Että Annassa tällaiset kiivaat tunteet olivat voittaneet, sen olemme nähneet. Jos olisi Löf puistossa, josta hän seitsemän päivää takaperin noin kiireesti lähti, käyttäytynyt samaten kuin Vilhelmi kerran oli käyttäytynyt, jos olisi hän tunnustanut rakkautensa, niinkuin Vilhelmi sen teki, mitä olisi Anna hänelle vastannut. Siihenpä on vaikea vastata. Kentiesi olisi Anna kohdellut Löfiä kuten ennen Vilhelmiä. Mutta Löf ei niin käyttäytynyt. Löf herätti myrskyn tyynessä. Jommankumman, Löfin tahi Annan, oli voittaminen. Kaikki oli yhdelle kortille pantu. Anna luuli voittavansa; hän vastasi, vaikka toisilla, kovemmilla sanoilla, samaten kuin hän oli vastannut Vilhelmille. Mutta Anna ei huomannut, että Löf oli toinen kuin Vilhelmi; että Vilhelmin tunnustus oli toisellainen kuin Löfin. Anna luuli voittavansa juuri siinä, missä hän tappasi — ja tähän perustui Annan rakkaus. Tämä synnytti ne tunteet, ne innot, mitkä vallitsivat Annan koko olennon ja saivat hänen alentumaan siihen määrään, että hän Löfin rakkautta kerjäsi. Oliko tämä Annan rakkaus todellista rakkautta? Sitä nimeä emme voi Annan rakkaudelle antaa. Vilhelmin rakkaus, se oli toista laatua. Anna sen tallasi jalkojensa alle. Hän ei nyt muistanutkaan, että Vilhelmiä olikaan, eikä sitäkään, miten tunnottomasti hän oli katkaissut kaikki ne toiveet, joita hän tiesi Vilhelmillä olevan.
Anna oli voittanut, Löf rakasti häntä.
Onnellisissa tunteissa istui Anna kauan puistossa armaansa vieressä. Paljon ei siinä puhuttu; mutta kumminkin kului aika kiireesti. Ensimäiset rakkauden suudelmat olivat Annan ruusuisilla huulilla; ikuista rakkautta oli hänelle vannottu, ikuista rakkautta oli hän vannonut.
Oliko Anna onnellinen?
Vihdoin heräsivät rakastavaiset todellisuuteen. Löf muisti, että Annalla oli isä ja äiti. Lempeästi laski hän kätensä Annan hoikan vartalon ympäri.
»Tule vanhempaisi luo!» — sanoi hän. Anna heräsi niinkuin unesta. Hän ei ollut muistanut, että hänellä vanhempia olikaan. Hän tunsi nyt, että hän oli sidottu. Ne tunteet, joita todellisen rakkauden tunnustaminen vanhemmille herättää, kun kaksi nuorta näitä lähestyy ja heidän siunaustaan pyytää, ne tunteet, jotka, jos niin saamme sanoa, kruunaavat nuorten rakkauden — ne tunteet tunkeusivat kummallisessa muodossa Annaan. Hän nousi — ja nyt huomasi hän, nyt vasta, miten hän oli antanut viekkaalle sydämellensä äkkinäisen voiton; nyt tunsi hän, että hänen kohtalonsa oli sidottu Löfiin.
Käsi kädessä astuivat he puistosta huoneesen. Kovasti tykytti Annan sydän. Mitä sanoisivat hänen äitinsä ja isänsä.
Tämä ajatus oli nyt vuorostaan niin vanginnut Annan, että hän tuskin muisti, mitä asiaa varten hän isäänsä ja äitiänsä lähestyi.
Ukko Rother oli, kun henkikirjoittaja hänestä erosi, laskeunut tavalliselle levolleen ennen puolista. Hän oli jo ehtinyt nousta. Hän oli kutsunut Löfin kokopäiväiseksi vieraaksi ja kummasteli nyt, missä tämä viipyi. Hän oli juuri valmis lähtemään puistoon häntä etsimään, kun sisään hänen tykönsä astui kaivattu ja Anna.
Anna ei ollut silloin vapissut, kun hän rakkautensa tunnusti, eikä silloinkaan, kun hän rakkauden ensi suudelman huulillaan tunsi; mutta nyt Anna vapisi. Hän olisi nyt mielellänsä vetäynyt takaisin, mutta nyt oli askele otettu, nyt oli takaisin astuminen myöhäistä.
»Suokaa anteeksi», sanoi Löf hiljaa, »että minä olen vieraanvaraisuuttanne omaksi onnekseni käyttänyt».
Ukko ei ymmärtänyt ensinkään, että jotakin erinomaisempaa oli tapahtunut. Häntä tosin vähän kummastutti, että nuoret näin käsitysten hänen kamariinsa astuivat, mutta se hänen mielestänsä ei ansainnut sanaakaan.
»Tule joutuun! Ehkä vielä ennätämme lautapelin, ennenkuin mamma käskee meidät puoliselle», lausui hän.
»Lautapeli saa nyt odottaa. Hyvä setä! Annan sydämen olen voittanut, sitä pyydän nyt teiltä».
»Mitä hittoa sinä olet voittanut!» — huusi ukko, joka ei vieläkään ymmärtänyt, ja katseli pitkään pelitoveriaan.
»Aikaa on kulunut paljon siitä päivästä, jona te olitte nuori», — sanoi Löf — »koska ette enää lauluni nuottia tunne. Suorasanaisessa puheessa kuuluu asiani näin: Minä rakastan Annaa, Anna rakastaa minua. Minä pyydän häntä teiltä».
Suu auki tirkistellen Löfiä ja Annaa seisoi patroni. Hän ei ollut ajatellut vähäistäkään tännepäin. Uutinen siis hämmästytti häntä.
»Sinä siis tahdot häntä vaimoksesi» — sanoi hän vihdoin.
»Minä pyydän teidän siunaustanne» — vastasi henkikirjoittaja.
»No, jollet muuta pyydä, niin se olkoon sinulle koko sydämestäni suotu» — sanoi patroni, joka nyt oli hämmästyksestään tointunut. »Mutta Annaa vaimoksesi … se on toinen asia. Totta puhuen on aikomuksemme, minun ja mamman, ollut antaa Anna eräälle toiselle. Vaan koska tässä on kysymys Annan onnesta, niin vastatkoon hän itse. Anna, rakas lapseni, mitä vastaat sinä; onko niin, kuin ystäväni Löf tässä sanoo?»
Kun patroni tämän kysymyksen teki, oli hänen äänensä hellä ja isällinen. Hän itse oli liikutettu.
Kun Anna kysymyksen kuuli, riensi hän isänsä syliin ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten. Hellästi syleili ukko häntä. »No, no!» sanoi hän. »Minäkin vähän tällaista ymmärrän. Olen ollut nuori, niinkuin ystäväni Löf äsken sanoi. Aikoja on kulunut sitten kun tunsin, mitä te nyt tunnette; mutta muistanpa niitä kumminkin vielä. Minä ymmärrän sanattoman vastauksesi, Anna. Jumala siunatkoon sinua, lapseni!»
Ja hiljaa lähestyi ukko Rother Löfiä, jonka syliin hän laski Annan.
»Hän olkoon sinun! Suokoon Luoja teille sen onnen, minkä hän minulle ja
Amandalle on suonut!»
Kun Anna ymmärsi isän sanoista, että hän jollekin toiselle oli aiottu, vilahti Vilhelmin kuva hänen silmäinsä edessä. Hänen sydämensä tunsi kummallisen tyhjyyden tunteen, mutta heti katosi tämä tunne, ja kun hän Löfin syliin oli suljettu, voittivat äskeiset innot, ja näissä oli hän onnellinen.
Patronilla oli siis vävy tiedossa. Anna oli valinnut. Tosin oli, kuten patroni sanoi, Anna toiselle aiottu, ja että tämä toinen ei ollut kukaan muu kuin Vilhelmi, sen arvannee lukia. Patronin päässä tämä ajatus ei ollut syntynyt; rouvasta oli se lähtenyt. Katajalahden isäntäväki oli väliin Annan tulevaisuudesta puhunut; — tahi paremmin sanoaksemme rouva oli siitä puhunut, ja ukko oli rouvan puheesen suostunut. Rouva oli kauan aikaa takaperin huomannut, että Vilhelmin ja Annan välillä oli jotakin, ja hän oli arvannut, mitä tämä oli. Rouva tunsi Vilhelmin ja oli toivonut kerran saavansa nähdä Annan Vilhelmin omana. Tämä toivo oli jo pari vuotta vallinnut hänessä. Hän oli äidin silmillä tosin nähnyt, että Löf usein haki Annan seuraa; hän oli aikonut tästä puhua Annan kanssa ja samalla tutkia, millä kannalla Annan ja Vilhelmin väli oli, mutta hän oli tämän tutkimisen päivä päivältä yhä tuonnemmaksi lykännyt. — Niinä päivinä, jotka kuluivat Löfin poissa ollessa, oli rouva huomannut, että Annaa jokin vaivasi; mutta kun rouva tätä tyttäreltään kysyi, oli Anna syyttänyt milloin päänkipua, milloin hammastautia, ja kun äiti näki, ettei Anna tahtonut oikeaa syytä sanoa, ei hän koettanutkaan vasten Annan tahtoa saada sitä tietää. Nyt kun hän äkkiarvaamatta kuuli uutisen, että Anna oli Löfin morsian, hämmästyi hän, niinkuin äsken hänen miehensä. Mutta myöntyväisenä nyt, niinkuin aina ennenkin, kun hän kuuli, että tästä pitäjääsen äsken tulleesta herrasta Annan onni riippui, ei hän sanonut mitään muuta kuin: »Jumala siunatkoon teitä ja suokoon teille onnea!» Rouvalle oli tämä kihlaus kumminkin vastenmielinen; vaan sen mielensä hän salasi.
Löf viipyi koko päivän Katajalahdella, ja suurimman osan päivästä saivat nuoret rakastavaiset olla kahden kesken. Anna oli näinä hetkinä innoissaan tunnustanut kaikki, mitä hän viime viikon kuluessa oli ajatellut. Yhden vaan salasi hän. Hän ei puhunut mitään Vilhelmin kirjeestä, eikä myöskään siitä vastauksesta, minkä hän oli Vilhelmille lähettänyt. Ja Löf puoleltaan tunnusti, että hän oli rakastanut Annaa siitä hetkestä, jona hän hänen Helsingissä näki, ja että hän oli jo silloin päättänyt voittaa hänen. Yhden vaan salasi hänkin, sen että hän Vilhelmin rakkaudesta tiesi, että hän puistosta oli löytänyt Vilhelmin kirjeen ja että se hänellä vieläkin oli.
