V.
Nimeksi vaan.
Oli päiviä muutamia kulunut siitä päivästä, jona Vilhelmi oli julkisen kandidaattitutkinnon suorittanut. Näiden päiväin kuluessa ei ollut mitään erinomaista tapahtunut. Vilhelmi oli julkisessa tutkintoarvostelussa saanut korkean arvolauseen. Hän oli siitä iloinen, varsinkin setänsä ja Annan tähden. Illalla oli patroni, niinkuin oli luvannut, pitänyt Kaisaniemellä kandidaattipidot Vilhelmille, ja näihin pitoihin olivat vanhat tulleet suoraa päätä Björkin tyköä, jossa, kuten tiedämme, Rotherin herrasväki samana päivänä oli ollut päivällisillä.
Patroni Rotherille tuli aika Helsingissä pitkäksi. Ukko ei tietänyt mitä tehdä. Kaikki paikat, joissa oli jotakin katsottavaa, olivat katsotut, ja ukko halusi jo päästä entiseen lepoonsa, Katajalahdelle, semmenkin kun kahvi Helsingissä oli huonoa ukon mielestä ja häntä sen lisäksi häiritsi ajaminen kadulla, joka usein herätti ukon hänen unestansa. Ukolla oli kumminkin ollut aikomus viipyä Helsingissä, kunnes talvikelillä pääsisi takaisin. Mutta nyt oli hän tuskin kahta viikkoa ollut Helsingissä, ennenkuin jo kuultiin hänen aina tuon tuostakin puhuvan takaisinlähdöstä. Björkin luona oli hän useasti ollut. Ystävyydellä ja erinomaisella kunnioituksella oli häntä siellä kohdeltu, mutta olivatko ukon tunteet kylmenneet, vai mikä lienee ollut syynä, hän vaan ei enää ystävänsäkään luona viihtynyt.
Silloin eräänä päivänä sai hän kutsun tulla Björkin luo. Ilma oli sateinen, ja ukko oli siitäkin syystä pahalla tuulella. Hän lupasi kumminkin lähteä ja arveli rouvallensa, kun kutsuja oli lähtenyt: »No, samalla kertaa saan sanoa jäähyväiseni Björkille».
Puettuna vanhaan hännystakkiin, valkea huivi kaulassa — »sillä
Björkillä saattaa olla muitakin vieraita» — lähti patroni.
Ukko Björk, pienisilmäinen pirteä ukko, tuli ystäväänsä vastaan ovelle ja talutti hänet kiireesti saliin, jossa esitti patroni Rotherille kauppias Sultin ja Kåhrströmin.
»Minä olen kutsunut sinua luokseni, veli Rother, juttelemaan yhtä ja toista syksy-illan ikävyydessä, ja sen lisäksi on minulla pyyntö, johon et kieltäen vastanne».
Täällä ystävänsä parissa nyt sai patroni illan kuluessa takaisin iloisen mielensä, varsinkin kun hän täällä tapasi kaksi miestä, joista hän oli kuullut Björkin ennen paljon puhuvan. Kaikki olivat he yhdenikäisiä ja samaa mielialaa. Rother tunsi heti, että hän hyvästi viihtyi heidän seurassaan.
Kauppa-asioista puhuttiin paljon, ja ukko Rother osasi näihin puheisin ottaa osaa, kun hän oli vanha kauppias. Hyviä sikaareja poltettiin, hyviä viiniä juotiin. Kokkapuheita ja vanhoja juttuja kerrottiin, ja niille oli Katajalahden herra aina ensimäinen nauramaan.
»Kuules, veli Rother!» — sanoi vihdoin kauppias Björk. »Olenko pettynyt, kun olen uskaltanut luottaa sinuun, niinkuin vanhaan toveriin ainakin. Sinä olet vetäynyt pois asioista, mutta minä elän niissä vielä. Minä olen nyt aikeissa rakentaa suurenlaisen rautatehtaan. Se kannattaa, se asia; minä olen tarkoin laskenut sen. Ja kuta pikemmin saan tehtaani valmiiksi, sitä paremmin se kannattaa; se tuottaa vähintäin 25 prosenttia jo ensi vuonna. Mutta kun minun rahani ovat kiini muissa asioissa, olen aikonut ottaa suuremman lainan, ja tässä pyydän sinun olemaan minulle avullisena».
»Takauksessako?» kysyi ukko Rother, ja hänen naamansa piteni. »Älä pahaksu veli, etten mielelläni mihinkään enää sitoudu. Minä tiedän tuloni ja menoni, ja jos jotakin sattuisi, joka…»
»Veli!» keskeytti häntä Björk. »En tahdo sinua vietellä; voin kyllä täältäkin tarvittavat takaukset saada. Jos pelkäät…»
»En, en pelkää, mutta…»
»Mutta pelkäät kumminkin. No, en siihen sano mitään. Sult ja Kåhrström ovat minulla jo takausmiehinä; kolmas nimi vielä olisi tarpeesen, nimeksi vaan. Ja kolmanneksi uskalsin pyytää sinua».
Rother, joka näki ilvehymyn toisten huulilla, ei tiennyt minne katsoa, mitä vastata. Hän häpesi, sillä olihan Björk varakas ja rikas mies, jonka puolesta varmaankaan Sult ja Kåhrström eivät olisi menneet takaukseen, elleivät häntä semmoiseksi olisi tienneet. Päästäksensä tästä pulasta kysyi Rother summan suuruutta, kuinka pitkäksi ajaksi laina oli otettava ja keneltä, sekä millä ehdoilla ja muuta semmoista.
»Ellet tahdo nimeäsi kirjoittaa, niin on turha vaiva tätä sinulle kertoa. Miten luulette, hyvät herrat, että ystäväni Rother olisi minua kohdellut, jos köyhänä ja kurjana olisin hänen apuansa pyytänyt, kun hän nyt, kun olen 400,000 ruplan omistaja, kieltää minulta nimensä, joka tietysti velkakirjassa olisi oleva ainoastaan kyltti, ilman mitään merkitystä?»
»400,000 ruplan omistaja!» kertoi Rother itsekseen. »No, no, veli!» puhui hän kovaa, »enhän ole vielä mitään vastannut. Sanoin vaan, etten ole tahtonut mihinkään asiaan ryhtyä, sittenkun erosin kauppatoimistani. Mutta ei sääntöä poikkeuksitta. Älä kummeksi, että vanha mies, joka asioista on vieraantunut, miettii ensin. Sinun kysymyksesi tuli niin äkkipikaa».
»En minä tiennyt, että 50,000 ruplan asiassa suuria mietintöaikoja tarvittaisiin», vastasi Björk. »Mutta sinulla on oikein. Minä arvostelin sinua vielä kauppamiehenä; sillä en muistanut, että sinä nyt olet rikas rusthollari».
»Eikö mietintöaikaa 50,000 ruplan asiassa!» huusi Rother hämmästyen…
»Ei, kun en muuta pyydä kuin nimeäsi nimeksi vaan».
Rother kulki pari kertaa lattian poikki. Mitä hän näinä minuuttina ajatteli, on vaikea sanoa. Nähtävästi oli hänen povessansa kova sota; ja vaikea on tietää, eikö kiellon puoli olisi voittanut, ellei Björk olisi Sultin kanssa puhuen sanonut, että laina viimeistäänkin 3 vuoden kuluessa olisi maksettu, ja ellei Sult olisi sanonut: »Luuletko, että minä olisin siihen nimeäni pannut, ellen tuntisi asioitasi melkein paremmin kuin ne itse tunnet».
Ne sanat saivat Rotherin päättämään. »Minä joudun häpeän alaiseksi» — ajatteli hän — »jos kiellän. Veli Björk» — sanoi hän kääntyen häneen päin. »Minä ajattelin vaan asiaa, enkä ollenkaan kuka se oli, joka nimeäni pyytää. Ole varma siitä, että jos heti olisin tuota ajatellut, olisi jo nimeni kuivunut paperilla… Onko sinulla paperi käsillä täällä?»
»Oi!» vastasi Björk. »Siitä tunnen entisen ystäväni. Mutta, niinkuin sanoin, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua saat nimesi takaisin, ja saat silloin nähdä, että se oli annettu nimeksi vaan. Mutta onko sinulla sinetti muassasi?»
»Semmoinen minulla aina on» — ja ukko Rother näytti kantasormustaan, jonka kannassa oli hänen nimensä ensimäiset kirjaimet.
Muutaman minuutin kuluttua oli pöydällä velkakirja, jonka viimeiset rivit kuuluivat näin:
_Yllä seisovan summan, 50,000 ruplan, takaisin maksamisesta ynnä koron kanssa, 5 sadalta vuosittain, menevät allekirjoittaneet yhteiseen takaukseen niinkuin olisi velka heidän omansa, yksi kaikkein ja kaikki yhden edestä, joka vakuutetaan. Helsinki, 17 p. Marraskuuta 18—.
Evert Sult. Anders Kåhrström.
Kauppias ja tehtaan isäntä. Kauppias ja tehtaan isäntä.
(Sinetti). (Sinetti).
Vilhelm Rother.
Kauppias ja maanomistaja.
(Sinetti)._
»Oikein on!» sanoi Björk silmäillen velkakirjaa. »Kiitoksia nyt! Juotte kaiketi minun uuden tehtaani menestykseksi!»
Se malja juotiin pohjaan saakka.
Tämä takausasia oli keskeyttänyt ukkojen hauskat keskustelut. Björk pani talteensa velkakirjan, ja koko asia jäi sillä unohdukseen; sillä sitten ei enää sanaakaan puhuttu siitä. Vanhanaikuisia juttuja tuli taasen esille, ja monen semmoisenkin malja, joka jo kauan sitten oli kuollut, juotiin nyt.
Ukko Rother, joka alussa, kun hän nyt tiesi nimensä olevan tuossa talteen pannussa velkakirjassa, ei niin ilomielin nauranut kuin äsken, sai illan kuluessa vähitellen takaisin entisen hupaisuutensa, eikä aikaakaan, niin oli hänkin unhottanut koko takauksen. Hän otti osaa esiteltyihin maljoihin, sama hänelle tunsiko niitä, joille maljat esiteltiin, vai ei. Hänkin kertoi lystillisiä juttuja ja oli ensimäinen niille nauramaan.
