Tämä seikka oli kumminkin antanut Löfille tilaisuuden käydä Katajalahdella, ensi kerran muka tiedustellakseen patronin terveyttä. Sitten kävi hän siellä joka päivä. Mutta hän oli nyt ihan toisellainen kuin ennen. Hän ei näkynyt nyt mitään muuta haluavan kuin olla Annan parissa. Mutta kumminkaan ei hänellä ollut mitään Annalle sanomista.
Näin oli pari viikkoa kulunut.
Silloin eräänä päivänä, kun henkikirjoittaja lautapeliä pelasi patronin kanssa, odottaen hetkeä, jolloin Anna astuisi saliin, astui tämä sisälle, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. »Vilhelmi tulee kohta tänne!» puhui hän huomaamatta Löfin olevan siellä.
»Semmoisia ovat tytöt» — nauroi patroni. »Ne eivät muuta ajattele kuin ylkäänsä. Sopisi sinun tervehtiä entistäkin ylkääsi». — Patroni ei näet nimeksikään ollut hienotunteinen.
Kun Löf näki Annan loistavan muodon ja kuuli hänen iloiset sanansa, vaaleni hän. Hänen sydämensä oli puhjeta. Rakkauden jumalatar kosti. Henkikirjoittaja ei tiennyt, mitä hän teki; toisen kerran eläessään oli hän nyt semmoisessa tilassa. »Oi Anna! Anna!» — huusi hän. — »Mitä on Vilhelmin rakkaus minun rakkauteeni verrattuna!… Vielä on aika! Minä olen huono ihminen, mutta sinun rakkautesi voisi minun parantaa». — Ja polvilleen Annan eteen vaipui henkikirjoittaja. Annan käteen oli hän tarttunut; hänen silmänsä, joilla hän Annaa katseli, olivat palavat… »Anna! Anna! — Sinun täytyy minua rakastan; minun kanssani tulet sinä onnelliseksi; käsivarsillani tahdon minä kantaa sinua…» Näin rukoili hän.
Henkikirjoittajan kiihkoisa rakkaus pelästytti Annaa. Hän koetti vetäydä pois, mutta henkikirjoittaja ei häntä päästänyt. »Ei, ei! Sinä et saa mennä!» — huusi hän, ja vielä kovemmin puristi hän Annan kättä.
»Isä, isä, auttakaa minua!» — huusi tyttö. — »Hän on hullu!»
Hämmästynyt ukko patroni ei ollut tiennyt mitä sanoa. Nyt lähestyi hän Löfiä. — »Älä ole narri!» — sanoi hän. — »Tule, pelataan peli loppuun…»
Löf hypähti ylös. Hän oli jälleen tointunut. Hirmuinen tuli raivosi hänessä. Koko hänen ruumiinsa värisi. »Mi — — minä olin hullu!» — änkytti hän.
»Hullupa piisalle asti, kun tahdot houkutella toisen morsianta» — sanoi patroni. — Anna oli kiireesti paennut salista. — »Heitä hiiteen nuo tuumat ja tule lopettamaan peli!» jatkoi patroni.
Mutta Löf ei lopettanut peliä; se jäi, ja jäi ijäksi lopettamatta. Kiireesti riensi hän ulos; kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä nyt ensi kerran hänen eläessään. Hän tunsi nyt hylätyn rakkauden hirmusurun. Sillä näytti hän, että hänkin oli ihminen, että hänessäkin tunteita asui.
Kotimatkalla ja kotonansa kuultiin hänen lausuvan hirmuisia kirouksia. Annaa ja Vilhelmiä ja itseään kirosi hän. Hänen itsekkäisyytensä oli saanut haavan ihan sydämen keskelle. Nyt olisi hän uhrannut henkensä Annan tähden, — mutta semmoinenkin uhri olisi ollut turha. Hän huomasi sen ja kiristeli hampaitaan.
Tästä päivästä alkaen oli Löf muuttunut. Hän eli nyt vaan yhtä asiaa varten — kostoa.
XIV.
Loppu.