»Jos minä olisin tietänyt, mitä nyt tiedän» — sanoi Anna, kuu oli kuullut Löfin tunnustuksen, — »niin … ken tietää, olisitko näin kauas nyt ehtinyt. Sinua, pahankurinen, olisi minun pitänyt kiusata enemmän».
»Anna!» vastasi henkikirjoittaja. »Sinä et tunne minua, et tiedä kuinka voimallinen minun rakkauteni on; sitä saat ainoastaan aavistaa. Mutta usko minua, kun sanon, että ellet sinä olisi ottanut ensimäistä askelta lähestyäksesi minua, en olisi koskaan lähestynyt sinua. Minä olen oppinut hallitsemaan omaa itseäni, ja vaikka taistelussa rakkauteni kanssa olisin kuollutkin, et olisi koskaan saanut siitä tietää».
Löfin äänessä, kun hän tämän sanoi, oli jotakin niin miehuullista, mutta samalla jotakin, joka todisti, että Anna oli hänelle kallein maailmassa. Semmoinen vastaus, kuin nyt tässä Löfin, se löysi tien Annan sydämen pohjaan. Annan omaa tahtoa ei ollut kukaan, ei mikään maailmassa tätä ennen rajoittanut. Nyt tuli voimakas, väkevä, joka tälle omalle tahdolle rajoja pani, ja tämän voimakkaamman edessä tunsi Anna voimattomuutensa. Hän näki ja tunsi hänessä tukeen, jota vastaan hän saattaisi ja saisi nojautua, ja tällä tunteella oli Annan oma tahto kukistettu ja hän itse kokonaan Löfin vallassa.
Iltapuolella päivää astui rouva nuorten luo. Silloin hän puheli kauan heidän kanssansa, ja Löf tiesi niin laatia lauseensa, että rouva rupesi tulevasta vävystään saamaan parempia ajatuksia. Vihdoin käänsi rouva puheensa toisiin asioihin ja kysyi äkkiä:
»Oletko onnentoivotuksella, Anna, muistanut Vilhelmiä? Tänään on hänen 26 syntymäpäivänsä».
»Tänäänkö?» kysyi Anna hiljaa ja kummallisen hellällä äänellä. — »Sitä en ole muistanut». Ukko Rother naurahti. »Miten saatat, mamma, vaatia, että Anna nyt semmoista muistaisi; eipä hän suuresti näy muistavan mitään muuta kuin tuota, joka tuli kuin taivaasta pudoten ja vei meidän tyttäremme».
Rouva ei vastannut mitään; hän vaan pudisti päätään, vaikka tuskin näkyväisesti.
Mitä Anna illalla myöhemmin yksinäisyydessä ajatteli, mitä hän tunsi samana aikana, jolloin Vilhelmi ravintolassa avasi ja luki hänen kirjeensä — sen saamme vasta nähdä. Jätämme siis patronin kuorsaamaan ja Annan ja hänen äitinsä miettimään, sillä molempain viimeksimainittujen silmistä on uni karannut; Löfin jätämme myös kulkemaan edestakaisin kamarissansa, jonka lattiata hän pitkillä askeleilla mittaa, omituinen pilkkahymy huulillaan, — ja käymme Vilhelmin luona.
* * * * *
Ravintolassa, johon Vilhelmin ja hänen toverinsa jätimme, ei ollut paljon väkeä. Vähäisen pöydän ääressä, kaukana toisista, istuivat ystävät. Kun Vilhelmi oli Annan kirjeen lukenut, oli hän käskenyt tuomaan punssia. Tarjoojapoika oli tätä tuonut ja täyttänyt lasit.
Vilhelmi oli vaalea kuin kuollut; hänen kätensä vapisi niin, että hän töin tuskin sai lasin huultensa luo. »Maljasi, ystäväni!» — sanoi hän äänellä, joka toverin korvissa soi, niinkuin olisi se tullut kaukaa ja ollut tuntemattoman.
»Vilhelmi! Mikä sinua vaivaa!» huusi Rönneqvist. »Mitä sisälsi kirje?»
»Eipä paljon mitään» — vastasi Vilhelmi kummallisella äänellä. »Se sisälsi vaan sanoja, jotka murtivat erään nuorukaisen sydämen».
»Minä en ymmärrä vielä mitään muuta, kuin että sinua on kohdannut joku kauhea sanoma».
»Maljasi! Tämä juoma on mietoa, kuin olisi se paljasta vettä» — lausui
Vilhelmi kuulematta ystäväänsä.
Rönneqvist tarttui Vilhelmin käteen. Se oli kylmä. Hän katseli häntä tarkemmin. Suuria hikihelmiä oli noussut Vilhelmin vaalealle otsalle.
»Sinä olet sairas, Vilhelmi!» — huusi hän.
»En, minä nyt olen terveempi kuin ennen koskaan. Mutta minä olen ollut sairas».
»Sinä olet niin kummallinen. Jos minua ystävänäsi pidät ja voit sanoa, miten sinua on tuo kirje koskenut, niin sano!»
Vilhelmi katseli äänetönnä kotvan aikaa ystäväänsä. »Miksi en voisi sitä sanoa. Jos yhden sydän musertuu, vähäinenhän asia se on». — Ja ystävällensä antoi Vilhelmi äsken saadun kirjeen. — »Siinä uutinen: se ei ole suurenarvoinen» — sanoi hän.
Rönneqvist katseli uudestaan toveriansa. Hän ei nyt ensinkään häntä tuntenut Vilhelmiksi. Tämä, joka aina ennen oli itseensä sulkeunut, uskoi nyt toiselle salaisuutensa — luultavasti salaisimpansa. Rönneqvist otti kirjeen ja luki:
»Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua koskaan rakastanut, en koskaan; enkä saata sinua koskaan rakastaa! Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»
Rönneqvist ei ollut tiennyt aavistaakaan, että syynä Vilhelmin alakuloisuuteen olisi ollut rakkaus. Hän oli päin vastoin luullut ystäväänsä sellaiseksi, johon ei mikään hellempi lemmen tunne voisi pystyä. Nyt selkeni hänelle kaikki, ja nyt huomasi hän, kuinka vähän hän oli ystäväänsä tuntenut. Hänellä ei ollut mitään sanomista, kun hän kirjeen Vilhelmille takaisin antoi, sillä hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Vilhelmin silmät olivat häntä tirkistelleet, kun hän luki, ja kun hän kirjeen takaisin antoi eikä mitään sanonut, sanoi Vilhelmi:
»No, siinä uutinen!»
»Ystävä parkani!» — virkkoi silloin hiljaa toveri.
»Älä sano paraksi, sano onnelliseksi! Minäkin uskalsin toivoa; olen vuosikausia sitä uskaltanut. Toivoessani on aikani kulunut. Sano minua onnelliseksi; sillä nyt minä tiedän, ettei ole minulla mitään toivomista».
»Joka on kadottanut toivon ja sen voiman, minkä toivo antaa, hän on kadottanut itsensä» — väitti Rönneqvist.
»Olkoon niin! Minusta on kumminkin toivottomuuden tila parempi kuin turha toivo. Minä olen onnellinen».
Vilhelmin puhe, hänen äänensä, kaikki hänessä oli niin kummallista, että Rönneqvist pelästyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä lohduttaa ystävätään. Hän istui ääneti. Vilhelmikin oli vaiti. Hän tirkisteli lasiaan, jota hän sormillansa tuon tuostakin kosketteli. Vihdoin kuuli Rönneqvist hänen hiljaa mumisevan:
»Ei koskaan, ei koskaan…» ja taasen: »ei koskaan!»
Sillaikaa kun Vilhelmi ja Rönneqvist keskustelivat, oli ihmisiä tullut huoneesen. Toverukset eivät heidän tuloansa huomanneet. Mutta nyt lähestyi pöytää, minkä ääressä he istuivat, koko joukko vanhempia ylioppilaita. Onnea siinä toivotettiin Vilhelmille ja hänen kylmää kättänsä puristettiin. Vilhelmillä ei ollut mitään vastata onnentoivotuksiin; mutta hänen vastaustaan ei suuresti kaivattukaan, sillä vastatulleilla oli paljon puhumista.
Pöydän ääressä, missä Vilhelmi ja Rönneqvist äsken kahden istuivat, istui pian koko joukko. Siellä kuultiin nyt päivän uutiset ja mitä muuten kuullaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa lauma ylioppilaita on koolla. Siellä puhuttiin tutkinnoista, siellä juteltiin Kilpisen venykkeistä, jotka nyt olivat saavuttaneet korkeimman maineensa, ja muista päivän asioista.
»Oletteko kuulleet, että Sult ja Kåhrström ovat karanneet?» kysyi äkkiä eräs tovereista. »Hyvänmakuisen ja sakean liemen ovat he jälkeensä jättäneet!»
»Vai karanneet! Eipä kummaa, että ukko Björk, jonka äsken kadulla näin, oli mielestäni jotenkin alakuloinen. Hän oli, kuten olen kuullut, suurissa asioissa Sultin ja Kåhrströmin kanssa».
»Minä jo aamulla kuulin tuosta karkaamisesta, ja kuulinpa arveltavan, että Björkin täytyy tehdä konkurssi sen tähden».
»Ah! Sepä lienee syy, miksi ei nuorta Björkiä tänään täällä nähdä. Saas nähdä, miten nyt käy hänen ulkomaanmatkansa!»
»Isä Björkiähän on pidetty varakkaana, jopa rikkaanakin miehenä. Sen lisäksi hän aina on ollut varovainen; on mahdotonta, että hän umpisilmäisesti olisi luottanut Sultiin ja Kåhrströmiin».
»Ja hänen uusi rautatehtaansa! Sehän antaa 40 prosenttia, jos saa poika
Björkiä uskoa».
»Häntä en suuresti usko muissakaan asioissa, saati sitten, kun hän omistansa puhuu. Kummallista, kuinka hän on muuttunut. Ennen oli hän suorapuheinen, mutta siitä saakka, kun hän Löfin kanssa rupesi seurustelemaan, tuli hänestä ihan toinen mies».
»Minun mielestäni ansaitsee hän täydellä syyllä ne rukkaset, jotka hän on saanut».
»Hän ei ole niistä millänsäkään».
»Siltä näyttää. Mutta, jos nyt hänen isänsä menee konkurssiin, niin… En sano muuta kuin että nuoren Björkin morsian oli rikas. Hyvä olisi hänellä nyt semmoinen».
»Onko kukaan teistä kuullut Löfistä? Kummallista, miten pian hän kameraalitutkintonsa suoritti, kun hän sille tielle oli päättänyt antautua, ja miten pian hänen onnistui saada virka».
