Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita II-III

ALKUPERÄISIÄ SUOMALAISIA UUTELOITA II-III

Kirj.

K. J. Gummerus

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1901.

SISÄLLYS:

Kaksi jouluaattoa:

  Ensimmäinen.
  Toinen

Takaus:

    I. Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.
   II. Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.
  III. Pohjalaisten vuosijuhlassa.
   IV. Rotherin herrasväki Helsingissä.
    V. Nimeksi vaan.
   VI. Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa
       lähtemään Helsingistä.
  VII. Vilhelmin syntymäpäivä.
 VIII. Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.
   IX. Odottamaton tapaus.
    X. Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.
   XI. Ylkä ja morsian.
  XII. Takaus maksetaan.
 XIII. Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.
  XIV. Loppu.

KAKSI JOULUAATTOA.

ENSIMMÄINEN.

Ulkona oli pakkanen ja myrsky, mutta leskirouva Burgin vähäisessä huoneessa oli lämmin. Valkea paloi takassa, jonka edessä asukkaat istuivat. Näitä asukkaita oli kolme: vanha rouva itse sekä hänen tyttärensä tytär ja poika.

Varallisuus — sen sanoi jo ensi silmäys — ei vallinnut suuressa määrässä tässä huoneessa. Vasemmalla ovesta seisoi pituusseinällä vanha vuode, joka oli peitetty kirjavalla raanulla. Vastapäätä ovea seisoi pöytä ja oikealla seinällä molempain huoneessa olevain vähäisten akkunain välillä ijäkäs, korkea, lähes kattoon saakka ulottuva suuri kaappi. Joitakuita tuoleja löytyi kamarissa ja vieläpä keinutuoli keskellä lattiaa, joka melkein umpeen oli peitetty matoilla. Molemmin puolin takkaa nähtiin muutamia keitinastioita ja joitakuita ruoanlaitokseen kuuluvia kaluja.

Kaikki kapineet, mitä huoneessa löytyi, olivat vanhoja ja todistivat aikakaudesta, jona olivat olleet talossa, missä rikkaus oli asunut. Vanhan kaapin liisteet olivat kerran olleet kullatut, samatenpa vuoteen päätykin. Tuolien istuimet olivat kerran olleet pehmeät, ja etenkin keinutuoli, ainoa kalu, mikä paremmin oli aikojen vaiheita kestänyt, viittasi aikoihin, jolloin kaikki oli ollut toisin kuin nyt. Matot lattialla olivat samaten kuin huonekalut vanhat; mitä ainetta ne alkuaan olivat olleet, sitä oli nyt mahdoton eroittaa; useissa kohden olivat ne myös rikkinäiset. Sanalla sanoen: kaikki, mitä huoneessa löytyi, todisti kuluneita parempia päiviä. Mutta vaikka huoneessa kaikki muistutti onnellisempia aikoja, asui kumminkin siellä järjestys ja siisteys, ja ken asukkaita silmäili, hänen olisi ollut vaikea päättää sitä aikaa, josta huonekalut muistuttivat, onnellisemmaksi nykyistä.

Leskirouva Burg istui takan edessä, tyttö toisella, poika toisella puolellaan. Hän oli vanha ja hänen hiuksensa olivat harmaat. Hänen vaatteensakin vähän viittasivat niihin aikoihin, joista huonekalut muistuttivat. Siinä istuessaan oli hänen käsissänsä vanha, suuri Raamattu, jota hän polveansa vastaan nojasi ja luki hiljaisella, mutta vakavalla äänellä.

Leskirouva Burgin tyttärentytär, joka suurilla, ajattelevilla silmillään katseli liekkien leikkiä takassa olevain puitten ympärillä, oli nuori. Hän oli pitkä ja suora vartaloltaan. Hänen kasvojensa muoto oli kauniinta, mitä nähdä saattaa. Hänen päätään ei peittänyt huivi; mustat hiukset sitä kaunistivat, mustat silkinhienoiset hiukset, jotka paksuun, pitkään palmikkoon pantuina valuivat alas hänen hartioilleen. Hänen pienet kätensä olivat ristissä; hän kuunteli hartaana, mitä hänen vanha äitinsä äiti luki. Vanha rouva luki kertomusta Kristuksen syntymästä; sillä nyt oli jouluaatto.

Rouvan toisella puolella istui poika. Hän oli sisartaan nuorempi, sen heti huomasi. Sisarensa näköinen oli hän, ja samaten kuin tämä, istui hänkin kädet ristissä hartaasti kuunnellen, mitä vanhus luki.

Tämä kolmipolvinen perhe, vaikka siitä keskimmäinen polvi — nuorten äiti — oli poissa, näkyi olevan onnellinen, sillä sitä osoitti sekä vanhan että nuorten silmäykset, nyt kun rouva herkesi lukemasta ja laski helmaansa suuren painavan kirjan. Mutta vaikka vanhan rouvankin silmät, kun hän lapsensa lapsia silmäili, osoittivat sitä hiljaista onnellisuutta, joka syntyy ainoastaan puhtaassa sydämessä, sanoivat kuitenkin ne rypyt, joita oli vanhuksen korkeassa otsassa, että tämä nykyinen tyytyväisyys ei aina ollut vallinnut hänessä; sillä nämä rypyt; jotka olivat syvään kaivetut, saattoi olla ainoastaan surun työtä — aika yksinään ei semmoisia kaiva. Mutta että ne surut, jotka tuon korkean ja kerran sileän otsan olivat rypyille saaneet, eivät voineet kukistaa eikä masentaa hänen sieluaan, sen näytti koko hänen olentonsa nyt, kun hän nousi ja laski pyhän kirjan pöydälle. Hän oli näet suora vielä; ei suru eikä aika, kuten usein molemmilla on tapana, olleet saaneet hänen korkeaa vartaloaan kukistumaan. Hänen askeleensakin olivat vakaiset eivätkä ensinkään sallineet aavistaa, että se, jonka ne olivat, jo oli nähnyt enemmän kuin seitsemänkymmentä vuotta kuluneen siitä päivästä, jona hän rikkaassa kodissaan ensi kerran, silloin hoiperrellen, äitinsä sylistä isänsä luo kulki.

Pöydällä seisoi kolmihaarainen kynttilä suuressa, korkeassa, vaskisessa kynttiläjalassa. Vanha rouva laski kirjan sen viereen. Sitten sanoi hän:

»Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja sinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi kauppaneuvokselle!» — Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti hänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja katselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.

Kaunis tyttö nousi ja avasi oven, joka vei vieressä olevaan vähäiseen kamariin. Tämä kamari oli varsin vähäinen. Siinä oli, jos mahdollista, vielä vanhanaikuisempia huonekaluja kuin suuremmassa etuhuoneessa. Siellä oli vanha sohva, vanha seinäkello, semmoinen kuin rikkaitten seinäkellot olivat kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Siellä nähtiin seinällä kaksi kuvaa, jotka johtivat huomion kuluneesen vuosisataan. Siellä nähtiin piironki, jonka nurkat olivat olleet hopeoitut ja jonka jalat olivat leijonan jalkain muotoiset. Tähän kamariin pistäysi tyttö, palava päre kädessä.

