ei ole tuota kukaan huomannut. Hän on pukeutunut pyhävaatteisiinsa ja mennyt — Hannan luo.
Ollila oli jakaunut kahteen leiriin. Isä ja ylkä olivat toisella, morsian ja renki toisella puolen. Isä ja ylkä eivät vihollisista tiedä, voiton pitäisi siis olla toisella puolen. Hannan pöydällä palaa kynttilä. Nuorukainen ja neitonen istuvat vastatusten. He puhuvat.
»Hanna! Te tahdotte tietää, millä keinolla minä voin teitä auttaa. Te luotitte minun sanoihini, kun en keinoa tiennyt; tuo todistaa minulle, että te minuun luotatte, kun saatte kuulla välikappaleen?»
»Minä luotan teihin; eihän minulla ole ketään, ei ketään muuta».
»Mutta, Hanna, te ette ensinkään tunne minua; voisittehan hakea neuvoa pappilasta, jossa te olette tunnettu ja rakastettu».
»Voi, Antti! Älkää pappilaa mainitko! Pappilan neidit tuskin sietävät nähdä minua. Kirkkoherra tosin on hyvä; mutta en tiedä syytä, miksi en häneen voi luottaa».
Antti istui hetken aikaa ääneti. Vihdoin nousi hän ja meni vakavasti Hannan tykö. »Te ette tunne minua», puhui hän; »mutta kun minä sanon, ulkokullailematta sanon: minä olen rehellinen, Jumalaa pelkääväinen mies, niin tunnette minut. Tosi on, että toimeni maailmassa on vaan halvan palkollisen, kun sitävastaan te olette rikas, sivistynyt; mutta kumminkin uskallan minä sanoa: Hanna! Se keino, joka voi rikkoa teidän ja maisterin välin, on, että annatte sydämenne toiselle. Hanna, antakaa se minulle, niin olemme molemmat pelastetut!»
Hanna silmäili kummastellen nuorukaista. Hänen poskensa punottivat, vaan huulten yli ei sanaa tullut.
»Te ette vastaa?»
»Se keino ei auttaisi. Se saisi matkaan vaan, että te saisitte seurata
Liisaa», vastasi Hanna hiljaa.
»Teillä ei ole luottamusta minuun! Hanna, jos ei teillä isää olisi, ei äitiä, ja olisitte köyhä palkollinen niinkuin minä, mitä vastaisitte, jos minä sanoisin teille: Me olemme molemmat köyhät, mutta me olemme nuoret. Me jaksamme tehdä työtä. Tule, Hanna, minulle morsiameksi! Minun äitini huone, vaikka lahonnut ja huono se on, antaa meille suojelusta, kunnes voimme rakentaa paremman. — Mitä vastaisi Hanna tuohon kysymykseen?»
»Sitä en osaa sanoa — — — Jumala, eihän se kuulu tähän!» — vastasi
Hanna hiljaa ruusunpunaisena.
»Enemmän kuin Hanna voi tietää, kuuluu se tähän. Sano, armas Hanna, mitä vastaisit?»
Muutama silmänräpäys kului. Veri oli puhjeta Hannan poskista. Vihdoin, kun Antti lempeillä, mutta surullisilla silmillä tarkasteli häntä, ikäänkuin olisi Hannan vastaus tärkein hänelle maailmassa, tarjosi neito kätensä Antille ja vastasi tuskin kuultavalla äänellä: »Minä en häntä hylkäisi».
Antin silmistä lensi ilon säde. »Nyt tunnen minä Hannani sydämen!» sanoi hän ja puristi hellästi Hannan kättä, joka ensi kerran hänen kädessänsä lepäsi. »Ja nyt, Hannani, elä enää pelkää, luota Jumalaan! Hän ei toiveitamme häpeään käännä». —
»Antti! Jumalan tähden, mitä aijot tehdä?» — kysyi Hanna pelästyneenä. »Sinä tiedät mimmoinen isäni on! Oi, sinä et tunne, ettei hän koskaan peruuta päätöksiänsä!»
»Sentähden pitää minun joutua. Armas Hannaseni, luota minuun; ja nyt, rakastettuni, hyvästi! Tärkeä on tämä päivä».
Hanna ei ennättänyt sanoa mitään. Se rukous, joka hänen huulillaan oli, ei pukeutunut sanoihin. Hän vaipui tuolille istumaan, ja silloin huokasi hän peläten: »Jumala, mitä aikoo Antti tehdä?» —
»Katso lurjusta!» huusi Sakari renki Antille vastaan, kun tämä tuli leivintupaan. »Hän on olevinaan niin pyhä ja kulkee kumminkin salaa yökulkua. Ahaa, lurjus! Mitä luulet lautamiehen tästä pitävän?»
Antti säikähti; sillä hän luuli Sakarin tietävän, missä hän oli ollut. Hän ei nyt kauan miettinyt. Kiire oli tullut. — »Ole vaiti!» sanoi hän, »ja puhu, jos tiedät, joko on lautamies noussut?»
»Totta kai! — Älä kiirettä pidä; ennätät sinä vielä saada maistaa keppiä, ennenkuin menemme kuulutusta kuulemaan».
Antti ei vastannut mitään; hän meni vaan arkkunsa luo, otti paperit rasiasta käteensä ja meni pirttiin.
»Mikä piru on Anttiin mennyt?» jupisivat rengit leivintuvassa.
Lautamies oli täydessä pyhäpuvussa. Maisteri oli nyt hänen kamarissaan. He puhuivat vähäpätöisiä asioita; mutta niissäkin tiesi maisteri niin viisaasti latoa sanojansa, että aamullinen mielipaha lautamiehestä katosi.
»Kun minä kerran olin puolisella senaattori S——n luona», alkoi maisteri ja jutteli nyt pitkän tarun, josta pisti esiin, miten hän oli tuttu senaattorin kanssa. Tuollaiset puheet, semmenkin kun maisteri viime viikolla oli näyttänyt kaksi kirjettä, jotka hän pappilassa ollessaan sanoi saaneensa kuuluisalta mieheltä Helsingissä, miellyttivät niin vanhaa lautamiestä, että hän suunsa täydeltä nauroi. —
»Mutta», sanoi äkkiä maisteri, »minä olen tosin tollo; enhän ole muistanut ensinkään morsianlahjoja. Onpa kumma, ettette ole minua muistuttaneet! No, Helsingistä minä niitä voin lähettää».