»Häntä ei ollut helppo ymmärtää. Hän oli hupainen toveri, sitä ei voi kieltää. Mutta ne, joiden seurassa hän hupaisuuttaan näytti, ovat kyllä saaneet siitä maksaa. Hän osasi erinomaisen hyvästi elää toisten kustannuksella».
»Sen kyllä Björk tietää».
»Ja Antero Rotherkin, vaikka tämä ymmärsi aikanaan päästä hänestä erilleen».
»Minä luulen, että kaikki, mitä Löf teki, oli syvästi ajateltua. Eipä hänelle koskaan kelvannut ystäväksi se, jolla ei ollut hyvästi rahaa».
»No, jos hän, niinkuin minäkin luulen, aina katsoi omaa hyötyänsä ja etuansa, niin lienee hänellä ollut joku salainen syy, joka niin äkkiä sai hänen kääntymään ihan toiselle radalle. Sillä korkeammalle kuin henkikirjoittajaksi pyrki hän alussa varmaankin».
»Etkö sinä tiedä mitään hänestä?» — kysyi eräs tovereista kääntyen
Vilhelmiin.
Vilhelmi ei ollut kumppaleinsa jutellessa puhunut sanaakaan. Kun Sultista ja Kåhrströmistä kerrottiin, kuuli hän tuskin mitä puhuttiin. Hänen hiljaisuutensa ei käynyt tovereille kummaksi, sillä viime vuosina oli hän aina ollut tällainen. Mutta kun Löfistä ruvettiin puhumaan, heräsi hän, ja että hän nyt puhetta seurasi, näkyi siitä, että hänen silmänsä aina olivat luodut puhujaan. Kun nyt kysymys hänelle tehtiin, säpsähti hän ja vastasi:
»En tiedä muuta, kuin että hän asuu kotipitäjäässäni».
Vierimmäisen pöydän luo, jossa istui kaupungin kauppamiehiä, tuli nyt raatimies X. Ylioppilaitten silmät kääntyivät häneen, niinkuin tuliaan ainakin, ja kun tämä toveriensa pariin istui, kuulivat ylioppilaat hänen sanovan:
»Kauppias Björk jätti äsken konkurssianomuksen. Ja sen mukaan on hän melkein häviön oma. 150,000 omaisuutta, 130,000 velkaa».
»Sitäpä tässä jo aavistettiin» — sanoi eräs kauppias. »Tiedetäänkö syytä konkurssiin? Luultavasti Sult ja Kåhrström?»
»Siltäpä näyttää; mutta vaikea on vielä päättää, miten asian todellinen laita on».
»Ja tiedetäänkö varmaan, minne Sult ja Kåhrström ovat paenneet?»
»Ei varmaan, mutta arvattavasti Englantiin».
»Tiedetäänkö, kuka tämän konkurssin kautta tulee enimmän kärsimään?» — kysyi eräs ylioppilaista, joka näkyi olevan tuttu raatimiehelle.
»Ei varmasti; mutta näyttääpä siltä, kuin tulisi koko joukko yksityisiä konkurssiin sekaantumaan», vastasi raatimies.
Mutta ne asiat, jotka kauppamiehiä huvittavat, eivät huvita ylioppilaita. Nämä eivät huolineet ruveta asiaa punnitsemaan, niinkuin kauppiaat tekivät. Kun olivat uutisen kuulleet, olivat he tyydytetyt, ja pian sen jälkeen kuultiin heidän juttelevan ihan toisista asioista.
Aksel Rönneqvist, joka oli ottanut vilkkaasti osaa toveriensa jutteluihin, oli tuon tuostakin luonut silmänsä Vilhelmiin ja nähnyt, että tämä, kun ei enää Löf ollut puheen esineenä, taasen oli vaipunut entisiin mietteisiinsä. Kun Vilhelmi ennen oli joskus poissa kodistaan viettänyt iltaansa, joka kumminkin ani harvoin tapahtui, ei hän koskaan kauan ollut viipynyt. Nyt hän näkyi unohtaneen ajan juoksun, sillä kello oli jo jotenkin paljon, eikä vielä Vilhelmi lähtöä tehnyt. Rönneqvist näki, ettei Vilhelmi ensinkään tietänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän koetti nyt huomauttaa häntä, missä paikassa he nyt olivat, ja kysyi:
»Eikö tilata ruokaa? Kello on jo kohta 12».
»Ei minun ole nälkä», vastasi Vilhelmi.
Mutta tämä kysymys oli kumminkin herättänyt Vilhelmin. — Vastaukseensa liitti hän heti: »Mutta voimmehan kumminkin syödä».
Toverukset tilasivat ruokaa. Rönneqvist söi mielihalulla, mutta
Vilhelmi tuskin sitä maistoikaan.
Nyt vasta huomasivat toverukset, että Vilhelmi oli toisellainen kuin ennen, ja eräs heistä lausui:
»Mikä hitto nyt Vilhelmiä vaivaa? Totta on kyllä, että jumaluusoppi miehensä elättää, mutta ruoka ei kumminkaan syömättä vatsaan pääse».
Toiset nauroivat. Mutta Vilhelmi työnsi tyköään lautasen ja lausui: »Ei minun ole nälkä». Sitten nousi hän äkkiä, ja noustessaan kuultiin hänen hiljaa mumisevan:
»Ei koskaan!… Ei koskaan!… Ei koskaan!»
Akseli Rönneqvistin kanssa erosi hän seurasta. Hänen syntymäpäivänsä oli mennyt. Kello löi 12.
»Kummallista, miten tuo jumaluusoppi saa ihmisen riivatuksi» — sanoi eräs tovereista, joka pitemmän aikaa oli Vilhelmin tuntenut. — Ennen oli hän, ellei juuri iloinen, niin kumminkin hupainen poika; mutta niin pian kuin hän jumaluusoppia rupesi lukemaan, muuttui hän ihan toiseksi ihmiseksi.
VIII.
Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.
Puolen toista virstaa Katajalahdelta oli talo, jossa kihlakunnan uusi henkikirjoittaja oli asumassa, ja kummallista kyllä, miksi juuri tässä; sillä talo oli köyhimpiä, eikä sanottavan kauniilla paikallakaan, vaikka Löf väitti, että paikka oli yhtä kaunis kuin Katajalahti, joka näkyi niemelle, missä talo oli. Tässä talossa oli henkikirjoittajalla kolme huonetta, tupa, joka saliksi oli laitettu, ja kaksi kamaria. Mutta siitä päivästä saakka, jona henkikirjoittaja oli tänne muuttanut, ei häntä oltu usein kotonansa nähty muulloin kuin öisin, aamuin ja illoin; ja silloin istui hän miltei aina työtä tehden. Kuten tiedämme, oleskeli hän suurimmat osat päivistä Katajalahdella.
Näin oli hänen tulostaan kolme kuukautta kulunut, ja mitä näiden kuukausien kuluessa oli tapahtunut, sen jo tiedämme. Henkikirjoittaja oli kosinut, ja hänellä oli nyt morsian.
Päivänä, jona tämä tapahtui, tuli henkikirjoittaja myöhään illalla kotiinsa. Hän palasi nyt Katajalahdelta voittajana. Viime viikon kuluessa ei hän ollut missään käynyt. Alituisessa työssä oli hän sen aikaa ollut. Nyt, kun hän taasen Katajalahdella kävi ja voittajana sieltä palasi, oli hän vähän toisellainen kuin ennen. Hän ei nyt, niinkuin hänen tapansa muuten oli, kun hän herrastalosta palasi, istunut työpöytänsä ääreen. Hän käveli edestakaisin kamarissansa ja mietti.
Me tiedämme, mitä sukua Löf oli ja että hän nuoruudessansa oli ollut kerjäläinen. Tästä alhaisesta tilasta olivat hänen luonteensa ominaisuudet hänet nostaneet, ja samalla kuin hän siitä nousi, samalla kun hän yhden pyrintönsä perille oli päässyt, asetti hän itselleen toisen päämaalin, jonka perille hän sitten koetti päästä. Näin askelittain oli hän päämaalista toiseen kulkenut. Tällä matkallaan, jos sitä siksi voimme kutsua, oli hän jo nuoruudestansa oppinut aina vaan itseänsä katselemaan ja pitämään muita ihmisiä ainoastaan välikappaleina, joita hän sai käyttää, jos olivat hänelle hyödyksi, tahi jättää sikseen, jos hän huomasi, ettei hän niitä tarvinnut. Löfissä oli niin muodoin jo alusta saakka itsekkäisyyden henki herännyt, ja tämä henki oli hänen niin kokonaan voittanut, että hänellä oli oma itsensä aina silmäinsä edessä. Toisten onni ja hyöty koski häneen ainoastaan sen mukaan, kuin hän siitä näki itselleen olevan hyötyä. Mutta tämä hänen luonteensa pääominaisuus ei päässyt kaikkien nähtäväksi; sillä kaikessa, mitä Löf teki, kysyi hän järkeään, ja tämä sekä kokemus oli hänelle näyttänyt, että ihmisistä, jopa niistäkin, joilta hän ei aluksi luullut voivansa odottaa mitään, kumminkin saattaisi olla jotakin hyötyä hänelle. Tämä sai aikaan sen, että hän varovaisesti kaikkia kohteli, jotta aina voisi heitä lähestyä, jos hän sittemmin näki, että semmoinen lähestyminen voisi häntä hyödyttää. Koulussa ja lukiossa ei rakastanut häntä kukaan, sillä aisti sanoi lapsille, ettei Löfissä hyvää asunut. Mutta häntä ei kukaan vihannutkaan, sillä Löf ei näyttänyt vihaa ketään kohtaan. Lasten silmät ovat tarkat, eivätkä kumppaleitten viat heiltä jää tuntemattomiksi. Löf tiesi sen ja käyttäytyi sen tähden aina varsin varovaisesti. Kumminkaan ei hän aina voinut salata, mitä hän olisi tahtonut salassa pitää. Hänen toverinsa siis pian huomasivat, että hän oli kaksimielinen, eikä tämä lisännyt heidän rakkauttaan häneen. Mutta Löf tiesi aina käyttäidä niin viisaasti, etteivät hänen toverinsa koskaan tulleet täyden totuuden perille. He katselivat häntä aina epäluuloisesti, mutta siitä etemmäksi pääsemästä tiesi Löf heidät estää. Näin oli hän koulu- ja lukioaikansa purjehtinut opettajain ja oppilaiden välistä vettä, ja vaikka eivät edelliset enemmän kuin viimeksimainitutkaan häntä kaikissa aina uskoneet, ei häntä voitu valehteliaksikaan sanoa. Kun hän ylioppilaaksi pääsi, sitten tiesi hän vapauttaan käyttää. Hänestä ei silloin kuulunut muuta kuin hyvää, vaikka ei juuri voitu sanoa, että hän hyvissä seuroissa oli. Nyt oli hänellä parempi tilaisuus valita toverikseen semmoisia, joista hän tiesi olevan hyötyä itselleen. Useat näistä menivät jo ylioppilaina perikatoon; mutta ennenkuin se tapahtui, oli Löf irtautunut heidän seurastaan.
