»Asiain näin ollen», mietti itsekseen henkikirjoittaja — »en minä vielä päätä mitään, ennenkuin näen, mitä todellakin saat maksaa». Kun hän kuuli patronin puhuvan kauppamieheksi rupeemisesta, voi hän tuskin nauruansa pidättää.
»No, onko sinulla antaa mitään neuvoa?» kysyi patroni vihdoin, kun Löf ei mitään puhunut.
»Asiahan on selvä. Joka takaukseen menee, se saa sen maksaa. Minä en ymmärrä, kuinka te, joka olette niin varovainen, saatoitte mennä semmoiseen takaukseen ja vielä lisäksi niin suureen».
»Minä en tahtonutkaan; minä tein sen vastenmielisesti».
»Ja minkä tähden te olette sen salannut?»
Patroni närkästyi tästä kysymyksestä. »Minkä tähden olisi minun pitänyt se ilmoittaa. Eihän se koskenut muita kuin minua itseäni».
»Ja perhettänne».
»Mikä perhettäni koskee, se koskee etukynnessä minua!» vastasi hän. »Asia on nyt kerran tapahtunut, ja mitä on tapahtunut, se ei puheella tule tapahtumattomaksi. Kysymys on, miten parhaiten siitä selkenen».
Löf tunsi, ettei hän nyt voinut olla patronia kunnioittamatta. Vahinko uhkasi, perikato, konkurssi oli edessä, mutta patroni ei vaipunut epäilykseen. Päin vastoin rupesi hän miettimään, miten pulasta päästä; ja Löfin täytyi myöntää, että patronissa oli miestä rupeamaan uudelleen pikkuporvariksi, jos niin kävisi kuin kaikki uhkasi. Mutta miten patroni tässä kestäisi, se oli toinen asia, josta henkikirjoittaja oli epävakainen. — Hän ei näitä asioita suuresti ajatellutkaan, sillä hän oli itsekseen päättänyt luopua aiotusta naimiskaupastaan, jos patronin vahinko olisi niin suuri, kuin hän luuli. Ja Löf kiitti nyt toistamiseen onneansa siitä, että Anna oli tänä päivänä häntä kohtaan ollut niin kummallinen. Löf jo itsekseen haki syitä, joita sopisi esiin tuoda, jos asia päättyisi niin, että hänen hyötynsä vaatisi kihlauksen rikkomista. Mutta patronille tietysti hän sallisi, mitä hän itse tahtoi ajatella.
»Toivokaamme, ettei asia ole niin paha kuin se ensi silmäyksellä näyttää» — sanoi hän.
»Ja jos olisikin, niin riittänee omaisuuteni kumminkin kunnialla lunastamaan nimeni», huusi patroni. »Katajalahti menee; Anteron, Villen ja Annan perintö menee — ja pojat sekä sinä saatte meidän — minun ja, Amandan — niskoillenne, ellen jaksaisi kauppaliikettä hoitaa. Se on kumminkin lohdutukseni tässä ikävässä asiassa».
Patroni oli liikutettu. Löf huomasi sen nyt vasta. Vanhuksen posket olivat vaaleat ja punaiset, aina tuon tuostakin vaihdellen.
»Vai miten?» kysyi patroni, kun Löf nytkään ei mitään vastannut.
»Se on tietty, se on tietty, että te meihin voitte turvata sen mukaan kuin me turvaa voimme teille antaa» — kiiruhti hän vastaamaan.
Itsekseen lisäsi hän; »Tässä lienee kumminkin minun toimeni kohta loppunut».
»Ja nyt, kun olet kuullut, mikä minua odottaa, mene! Minä tahdon levähtää, että huomenna jaksan lähteä vaivaloiselle matkalle».
Henkikirjoittaja teki syvän kumarruksen ja meni. Rouvalle, joka oli alkanut valmistaa patronia matkalle, sanoi hän kylmät jäähyväiset. Yhtä kylmät oli hän aikonut sanoa Annallekin; mutta kun hän morsiamensa näki, näki miten tämä itkevin silmin häntä katseli, tunsi hän jotakin outoa rinnassansa! Henkikirjoittaja ei koskaan ennen ollut ottanut lukuun rakkautta, ja nyt tunsi hän, että hän rakasti Annaa.
»Mitä sait tietää? Mitä sanoi isäni?»
Löf koetti vastustaa sitä tunnetta, joka hänessä nyt niin äkkiä tuleen leimahti, ja tätä koettaen vastasi hän Annan kysymykseen: »Vilhelmi ei ole sairas».
»Viktori!», lausui Anna äänellä, joka ilmaisi nuhdetta.
Tämä ääni koski henkikirjoittajan sydämeen. Ihan toisellainen oli se Anna, joka nyt tässä seisoi; ihan toisellainen kuin se juonikas tyttö, joka aina ennen oli häntä vastustanut. »No, no!» vastasi hän. »Minä luulin, että sanomani sinua ilahuttaisi… Isäsi lähtee Helsinkiin tärkeiden asiain tähden — raha-asiain, joita sinun on vaikea ymmärtää… Mutta, Anna! Miksi sinä olet niin surullinen?»
»En sitä itsekään tiedä» — vastasi Anna hiljaa. Ja kun hän nyt Löfiin loi silmänsä, tunsi hän kummallisen väristyksen ruumiissansa.
Monta sanaa ei enää tänä iltana ylkä ja morsian vaihtaneet.
Henkikirjoittaja lähti pian, luvaten aikaisin seuraavana aamuna palata
Katajalahdelle.
»Tämä on pirullinen asia!» — ajatteli hän mennessään. »Jos patroni menee häviöön, en minä voi hänen perheesensä sitoutua, se on luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Mutta luopua Annasta — — sitä en voi; se on myöskin luonnollinen ja ymmärrettävä asia…»
Ja kotonansa ajatteli henkikirjoittaja aamunkoittoon saakka näitä luonnollisia ja ymmärrettäviä asioita, ymmärtämättä kuitenkaan mitä tehdä. Ahneus ja rakkaus taistelivat kovaa taistelua hänessä.
Kummalleko puolelle oli voitto kallistuva?
X.
Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.
Vilhelmi Rother oli aikonut heti tutkintonsa suoritettuaan lähteä Turkuun papiksi vihkimistä varten. Hän oli suorittanut tutkinnon, mutta hän viipyi vielä Helsingissä. Hänen toivonsa oli sammunut. Pimeä, kolkko erämaa oli hänen mielestään nyt maailma. Hänen tuli nyt oppia jotakin ihan uutta. Ennen oli koko hänen aikansa kulunut tietojen hankkimisessa — nyt koetti hän kaikin voiminsa oppia unhottamaan, unhottamaan ensimäistä rakkauttaan. Mutta niin hänen sydämeensä oli tämä rakkaus juurtunut, että hän pian huomasi unhottamisen mahdottomaksi. Haava sydämessä, josta Annan kuva oli reväistävä, ei mennyt umpeen. Joka ajatus oli Anna ja joka ajatus kaasi kihelmöitsevää voidetta haavaan.
Hänen ystävänsä Aksel Rönneqvist kävi näinä ensimäisinä päivinä usein hänen luonansa. Hän pelkäsi sitä tilaa, johon hänen ystävänsä oli joutunut, sillä kummallinen oli Vilhelmi Akselin mielestä. Vilhelmi vastasi, kun häneltä kysyttiin, mutta itse ei hän puhetta alkanut. Hän astuskeli öin päivin edestakaisin kamarissaan, ja turhat olivat nyt Akselin koetukset saada häntä ravintoloihin. Yksitavuisella »en» sanalla vastasi Vilhelmi kaikkiin kehoituksiin. Vilhelmin muoto oli näitten päiväin kuluessa muuttunut. Hänen vaaleat poskensa olivat kellastuneet; hän oli muutamain päiväin kuluessa kymmeniä vuosia vanhentunut. Väliin oli hän koettanut lukea, kertoi matammi Akselille; mutta kohta oli hän pannut pois kirjan ja uudestaan alkanut ikuista astuntaansa. Ulkona nähtiin hän ainoastaan silloin, kun hän kävi apulaisvirkaansa hoitamassa; ja tätäkin tointa hoiti hän niin, että hän nähtävästi ei tiennyt, mitä hänellä oli tehtävänä.
Toivottomuuden omana, huolimatonna kaikista, kylmään epäilykseen vaipuneena oli Vilhelmi, kun eräänä päivänä patroni Rother astui hänen kamariinsa.
Katajalahden patronin matkustuksesta Helsinkiin oli siis tullut täysi tosi. Hän tuli, mutta toisin oli nyt hänen laitansa kuin hänen viimeksi käydessänsä. Kun Vilhelmi hänen näki astuvan huoneesensa, vetäysi hän takaperin, ja punainen hohde leimahti hänen kasvoillensa. Hän tirkisteli ovea, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkun toisen astuvan sisään patronin jälestä, ja vasta silloin, kun hän huomasi, että ovi pysyi kiinni, aukenematta uudestaan, kääntyi hän patroniin.
»Uh! Täällä olen minä taasen, Vilhelmi hyvä», lausui ukko riisuen yltään päällystakit. — »Hyvä, että sinun täällä tapaan; terveisiä Katajalahdelta!»
Vilhelmi tervehti ukkoa, aina tuon tuostakin silmäillen ovea.
»Yksin, ihan yksin olen» — sanoi patroni, joka huomasi, minnepäin Vilhelmin silmäykset lensivät. »Kuka olisikaan joutanut minua seuraamaan nyt, kun jo olin peninkulman päässä ennenkuin oikein tiesin edes lähteneeni matkalle. Anna olisi tosin joutanut, mutta tietysti tahtoi hän mieluummin viserrellä sulhasensa kanssa».
»Sulhasensa kanssa!» kertoi Vilhelm ja kävi lumivaaleaksi. »Sulhasensa kanssa!» kertoi hän vielä nyt äänellä, joka vapisi.
»Niin, sulhasensa kanssa», vastasi ukko. »Mutta se on totta, sinä et siitä vielä tiedä. Anna on kihloissa henkikirjoittaja Löfin kanssa, sinun ystäväsi kanssa».
»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi ja ääni kuului kuin olisi se haudasta tullut.
Patroni oli niitä, jotka eivät mitään huomaa äänestä eikä ihmismuodosta. Hän vaan vähän kummasteli, ettei Vilhelmi enempää uutisia tiedustellut; mutta vähän vaan, niin vähän, että hän heti kummastelemisensa unhotti ja käänsi kohta puheen toisaalle.