»Olkaa vaiti!» — sanoi naurusuin lautamies, — »kyllä minä otan ne osalleni, niinkuin isän tulee. Nousevalla viikolla lähden Hannani kanssa markkinoille ja, hitto vieköön, emme sieltä tyhjänä palaa! Sillä minulla on —»
»Onko lautamies kamarissaan?» kysyi Antti samassa pirtissä ja kolkutti ovelle.
»On; mitä sinä tahdot? En minä nyt jouda», vastasi lautamies.
Antin ääni vapisi vähän, kun hän vastasi: »Sallitteko minun puhua kanssanne vähäisen?» —
»Tule sisälle» — ärjäsi lautamies — »ja sano pian, mitä sinulla on sanomista!»
Ei vavissut Antti enää. Jäykästi astui hän lautamiehen eteen ja silmäillen maisteria sanoi hän: »Minun puhettani ei tule kenenkään kuulla muun kuin lautamiehen».
»Hitto vie! Eivätkö ne ole kaikki riivattuja!» huusi lautamies. »Ei ole ennen ollut tapa täällä kuiskauksille ruveta. Suoraan suusta, mitä sinulla on sanomista!» —
Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen ääneti. »Minä en tiedä, miksi en saisi teille kahden kesken sanoa, mitä minulla on sanottavaa», lausui hän.
»Mutta minä tiedän sen!» — Lautamies luuli nimittäin loukkaavansa maisteria, jos rupeisi kahden kesken puhumaan Antin kanssa.
»No, koska te niin tahdotte! — Tunnetteko, lautamies, tämän?» Antti otti taskustaan äitinsä sormuksen, johon oli piirretty 'A. E'».
»En; oletko villissä? Mistä minä sen tuntisin?»
»Se on äitini sormus».
»Mitä se minuun kuuluu?»
»Se oli teidän sisarenne sormus, teidän sisarenne, minun äitini, parooni Edlerin ja Eliinan vihkimäsormus».
Jos olisi salama iskenyt lautamiestä vasten suuta, ei olisi hän niin hämmästynyt, kuin tätä sanomaa kuullessaan. — »Sinä valehtelet, sinä paholainen valehtelet!» huusi hän. »Eliina ei ollut koskaan paroonin kanssa vihitty; se on valhe. Siis ei saattanut heillä olla vihkimäsormusta».
»Todistus on tallella», sanoi Antti.
»Missä!» huusi lautamies.
»Tässä!» Antti antoi lautamiehelle todistuksen.
Lautamies luki sen. »Aivan oikein! Todistus oli tässä; mutta missä on se nyt?» Lautamies piti paperia kynttilän tulessa. Se leimahti kerran. — Parooni Edlerin ja Eliinan vihkimätodistus oli porona.
»Konna!» sanoi Antti. — »Vähä tuo olisi, ellei enemmän todistuksia löytyisi!»
»Mitä sanot? Mitä olet uskaltanut sanoa, eläin? Te kuulette sen, herra maisteri; te kuulitte sen?»
»Minä närkästyin, antakaa anteeksi, setäni! — — Mutta tänään ei kuuluteta Hannaa, se oli minulla oikeastaan asiana; sillä Hanna ei ota maisteria».
»Ei, Jumal'auta, tämä kelpaa! Mitä sanotte, maisteri? Sakari, Matti, Jaakko!» huusi lautamies vaahtosuisena vihasta. »Köysi tänne! Mitä olet uskaltanut sanoa! Sinäkö olisit tuon korkeasukuisen parooni Edlerin poika! — Vartioikaa häntä, herra maisteri!» — Ja lautamies juoksi renkejänsä kutsumaan.
»Elkää vartioiko, kyllä minä täällä pysyn, kunnes lautamies tulee! — Teille, herra maisteri, olisi minulla myös sana. Te olette konna, jos te pakoitatte Hannaa naimisiin kanssanne vastoin hänen tahtoansa».
»Sinä olet konna, joka tunkeudut asioihin, jotka sinuun eivät kuulu», sanoi maisteri vaalistuen.
Antti oli samaten vaalea. Hänen yrityksensä rynnistyksellä valloittaa lautamiehen sydän oli saanut onnettoman lopun. Jos maisteri ja Hanna kuulutettaisiin, silloin olisi kaikki turhaa.
Lautamies tuli takaisin. Rengit seurasivat häntä.
»Tämän miehen kädet sidotaan. Sakari lähtee heti nimismiehen luo; minä menen Riemulaan».
»Sallikaa minun teitä seurata!» pyysi Antti.
Lautamies ei ollut kuulevinaankaan Antin pyyntöä. Omin käsin hän tarttui Anttiin, ja Antti tarjosi itse kätensä lautamiehelle sidottaviksi. — Mutta kun lautamies nyt pisti kätensä Antin taskuun ja sieltä veti esiin kaikki Elina vainajan paperit, silloin oli Antti nääntyä. Mutta sanaa ei tullut hänen huultensa yli.
»Minä lähden näillä Riemulaan», sanoi lautamies.
Kun Hanna lautamiehen lähdettyä kuuli, miten oli Antin käynyt, kätkeysi hän kamariinsa. Kyyneleet olivat taasen hänen turvansa.
X.
Riemulan parooni.
Mihin katoo vanhuksesta nuoruuden ilo ja riemu? Tylsyttävätkö vuodet, jotka vyöryen kulkevat, ihmisten tunteita, vai mikä on se voima, joka kääntää vanhuksen silmät niin, ettei hän enää voi huviansa löytää siinä, missä ennen oli hänen koko sydämensä? Matkansa päähän tullut, miksi ei hän silmäile samalla ilolla taaksensa kulunutta matkaa, kuin hän eteenpäin silmäili lähtiessään matkalle? Silloin oli musta, pimeä tulevaisuus hänen edessään; nyt ovat hänen kuluneet päivänsä muiston valossa selvät. Mutta kumminkin on hän itse aivan toinen — miksi?