Löfissä oli aina vallinnut tavaton kunnianhimo. Kunniaa olisi hän nerollaan ja hupaisuudellaan varsin hyvin voinut saada niiltä, joiden kanssa hän seurusteli; mutta tällaista kunniaa piti Löf mitättömänä. Hän pyrki ylemmäksi; hän pyrki korkeammalle. Ja tämä hänen pyrkimisensä, jonka tuli aina paloi hänessä, ei antanut hänelle rauhaa. Hän tiesi, että ainoastaan työ kruunaa semmoista pyrintöä, ja tämän tähden teki Löf uutterasti ja väsymättömästi työtä. Hänen terävä järkensä, hänen vilkas ja pikainen käsityksensä teki työn hänelle helpoksi. Kun hän ylioppilaaksi tuli, oli hänellä maalina voittaa tohtorin hattu. Sitten kun se olisi voitettu, sitten olisi aika toinen päämaali asettaa — ajatteli hän. Askele kerrassaan, tämä oli hänen ohjenuoransa.
Kuten siis näemme, oli Löf itsekäs, ja itsekäs suurimmassa määrässä. Itsekkäisyydessä on monta kohtaa, jotka siihen kiinteästi liittyvät. Näistä on kateus tavallisimpia. Itsekkäinen, joka kaikkea hyvää suo ainoastaan itsellensä, ei saata hyvillä silmillä nähdä, että toiselle käy yhtä hyvästi, vielä vähemmin, että heille käy paremmin kuin hänelle itselleen. Kateus herää hänessä. Ja kateuden ensimäinen tunnusmerkki on, että se kaikissa koettaa kadehdittua halventaa. Tällainen kateus vallitsi Löfissä. Hän kadehti kaikkia, joissa hän näki löytyvän todellisia pyrintöjä, ja varsinkin, jos nämä pyrkiät olivat varustetut hyvillä luonnonlahjoilla. Mutta Löf tiesi kateuttaankin salata. Hän oli siinä toisista, tavallisista kadehtioista eroava, että hän ei kadehdittujansa julkisesti halventanut — ja syynä siihen oli tuo jo yllämainittu varovaisuus, joka ei sallinut hänen loukata ketään; sillä niistäkin voisi hänelle olla hyötyä. Mutta jos hän salaa, kenenkään tietämättä, voi heitä vahingoittaa, niin silloin hän ei heitä säästänyt, ja hänen salainen ilonsa oli suuri, jos hän tässä onnistui. Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihamiesteni kanssa minä kyllä toimeen tulen, näin olisivat ne Löfin kumppaleista, joita hän enin suosi, saaneet sanoa, jos olisivat nähneet, mitä Löfin sydämessä liikkui, kun hän heitä imarteli.
Mutta taidollisimmasti kaikista vioistaan osasi Löf kumminkin salata suurimman vikansa. Hän oli saituri sanan lujimmassa merkityksessä. Raha oli hänen epäjumalansa. Hän tiesi, miten yleisesti saitureita halveksitaan, ja sentähden aina, kun hän epäjumalaansa kunnioitti, ja kuinka suuressa määrässä hän sitä tekikään — tiesi hän tarkalla varovaisuudellaan sen salassa pitää. Jo nuorimmasta ijästään saakka oli hän rahan arvon tiennyt. Köyhällä sitä tietysti ei paljon olekaan. Köyhyys oli siis tällä kohdalla hänen onnensa. Ylioppilaana ollessaan tiesi hän niin elää, ettei hänen elämänsä sanottavasti mitään maksanut. Hänellä oli jo synnynnästään erinomainen lahja elää toisten kustannuksella. Ja tämänkin osasi hän nyt niin salata, että ne, jotka häntä olivat elättäneet, vasta jälestäpäin sen huomasivat. Väliin kumminkin, kun hän näki, että hänen oma etunsa sitä vaati, oli hän tuhlaajakin — jos ei muiden, niin ainakin omasta mielestään.
Niitä, joita Löf kadehti ja joita hän samalla ystävällisesti kohteli, oli Vilhelmi Rother. Hän kadehti Vilhelmin vakavia pyrinnöitä ja Vilhelmin luonnonlahjoja; hän kadehti sitä yleistä, vaikkapa hiljaista arvoa, joka Vilhelmille kaikissa annettiin. Me näimme, että Vilhelmi puolestaan ei voinut Löfiä kärsiä, ja lisäksi vielä sekin, että Löf pelkäsi Vilhelmiä, viritti yhä hänen kateuttaan. Löf pelkäsi Vilhelmiä, sillä tämä kohteli häntä aina kylmästi, ikäänkuin olisi hän tiennyt, mitkä vaikuttimet elivät ja liikkuivat Löfissä. Mutta samassa määrässä kuin Löfissä pelko ja kateus kasvoi, samassa määrässä teeskenteli hän ystävyyttä, samalla kuin hän salaa koetti Vilhelmiä vahingoittaa, missä vaan voi, ja siihen hän aina tilaisuutta etsi.
Tällainen oli Vilhelmin ja Löfin keskinäinen väli, kuu ukko Rother perheineen tuli Helsinkiin. Ukko Rother oli Löfille nimeksi tuttu. Löf tiesi, että Rother oli rikas, ja tästä syystä oli hän jo koettanut päästä Villen ja Anteron tuttavuuteen ja olisi siinä onnistunutkin, ellei Vilhelmi olisi tätä tuttavuutta estänyt liian kauaksi kehittymästä. Ensimäinen tunne, mikä Löfissä heräsi, kun hän Vilhelmin näki Annan kanssa, oli kateus, semmenkin kun Annan puhdas, lapsellinen olento häneen vaikutti. Kateus hänessä laati nuo sanat, joita kuulimme hänen esplanaatilla mumisevan: »Vielä ei ole voitto Vilhelmin». Mutta toisesta tunteesta kävi ajatus: »Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» — kun Löf oli todistaja Rotherin herrasväen lähtöön, jolloin Annan silmäys hänet tapasi. Annan kuva oli siitä hetkestä asti asunut Löfin mielessä, ja turhaan koetti hän sitä unohtaa. Samassa määrässä kuin kateus Vilhelmiä kohtaan kohoni Löfissä, syntyi hänessä halu voittaa Anna, ja jos hän Annan voittaisi, olisihan silloin hänen kateutensakin tyydytetty. Tämä oli ajatus, jota ei Löf voinut eikä tahtonutkaan poistaa mielestään. Päinvastoin juurtui se hänessä, ja juuret kasvoivat, sillä Löf päätti ja oli, kuten tiedämme, siinä oikeassa — että joku hellempi tunne asui Vilhelmissä Annaa kohtaan. Totta on, että kateus oli ensimäinen tunne, joka hänessä vallitsi; mutta rakkauskin oli häneen vaikuttanut, ja hänen ilonsa oli ajatella Vilhelmiä onnettomana, samalla kuin hän itse, Löf, olisi onnellinen ja rakkaan Annan omistaja.
Jos Anna olisi ollut köyhä, ei olisi Löf koko asiaa ajatellut. Löf oli jo aikoja sitten päättänyt, että ainoastaan semmoinen tyttö, joka voisi hänelle varoja tuottaa, saisi kantaa hänen nimeänsä. Tavarat pani hän ensimäiseen sijaan, rakkauden toiseen. Mutta Anna oli rikas, rikkaus ja rakkaus tässä yhtyivät. Sitä parempi!
Löf oli mies, joka tiesi päätöksensä pitää, kun hän jotakin oli päättänyt. Hän oli päättänyt voittaa Annan, ja hän ryhtyi kohta keinoihin. Ensimäinen työ oli päästä Annan tuttavuuteen. Hän ajatteli sinne ja tänne. Hän otti tarkan tiedon ukko Rotherin rikkaudesta, hänen kartanostaan, asukkaista pitäjäässä, johon Katajalahti kuului — sanalla sanoen kaikesta, joka oli vähäisessäkään yhteydessä hänen aikeensa kanssa, ja tämä hänen tiedustuksensa loppui niin, että hän ensikerran eläessään poikkesi tehdystä päätöksestään. Hän oli pyrkinyt tohtoriksi — nyt luopui hän tästä pyrinnöstään.
Useimmat virkamiehet kihlakunnassa ja pitäjäässä, johon Katajalahti kuului, olivat vanhoja, etenkin henkikirjoittaja ja kruununvouti. Löf päätti kääntyä semmoiselle tielle, jolla voisi tulla kelvolliseksi näihin virkoihin. Hän tosin pelkäsi, että Vilhelmi ehtisi ennen häntä voittaa Annan. Mutta hän päätti samalla pitää tarkasti silmällä heitä. Löf kyllä tiesi, kuinka epävarma hänen yrityksensä oli, mutta hän tiesi samalla, että uskaltamatta ei mitään voiteta, ja — hän uskalsi, eikä seitsemäs kuukausi ollut vielä umpeen kulunut, ennenkuin hän oli tarvittavat tutkinnot suorittanut.
Kolmatta vuotta palveli hän senaatissa; silloin kuoli toinen niistä virkamiestä, joiden jälkeiseksi kelvatakseen Löf oli valmistaunut, ja että hän henkikirjoittajan viran sai, olemme jo nähneet.
Kaikki on hänelle tähän saakka onnistunut, ja että hän päätarkoituksessaan onnistuisi, sitä hän ei enää epäillyt. Hän muutti pitäjääsen, johon Katajalahti kuului, ja hänen ensimäinen työnsä siellä oli tutkia sitä tannerta, jolla hän alkoi taisteluun antautua. Nyt, sen tiesi hän, tulisi hänen käyttäidä viisaasti. Kaiken entisen varovaisuutensa kutsui hän avukseen, ja sitten ryhtyi hän päätarkoitustansa toteuttamaan. Annan luonteen oppi hän pian tuntemaan. Hän näki hänet luonnon muodostamaksi lapseksi, joka ei ollut koskaan mitään vastustusta maailmassa kohdannut; hän näki, että Annassa asui intoja, joita hänen vaan tulisi herättää — ja voitto olisi hänen. Annaa ei ollut mikään vielä kukistanut; jos Löf Annassa voisi synnyttää rakkautta, olisi Anna kukistettu. Me olemme nähneet, että Löf tässäkin asiassa onnistui, vieläpä miten hän onnistui. Itse piti hän tällä aikaa varsin tarkalla silmällä Annaa. Joka ainoata hänen sanaansa, hänen käytöstänsä, jokaista hänen silmäystänsä piti Löf tarkalla silmällä. Vähimmätkin väreelliset muutokset Annassa äkkäsi hän, ja kaikkia käytti hän hyväksensä.