Ilta kului. Herkullinen illallinen syötiin, ja ruokapöydässä jatkettiin entistä puhetta sekä juominkia. Mutta miten olikaan, rupesi ukko Rotheria, joka, kuten tiedämme, oli jotenkin unelias, uni painamaan. Se näkyi selvästi siitä, että hän tuon tuostakin suuresti haukotteli ja ettei nauru enää kaikunut niin raittiina kuin äsken. Vihdoin katsahti hän kelloaan, ja kun hän havaitsi puoliyön jo kuluneeksi, koetti hän nousta. Mutta huomasipa silloin, että uni painoi jotenkin raskaasti; sillä nousemisesta ei tahtonut tulla mitään. Mutta koska toisillekin oli nouseminen yhtä vaivaloista, niin saanemme arvata, että tähän oli syitä toisiakin, ei ainoastaan uni.
Kun Björk kuuli, että Rother oli lähdön puuhassa, avasi hän vielä yhden pullon.
»Vielä malja!» — sanoi hän. »Sitten en enää tahdo teidän lähtöänne viivyttää. Minä olenkin käskenyt varustaa vaununi, jotka teidät vievät kunkin kotiinne. Vielä malja, sanon, ystäväni Rotherin malja! Vanha toverisuus ei ole hänessä sammunut, sen on hän tänään näyttänyt. Eläköön Rother, eläköön todellinen ystävyys!»
Ukko Rother oli liikutettu. »Minä kiitän sinua!» — vastasi hän. »Vahinko vaan, etten saattanut sitä tärkeämmässä kohdassa näyttää kuin tällaisessa vähäpätöisessä. Eläköön isäntämme!»
Malja, joka nyt juotiin, sekä puhe oli kokonansa väsyttänyt Rotherin, joka ei vuosikausiin ollut näin kauan valvonut. Hän vaipui jälleen tuolilleen ja puoleksi uneksien kuuli hän vähän ajan takaa Björkin sanovan, että vaunut odottavat, milloin vaan herroja haluttaa lähteä. Tämän puheen ymmärsi Rother, ja entistä vaivaloisemmasti hän nousi; entistä ystävällisemmästi sanoi hän unen horroksissa jäähyväiset vanhalle toverilleen ja kulki varovasti sitten Sultin ja Kåhrströmin kanssa vaunuihin.
Pehmeälle istuimelle vaipui ukko Rother. Puoliunissansa kuuli hän Sultin ja Kåhrströmin lausuvan ajomiehelle, mihin hänen tuli ajaa. Hän itse ei virkannut mitään; hän istui hyvästi, niin hyvästi, että tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, niin hän jo nukkui sikeässä unessa, josta nyt ei herättänyt häntä kolina kadullakaan.
Hän oli jättänyt Björkin luo nimensä, mutta nimeksi vaan.
VI.
Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa lähtemään
Helsingistä.
Illan, jonka patroni Rother vietti ystävänsä Björkin luona, viettivät muut Rotherin perheen jäsenet kotona. Vilhelmi siellä luki Tegnérin Aksel ja Maria nimisen runoelman, jonka rouva hyvin tunsi, mutta jota Anna ei ollut kuullut. Siellä sitten puhuttiin siitä, ja Vilhelmi osasi tehdä illan hupaiseksi kertomalla kertomuksia siitä aikakaudesta, josta Tegnérin runoelman aihe oli otettu. Vilhelmi oli onnellinen, kun hän näki, miten mielellänsä Anna kuunteli hänen kertomuksiaan. Vilhelmi tyytyi vähään, sillä hän nyt hyvin huomasi, että Annassa vallitsi ainoastaan ystävyyttä häntä kohtaan, mutta hän tiesi myöskin, että Annan sydän oli vapaa rakkaudesta, ja sen rakkauden toivoi hän viimein voittavansa. Anna näki ja havaitsi aina, että Vilhelmi oli hänen ritarinsa, joka täytti kaikki hänen toiveensa. Mutta Annasta ei ollut siinä mitään kummaa. »Kiitoksia, rakas Vilhelmi!» oli Annalla usein tapana sanoa, mutta sana rakas oli tässä sana vaan; se tunne, joka sanassa asui, ei löytänyt vastinetta Annan sydämessä, vaikka se kauniilta soi Vilhelmin korvissa ja aina sai Vilhelmin sydämen tykyttämään.
Ville ja Antero olivat innostuneet kertomuksesta, jonka Vilhelmi oli
lukenut. Etenkin oli tuo Tegnérin viehättävä runoelma vaikuttanut
Anteroon, ja kun Vilhelmi oli lopettanut, huusi hän: »Se mahtaa olla
Tegnérin paras teos, sillä mielestäni ei vedä hänen runoelmansa
Frithiofista vertoja tälle».
Rouva hymyili. »Tegnérin runoelma on kaunis» — sanoi hän — »mutta luuletko, että sille maailmassa löytyy mitään vastaavata?»
»Varmaankin useasti» — vastasi Vilhelmi.
»Ainakin käy usein toteen, mitä Aksel epäilyksessään naisista lausuu» — väitti Ville. »Ensimäinen ajatus, mikä Lokella oli, oli valhe, ja neidon muodossa hän sen lähetti miesten luo… Mustin valhe on se, joka enkelin pukuun oli puetettu».
»Minä en ole tiennyt, että Ville jo maailmassa on niin paljon kokenut» — sanoi Anna hymyillen.
»Katso vaan, sisar kultani!» — vastasi Ville — »ettet itse näytä toteen tätä Akselin lausetta».
Näin jutteli rouva ja nuoret, ja ilta kului heidän jutellessaan.
Vilhelmi olisi tahtonut vielä lukea heille Oelenschlägerin runoelman »Aksel ja Valborg», mutta rouvan mielestä oli se toistaiseksi jätettävä, sillä pian olisi Rother kotona.
»Tuleekin paljoksi kaksi niin kaunista runoelmaa samana iltana» — myönsi Vilhelmi.
Vilhelmi parka! Hän valitsi lukeakseen juuri sellaisia runoelmia, missä todellista rakkautta kuvataan. Emme tarvitse sanoa, että mitä hän luki, sen hän luki Annan tähden.
»Mutta missä, Jumalan nimessä, viipyy isä?» sanoi rouva äkkiä, kun kello löi 12. »Hänellä on mahtanut olla hupainen ilta, sillä muuten ei hän untansa unohtaisi».
Aina siitä ajasta, jolloin rouva ja patroni olivat muuttaneet kaupungista Katajalahdelle, ei ollut tapahtunut, että ukko olisi ilman rouvaansa viipynyt ulkona näin kauan. Ei kummaa siis, että rouva, joka varsin hyvin tunsi kaikki miehensä tavat, rupesi pelkäämään hänen viipymistään ja aina yhä enemmän, kuta enemmän aikaa kului häntä kuulumatta. Pojat eivät olleet millänsäkään, eikä Annakaan; mutta kun aikaa yhä kului eikä patronia näkynyt, ei kuulunut, rupesivat hekin miettimään, mikä saattaisi olla syynä hänen viipymiseensä. Kello löi 1, löi 2, löi 3, eikä patronia kuulunut.
»Joku onnettomuus on varmaankin hänelle tapahtunut» — valitti rouva. »Mene, Vilhelmi kulta, tiedustelemaan!» Ja levotonna, pelkääväisenä kulki nyt rouva edestakaisin lattialla.
Nuoret eivät olleet tahtoneet mennä levolle ennen ukon tuloa. He odottivat, mutta yhtä nopeasti ja iloisesti kuin olivat hetket puoliyöhön asti kuluneet, yhtä hitaasti ja ilotta kuluivat ne nyt. Joku vahinko oli ukolle tapahtunut, niin päätteli Vilhelmikin nyt; sillä eihän setä viipynyt hänen kandidaattipidoissansakaan kahteentoista, vaikka ei suvainnut kenenkään pidoista hänen kanssansa lähtevän. Kun Vilhelmi sai rouvan käskyn, oli hän heti valmis lähtemään.
Pimeä oli yö. Vettä satoi taivaan täydeltä. Ei ainoatakaan ihmistä kadulla näkynyt. Vilhelmi ja Antero, joka häntä seurasi, kiiruhtivat Björkin luo. Mutta kun he sinne tulivat, huomasivat he kaikkein jo levolla olevan, josta syystä he seisahtuivat vähän miettimään mitä tehdä.
»Mennään pihaan, jos portti on auki» — sanoi Antero.
Portti olikin auki. Kun ajomies vaunuineen oli tullut takaisin, ei hän ollut huolinut sitä panna kiini. Mutta kun he kartanon puoleltakin akkunoita katselivat, huomasivat he, että kaikki talossa olivat levolle laskeuneet.
»Mitä nyt teemme!» — kysyi Antero. »Jos olisi jotakin isälle täällä tapahtunut, niin olisi kumminkin joku akkuna valaistu. Eikö kävisi sinun meneminen nuoren Björkin luo? Kentiesi tietäisi hän jotakin».
Vilhelmi oli itse tätä ajatellut. »Mutta miten päästä nuoren ylioppilaan kamariin herättämättä muita, jotka huoneissa nukkuivat? Jos uskaltaisin heittää hänen kamarinsa akkunaan pienellä kivellä … mutta mitkä näistä akkunoista kuuluvat hänen kamariinsa? Pimeässä en sitä erota, ja tuskinpa sitä päivänvalossakaan varmasti osaisin sanoa».
Näin olivat Vilhelmi ja Antero kahdella päällä mitä tehdä, kun äkkiä huomasivat kaksi olentoa astuvan kartanolle. Kaikeksi onneksi oli toinen näistä juuri se, jonka luo he olivat halunneet päästä. Vilhelmi tunsi äänestä nuoren Björkin.
»Kun nyt vaan en olisi pudottanut avaintani! Perhana, kun sataa!
Mutta… Keitä täällä on?» huusi nuori Björk, kun hän Vilhelmin ja
Anteron huomasi.
»Käy varoin! Luultavasti rosvoja» — kuuli Vilhelmi Björkin toverin lausuvan.
»Älkää peljätkö, Björk ja Löf! Tuttuja ollaan» — sanoi Vilhelmi ja astui esiin.