»Mutta mitä lempoa täällä on tapahtunut?» kysyi hän. »Sult ja Kåhrström ovat siis todellakin karanneet?»
Vilhelmi ei patronin kysymystä kuullut. »Kihloissa!» mumisi hän.
»Kihloissa!» huusi patroni. »Mitä hittoa! Minulle kirjoitettiin, että he ovat karanneet».
»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi vielä. Hän, poika parka, ei näkynyt nyt ymmärtävän, mitä se sana merkitsi.
»Kihloissa! No, sitten he ovat täällä, ja kirje oli sulaa valhetta,
Jumalan kiitos! Eikö Björk ole mennyt konkurssiin!»
»Konkurssiin? Kuka on mennyt konkurssiin?» kysyi nyt Vilhelmi, joka kuuli patronin viimeiset sanat.
»Jumalan kiitos, Vilhelmi, sinä nostit tuntuvan painon rinnaltani. Mutta konnamaista on narrata vanhaa miestä tekemään tällaista matkaa suotta ja syyttä!» Ja patroni vimmastui nyt tästä hirmuisesti, kun hän luuli, että häntä oli vaan petollisesti ja pilalla pelätetty. — »Mutta sen sanon minä, sitä ei ole kukaan ilmaiseksi tehnyt!»
Vilhelmi katseli pitkään patronia. Katajalahden isännän viha herätti Vilhelmin hänen unelmistaan. Hän silitti kädellänsä vaaleita kasvojaan, ikäänkuin poistaakseen jonkun pahan unen.
»Mitä sanoitte?» — kysyi hän. — »On kuin olisin kuullut teidän lausuvan, että Anna on kihloissa Löfin kanssa — se ei suinkaan ole mahdollista!»
»Ja miksi ei, mitä kummaa siinä? Viime pyhänä julkaistiin kihlaus, kun meillä silloin oli paljon vieraita. Tämä kihlaus jo minua lohdutti, sillä jos minä perikatoon olisin mennyt, olisi Annalla ollut turva maailmassa. Mutta hyvä on, että koko juttu Björkin konkurssista oli pelkkää valhetta … vaikkapa se olikin kovin konnamaista».
Vilhelmi kuuli nyt, mitä ukko puhui, mutta tästä puheesta hän ei mitään ymmärtänyt. Hän muisti kuulleensa Björkin konkurssista, ja huolimattomasti, kuten ainakin, kun vieraista asioista puhutaan, sanoi hän: »Se on siis valhetta, että Björk on mennyt konkurssiin?»
»Valhetta!» — vastasi patroni. — »Sinäpä sen valheeksi sanoit!»
»Minäkö?»
»No, mitä hittoa! Vastahan juuri sinä sen sanoit? Ja myöskin, että Sult ja Kåhrström ovat täällä ja ovat menneet kihloihin».
»Olenko minä sitä sanonut! En suinkaan. Sult ja Kåhrström ovat karanneet … sen…»
»Poika, puhutko pilaa vanhan setäsi kanssa! Siitä on sinulle ikuinen häpeä. Sano, mitä tiedät Björkistä ja noista toisista?» Ja patroni oli taas peloissaan, ikäänkuin kuulisi hän nyt vasta uutisen.
Kaikeksi onneksi Vilhelmille astui nyt huoneesen Akseli Rönneqvist. Kun tervehdykset olivat sanotut, tiesi hän paremmin kuin Vilhelmi tyydyttää ukkoa tiedoilla, jotka saivat hänen ymmärtämään, että hänen tulonsa Helsinkiin ei ollut valheen vaikutusta.
Puheessa oli perää. Björk oli todellakin tehnyt konkurssin ja semmoisen, että, niinkuin Rönneqvist kertoi, kaikki ihmettelivät, miten hän niin kauan oli voinut huonot asiansa salata. »Hyvä on, jos hänen omaisuutensa voi kahdella prosentilla korvata sitä, mitä hänen tähtensä tullaan kärsimään. Moni ei sitäkään saa» — puhui hän. — »Mutta onko teillä asioita Björkin kanssa, vai kysyttekö sitä vain ystävyydestä?»
»Asioita! Minä olen hänellä takauksessa».
»Sepä paha! Siinä tapauksessa saatte maksaa osanne. Toivon kumminkin, ettei takaus ole suuri?»
»Ei suurempi kuin että sen voin maksaa» — vastasi patroni. »Olleeko
Björk kotona?» — lisäsi hän. »Minä tahdon häntä heti mennä tapaamaan».
Tämän sanottuaan puki patroni kiireesti yllensä ja läksi, jättäen nuoret kahden kesken.
Äskeinen keskustelu oli vähäksi aikaa herättänyt Vilhelmin. Mutta kun patroni oli mennyt, vaipui hän jälleen entiseen tilaansa, jossa ollessaan hän ei tiennyt mitään ympäristöstänsä. Rönneqvist sai puhua mitä tahansa. Yksitavuisesti vastasi Vilhelmi, tietämättä että hän vastasi taikka mitä hän vastasi. Vasta silloin, kun Rönneqvist rupesi Annasta puhumaan, heräsi Vilhelmi taasen.
»Sinä et tiedä, minkä uutisen setä on tuonut» — sanoi hän kiivaasti —
»Anna on kihloissa Löfin kanssa!»
»Löfin kanssa!» huudahti nyt vuorostaan Rönneqvist. »Eipä kummaa, ettet häntä koskaan ole voinut kärsiä. Mutta siitä nyt näet, kuinka vähän Anna ansaitsee sinun rakkauttasi».
Vilhelmi hymyili surullisesti. Oli siitä aikoja kulunut, kun hän viimeksi oli hymyillyt.
»Ja siitä syystä» — jatkoi Rönneqvist — »toivon minä, että luovut turhasta surustasi».
Vilhelmi ei vastannut mitään. Hän vaan kummastelevin silmäyksin ystävätään katseli.
Yhtä ja toista puhui Rönneqvist vielä, muka lohdutuksen sanoja, joihin Vilhelmi ei sanaakaan vastaan virkannut. Vihdoin laski hän kätensä Vilhelmin olalle. »Sinä olet aina ollut minun ystäväni» — sanoi hän, »ja voit nyt ystävyyttäsi näyttää sillä, että tähän kirjoitat nimesi. Minun palkkani on vielä niin vähäinen, ettei se ensinkään riitä, ja tästä syystä täytyy minun lainata».
— Ja pöydälle Vilhelmin eteen pani Rönneqvist valmiiksi kirjoitetun velkakirjan.
»Jos tahdot minua auttaa, niin kirjoita tähän nimesi!»
Vilhelmi katseli paperia ja ystäväänsä vuorotellen. Yhtäkkiä sanaa sanomatta tarttui hän kynään, ja lukematta, mitä velkakirja sisälsi, piirsi hän siihen nimensä. Velka, jonka takaukseen hän sitousi, oli 2,000 markan suuruinen.
»Kiitoksia!» — sanoi Rönneqvist. — »Olisi minulla nyt toiset takausmiehet!… Mutta kello on jo kohta 11; sinun tulee mennä virkahuoneesesi! Minun olisi pitänyt olla paikallani jo kello 10».
* * * * *
Kun Vilhelmi kello 2 aikana palasi kotiinsa, näki hän ukko Rotherin kiiruhtavan edellänsä. Mahtavasti ja hiljaa, niin kuin viimeksi ollessansa Helsingissä, ei nyt ukko kulkenut; päin vastoin muistutti nyt hänen kiireensä niitä aikoja, joina hän vielä oli puotipoika. Vilhelmi ei saavuttanut häntä ennenkuin kotonansa. Siellä jo käveli patroni huoneessa edestakaisin kiivain askelin.
»Se lurjus, se konna!» huusi hän ehtimiseen.
»Mikä teitä on kohdannut?» kysyi Vilhelmi, joka näki, että ukko oli tulisessa vihassa.
»Se lurjus, se konna! Hän syytti ensinnä Sultia ja Kåhrströmiä, mutta vihdoin oli hän hävytön minulle ja nimitti minua vanhaksi narriksi. Narri, minä! Kuka on narri? Björk on lurjus, on narri, on suurin konna maailmassa… Ja kun minä hänelle tämän sanoin, käski hän minun olla vaiti, uhkasi ajaa minun ulos huoneestansa ja salvata minut vaunuliiteriin! Tuhat tulimmaista! Ja semmoisen konnan edestä täytyy minun maksaa 50,000 ruplaa, 200,000 markkaa! Myydä Katajalahti, joutua vanhoilla päivilläni kerjuulle, maantielle, — minä kysyn, kuka on konna?! Puh! Et ole tiennyt keitättää kahviakaan! Minä luulin Björkillä sitä saavani! Hän! Mitä sain? Lempo enää takaukseen menköön, en minä vaan!»
Ukon puhe oli sitä laatua, että sen nyt Vilhelmikin ymmärsi, ja se vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen silmänsä leimusivat taasen; hänen ruumiinsa suoreni. Oli ikään kuin olisi joku sisällinen muutos hänessä tapahtunut.
»Tietääkö Löf tästä?» kysyi hän.
»Tietää, tietää; mutta mitä hän siihen voi? Hänelle en minä voi Annan myötäjäisiksi antaa äyriäkään. Muonamiehenä tyttäreni ja vävyni luona saan vanhat päiväni elää, minä ja mamma myös. Oletko sinä eläissäsi tällaista kuullut?»
Ja vihoissaan ja harmissaan mittasi ukko pitkillä askelilla Vilhelmin kamaria. — »Mutta sano, sano jotakin!» huusi hän, kun Vilhelmi ääneti hänen kulkuansa katseli.
»Jos niin pahasti käy, että perikatoon joudutte, niin on teidän kotonne, setä, — ei Löfin, mutta veljennepojan tykönä. Sallikaa minun palkita teille kaikki se hyvä, minkä minulle olette osoittaneet!»
Patroni seisahtui äkkiä ja katseli kauan Vilhelmiä. »No, noh!» — sanoi hän vihdoin. »Maantiellä en vielä ole. Mutta miten onkaan, ne sanasi tahdon panna mieleeni. Ja totta tosiaan, et ole niitä turhaan sanonut».