Osaat, vanhus, tuohon vastata paremmin kuin minä, jonka matkan pää vielä on tiesi missä. — Minä voin vaan arviolta vastata tuohon kysymykseen. Minä luulen, että nuorukainen, joka elämän matkalle on antaunut, löytää voimansa juuri tulevaisuudestaan. Tulevaisuus on häneltä salassa, mutta hänen mielikuvituksensa tunkeutuu tulevaisuuteen; se kuvailee hänelle näkyjä, joissa hän, nuorukainen, on päivän sankari: se näyttää hänelle, miten hän pyrkii, miten hän onnistuu. Matkaa kapalosta hautaan valaisee mielikuvitus, ja siitä imee nuorukainen voimia, kun väliin aurinko kuumasti polttaa tahi elämän myrsky on hänet kukistaa. — Vaan kun on matka kulunut, kun harmaa pää lepoa vuottaa, kun on kuvitus sammunut, kun tulevaisuus supistuu hautaan, toisin mahtanee sydän, joka nyt nuoruudestansa kerskaa, silloin ajatella ja tuntea. Vanhus näkee elämässä varsinaisuuden. Nuori, runollinen sydän lakkaa vihdoin näkemästä maailmassa mitä hän muinen näki ja elämänsä ehtooseen asti näkevänsä luuli. Säveleet eivät enää soi hänen korvissaan; kaikki on toisin. Edessänsä hauta, takanansa kuluneita päiviä. — Missä on hänellä ilo haettavana?
Kuluneista päivistä riippuu haudan rauha; niistä riippuu vanhuksen ilo. Jos hän taaksensa silmäillessään näkee töitä, elämänsä kuluessa tehtyjä semmoisia, jotka eivät saa hänen vanhoja ryppyisiä kasvojansa hävystä vaalenemaan, vaan jotka päin vastoin saavat hänen vanhan sydämensä rauhallisesti tykyttämään, on hän iloinen. Hänen omatuntonsa ei soimaa — ja kun omatunto ei soimaa, kadottaa hauta hirmumuotonsa. Tulevaisuus on vanhukselle silloin valoisampi kuin tulevaisuus nuorukaiselle, joka alkaa elämänsä retken.
Vaan missä on se vanhus, jonka omatunto olisi niin puhdas, ettei sitä ainakin joku muisto soimaisi? Harvassa on tällaisia. Usein on vanhuksen ilo ja riemu omantunnon soimauksiin kadonnut. Ja haudan partaalla viimestään herää omatunto.
Penikulma Ollilasta on Rienmlan kartano, suuri, viiden manttaalin talo.
Siinä asuu parooni Edler, entinen eversti Ruotsin sotaväessä.
Edlerin suku on ylevä suku. Miespolvia on Riemula ollut tämän suvun hallussa. Kaikki siellä näyttää, että sen asukkaat ovat olleet varallisia, sillä harvassa tavataan Suomessa herraskartanoa, jonka ulkomuotokin niin juhlalliselta näyttäisi katsojan silmiin kuin Riemulan. — Kauniin lahden rannalla seisoo hovi, kuudennentoista sataluvun rakennustavan mukaan rakennettu. Tammikäytävä yhdistää valtatien kanssa kartanopihan, joka ympärinsä on rakennettu. Kolmelta taholta hovin ympärillä on tuo suuri puutarha näkyvissä, jonka vertaista kauneudessa harvoin tavataan.
Tämän kauniin kartanon isäntä on parooni Anders Edler.
Vanha on hän nyt; hänen päänsä päälle on aika valanut valkean lumensa, hänen silmänsä ovat hämärät, hänen niskansa kyyryinen, ja kumminkaan ei hän ole vielä kuudettakymmenettä vuottansa saavuttanut. Hän istuu tänä pyhäaamuna, jona Ollilassa niin kummallisia asioita on tapahtunut, pienessä kamarissa, jonka akkunaliinat ovat alaslasketut, sairasvuoteen vieressä. Hänen vaimonsa istuu vuoteen toisella puolella, ja molempain silmäykset tarkastelevat sitä, joka vuoteessa makaa. —
Ja vuoteessa makaa kuoleman käsissä nuorukainen, paroonin ainoa poika, hänen vanhuutensa sauva, hänen ikänsä toivo, nuori ylioppilas Lorents Edler. Hän on kuoleman käsissä. Lääkäreiden rohdot eivät enää auta, äidin rukoukset eivät enää auta. Kuolema tekee työtänsä.
Nuorukainen lepää rauhallisesti; hänen himmeät silmänsä ovat luodut milloin äitiin milloin isään päin. Hymy on hänen huulillansa; hän oli suorittanut tilinsä maailman kanssa; kuolema ei ole hänelle kauhea, sillä hänen omatuntonsa on puhdas.
Äidin sydän on pakahtua. Tuskin on vuosi kulunut siitä päivästä, jona hän surullisena painoi umpeen vanhemman poikavainajansa silmät, ja nyt on päivä tullut, jona ainoa jäljelle jäänyt samaa palvelusta odottaa.
Parooni on koko yön ollut levoton. Milloin on hän istunut tuossa, missä hän nytkin istuu, milloin noussut ja tuntikaudet kulkenut edestakaisin salin lattialla. Kaksi vuotta taapäin oli hän nykyiseen tilaansa nähden nuori. Kun hänen vanhempi poikansa tuli sairaaksi, rupesi parooni lamaantumaan, ja hänen mustat hiuksensa kävivät harmaiksi. Mutta kun hän pian sen jälkeen sai kuulla, että hänen nuoremmankin poikansa elämänlanka oli katkeamaisillaan, että Lorentsin keuhkot olivat loppumaisillaan, silloin muuttuivat hänen harmaat hiuksensa lumivalkeiksi; silloin vanheni parooni päivässä enemmän kuin ennen vuodessa.
»Herra auta, Herra auta!» huokasi kyynelsilmin vanha rouva, ja hellästi, niinkuin äidin silmät voivat katsoa lastaan, katseli hän nuorukaista. Parooni ei sanonut mitään, mutta suuret hikihelmet vierivät alas hänen otsaltaan.