Vähän vastenmielistä oli Löfille aluksi Anteron kotonaolo: mutta hän huomasi pian, että Antero oli hänelle enemmän hyödyksi kuin haitaksi. Antero, joka jo nuoruudesta oli hellä ja hyväluontoinen, oli kasvanut viehkeäksi nuorukaiseksi, jonka sydän oli varsin tunteellinen ja tyyni sekä vapaa kaikesta epäluulosta. Kun siis Löf rupesi sydämellistä ystävyyttä hänelle teeskentelemään, voitti hän Anteron pian ystäväkseen, joka itsekseen katui entistä kylmyyttään häntä kohtaan. — Se herätys, jonka Antero Pohjalaisten vuosijuhlassa oli saanut, kun hän siellä ensikerran maamme etevimpiä miehiä näki, se herätys ei jäänyt hänessä vaikuttamatta. Kaiken aikansa käytti Antero lukemiseen, ja kun hän väliin sekaantui Annan ja Löfin välisiin keskusteluihin, lausui hän aina ajatuksia, jotka antoivat pitkäksi aikaa kiista-aineita Annalle ja Löfille. Anterolta sai Löf tietää paljon Annasta, vaikkei Antero ensinkään aavistanut syytä, miksi Löf aina Annasta jotakin tiedusteli.
Onnellisena, siinä määrässä kuin itsekkäinen saattaa onnellinen olla, palasi Löf kotiinsa Katajalahdelta, kun hän oli viimeisen ryntäyksensä Annan sydäntä vastaan tehnyt ja siinä ryntäyksessä onnistunut. Iltaa oli jo pitkältä kulunut, mutta uni ei vaivannut sankariamme. Hän käveli edestakaisin kamarissansa.
Hän oli voittanut. Voittoansa hän mietti. Hän tiesi, että hänellä oli kiistaveli, joka, samaten kuin hän, oli pyytänyt Annan rakkautta. Vilhelmin kirje Annalle sanoi hänelle sen. Tämä tieto teki hänen voittonsa kahdenkertaisen makeaksi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ja hän oli saanut kostaa!
Tätä mietti hän, ja hän mietti myös tulevaisuuttaan. Hän tiesi tarkoin, kuinka varakas patroni oli, ja hän laski itsekseen, paljonko tästä omaisuudesta tulisi hänelle kuulumaan. Se summa, joka nyt pyöri hänen ajatuksissaan, ei tosin täydelleen tyydyttänyt hänen ahneuttaan, sillä mikä määrä voi ahnetta tyydyttää, mutta, kuten tiedämme, oli Löf oppinut elämään ja tulemaan toimeen melkein vähällä. Hän mietti siis, miten Annan myötäjäiset kasvaisivat vuosi vuodelta, miten hän omasta palkastansakin voisi vuosittain tätä pääomaa lisätä, ja miten hänen varansa näin vuosittain lisääntyisivät. Nämä ajatukset, jotka nykyisyydestä alkoivat ja tulevaisuuden tuonnempiin aikoihin saakka ulottuivat, ne häiritsivät hänen untansa.
Vihdoin, kun jo aamuaurinko rupesi valaisemaan, laskeusi hän levolle ja vaipui haaveksiviin unelmiin. Näissä näki hän Annan ja rikkauksia yltäkylläisiä. Unessakin antoi hän ensimäisen sijan rikkauksille, toisen, tuonnimmaisen, Annalle. Hopea ympäröitsi häntä; se eneni, se kasvoi. Annakin muuttui hopeapatsaaksi. Löf oli onnellinen; hänen sydämensä oli onnesta haleta. Ruoho pihalla, huoneet — kaikki, mitä hän unessaan näki, oli hopeaa, joka vähitellen kellastui ja muuttui kullaksi. — »Ja tämä kaikki on minun!» huusi hän unessansa. »Minun, eikä kenenkään muun!» — Hän tarttui siihen, hän piteli sitä, mutta kumma! Kaikki, mihin hän tarttui, muuttui. Kun hän kultaan koski, hienoni se hienonemistaan ja haihtui vihdoin ilmaan. Hän hämmästyi, hän riensi tarttumaan kiini toisiin kultalevyihin, mutta mihin hän tarttui, siinä katosi kulta. Hän kiiruhti yhä kovemmilla kourilla sitä kiini pitämään. Se oli turhaa! Kylmä hiki alkoi nousta hänen otsalleen; yhä kylmempi, kuta vähemmäksi kulta katosi. Hän tunsi sanomattoman tuskan sydämessään. Hän väänteli ja käänteli itseään vuoteella. Hän näki Vilhelmin, joka kiireesti riensi Annan luo ja sulki hänet syliinsä. Hän näki, miten Anna Vilhelmiä vastaan kohotti käsiään ja miten Anna samassa muuttui eläväksi olennoksi jälleen. Hän riensi eroittamaan Annaa ja Vilhelmiä, mutta samassa katosivat ne. Löf näki unessaan, miten ne linnuiksi muuttuivat ja lensivät ylös taivasta kohden. Hän huusi vihasta ja tuskasta, mutta hänen huutoonsa vastasi kamala kaiku maasta. Sorea, kaunis, rusoittava jälki näkyi siinä, mistä Anna ja Vilhelmi olivat kadonneet. Hän silmäili ympärilleen. Kulta oli kadonnut. Musta, kolkko yö ympäröitsi häntä, mutta kaukana hänestä taivaan rannalla näki hän auringon kultaavassa valossa Vilhelmin ja Annan, samalla kuin hän tunsi hiljaa vaipuvansa alas maahan. Hän koetti tarttua ympärillänsä oleviin esineihin. Mutta kaikki, mihin hän koski, muuttui madoiksi ja suuriksi käärmeiksi, jotka häntä vastaan irvistelivät. Hän hypähti hirmustuneena vuoteeltaan ja heräsi.
»Hyi, se oli jumalaton uni!» — huudahti hän.
Valvominen ja tuo julma uni olivat saaneet hänet vaaleaksi. Hän koetti poistaa itsestään sitä synkkämielisyyttä, joka nyt oli hänen vallannut. Mutta se ei tahtonut onnistua. Hän käveli taasen edestakaisin huoneessansa, ja miten päivä kului, siten katosi myöskin se kauhu, johon uni oli hänen saanut, ja eilis-iltainen mielihyvä pääsi jälleen hänessä voitolle.
»Katajalahti on kaunis kartano» — mietti hän. »Oikean miehen hallussa, semmoisen kuin minun, tulee tämä kartano antamaan tuloja semmoisia, joita ei nyt patroni eikä hänen hiljainen rouvansa osaa aavistaa. Tämä kartano on tuleva minulle; se on päätetty!… Anna on liian hellästi kasvatettu; hän on tottunut saamaan kaikki, mitä hän haluaa. Tässä on muutos tapahtuva. Annasta kyllä tulee, minun ollessani hänen miehenänsä, säästävä ja toimelias emäntä, — siksi minussa miestä on».
Näissä ajatuksissa, joissa hänen sisimmät aikeensa ilmitulivat, puki henkikirjoittaja Löf ylleen ja oli sitten valmis lähtemään morsiamensa luo. Öisestä kauhistuksesta olivat vielä hänen kasvonsa vaaleat, mutta kun hän sen huomasi, hymyili hän vaan. »Tuohan sopii vallan hyvin minulle nyt», sanoi hän itsekseen. »Minä olen tulevaisuuttamme miettinyt!»
IX.
Odottamaton tapaus.
Päivät kuluivat. Löf oli niinkuin ennenkin jokapäiväinen vieras Katajalahdella, ja samaten kuin ennenkin osasi hän teeskenteleväisyydellään salata, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Annaa rakasti hän niin paljon kuin hänen kaltaisensa mies voi rakastaa, ja tämä sai hänen olentoonsa, hänen käytökseensä jotakin todellista, joka petti Annan ja vieläpä vanhan rouvankin, ukosta ei puhumistakaan.
Mutta rakastiko Anna häntä?
Siitä päivästä, jona Anna niin ajattelemattomasti antausi Löfille, oli hän muuttunut. Häntä vaivasi jokin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli. Rauha oli hänestä kadonnut. Kun hän tulevaisuuteen loi silmänsä, pelästyi hän. Kun hän ajatteli aikaa, jona hän eläisi Löfin kanssa, emäntänä talossa, missä tämä oli isäntä, vetäysi hänen sydämensä kokoon, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä, kova käsi puristanut ja litistänyt maahan koko hänen olentonsa. Kun Löf tämän Annan alakuloisuuden huomasi, koetti hän rakkaudella poistaa niitä kolkkoja ajatuksia, joita tämä aavistus Annassa synnytti. Mutta silloin tapahtui se kumma, että kuta enemmän Löf rakkautta osoitti, sitä tukalammaksi tunsi Anna tilansa. Löf koetti silloin toista keinoa. Hän oli olevinansa närkästyksissään ja kohteli häntä kylmästi. Eipä muuta tarvittu; sillä kun Anna Löfin kylmänä näki, muuttui hän lempeäksi ja koetti nyt, hänkin puolestaan, karkoittaa Löfistä sitä alakuloisuutta, jonka hän luuli Löfin käytöksestä osaavansa aavistaa. — Näin oli nuorten väli kummallinen. Tasapainossa ei ollut vaaka koskaan muulloin kuin niinä hetkinä, joina milloin toisessa, milloin toisessa lempi muuttui kylmyydeksi tahi kylmyys lemmeksi. Kun Löf tämän huomasi, osasi hän niin käyttäidä, että voitto hänen puolelleen kallistui, että Annalla aina oli täysi tekeminen karkoittaa hänestä kylmyyden henkeä, jotta hän ei ennättänyt itse alakuloisuuteen vaipua.