»Kello on vasta kuusi», lausui hän suloisella äänellä; »vasta puolentoista tunnin kuluttua on minulla käsky lahja antaa».

Vanha rouva huokasi. »Kello kuusi! Sillä tavalla ei jouluaattoa minun nuoruudessani vietetty, kuin sitä nyt vietetään. Kun kello löi kuusi, oli jouluaatto jo loppumaisillaan ja ruokapöytä valmis. Mutta nyt… Nyt saa minun tyttäreni tytär valmistaa joululahjoja, jotka vasta kello kuuden aikana tulevat valmiiksi, valmistaa muille, rahan edestä! Mikä aika!»

Hiljaa, tuskin kuultavasti oli vanha rouva puhunut. Molemmat, sekä Ellen että Maurits, olivat kumminkin kuulleet joitakuita sanoja ja siitä ymmärtäneet, että heidän ainoa turvansa maailmassa, heidän isoäitinsä, oli murheellinen. He kiiruhtivat molemmat hänen luokseen ia silittivät vuorotellen hänen harmaita hiuksiaan.

»Se on hyvä, lapset!» sanoi vanhus, johon nuorien rakkaus vaikutti. »Tänään on jouluaatto. Kadotkoot muistot entisistä ajoista! Sytytä, niinkuin sanoin, kynttilä, ja sinä, Ellen, pane pata tulelle sekä lipeäkala!»

Vähän ajan kuluttua olivat vanhuksen käskyt täytetyt. Vähäisessä pannussa lämpeni lipeäkala ja padassa jo aamulla keitetty riisiryynipuuro. Köyhä oli tämä perhe; säästöillä olivat he jouluillaksi saaneet aikaan semmoista ruokaa, joka vallassäätyläisissä on tavallista. Mutta miten köyhiä he olivat ja kuinka säästäväisesti he saivat elää, se näkyi siitä, että he jo aamulla, samalla kuin huoneensa lämmittivät, olivat puuronsa keittäneet; sillä heillä ei ollut varoja puita tuhlata erittäin ruoan keittoa varten.

Se musta muisto, joka äkkiarvaamatta oli tunkeunut vanhan rouvan mieleen, oli vähitellen kadonnut, ja nyt loisti entinen hiljainen onnellisuus hänen silmistään taasen. Kiikkutuolista, jossa hän istui, katseli hän rakkauden silmäyksillä nuoria, jotka toisiaan auttoivat. Huoneessa oli nyt valoa. Haarakynttilä paloi kauniisti.

Silloin pistäysi Ellen pikaisesti kamariin. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä jotakin vyöliinansa alla kätkettynä. Hän lähestyi hiljaa vanhusta, ja kätköstään laski hän vanhuksen helmaan paperiin käärityn vähäisen mytyn. Sitten meni hän veljensä luo, ja hänenkin syliinsä oli neidolla panna jotakin. Ujona vetäysi hän sitten jälleen takan luo, uskaltamatta luoda silmiään niihin, joita tämä hänen käytöksensä oli kummastuttanut.

Rouva ja nuori poika avasivat kiireesti, sanaa sanomatta, kumpikin käärynsä. Sitten nousivat he yht'aikaa. Vanhuksen silmissä välkkyi kyynel. Hiljaa lähestyi hän Elleniä ja suuteli lempeästi hänen valkoista otsaansa. Vanhus ei tätä tehdessään sanonut mitään, mutta tarttuen Elleniä käteen lausui Maurits: »Oma, rakas sisareni!»

Ellen oli palkittu. Armaittensa ilo ja rakkaus oli hänen palkkansa. Hiljaa ja ujosti sanoi hän: »Antakaa anteeksi, etteivät lahjani ole mistään arvosta!»

»Oi Ellen!» virkkoi silloin Maurits. »Kuinka paljon parempi minua sinä olet! Kuinka monta yötä olet saanut valvoa, ennenkuin tämän aikaan sait!» Ja nyt vei nuori poika vanhuksen nähtäväksi ihka uuden, huolellisesti ommellun päällystakin.

»Älä ole siitä milläsikään!» vastasi tyttö. »Sääliksi minun kävi sinua, veli, kun kylmässä juoksit tuon pitkän matkan kouluun saakka».

»Mutta minua ei koskaan kylmä haitannut», väitti poika.

»Eikö silloinkaan, kun minun puolestani kävit voudin luona tuon silkkihameen tähden, joka tänä iltana on annettava kauppaneuvoksen tyttärelle? Eikö silloinkaan kylmä haitannut?»

»Minähän heti paranin; kaksi päivää vaan sairastin».

»Jumalan kiitos, ettei siitä pahempaa seurannut», vastasi tyttö.

Vanhus ei nuorten väitellessä ollut sanonut mitään. Hän istui suorana, korkeana kiikkutuolissaan, ja hänen silmissään välkkyi nyt ylevä loiste; rypytkään hänen otsassaan eivät nyt näkyneet. Nyt hänen siinä istuessaan, kaunis valkoinen päähine kädessä, semmoinen, jota vanhat rouvat siihen aikaan pitivät, näkyi paremmin kuin ennen, että hän oli ylhäistä sukua, semmoista, joka oli tottunut käskemään. Hänen tietämättänsä oli hänen ulkomuotonsa muuttunut semmoiseksi, kuin se oli ollut hänen onnensa päivinä, joina hän ei tiennyt vielä surua maailmassa aavistaa ja jona myötäkäyminen aina oli seurannut häntä. Ellen loi silmänsä häneen, ja vaikka tyttö oli tottunutkin aina väliin näkemään muistelmia vanhuksen kuluneista ajoista kuvautuvan hänen muodossaan, katseli hän nyt ujosti maahan ja meni hitaasti ja hämillään vanhuksen luo. Hän luuli isoäidin halveksivan lahjaa. Hän olisi tahtonut antaa jotakin arvokasta, jotakin kallista, mutta puolen vuoden ahkeralla säästöllä ei hän ollut saanut toimeen muuta, kuin mitä hän nyt oli antanut.

»Oi äiti! Älä pidä halpana lahjaani!» rukoili hän.

»Lahjasi itsessään ei ole kallisarvoinen», sanoi vanhus oudolla äänellä; »mutta minulle se on kalliimpi kaikkia niitä tuhannenkin riksin arvoisia lahjoja, joita ennen olen saanut. Ne antoi rikkaus vaivatta; tämän lahjan, samoin kuin veljesi lahjan, antoi rakkaus työllä ja vaivalla. Ellen, minä olen ylpeä sinusta».