»No niin, aivan oikein! Lempo vie! Vilhelmi Rother ja … kukas toinen? Ah, serkkusi! No terveeksi! Käykää ylös minun kamariini! Mitä hittoa te nyt kulussa olette? Ette seurahuoneella olleet, sen kyllä huomasin».
»Kullakin on salaisuutensa ja semmenkin Vilhelmi Rotherilla» — pisti siihen Löf — »sillä hänestäpä ei ole niin milloinkaan kuulunut mitään, joka ei päivän valoa sietäisi».
Pilkka ilmaantui Löfin sanoissa. Vilhelmi kyllä älysi sen.
»Oikein sanot!» — vastasi hän —. »Ja olisipa hyvä, jos loistaisi nytkin päivän valo. Björk, tiedätkö, onko setäni vielä teillä? Hän ei ole kotiin tullut. Me pelkäämme hänen joutuneen vahinkoon?»
»Setäsi, meillä! Enpä tiedä hänestä mitään. Lähdin jo eilen aikaisin päivällä ulos, ja silloin ei ainakaan häntä meillä näkynyt. Mutta käydään sisälle; minä olen kuten vedestä vedetty».
Tämän oli nuori Björk tuskin saanut sanotuksi, kun kaikki kääntyivät ulkohuoneisin päin. »Mitä lempoa! Kuka siellä?» huusi Löf. — »Sielläkin on joku tahi joitakuita».
Tallista päin kuului kolinaa ja melskettä. Ovelle kolkutettiin kovasti.
»Pelkäänpä, että luulossasi on perää, Löf» — sanoi Björk — »Kun ei vaan siellä olisi varkaita».
»Onko siellä ihmisiä? Avatkaa ovi!» — kuulivat nuorukaiset jonkun tallista huutavan.
Nuorukaiset kulkivat kiireesti sinnepäin, mistä ääni kuului. Löf esitti, että olisi ehkä paras käydä kutsumassa poliisia avuksi; mutta sitä pani vastaan Björk, joka oli urhoollisempi. »Onhan meitä neljä», sanoi hän.
»Ääni ei tule tallista. Liiterissä on huutaja», lausui Björk, ja liiterin luo kulkivat nuorukaiset nopeasti.
»Kuka siellä?» kysyi Löf.
»Kuka! Minä se olen, te tolvanat! Ettekö kuule, että minä se olen!»
»Kuka minä?» kysyi Björk.
»Jumala nähköön!» huusi Antero ihmetellen. »Se on isäni ääni. Miten, herran tähden, on hän sinne joutunut?»
»Kukako olen?» huusi hän liiteristä. »Minä, minä olen! Minä olen patroni Rother! No, avatkaa pian ovi! Missä hiidessä minä olen?»
Nuorukaiset seisoivat liikkumatta, kuten paikalle istutetut; niin oli kummastus saanut vallan heissä.
»Patroni Rother!» huusi vihdoin Löf. — »Miten te sinne olette joutunut? Mitä te siellä teette, patroni?»
»Avaa ovi, lurjus, kuka oletkin, äläkä siellä käytä kieltäsi! Minä palellun täällä».
Vilhelmi oli kohta rientänyt oven luo avataksensa sitä. »Ovi on lukossa, setä; odottakaa, kunnes saadaan avain!»
»Vilhelmi! Sinäkö siellä olet! Laita että pian pääsen täältä pois!
Missä hiidessä minä olen?»
»Te olette, setä, kauppias Björkin vaunuliiterissä».
»Vaunuliiterissä! Ah, nyt selkenee muistini! Se lurjus, se lemmon ajomies on minun jättänyt vaunuihin ja lukinnut oven. No, etkö voi sitä pirstaksi lyödä? Keitä siellä on toisia? Kuka siellä nauraa? Lempo teidät korjaa, kun täältä pääsen».
»Pääsemisenne ei ole niin helppo kuin sinne jäämisenne, herra patroni! Luukas, ajomies, ei ole kotona, ja avaimen on hän luultavasti vienyt mukanansa, koska sitä ei ole missään» — vastasi nuori Björk, joka oli käynyt ajomiestä hakemassa.
Löf ei voinut nauruansa hillitä. »Suokaa anteeksi, herra patroni!» rukoili hän. »Jos tilaanne mietitte, niin ette voi itsekään nauramatta olla».
Mutta patronin ei tehnyt mieli nauraa. Päin vastoin suuttui hän nyt.
»Vilhelmi, oletko riivattu, poika, kun et minua päästä täältä?»
»Odottakaa, isä!» — lepytteli Antero.
»Sinäkin siellä, Antero!» huusi ukko, joka tunsi poikansa äänen.
»Mitä, Jumalan tähden, teemme?» kysyi Vilhelmi. »Ovi on luja, sitä ei voi saada rikotuksi, ja mies, jolla avain on, on poikessa».
»Lyö se pirstaksi, olen minä sanonut!» huusi patroni.
»Oletteko yksin, herra patroni!» — kysyi Löf.
»Kuka perhana olisi minua tänne seurannut, tolvana?» ärjäsi patroni ja koetti voimainsa takaa puskea oveen.
Se yritys oli turha, niinkuin edellisetkin.
»Koetetaan eikö olisi mahdollista saada ovi saranoilta pois» — esitti Vilhelmi —. »Ovessa on kissanreikä. Jos saataisiin kanki, ehkä onnistuisimme».
»Niin, koettakaa, koettakaa!» — rukoili patroni.
»Keitä siellä kartanolla on?» — kuului samalla ääni taempaa.
Eräs vahtimestari, joka asui viereisessä talossa ja jonka huone oli ihan seinitysten liiterin vieressä, oli kuullut kolinan ja huudot ja avasi ikkunansa Björkin kartanolle päin, kuullakseen mitä naapurissa tapahtui. »Keitä siellä kartanolla on?» kysyi hän.
»Sanokaa, jos tiedätte neuvoa!» —- vastasi Löf. »Patroni Rother on luultavasti nukkunut vaunuihin ja ajomies on siitä tietämättä salvannut hänen kauppias Björkin liiteriin».
»No, herättäkää ajomies ja kysykää avainta!» — vastasi vahtimestari.
»Mutta ajomies on hiidessä, hän ei ole kotona» — huusi nuori Björk.
»Se on tosi. Luukas meni illalla tai oikeammin yöllä, kun oli vienyt kotiin kauppias Björkin vieraat, nimipäiviä viettämään. Sen kuulin hänen sanovan. — Odottakaa aamuun, kunnes hän tulee kotiin!»
»Minäkään en parempaa neuvoa tiedä» — sanoi Löf toisella äänellä.
»Siis pitää minun uudestaan kiivetä ylös vaunuihin»: — lausui patroni epätoivoisesti. »Kuinka pitkältä on vielä aamuun, Vilhelmi?»
»Kello lyö kohta 4» — vastasi Vilhelmi. — »Mene kotiin, Antero!» — jatkoi hän — »ja puhu tädille, mitä on tapahtunut, jotta hän ei pelkää».
»Älkää jättäkö minua!» — rukoili patroni. »Hullu, hullu se, joka
Helsinkiin tulee! Jos olisi minulla sikaarikaan!»
»Sen voin minä teille hankkia» — sanoi Löf. »Anna tänne kamarisi avain, Björk; kamarissa kait niitä on».
Kissanreijästä tarjottiin patronille sikaareita, ja kun hän tunsi savun suussansa, niin kärsi hän filosoofin tavalla kärsittävänsä. Vilhelmi tosin koetti, kuten oli esittänyt, saada ovea saranoilta, mutta senkin yrityksen huomasi hän pian turhaksi. Hän oli esittänyt, että haettaisiin kirves ja hakattaisiin ovi palasiksi; mutta hänen täytyi myöntää, että ennenkuin saataisiin kirves ja ovi sillä olisi rikki saatu, olisi jo aamukin tullut. — »Parempi on», arveli hän, »että lähetämme jonkun sepän luo, joka voi vääntää auki lukon».
»Se käy päinsä» — sanoi vahtimestari, joka nyt oli pukenut yllensä ja tullut naapurinsa kartanolle. »Ihan tässä likisyydessä asuu seppä, ja minä käyn häntä kutsumaan».
»Tee niin!» huusivat kaikki, ja liiteristäkin kuului sointuva: »tee niin!»
Kuluipa jotenkin pitkä aika, ennenkuin seppä saapui. Mutta kun tämä viimein tuli, niin olipa patronikin pelastettu.
Vahtimestari ja Vilhelmi sekä seppä seisoivat yhdellä puolella ovea, nuori Björk, Löf, Ville ja Antero, — jotka molemmat viimeksi mainitut olivat kiiruhtaneet isänsä vankihuoneen luo, kun oli Antero kotona saanut uutisen kerrotuksi, — toisella puolella, kun patroni astui ulos. Ukko parka ei puhunut muuta kuin: »Nyt kotiin, pojat!» ja lähti aika kiireesti astumaan.
Tämä tapaus tuli pian tunnetuksi kaupungissa ja antoi runsaita aiheita nauruun. Kun kauppias Björk aamulla sai kuulla, mikä hänen ystäväänsä oli kohdannut, läksi hän kiireesti tämän luo muka sääliänsä ilmoittamaan. Hän tapasi Rotherin herrasväen lähtöpuuhissa.
»Sitä sanon tuhmaksi, joka viipyy hetkeäkään enää Helsingissä tällaisen tapauksen perästä», sanoi Rother. Ja vaikka laiskuus häntä suuresti vaivasi, oli hän nyt kumminkin rouvallensa apuna, kun tämä matkalaukkuihin vaatteita lateli.
Björk oli tavannut ajomiehen, ja hän tiesi kertoa syyn patronin onnettomuuteen. Ajomies oli jo kotonansa alkanut viettää nimipäiväänsä eikä ollut ensinkään katsonut, keitä vaunuihin astui. Seurahuoneen edustalla oli hän pysähtänyt. Sult ja Kåhrström olivat siellä astuneet pois, ja kun ajomies ei mitään kuullut vaunuista, oli hän luullut ne tyhjiksi ja vienyt ne ynnä nukkuvan patronin vaunuliiteriin, jonka jälkeen hän oli kiiruhtanut kaupungille tovereinsa luo, vieden liiterin avaimen mukanaan.