»Siinä sammuu viimeinen toivomme!» puhui hiljaa äiti, ja kyyneleet katselivat nuorukaisen laihaa kättä, jota hän kädessänsä piti.
Nuorukainen hymyili ihanasti. — »Tuolla», kuiskasi hän sammuvalla äänellä, »virkoo sammunut toivo taasen».
Parooni nousi. Tässä ei hän voinut istua. Hän meni taasen saliin; siellä käveli hän käsiänsä väännellen.
»Jumala kostaa sinua, jos sinä valasi rikot! Nämä olivat Edlan viimeiset sanat», jupisi parooni itsekseen. »Niin, niin, Edla! Sinun ennustuksesi toteutuu; Jumala kostaa, ja hirmuinen on hänen kostonsa… Oi, Eliina! Sinä puhdas sielu! Sinä, joka et kironnut, etkä vihannutkaan minua, rukoile sinä Häntä, jonka taivaassa olet, että Hän minun kovan kuormani keveämmäksi tekisi; rukoile että Hän minulle jättäisi tämän ainoan lapsen…! Oi, ei, ei! Minä olen ansainnut kaikki, mitä minun osalleni kaikkivaltias nyt on antanut. Minä olen ollut kova, sydämettä, Jumalatta; nyt kukistavat minut kerrallaan kaikki elämäni pahat työt».
Kamarin ovella näkyi paroonin rouva. Hän viittasi paroonille; hänen poskensa olivat kyynelistä kosteat.
Parooni painoi otsaansa vasten käsiään. Hänen ei tarvinnut kuulla sanoja, hän ymmärsi viittauksen; hän heittäytyi tuolia vastaan polvilleen ja itki kuin lapsi.
Pitkä aika kului näin. Kun rouva toisen kerran näkyi ovella, oli parooni vielä polvillansa.
»Terveisiä Lorentsilta; hän on mennyt!» sanoi rouva hiljaisella äänellä.
Parooni ei sanonut mitään; syvemmälle tuoliin painoi hän kasvonsa.
Silloin lähetti alkavan päivän aurinko ensi säteensä puhjenneiden talvipilvien välistä. —
Vanhuksen voimat ovat sitkeät — niin sanotaan; mutta loppumattomat ne eivät ole. Kun ruumis ja sielu samalla työtä tekevät, loppuvat voimat pikemmin. Parooni oli viime vuorokaudet valvonut; edellinen suru oli lannistanut hänen voimansa, ja nyt, kun auringon säde näkyi, pyörtyi hän.
Silloin kun tämä tapahtui hovissa, tuli reki Riemulan pihalle, ja reestä nousi lautamies Ollila.
Hän tuli, hän oli tiellä miettinyt asiaansa ja tehnyt päätöksensä. Hän ei epäillyt Antin puheessa olevan totuutta; hän oli myös sen verran lakimies, että hän ymmärsi ei edesvastauksetta tehneensä mitä oli tehnyt, jos asia oikeuden eteen joutuisi. Mutta lautamies oli ennen petoksella päässyt monesta pulasta, ja hän luuli nytkin sillä pääsevänsä. Hän hämmästyi siis kuullessaan, ettei hän ensinkään tänä päivänä voisi päästä paroonin puheille. Hän oli luullut saavansa paroonilta kiitosta, sillä hän luuli Antin ilmaantumisen olevan paroonillekin varsin vastoin mieltä. Hän oli, siinä varmassa luulossa, ettei parooni tunnustaisi Anttia, käskenyt mennä nimismiestä noutamaan. Hänen ensi ajatuksensa, kun hän rekeen istui antautuen kotimatkalle, oli katumus, että hän oli nimismiestä kutsuttanut. Hän ajoi täyttä laukkaa ennättääkseen, jos suinkin mahdollista, takaisin ennen nimismiehen tuloa Ollilaan.
Mutta Riemulassa makasi nuorukainen kuolleena vuoteessaan. Kamarissa makasi parooni tiedotonna. Rouva istui nyt hänen vuoteensa vieressä.
Kirkkoväki samosi kirkkoon. Sanoma maisterin ja Hannan kuuluttamisesta oli levinnyt, ja sitäkin nyt mentiin kuulemaan. Mutta nuoren paroonin kuolemasta ei vielä mitään tiedetty.
XI.
Antin ylevyys.
Vaan jos lautamies luuli pyhäpäivän kummain siihen loppuneen, mitä hän nyt oli nähnyt tapahtuvan, niin pettyi hän.
Lautamiehen lähdettyä Riemulaan istui Antti kovan sisällisen ahdistuksen alaisena lautamiehen kamarissa, jossa palkolliset turhaan koettivat saada häneltä tietää, mitä oikeastaan tapahtunut oli. Aamun kuluessa oli Ollilaan, niinkuin väliin pyhäaamuisin tapahtui, naapuritaloista väkeä kokoontunut ja kummastellen kuullut, että Antti, joka yleisesti oli tunnettu paraimmaksi työmieheksi ja hiljaisimmaksi ihmiseksi, oli jonkun suuren rikoksen tähden köysissä.
Ollilan miehistä ja piioista ei kukaan kiirehtinyt kirkkoon. Vanha Ruoti-Sussu, joka oli vähäkuuloinen ja jo vanhuuttaan houraili, oli ainoa, joka sinne lähti. Miehet ja naiset, jotka pirtissä istuivat, olivat varsin uteliaat. Tosin oli sanoma levinnyt, että Antti oli parooni Edlerin poika, mutta tuo sanoma oli väen mielestä niin kummallinen, ettei sitä uskonut yksikään. He arvelivat mikä mitäkin syyksi siihen, että Antti oli köysissä ja että lautamies oli lähtenyt Riemulaan. Antti ei tyydyttänyt heidän uteliaisuuttaan; hän antoi heidän kysyä, mutta ei hän mitään vastannut. Tietämättömyyteen he jäivätkin kuuliko hän ainoatakaan kysymystä. Hän istui tuolilla ja tirkisteli eteensä kuin sokea, jonka silmät ovat auki, mutta joka kumminkaan ei mitään näe. Ulkona oli aamupäivä kaunis. Aamutuuli kuletti hattaroita taivaalle, varpuset visertelivät talven kiitosta. Toisin oli Antin sydämessä. Tuossa istuessaan oli hänellä rinnassa yksi ainoa ajatus; mutta se ajatus siellä särki ja poltti. Se ajatus oli: »miksi annoin kavalan sydämeni, palavan rakkauteni viekoitella itseni salaisuuttani ilmoittamaan? Lupasinhan itselleni, äitini kirjeet luettuani, että niin kauan kuin parooni Lorents elää, ei saisi kukaan tietää, että minä olen hänen veljensä — — Sen lupasin minä — — Oi, Hanna! Hanna! — — Minä olen tehnyt väärin! — — — Menköön Hanna; minun tulevaisuuteni onni riippuu äitini siunauksesta. Mutta Hanna! — Ei saa ikänä hän joutua maisterin puolisoksi!»