»Oi äitini!» oli ainoa, mitä Ellen osasi sanoa; sillä vaikka vanhuksen sanat herättivät hänessä suurinta iloa, häpesi hän kumminkin mielestään ansaitsematonta ylistystä.

Ellen oli kätkenyt kasvonsa vanhuksen helmaan. Hän ei nostanut päätänsä, ennenkuin vanhus, joka lempeästi oli tytön mustia hiuksia silitellyt ja tätä tehdessään taasen muuttunut, nousi ja siirsi kiikkutuolin lähemmäksi takkaa, jossa puut nyt olivat puoleksi palaneet. Silloin kohotti hän päätänsä. Hänen poskensa olivat nyt punaiset, ilo hohti hänen suurista silmistänsä, ja sanomattoman kaunis oli hän tuossa.

Mutta vanhus alkoi äänellä, joka nyt oli ihan toisellainen kuin ennen: »Lapset! Joululahjaa minulla e: enää ole antaa; aikanani minäkin niitä olen antanut. Kumminkin on minulla vielä jäljellä yksi lahja, jonka voin teille antaa. Sen antaminen maksaa minulle kentiesi yhtä paljon työtä kuin sinulle sinun antamasi. Ellen — Älä katkaise puhettani», lausui hän, kun tyttö aikoi jotakin sanoa. »Minun lahjani on näkymätön, mutta kumminkin voi se olla teille hyödyksi. Minun lahjani on kertomus elämäni vaiheista. Siitä ehkä voitte elämänne kuluessa käyttää yhtä ja toista hyödyksenne».

Kun Ellen ja Maurits kuulivat, mistä lahjasta tässä nyt oli kysymys, eivät he enää vastustelleet. He olivat usein pyytäneet vanhusta kertomaan heidän isästänsä ja äidistänsä, joita Maurits ei ollut koskaan nähnyt ja joita Ellen ainoastaan himmeästi muisti. Mutta vanha rouva oli aina tästä kieltäytynyt. Nyt siirsivät he tuolinsa lähemmäksi kertojaa, iloisina ja uteliaina.

Vanha rouva huokasi syvään, ennenkuin alkoi. Nuoret eivät ymmärtäneet tämän huokauksen syytä eivätkä osanneet ajatella, että vanha rouva taisteli oman itsensä kanssa. He odottivat vaan uteliaasti.

»Että minun elämäni aamu oli toisellainen, kuin sen ilta on» — alkoi vanhus viimein — »sen te jo tiedätte. Rikkaassa, suurisukuisessa, uljaassa perheessä minä synnyin. Isäni oli korkea-arvoinen virkamies Ruotsissa. Hän oli aatelista sukua, vapaaherran kruunu oli hänen vaakunassaan. Kreivinnaksi mainittiin minun äitiäni. Jo elämäni aamusta alkaen opin saamaan kaikki, mitä halusin, ja kuta isommaksi kasvoin, sitä enemmän halusin, ja sitä enemmän myös sain. Sydämeni oli kova; jos mitään vastenmielistä minulle tapahtui, suutuin hirmuisesti ja annoin palkollisten ja muitten, joiden kanssa tulin tekemisiin, tuta sitä. Monta kohtaa, nurjaa kohtaa lapsuudestani muistuu vielä nytkin mieleeni; monta tapausta, joissa käyttäydyin, kuten se käyttäytyy, joka maailmassa ei näe muuta kuin itsensä, ja joka luulee, että kaikki ovat luodut vain häntä varten. Niin kasvoin minä itseeni rakastuneena, ja samaa rakkautta vanhempani ja koko kotoväkeni sekä vieraat yhä vaan kiihoittivat, kun he kiittivät kaikkia töitäni. Olin siihen aikaan kaunis, ja mikä pahin oli, minä tiesin sen itse ja sain myöskin alinomaa siitä kuulla. Kun jouduin sinun ikääsi, Ellen, olin minä täysi keikailia, tunsin maailmaa ja annoin sydämeni oven olla ihka avoinna sen turmeluksille. Tunsin maailmaa, sanoin. Minä näin siinä petosta, kavaluutta, viekkautta, mutta kaikki, mikä minua itseäni kohtasi, otin vastaan täytenä totena. Tansseissa ja muissa juhla-iltamissa olin minä illan ruhtinatar. Suurimmat, ylhäisimmät ikävöivät minun suosiotani. Minä annoin heidän kiittää itseäni, sillä se hyväili minun itserakkauttani; mutta itse olin kylmä ja viekas ja halusin yhä vaan uusia kiittäjöitä, ja niitä sainkin kosolta. Tähän aikaan oli minulla paljon kosioita, mutta niistä en huolinut kenestäkään. Tein vaan pilkkaa heistä. Yhä uusia tuli, mutta saivat mennä pilkattuina, samaten kuin edelliset. Vihdoin oli pahuuteni mitta täysi. Eräs nuori upseeri, Suomesta kotoisin, esitettiin minulle. Odotin tämänkin suusta saavani kuulla kiitostani, vaan hän ei sanonut mitään. Minä suutuin. Useita kertoja olin hänen parissaan; hän vaan katseli minua. Minä suutuin yhä enemmän. Eräänä päivänä tuli hän isäni kamarista, juuri kun olin lähdössä ulos. Hän oli vaalea; hän tervehti syvästi kumartaen. Hänen nimensä oli Burg; hän oli upseeri, mutta ei kapteinia korkeampi. 'Ah! Herra Burg!' sanoin ivallisesti, 'mikä kunnia meille, teidän käyntinne!' — Hän katseli minua pitkään ja kumarsi uudelleen, mumisten hiljaa, mutta kumminkin niin kovaa, että luulin kuulleeni sanat: 'Minä olen hullu!' Nämä sanat saivat minun uteliaaksi. 'Te tulitte isäni tyköä?' kysyin minä. 'Niin!' vastasi hän, ja hänen huulensa vetäysivät pilkkahymyyn — 'ja siellä pyysin minä elämäni seurakumppaliksi maailman suurinta keikailiaa. Mutta' — lisäsi hän — 'teidän aikanne on tärkeä, minun on myös'. Ja kiireesti sekä hyvästi sanomatta läksi hän. Minä jäin seisomaan. En ymmärtänyt häntä; mutta tämän pienen kohtauksen jälkeen en halunnut lähteä ulos. Kun palasin sisälle, tuli isäni minua vastaan hymysuin. 'Tiedätkös vereksimpiä uutisia?' kysyi hän, ja kun en mitään vastannut, lisäsi hän: 'Sinulla on uusi kosia, herra Burg, tunnetko häntä?' — Kun en sittenkään mitään vastannut, jatkoi isäni: 'Minä käskin hänen olla käyntiänsä täällä meillä uudistamatta. Totta puhuen' — lisäsi isäni sitten — 'ell'et pian valitse jotakuta kosioistasi, uskaltavat sinuun nostaa silmänsä vielä luutnantit ja ehkäpä vänrikitkin'. — En vastannut mitään, nyykäytin vaan ylpeästi päätäni. Mutta tämä nuori kapteini ei mennyt mielestäni. Aina muistin häntä ja kuljin niissä paikoissa, missä ennen olin tavannut hänen, saadakseni kostaa. Mutta en tavannut häntä missään. Suutuin häneen yhä julmemmasti, ja kun meillä sitten oli suuret pidot, pyysin isääni kutsumaan häntäkin. Isäni kummastui pyyntöäni, mutta niin itsevaltias minä olin, että sain tahtoni täytetyksi. Vaan kuinka petyin ja vihastuin, kun vierasten seassa en nähnytkään Burgia. Minä olin haleta vihasta. Pari kuukautta oli kulunut siitä, kun hän meillä kävi, ja aina vaan asui hän minun muistossani. Hän oli ollut ainoa, jonka suusta en ollut saanut kuulla kiitostani, ja sitä minä en voinut unohtaa. Itserakkauteni oli kovasti loukattu. Kyselin häntä, ensin salaisesti, sitten julkisesti, vaan turhaan meni kaikki toivoni tavata häntä. Vuosi kului umpeen, ja yhä vaan muistelin häntä. 'Mokomakin tuhma; niinkuin isälläni olisi ollut mitään sanomista!' — lausuin itsekseni. — 'Miksi ei hän suoraan kääntynyt minun puoleeni, niin olisin saanut hänelle vastata'. Sillä tämä, etten minä saanut hänelle vastata, se juuri poltti minua.