Mutta patroni ei tahtonut kuulla sanaakaan koko asiasta. Hän oli nähtävästi häpeissänsä. Hän yhä vaan lähtöä kiirehti. Rouva kyllä koetti kaikkia saadaksensa patronia pitämään tuota tapausta hullunkurisena naurun asiana; mutta kaikki rouvan yritykset olivat turhat, ja nyt lyömättä nyrkkiänsä pöytään sai patroni tahtonsa täytetyksi. Kun rouva huomasi, miltä kannalta hänen miehensä asiaa katseli, ei hän enää kiireistä lähtöä vastustanut.
Patronin viimeinen onnettomuus oli ollut naurettavan hullunkurinen. Ville tuon tuostakin purskahti nauruun, kun hän sitä ajatteli. Ukko sen hyvin huomasi, mutta — hän ei sanonut mitään. Oli hyvin huomattava, että jos tällainen seikka olisi tapahtunut jollekin toiselle, olisi patroni ollut valmis kurkkunsa täydeltä sillä nauramaan; mutta nyt, kun oli onnettomuus tavannut häntä itseään, — se oli jotakin ihan toista.
Ainoa Helsingissä olevista Katajalahden asukkaista, joka ei, ei ainakaan näin äkkipikaa, olisi tahtonut lähteä, oli Anna. Hän viihtyi Helsingissä, eikä hän tätä salannut, vaikka kuulikin äitinsä usein sanovan: »Se on isän tahto; isä tahtoo niin!»
Vilhelmi oli pahoillansa siitä onnettomuudesta, joka setää oli kohdannut — ja niin pahoillansa, ettei hän ollenkaan nähnyt asiassa mitään naurettavaa. Olihan ukko Rother hänen setänsä ja Annan isä. Ja sen lisäksi oli irvihammas Löf sattunut näkemään koko tapauksen. Ja Löfiä kohtaan ei ollut Vilhelmin ystävyys lisääntynyt. Vilhelmi oli ollut Annan seurassa niin onnellinen, kuin nuorukainen hänen tilassaan saattaa olla. Hän oli isoimmat osat päivistä oleskellut Annan parissa, mutta mitään erittäin tärkeää ei ollut Vilhelmi saanut Annan kanssa puhua — tahi hän olisi kyllä saanut, siitä ei häntä kukaan estänyt, mutta mitään merkillisempää ei ollut tullut puhutuksi. Ja nyt oli Anna valmis lähtemään! Vilhelmi oli toivonut saavansa olla hänen kanssansa yksissä vielä joitakuita viikkoja; tämä toivo raukesi nyt tyhjään.
Kun oli päivällinen syöty, olivat vieraat valmiit lähtemään. Vilhelmi tunsi, että hänellä nyt olisi ollut paljon sanomista Annalle, mutta kaikki se jäi nyt sanomatta. Ukko Rother oli, kun oli lähdön aika ihan likellä, vähän leppynyt, ja merkkinä siitä oli se, että ukko itse puhui onnettomuudestaan. Vilhelmi uskalsi toivoa, että koko lähtö lykättäisiin ainakin joitakuita päiviä eteenpäin; mutta kun hän tämän toivonsa lausui, vastasi ukko:
»Sen sanon minä! En ikinä enää tule Helsinkiin, ja tuskinpa soisin pahimmalle vihamiehellenikään semmoista rasitusta kuin minulla täällä on ollut. Ei! Katajalahti! Kas se on toista kuin tämä riivattu kylä, missä yöt tehdään päiviksi, päivät öiksi, ja missä ihmiset saavat makuusijansa vaunuissa». — Takauksesta, johon hän oli Björkin luona sitoutunut, ei hän puhunut mitään. Ei ole tiettyä, muistiko ukko koko asiaa nyt.
Vaunut seisoivat pihalla. Hevoset olivat valjastetut. Lähtevä herrasväki oli valmiina vaunuihin astumaan. Ihan juuri silloin tuli kartanolle Löf ja hänen kanssansa pari nuorta toveria. Ukko Rotherin lähtö oli Vilhelmin ja veljeksien kumppaleille tullut tiedoksi, ja Löf oli houkutellut muutamia kanssansa »katsomaan tuota päivän urosta».
Kun Löf patronin näki, nosti hän lakkiansa ja tervehti syvällä kumarruksella ja sitten vielä syvemmällä Annaa, kun hän hänen näki. Hänellä oli muka asiana käydä Vilhelmiä tervehtimässä, ja hän oli näin muka sattumalta tullut katsomaan herrasväen lähtöä. Kun hän näki Vilhelmin puuhailevan matkatavaroita järjestelemässä, seisahtui hän pihalle. Ukko Rother vastasi hänen tervehdykseensä myöskin lakkia nostamalla. Eikäpä tainnut hän Löfiä tuntea siksi, joka aamulla oli hänelle sikaareja tarjonnut. Annakin vastasi Löfin tervehdykseen, ja surullisilla silmäyksillä katseli hän häntä. Näistä hänen silmäyksistään luki Löf ajatuksen: »En minä tahtoisi lähteä Helsingistä vielä».
Pikaisesti sanoi ukko Rother jäähyväiset Vilhelmille ja pojilleen, joita rouva hellästi syleili ja suuteli. Vilhelmi puristi hellästi Annan kättä; mitään hellempää hyvästijättöä ei myöntänyt aika. Mutta Vilhelmin mielestä vastasi Anna hänen jäähyväisiinsä jotenkin kylmästi. Annan silmät olivat, kun hän vaunuihin astui, kääntyneet Löfiin. Oliko se sattumus vaan?
»Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» — ajatteli Löf.
Kohta sen jälkeen lähtivät vaunut, joissa patroni nyt vapaasti hengitti.
VII.
Vilhelmin syntymäpäivä.
»Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä», sanoo sananlasku.
Kolme vuotta on kulunut niistä päivistä, joina näimme Helsingissä patroni Rotherin perheineen. — Kolmessa vuodessa ennättää ihminen paljon ajatella ja useita kertoja päätänsä kääntää, jos sitä ainoana työnään pitää. Mutta ennättääpä kolmessa vuodessa paljon tehdäkin, jos vasituiseen työhön ryhtyy. Kolmessa vuodessa muuttuu paljon; mutta kuluupa väliin ihmis-elämästä tämän verran vuosia niinkin, ettei niiden kuluessa mitään sanottavaa tapahdu; päivä toista seuraa, tuomatta mitään sanottavaa uutta mukanansa. Mutta josko vuosia väliin näin kuluukin, tuomatta mitään uutta muassansa, niin kypsyypä kumminkin niiden kuluessa jotakin uutta, joka sitten salaman nopeudella saa aikaan muutoksia.
Paljon oli Vilhelmi näiden kolmen vuoden kuluessa ajatellut; mutta hän oli myöskin tehnyt paljon. Me tiedämme, mikä toivo hänessä eli ja mikä häntä elähytti. Ajatuksissa oli hänellä aina Anna, ja Annan tähden teki hän työtä. Näin oli aika kulunut. Vilhelmin työ on hänelle palkan antanut. Vilhelmi on syntymäpäivänään suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Mutta toivo, joka Vilhelmiä on elähyttänyt, ei ole toivoa etemmäksi päässyt; sillä Annan ja Vilhelmin väli on vielä samalla kannalla kuin se oli kolme vuotta takaperin.
Usein on Vilhelmi näiden vuosien kuluessa Annalle kirjoittanut, ja Anna on aina väliin vastannut. Mutta semmoista mieltä, semmoista henkeä, joka huokuu rakastavan naisen kirjeissä, semmoista ei ole huokunut niistä kirjeistä, joita Vilhelmi Annalta on saanut. Kaikkiin, mitä Vilhelmi rakkaudestaan on kirjoittanut, on Anna vastannut joko vaitiolemalla tahi kiertämällä niitä kysymyksiä, joita Vilhelmi on tehnyt. Mutta joka toivossa elää, se ei tahdo toivostaan luopua, niinkauan kuin rahtukaan löytyy, johon toivovainen voi nojata, semmenkin jos toivon toteentumisesta riippuu niin paljon, kuin Vilhelmin; sillä tästä hänen toivostaan riippui koko hänen tulevaisuutensa onni. Vilhelmi ei tahtonut tästä toivostaan luopua, vaikka hänellä Annan kirjeistä oli varsin vähän eläkettä toivolleen. Hän sai tyytyä siihen, että Anna oli vapaa, että kenties se aika tulisi, jolloin Annan kylmyys sulaisi rakkaudeksi. — Kirjeet, jotka tätä tällaista sisältivät, eivät tehneet Vilhelmiä onnelliseksi, sen ymmärrämme. Mutta ne myöskään eivät sammuttaneet hänen toiveitaan. Todellinen rakkaus aina voittaa, oli Vilhelmillä tapana ajatella yksinäisyydessään. Miksi ei minun voittaisi? Vetäneehän rakkauteni väsymättömyys vihdoin Annan sydämen minun puoleeni, sillä nainenhan Annakin on. Mutta toinen tunne Vilhelmissä nousi usein sotaan näitä tällaisia ajatuksia vastaan. Minä olen kerjäläinen, sanoi tämä tunne. Minä kerjään rakkautta. Jo ennenkuin Anna osasi aavistaakaan rakkautta, olin minä hänelle tuttu; nyt on hän siinä ijässä, jolloin naisen sydän on avoinna vastaanottamaan rakkauden tunteita, mutta Annan sydän on ollut suljettu, on ollut kylmä minua kohtaan. Hän voi vihdoin ruveta säälimään minua ja säälistä liittäytyä minuun. Se oli tämä ajatus, joka nousi sotaan Vilhelmin rakkautta vastaan, ja se oli vähitellen saanut hänessä syntymään päätöksen, jonka hän pani toimeen, vaikka koko hänen olentonsa vapisi toivon ja pelon välillä.
Hän kirjoitti Annalle. Hän pyysi viimeistä vastausta. Hän avasi Annalle sydämensä; hän ei salannut mitään. Ja sitten kirjoitti hän: »Minä olen väsynyt odottamaan. Minä tahdon varmuutta. Jos sinä vielä kieltäen vastaat, niin se on tuomioni; minä sen semmoisena pidän. Siis ole suora sanoissasi! Suostutko liittymään minuun? Kahdesta lauseesta voit valita toisen: Suostun — tai en suostu! Niissä on minun tulevaisuuteni onni tahi onnettomuus. Mutta ennenkuin näistä toisen valitset, vastaa itseksesi kysymykseen: Rakastanko minä Vilhelmiä? Ja sen mukaan, miten sydämesi tähän kysymykseen vastaa, sen mukainen olkoon vastauksesi minulle! Nyt painukoon vaaka toiselle tahi toiselle puolelle! Ratkaisun aika on tullut».