Maantiellä ukko Rother tosiaan ei vielä ollut; mutta monta päivää ei ollut kulunut, ennenkuin hän tiesi, että hän oli köyhempi kuin ennen naimisiin menemistään. Hän tuli tietämään, että Björkin omaisuudesta ei hänelle riittäisi mitään. Etuoikeudella oli se kokonaan menevä muille; ja takaussummasta, kun hän sen oli maksanut, ei hän saisi äyriäkään takaisin. Hän oli nyt kahden vaiheilla mitä tehdä, joko panna konkurssihakemus tai koettaa muilla keinoin itse saada tuo takaus maksetuksi. Että tämä tapaus häneen kipeästi sattui, kipeämmästi kuin hän sitä kenellekään näytti, on ymmärrettävä, ja se näkyikin siitä, mitä ei ukko voinut estää — siitä, että hänen hiuksensa muutaman viikon kuluessa olivat muuttuneet lumivalkoisiksi.
»Jos muulla keinoin voin saada takauksen maksetuksi, en konkurssihakemukseen ryhdy» — sanoi hän eräänä iltana Vilhelmille. »Konkurssi on aina ollut minulle kauhistus. Katajalahti on 100,000 markan arvoinen. Toinen puoli takaussummaa on minulla rahoissa ja velkakirjoissa. Mutta mistä saan ostajan Katajalahdelle? Jos se huutokaupalla myydään, nousee hinta tuskin sanottuun summaan. Aikaa minulla on, jos riidanalaiseksi asian teen, vuosi tahi vähän toista — ja riidanalaiseksi minun täytynee asia tehdä. Maksamattoman koron olen täällä suorittanut — koko summa sekin, 15,000 markkaa. Toivon kumminkin, että asianomaiset odottavat jonkun aikaa, ja ehkäpä voisin asian niinkin saada menemään, että puolen takaussummasta maksan ja toisesta puolesta panen Katajalahden pantiksi. Tuo juontui minulle mieleen aamulla, sillä asianomaiset näkyvät säälivän minua yhtä suuressa määrässä kuin ne Björkiä vihaavat».
Vilhelmi kuunteli ukon mietteitä, ja hänkin ihmetteli, kuinka setä voi puhua noin kylmästi vahingostaan kuten ihan vieraasta asiasta. Tämä hänen setänsä kohtalo oli kokonansa muuttanut Vilhelmin mielialan. Ukko itse sitä ei huomannut, mutta Rönneqvist sen huomasi, ja kun hän suoraan tästä asiasta rupesi Vilhelmin kanssa puhumaan, vastasi tämä surullisesti hymyillen:
»Niin on, kuin sanoit. Minä olen toisellainen nyt kuin joitakuita aikoja takaperin. Kaikesta hyvästä, mikä minua on kohdannut maailmassa, tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää setääni. Nyt uhkaa häntä vahinko semmoinen, ettei hän, ei ainakaan pitkiä aikoja, voi sitä kantaa; mikä on luonnollisempaa, kuin että minä hänelle palkitsen sen hyvän, minkä hän minulle on osoittanut. Jos nyt nääntyisin toimettomuuteen, mitä hyvää hänelle minusta olisi! Ei, minä tahdon elää hänen ja hänen perheensä tähden!»
»Ensimäinen ja luonnollinen auttaja on Löf» — sanoi Rönneqvist.
»Löf!» kertoi Vilhelmi halveksien. »Sinä et häntä tunne, sen näen. Minä pelkään, että takaus ei ole mitään sen vahingon rinnalla, minkä Löf vielä tuottaa».
»Setäsi vahinko oli siis sinun onnesi» — arveli ystävä. — »Ainakin on se tähän saakka sinulle onneksi ollut. Sillä kauan et sinä olisi kärsinyt elää semmoista elämää kuin elit hulluksi tulematta».
Vilhelmi vastasi vaan: »Minulla on nyt jotakin, jonka eteen kannattaa elää — sitä ei minulla tätä ennen ollut».
Kolmatta viikkoa viipyi Katajalahden isäntä Helsingissä. Hän oli sillä aikaa saanut asiansa niin hyvälle kannalle kuin oli hänelle mahdollista. Hän oli uskonut eräälle asiamiehelle Katajalahden kartanon kauppaamisen, jos siitä tarjottaisiin hinta semmoinen, että se kannattaisi myydä. Muussa tapauksessa koettaisi hän sitä itse pitää pantattuna 100,000 markasta, vaikka hän itse tiesi ja Vilhelmikin tunnusti, ettei kartano antanut vuotuista tuloa täyteen niin paljon kuin tämän summan korko teki. »Mutta» — sanoi patroni — »aikaa kumminkin on voitettu, ja sekin on jotakin».
Samana päivänä, jona patroni Rother läksi Helsingistä, läksi maisteri Rother Turkuun papiksi vihittäväksi. Toimettomuuden henki oli hänestä kadonnut. Hänelle kangasti tulevaisuus, ei juuri onnellinen, sillä onnea hän ei enää maailmassa toivonut, mutta kumminkin tulevaisuus, jossa hän velvollisuuksiensa täyttämisessä luuli löytävänsä hiljaisen tyytyväisyyden.
XI.
Ylkä ja morsian.
Katajalahdella kuluivat päivät patronin lähdettyä yhtäläisesti kuin ennenkin. Ei rouva, ei Anna eikä edes Anterokaan tiennyt, missä vaarassa isän ja heidän kaikkien maalliset tavaransa olivat. Löf siitä ei ilmaissut sanaakaan. Että jotakin kummaa ja outoa oli tapahtunut tahi oli tapahtumaisillaan, sen luulivat he huomaavansa henkikirjoittajan käytöksestä. Rouva etenkin huomasi tulevassa vävyssään suuren muutoksen tapahtuneeksi ja hän osasi mainita tyttärensä kihlauspäivän siksi päiväksi, jona tämä muutos oli alkunsa saanut. Löf tuli niinkuin aina ennenkin joka päivä Katajalahdelle, mutta se tapa, millä hän kaikkia siellä kohteli, oli rouvan mielestä varsin eriskummallinen. Väliin saatti hän olla iloinen ja hupainen, väliin taasen oli hän hiljainen ja kylmä. Rouva, joka ei tiennyt muuta syytä tähän hänen käytökseensä, luuli häntä vaihemieliseksi, ja kun hän tähän luuloon oli joutunut, niin eneni hänessä yhä vastahakoisuus Löfiä vastaan. Annaakin kohtaan oli henkikirjoittajan käytös varsin omituinen. Milloin osoitti hän hellintä lempeä, joka koki Annan silmistä lukea, mitä Anna ajatteli; milloin taasen oli hän kylmä ja kohteli morsiantaan niinkuin outoa, vierasta olentoa. Riitaisuuksia, semmoisia kuin ennen, ei nyt koskaan tapahtunut nuorten välillä. Väliin, kun henkikirjoittaja oli lempituulella, suostui hän aina ja paikalla Annan ajatuksiin ja tuumiin; mutta väliin taasen, kun hän oli kylmällä tuulella, katkaisi hän Annan lauseen kovalla, karkealla huudolla: »Se ei ole niin!» tahi lauseella: »Sinä et tätä ymmärrä!»
Mutta eninnä kaikista oli Anna muuttunut, ja niin vähässä ajassa! Tuon entisen juonikkaan, ilvehtivän, mutta samalla iloisen neidon sijaan oli astunut hiljainen, totinen ja surusilmäinen olento, joka ei vähäistäkään muistuttanut tuota entistä. Anna oli joutunut morsiameksi; itse ei hän tiennyt miten. Hän heräsi lapsuuden unelmista vasta silloin, kun hän jo oli antanut tahi ainakin luvannut sydämensä. Hän oli luvannut sen, ennenkuin hän oli tutkinut, mitä se itse sanoi. Ja nyt, kun lupaus oli tehty, nyt tuntui tässä sydämessä niin kummallisia tunteita, joita Anna ei itse vielä ymmärtänyt, mutta jotka usein saivat hänen murheelliseksi ja nostivat kyyneleet hänen silmiinsä, Usein hän semmoisina hetkinä ajatteli, kun hän muisti, miten hän henkikirjurin morsiameksi oli joutunut: »Olinpa minä viisas silloin?» — Kun hän taasen sulhasensa näki, oli hänessä jotakin, joka veti häntä hänen puoleensa; mutta kun hän häntä lähestyi, tuntui kuin olisi hänen sydämensä läpi käynyt kylmä viima — ja varsinkin silloin, kun Löf lempeä häntä kohtaan osoitti. Ainoastaan silloin, kun hän Vilhelmiä muisti, oli kuin olisi kylmä jääriite, joka jähdytti hänen sydäntänsä, alkanut sulaa; mutta tämä sulattava päiväpaiste katosi heti, kun hän kuuli Löfin äänen.
Vilhelmin muisto ja Anteron läsnäolo, ne ilahuttivat Annaa. Antero, tuo viehkeä nuorukainen, ei kumminkaan pitkiä aikoja kerrallaan sisarensa kanssa seurustellut. Anterolla oli oma työnsä. Hän luki ja oli usein koko päivän yksikseen työssänsä. Hänen kamariinsa meni Anna aina silloin tällöin, ja siellä he keskustelivat — ei enää päivän turhista asioista, mutta hengen suurista ja korkeista. Vaan Antero ei tiennyt Annan sydämen tilaa, eikä Anna sitä Anterolle ilmaissut. Antero, joka hiljaisissa, yksinäisissä mietinnöissään oli onnellinen, luuli että Annan laita oli samallainen. Antero ei tiennyt aavistaakaan muuta. Veli luuli sisarensa olevan onnellisen, ja vaikkei hän Löfiä kärsinyt, ei hän sitä kenellekään näyttänyt; päin vastoin ei hän tässä asiassa hyväksynyt itseään, sillä hän luuli tässä tekevänsä väärin Löfiä vastaan, josta hän ei mitään pahaa tiennyt. Antero oli siinä varmassa uskossa, että Anna rakasti Löfiä ja että Löf rakasti Annaa, ja hän oli usein suutuksissaan itselleen siitä, ettei hän saattanut ajatella niin paljon hyvää tulevasta langostaan, kuin hän olisi tahtonut.
Tällä kannalla olivat asiat Katajalahdella, kun patroni Rother tuli kotia Helsingistä.
Huoli ja murhe kuvastui hänen otsallaan, kun hän omiansa tervehti. Rouva, Anna ja vieläpä Anterokin huomasivat sen, ja tervehdys oli tuskin sanottu, ennenkuin he tämän ottivat puheeksi.
Patroni tiesi nyt, mikä häntä odotti. Salata sitä omaisiltaan ei hän enää tahtonut, eikä sitä enää voinutkaan. Mutta miten ilmoittaa surullinen uutinen?