»Jo oli kaksi vuotta kulunut siitä, kun Burg meillä kävi. Vielä muistin naisen loukatulla itserakkaudella usein häntä, kun eräänä päivänä äkkiä luulin näkeväni hänen. Hän oli vaalea, kuten viimeinkin, ja hänen huulilleen näytti tuo iva- ja pilkkahymy hyytyneen kiinni. Nytkin hän katseli minua pitkään ja kääntyi sitten naurahtaen poispäin. Entinen tulinen vihani syttyi uudestaan palamaan minussa. En ollut näkevinäni häntä, enkä kumminkaan ketään muuta katsellut kuin häntä. Ilta kului pian; sen kuluessa en ensinkään tanssinut. Vähää ennen lähtöäni astui hän minun luokseni ja kumarsi nöyrästi. Minä iloitsin. Vihdoin ja viimein oli hän tullut: minä saisin nyt kostaa. Teeskentelin kuten aina ennenkin; tahdoin saada hänet ansaan, ennenkuin kostoon ryhtyisin. Hänen muotonsa oli surullinen ja ajattelevainen. Tuo ilkeä iva oli kadonnut hänen huuliltaan. Minun mielestäni oli hän paljon muuttunut. Minä puhelin hänen kanssansa, ja tätä tehdessäni oli minulla mielessäni aina tarkoitus, minkä tähden puhuin. Hän ei nytkään minua kiitellyt, mutta koko hänen käytöksessään oli niin paljon kunnioitusta, että minä jo aloin tuntea kostoni suloisuutta. Ja kun hän pyysi lupaa tullaksensa seuraavana päivänä minua tervehtimään, sykki sydämeni ilosta, vaikka ainoastaan vähäisellä, kylmällä pään nyykähdyksellä hänelle suostumukseni ilmoitin.

»Siitä alkaen oli hän meillä jokapäiväinen vieras. Me olimme alussa molemmat ilvenäytelmää näytelleet, mutta miten olikaan, tämä näytelmä jäi toisipuoliseksi. Hän ilveili, teeskenteli, ja minä, joka hänelle olin ansan solminnut, minä tartuin hänen ansaansa. Minä olin unohtanut kostoni, tai paremmin, minä ajattelin hänen vaimonansa kostaa. Hänen silmänsä, hänen käytöksensä olivat minulle sanoneet, että hän minua rakasti, vaikka hänen kielensä ei ollut sitä virkannut. Minä rakastin häntä, minä odotin tuota tunnustuksen sanaa häneltä, ja minä iloitsin ajatellessani saavani kiusata häntä, ennenkuin myöntävän sanani hänelle lausuisin. Silloin tuli hän eräänä päivänä luokseni. Hän oli vaalea, koko hänen muotonsa osoitti jotakin kauhistavaa. Minä hämmästyin; mutta ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, oli hän langennut polvilleen minun eteeni. 'Minun pitää lähteä jo tänään, ja minä rakastan sinua kuolemaan saakka!' huusi hän. — Minun kostotuumani sammuivat, minä vaan näin hänen siksi, jota minä rakastin. Myöntösanani oli luiskahtanut huuliltani, ennenkuin siitä itse tiesinkään.

»Minä olin lyöty omilla aseillani» — jatkoi vanha rouva kotvan ääneti oltuaan. — »Minä tartuin armaani käteen ja vein hänen isäni luo. Jo ovella seisoessamme näin, miten vanhan isäni kasvot synkistyivät, ja, kun Burg hiljaisella, mutta hätäisellä äänellä häneltä minua morsiamekseen pyysi, soi vastaani isäni ääni kamalana ja kolkkona: 'Hänkö se sitten sinun valittusi on!' Sen sanottuansa jätti hän meidät kamariinsa ja meni ulos. Siinä seisoimme, ja siinä isäni kamarissa vannoin minä Burgille ikuisen rakkauden. Olin kyllä huomannut, että kihlaukseni oli vastoin isäni tahtoa, mutta tästä tahdosta en ollut ennenkään koskaan välittänyt. Minä tunsin voimani, enkä nytkään entistä enemmän isästäni pitänyt.

»Isääni en nähnyt, ennenkuin ylkäni oli poissa, ja hän lähti pian. Onnellisena vetäysin minä kamariini. Burg oli luvannut palata niin pian kuin hänelle oli mahdollista. 'Pari viikkoa kuluu pian, ja sitten olet sinä minun', oli hän sanonut. Äkkinäiseen lähtöönsä Ruotsista oli hänellä erinomaisen tärkeitä syitä, sukuasioita, joiden hoitamisessa hänen läsnäolonsa oli välttämättömästi tarpeellinen.