On kolme vuotta kulunut. Löfin toivomus, minkä hän voudin peijaisiin mennessään lausui, on käynyt toteen. Koko Suomi on kärsinyt kaksi kovaa katovuotta. Löf itse on puoli toista vuotta takaperin päässyt voutivainajan virkaan, ja tässä virassa on hän näyttänyt oikean luonteensa. Katovuodet ovat tehneet hänen rikkaaksi. Mutta rikkaus ei nyt tyydytä häntä. Koston into on voittanut ahneuden; mutta Löfillä ei vielä ole ollut tilaisuutta kostaa. Hän on tässä innossa elänyt, yöt päivät sitä miettinyt; mutta kaikki hänen yrityksensä ovat rauenneet tyhjään.
Unettomia öitä, jolloin mustasukkaisuus ja kostonpyyntö on häntä vaivannut, on hänellä ollut monta. Varsinkin sinä yönä, jolloin Katajalahdella Annan ja Vilhelmin häitä vietettiin, tunsi hän, että hänellä oli tunteita. Pari kertaa oli hän sittemmin nähnyt Vilhelmin ja Annan ja nähnyt ja arvannut, miten onnellisia he olivat. Silloin oli hänen sydämensä ollut puhjeta vihasta. Mutta vähäisen lohdutusta oli hänen kadehtiva, vihaa kuohuva sydämensä kumminkin saanut. Vilhelmi oli kivuloinen ja sairasti usein. Paremman puutteessa se ilahutti voutia.
Mutta käykäämme Katajalahdella!
Kolme vuotta on kulunut, kuten sanoimme. Kevätaamu on kaunis. Linnut laulavat korkean, sinisen taivaan alla; kukat kentällä tuoksuvat. Kaikki sykkii keväistä iloa.
Kello on 7 aamulla. Yhden-istuttavissa kääseissään lähestyy herra Katajalahtea. Ilo loistaa herrankin silmistä; mutta se loiste on samalla niin kummallisen synkkää. Hän ajaa käyden; hänellä ei ole kiirettä, sillä vasta kello 8 on huutokauppa alkava.
Katajalahti ja kaikki, mitä kartanossa löytyy, on myytäväksi kuulutettu. Patroni on vapaaehtoisesti luopunut kaikista. Hän on nähnyt, että kartanoa pitämällä hänen velkansa yhä vaan lisääntyi. Rouvansa, poikaansa ja vävynsä kanssa on hän tämän päätöksen tehnyt. Ukko patroni on nyt vanha, ja surut ja murheet ovat koukistaneet hänen selkäänsä; rouvakin on vanhentunut; mutta ikänsä loistavimmassa kauneudessa on Anna. Koko perhekunta on huutokauppapäiväksi kokoontunut Katajalahdelle. Patroni ja rouva ovat pari kuukautta jo asuneet vävynsä, kappalaisen Vilhelmi Rotherin luona, mutta mahdotonta oli ollut patronia estää olemasta saapuvilla huutokaupassa.
Samaan aikaan, jolloin vouti hiljaa lähestyy kartanoa, istuu Rotherin perhe salissa. Hetki on kummallisen juhlallinen. Rouvan ja Annan silmissä välkkyy kyyneleitä. Anuansa vieressä istuu Vilhelmi ja silittelee hiljaa hänen päätänsä. Varatuomari Ville Rother ja kandidaatti Antero Rother kulkevat edestakaisin lattialla.
Vähän on puhuttu. Anna on valinnut yhtä ja toista huonekaluista ja sanonut: »Tämän minä tahtoisin», ja Vilhelmi on taskukirjaansa kirjoittanut niiden nimet.
Patroni oli tänä aamuna ollut varsin pahalla tuulella, luultavasti siitä syystä, ettei hän ollut saanut tahi oikeimmin sanoaksemme, ettei hän ollut voinut nukkua. Hän ei ollut puhunut mitään, kerta vaan kysynyt: »eikö tänä aamuna kahvia tarjotakaan?»
Yht'äkkiä heräsi hän nyt ikäänkuin unesta. »Tuhat tulimmaista! Minä hullu, minä höperö, kun menin takaukseen! Siitä kaikki tämä!»
»Ja minun tekisi mieli juuri siitä siunata teitä, sillä ilman sitä ei olisi nyt Anna minun», — sanoi Vilhelmi.
Patroni katseli pitkään Vilhelmiä. Hän ei hänen lausettaan ymmärtänyt. Mutta rouva, vanha rouva ymmärsi sen. Hän hymyili surullisesti, ja Anna nojasi päätänsä Vilhelmin rintaa vastaan.