Aika kului. Väkeä oli paljon Ollilan pirtissä. Kaikki katselivat Anttia kummastuksella. He kysyivät, minkä rikoksen Antti oli tehnyt, ja kun ei Antti mitään vastannut, sanoivat he: »hän on hullu! Ei viisas tuolla tavalla käyttäydy». Ja toiset sanoivat: »hän on sairas; veri on noussut hänen päähänsä». Noin riitelivät he. Mutta yhdessä asiassa olivat he yksimieliset: kaikkein olisi tehnyt mieli kuulla, mitä Antti oli tehnyt, miksi lautamies oli hänet köyttänyt. Ja he kysyivät toisiltaan: »Tiedätkö sinä? Tiedätkö sinä?» Mutta tuota ei tiennyt varmaan kukaan; sillä se ainoa, joka olisi tiennyt vähän osan Antin rikoksesta, oli Hanna. Mutta häntä ei näkynyt koko aamuna pirtissä. Hanna parka makasi kamarissaan; hän oli salvannut oven kiinni, ja hän itki yksinäisyydessä siellä. Hän tiesi Antin menneen lautamiehen puheille, mutta hyvin tiesi hän, ettei heille tästä puheesta olisi mitään hyötyä, sillä isänsä tunsi Hanna, ja isänsä kovuutta vastaan pani hän nyt, niinkuin ennenkin, lapselliset kyyneleensä. Hanna kuuli kuinka väkeä samosi pirttiin ja sieltä taasen ulos; hän kuuli puhuttavan, huudettavan, naurettavan; hän tiesi, että Antti oli köysissä, mutta hän ei uteliaisuudessaankaan uskaltanut astua kamaristaan. Hän odotti Anttia; mutta Anttia ei kuulunut.
Vihdoin rupesi väki vetäymään kirkkoon, paitsi muutamia nuorukaisia, jotka mieluummin jäivät Ollilaan näkemään ja kuulemaan, semmenkin kun nimismiestä odotettiin. Päivän kummat ja lautamiehen poissaolo olivat kokonaan muuttaneet aseman Ollilassa. Maisteri pysyi koko tämän aikaa kamarissaan, iloisena siinä tiedossa, että jos oli este hänen onnellensa ilmaantunut, tämä este liika myöhään ilmaantui. Hän oli kerran koettanut päästä Hannan puheille, mutta kun Hanna tunnettuansa hänen äänensä ei oveaan avannut, palasi maisteri takaisin. Hän tiesi, että hän ja Hanna tänään kuulutettaisiin.
Näin oli aika kulunut. Kello oli noin 11 paikoilla, kun reki tuli pihalle, ja lihava mies hyppäsi reestä. »Nimismies, nimismies!» huusivat kaikki ja antoivat hänelle nöyrästi sijaa, kun hän virkansa mahtavuudessa astui pirttiin. Hän silmäili ympärillensä, ja nähtyään kamarissa, jonka ovi oli koko aamun ollut auki, nuorukaisen köytetyin käsin istuvan, kysyi hän kohta lautamiestä. Maisteri tuli häntä vastaan sanoen lautamiehen ei vielä tulleen Riemulasta, mutta luultavasti pian tulevan, sillä matka Riemulaan ei ollut pitempi kuin nimismiehen luo. Maisteri kätkeysi nyt nimismiehen kanssa kamariin, ja utelias väkijoukko ei saanut mitään sen enempää tietää.
Emme ole monella sanalla kuvanneet Anttia, mimmoinen hän oli; töistään hän paremmin tunnetaan. Luettuansa äitinsä kirjeet oli hän tehnyt päätöksensä, mutta samalla kohta tämän päätöksensä rikkonut. Hänen sydämensä oli toinen maailma kuin se, missä hän oli. Mutta näiden kahden maailman voimat eivät koskaan ennen olleet riitaantuneet; ne tosin olivat toinen toiseensa vaikuttaneet, mutta nyt sattuivat ne yhteen, ja kova oli sota. Itse siitä tietämättä oli Antti rakastunut Hannaan. Vaikka hän vasta viime päivinä tuon rakkaudeksi tunsi, oli tuo tietämätön rakkaus ollut hänen sydämessänsä lämpimämpi kuin auringon valo. Ennenkuin hän tunkeusi äitinsä salaisuuksiin, tunsi hän itsensä, se on: sydämensä olevan vaarassa kadottaa Hannan. Mutta kun hän muisti äitiänsä, näki miten ylevästi tämä oli antanut kaikki, itse rakkautensakin alttiiksi, päätti hän, kun nuo tätä todistavat kirjeet olivat hänen polvillansa, seurata äitiänsä ylevyydessä. Vaan äidin kohta oli toinen, toinen pojan. Antti ymmärsi, ettei parooni Edler ensinkään häntä pojakseen tunnustaisi, niin kauan kuin parooni Lorents eläisi. Tuntonsa sanoi hänelle, että vanhalle paroonille olisi se poika rakkaampi, joka hänen silmäinsä alla oli kasvanut, kuin se, jota ei hän ollut koskaan nähnyt. Antti ei tuntenut Lorentsia; sillä jo Antin tullessa Ollilaan oli nuori parooni vallan kivuloinen. — Mutta istuessansa Hannan vieressä unhotti hän kaikki hyvät päätöksensä. Hänen rakkautensa voitti; sillä hän ei muuta keinoa nähnyt voittaakseen rakastettunsa. Kun nyt Antin tunnustettua lautamiehelle sukuperänsä asiat olivat näin sotkeutuneet, oli Antti epäilykseen nääntyä. Lautamies oli häneltä ryöstänyt kaikki todistukset, hän istui ilman niitä tässä pahantekijänä.