Hän ei siinä kauan kainostellut. Kuta pikemmin se on sanottu, ajatteli hän, sitä parempi, ja tuskin oli tunti kulunut hänen kotiintulostaan, ennenkuin rouva, Anna ja Antero tiesivät, mikä oli tulossa. — »Kaikki, mitä minulla on, menee» — lopetti patroni, ja sen sanottuansa riensi hän kiireesti kamariinsa.
Hän ei voinut nähdä, mitä hänen kova uutisensa vaikutti.
Rouva ja lapset katselivat toisiaan. Vaikeapa oli heidän alussa mitään ymmärtää patronin kertomuksesta. Mutta vihdoin he sen ymmärsivät.
Rouva oli vaalea. Hän ei pitkään aikaan sanonut mitään, ja kun hän vihdoin rupesi puhumaan, oli hän voittanut sen tuskan, minkä uutinen hänessä oli herättänyt.
»Myötäkäyminen on meitä tähän saakka kaikissa seurannut» — sanoi hän.
— »Nyt koetuksen päivinä tulee meidän kärsiä valittamatta».
»Ja meidän on velvollisuutemme tehdä tämä vastoinkäyminen niin helpoksi kuin voimme» — lausui Antero. Annalla ei ollut mitään sanomista, mutta veljensä puheesen nyykähytti hän päätään, näyttäen hänkin siihen suostuvansa.
Jos olisi patroni malttanut jäädä kuulemaan, mitä hänen uutisensa vaikutti, olisi hän siitä saanut lohdutuksensa; nyt sen sijaan hän käveli edestakaisin kamarissansa ja hänen tuskansa oli nähtävänä hänen kasvoissansa. Hän ei nyt muistanut kahvikultaakaan. Hän tunsi, että hän häpesi omiansa kohdata, sillä tähän onnettomuuteen oli syypää hän itse, ja yksin hän.
Tässä tuskassansa hän, kuten sanottiin, käveli edestakaisin lattialla, kun hänen kamariinsa astui hänen hellä puolisonsa. Ukko ei ollut häntä näkevinään, ei silloinkaan, kun rouva jäi seisomaan häntä katsellen. Vihdoin tuli tämä käytös hänelle tukalaksi, ja rouvansa eteen seisahtuen sanoi hän hiljaa: »Me olemme nyt köyhät».
Oli kuin olisi rouva odottanut patronin jotakin sanovan, sillä nyt laski hän käsivartensa miehensä kaulan ympäri. »Mutta kantakaamme vastoinkäymistämme niinkuin myötäkäymistämme olemme kantaneet!» — sanoi hän. »Jos olisit ennen tästä puhunut, olisimme voineet säästäväisemmästi elää».
Patronin sydämeltä putosi raskas paino. Hän oli liikutettu. Hän tunsi silmissänsä jotakin outoa, ja rouva näki, että niissä kimalteli kaksi kirkasta kyyneltä.
»Minä olen ollut kiittämätön» — sanoi ukko. »Amanda, nyt vasta minä tunnen sinua!»
Kauan istuivat sitten patroni ja rouva puhellen. Mitä he puhuivat, jääköön kertomatta. Tietysti eivät he iloisista asioista puhuneet; mutta kumminkin, kun he nuorten luo saliin tulivat, olivat he melkein iloisia. Heillä oli täysi luottamus toisiinsa, ja niinhän on asia laita, että ilomme ei ole täydellinen, ellei joku toinen, jota rakastamme, ole siitä osallinen — — mutta surun laita on päinvastainen. Se on täydellinen se suru, jota olemme tuomitut yksinämme kantamaan. Jos joku, johon luotamme, jota rakastamme, ottaa siihen osaa, niin tuntuu ikäänkuin jakautuisi se kahtia, ja kuorma on puolta helpompi meidän kantaa. Surun katkeruus kadottaa terävän nuolensa, kun saamme sen purkaa ystävän helmaan.
Kun patroni tuli saliin, jossa Antero ja Anna olivat päättäneet tehdä minkä ikinä voisivat onnettomuuden lieventämiseksi, ei enää tuota onnettomuutta edes mainittu. Patroni rupesi puhumaan Helsingistä, mitä uutta sieltä kuului, ja ainoastaan sivumennen koski hän tuohon kipeään asiaan, kun hän Vilhelmistä puhui. Häntä ei osannut patroni kyllin kiittää.
Juuri silloin, kun patroni puhui Helsingistä ja mikä siellä oli häntä kohdannut, astui Löf saliin. Rauhattomassa tilassa oli tämä mies parka viimeiset viikot elänyt, taistellen kovaa taistelua ahneuden ja rakkauden välillä. Hän tuli nyt kuulemaan, mitä uutisia patroni toi. »Jos niin on, että patroni omaisuutensa menettää — hyvästi silloin Anna!» — tähän päätökseen oli itsekäs nuori mies tullut. Hän kyllä tunsi, että hän paljosta luopuisi, kun hän Annan jättäisi — mutta jompikumpi, rikkaus tai Anna, oli hänen jättäminen, ja hän arveli: »Rikkaudesta minä aina löydän onneni; ja ken on sanonut, että Anna voi minulle palkita, mitä minä hylkään, jos hänen otan». Ahneus oli niin muodoin voittanut hänen päättäessään.
»Ja oliko Vilhelmi onnellinen?» kysyi Anna, kun Löf astui sisälle.
»Oli» — vastasi patroni ja meni tulevaa vävyänsä vastaan, jota hän ystävällisesti kätteli. »Minä tässä kerron, mitä matkallani olen saanut tietää» — sanoi hän hänelle.
»Uhkaava vaara on mennyt ohitse» — oli ensimäinen ajatus, joka juolahti henkikirjoittajan mieleen. »Muuten ei patroni jonninjoutavia kertoisi eikä niin iloiselta näyttäisi». Ja tämä ajatus sai henkikirjoittajan niin iloiseksi, kuin olisi hän suuren rahasumman voittanut.
»Me puhuimme tässä Vilhelmistä; voin sanoa terveisiä häneltä. Vilhelmi on nyt Turussa ja vihitään piakkoin papiksi».
Löf oli istunut Annan viereen, jota hän nyt oli tervehtinyt hellemmästi kuin ennen ja jonka kättä hän nyt hellästi puristi.
Anna oli juuri kysyä jotakin muuta Vilhelmistä, kun henkikirjoittaja kääntyen patroniin ennätti lausua:
»No, miten teidän matkanne onnistui? Joko tietää perheenne teidän matkanne syyn?»
»Minun matkani onnistui niin hyvin kuin semmoinen matka saattaa onnistua, enkä sitä ole enää omaisiltani salannut!» — vastasi patroni.
Löfin kasvoista loisti ilo. »Sepäs oli onni!» sanoi hän. »Sillä totta sanoen minä olin murheellinen, suuresti murheellinen teidän tähtenne».
»Semmoinen ei sinun tarvitse olla» — vastasi patroni. »Sinä näet, miten me onnettomuuttamme kannamme, eikä se asia murheesta parane. Sääli minun on kumminkin sinua; sillä jos sinä toivoit Annan myötäjäisiksi saavasi jotakin, niin petyit. Mutta minä olen vakuutettu siitä, ettet sinä tavaroita katsonut».
»Minä en teitä ymmärrä!» huusi Löf. — »Sanokaa kerrassaan kaikki!»
»No … pitääkö minun se vielä kertoman! Minun tulee yksin maksaa koko takaus, ja siihen menee koko omaisuuteni».
Löfin käsi, jossa Annan käsi oli ollut, aukesi ja vaipui hiljaa alas.
— »Teidän on siis maksaminen koko takaus?»
»Ihan joka ainoa äyri!» vastasi patroni.
Löf tunsi, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. »200,000 markkaa?» kysyi hän hiljaa.
»Niin, sinä mainitsit summan» — vastasi patroni.
»Ja Jumala, joka meistä on tähän saakka huolta pitänyt, kyllä niin vieläkin tekee, jos emme epäilykseen vaivu» — lisäsi rouva.
Löf ei tiennyt mitä sanoa. Hänen rakkautensa Annaan oli uudestaan leimahtanut ilmituleen, kun hän patronin ensimäisistä sanoista luuli tämän jollakulla tavalla päässeen takauksesta vahingotta. Nyt, kun hän huomasi tässä luulossaan pettyneensä, heräsi uuteen taisteluun ahneus ja rakkaus hänessä, ja kova oli tämä taistelu; sillä Annaa ei hän ollut koskaan ennen nähnyt niin suloisena kuin nyt. Mutta kumminkin kääntyi voitto ahneuden puolelle, kun hän kuuli Annan lisäävän äidin sanoihin:
»Tästä päivästä alkaen tahdomme me ruveta elämään nykyisten varojemme mukaan».
Löf oli semmoisessa mielentilassa, ettei hän nyt kauan Katajalahdella menestynyt. Kun patroni taputti häntä olkapäälle ja kutsui häntä kamariinsa lautapelille niinkuin ennenkin, nousi hän ja syyttäen kiireitä, tärkeitä töitä sanoi hän jäähyväiset. »Te tiedätte, että virkatoimet käyvät esinnä» — lausui hän, tuo entinen pilkkahymy huulillaan.
»Tietty se! Ikävä vaan, etten saanut pitää sinua täällä tänään», vastasi patroni. »Olisimme pelanneet koko päivän; sillä isossa maailmassa ei pidetä mitään niin halvasta pelistä kuin lautapeli on».
»Mutta kaiketi palaat pian tänne, kun olet työsi tehnyt?» — lausui
Anna hiljaa.
»Se on tietty» — vastasi henkikirjoittaja. — »Et tiedä, kuinka minun on yksinäisyydessäni ikävä sinua» — ja hän hymyili uudestaan pilkkahymyään. Anna sen huomasi, ja hän tunsi taasen, miten ikäänkuin kylmä käsi olisi laskeunut hänen sydämelleen.
Löfin mentyä sanoi Antero, joka tapansa mukaan oli ääneti istunut: »Hyvä olisi, jos hänen työnsä ijäti pidättäisi häntä täältä. Minä pelkään, että hänen rakkautensa Annaan on kadonnut meidän rikkautemme mukaan».
»Antero! Mitkä sanat!» huusi patroni. »Mistä sinä ne sanat otit?»
»Hänen käytöksestään ja omasta suustaan. Hänellä ei ole nyt mitään tekemistä, sen sanoi hän minulle itse toissa päivänä. Minä katselin häntä tarkasti, kun te, isäni, kerroitte onnettomuuden, ja minä näin, että hänen kätensä kirposi Annan kädestä, kun hän sen ymmärsi».