»Tämä on olevinaan onnettomuus» — sanoi Antero hiljaa — »mutta jos tarkoin asiaa mietimme, olemme kumminkin onnellisia. Vilhelmillä on varmaankin siinä oikein, että ellei isä olisi tähän takaukseen mennyt, olisi Anna nyt Löfin vaimo; ja Jumala yksin tietää, eikö se olisi ollut vielä suurempi onnettomuus. Parasta on mitä tapahtuu!»
Näin jutteli patronin perhe. Onnettomuus ei ollut voinut sitä masentaa. Sitä kumminkin toivoi yksinäinen matkustaja, joka nyt Katajalahden pihalle ajoi. Anna hänen ensiksi huomasi. Moneen aikaan ei ollut Anna häntä nähnyt. Kummallinen tunne leimahti hänen sydämensä läpi. »Löf! Mitä on hänellä täällä tekemistä!» sanoi hän akkunasta ulos katsellen.
Vilhelmi lähestyi akkunaa. Hän laski kätensä Annan kaulalle ja katsoi ulos. Hän näki voudin, ja vouti näki pariskunnan, näki sen onnellisena. Mitä Löf ajatteli, sitäpä on vaikea sanoa. Hän oli toivonut saavansa nähdä koko perheen syvimmässä murheessa, ja nyt, kun hän sisään astui ja syvästi kumartaen tervehti, näki hän, että Katajalahden entiset omistajat eivät olleet enemmän murheellisia kuin jos olisi asia, jota varten vouti oli täällä, koskenut ihan outoja ihmisiä. Hän oli tullut aikaisin ilahuttaakseen itseään näkemällä kyyneleitä ja kuulemalla valituksia; hän näki tosin vakavia, mutta onnettomuudessaankin onnellisia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa mitään; pettyneestä toivosta, pirullisesta mustasukkaisuudesta ja vihasta värisi hänen ruumiinsa, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jotakin tehdäkseen rupesi vetämään esiin papereita laukustaan.
Kukaan ei hänelle sanaakaan sanonut. Hänen asemansa oli tässä ihan päinvastainen kuin hän oli ajatellut. Hän ei viihtynyt huoneessa; hän kysyi siltavoutia, jonka tuli olla vasaramies huutokaupassa, ja meni ulos. Mutta mennessään näkyi hänen pettynyt toivonsa siinä, että hän huultansa puri, niin että siitä verta tihkui.
Katajalahti oli myyty; kruununvouti Löf oli huutanut sen 75,000 markasta. Huonekalut, eläimet ja muu irtain myytiin sen jälkeen. Siinäkin näytti Löf ilkeää vihaansa. Jos Vilhelmi rupesi huutamaan jotakin, jonka hän tiesi kalliiksi Annalle, niin kuuluipa silloin aina Löfinkin ääni. Moni esine, jonka Anna olisi muistoksi lapsuutensa ajasta halunnut saada, lyötiin Löfille. Anna ei saanut ainoatakaan niistä, jotka Vilhelmi oli muistikirjaansa kirjoittanut, ja Vilhelmin täytyi pyytää joku vieras huutamaan, kun hän Löfin ilkeyden huomasi.
Huutokauppa kesti kolme päivää; vihdoin oli se loppunut. Onneton takaus oli vienyt kaikki tyyni, mitä rikkaalla Rotherilla oli ollut; eikä hänen tavaransa ollut oikein piisannutkaan. Se patronia murehdutti, vaikka ei hän mitään sanonut.
Löf oli näinä päivinä ollut vimmattuna. Hän oli yöt päivät ajatellut keinoa, jolla voisi ulottua Annaan ja Vilhelmiin; mutta semmoista keinoa ei hän löytänyt. Kuume raivosi hänen jäsenissään, kokka- ja pistosanoja tulvasi hänen suustaan.
Kolmannen päivän iltapuolella näki hän kolmet kääsit ja hevoset aisoissa portaiden edessä. Hän kuuli, että Rotherin herrasväki oli aikeissa lähteä. Silloin hypähti hän kohoksi vihasta. »Eikö löydy heissä paikkaa, johon vihani terä voisi pystyä?» huusi hän.
Mustasukkaisuus ja viha oli syönyt voudin sydäntä näinä päivinä ja masentanut hänen ruumiinsa voimat.