Nimismies kyseli häneltä hänen sukuansa, saatuansa maisterilta tiedon aamun tapauksista. Mutta kauan sai hän kysyä, ennenkuin Antti sanaakaan vastaukseksi antoi. Antti ymmärsi, että tästä hänen vastauksestaan riippuisi hänen tulevaisuutensa, ja tulevaisuudestaan ei hän ollut vielä osannut päättää mitään varmaa. Vihdoin vastasi hän hiljaisella äänellä. »Minä olen äpärälapsi; isästäni en tiedä mitään».
»No, Jumalan nimeen! Mitä herra maisteri sitten juttelee parooni
Edlerin pojasta?» huusi nimismies kiivaasti.
Maisteri syytti lautamiestä, ja häntä odottaakseen vetäysivät maisteri ja nimismies maisterin kamariin.
Seinäkello löi samalla 12. Hikihelmet nousivat Antin otsalle. Hän ei voinut enää mitään tehdä. Hanna oli kuulutettu maisterille. Hän, Antti, oli kieltänyt sukuperänsä. Hanna oli toisen.
Maisteri ei pitänyt näitä aamun tapauksia minään. Hän näki itsensä äkkiä nostetuksi riettauden syvyydestä paremmalle tielle; hänen mieleensä ei nyt vielä juolahtanutkaan, että tämä nostaminen oli musertanut kaksi sydäntä. Hän jutteli nimismiehen kanssa päivän asioista, ja kun Antti tuli puheeksi, sanoi hän nauraen: »Olette tekin, herra nimismies, ollut nuori, voitte siis ymmärtää, että vähäinen kavaluus rakkaudessa on luvallinen, vaikka lautamies, niinkuin oli hänen velvollisuutensakin, sen pahaksi otti».
Maisteri oli tuskin maininnut lautamiehen nimen, ennenkuin tämän aisakulkunen kuului. Antti tunsi kulkusen äänen ja hän kävi lumivalkeaksi. — »Hyvästi, nuori elämäni!» sanoi hän itseksensä. »Hyvästi, onneni maailmassa!»
Pihalle tullut oli lautamies. Hän ei ollut enää aivan sama mies kuin lähtiessään. Olisiko Antti puhunut totta? Sitä pelkäsi nyt lautamies. Hän oli nyt pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen, ei sillä, että hänen rangaistuksensa Antin köyttämisestä olisi niin suuri, mutta se ikuinen häpeä, jonka alaiseksi hän joutuisi! Hän oli kiirehtinyt ennättääkseen perille, ennenkuin nimismies ehtisi tulla; mutta häntä oli se onnettomuus tiellä kohdannut, että häneltä oli aisa taittunut, ja tuo viivytti häntä. Hän tuli nyt, tietämättä mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut, tietämättä mitä hänen piti tekemän.
Mutta nero keinon keksii. »Usein ovat asiat paremmat kuin itse tiedämmekään», ajatteli lautamies astuessansa pirttiin. Ja tosin voi hän näin ajatella ja vielä päättää ajatelleensa oikein, kun nimismies jotenkin kärtyisenä tuli häntä vastaan sanoen: »Mitä aprillinarria tämä on? Missä on paroonin poika?»
Iloiseksi meni lautamiehen mieli, kun hän kuuli Antin omasta suusta sanat, jotka peruuttivat hänen aamuiset lauseensa. Hän tosin tekeytyi vielä vihaiseksi. Hän uhkasi rangaistusta Antille, mutta ei kukaan mieluummin kuin lautamies kumminkaan kuullut nimismiehen lausetta: »On tämäkin riita-asia! Mutta näin joutavaa en ole vielä nähnyt. Tarvitsisiko joku rangaistusta, niin se olisitte juuri te, lautamies, ja minä tuomitsen teidän kohta laittamaan minulle päivällistä».
Ei ollut kukaan kamarissa havainnut sitä vaaleaa olentoa, joka pirtissä olevain kummaksi oli hiljaa vetäynyt kamarin ovelle lautamiehen jälessä. Antti oli ainoa, joka Hannan näki; mutta hän painoi päänsä rintaansa vastaan eikä puhunut mitään.
»Jumal'auta, Antti! Sinä teit oikein, kun aikanasi palasit valheen tieltä», sanoi lautamies hyvillä mielin, »ja koska herra nimismies kutsuu kaikkea tätä joutavaksi, tahdon minä sinulle anteeksi antaa rikoksesi».
Ei saanut lautamies tätä viimeistä sanaansa loppuun sanotuksi, ennenkuin hän ja kaikki kamarissa olevat hämmästyivät. Hanna oli nähnyt Antin kädet sidotuiksi ja kaikki unohtaen syöksähtänyt Antin syliin.
»Peto vie, eikö tyttö ole hullu!» huusi lautamies vihastuneena; »tuonne, maisterin, ylkäsi syliin oli kai aikomuksesi», lisäsi hän, uskaltamatta nimismiehen kuullen antaa vihallensa valtaa.
»Ei, ei! Täällä on minun turvani!» lausui hiljaa Hanna, ja muistamatta että hän sukuperänsä kieltämällä oli luopunut Hannasta, repäsi Antti auki siteet, joita nimismies jo kohta tultuaan oli tahtonut päästää, ja sulki rakastettunsa rintaansa vastaan.
»Mitä tämä on, Ollila?» sanoi nimismies kiivaasti. »Minä kuulin, että tänään maisteri Lager ja tyttärenne piti kuulutettaman. Mitä tämä siis on?»
»Tyttö on hullu; tuo pohjan poika on hänet noitunut» — ärjäsi lautamies, tahtoen väkisin kirvottaa Hannaa Antin sylistä.