Anna oli osalleen saanut tällaisen kummallisen lohduttajanviran. Hän ei itse ymmärtänyt, mikä häntä Löfiin veti, sillä harvoin ajatteli hän Löfiä, kun tämä Katajalahdelta oli poissa. Hän muisti päinvastoin usein yksinäisyydessänsä Vilhelmiä ja niitä aikoja, joina Vilhelmi oli oleskellut Katajalahdella. Ja hänen mielensä muuttui aina silloin niin kummalliseksi, niin viehkeäksi — ja kuta enemmän hän Vilhelmiä ja näitä aikoja muisti, — aina yhä tuskallisemmaksi. Mutta kun Löf tuli, kun Anna hänen näki ja näki hänen otsansa ryppyisenä, kun hän luuli hänen harvasanaisesta puheestansa voivansa aavistaa, että joku salainen suru häntä vaivasi — niin silloin ei hän enää muistanut, mikä vast'ikään ennen oli häntä itseänsä vaivannut. Hän riensi silloin henkikirjoittajaa vastaan ja koetti houkutella häntä nauramaan.
Näin olivat viikon päivät kuluneet. Pyhäpäivä oli tullut, ja Löfin ja Annan kihlaus oli julkaistava ja päivä juhlallisesti vietettävä. Rouva oli kaikessa hiljaisuudessa valmistanut kaikki, mitä suurissa pidoissa maalla tarvitaan. Naapuriseurakunnista oli vieraita kutsuttu, vieläpä kaupungistakin.
Pyhäpäivä tuli.
Eri mielillä heräsivät tänä aamuna ne, joille pidot olivat valmistetut. Löf heräsi iloisena. Hän oli tarkoitustensa perille päässyt. Mutta kun Anna heräsi ja heti muisti, että hänen nyt oli julkisesti tunnustaminen Löf sulhasekseen, tunsi hän taasen tuota entistä tuskaansa ja vielä nyt suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Hän muisti nyt Vilhelmiä. Vilhelmi oli hänen ensimäinen ajatuksensa; Vilhelmi, joka ei edes tiennyt, että Anna nyt oli valmis julkisesti tunnustamaan olevansa erään toisen kuin hänen omansa … tunnustamaan Löfin sulhasekseen. Jo varhain aamulla oli Anna herännyt. Unessa oli hän nähnyt Vilhelmin, ja Vilhelmin näkö seurasi nyt häntä hänen valveillakin ollessaan. Anna mietti, että olisi hänen toki pitänyt kertoa Vilhelmille, minkä askeleen hän oli ottanut. Hän oli viime viikon kuluessa sitä miettinyt, mutta tuska hänessä oli enentynyt aina, kun hän sitä oli ajatellut. Vaaleana ja kokonaan toisellaisena kuin ennen odotti nyt Anna sulhasensa tuloa. Tuskansa olisi hän tahtonut purkaa jollekulle ystävälle; mutta tällaista ystävää ei hänellä ollut. Äidilleen ei hän voinut kertoa, mikä kumma häntä rasitti; sillä Annalla ei ollut äitiänsä kohtaan sellaista lapsen sydäntä, joka kaikki ilmoittaa. Sanoimme tämän kertomuksen alussa, että puhtaus loisti Annan silmistä. Puhtaus niistä kyllä loisti, niin kauan kuin ei hänellä ollut mitään salattavaa. Mutta kun hänen sydämessään syntyi salaisia ajatuksia, outoja ajatuksia, jotka eivät enää olleet lapsen, niin — silloin tosin loisti vieläkin puhtaus Annan silmistä, mutta hänen sydämensä avonaisuuden oli nyt ympäröinyt musta huntu, joka ei enää päästänyt näkyviin mitä sydämessä asui. Anna sai siis kärsiä tuskaansa, voimatta sitä kenellekään ilmoittaa, ja sen päivän aamuna, jona hänen kihlauksensa oli julkaistava, tunsi hän itsensä varsin onnettomaksi.
Päivän kuluessa tuli Löf. Nyt oli hänen vuoronsa Annaa huvittaa ja Annan sydämestä poistaa ne surulliset ja synkät ajatukset, jotka siellä asuivat. Mutta Löf ei sitä voinut, ja hän koetti taas samoja keinoja kuin ennenkin. Ne eivät tahtoneet auttaa. Äänetönnä hän istui, maata tirkistellen, otsa täynnä suuria ryppyjä. Äänetönnä istui Anna, ja aina väliin nousi hänen silmiinsä kyynel. Nyt ei ollut nuorten välillä riidan aihetta, joka heitä taisteluun olisi saanut. Näin olivat he salin viereisessä kamarissa kauan istuneet kahden kesken, kun vieraita alkoi tulla.
»Tämä ei käy päinsä», ajatteli henkikirjoittaja. »Mikä hitto nyt on tyttöön mennyt? Olisiko Vilhelmi kirjoittanut? Tämä ei käy päinsä?» Ja mustasukkaisuuden jumalatar pisti terävällä aseella henkikirjoittajan sydämeen haavan, joka aina isoni, kuta enemmän hänestä näkyi mahdolliseksi se ajatus, että Vilhelmi olisi jonkunkaan verran Annan suosiota voittanut.
»Tämä ei käy laatuun!» — ajatteli hän ja astui mitään sanomatta akkunan luo, josta hän tirkisteli ulos puistoon. Siinä seisoessaan huokasi hän syvään, mutta hänen huokauksensa ei vaikuttanut sitä, mitä hän oli odottanut. Hän oli toivonut, että Anna taas, niinkuin useita kertoja ennen, astuisi hän luoksensa ja laskisi kätensä hänen hartioilleen. Anna ei sitä nyt tehnyt. — Anna ei tiennyt, mikä häntä vaivasi; sen hän vaan tunsi, että hänen sydämensä ikäänkuin vetäysi kokoon, kun hän ajatteli, että hänen kihlauksensa julkaistaisiin.
Patroni ja rouva olivat aikoneet suurilla päivällisillä viettää tyttärensä kihlauksen julkaisua. Löf oli tahtonut, että heidät jo samana päivänä olisi kuulutettu, mutta siihen ei suostunut patroni, vaikka hän kyllä myönsi oikeaksi Löfin tuuman, että kuulutuspäivänä olisi sitten uudelleen pidot pidettävät. Löfin täytyi odottaa; eikä hän ollut aivan kiinteästi tätä pikaista kuulutusta vaatinutkaan, kun hän oli varma siitä, että Anna oli hänen. Mutta nyt tuossa akkunan edessä seisoessaan ajatteli hän, että olisi kumminkin ollut hyvä asia, jos olisi kuulutus jo tapahtunut. Niin ajatteli hän, mutta kuultavasti hän vaan huokaili.
Nuorten keskinäinen väli muuttui yhä tukalammaksi, ja luultavasti olisi
Löf saanut keksiä jonkun uuden keinon, jos hänessä uusiin keksintöihin
olisi miestä ollut, ellei patroni olisi astunut kamariin, missä hän
Annan kanssa oli.
»Vieraita huoneet täynnä» — sanoi hän — »ja te täällä kahden kesken, niinkuin ei teitä muualla tarvittaisi!» Ja hän lähestyi nyt Annaa tarttuakseen hänen käteensä.
Ukko oli todellakin unohtanut ajan, jolloin hän itse oli kosinut, sillä jos hän sitä olisi muistanut, olisi hän heti huomannut, ettei nuorten väli ollut semmoinen kuin kihloissa olevien tavallisesti. Kun hän Annalle ojensi kättänsä, nousi tyttö ja heittäysi ukon syliin, kätkien kasvonsa ukon rintaa vastaan. Ukko kyllä tästä huomasi, että Anna oli liikutettu, mutta tämän liikutuksen syytä ei hän ensinkään osannut aavistaa. Hän luuli kumminkin ymmärtävänsä syyn. Tytärtänsä hän syleili ja sanoi hiljaa hymyillen:
»Minä ymmärrän … minä ymmärrän! Rakkauden kyyneleitä!? No, noh! Hyvä se! Mutta pyyhi pois ne, ja seuratkaa minua! Teitä on jo moni kysynyt».
Anna olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä ja olisi kentiesi sanonut, mikä häntä vaivasi, sen mukaan kuin hän tämän itse tiesi, jos olisi hän nyt ollut kahden kesken isänsä kanssa. Mutta kamarissa oli myöskin Löf, ja Annan tuska, joka oli ollut paisumaisillaan partaittensa yli, vetäysi jälleen hänen sydämensä pohjaan. Hän ei vastannut mitään. Niinkuin isänsä käski, teki hän. Hän pyyhkäsi pois kyyneleet silmistänsä. Hän antoi vastustamatta Löfin tarttua hänen käteensä, ja vastustamatta antautui hän hänen talutettavakseen.
Anna oli Löfin kanssa julkikihloissa. Hän otti vastaan niitä onnentoivotuksia, joita vierailla oli antaa runsaassa määrässä. Hän salpasi tuskan, joka yhä eneni, syvään rintaansa. Hän koetti nauraa, mutta että hänen naurussaan ja ilossaan oli jotakin teeskenneltyä, sen huomasi äiti ja sulhanenkin, jossa mustasukkaisuus oli herännyt.
Päivä kului, kuten pidoissa maalla ainakin, mitään eriskummallista tapahtumatta. Rouvat istuivat salissa jutellen. Nuoret laskivat leikkiä, ja vanhemmat herrat polttivat tupakkaa, joivat punssia, juttelivat tahi pelasivat »lautaa». Maalla, missä isompia pitoja harvemmin pidetään, ovat ne sitä hupaisemmat, eivätkä ne kestä niin kauan kuin kaupungeissa, missä yö aina ennättää kulua puoleen ja enemmänkin, ennen kuin pidot loppuvat. Jos olisivat vieraat olleet kaupungissa, olisivat pidot silloin ehkä olleet vasta puolitiessä, kuin ne jo Katajalahdella olivat loppumaisillaan. Se näkyi siitä, että jo 8 aikana moni vanhemmista näytti haluavan lähtöä tehdä.
Vieraat olisivatkin kentiesi lähteneet, ellei heitä olisi postintulo vähän viivyttänyt. Patroni Rother oli ollut, vähää ennen kuin postilaukku hänelle tuotiin, kiivaassa kiistassa muutamien vanhempain herrain ja tulevan vävynsä kanssa raha-asioista ja takauksista. Löf vastusti jäykästi kaikkia takauksia; sitä vastaan väitti patroni ja pari hänen ikäisistään, että kumminkin joskus, aina asianhaarain mukaan, on takaukseen meneminen, vaikka olisikin laiksi ottanut ei koskaan takaukseen mennä. Ja eräs herroista arveli, että jos takaus kokonaan kiellettäisiin, olisi seuraus, että moni työ, moni yritys ja hyödyttävä toimi raukeisi tyhjään, vahingoksi ei ainoastaan yksityiselle, mutta myöskin maakunnalle.