Näin oli Vilhelmi kirjoittanut pari viikkoa ennen syntymäpäiväänsä. Nyt odotti hän tähän kirjeesensä vastausta, ja hän oli lujasti päättänyt kuolettaa rakkautensa sen mukaan kuin se hänelle oli mahdollista, jos — — — Hän vaaleni, kun hän itsekseen ajatteli tämän alkulauseen loppua.
Kun Vilhelmi oli filosofian kandidaattitutkintonsa suorittanut, oli hän kauan miettinyt miksi ruveta. Kaikki virkatiet olivat hänelle avoinna. Ja kuten näimme, on hän valinnut papillisen ammatin. Mutta tavallinen pappi on Annan mielestä halpa. Tämän ajatuksen oli Anna Vilhelmille lausunut, ja tämä lause oli vaikuttanut, että Vilhelmi oppineeksi papiksi pyrki.
Joitakuita kertoja oli Vilhelmi näiden vuosien kuluessa tavannut Annan. Joitakuita kertoja oli hän käynyt Katajalahdella. Aina, kun hän sinne lähti, oli hän toivonut vihdoin viimeinkin Annan ylkänä palaavansa; mutta aina oli hän palannut alakuloisena, sillä samaa kuuli hän Annan suusta Katajalahdella, minkä hän hänen kirjeistään sai lukea Helsingissä. Helsingissä oli hän enimmät ajat oleskellut, sillä siellä oli hänellä vähäinen apulaisvirka hoidettavana. Ville ja Antero olivat hänellä yhä vielä asuinkumppalina. Ville oli aikeissa ruveta lakimieheksi, Antero luki filosofian kandidaattitutkintoa varten.
Näin oli Vilhelmin asiat, kun hän 26 vuotisena suoritti jumaluusopin kandidaattitutkintonsa. Kirjettä Annalta, Annan päättävää vastausta odotti hän nyt. Pelon ja toivon välillä oli Vilhelmi syntymäpäivänään käynyt yliopistoon, pelon ja toivon välillä oli hän tutkinnon suoritettuaan sieltä palannut. Mitään tutkintopitoja, semmoisia, joita ukko Rother oli hänelle pitänyt, kun hän filosofian kandidaattitutkintonsa oli käynyt, ei hänellä nyt ollut aikeitakaan pitää. Kaikki hänen vanhat kumppalinsa olivat hänestä vieraantuneet, ja enin osa niistä oli jo yliopistosta eronnut. Aksel Rönneqvist oli pian ainoa, joka silloin tällöin kävi hänen luonansa.
Syntymäpäivänsä ehtoopuolella istui Vilhelmi tapansa mukaan kotona. Ville ja Antero olivat molemmat poissa. Ville kulki keräjillä, ja Antero oleskeli kotonansa Katajalahdella. Vilhelmi oli niin muodoin ihan yksin. Synkät ajatukset asuivat Vilhelmissä. Tämä synkkämielisyys, joka jo kauan oli hänessä vallinnut, oli saanut hänen ihmisvihaajan kaltaiseksi, sillä se ei antanut hänelle hupaisuutta semmoisissakaan tilaisuuksissa, missä iloisia oli koossa. Kun Vilhelmi tuossa istui, ajatteli hän Annaa ja minkä vastauksen tämä oli hänelle antava. Jo olisi vastauksen pitänyt ehtiä. Kun Vilhelmi oli tutkintopuuhissaan ollut, ei hän ollut huomannut, miten nopeasti päivät kuluivat; nyt muisti hän, että jo pian kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun hän kirjeen Annalle lähetti. Näissä ajatuksissa istui hän, kun hänen ystävänsä Rönneqvist astui hänen huoneesensa. Tämä oli ainoa Vilhelmin lukiokumppaleista, joka vielä oleskeli Helsingissä. Rönneqvist oli heittänyt lukemisen ja käynyt käytännöllisiin toimiin, ollen nyt alhainen virkamies pankissa. Ystävällisesti toivotti Rönneqvist onnea Vilhelmille. joka hymyillen hänelle vastasi: »Niin on; askele on otettu, ja niin pian kuin täältä joudun, lähden Turkuun, papiksi vihkimistä varten».
»Minä siis jään ihan yksin. Sinä olet viimeinen koulu- ja lukiokumppaleistani, joka täältä nyt lähtee. Kaikista meistä, jotka yhdessä nuoruudessamme olimme, on tullut miehiä».
»Et ole vielä nähnyt kaikkien loppua, ja sitä ennen ei ole takaamista» — vastasi Vilhelmi.
»Aina sinä olet synkkämielinen» — vastasi ystävä. »Totta on, että moni meistä ei ole toteuttanut niitä toiveita, joita meistä lukiossa ollessamme oli, mutta heittiöksi ei ole kukaan joutunut. Löfistäkään ei tullut muuta kuin tavallinen henkikirjoittaja. — Kuules, oletko mitään kuullut hänestä. Eikö hän asu lähellä setäsi asuntoa, lähellä Katajalahtea?»
»En ole hänestä mitään kuullut, sitten kun hän Katajalahden likitienoihin muutti. Kolme kuukautta on nyt siitä. Tiedän vaan, että hän pari kertaa on käynyt setäni luona, joka häneen on ihastunut, kuten Antero viimeksi kirjoitti».
»Että setäsi on häneen ihastunut, se ei minua kummastuta. Löf on niitä, jotka voivat lumota ihmisiä, tarkkasilmäisempiäkin kuin setäsi on».
»Ja kumminkin on hänessä jotakin ihan tyhjää. Hänen puheensa jonkun ajan miellyttää, mutta se jättää jälkeensä kuuliaan tyhjyyttä. Sinä tiedät, Akseli, etten koskaan ole voinut ystävän tunteilla kohdata Löfiä; saattaa siis olla, että minä puolueellisilla silmillä olen häntä katsellut».
»Minä en ole kuullut Löfillä olleen ainoatakaan todellista ystävää» — vastasi Rönneqvist. »Mutta siinä oli Löf omituinen, että hän itse osasi seuransa valita. Jos hän olisi tahtonut, olisi hän itseensä voinut sitoa kenen tahansa; mutta aina, kun hän oli jotakuta miellyttänyt, työnsi hän jollakulla puheella tahi käytöksellä tyköään tämän. Sinä muistat, kuinka ihastunut Antero Rother alussa oli häneen».
»Ja olisi ehkä vielä, ellet sinä olisi häneen vaikuttanut».
»Minäkö! En ensinkään! Siihen, että ystävyys Anteron ja Löfin välillä loppui, siihen olet sinä syypää, Vilhelmi! Tätä en sano soimatakseni sinua; päin vastoin. Sillä monessa nuoressa on Löf pahaa vaikuttanut».
Vilhelmi nousi. »Olkoon miten tahansa!» — sanoi hän. »Löf on ainoa, jota en voi kärsiä. Syytä siihen en ymmärrä, sillä mitään pahaa Löf ei ole minulle tehnyt. Mutta aina on hän ilmestynyt tielleni silloin, kun en ensinkään olisi häntä sinne halunnut. Ja jos olen joskus iloinen, niin kun häntä muistan, katoo iloni, ja kummallista tyhjyyttä tuntuu sydämessäni. Syytä tuohon en ymmärrä, ja se minua sekä kummastuttaa että huolestuttaa».
»Älkäämme hänestä puhuko… Ah, sinä, joka näin yksinäisyydessä elät, et tiedä, että Björk parka on kaupungissa. Hän oli suuri hulivili, mutta nyt saa hän siitä kärsiä».
»Mitä! Onko hänelle tapahtunut mikään onnettomuus?»
»Onnettomuus tahi onni, miksi sitä luettanee. Hän on saanut rukkaset. Sinä tiedät, että hän oli isänsä rautatehtaan hoitaja. Siellä lienee hän elänyt liiaksi isäntänä, ja seurauksena siitä on, että hänen morsiamensa peruutti kauppansa».
»Minä jo luulin hänen viettäneen häänsä».
»Hän ei niitä vietä entisen morsiamensa kanssa, se on varmaa. Nyt on hän aikeissa lähteä ulkomaille. Rukkaset eivät näytä häntä painavan».
Näin juttelivat ystävät entisistä tovereistaan. Rönneqvist koetti päivän vähäisillä uutisilla poistaa surumielen Vilhelmistä, ja hän onnistuikin sen verran, että Vilhelmin ajatukset hetkeksi kääntyivät hänestä itsestään.
Ilta oli osaksi kulunut. Rönneqvist oli valmis lähtemään, mutta sitä ennen sanoi hän:
»Mitä, jos menisimme johonkin ravintolaan syömään? Ruoan eteen tässä maailmassa kumminkin aina työtä tehdään».
Usein ennen oli Rönneqvist koettanut houkutella Vilhelmiä ulos, mutta Vilhelmi oli enimmiten aina vastannut kieltäen. Nyt odotti Rönneqvist samallaista kieltävää vastausta; mutta sen sijaan vastasi nyt Vilhelmi:
»Niin, mennään! Minä en täällä voi tarjota sinulle lasiakaan, niinkuin velvollisuuteni olisi ollut syntymä- ja tutkintopäivänäni».
»Ah, suo anteeksi, etten tiennyt tänään syntymäpäiväsi olevan! No onnea! Olkoon sinulla tulevana syntymäpäivänäsi oma koto, oma leipä ja ennen kaikkea oma … rouva».
Rönneqvist oli juuri saanut tämän sanotuksi, kun Vilhelmin vanha matammi astui sisään vähäinen kirje kädessä. Vilhelmi, jolle hän kirjeen antoi, silmäsi sitä hätäisesti. Käsi, jolla hän kirjettä piti, vapisi, ja hänen vaaleilla poskillansa leimusi vaalea ja punaruskoinen hohde. Kirje, joka hänellä oli kädessä, oli Annalta. Annan käsialan tunsi hän. Hän hengitti syvään, kun hän sen pisti taskuunsa.