»Te olette pakottaneet tytärtänne naimisiin vasten hänen tahtoansa. Asia ei kuulu minuun, mutta se ei tule teille kunniaksi», sanoi nimismies.
»Minä en ole tehnyt enemmän kuin minulla on valtaa tehdä. Tämä asia ei kuulu muihin kuin minuun ja maisteriin».
»Sen minä myönnän; mutta minä en saata olla todistajana isän kovuudelle ja raakuudelle. Pitäkää päivällisenne, minä lähden!»
Lautamies koetti lepyttää nimismiestä. »Hän on itse suostunut maisterin kanssa menemään avioliittoon; sen lisäksi on heidät tänään kuulutettu».
Nimismies ei sanonut mitään. Hän silmäili vähän aikaa tyttöä, joka kätkien kasvot käsiinsä nuorukaisen vieressä itki. — »Harvassa on talonpojissa todellista rakkautta, ja kun se joskus todellinen on, särkee se kaksi rakastavaa sydäntä», sanoi hän vihdoin.
Lautamiehen silmät iskivät tulta, mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään. Hän olisi tahtonut repiä palasiksi Hannan ja Antin. Maisteri kulki edes takaisin lattialla: hän oli vaalea hänkin.
Kolmen jäivät maisteri, Hanna ja Antti lautamiehen kamariin, kun nimismies, surullisesti kerran vielä vilkaistuaan Hannaa, meni pirttiin lautamiehen kanssa, joka kuiskasi hänen korvaansa: »Herra nimismies, pitäkää kaikki tämä salassa!»
Nimismies ei tuohon pyyntöön vastannut mitään. Hän käski valjastaa hevosensa.
Kirkkoväkeä oli nyt tullut paljon pirttiin. He tulivat kirkosta, he kuiskailivat uteliaasti toisilleen, he kyselivät uutisia, mutta nytkään eivät he tuota viisaammiksi tulleet. Ylt'ympäri oli sanoma aamulla käynyt: tänään kuulutetaan maisteri ja Hanna! He olivat uteliaasti kirkossa tuota kuulutusta odottaneet, mutta sitäpä nyt ei kuulunut. Vasta nimismiehen mentyä sai lautamies kummakseen ja harmikseen, maisteri hämmästyksekseen, mutta Hanna ja Antti ilokseen kuulla, ettei kuulutuksesta tullut mitään. Syytä siihen ei tiennyt kukaan.
XII.
Illan tullessa.
Hämärä on valunut alas taivaalta. Hämärää on sen miehen sydämessä, joka nyt lautamiehen kamarissa istuu. Hän nojaa leukaansa kättä vastaan ja tirkistelee takkaan, jossa vireä valkea palaa. Hän miettii.
Kova, tosin kova pitää sen miehen sydän olla, joka, nähdessään kaksi rakastavaista, mitkä viimeisen kerran tapaavat toisiansa, tietäen etteivät saa toinen toistansa varten elää, ei tuntisi syvästi heidän onnettomuuttaan. Maisteri Lager oli kauvas joutunut kadotuksen tiellä, mutta kipinä hänen paremmasta entisestä itsestään kyti vielä hänen sydämessään, ja tuo kipinä se on, joka nyt vaivaa häntä. Sillä maisteri se on, joka lautamiehen kamarissa istuu.
Maisteri rakasti Hannaa. Hän ei ennen ole tiennyt, että hänen tullessansa Ollilaan Hannan sydän oli vapaa, mutta että siihen vapaanakaan ei hänen kuvansa mahtunut, saatikka sitten silloin, kun siihen oli Antin kuva väkisin tunkeutunut. Nyt tietää hän tuon, ja hän miettii, mitä hänen on nyt tehtävä. Lautamies oli kädellä ja suulla luvannut hänelle Hannan, oli vannonut, että tulevana pyhänä heidät kuulutetaan. Maisteri ei epäile Hannan saamista; mutta toinen tunne, kummallinen tunne on tunkeunut häneen. Nuo tunteet sotivat nyt, ja ne ovat painaneet alas maisterin pään.
Lautamies ei ole kotona. Hän on lähtenyt pappilaan kuulustelemaan syytä, miksi ei kuulutuksesta tullut mitään. Hannan on hän salvannut kamariin, jonka oven hän ulkoa on lukinnut. Antin on hän ajanut palveluksesta. — Sanalla sanoen: parhaan taitonsa mukaan on hän kokenut toimittaa kaikki.
Lautamiehen ensi työ nimismiehen mentyä oli ajaa pirtistä ulos kaikki, jotka eivät taloon kuuluneet. Tuon tehtyään olisi hän käsin ryhtynyt Anttiin, mutta Antin katse oli niin kummallinen, ettei hän sitä uskaltanut. Hän vannoi kostoa, hän tunsi maineensa olevan lentoon lähdössä maailmalle, jos utelias väki saisi totuudesta vähänkään vihiä, ja tätä pelkäsi lautamies.
Mutta lautamiehen lähdettyä kokoontui taasen väkeä Ollilan pirttiin. »Mitä Jumalan nimessä tämä on?» kysyi itse Sakarikin, ja piiat jupisivat: »Jumala siunatkoon! Mitä tämä on?» Lautamies ei ollut kenellekään ilmoittanut, mihin hänen matkansa oli.
Antti istui pirtissä. Hän olisi tahtonut olla yksinänsä, mutta hän oli juuri se, jota kaikki tahtoivat nähdä; hän ei siis saanut silmänräpäystäkään olla rauhassa. Ylenkatseella oli hän silmäillyt lautamiestä kuultuaan häneltä tuomionsa. Hän oli tehnyt yliluonnollisen lujan päätöksen, päätöksen, joka lepäsi kuin tulinen hiili hänen sydämellään, mutta hän kärsi sitä yliluonnollisella voimalla. Tämä hänen onnettomuutensa puhkesi lautamiehen mentyä kamalaksi nauruksi. Se kajahti sen kertansa ja sitten hiljeni se. — Kädet ristissä istui hän vuoteen laidalla.