Anna vaaleni, nousi kiireisesti ja läksi ulos. Hän meni kamariinsa, josta hän ennen oli tietä tarkastellut Löfin tuloa odottaen. Anteron sanat olivat selvittäneet hänelle sen salaisuuden, jonka laatua hän ei ollut ymmärtänyt. Annan silmät aukenivat. Löfin kummallinen käytös häntä kohtaan patronin poissa ollessa oli nyt saanut selityksensä. Ja samalla kuin Anna luuli ymmärtävänsä tämän, samalla katosi se lumous, joka oli hänet sitonut henkikirjoittajaan. »Varmaan ei hän rakasta minua, enkä minä häntä», ajatteli tyttö, ja tämä hänen ajatuksensa yhä selveni ja varmeni, kun hän rupesi miettimään tulevaisuuttaan Löfin puolisona.
Silloin kauhistui hän tilaansa, ja nyt samalla oli hänelle selvänä, ettei hän ollut koskaan rakastanut henkikirjoittajaa. Mikä häntä oli hänen puoleensa vetänyt sitä hän ei ymmärtänyt.
Mutta samalla kuin Annalle selkeni, ettei hän koskaan ollut todellisesti rakastanut Löfiä, samalla pistäysi esiin kuva, joka usein silloinkin, kun hän luuli henkikirjoittajaa rakastavansa, oli hänelle mieleen muistunut — Vilhelmin kuva.
Se side, joka sitoi henkikirjoittajaa ja Annaa, oli molemmista päistä löyhtynyt. Vähän vielä tarvittiin, ja he olivat irtauneet toisistaan. Mutta vielä ei tiennyt toinen toisensa ajatuksia.
XII.
Takaus maksetaan.
Päivät kuluivat kuten ennenkin, kaikki oli niinkuin ennen; ainakaan ei huomannut Katajalahden ulkopuolella oleva mitään eroitusta. Mutta kumminkin, vaikka ei vielä mitään huomattu, tiedettiin jo kaikkialla, mikä Katajalahden herrasväkeä odotti. Useasti tällaisessa tapauksessa syntyy kanteita, kylmenee ystävyys ja unohtuu tuttavuus. Osaksi tämä tässäkin kävi toteen. Patronia soimattiin kovasti siitä, että hän oli takaukseen mennyt. »Eihän hänellä itsellään ollut mitään» — sanottiin. »Kaikki, mitä hänellä oli, oli hänen rouvansa, joka nyt miehensä tuhmuuden tähden joutuu maantielle». Mutta oli toisia, jotka samalla kuin he soimasivat patronia ajattelemattomuudesta, samalla häntä säälivät. Hän oli ollut hyvänsuopa kaikille. Mutta jos olisi patroni tahtonut ystävistään hakea apua, olisi hän huomannut, että ystäväin kukkarot nyt olivat ummessa, että avaimet olivat joutuneet hukkaan. Vaan patroni ei pyytänyt ystäviltään apua, eikä hänen siis tarvinnut kärsiä sitä häpeää, joka kerjääjää kohtaa.
Kolme kuukautta oli kulunut patronin kotiintulosta. Löf oli näitten kuluessa ensi viikolla käynyt Katajalahdella silloin tällöin. Mutta kun aika kului, harvenivat myös hänen käyntinsä, ja kahteen viikkoon ei oltu häntä nyt nähty Katajalahdella. Löf tahtoi nyt kaikin mokomin päästä vapaaksi Annasta. Mutta hän ei tahtonut millään muotoa, että kihlauksen purkautumisen syy tulisi ilmi. Sentähden viivytteli hän ja eli siinä toivossa, että hänen kylmyytensä vihdoin saisi Annan antamaan rukkaset. Hän oli tässä antanut viittauksia, jotka olivat tulleet, niinkuin aikomuskin oli, Annan korville. Mutta olipa silloin ikäänkuin olisi Anna saanut takaisin entisen luontonsa. Kun Löf Katajalahdella kävi, kohteli Anna häntä niinkuin morsian ylkää ainakin, ja tästä syystä näki Löf vihdoin parhaaksi pysyä poissa Katajalahdelta. Mutta jos olisi Anna ennen tuntenut Löfiä kohtaan jotakin rakkauden tapaista, niin nyt vähitellen tuli halveksiminen tämän tunteen sijaan. Antero, joka nyt tarkemmilla silmillä seurasi, mitä hänen ympärillään tapahtui, näki tämän muutoksen Annassa, ja hän oli siitä iloinen. Löf taasen puoleltaan päätti ahneutensa mukaan, että Katajalahtelaiset tahtoivat häntä menemään naimisiin Annan kanssa. »He tahtoisivat, että minä sitten elättäisin heidät» — oli hän sanonut. — »Mutta siitä ei kuuna päivänä tule mitään!» — Nämä tällaiset puheet, jotka pian tulivat Katajalahdella tiedoksi, herättivät patronissa vihaa, mutta näyttivät hänelle, joka viimeiseen saakka oli Löfiä puolustanut, mimmoinen henkikirjoittaja todellakin oli.
Puolen takaussummaa oli patroni maksanut, toinen puoli oli hänen nyt pian maksettava. Hänellä ei ollut koko omaisuudestaan nyt muuta jälellä kuin Katajalahti. Tälle oli hän hakenut ostajaa, mutta semmoista ei ilmestynyt. Tiedossa oli, että patronin oli täytymys se myydä, ja siitä syystä eivät ne, jotka halusivat hyvää kartanoa, tarjonneet mitä patroni vaati, kun luulivat saavansa kartanon huutokaupalla huokeammasta. Kartanoa oli käyty tarkastamassa, ja asianomaiset tarkastajat olivat arvanneet sen ainoastaan 80,000 markan arvoiseksi. Jos olisi patronilla ollut maksaa 20,000 markkaa, olisi hän saanut kartanonsa pitää pantattuna ennen mainitusta summasta, mutta patronilla ei ollut 20,000 markkaa. Yhä enemmän ja enemmän totutti hän itseään ajattelemaan, että hänen siitä oli luopuminen. Jos olisivat kelvolliset takausmiehet taanneet hänen puolestaan nuo puuttuvat 20,000 markkaa, olisi hän saanut kartanoaan edelleen pitää, mutta ettei hän tällaisia saisi, siitä oli hän pian vakuutettu. — Asiain näin ollen oli patroni päättänyt tehdä konkurssin, ennenkuin kartano otettaisiin takavarikkoon.
Kolme kuukautta oli, kuten sanoimme, kulunut näissä hankkeissa, kun eräänä päivänä vieraita tuli Katajalahdelle. Vieraiden tulo oli nyt vielä oudompaa kuin ennen. Ompelus kädessä istui Anna puistossa, kun hän näki vieraita tulevan. Hän nousi ja tarkasteli niitä. Nepä eivät olleetkaan outoja. Annalle olivat ne hyvin tuttuja. Anna tunsi veljensä Villen ja serkkunsa Vilhelmin.
Hän ei juossut heitä vastaan, vaan jäi seisomaan. Hän tunsi sydämensä tykyttävän niin rajusti, että hänen ruumiinsa vapisi. Sillä kun hän Vilhelmin näki, muisti hän, minkälaisen kirjeen hän niinä päivinä, joita hän itsekseen nimitti raivonsa päiviksi, oli hänelle kirjoittanut. Muuttunut oli hän siitä ajasta, mutta hänen tekonsa seuraus vaivasi nyt häntä. Puitten välistä hän näki nuorten astuvan huoneesen, ja yhä seisoi hän liikkumatta. Hänen ajatuksensa juoksivat sinne tänne; ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän ne tasaantumaan. Silloin, vasta silloin lähestyi hän huonetta, ja kuta likemmäksi hän sitä lähestyi, yhä sitä kovemmin tunsi hän sydämensä tykyttävän.
Kummallinen oli serkkujen tervehdys. Anna ei uskaltanut luoda katsettaan Vilhelmiin. Hän tunsi kätensä vapisevan Vilhelmin kädessä, ja hän osasi tuskin vastata Vilhelmin kysymyksiin. Mutta tästä pahasta pääsi hän, kun Ville astui saliin patronin kanssa. Ilo loisti patronin silmistä, ja usein kuultiin hänen sanovan: »Jumala siunatkoon teitä!»
Vilhelmi ja Ville olivat tuoneet jonkun iloisen uutisen, sen huomasi Anna hyvin, eikä hänen tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin hän sai sen tietää. Patroni saisi pitää Katajalahden 80,000 markasta, jos hän vuotisesti ottaisi maksaakseen 4 prosenttia korkoa ja 2 prosenttia pääomaa. Ne 20,000 markkaa, joita korkeammalle velka nousi, saisi hän anteeksi. Tämän kaiken olivat Ville ja Vilhelmi yhdessä toimineet, ja avullinen heille oli tässä ollut etenkin se tuomari, jonka luona Ville oli ollut. Eikä heillä suuria puuhia tässä ollutkaan. He olivat näyttäneet, ettei missään tapauksessa, jos patroni konkurssiin menisi, voitaisi saada toista, maksamatonta puolta takauksesta kokonaan maksetuksi, koska kartano oli arvattu 80,000 markaksi, minkä summan patronikin vähitellen voisi maksaa. He olivat näyttäneet, miten viattomasti patroni oli joutunut vahinkoon, joka uhkasi häntä suurimmalla kurjuudella. — Kaikki tähän kuuluvat asiakirjat olivat he kirjoittaneet; nyt tulisi vaan patronin suostua heidän toimiinsa.
»Ja sen teen minä sydämestäni!» huusi patroni. »Katajalahti on aina 100,000 markan arvoinen. Minä en ymmärrä, miksi se niin vähäksi arvattiin…»
»Mutta minä ymmärrän ja tiedän sen» — sanoi Antero, joka juuri oli saliin tullut ja tulleita ehtinyt tervehtiä. »Minä ymmärrän sen. Joka toiselle kuopan kaivaa, hän putoaa siihen itse. Niin on nyt henkikirjoittajan käynyt. Vaikka ei hän tarkastajain seuraan kuulunut, oli hän kuitenkin juuri se, joka arvasi Katajalahden ainoastaan 80,000 markaksi ja sai tarkastajat meitä kohtaan nurjamielisiksi … millä keinoin, sen heitän sanomatta. Hän toivoi saada nähdä isäni ja äitini — meidät kaikki — suurimmassa köyhyydessä… Hän on nyt pahalla aikomuksellaan tehnyt meille hyväntyön. Hänellä oli kentiesi aikomus itse ostaa tämä kartano; nyt on hän alentamalla tämän arvon saanut aikaan sen, että me voimme sen pitää».