»Istuin kamarissani ja luulin vielä näkeväni hänet kadulla, kun isäni ja äitini, vanhat, kivuloiset vanhempani, astuivat huoneeseen. 'Onneton tyttäreni!' oli isäni ensimmäinen sana. 'Onneton tyttäreni!' oli myös äitini ensimmäinen onnentoivotus. 'Minkälaiseen mieheen olet sitounut!' He tiesivät, mitä minä en tiennyt, että minun sulhaseni oli irstainen, pahanjuoninen, viekas petturi; he tiesivät kertoa monta häväisevää seikkaa hänen elämästään. Mutta minä en mitään uskonut. 'Kavaluutta, valhetta!' — sanoin ja ajattelin sekä puhkesin vihdoin itkemään. Syytinpä vielä kovilla sanoilla vanhempiani siitä, etteivät he enää minua rakastaneet. Kyyneleeni, joilla aina olin saanut isäni ja äitini suopeiksi, kun ei muu mikään auttanut — ja ani harvoin oli minun ollut tarvis niihin turvautua — kyyneleeni nyt vaikuttivat ainoastaan äitiini. 'Älä itke, oma tyttäreni!' koetti hän lohduttaa. Mutta kun nyt ensi kerran eläessäni kyyneleeni eivät isäni tunteita hellittäneet, itkin yhä vaan katkerammasti. Vaan ensi kerran eläessäni minä nyt turhaan itkin. Isäni silmät olivat auenneet. Nyt vasta näki hän, minkä perikadon partaalle olin joutunut. — 'Jos et luovu kunnottomasta rakkaudestasi, niin hylkään minä sinut, ainoan lapseni'. Nämä olivat hänen viimeiset sanansa, kun hän minun kamaristani läksi. Hän ei ollut tätä ennen osannut aavistaa, mitkä tunteet minussa elivät kapteinia kohtaan, ja vasta liian myöhään, vasta päivällä, ennen kuin Burg minulle rakkautensa tunnusti, oli isäni saanut tietää, mimmoinen se mies oli, joka hänen luonansa oli jokapäiväinen vieras.

»Se päivä oli surun päivä, se, jona isä hylkäsi ainoan lapsensa. Minä kuulin hänen sanansa, mutta en niitä ymmärtänyt; ne tuntuivat minulle mahdottomilta. Kun isäni läksi luotani, vaivuin minä äitini syliin, ja ne kyyneleet, jotka nyt vuotivat silmistäni, olivat, niin ainakin tahtoisin uskoa, oikeat sydämeni tuskan puristamat. Mutta kauan en saanut tässä äitini helmaan niitä vuodattaa. Kolinaa ja melskettä kuului läheisistä huoneista ja huutoja, jotka säikähdyttivät minua. Yhtäkkiä avattiin kamarini ovi, ja eräs palvelia riensi kiireesti sisään. 'Tulkaa, Jumalan tähden! Parooni on pyörtynyt!' huusi hän. Äitini lähti horjuen kamarista, ja minun kyyneleeni kuivuivat. Kiireesti riensimme me, äiti rakastetun miehensä, minä kylmästi kohdellun isäni luo. Hän oli pöytänsä viereen tuolille istunut, vaan siitä oli hän kaatunut lattialle. Nyt makasi hän sohvalla — samalla, joka nyt on tuossa pienoisessa kamarissa; — kamaripalveliat olivat hänen siihen nostaneet. — Ja hän oli kuollut … kuollut!

»Kamala päivä, hirvittävä muisto vielä vuosikymmenienkin kuluttua», — jatkoi rouva hiljaisella äänellä. »Jumala, anna minulle anteeksi, jos anteeksi antamista semmoiselle, kuin minä olen, on sallittu!» — Ja vanha rouva laski kätensä ristiin, puhumatta mitään pitkään aikaan. Vihdoin heräsi hän ajatuksistaan ja jatkoi:

»Isäni oli saanut sydänhalvauksen. Hän oli istuutunut pöytänsä ääreen ja alkanut kirjoittaa. Muutamia sanoja oli hän ehtinyt saada kirjoitetuiksi, ennenkuin kuolema hänen saavutti. 'Siinä tapauksessa, että tyttäreni, vasten minun' … oli paperilla; ne oli hän kalmalta saanut kirjoitetuiksi. Minä ymmärsin, mitä näitä sanoja olisi seurannut, jos hän olisi voinut jatkaa. Hän oli vaarani nähnyt; hän, joka minua niin sanomattomasti rakasti, oli koettanut tällä rikkoa minun liittoni, mutta tässä koetuksessa oli hänen sydämensä murtunut. Oi, jos hän olisi ennättänyt saada kirjoituksensa valmiiksi, olisi hän minun elämäni surusta vapauttanut, sillä hän tunsi Burgin! Mutta minä, minä itse olin kylvänyt, ja Jumala soi minun niittää».

Vanha rouva painoi kasvonsa käsiään vastaan; hän itki, ja nyt ainakin olivat kyyneleet todelliset. Mutta äkkiä kohotti hän päänsä, ikäänkuin olisi hän kyyneleitään hävennyt, ja alkoi uudestaan:

»Minä olin syypää isäni kuolemaan, ja äitini kuolemaan myöskin; sillä isäni äkillinen kuolema vaikutti niin voimallisesti heikkoon äiti parkaani, että hän kahden kuukauden kuluttua lepäsi samassa haudassa, missä isäni oli viimeisen leponsa saanut. Mutta ennenkuin hän kuoli, oli hän suostunut minun ja Burgin avioliittoon. Minun sukulaiseni eivät voineet siihen mitään. Ja niin vangittuna olin Burgin ansoissa, että minä hänen tahdostaan ja pyynnöstään otin kuulutuskirjan kolme viikkoa isäni kuoleman jälkeen. Kahdesti olimme kuulutetut, kun äitini kuoli. Olin nyt yksin maailmassa. Kaipauksen ja surun, mikä minua alati kalvoi, koetin saada katoomaan sillä, että liitin kaiken onneni toivon Burgiin. Hiljaisuudessa vietimme häämme, ja tuskin olivat ne olleet, kun jo muutimme kaupungista, missä minua ja minun miestäni yleisesti soimattiin. Sitä ennen muutettiin suurin osa vanhempaini omaisuudesta rahaksi. Ainoastaan vähäinen osa, ne huonekalut, jotka täällä näette ja joita en sallinut myydä, jäivät minulle muistoksi lapsuuteni ajoista.