Hän oli kulkenut houreissa. Nyt, kun hän näki kaikki pahat ajatuksensa turhiksi, loppuivat hänen voimansa. Hänen kasvonsa vaalenivat, silmät tuijottivat hänen päässään, kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän painoi äkkiä ja kovasti kättänsä rintaansa vastaan ja kaatui sanaa sanomatta suoraksi kuin ranka lattialle. Hän oli tullut halvatuksi.
Puistossa järven rannalla kulki Vilhelmi ja Anna. He sanoivat jäähyväiset lapsuutensa leikkipaikoille. He soutelivat sillekin kohdalle, missä Anna kerran oli hengenvaarassa ollut. Tätä heidän hiljaista kulkuaan häiritsi äkkiä huuto pihalta. — »Pian kaupunkiin lääkäriä noutamaan» — kuulivat he Anteron huutavan. — He kiiruhtivat nyt takaisin.
Voudin ympärillä seisoi Rotherin perhe. Hän oli vuoteelle kannettu. Hän eli vielä. Vanha rouva Rother voiteli hänen päätään halvausvedellä. He olisivat olleet valmiit lähtemään, mutta nyt lykättiin lähtö huomiseksi.
Iltapuolella päivää tuli lääkäri. Vouti heräsi tainnoksistaan. Ensimäiset, jotka hän näki, oli patroni ja hänen rouvansa. Hän tahtoi nostaa oikeaa kättänsä, mutta käsi ei nyt tahtoa totellut; hän tahtoi puhua, mutta sanojen asemesta kuultiin nyt vaan ilkeätä mölinää. Hänen ruumiinsa oikea puoli oli halvattu, oli hervoton; halvaus oli häneltä vienyt puheenlahjan. Mutta mitä hänen ympärillään tapahtui, sen näkyi hän ymmärtävän.
Seuraavana päivänä lähti Rotherin herrasväki Katajalahdelta viimeisen kerran. Jos vouti nyt olisi Annan nähnyt, olisi hän saanut ilokseen nähdä hänen silmänsä uivan kyynelissä. Mutta vouti ei sitä nähnyt. Hän makasi vuoteellaan uudessa kartanossaan. Mitä hän siinä ajatteli, ken voi sitä tietää! Mahtoi kait hän nyt olla onnellinen! Pyrinnöissään oli hän kumminkin niin onnistunut, että Annan koti nyt oli hänen omanansa.
* * * * *
Muutamia vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin Katajalahti joutui vouti Löfin omaisuudeksi. Siinä kartanossaan elää hän vielä. Mutta millaista elämää! Puheenlahjansa on hän saanut takaisin, vaikka puhe häneltä käy varsin kankeasti. Hänen ruumiinsa oikea puoli on vielä ja pysyy halvattuna, jotta hän ainoastaan vaivoin pääsee kulkemaan. Kruununvouti-virastaan on hänen täytynyt ottaa ero. Hänen luonansa ei käy kukaan; eikä hän käy missään. Hän kokoilee rahoja, jotka päivä päivältä kasvavat.
V——n seurakunnassa asuu Vilhelmi Rother Annan kanssa onnellisena. Hänestä ei tullut sen kuuluisampaa miestä kuin kappalainen. Vanha patroni Rother on kuollut. Hänen onnettomuutensa oli kukistanut hänen. Hän suri Katajalahteansa, vaikka hän siitä ei puhunut mitään. Kahvi ja lautapeli olivat hänen ilonsa viimeiseen saakka.
Rouva Rother asuu milloin Annan, milloin Villen, milloin Anteron luona, jotka molemmat viimeksimainitut ovat kunnollisia virkamiehiä. Harvoin puhuvat he siitä syystä, joka sai heidän isänsä köyhäksi. Mutta kun takauksista puhutaan, kyllä he muistavat, että takauksesta meni Katajalahti.
Aksel Rönneqvist ei ole vielä saanut maksetuksi velkaansa, josta Vilhelmi meni takaukseen. Se on muutamia vuosia takaperin uudistettu. Vilhelmi arvaa, että hän vielä saa osansa takauksesta maksaa, ja hän säästää rahoja sitä varten. »Olisi siihen takaukseen saanut jättää menemättä» — sanoo hän väliin.