Kun Vilhelmi nämä Anteron syytökset kuuli, loi hän silmänsä Annaan. Anna oli Anteron tullessa uskaltanut katsella Vilhelmiä; nyt loi hän taas kiireesti silmänsä alas. Olihan se sama mies, josta Antero puhui, ollut hänen ylkänsä — oli vieläkin. Anna tunsi, että hän punastui ja vaaleni vuorotellen. Hän ei olisi voinut nyt sanoa mitään. Vilhelmi yritti jotakin sanoa, mutta ennenkuin hän sitä ehti, oli Antero lausunut:
»Se ilvenäytelmä, jota täällä ainakin viime viikolla on näytelty, loppukoon nyt! Anna on ollut Löfin kanssa kihloissa. Miten tämä kihlaus Annan puolelta tuli toimeen, sitä on minun aina ollut ja on vieläkin mahdoton ymmärtää. Onko Anna rakastanut Löfiä, sitä en minä tiedä; nyt tiedän minä varmaan, ettei hän sitä tee. Siis, Anna, anna minulle sormuksesi, minä toimitan sen henkikirjoittajalle takaisin!»
»Olisiko Löfin työtä se, että minä maantielle joutuisin!» — mumisi patroni. »Se on mahdotonta! Mitä pahaa olen minä hänelle tehnyt?»
Kun Anna kuuli veljensä sanat, loi hän silmänsä ylös, ja ensikerran pitkän ajan kuluttua tapasivat hänen silmänsä nyt Vilhelmin. Hiljaa veti hän sormuksen sormestaan ja antoi sen sanaa sanomatta Anterolle.
»Se on oikein tehty, sisareni!» sanoi Ville. »Sinun kihlaustasi en ole ikinä hyväksynyt; Löfiä en ole koskaan voinut kärsiä; mutta että hän näin kauas pahuudessa on ehtinyt, sitä en olisi koskaan uskonut. Jos hän olisi toinen mies, tahtoisin uskoa, että hän meidän parastamme tarkoitti, kun hän halvensi kartanon arvon».
»Sinä et tunne häntä», vastasi Antero. »Minä olen viimeisinä aikoina pitänyt häntä silmällä, ja minä tiedän nyt, että ahneus ja kateus vallitsevat hänessä. Hän on viekkaasti kauan aikaa osannut salata oikean luonteensa; mutta tulipa tämä ilmi, ennenkuin se Annan sai ikuisesti onnettomaksi».
Patroni ei pitkään aikaan osannut mitään sanoa.
Vihdoin lausui hän:
»Tämä päivä on onnen päivä. Ville ja Vilhelmi ovat säilyttäneet minulle Katajalahden. Antero on poistanut meiltä vielä tuntuvamman onnettomuuden».
Kyynelsilmin syleili rouva itkevää tytärtään.
»Ellen pety» — lausui Ville — »lähtee posti täältä tänään. Parasta siis on, että heti laitamme velkakirjan valmiiksi, niin voidaan se jo tänään lähettää. — Kuu se on tehty, sitten saa Antero kertoa, millä tavalla ja miten hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän nyt on kertonut».
Ja isänsä sekä Vilhelmin kanssa vetäysi Ville patronin kamariin. Rouva ja Anna jäivät saliin, kun Anterokin läksi kamariinsa lausuen:
»Tehkäätte te, mitä voitte, minä en sitä ymmärrä. Mutta tämä Annan sormus on niin pian kuin on mahdollista lähetettävä henkikirjoittajalle».
* * * * *
Kun Antero kertoi Löfistä asioita, joita ei patroni tahtonut uskoa, ei hän pannut omiansa. — Samalla kuin Löf päätti rikkoa aiotun naimiskauppansa, oli hän ottanut uuden askeleen pahuuden tiellä. Ajattelematta mitä siitä seuraisi, oli hän niille, jotka Katajalahtea kävivät tarkastamassa, kertonut yhtä ja toista halveksivaa. Mutta kun hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen halventavat lauseensa tekivät, älysi hän heti, mitä siitä seuraisi.
Vaikeata on sanoa, mistä pahuus syntyy, pahuus, josta ei meille itselle ole mitään hyötyä, mutta josta toiselle on usein suurtakin vahinkoa. Tällaiseen pahuuteen oli Löf useinkin tullut syylliseksi. Ja se on juuri pahuuden paras tuntomerkki, että se saa vahingoita aikaan ilman hyötyä kenellekään. Oikealla pahuudella ei ole rajoja; se saattaa ulottua niin kauas, että on mahdotonta sanoa, mitä ei se voisi tehdä. Mutta jos Löf suotta ja syyttä tahtoi saattaa vahinkoa Katajalahden herrasväelle, samalla kuin häntä erääsen sen jäsenistä rakkaus sitoi — niin silloinpa olisi Löf ollut pahuuden kuningas. Sillä jos Löfissä löytyi rakkautta Annaan, niin samallahan hän, kun Annan kotiperhettä saattoi vahinkoon, vahingoitti itseään. Syyttä siis ei Löf tällä kertaa voinut antautua pahuuden palveliaksi. Jotakin oli hänellä nähtävästi mielessä, kun hän Katajalahden kartanon arvoa alensi. Ja kun sanomme, että hän itse toivoi saavansa kartanon ja mahdollisesti vielä halvemmasta hinnasta kuin siitä, johon se nyt oli arvattu — niin olemme samalla sanoneet, mihin määrään hänen ahneutensa voitti rakkauden. Millä hän kartanon hinnan maksaisi, sitä hän ei aluksi niin tarkalleen ajatellut. Osa hinnasta oli hänellä maksaa, ja puuttuvat rahat toivoi hän saavansa kiinnittämällä sitten tuon kartanon. Kun Löf tätä sittemmin ajatteli, taputti hän ilosta käsiään. »Viisaasti olen minä käyttäynyt» — sanoi hän itsekseen.
Kihlakunnan asukkaat eivät vielä yleensä tunteneet henkikirjoittajaansa; mutta ne, jotka hänen tunsivat, olivat jo oppineet häntä vihaamaan. Mutta se on yleinen laki, ettei maailmassa löydy niin pahaa ihmistä, jolla ei olisi yhtään ystävää, ja se laki kävi tässä toteen. Kihlakunnassa löytyi joitakuita rikkaita sekä herroja että talonpoikia. Näiden ystävyyteen oli Löf pyrkinyt, ja miten hän tässä pyrinnössään onnistui, olemme jo nähneet Katajalahdella. Hänelle, joka niin taitavasti osasi salata todellisen luonteensa, ei ollut vaikea lumota ketä hän tahtoi. Hän, joka osasi antaa ahneutensa alttiiksi, kun jotakin hyötyä itselleen etsi, oli rikkaissa kiitetty. Hän, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli milloin sitä, milloin tätä, miten olisi mahdollista, että hän olisi saituri? Mutta eipä vielä huomattu, että samassa määrässä, kuin hän vieraanvaraisuutta ystävilleen osoitti, samassa määrässä kiskoi hän — oikeudella tahi vääryydellä — köyhiltä.
Iltapuoleen samana päivänä, jona Vilhelmi ja Ville tulivat Katajalahteen, oli Löfin luona pari naapuripitäjään pohattaa. Näillä oli vuokralla kirkkoherran tulot pitäjäässä, ja ken voi sanoa näitä syyllisiksi, kun he nyt Löfin kanssa juttelivat, miten olisi äskettäin tapahtunut kirkkoherran vaali voitu tehdä riidanalaiseksi, jotta saisivat vielä pitää kirkkoherran tulot vuokralla vuoden tai pari. Riidan ja valituksen syitä oli vaikea löytää; uusi kirkkoherra oli melkein yksimielisesti valittu; mutta kumminkin keksi Löf joitakuita kohtia, joihin sopisi tarttua, vaikkapa vähäpätöisiäkin olivat. Löf neuvoi, miten riita olisi aljettava, ja lausui ikäänkuin itseään puolustaen: »Minun ei pitäisi tähän asiaan ryhtymän, mutta kun voin ystäviäni niin vähällä auttaa, eikä vahinkoa tapahdu kenellekään, niin miksi en rupeisi asiamieheksenne, jos minua siksi haluatte». — Tätäpä olivat miehet juuri halunneetkin. Ja siinä nyt luvattiin suuria summia henkikirjoittajalle, jos tämä voisi saada aikaan, että vuokrakauppa vielä pysyisi entisellään, mitä kauemmin sitä parempi. Tietysti kuului lupaus henkikirjoittajan korvissa hyvältä, mutta hän vaan vastasi: »No, noh! Minä en niin juuri palkinnon tähden tätä tee, mutta pitäähän ystäviään auttaa ja varsinkin näin pienessä asiassa. Kunhan kulungit saan, olen tyydytetty ja samalla varmaankin vakuutettu, että te puolestanne autatte minua, jos joskus teitä tarvitsen».
Liitto oli tehty. Henkikirjoittaja tarjosi viiniä ja tupakkaa, ja siinä nyt sitten juteltiin ja jaariteltiin yhtä ja toista, ja Löf osasi, kun hän tahtoi, olla isäntä semmoinen, ettei paremmasta apua. Miehet olisivatkin, jos siksi olisi tullut, tehneet valansa, ettei likitienoissa löytynyt niin hyvää ja kohteliasta toista, kuin henkikirjoittaja. Mutta kaiken tämän ohessa tiedusteli Löf yhtä ja toista, eikä puhe hänen puoleltaan ollut tyhjän turhaa. Miehet eivät tienneet sanojaan punnita, ja nyt, niinkuin ainakin tällaisissa tilaisuuksissa, osasi hän hankkia semmoisia tietoja kuin hän halusi.
Päivä oli iltaan kulunut. Kädellä ja suulla oli lupauksia molemmin puolin tehty, ja vieraat olivat valmiit lähtemään. Silloin juuri astui nuori tyttö sisään ja antoi henkikirjoittajalle vähäisen rasian, jossa oli päällekirjoitus: »Henkikirjoittaja V. Löf».
»Mistä tämä on?» kysyi Löf tytöltä, tarkastellen rasiaa..
»Katajalahden Sannan tapasin tiellä äsken. Hän antoi sen minulle ja sanoi, ettei vastausta tarvita».
Löf avasi rasian. Ensimäinen silmäys selitti hänelle kaikki. Hänellä oli kädessänsä Annalle antamansa kihlasormus. Hän ymmärsi — — hän vaaleni. Sormuksen ympärillä oli paperi. Löf luki:
»Sisareni puolesta lähetän teille takaisin sormuksenne
pyytäen, ettette tästä lähtein häntä läsnäolollanne vaivaisi.