»Mutta» — arveli Löf — »jos moni hyödyttävä työ ja yritys tuleekin toimeen, onko oikein, että moni yksityinen syytön sen tähden joutuu turmioon? Useinpa nähdään, että tällaiset yritykset, jotka aikaa voittain hyödyttävät, vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä kannattavat, sitten kun ovat saaneet sekä perustajansa että työn ensimäiset omistajat häviöön. Tavallisesti ei riitä yksityisten varat suurempiin laitoksiin; he nojautuvat silloin muihin, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ja menevät usein itse perikatoon ja vievät samassa takaajansakin. Minun mielestä tulisi jokaisen puolestansa tarkasti seurata raamatun neuvoa: Ennenkuin sotaan menee, tulee kunkin miettiä, voiko hän mennä sitä vastaan, joka tuhannella tulee, eli toisin sanoen: ei ryhtyä asioihin, joissa ei kestä».
»Mutta» — vastusti eräs herroista — »jos teidän ajatuksianne seurattaisiin, miten kävisi silloin nuorten ylioppilaitten, jotka köyhistä kodeista ovat lähteneet ja hankkivat lainoilla varoja edistymiseensä. Te olette nykyään, herra Löf, itse ollut yliopistossa ja tiedätte paremmin kuin minä, mihin ne nojautuvat, joilla ei mitään ole ja kumminkin uskaltavat ottaa lainoja. Te sanotte kaiketi, että he nojautuvat tulevaisuuteen … mutta siihenhän luottavat nekin, jotka suurempiin töihin ryhtyessään toisten apuja tarvitsevat?»
»Ylioppilaiden laita on vähän toisenlainen» — vastasi Löf. »Kun he lainoja ottavat, luottavat he ei ainoastaan tulevaisuuteen, vaan myöskin ja samassa itseensä. Sen lisäksi ovat ne lainat, joita ylioppilaat ottavat, tavallisesti pieniä, eivätkä ne vie perikatoon takaajoitansa, vaikkapa nämä saisivatkin takauksensa maksaa. Sanonpa vielä senkin, että ylioppilaidenkin lainanotto on vahingollinen, sillä moni heistä ottaa usein velaksi rahoja, joita ei osaa käyttää, ja käyttää siis väärin ja joutuu kahdenkertaiseen vahinkoon: ensiksi tuhlaa hän vieraat rahat, jotka kumminkin kerran ovat takaisin maksettavat, ja toiseksi tuhlaa hän aikansa, samalla kuin hän lainarahojansa väärin käyttää. Olenpa nähnyt monta köyhää, jotka lainan saatuansa ovat siitä ilosta pitäneet suuriakin pitoja rahoilla, joita parempiin tarpeisiin olisi kyllä tarvinnut. Rahat loppuvat ja uusiin lainoihin on turvauminen. Jos jotakin lakia tällä kohdalla, mitä ylioppilaisiin tulee, voitaisiin laatia, niin — mieluummin olisi lainanotto kiellettävä kuin siihen suostuttava. Joka tiedettä rakastaa, se kyllä työllä tietää keinoja keksiä edistymiseensä».
»Te mielestäni sekoitatte» — vastasi herra — »totuutta ja valhetta toisiinsa. Siitä, että lainarahoja voidaan väärin käyttää, tuomitsette te kaiken lainanoton vääräksi. Löytyykö mitään, jota ei voitaisi käyttää väärin?»
»Riitamme tässä asiassa eivät pääse päätökseen» — vastasi Löf huolettomasti — »mutta lainanottamisesta emme alkaneetkaan; takaukseen menemisestä oli kysymys, ja siinä kaiketi olette samaa mieltä kuin minä, että se, joka takaukseen menee, heikontaa samalla omaa luottoaan ja saa elää epävakaisuudessa aina siihen saakka, kun laina on maksettu».
»Minä myönnän, että meillä mennään varsin usein ajattelemattomasi takaukseen, sen sijaan kuin tässä asiassa olisi suurin varovaisuus tarpeen. Etenkin sanon minä sen tekevän väärin, joka takaa suurempia summia, kuin hän voi maksaa. Mutta teidän mietteesenne en voi kumminkaan suostua. — Saattaahan olla, että minä tahtoisin auttaa jotakuta ja tekisin sen yksinänikin, jos minulla siihen olisi varoja. Mutta kun nyt en tätä voi, lupaan minä hänelle nimeni sillä ehdolla, että hän takaukseen hankkii jonkun tahi joitakuita toisia, niin monta, että me, jos se tulisi meidän takausmiesten maksettavaksi, jakamalla summan voisimme osuutemme maksaa. Ymmärrettävää on, että minulla takaukseen mennessäni on täysi luottamus lainan ottajaan».
»Olkoon niin — mutta ajatellaanpa, että teidän luotettunne pettää teidät!»
»Se voi tapahtua; mutta jos yksi pettää, tuleeko minun kaikkia siitä syystä pitää pettureina?»
»Tässäkin asiassa seisomme, näen minä, eri pohjalla. Tahdon vaan kysyä: mikä on enemmän vihaa, katkeruutta ja eripuraisuutta saattanut aikaan ystäväin välillä kuin juuri se, että toinen on toisen edestä saanut maksaa takauksen. Eikö hätä usein saa kunnollisintakin miestä petturiksi, ja hädän päivinä annetaan usein ystävyys alttiiksi».
»Jokapäiväisessä elämässä nähdään, sen pahemmin, että niin käy; minä siis en tässä asiassa voi enkä tahdokaan teitä vastustaa. Mutta mitä äsken sanoin, sen kerron nytkin. Asian väärinkäyttämisen tähden tuomitsette te itse asian vääräksi, ja mikä pahempi on — siitä, että pettureita löytyy, luulette te kaikkien olevan pettureita. Esimerkiksi jos tuleva appenne pyytäisi teidän nimeänne, mitä hänelle vastaisitte?»
»Kun puhumme yleisistä asioista, älkäämme yksityisiin menkö!» — vastasi Löf. »Mutta jos tahdotte tietää, mitä siinä tapauksessa tekisin, niin voin sen sanoa. Minä tiedustelisin, millä kannalla appeni asiat ovat, ja jos huomaisin, että ne lainalla voisi parantaa, en nimeäni kieltäisi; mutta jos taasen näkisin, että lainan ottamisella perikatoa ainoastaan viivytettäisiin, silloin en antaisi nimeäni. Ja toista onkin niihin nähden, jotka niin sanoakseni kuuluvat samaan perheesen».
»Tässä teette heti poikkeuksen omista lauseistanne. Asian laita onkin niin, että yleiset päätökset eivät pidä paikkaansa yksityisissä asioissa, joissa aina on tehtävä asianhaarain mukaan».
»Tuleva appeni ei koskaan minun nimeäni tarvitse» — vastasi Löf.
»Esimerkeistä, jotka eivät ole mahdollisia, ei voi mitään päättää».
Keskustelu, joka oli ollut jotenkin vilkasta, keskeytyi tähän, kun, kuten sanoimme, muutamat vieraista alkoivat lähtöä tehdä. Nyt ihan samassa tuli posti, ja kaikki kokoontuivat patronin ympärille, kun tämä laukun avasi. Uteliaisuus on maalla yhtä suuri kuin kaupungissa, ja uutiset miellyttävät aina.
Patroni, joka edelliseen keskusteluun oli varsin vähän ottanut osaa ja siinäkin vähässä, minkä hän oli lausunut, ollut tulevan vävynsä puolella, avasi kiireesti laukun ja pani pöydälle Katajalahteen kuuluvat sanomalehdet. Sitten veti hän esiin isomman kirjeen, jonka päällekirjoitus oli hänelle itselleen.
Sillaikaa, kun vieraat katselivat ja lukivat sanomalehtiä, tarkasteli patroni kirjeensä ulkopuolia ja sinettiä sekä arveli, mistä se saattaisi olla. Mutta kun hänen arvelunsa ei häntä tyydyttänyt, avasi hän vihdoin kirjeen ja alkoi, silmälasit järjestykseen saatuansa, sitä lukea. Vieraat eivät tienneet olla uteliaita, mutta Löfin silmät seurasivat tarkasti patronia hänen lukiessaan. Että kirje sisälsi jotakin eriskummallista, sen huomasi hän patronin ulkomuodosta, sillä patronin kasvot vaalenivat, hänen kätensä vapisi, ja hikihelmi toisensa jälkeen nousi hänen otsalleen. Löfin uteliaisuus oli tästä herännyt; mutta hän ei mitään kysynyt, kun hän näki, ettei patroni mitään sanonut, vaan että hän äänettä pisti kirjeen taskuunsa.
»Se sisälsi jotain tärkeää» — sanoi Löf itsekseen — »se on varmaa; ja kun vieraat ovat lähteneet, saanen minä tietää, mitä siinä on».
»No, veli patroni, mitä uutisia sinä sait?» — kysyi vanha kruununvouti, joka oli unohtanut silmälasinsa kotiin eikä siitä syystä voinut sanomalehtiä lukea».
»Kas tässä!» — huusi samassa herra, joka Löfin kanssa oli väitellyt.
— »Eräs maamme suurimpia liikemiehiä on mennyt konkurssiin; Israel
Björk, sama, joka muutamia vuosia takaperin perusti suuren
rautatehtaan».
»Mitä!» — huusi patroni. — »Joko se on sanomissa?»
»Te siis tiedätte sen?»
»Sain kirjeen Helsingistä … Vi … Vilhelmiltä, ja hän mainitsee, että kauppiaat Sult ja Kåhrström ovat karanneet ja että Björk on konkurssin tehnyt».
»Vai karanneet!» vastasi herra yhä sanomalehtiä silmäillen. »Mutta koska teillä oli kirje Vilhelmiltä, niin tiedätte kaiketi myöskin että hän onnellisesti on suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon, niin kuin tässä kerrotaan».
»Mitä! Vilhelmi suorittanut tutkinnon… Siitä en minä tiedä mitään…»
»Minä luulin hänen juuri tämän tähden kirjoittaneen teille! — Hänestä on teillä ollut iloa ja on yhä vieläkin, herra patroni!»
»On! Minun velivainajani poika on hyvä poika», mumisi patroni.
Tämä Vilhelmin ylistys kuului nyt Löfin korvissa pahalta. Vilhelmi oli suorittanut tutkinnon, joka todisti hänen suurta oppiaan. Se koski kipeästi henkikirjoittajan kadehtivaa sydäntä.
»Mitä muuta uutta sanomalehdissä?» kysyi hän saadaksensa puheen
Vilhelmistä raukenemaan.
»Eipä mitään sanottavaa» — vastasi Löfin kiistaveli.