»Sen ennätän sitten lukea» — sanoi hän. »Jos se mitään onnellista sisältää, niin on onni tallella; jos mitään surullista, niin aina se ehdittävänsä ehtii».
Aina ennen, kun Vilhelmi oli saanut kirjeen Annalta, oli hän kiireesti rientänyt yksinäisyyteen, saadaksensa kenenkään häiritsemättä sen lukea. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nytkin kiirehtiä toiseen kamariin kirjettä lukemaan; mutta nyt muisti hän, että se vähäinen paperi, jota hän kädessänsä piti, sisälti hänen hartaamman toiveensa toteentumisen tahi sen lopun. Hän oli tätä kirjettä odottanut; nyt, kun se oli hänellä, ei hän sitä uskaltanut avata.
»Lähtekäämme!» — sanoi hän.
Tiellä ravintolaan oli Vilhelmi hajamielinen, niin että hän usein vastasi päin seiniä ystävänsä kysymyksiin. Rönneqvist hyvin huomasi sen ja arvasi siitä, että kirje sisälsi jotakin tärkeää. Kun he ravintolaan tulivat, löi hän Vilhelmiä olalle ja sanoi:
»Ennenkuin maljaasi maistan, tulee sinun lukea tuo kirjeesi, muuten en saa sinulta kunnon vastausta. Että se jotakin tärkeää mahtaa sisältää, sen kyllä näen».
Vilhelmi loi silmänsä ystävään. »Olkoon niin!» — sanoi hän hiljaa — »Ollos sinä todistaja iloon tahi suruun». — Ja Vilhelmi taittoi sinetin, avasi kirjeen ja luki ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi.
Sitte huusi hän tarjoiliaa: »Pullo punssia ja kaksi lasia!» — käski hän.
Mutta ennenkuin kuulemme, mitä Vilhelmi ystävällensä puhuu, käykäämme
Katajalahdella katsomassa, mitä siellä samaan aikaan on tapahtunut.
Siitä ajasta, jona viimeksi Rotherin herrasväen näimme, ei ole heissä mitään erinomaista muutosta tapahtunut. Vanhennut on tosin ukko: Annasta on tullut 19 vuotinen neito ja Anterosta 24 vuotinen nuorukainen. Rouva, Anteron ja Annan äiti, on melkein entisellään; hän on siinä ijässä, jolloin nuoruus taistelee vanhuutta vastaan — se on: ihmisen parhaassa ijässä. Hän on yhtä toimelias, ehkäpä toimeliaampikin kuin ennen, ja tämä hänen toimeliaisuutensa näkyy enenevän samassa määrässä kuin ukon laiskuus.
Mutta vähäinen muutos on kumminkin tapahtunut, vaikkei sitä ensi silmäyksellä huomaa. Se muutos alkoi herrasväen Helsingin matkalla, mutta mistä se oikeastaan riippuu, sitä ei osaa yksikään Katajalahden herrasväestä sanoa. He vaan tuntevat, että kaikki ei ole niinkuin ennen oli. Rouva on ainoa, joka osaksi näkee syyn tähän muutokseen, mikä tuon tuostakin on häirinnyt ja aina väliin häiritsee sitä rauhallista kotielämää, mitä ennen Katajalahdella vietettiin. Rouva näkee, että Anna on tähän syypää; mutta hellempää äitiä ei löydy kuin Katajalahden emäntä on, ja hän antaa yhä vielä tyttärellensä täyden vallan olla ja tehdä, miten tytär paraaksi näkee.
Helsingin matka ei ole vaikuttanut Annassa hyvää. Annan herätti tämä matkustus lapsuuden viattomasta unesta, ja se hemmottelu, jolla Annaa oli kasvatettu, alkoi kantaa hedelmiä. Eläminen Helsingissä miellytti Annaa, ja samalla alkoi hänestä oleminen ja asuminen Katajalahdella tuntua ikäväksi. Mikä häntä ennen ilahutti, se ei nyt enää häntä ilahuttanut. Ennen juoksi hän laulaen ja riemuiten käytäviä; nyt, kun hän niitä kulkee, huokaa hän usein syvään. Pari kuukautta on hän joka vuosi oleskellut lähimmässä kaupungissa — se oli ensimäinen seuraus Helsingin matkasta. — Anna ikävystyy aikojaan Katajalahdella, ja siitä tuo vähäinen muutos.
Näin oli pian kolme vuotta kulunut, kun eräänä päivänä Katajalahdelle tuli vieras. Tämä ei ollut varsin tavallista, sillä sen, joka Katajalahdella kävi, piti tuleman asian alkain, ja monta tuttavaa, joka sellaista vaivaa olisi nähnyt, ei Rotherin herrasväellä ollut. Kun siis kääsit seisahtuivat pihalle, luultiin ensinnä Anteron, joka oli lähtenyt kaupunkiin, palanneeksi; mutta pianpa huomattiin, että ihan outo oli se vieras, joka nyt Katajalahdelle tuli.
Ukko Rother ei tuntenut vierasta, ei myöskään rouva, joka kumminkin muisteli jossakin ennen nähneensä hänet. Mutta Anna! Hän tiesi kuiskua äitinsä korvaan: »Se on herra Löf, uusi henkikirjoittaja».
Ja Löf se olikin, joka kihlakunnan henkikirjoittajana nyt ensikerran kävi Katajalahdella. Hän oli saman näköinen kuin silloin, jolloin Anna ja Vilhelmi hänen tapasivat Kaisaniemen puistossa; mutta se pilkkahymy, joka siihen aikaan oli asunut hänen huulillaan, se oli poissa nyt tahi osasi hän sitä kätkeä. Sama rohkeus kuin ennenkin oli hänellä vielä, ja tämän avulla tunsi hän pian olevansa ikäänkuin kotonansa Katajalahdella, jossa hän otettiin vastaan Pohjanmaan tunnetulla vieraanvaraisuudella. Hän voitti pian ukon suosion, ja voimme kohta sanoa sen: hän voitti Annankin jo ensi käynnillään, vaikka hän Annaa kohtaan osoitti kylmyyttä. Rouvan suosiota hän ei voittanut. Rouvalla oli jotakin häntä vastaan, johon hän ei itse syytä tiennyt, ihan samaten kuin olemme nähneet Vilhelmin tunnustavan. Mutta rouva ei puhunut mitään, ei silloinkaan, kun Anna Löfiä kiitti.
Samaan pitäjään, missä Katajalahti oli, ja lähelle tätä asettui Löf asumaan, ja pian oli hän jokapäiväinen vieras Rotherin talossa. Yhä suuremmassa mitassa osasi hän näillä käynneillään voittaa ukon ystävyyttä, joka niin kasvoi, että ukko oli pahoillaan, jos Löf jonakuna päivänä ei käynyt häntä tervehtimässä. He pelasivat lautapeliä, ja kun he siihen kyllästyivät, osasi Löf kertoa kertomuksia ja juttuja, joille patroni sai nauraa täydestä sydämestään. Kun ukko lepäsi tahi nukkui, joka nyt tapahtui kahdesti päivän kuluessa — vähän ennen puolista sekä puolisen jälkeen — oleskeli Löf Annan ja Anteron kanssa.
Omituinen oli Löfin käytös Annaa kohtaan. Oli kuin olisi hän varsin vähän huolinut Annasta, ja usein kuultiin heidän olevan riidassa. Jos Anna jotakin tahtoi, vastusti häntä usein Löf, ja väliin meni tämä vastustaminen niin pitkälle, että Anna oli pian itkemäisillään. Siitäkään ei ollut Löf olevinaan millänsäkään, ja aina tiesi hän laittaa niin, että hän voitolle tuli. Tällaisen käytöksen olisi luullut rikkovan Annan ja Löfin keskinäisen välin, mutta niin ei asia koskaan päättynyt. Päin vastoin tunsi Anna, kun Löf oli poissa, häntä kaipaavansa. Hänen oli muka hupaista taistella nuoren henkikirjoittajan kanssa.
Omituista oli myöskin Löfin käytös poissaolevaa Vilhelmiä kohtaan, kun hänestä, niinkuin usein tapahtui, tuli puhetta. Löf kiitti Vilhelmiä ja ylisti häntä sekä näkyi mielellään puhuvan hänestä. Varsinkin kun hän Annan kanssa puistossa kulki järven rannalla tai souteli Katajasaaren likisyydessä, rupesi Löf usein kenenkään muistuttamatta puhumaan Vilhelmistä, ja usein kuultiin hänen lausuvan: »Lienee toki neiti Anna ystävyyden lujimmilla siteillä sidottu Vilhelmiin; eikä se kummakaan. Onhan Vilhelmi henkenne pelastaja. Minä en luule erehtyväni, kun sanon, että Vilhelmi odottaa tästä työstään jotakin kallisarvoista palkintoa. Sehän on luonnollista». — Anna usein punastui, kun hän näitä tällaisia viittauksia kuuli. Tästäkin asiasta oli riita usein nousta Löfin ja Annan välillä. Kun Löf ylisti Vilhelmiä, herätti tämä soimauksen hengen Annassa nyt niinkuin aina ennenkin, mutta harvoin se sentään hänessä niin valloille pääsi, että hän sitä sanoissa olisi näyttänyt.
Jotakin omituista tunsi Anna sydämessään, kun hän nyt Löfin ollessa jokapäiväisenä vieraana sai kirjeitä Vilhelmiltä. Näistä kirjeistä henki häntä vastaan syvä rakkaus. Vilhelmin sanat ja lauseet olivat ihan toisenlaisia kuin Löfin. Itse siitä tietämättään vertaili Anna näitä molempia nuorukaisia toisiinsa, ja päättyipä aina vertailu niin, että Vilhelmi jäi takapajulle. Vilhelmin alituiset lauseet rakkaudesta väsyttivät Annaa; hän ei niitä ymmärtänyt. Annan sydämessä ei löytynyt niille vastinetta; mutta samalla miellyttivät ne häntä. Löfin väittelyissä oli jotakin kiihoittavaa, joka neitoa lumosi. Ja itsekin huomasi hän, kun hän Vilhelmille vastasi, että hänen kirjeensä nyt olivat toisellaiset kuin ennen, että näissä ilmaantui samallainen vastustushenki, joka hänessä nousi, kun hän Löfin kanssa puheli, ja etteivät sanat enää vuotaneet hänen sydämestään. Tämä sai aikaan sen, että Anna tästä alkaen vastahakoisesti kirjoitti Vilhelmille, ja että hän usein vasta pitkän ajan kuluttua vastasi.