»Me olimme rikkaita. Mieheni otti eron sotapalveluksesta. Lähdimme ulkomaille. Paikasta paikkaan kuljimme siellä. Minä rakastin miestäni, ja hänkin näkyi minua rakastavan; alussa luulin ainakin niin. Mutta vähitellen heräsin unestani, ja kun nyt silmäni aukenivat, näin minäkin Burgin samallaiseksi kuin isänikin oli hänet nähnyt, petturiksi ja kavaltajaksi. Kun hän huomasi, että minä hänen sieluunsa olin silmäni luonut ja sen nähnyt semmoisena kuin se oli, ilkeänä, pahana, mustana, heitti hän yltään peitteen, joka oli hänen todellisen olentonsa peittänyt, ja ilmestyi minulle oikeassa muodossaan. Nyt alkoivat kärsimiseni! Mitä kaikkia sain minä kärsiä! Mutta peittäköön se musta huntu, jonka verhossa mieheni makaa vieraan maan mustassa mullassa, peittäköön se kärsimisteni muistot! Se oli minun rangaistukseni, vaikka en silloin sitä aikaa siksi tiennyt. Minä panin katkeruutta katkeruutta vastaan, kovuutta ja kovaa kovaa vastaan. Minä sain vaan yhä enemmän kärsiä. Neljä vuotta olin ollut sidottuna tähän mieheen. Yksi tytär, teidän äitinne, oli meidän onnettoman avioliittomme yhdysside; mutta se side ei voinut yhdistää meitä. Minä rakastin tytärtäni, hän vihasi häntä samaten kuin minua. — Eräänä päivänä katosi hän. Minä odotin hänen palaamistansa; vaan hän ei tullut. Kaiken omaisuuteni oli hän tuhlannut. Jo oli minulle tulossa se vieras, jota en siihen asti ollut tiennyt peljätä — puute. Me olimme, minä ja tyttäreni, vieraassa maassa, kaukana Ruotsista. Mutta sinne, sinne kuolemaan, synnyinmaahani takaisin halusin minä. Minä möin sormukseni ja kaikki muut, mitä arvokasta minulla oli, ja läksin matkalle. Tulin Tukholmaan takaisin, isäni taloon, syntymätalooni. Neljä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin sieltä läksin. Nyt tulin takaisin. Pehmennyt ei ollut sydämeni; viha kaikkia kohtaan oli saanut vallan siinä. Ajattelin uudestaan ruveta elämään Ruotsin pääkaupungissa, niinkuin siellä ennen olin elänyt; mutta nyt, kun tulin vanhaan kotiini, nyt vasta heräsin näkemään kaiken onnettomuuteni. Kunnoton mieheni oli myynyt minun syntymätaloni. Nauraen ottivat minut vastaan ne, jotka nyt siinä elivät. Minä sain nyt tuntea sitä kylmää itsekkäisyyttä ja kovuutta, jolla olin ennen kaikkia muita kohdellut. Hävyn ja surun kyyneliä itkin minä nyt. 'Pois, pois täältä!' — huusin itsekseni, ja pian, ennenkuin päivänsä-syöjäin kielekkäät huulet ennättivät liikkeelle päästä, ennenkuin saivat tietoa minun tulostani, olin minä astunut kauppalaivaan, joka oli Suomeen lähdössä.

»Nyt kääntyivät elämäni vaiheet toiselle uralle. Tähän saakka olivat minun varani riittäneet. Mutta nyt, kun Turkuun tulin, olivat ne pian lopussa, ja puute irvisteli minulle. Sen voimaa en vieläkään tuntenut. Mutta jo ensi päivinä sain tuta sitä. Minä möin mitä saatoin, mutta varat, jotka myydyistä tavaroista sain, eivät kauan riittäneet. Kaksi päivää olin ruoatta; sillä kerjätä en voinut. Nyt minä kärsin, mutta vieläkään en pehmennyt. Ajattelin surmata itseni ja viattoman lapseni, joka nälkäisenä itki. Koetin lohduttaa häntä. Aurajoen rantaa pitkin aloin astua ylöspäin, kun äkkiä outo upseeri seisahtui eteeni. — 'Taivaan Jumala!' huusi hän. Minäkin olin seisahtunut ja häneen luonut silmäni. Se oli Burg, mutta ei se kuitenkaan ollut Burg. Kaikki tunteeni vetäysivät minussa yhteen, vihaksi. Häiritsisikö hän minua vielä viimeisessä työssäni maailmassa! Minä koetin väistää häntä. 'Neiti… Rouva!' sanoi hän. Hänen äänensä ei ollut Burgin. 'Mitä te tahdotte!' vastasin minä. 'Te olette heikko, te ette voi hyvin', sanoi hän ja tarjosi minulle käsivartensa. Minä en nyt tiennyt mitä tein. Hän talutti minut sanaa sanomatta omaan kotiinsa. Siellä menin tainnoksiin. Kuinka kauan tunnotonna makasin, sitä en tiedä; mutta kun heräsin, oli virvoittava ruoka ensimmäistä, mitä minulle tarjottiin. Pieni tyttäreni oli itkusuin ruokaa pyytänyt ja sillä tavalla ilmoittanut salaisuuteni, jonka Aurajokeen olin aikonut upottaa.

»Upseeri astui huoneesen. Minä tarkistelin häntä. Kaikki hänessä muistutti miestäni, mutta kumminkaan ei hän ollut mieheni. Hän näki hämmästykseni ja hymyili surullisesti. 'Minä olen Burg', sanoi hän ikäänkuin vastaukseksi minun kysyville silmäyksilleni — 'sama Burg, joka kerran, seitsemättä vuotta takaperin, kävin teidän isänne luona; mutta en ole se Burg, jonka nimeä te kannatte, jonka puoliso te olette ja joka teidät petti'.

»Nyt sain salaisuuden avaimen. Oli kaksi Burg nimistä veljestä, kaksoiset. He olivat nuoruudessaan olleet varsin yhdennäköiset, mutta heidän kasvaessaan jo ruvettiin vähitellen havaitsemaan eroitusta heidän välillään, niin sisäisten avujen kuin ulkomuodonkin suhteen. Vanhemman veljen olin ensin nähnyt, nuorempaan olin rakastunut, ja nuorempi minun petti. Vanhempi oli pian sen jälkeen, kun hänen tapasin isäni huoneessa, palannut Suomeen; ja täällä oli hän minusta kertonut. Nuorempi oli silloin nauranut ja vannonut, että hän voittaisi minun ja kostaisi minulle kaiken sen, mitä pahuudellani olin matkaansaanut. Hän oli onnistunut, hän oli kostanut; mutta minun kova sydämeni ei vielä ollut pehmennyt. Eikä se pehmennyt silloinkaan vielä, kun minä ymmärsin, miten pitkällisillä juonilla olin petetty. — Vanhempi Burg oli ollut naimisissa. Vuoden kuluttua siitä, kun hän Tukholmasta Turkuun palasi, oli hän sitounut köyhään tyttöön, joka jätti hänelle perinnöksi pojan, kun hän kahden vuoden kuluttua kuoli. Hän, minun lankoni, oli nyt leski. Tämän kaiken kertoi hän yhtä tietä. Sitten kutsui hän minua tarkemmin katsomaan asuntoansa. Hän avasi salin oven. Oi, mitä näin siellä! Näin ne kotini huonekalut, jotka olin saanut pelastetuiksi, ettei niitä ensi huutokaupassa ulkomaille lähtiessämme myyty. Ne oli hän ostanut samalla kertaa, jolloin kunnoton mieheni möi isäni talon. Ne oli hän ostanut sen vuoksi, että ne olivat minun. Nyt alkoi sydämeni jää sulaa, mutta pehmenemättä oli vielä syvyydenpohja.