Kummastellen silmäili väki pirtissä häntä, niinkuin vankia käräjätuvassa kaikki silmäilevät. Moni oli kysynyt häneltä itseltään, mitä kummaa hänen ja lautamiehen välillä oli; mutta Antti istui kuin ei olisi hän kuullut sanaakaan heidän kysymyksestään.
Kun jo ilta oli pimennyt ja valkea takassa paloi, kuului joku tulevan ajaen pihalle. Kaikkein silmät kääntyivät akkunaan; he luulivat lautamiehen tulleen. Mutta yhä suuremmaksi nousi heidän uteliaisuutensa, kun Sakari tuli ulkoa ja hämmästyneille kuulioillensa sanoi: »parooni Edlerin koijut ovat pihalla!» —
Mutta meidän on kääntyminen niihin seikkoihin, jotka Riemulassa ovat saaneet parooni Edlerin jättämään kuolleen rakastetun poikansa ja jotka ovat saaneet hänet vuoteesta jalkeille ja sielun ja ruumiin puolesta runnellun miehen matkalle Ollilaan. Sillä koijuissa, mitkä Ollilan pihalla nyt seisovat, ei istu kukaan muu kuin parooni itse.
Me jätimme paroonin omantuntonsa vaivoihin nääntyneenä, pyörtyneenä lepäämään. Jos tuntia myöhemmin olisimme tulleet Riemulaan, olisimme tavanneet paroonin vuoteessansa jäähaude päänsä ympärillä. — Hän makasi toimetonna, hänen puolisonsa istui hänen vuoteensa vieressä ja paroonin kylmä käsi lepäsi nyt hänen kädessänsä. Oi, itse oli rouva nääntyä! Hän luuli Herran käden tempaavan pois kaikki, mitä hänellä maailmassa oli. Väsymättömästi muutti hän jäitä paroonin päälaelle ja näki, kun jo olivat loppua hänen viimeiset voimansa, vihdoin ilokseen paroonin avaavan silmiänsä.
Silloin kun tämä Riemulassa tapahtui ja nimismies Ollilassa odotti lautamiestä, lähti pappilasta vanha vaimoihminen. Hän kulki kiireesti, jotta moni kirkkomies kummastellen silmäili häntä. Hän oli pyhävaatteisiin pukeunut, mutta kirkkoon ei hän mennyt — vaikka kirkkoon tosin meni hän, mutta palasi vähän ajan kuluttua sieltä. — Hänen mielensä oli iloinen, ja usein mumisi hän itseksensä: »Sanokoon Antti mitä tahtoo, minä teen niin, kuin omatuntoni käskee!»
Tämä vaimoihminen on Liisa, Ollilan entinen emännöitsiä. Hän oli jo seitsemännellä kymmenellä, mutta hänen ruumiinsa oli kuin raudasta rakettu. Ikä ei häneen näkynyt pystyneen.
Hän kulki, ja Riemula oli hänen matkansa päämäärä. Hän ymmärsi, että syystalven päivä on lyhyt. Lautamiehen tapasi hän tiellä, mutta hän käänsi poispäin kasvonsa, jottei lautamies, joka samaten kiireesti, kulki, häntä tuntenut. Päivä oli jo paljon enemmän kuin puolessa, kun Liisa vihdoin tuli matkansa perille.
»Minä olen onnistunut saamaan kuulutuksen jätetyksi tulevaan pyhään; nyt täytyy minun onnistua suuremmassa toimessani», jupisi hän. —
Liisan pyytäessä saada tavata paroonia kohtasi häntä sama vastaus kuin aamulla lautamiestä. Liisa kuuli, mitä lautamies ei vielä tiennyt, että nuori parooni oli ruumiina. Mutta Liisa ei heittänyt asiaansa niin vähällä kuin lautamies. Hän koetti kaikki keinot päästäksensä paroonin puheille. Sillä jos parooni on sairas, on hänen omatuntonsa arempi, ja jos hänen poikansa on kuollut, pelkää hän itse kuolemaa, ajatteli Liisa.
Kauan rukoili hän pääsöä turhaan. Niin kauan kuin parooni oli tajutonna, ei ollut tuota toivomistakaan; mutta kun parooni avasi silmänsä ja Liisa sanoi itsellänsä olevan sanomia, jotka voisivat saada paroonin terveeksi, myöntyi vihdoin neiti, joka rouvan apuna oli, ja ilmoitti Liisan puheet rouvalle. — Muutama minuutti sen jälkeen seisoi Liisa paroonin vuoteen vieressä.
Kahden kesken kertoi Liisa paroonille, mitä hän itse tiesi Antin elämästä, ja tämä kertomus vaikutti paroonissa kummia. Jo Liisan mainitessa Eliinan nimeä hypähti hän ylös vuoteeltaan. »Sinä tunsit Eliinan nuorena?» huusi hän.
»Tunsinko minä?» vastasi Liisa surullisesti hymyillen. »Minä tunsin hänen paremmin kuin koskaan tulen itseäni tuntemaan. Eliinan vertaista olentoa ei maailmassa toista löydy, sen tiedän minä vakuuttaa. Minä olen nähnyt teidätkin nuorena, vaan ette te muista minua. Siihen aikaan, kun Eliina teitä seurasi, olin minä hänen isänsä torpparin vaimo, mutta sitä ennen olin minä käynyt saman koulun läpi kuin hän sittemmin. Minun luonani oleskeli Eliina toista viikkoa, kun hänen kova veljensä ajoi hänet pois. Kun sittemmin mieheni ja samaan aikaan Ollilan emäntä kuolivat, tulin minä emännöitsiäksi Ollilaan, jossa olen ollut viime keskiviikkoon saakka».
»Jumala! Jumala!» huusi parooni kuullessaan Liisan mainitsevan kaikki, mitä Eliina oli kärsinyt. »Jumala, suuri Jumala!» huusi hän kuullessaan, että Eliina jo kauan oli ollut kuollunna. Mutta kun Liisa mainitsi, missä tilassa Antti nyt oli, silloin hypähti parooni seisaalle, ja ilosta loistavin silmin huusi hän niinkuin muinen patriarkka Jaakob: »minulla on siinä kyllä, että minun poikani elää; minä tahdon lähteä hänen luoksensa!»