Näin oli asiain laita, kun eräänä kauniina Toukokuun päivänä Anna sai kirjeen Vilhelmiltä. Kun posti tuli, istui Anna puistossa. Patroni ja Löf olivat lautapelin ääressä salissa. Patroni nousi vastahakoisesti laukkua avaamaan. — »Ei muuta kuin kirje Vilhelmiltä Annalle» — sanoi hän.
Löf hypähti ylös. Hän oli kuullut jotakin. Hän ei tiennyt, että Vilhelmi ja Anna olivat kirjevaihdossa. Anna ei ollut siitä hänelle puhunut mitään.
»No, istu alas; eihän tuo ole mitään outoa!» sanoi patroni, kun Löf kiireesti oli kulkenut kirjeen luo.
Löf teki niinkuin ukko käski; mutta nyt ei enää peli käynyt Löfiltä.
Hän pelasi väärin, ja varsinkin sen jälkeen, kun ukko oli antanut
Vilhelmin kirjeen erään piian vietäväksi Annalle. Ukko voitti ja oli
siitä hyvillään.
Tällaikaa oli Anna lukenut puistossa Vilhelmin kirjeen.
Kirjeen sisällön me jo tunnemme. Mitä vaikutti se Annassa?
Sanat kirjeessä olivat niin lempeitä, niin Vilhelmin sydämestä vuotaneet, että Annan mieli heltyi. Anna muisti lapsuuttansa, muisti miten hellästi Vilhelmi oli häntä kohdellut hamasta siitä päivästä, jona hän hänen kuolemasta pelasti. Mutta samassa herätti Vilhelmin vaatimus, että hän lopullisen vastauksen antaisi, hänessä taasen tuon vanhan riitahalun. Hän luki kirjeen vielä kerran, ja hellyyden henki, joka Annassa oli ollut heräämäisillään, pakeni yhä enemmän syrjälle. »Kuka on Vilhelmille antanut luvan näin kirjoittaa? Osaanko minä näin paikalla vastata: mikä oikeus on hänellä sitä vaatia?» — kysyi hän itseltään.
Peli salissa oli loppunut. Patroni oli mennyt levähtämään. Löf kiiruhti Annan luo puistoon. Hän koetti levottomuuttaan salata, koetti painaa alas ajatusta, joka yhä vaan nousi, ajatusta: »Kentiesi olen erehtynyt, kentiesi en olekaan käyttäynyt viisaasti. Kentiesi Anna vaan on pilkannut minua».
Lukia! Sinä olet jo arvannut, mitä varten Löf kulkee Katajalahdella ja minkä hyödyn hän vierailuistaan toivoo voittavansa. Onko siis kummaa, että Löf on levoton saatuansa tietää, että sillaikaa, kun hän on luullut ymmärtävänsä, miten Annan sydän paraiten voitetaan, ja luullut jo avanneensa Annan sydämen, — niin ihan sillä aikaa on Anna ollut salaisessa kirjevaihdossa toisen nuoren miehen kanssa.
Kiireesti tuli hän Annan luo. Hänen ulkomuotonsa ei näyttänyt, mitä hänessä liikkui. Kun hän Annan näki, päätti hän jatkaa entistä käytöstään, kävi sitten miten kävi. Hän tiesi, millä kannalla hän oli Annan kanssa, mutta ei mille kannalle hänen asiansa kallistuisi, jos hän äkkiä muuttaisi käytöstään.
»Saako toivottaa onnea?» — kysyi hän, ja tuo entinen pilkkahymy oli taasen laskeunut hänen huulilleen.
»Ja mihin, jos on lupa kysyä?» — sanoi Anna, vastaukseksi päätään nyykäyttäen nuoren miehen tervehdykseen.
»Minä olen varma siitä, että tuo kirje, jonka vasta saitte…»
Anna punastui. »Oli Vilhelmiltä! Aivan oikein, herra henkikirjoittaja.
Jos siitä olette varma, niin ette pety».
»Minä siis saan toivottaa onnea!» — jatkoi Löf äänellä, jossa asui ivaa ja pilkkaa.
»Jos niin olisi, niin olisitte te viimeinen, jolle se kunnia tulisi».
»Mutta nyt satunnaisesti olen minä ensimäinen».
»Ensimäinen tahi viimeinen, se on minulle yhden tekevä».
»Nyt olette, neiti Anna, paha; nyt puhutte toista kuin ajattelette».
»Ja tekö olette hyvä? Kuka on antanut teille luvan tunkeutua minun salaisuuksiini?»
»Kuka on sitä kieltänyt? Ei kukaan. Älkää pahastuko, jos uskallan käydä vielä pitemmälle, Anna! Te ette rakasta Vilhelmiä; te ette koskaan tule hänen omakseen. Teillä on toinen rakkaus sydämessä».
»Ja kuka se toinen on, jota rakastaisin?»
»Minä!» — vastasi Löf hiljaa, ja hänen silmäyksensä olivat läpitunkevat. Hän hämmästyi itse rohkeuttaan.
»Te! Ette koskaan! Minäkö rakastaisin teitä, joka yhä vaan minua kiusaatte».
»Juuri sentähden. Jos Vilhelmi teitä rakastaa, jota en tiedä, niin rakastaa hän teitä kuten mieto rakastaa, joka yhä kyyneleet silmissä rakastettuansa lähestyy; —mutta jos minä teitä rakastaisin, niin rakastaisin miehen rakkaudella. Teidän sydämenne tuntee eroituksen: sillä juuri sen tähden, etten minä rakkautta kerjää, vaan sitä vaadin, rakastatte te minua».
Anna koetti nauraa. Nauru kuului teeskennellyltä. »Minäkö rakastaisin
teitä?» — vastasi hän. — »Kas sitä itserakkautta, joka on ääretön!
Minä olen suvainnut teitä, sillä te olette hullunkurinen tyhjänpuhuja.
— Siinä koko asia».
Kun Anna tämän sanoi, oli hän suuttunut. Ennen olivat he kiistelleet jokapäiväisistä asioista; nyt vedettiin kiistanalaisiksi asioita, jotka sydämiä koskivat. Ja Löf, joka nämä asiat esiin veti, puhui niistä, kuten olisi hän puhunut jokapäiväisistä seikoista — ja se suututti Annaa.
»Tottako puhutte vai leikkiä?» kysyi nuori henkikirjoittaja ja katsoi kauan Annaa.
»Tottako? Niin totta se on kuin että te tässä narrina seisotte. Minulla ei ole tapana valehdella».
»Eikä minullakaan» — vastasi Löf hiljaisella, murtuneella äänellä. »Minulla ei ole tämän vakuutuksenne perästä syytä sanoa teitä valehteliaksi. Minä uskon, että niin on, kuin sanotte, ja siinä tapauksessa tiedän minä, mitä minun tulee tehdä».
»Ja mitä?» kysyi Anna, joka itsekseen riemuitsi, kun hän nyt mielestänsä oli kiistassa täyden voiton voittanut.
»Sanoa teille jäähyväiseni ja toivottaa teille onnea Vilhelmin morsiamena; sillä minä näen nyt, että te olette laskenut leikkiä minun kanssani — tekin niinkuin… Jääkää hyvästi!»
Ja yhtä kiireesti, kuin hän oli tullut, erosi hän Annasta. Viimeisen lauseensa oli hän koettanut sanoa semmoisella äänellä, joka olisi samalla ilmoittanut, miten suuresti hän oli pettynyt, ja samalla, miten miehuullisesti hän vastoinkäymisensä kärsi.
Taaksensa katsomatta meni hän kiireesti huoneesen. Vähän ajan takaa näki Anna hänen tulevan sieltä ja puistoon päin katsahtamatta menevän maantielle päin.
Henkikirjoittaja oli menossa kotiin.
Kun Anna näki hänen menevän, ei hän häntä menemästä kieltänyt. Hän riemuitsi yhä vielä voitostaan. Mutta kun Löf ei palannut ja kun Anna näki hänen kiiruhtavan pois Katajalahdelta, katosi vähitellen voitonriemu. Hän istui siinä kauan ja, miten olikaan, nousivat kyyneleet hänen silmiinsä — — ensiksi vihan, sitten … sitten jonkun toisen tunteen. Hän otti esiin Vilhelmin kirjeen, ja sille valuivat hänen kyyneleensä. Hän puristi Vilhelmin kirjeen ruttuun ja heitti sen kauas ruohikolle. Hän käyttäytyi kuten huonosti kasvatettu lapsi, joka jollakin tavalla on tullut loukatuksi.
Vihdoin hän nousi. Hänen vihansa oli kääntynyt syyttömään Vilhelmiin. Hän juoksi kiireesti kamariinsa, ja siellä kirjoitti hän vähäiselle paperilipulle:
»Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua koskaan rakastanut, en koskaan, enkä saata sinua koskaan rakastaa. Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»
Hän sytytti kynttilän, pani kirjeen kuoreen ja sulki sen sinetillä. Sitten juoksi hän saliin, jossa vielä postilaukku oli. Siihen pisti hän kirjeen.
Anna oli vastannut Vilhelmin kirjeesen. Sen tehtyään vetäysi hän jälleen puistoon, jossa hän istui samalle paikalle, missä hän äsken Löfin kanssa puhellessaan oli istunut. Sieltä näki hän postinkuljettajan, kun tämä Katajalahdelta lähti. Ja silloin valuivat uudestaan kyyneleet hänen silmistään.
Vähän aikaa tämän jälkeen nähtiin toisesta päästä Katajalahden puistoa nuoren herran astuvan maantielle. »Voitto on minun!» sanoi tämä.
Henkikirjoittaja se oli. Hän oli salaa hiipinyt takaisin puistoon Annan lähelle ja sieltä nähnyt Annan kyyneleet. »Voitto on minun!» oli hän silloinkin sanonut. »Voitto on minun!» sanoi hän toistamiseen, kun hän pisti taskuunsa Vilhelmin kirjeen, jonka Anna oli ruohikolle heittänyt.