»Minä jäin hänen luokseen asumaan. En kehdannut, en voinut, en tahtonut palata ylpeäin sukulaisteni luo Ruotsiin. Kovan taistelun taistelin itseäni vastaan, ennenkuin Burg sai minun hänen luoksensa jäämään. Ja vielä tulisempi oli taistelu sydämessäni, ennenkuin suostuin rupeamaan hänelle puolisoksi, hänen pojallensa äidiksi. Mutta minä suostuin viimein, kun olin varman vakuutuksen saanut ensimmäisen mieheni kuolemasta. Ja se aika, jonka elin toisen mieheni kanssa, oli minun onnellisin aikani. Rikkaita emme olleet, mutta meillä oli kumminkin sen verran kuin tarvitsimme. Jo alkoivat haihtua ne mustat haamut, jotka isäni ja äitini kuolinvuoteelta olivat minua seuranneet; jo alkoi sydämeni pohjaa myöten sulaa ja katumus tulla sen sijaan, kun mieheni sairastui. Kaksi pitkää vuotta kitui hän, — ja toistamiseen olin leskenä. Minun pojintimani ja tyttäreni olivat kasvaneet, mutta elatusta niille ja itselleni oli minun nyt hankkiminen, se vähäinen palkka, mikä miehelläni oli ollut, loppui nyt, ja taasen alkoi puute tunkeutua huoneeseni. Mutta minä olin jo oppinut sitä vastaan ottamaan toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Minä osasin tehdä työtä. — Päivät kuluivat; puutetta kärsimme usein, mutta oikeata hätää ei koskaan. Pojintimalleni opetin itse sen minkä osasin, ja kun taitoni ei enää siihen riittänyt, sai hän kolme vuotta käydä kaupungin koulussa ilman maksua. 17 vuotisena elätti hän jo itsensä. Hän oli hyvä, hellä poika ja isänsä kuva. Onni seurasi häntä. Hänen onnistui saada monta pienempää virkaa, joilla hän ja me elimme jotenkin hyvästi. Kun hän vähän vanhemmaksi kasvaneena pyysi minulta tytärtäni vaimoksi, en minä voinut kieltää, en myöskään tietänyt parempaa, jolle olisin voinut lapseni tulevaisuuden uskoa. Kaikki menestyi hänelle, ja pehmenneellä sydämellä, josta viha ja kateus ihmiskuntaa kohtaan oli kadonnut, istuin minä, sinä Ellen sylissäni, sinua uneen vaavutellen. Minä jo tunsin ja tunnustin rikokseni, ja niitä hyviä päiviä, mitkä minulla nyt olivat, pidin minä armolahjana Jumalalta. Väliin silloin, kuten vielä nytkin, kohosi sydämessäni muisto loistavuuteni ajoilta; mutta pian sain kukistetuksi sen katkeruuden, minkä tämä muisto mukanansa toi. Minä nöyryytin itseni ja olin kiitollinen siitä onnesta, joka osalleni oli tullut ja jota en ollut ansainnut.

»Mutta koettelemukseni ei ollut vielä loppunut. Minun surmayritykseni ei ollut anteeksi annettu. Kuinka paljon sillä olin rikkonut, se tuli minun havaita. Aurajokeen olin aikonut upottaa itseni ja tyttäreni. Aurajokeen upposi minun pojintimani, minun tyttäreni mies, kun hän koetti pelastaa erästä pienoista, joka sinne oli pudonnut. Minä näin tässä Jumalan käden; mutta vieläkään ei ollut aiottu rikokseni sovitettu. Sinä, Maurits, synnyit samana päivänä, ja isäsi onneton kuolema vaikutti niin voimallisesti äitiisi, että se hauta, joka isällesi oli kaivettu, sulki helmaansa myöskin äitisi, ennenkuin se umpeen luotiin. Niin oli yhdessä päivässä kaikki maallinen onnemme kadonnut! Siinä seisoin minä yksin, kaksi pienoista sylissäni. Ja samaa rataa, mitä olin käynyt mieheni kuolemasta alkaen, sain taasen astua uudestaan. Kuten silloin, oli minulla nytkin kaksi pienoista hoidettavana. Minä tartuin työhöni; minä en uupunut. Suora oli selkäni, mutta lunta oli surun pyryilma rakkaitteni haudoilta pyryttänyt minun nokimustiin hiuksiini.

»Mutta itserakkauteni kovin rangaistus oli vielä kärsimättä. Minä sairastuin enkä voinut työtä tehdä. Isänne jättämät vähät varat kuluivat pian. Irvivä puute uhkasi. Makasin vuoteellani, kun viimeinen äyri oli huoneesta eronnut, ja minä tutkin ankarasti omaa sydäntäni. Isäni huonekalut olivat minulla tallella; ne olin päättänyt teille jättää muistokseni. Ne olivat minulle pyhät. Nyt kumminkin olisi minun niistä luopuminen. Mutta en sitä tehnyt. Kirjoitin vapisevalla kädellä rikkaille sukulaisilleni Ruotsiin. Oi, se päätös, se maksoi, se sai minulle äärettömiä tuskia, ennenkuin se oli täytetty. Minä kirjoitin ja odotin vastausta, odotin kauan, mutta sanaakaan en vastaukseksi saanut, vielä vähemmin apua, jota odotin hartaammin kuin sanoja. Sukuni oli hyljännyt minun; se ei tahtonut minusta mitään tietää! — Jo olivat useat huonekaluista pantatut, kun vihdoin viimein tautivuoteeltani nousin, ja nyt … nyt en säästänyt itseäni, ennenkuin olin lunastanut takaisin, mitä oli pantattu. Sinä muistat, Ellen, ja sinäkin, Maurits, sen päivän, jona piironki tuotiin takaisin, vaikka hopeakiskot sen nurkista olivat poissa.

»Tässä on kertomus elämäni vaiheista», lopetti vanhus. »Tämä kertomus on teidän joululahjanne; muuta minulla ei ole antaa. Sanokaa, oletteko siitä oppineet jotakin!»

Vanha rouva oli kertonut kertomuksensa, oli kertonut sen melkein yhteen jaksoon. Ainoastaan pari kolme kertaa muisto siitä, mitä hän oli tuntenut, kun kipeimmät kohdat hänen elämänsä vaiheista häntä kohtasivat, oli saanut hänen vähäksi ajaksi vaikenemaan. Valkea takassa oli loppuun palanut, jouluaaton illallinen oli valmis; mutta nyt, kun kertomus loppui, ei näkynyt kukaan muistavan ruokaa. Ellenin ja Mauritsin sydämissä olivat tunteet toinen toistaan ajaneet vanhukset kertoessa. Erilaiset olivat nämä tunteet olleet kumminkin. Ellenin naissydän oli ymmärtänyt, mitä hänen isoäitinsä oli kärsinyt. Maurits sitä vastaan oli usein kummastellen silmäillyt kertojaa, ikäänkuin olisi hän epäillyt olisiko todellakin sama vanhus, joka tässä kertoi, itse kaikissa niissä ollut, joista hän kertoi. Mutta kun kertomus loppui ja vanhus kysymyksensä teki, nousivat he molemmat ja syleilivät rakasta isoäitiä. Ja hänen kysymykseensä vastasi Ellen:

»Tämä joululahja oli parempi kuin minun antamani, parempi kuin kalliin joululahja, sillä tällä te, isoäiti, olette antanut itsenne meille. Totuutta, vilpittömyyttä, kärsivällisyyttä olemme teiltä oppineet».