Kunnioittaen Antero Rother».
Ensi kerran eläessään oli nyt henkikirjoittaja siinä tilassa, ettei hän tiennyt mitä teki. Talonpojat katselivat häntä pitkään, kun hän kiivaasti astui edestakaisin kamarissaan. He huomasivat, että jotakin tärkeätä oli hänen tiedokseen tullut. Mutta he eivät sanoneet mitään.
Löf oli kyllä jo päättänyt luopua Annasta. Mutta nyt kun Anna luopui hänestä, tunsi hän sydämessään jotakin, jota hän ei ennen ollut tuntenut. Niinkauan kuin hänen vallassansa oli ollut tehdä kumman tahtoi, pitää Anna tahi luopua hänestä, oli hän ollut levollinen. Mutta nyt, kun päätös asiassa oli annettu häneltä kysymättä, nyt pääsivät pahat henget hänessä valloilleen. Tuhannet ajatukset ajoivat toisiansa hänen aivoissaan, tuhannet kysymykset, joihin hän ei voinut vastata. »Olisiko patroni voinut maksaa velan, olisiko Vilhelmi, jonka hän nyt muisti tulleen, voinut saada Annan mielen muuttumaan?» Näihin kysymyksiin supistuivat vihdoin henkikirjoittajan kaikki ajatukset, ja samassa alkoi hänessä päätöksiä kypsyä.
Vielä äskettäin ei hänellä olisi ollut mitään vastaan, jos Anna olisi hänelle antanut rukkaset, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että Anna oli ne antanut omasta tahdostansa. Nyt oli hänen itserakkautensa loukattu, ja hän päätti kostaa. Hän tunsi, että hän Annaa rakasti enemmän kuin hän oli uskonutkaan; mutta tähän hänen rakkauteensa sekaantui niin paljon vihaa, että vaikea on sanoa, kumpiko puoli oli hänessä voitolla.
»Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?» — kysyi hän itsekseen.
Yhtäkkiä hän kääntyi talonpoikiin, jotka vielä salissa istuivat. Hän oli nyt sen verran hillinnyt itseänsä, että hän tiesi mitä teki. Hän lähestyi heitä. »Löytyy kumminkin maailmassa paljon surkeutta» — alkoi hän. »Tänään on kaikki hyvin, huomispäivää ei takaa kukaan. Te tunnette Katajalahden patronin ja olette ehkä kuulleet, mihin onnettomuuteen tuo kunnon perhe on joutuva… Minä en tiedä, tuleeko minun moittia vai kiittää heitä, sillä heidän käytökseensä minua kohtaan saattaa yhtähyvin olla syynä ylpeys kuin rehellisyys. Te tiedätte, että minä olin kihloissa patronin tyttären kanssa?»
»Tuon kaiken tiedämme. Neiti Anna on siivo tyttö».
»Mutta nyt on tämä kihlaus purettu. Onko syynä siihen ylpeys, kun nyt perhe on melkein maantien oma, vai liikanainen rehellisyys, sitä en osaa sanoa. Minä tahdon kostaa heille sen häpeän, sen surun, minkä he ovat minulle tuottaneet. Minä tahdon kostaa mieleni mukaan. Katajalahti on hyvä kartano. Minä tahdon ostaa sen, ja — lahjoittaa sen uskottomalle morsiamelleni. Minä pyydän, että kun Katajalahti myydään huutokaupassa, tulette minulle täytetakaukseen, sillä varani eivät vielä riitä koko summan maksamiseen. Jos sen teette, lupaan ajaa asian teidän puolestanne, niin että vielä pari vuotta saatte tulot pitäjäästä. Muuta palkintoa en pyydä. Tällä ette tee hyvää minulle, vaan patronille».
»Te olette liian hyvä, herra henkikirjoittaja» — sanoi toinen talonpojista. »Sitä, mitä te aijotte tehdä, tekisi tuskin toinen maailmassa. Mutta asia on teidän, ja mielellämme teemme teidän hyväksenne minkä voimme. Eikö niin, Jaakko?»
»Se on ymmärrettävä asia», vastasi toinen.
»Sopimus on se siis tehty. Tässä käteni» — jatkoi henkikirjoittaja.
Kättä siinä nyt puristettiin, ja talonpojat katselivat kummastelevin silmin henkikirjoittajaa. He eivät voineet ymmärtää, miten ihminen saattaa niin suuressa määrässä hyvällä pahaa palkita. Mutta henkikirjoittaja yhä ajatteli. »Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?»
Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen nähtiin henkikirjoittaja yksinään salissa. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti väliin kiireesti, väliin istui hän pitkät ajat ajatellen. »Patroni ja Anna saavat tietää tästä aikomuksestani; he siitä näkevät, ettei Löf ole semmoinen, miksi häntä luulivat, Heidän täytyy kunnioittaa minua» — ja henkikirjoittaja nauroi ilkeästi tätä ajatellessaan.
Onko se kummaa, että riettainkin ihminen on hyvillään, kun hänelle kunnioitusta osoitetaan; vielä kummempaa, että hänkin tahtoo olla kunnioitettu. Löf päätteli oikein, kun hän arveli tästä vastasanotusta aikeestaan saavansa yleisen kunnioituksen. Se sai hänen hyvälle mielelle. Mutta kuinka hän oikeastaan oli aikonut menetellä, jos hän Katajalahden kartanon saisi, sitä emme tarvinne sanoakaan.
Hän oli kirjoittanut Helsinkiin tiedustellakseen miten Katajalahden kartanon asian laita oikein oli, sillä hän ymmärsi, ettei hän kartanon asukkailta saisi tätä tietää. Hän oli myöskin päättänyt olla Katajalahdella käymättä, päättänyt näyttäytyä surullisena, sanalla sanoen: hän oli päättänyt olla olevinansa ylevämielinen.
Hän oli myöskin päättänyt laittaa niin, ettei Vilhelmi ikinä saisi Annaa. Mutta miten hän tämän estäisi, sitä hän ei nyt vielä osannut sanoa. Tässä asiassa tyytyi hän sananlaskuun: »Aika tuopi tyynen meren, aika vuotavan venehen».
Kului tästä nyt muutamia päiviä. Löf oli niiden kuluessa levoton. Hän oli tiedustellut, miten Katajalahdella elettiin; hän oli tiedustellut, mikä oli ollut syynä siihen, että hänen sormuksensa niin äkkiarvaamatta lähetettiin takaisin; — mutta hän oli vielä kaikkia tietoja vailla, ja se piti häntä levottomana. Monelta haaralta oli hän kuullut puhuttavan aikomuksestaan ostaa Katajalahti ja lahjoittaa se Rotherin perheelle. Talonpojat olivat henkikirjoittajaa kiitellen tätä kertoneet. Sitä ei kumminkaan moni uskonut.
Sorvarilla oli ristiäiset. Henkikirjoittaja oli sinne kummiksi kutsuttu. Hän tiesi, että Katajalahden herrasväki myöskin oli kutsuttu, mutta kun hän sinne meni, ei ollut hän sitä tietävinään. »Jotakin saan minä siellä tietää» — ajatteli hän. Ja sen tähden meni hän. Perille päästyään näki hän vanhan patronin ja Anteron. Sorvarin isännältä sai hän kuulla, että neiti Annakin oli kummiksi kutsuttu, mutta ettei hän tulisi, »josta syystä henkikirjoittajan ei pitäisi panna pahaksi, että täytymyksestä neiti Annan sija oli talonpoikaisella tytöllä täytettävä».
Henkikirjoittaja teki jäykän kumarruksen patronille. Patroni ei oikein tiennyt miten käyttäidä. Mutta tämä epävakaisuus oli pian voitettu. Hän lähestyi ystävällisesti ja tarjosi Löfille kättä. Hän ei vielä saattanut uskoa, mitä Antero oli kertonut.
»Tytöillä on oma päänsä» — sanoi hän. »Mutta saatammehan olla ystäviä niinkuin ennenkin, vaikkei sukulaisuuskaan meitä sido».
Antero vetäysi vähän taemmaksi. Löf huokasi: »Ette usko, kuinka tämä käytöksenne on minun murehduttanut! Minä olen tutkinut itseäni, mutta mahdotonta on minun ymmärtää syytä».
»Minäkin olen vakuutettu, että tässä on tapahtunut joku erehdys…»
»Ja siitä hyvästä aikomuksestanne, jonka huhu tietää kertoa, saamme teitä sydämellisesti kiittää», kiiruhti Antero äkkiä sanomaan. »Mutta jott'ette turhaa vaivaa näkisi, voin teille ilmoittaa, että takaussumma on jo maksettu».
Löf oli nyt saanut tietää, mitä hän tietää tahtoi. Hän kiristeli hampaitaan vihasta, mutta ääneen sanoi hän: »Minä en tiedä, Antero, mitä sinulle olen tehnyt, että sinä minua vihaat ja halveksit. Jos näkisit, miten sinun uutisesi ilahuttaa minun sydäntäni, huomaisit samalla, että minä aina olen sinun todellinen ystäväsi».
Antero katseli kauan ja pitkään henkikirjoittajaa. Vihdoin kääntyi hän sanaa sanomatta häneen selin.
»Sinä vihaat minua», kertoi henkikirjoittaja, ja hänen äänensä vapisi.
— »No, olkoon sitten niin!»
XIII.
Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.
Kauan ei voinut Vilhelmi eikä Ville viipyä Katajalahdella. Vilhelmi oli astuva papilliseen virkaan, ja Villeä odotti tuomari, jonka kanssa hän käräjillä kulki. Mutta Vilhelmin ja Villen tulo Katajalahdelle oli sinne tuonut takaisin onnellisuuden. Tosin koski kärsitty vahinko kovasti patroniin; mutta hän oli kumminkin iloinen tietäessään, että Katajalahti oli hänen, vaikka kohtakin velkana. Häntä elähytti toivo, että kerran olisi velka maksettu. Hän ei tiennyt, että päinvastainen toivo elähytti henkikirjoittajaa.
Löf tiesi nyt kaikki, mitä Katajalahdella oli tapahtunut, ja hän sai myös pian tietää, miten takaus oli maksettu. Mutta kaikki, mitä hän sai tietää, suututti häntä. Aina silloin tällöin tuli illoin hänen luoksensa eräs nuori renki Katajalahdelta ja kertoi, mitä siellä tehtiin, mitä siellä puhuttiin. Löf palkitsi renkiä näistä hänen antamistansa tiedoista ja näki pian, että hän voi luottaa asiamieheensä. Matti Ränni oli tämä nuori onneton mies, jonka ensimäinen askele pahuuden tiellä oli petos omaa isäntäväkeänsä kohtaan.