Nyt kului muutamia päiviä, joina ei Katajalahdella mitään kummempaa tapahtunut, kuin ettei Löfiä siellä nähty. Mutta että jotakin oli tapahtunut, se nähtiin Annan käytöksestä. Annan ilo oli loppunut. Hän ei saanut lepoa, ei yöllä eikä päivällä. Alinomaa muisti hän Löfiä, alinomaa ajatteli hän häntä, ja usein hän itki. »Löf kyllä tulee takaisin» — toivoi Anna ensimäisenä päivänä ja toisena; mutta Löf ei tullut. Viisi päivää oli kulunut — Löfiä ei näkynyt. Silloin muisti Anna katkeralla mielellä Löfin sanat: »Minullakaan ei ole tapana peruuttaa sanojani. Jääkää hyvästi!» — Ja Anna rupesi miettimään mahdolliseksi, ettei Löf palaisikaan enää Katajalahdelle. Kun tämä ajatus neidossa heräsi, vapisi hän, ja sanomattoman tuskan tunsi hän sydämessään. Hän muisti hätäisesti Vilhelmiä ja mitä hän tälle oli kirjoittanut, mutta heti oli hänellä jälleen henkikirjoittaja mielessään. Ja katkerammasti kuin ennen itki Anna.
Seitsemäs aamuaurinko nousi siitä päivästä lukien, jona Anna viimeksi Löfin näki. Anna heräsi levottomasta unesta. Hänen palavat silmänsä tuijottivat ulos puistoon; hänen poskillansa oli talven vaaleus. Tänäänkin — hän tiesi sen — saisi hän kuulla isänsä kysymyksen: »Mikä hiisi on vienyt henkikirjoittajamme? Anna, osaatko sanoa, miksi hän ei enää meillä käy?» — Nämä kysymykset, ne koskisivat kipeästi nytkin Annan sydäntä; ne olivat kipeästi siihen koskeneet edellisinäkin päivinä. Anna tiesi kysymykseen vastauksen, vaan hänen täytyi se muilta salata.
Anna istui tänä aamuna kauan kamarissansa. Päivä kului; kello löi 7, löi 8, löi 9, ja yhä vielä istui Anna siellä. Hän ajatteli, mitä tehdä ja miten saada jälleen Löf käymään Katajalahdella. Hän jo ajatteli hänelle kirjoittaa; mutta tämä ajatus oli tuskin tullut hänelle selväksi, ennenkuin hän sen hylkäsi. »Ei!» huusi hän. »Silloin olisi voitto hänen, ja minun heikkouteni olisi ilmi päässyt».
Mutta saisiko hän uskoa silmiänsä? Oliko se totta? Oliko se todellakin Löf, jonka Anna näki, kun sattui ulos katsomaan? Usein ennenkin oli hän jo luullut näkevänsä tämän lumoojansa. Eikö hänen luulonsa ja toivonsa taaskin häntä pettänyt?
Ei, — tiellä tuli todellakin Löf hiljaa käyden Katajalahdelle päin.
Kummallinen naissydän! Seitsemättä päivää oli Anna odottanut ja itkenyt
Löfiä, olipa jo aikonut alentua kirjoittamaan hänelle. Nyt tuli sama
Löf käskemättä. Mitä vaikutti tämä hänen tulonsa Annassa?
Hän hypähti ylös ilosta. Ruusut nousivat taasen hänen poskilleen. »Hän tulee!» Tämä ajatus täytti Annan sydämen. Mutta tätä ajatusta seurasi kohta toinen: »Miten kohtelen minä häntä?»
Hän oli usein tätä ajatellut. Hän oli jo edellisinä päivinä päättänyt. Nyt ajatteli hän tätä uudestaan, ja riemuhymyllä pysähtyi hän entiseen päätökseensä.
»Minä en ole häntä näkevinäni. Hän tulee luultavasti pyytämään minulta anteeksi. Hän saa pyytää kymmenen, niin — sata kertaa, ennenkuin hänelle anteeksi annan». — Tässä mielessä meni Anna alas ikään kuin satunnalta henkikirjoittajaa vastaan.
Tämä tuli.
Anna istui portaalla, kun Löf pihaan astui. Tuskin näkyväisesti nyykäytti hän päätään, kun Löf syvään kumarsi. — Uteliaisuudesta ei Anna kuitenkaan voinut olla luomatta silmiänsä vieraasen. Löfin silmät tapasivat hänen. Silmäykset olivat oudon. Löfin koko käytös oli kuin vieraan, joka ei koskaan ennen ollut Annaa nähnyt. — Ilvenäytelmä oli siis molemminpuolinen. Se vaan oli eroitus, että Löf tiesi Annan teeskentelevän.
»Onko patroni kotona?» kysyi henkikirjoittaja kylmästi.
»On. Tiedättehän, että isä ei kulje missään» — vastasi Anna.
Sanaa sanomatta meni Löf sisälle jättäen Annan portaalle istumaan.
Mutta salin ovea avatessaan heitti hän ikään kuin salaa silmäyksen
Annaan, ja siinä silmäyksessä ilmaantui kylmyyttä.
Annan riemuhymy oli ollut liian aikainen. Hän tunsi, että hän ennen aikojaan oli iloinnut. Hän tunsi itsensä voitetuksi. Löf ei tullut anteeksi pyytämään. Into ja viha taistelivat Annan sydämessä, ja niinkuin ennenkin päättyi tämä taistelu kyyneleihin. Kun Anna tunsi, että nämä kuumina valuivat hänen poskilleen, kiirehti hän puistoon, saadakseen siellä yksinänsä itkeä.
Ja siinä itkiessä murtui hänen sydämensä. Hän oli voitettu. Hän oli valmis tekemään kaikki saadaksensa takaisin Löfin. Hän pyyhki kyyneleensä; hän odotti Löfiä. Hän oli päättänyt lähestyä häntä.
Kauan istui hän siinä. Vihdoin näki hän henkikirjoittajan astuvan ulos, niinkuin ennenkin onnellisempina päivinä. Vilahdukselta pisti Annan aivoihin ajatus: »Ehkä sopisi minun vieläkin kylmyyttä häntä kohtaan osoittaa». Mutta kun hän näki, ettei Löf edes luonut silmiänsä sinne päin puistoon, missä Anna istui, katosi tämä ajatus, ja hän kiiruhti Löfin luo.
Anna oli tässä tavoiltaan kuten huonosti kasvatettu lapsi. Kaikkia, mitä hän oli tahtonut, oli hän oppinut saamaan. Ja kun hän sai jotakin, mitä hän oli halunnut, piti hän sitä varsin vähässä arvossa. Tässä kohtauksessa Löfin kanssa tapasi Annaa ensikerran vastoinkäyminen. Huonosti kasvatetun lapsen innolla ikävöitsi hän Löfiä. Ja kun tämä nyt taasen oli valmis lähtemään Katajalahdelta, ei osannut Anna ikävyyttään hillitä. Neidollisen ujouden antoi hän alttiiksi, kun hän Löfiä lähestyi. Hän kiirehti sille käytävälle, jota Löf kulki. Hän antoi kyyneleittensä vapaasti valua alas poskiansa myöten. Ja kun hän Löfiä vastaan ehti, seisahtui hän.
Mutta kun Löf nytkin tervehti häntä yhtä kylmästi kuin tullessaan, ei tiennyt Anna enää mitä hän teki.
»Te ette saa mennä, ette saa noin mennä!» huusi hän.
Löf seisahtui. »Te itkette, neiti Anna!» — sanoi hän, ikäänkuin hän nyt vasta sen olisi huomannut. »Miksi te itkette?»
Anna pyyhkäsi pois virtailevat kyyneleensä.
»Ja sitä kysytte te!» sanoi hän. »Te olette ollut varsin paha minua kohtaan».
»Minä paha teitä kohtaan!» kertoi nuori herra. »Jumala tietää, että minä olen syytön teidän kyyneliinne».
Anna ei vastannut mitään, mutta hänen kyyneleensä valuivat alas runsaammasti. Hän tarttui innokkaasti Löfin käteen ja puristi sitä.
Nuori henkikirjoittaja huokasi syvästi. »Se on siis totta! Anna, minä olin oikeassa, kun sanoin, että te minua rakastatte».
»Minä rakastan teitä!» vastasi Anna kiivaasti.
Nuori henkikirjoittaja syleili häntä hellästi. »Anna! Anna! Sinä olet minun!» sanoi hän hiljaa.
»Minä olen sinun» — vastasi neiti innokkaasti — »ijäti sinun!»
Tämä tapahtui samana päivänä, samana hetkenä, jona Vilhelmi suoritti tutkintonsa.
Miten erilainen olikaan se Anna, joka kolme vuotta takaperin kuuli Vilhelmin hiljaisen tunnustuksen, ja se Anna, joka nyt itse on rakkautensa tunnustanut!
Kun näemme toukan, joka koteloonsa sulkeutuu, ken osaa sanoa, mimmoisena lentävänä se sieltä jälleen ilmaantuu! Ei osaa ainakaan tottumattoman silmä sitä eroittaa. — Ken olisi osannut aavistaa, että Anna, joka vasta oli lapsi ja semmoisena avosydäminen, hellä ja myöntyväinen, ken olisi osannut aavistaa, että hänen silloin nukkuvassa sydämessään voisi piillä tuollaisia intoja, tuollainen kiivaus, joka ei mistään muusta tiedä, kuin päästä tarkoituksensa perille? Se on totta ja pysyy totena, että neito, joka lapsuuden unesta herää ja ensi kerran tuntee lemmenliekin sydämessään, ei muuta tiedä, ei muuta tunne kuin lempensä — mutta yhtä totta on, että tämä ensimäinen lempi, jonka suloutta runoiliat kiittävät ja yli kaiken ylistävät, että se usein, jopa useimmasti, asuu tunteiden hurmiossa ja innoissa, jotka eivät salli mitään muuta vieressään. Aika on näyttävä, onko se, jota ensimäiseksi rakkaudeksi sanotaan, oikeata rakkautta; sillä todellinen rakkaus on hiljainen, myöntyväinen, lempivä, koko olentoa vallitseva, eikä tuollainen kiivas, joka hetkeksi saa kaikki innot liikkeelle, joka jännittää ja pingoittaa tunteet — ja sitten, kun on voitto voitettu, kun intojen esine samallaisilla, yhtä kiivailla innoilla vastaa — laimistuu.