Mutta jos henkikirjoittaja oli luullut saavansa puheen Vilhelmistä
herkenemään, pettyi hän, sillä patroni lähti nyt kulkemaan saliin päin.
»Tämä uutinen Vilhelmistä varmaankin ilahuttaa Amandaa, Annaa ja
Anteroa» — sanoi hän.
Kun Löf näki hänen menevän, ei hän voinut muuta kuin seurata häntä, vaikka viha ja kateus kuohui hänen sydämessään. Hän tuli saliin kuullakseen, miten patroni uutisen kertoi, ja nähdäkseen miten iloisena rouva, Anna ja Antero sen kuulivat. Varsinkin tarkasti silmäili hän nyt Annaa, morsiantaan, ja tulisemmasti kuin ennen ahdisti häntä mustasukkaisuus, kun hän näki, miten Annan poskille, jotka tähän saakka olivat olleet vaaleat, nyt ruusut nousivat. Hän meni morsiamensa viereen, hän kukisti kuohuvan sydämensä innot, ja hän puristi muka hellästi Annan kättä. Kun nyt Anna entistä iloisemmasti loi silmänsä häneen ja sanoi: »Kuulethan, että Vilhelmi nyt on jumaluusopin kandidaatti; kun hän vielä askeleen ottaa — ja varmaankaan hän ei puolitiehen seisahdu — on hän tohtori…» — Kun Löf tämän kuuli, puristi hän vielä hellemmästi Annan kättä, mutta itsekseen päätti hän sopivalla ajalla kostaa Annalle tämän hetken katkeruuden.
»Vilhelmi tulee edistymään kauas tieteen tiellä» — sanoi Antero, »ja enpä pettyne, jos luulen saavamme nähdä hänen piankin istuvan professorina. Mutta hän ansaitseekin tällaista menestystä».
Löfin silmät iskivät tulta, mutta hän sammutti tulen, ja heti ja sydämellisesti hän lausui: »Sitä olen minä aina sanonut; Vilhelmissä on neroa ja älyä, jos hän tietää molempia käyttää».
Ja kun hän tämän sanoi, tunsi hän, että Anna puristi hänen kättään.
Vilhelmistä puhuttiin vielä kotvan aikaa, ja Anna otti tähän puheesen osaa vilkkaammasti kuin ennen. Mutta puhe raukeni vihdoin, ja vieraat rupesivat sanomaan jäähyväisiä, semmenkin kun patroni vankoilla haukotuksillaan näytti, että hän odotti lepoa.
Katajalahdelta olivat kaikki vieraat lähteneet. Mutta tuskin oli viimeinen ennättänyt poistua pihalta, kun patroni sanoi vakavasti perheensä jäsenille:
»Laittakaa valmiiksi kaikki huomiseksi, minun on lähteminen
Helsinkiin».
Kahdesti sai patroni kertoa tämä käskyn, ennen kuin hänen rouvansa käsitti, mistä asiasta kysymys oli. — Mutta kun hän ei sittenkään saattanut uskoa todeksi, mitä hän kuuli, hymyili hän vaan kummastellen.
Mutta silloin närkästyi patroni. Hän, joka vihaan oli — kuten hän itse väliin kerskaili — yhtä hidas kuin meidän Herramme, suuttui viimein. »Mitä naurat! Enkö minä ole isäntä, eikö minulla ole oikeus lähteä mihin tahdon!» — huusi hän.
»Mutta, Jumalan nimeen!» — vastasi rouva. »Mikä syy sinua nyt pakoittaa Helsinkiin lähtemään, ja näin äkkiä?»
»Se on yksinään minun asiani. Laita sinä vaan, että minä huomenna, mitä varemmin sitä parempi, pääsen lähtemään». — Ja kun patroni näin kovilla sanoilla oli rouvaansa puhutellut, vetäysi hän kiireesti kamariinsa jälleen.
Siinä seisoivat nyt rouva, Löf, Anna ja Antero ymmärtämättä patronin kummallisen käytöksen syytä. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasivat he, jotakin varsin omituista; sillä näin kuin nyt ei ollut patroni käyttäytynyt koskaan ennen. Mutta mitä oli tapahtunut?
»Ah!» huusi äkkiä Löf. »Kirje, jonka patroni sai, oli Helsingistä.
Siellä on tapahtunut jotakin, joka vaatii patronin matkustamaan sinne».
»Eihän vaan Vilhelmi ole sairas?» sanoi Anna hiljaa.
»Vilhelmi, ja aina vaan Vilhelmi!» huusi Löf. »Sinä olet koko päivän puhunut Vilhelmistä. Luuletko sinä, että se minun korvissani hyvältä kuuluu? Vilhelmi! Mitä voisi isäsi hänelle, jos niinkin olisi, että hän olisi sairas?»
»Viktori! Kuinka saatat noin puhua!» — sanoi Anna nuhtelevalla äänellä. »Eikö minun, meidän kaikkien ja sinunkin, tule Vilhelmiä kiittää siitä, että minä elän?»
»Sehän nyt onkin ijäti kiitettävä ja ylönluonnollinen, se työ, jonka hän silloin teki! Senhän olisi kuka tahansa voinut tehdä» — mumisi henkikirjoittaja pilkallisesti.
»Viktori! Sinä et rakasta Annaa» — sanoi rouva hiljaisella ja murheellisella äänellä. »Sitä ei ainakaan todista sinun puheesi. Ellei Vilhelmiä olisi ollut, et sinä nyt tässä seisoisi Annan ylkänä». — Itsekseen lisäsi hän: »Ken tietää, eikö olisi ollut parasta, että» — — — mutta siihen keskeytyivät hänen ajatuksensa, ja häntä kauhistutti, mitä hän oli ajatellut.
Löf huomasi, että hän oli ollut liian suora puheessaan. »Suokaa anteeksi!» sanoi hän tarttuen rouvan käteen — »Mutta minun katkeruuteni tulee juuri siitä, että minä niin äärettömästi rakastan Annaa. Minä en tahtoisi, että hänen ajatuksissaan asuisi kukaan muu kuin minä, ja — — — Vilhelmiä on Anna muistanut tänä päivänä enemmän kuin minua».
Rouva pudisti epäilevästi päätään. Annassakaan eivät henkikirjoittajan sanat suuria vaikuttaneet. Kun ei kukaan vastannut, lisäsi Löf:
»Jos tietäisitte, kuinka kipeästi minuun koskee syytöksenne, olisi teillä lohdutuksen sana antaa minulle. Mutta — — minä näen sen — — te ette ymmärrä minua vielä … minä menen patronin luo, ehkä saan tietää häneltä syyn hänen äkkinäiseen lähtöönsä».
Kun henkikirjoittaja oli mennyt, täyttyivät Annan silmät kyynelillä. Äiti näki sen ja sulki syliinsä hänen. »Sinä et ole onnellinen» — sanoi hän. — »Minä olen sen nähnyt. Sinä salaat jotakin. Avaa minulle sydämesi; sillä ei rakasta sinua maailmassa kukaan niin kuin oma äitisi».
Ja Antero lisäsi: »Minä pelkään, että Vilhelmi oli oikeassa, kun hän sanoi, että Löf on — konna».
Mutta tällä aikaa oli Löf joutunut tulevan appensa kamariin. Tämä — ja se oli jotakin tavatonta tähän aikaan päivästä — käveli nyt kamarissansa edestakaisin, ajatuksiinsa niin vaipuneena, että hän tuskin huomasikaan henkikirjoittajan tuloa. Kun Löf hänen näki, seisahtui hän ja katseli häntä kauan. Vihdoin lähestyi hän patronia ja sanoi:
»Kirje, jonka Helsingistä saitte, sisältää jotakin eriskummallista.
Voisinko minä olla teille miksikään avuksi?»
Patroni seisahtui ja katseli vakavasti henkikirjoittajaa — — »Jotakin eriskummallista, sanoit! Niinpä kyllä! Arvaatko, mitä kirje sisältää?»
»Kuinka sitä osaisin arvata?»
Patroni kulki taasen pari kertaa kamarinsa poikki ja seisahtui sitten
Löfin eteen. »Minusta ja Amandasta ei ole kysymystä; me olemme vanhoja.
Antero ja Ville voivat pian itsestänsä huolen pitää; Annan luonnollinen
holhoja olet sinä, siis — —».
»Minä en ymmärrä!» — vastasi Löf, jonka aivoissa välähti ajatus, että joku onnettomuus oli tapahtunut.
»Sinä rakastat Annaa ja tahdot tehdä hänet onnelliseksi?»
»Niin, niin — — mutta…»
»Mutta mitä?»
»Mutta minä en ymmärrä, mitä nämä mietteet ja kysymykset tarkoittavat».
»Parasta ollee, että minä sen sinulle ilmoitan: se kyllä pian tiedoksi tulee… Kirje, jonka äsken sain Helsingistä, ei ollut Vilhelmiltä — — se ilmoittaa, että minä olen maantiellä».
»Maantiellä!» — huusi henkikirjoittaja ja kävi lumivaaleaksi. Hän tunsi nyt, mitä hän oli tuntenut siinä unelmassaan, jossa katosi kulta ja hopea, milloin hän oli niihin kiini tarttunut. »Maantiellä! Kuinka, miten … te hourailette!»
»Kunpa sitä tekisin! — — Muutama vuosi takaperin, kun olin
Helsingissä, menin ajattelemattomasti takaukseen vanhan ystäväni
Israeli Björkin puolesta. Hän on nyt tehnyt konkurssin. Sult ja
Kåhrström, toiset takausmiehet, ovat karanneet ja luultavasti vieneet
muassaan mitä heillä on; siis on Björkin velka minun maksettavani».
»Ja kuinka suuri on velka?» kysyi Löf vapisevalla äänellä.
»Viisikymmentä tuhatta ruplaa ynnä korko puoleltatoista vuodelta».
»50,000 ruplaa!» huusi Löf hirmustuen. »Mutta siihenhän menee koko omaisuutenne!»
»Hyvä, jos piisaa!» — vastasi patroni vakavasti.
Löf seisoi siinä kuten kuolemaan tuomittu. Hänellä ei ollut mitään
sanomista. Mutta ajatuksia monellaisia juoksi hänen aivojensa läpi.
Pääajatus oli: »Siinä tapauksessa kiitän minä Jumalaa, ettei minua ja
Annaa vielä ole vihitty».
»Asiain näin ollen olen luullut parhaaksi, että paikalla lähden Helsinkiin tiedustelemaan, miten asiat oikein ovat. Ja jos ne ovat semmoiset, että varmaankin saan, niinkuin pelkään, takaussumman maksaa, niin saanen uudestaan ruveta hylättyyn ammattiin taasen … kauppamieheksi — —».