Ensimäisiä tietoja, joita Matti henkikirjoittajalle toi, oli uutinen, että Vilhelmi ja Anna olivat kihloissa. Tämän kuullessaan Löf kiristi hampaitaan ja oli ensi vihassaan valmis tekemään tästä kihlauksesta riita-asian. »Sillä» — ajatteli hän — »minun kihlaukseni on julkinen». Mutta pian hylkäsi hän tämän aikeen. Matti toi sitten lisää tietoja, miten kaikki nuoret herrat olivat puhuneet pahaa henkikirjoittajasta; miten neiti Anna kerran palkollisten kuullen oli sanonut: »Jumalan kiitos, että minun silmäni ovat avatut; minä olin joutua pedon saaliiksi!»
Nämä tiedot karkoittivat unen henkikirjoittajan silmistä ja saivat hänen yhä miettimään, miten saattaa Katajalahden herrasväki vahinkoon. Ja näissä tällaisissa ajatuksissa vietti hän nyt yöt päivät. Mutta vielä osasi hän teeskennellä, eikä hänen puheessaan ilmaantunut mitään, josta olisi voitu aavistaa, mitä hän ajatteli.
Vilhelmi ja Anna olivat onnelliset. Vilhelmille oli Anna avannut sydämensä. Hän oli kertonut kaikki, salaamatta mitään, ja iloksensa huomasi Vilhelmi, ettei Anna ollut koskaan henkikirjoittajaa rakastanut, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää Annan käytöstä. Mutta eipä sitä Anna itsekään ymmärtänyt. Vilhelmille oli Anna kertonut, miten hänen tuskansa oli ollut hirmuinen sen päivän aamuna, jona hän julkisesti sulhasekseen tunnusti Löfin, miten hän silloin oli muistanut serkkuansa, miten hän oli itkenyt ja surrut. Ja kaikki nämä kertomukset vaikuttivat Vilhelmissä kuten parantava palsami pantuna syvälle, avonaiselle haavalle. Anna tunnusti nyt, että hän Vilhelmiä rakasti, ja ilosta vapisevalla sydämellä vaipui hän Vilhelmin syliin, kun tämä puhui ajasta, jona hän saisi emäntänä viedä armaansa pieneen, mutta iloiseen pappilaan.
»Jonkun kuukauden kuluttua olen minä taasen täällä, ja silloin vien minä Katajalahden kalliimman helmen muassani pois», oli Vilhelmi sanonut.
Ja entä vanha Rother, rouva ja nuorukaiset? Heidän silmistänsä loisti ilo ja onnittelu. Varsinkin rouva, Annan äiti, oli tyytyväinen.
Vilhelmi, Ville ja Anterokin olivat lähteneet. Antero oli ainoa, joka oli osannut luoda silmäyksen henkikirjoittajan todelliseen luonteesen. Hän oli tarkastanut hänen tekojaan, jotka kyllä kauniille näyttivät, ja hän oli huomannut, että kaikissa piili omanvoiton, kunnian tahi kiitoksen pyyntö. Hän oli ensiksi epäselvästi, sitte yhä selvemmin huomannut, mikä ajatus piili siinä lauseessa, jonka Löf oli lausunut, kun hän Katajalahden arvon alensi. Hän oli nähnyt, miten kylmästi ja kovasti henkikirjoittaja kohteli niitä, joista hän ei osannut mitään hyötyä itselleen toivoa. Ja kun Antero näitä havaintojansa yhdessä punnitsi, tuli hän siihen päätökseen, että Löf oli liukastelia ja silmäinpalvelia, joka oli valmis kaikkiin. Näitä havainnoitaan ei Antero ilmaissut, mutta että hän viimein asiaan ryhtyi ja siinä silloin näytti, mitä hän henkikirjoittajasta ajatteli, olemme nähneet. Tämä koski sitä kovemmin Löfiin, kuta vähemmän hän oli tiennyt Anteroa pelätä.
Kun nuorukaiset sanoivat vanhemmillensa ja Annalle jäähyväiset, oli
Antero ainoa, joka muisti henkikirjoittajaa. »Luvatkaa minulle, ettei
Löf saa poissaollessamme astua Katajalahden huoneisiin!» — pyysi hän
hiljaisesti.
»Kuinka olisi mahdollista, että hän enää tänne tulisi?» — sanoi Ville.
»Semmoista ei voi ajatellakaan».
»Luvatkaa kumminkin; sillä tuo mies tekee semmoistakin, jota ei voi ajatellakaan», — sanoi Antero. Ja vasta silloin, kun oli tämä lupaus annettu, oli Antero tyytyväinen.
»Nyt lähden iloisena», sanoi hän. »Ja nyt voin minä tehtäväni tehdä paremmalla mielellä, kun en tarvitse häntä pelätä».
»Ja syksyn alussa tulet sinä kotia … sinä tiedät … minun häihini!» sanoi Vilhelmi.
Penikulman matkaa olivat nuoret miehet kulkeneet, kun Löf tuli heitä vastaan. »Onnea matkalle!» — huusi hän ja tervehti heitä niinkuin tuttuja ainakin.
»Kiitoksia?» huusivat Vilhelmi ja Ville. Antero ei ollut näkevinänsäkään henkikirjoittajaa, ja Löfin mentyä ohitse nuhteli hän tovereitaan: »Kuinka saatoitte kiittää onnittelusta, joka minun korvissani soi kuin toivotus: Paholainen vieköön teidät!»
Jos olisivat toverit silmäilleet taaksensa, olisivat he nähneet, että Löfin katse heitä seurasi, ja he olisivat nähneet, ettei siinä katseessa ollut ystävyyttä.
Kului nyt moniaita viikkoja kaikessa hiljaisuudessa. Ukko Rother sai nukkua ja juoda kahviaan niinkuin ennenkin. Rouva ja Anna olivat puuhassa, mutta iloisessa. Annalle valmistettiin, mitä nuori emäntä talossa tarvitsee. Lautapeli seisoi salissa, ja kun ukko sitä katseli, huokasi hän. Nuorukaisten lähdettyä ei ollut hän saanut ainoatakaan peliä pelata. Rännin Matilla ei ollut paljon mitään Löfille kertomista näiltä päiviltä.
Mutta eräänä päivänä, neljä viikkoa nuorten miesten lähdöstä, tiesi Matti sanoa Löfille: »Huomenna lähtee patroni kaupunkiin, luultavasti vanhan voudin hautajaisiin».
Löf ei vastannut mitään, mutta ajatteli: »Silloinhan saan minä häntä tavata».
Seuraavana päivänä, kun oli Löf nähnyt, että patroni todellakin oli matkassa kaupunkiin, lähti hänkin. Tiellä mietti hän asioitaan. Hän ei ollut kädet ristissä istunut viimeisinä aikoina. Hän oli ollut ahkerassa kirjevaihdossa asianomaisten kanssa Helsingissä. Hän oli tarjonnut Katajalahdesta koko summan, mikä puuttui patronilta takausta maksaessaan. Hän oli saanut siihen vastauksen, että niin kauan kuin patroni vuotuiset maksettavansa suorittaa, ei olisi hänellä mitään toivomista; mutta jos niin olisi, ettei patroni voisi maksettavaansa suorittaa — silloin… Tätä ajatteli Löf, ja hänen sydämessään kuohui viha sitä kiehuvammaksi, kuta enemmän hän epäili saavansa tilaisuutta kostaa syytöntä häpeätänsä, joksi hän kihlauksensa rikkomista nimitti. Hän mietti nyt myöskin, miten turhaan hän oli etsinyt tilaisuutta päästä kahden kesken patronin kanssa. Ja tätä miettiessään loi hän silmänsä tien molemmilla puolilla oleville pelloille. »Jospa halla korjaisi syötävän Katajalahden pelloilta!» — ajatteli hän.
Kruununvoudin peijaisissa tapasi patroni Löfin. Ukko Rother ei ollut Anteron silmillä osannut katsella henkikirjoittajaa; sillä ei hän Anteron tavalla häntä kohdellutkaan. Mutta hänen tervehdyksensä oli kumminkin kylmä. Monta sanaa he eivät toistensa kanssa puhuneet. — Huhu oli tiennyt kertoa kummia syitä kihlauksen rikkoumiseen, ja vierasten silmät seurasivat tarkasti kaikkia, mitä tapahtui henkikirjoittajan ja patronin välillä. Mutta mitään sanottavaa ei nähty.
Kummapa kyllä, että pari päivää peijaisten jälestä kaupungissa tiedettiin, että henkikirjoittaja samaten kuin ennenkin oli jokapäiväinen vieras Katajalahdella. Ja kun tämä tuli tiedoksi, sanottiin yleensä: »Saas nähdä, eikö ensimäinen rakkaus voita; eikö henkikirjoittaja vie Katajalahden neitosta sittenkin?»
Eipä juuri huolittu suuresti kysyä syytä, minkätähden kartanon ovet taasen olivat henkikirjoittajalle avatut, vaikka syyttä ei se suinkaan tapahtunut.
Syy siihen löytyi, ja ihan luonnollinenkin. Peijaisista palatessaan oli ukko patroni ajanut kumoon juuri lähellä taloa, missä henkikirjoittaja asui. Ystävän säälillä oli henkikirjoittaja kantanut vanhan pahasti loukkaantuneen ukon asuntoonsa. Sana onnettomuudesta oli lähetetty Katajalahdelle, ja henkikirjoittaja sai kohta sen jälkeen ilokseen nähdä luonaan entisen morsiamensa ja Katajalahden rouvan, sai kuulla rouvan kiittävänkin häntä. — Patroni ei kumminkaan ollut niin pahasti loukkautunut, kuin Löf olisi toivonut; jo kolmantena päivänä oli hän sen verran parantunut, että voi lähteä kotiinsa. Mutta näiden päiväin kuluessa oli henkikirjoittaja nähnyt Annan, ja nyt tunsi hän, että hän Annaa rakasti, rakasti enemmän kuin kaikkia maailman tavaroita, Annan kanssa ei hän nyt kumminkaan uskaltanut puhua; Annakaan ei puhutellut häntä. Löf eli kuin houreissa. Nyt näki hän, kenen hän oli kadottanut — mutta vasta silloin, kun Katajalahden herrasväki oli talosta lähtenyt, tunsi hän sen.