Ne vakavat ajatukset, jotka vanhuksen kertomus oli herättänyt sekä hänessä itsessä että hänen lapsenlapsissaan, olisivat ehkä saaneet heidän kokonaan unhottamaan illan kulun, ellei vanha seinäkello lyönnillään olisi heitä siitä muistuttanut. Ellen hypähti äkkiä ylös. Hän muisti nyt, että hänellä oli tehtävää vielä tänä iltana. Määrätty aika oli jo kulunut. Kello oli lyönyt 8. Milloin se oli lyönyt, sitä ei kukaan heistä tiennyt, ei ollut ainakaan kukaan sitä lyöntiä kuullut.

»Oi, minä olen puolen tuntia myöhästynyt!» — huusi Ellen, kun hän huomasi kellon olevan kahdeksan, ja hän meni kiireesti kaapin luo. Sieltä otti hän esiin vähäisen vakan, jonka kanteen oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla: »Neiti Loviisa Loo». Sitten puki hän päällensä ja läksi joutuisasti, sanoen: »minä olen paikalla takaisin».

»Anna minun mennä», pyysi Maurits, »niin saan koettaa uutta takkiani».

»Minä olen luvannut itse viedä lahjan», sanoi Ellen. »Ihanpa tässä likellä kauppaneuvos asuu».

Ellenin mentyä asetti vanha rouva pöydälle ruo'an. Hän oli saanut takaisin entisen muotonsa. Ei olisi kukaan siitä voinut arvata, mitkä tunnustukset hän vasta oli tehnyt. Ainoa, joka siitä muistutti, oli puuro, joka oli jotenkin kuivunut tuon pitkän kertomuksen kestäessä. Kun vanha rouva tämän huomasi, hymyili hän ja kertoi Ellenin sanat: »Mekin olemme puolen tuntia myöhästyneet».

Maurits koetti takkiansa. Se sopi hänelle varsin hyvin. Iloisena huudahti hän: »Sanokaa, isoäiti, eikö Ellen ole enkeli?»

»Jumala suokoon, että hän semmoisena pysyisi!» huokasi vanhus.

»Ja semmoinen kuin hän nyt on, semmoisena hän pysyy», lausui Maurits vakavasti.

»Rukoile sitä Jumalalta!»

Maurits ei sanonut mitään; hän ei ollut tottunut vastustamaan vanhusta, mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi tähän mitään rukousta tarvittaisiin, se näkyi hänen silmäyksistään, jotka eivät osoittaneet myöntymystä vanhuksen lauseesen.

Sitten eivät he enää sanoja vaihtaneet. He odottivat Ellenin tuloa.
Aika jo olikin hänen palata. Mutta Elleniä ei kuulunut.

»Hän on luultavasti kutsuttu kauppaneuvoksella sisään», sanoi vihdoin Maurits; »muuten hän jo olisi ehtinyt tämän välin kuudestikin edestakaisin kulkea».

»Jos häntä olisi kutsuttu sisään, ei hän olisi mennyt. Nyt on jouluaatto, ja tänä iltana ei kukaan omaisistansa vapaaehtoisesti luovu. Ja jos joku muu niin tekisikin, Ellen ei sitä tee. — Mene katsomaan, Maurits! Kun hän vaan ei olisi joutunut vaaraan!»

Kun Maurits tämän käskyn kuuli, ei hän muistanut uutta takkiansa. Semmoisena kuin oli riensi hän matkalle; mutta ennenkuin hän ovelle pääsi, avautui se, ja Ellen astui huoneeseen.

»Missä, Jumalan nimeen, sinä olet ollut?» kysyi vanhus. »Kello on kohta 9. Koko tunnin olet ollut poissa; ruokakin on varmaan ihan jäähtynyt. Mutta mitä tämä on, mitä kummaa? Ethän ole sittenkään saanut joululahjaa jätetyksi kauppaneuvokselle?»

Rouva oli oikeassa. Sama vakka, minkä Ellen oli kaapista ottanut viedäkseen kauppaneuvoksen luo, sama vakka oli hänellä kädessä nyt, kun hän palasi.

Ellen oli punainen. Hän laski vakan vanhuksen eteen. »Kummia olen tänä iltana nähnyt, kummempia kuullut, ja kummallisimpia on minulle itselleni tapahtunut. Sen valkoisen silkkihameen, joka vakassa on, olen saanut omakseni, jos sen voin ottaa. Minä tahdoin ensin kysellä tätä teiltä; tällä ehdolla suostuin viimein sen ottamaan. Kuulkaa nyt, isoäiti, ja neuvokaa!»

Mutta ennenkuin Ellenin kertomusta ja vanhuksen neuvoa kuuntelemme, on meidän kääntyminen toiseen perheesen, jossa toisenlaista jouluaattoa vietetään.

* * * * *

Vähän matkaa siitä, missä leskirouva Burg asui, oli komea, suuri kaksikerroksinen kivirakennus. Siinä asui kauppaneuvos Loo. Alikerrassa oli hänellä tässä rakennuksessaan kaksi kauppapuotia, joissa väkeä lainehti aamusta iltaan. Nämä puodit olivatkin tavaraa kaikenlaista täynnä. Puotien vieressä oli kamareita, joissa myöskin paljon tavaraa oli nähtävissä. Näissä kamareissa istuivat kauppaneuvoksen kirjurit, kukin kirjansa ääressä. Niissä pantiin myös kääryihin ja laatikoihin, mitä oli lähetettävää tilaajoille muihin kaupunkeihin ja maalle. Ylikerrassa asui kauppaneuvos itse perheineen; ja mitä kalliimpia huonekaluihin kuuluvia alikerrassa oli ollut, ne olivat ylikerrassa saaneet sijansa huoneiden koristuksina.

Kauppaneuvos Loon perheesen kuului hän itse, hänen rouvansa ja hänen tyttärensä Lovisa.

Kauppaneuvos oli vanhanpuolinen mies. Pitkä ja laiha oli hän kuin aidan seiväs. Hänen ihonsa oli keltainen ja muistutti suuresti kuivaa parkkia. Hänen tukkansa oli musta ja kiheräinen: hänen pitkä leukapartansa oli harmaa. Suuret kultasankaiset silmälasit oli hänellä nenällään, joka oli korkea ja vähän viistoinen. Näiden silmälasien läpi tuijottivat hänen pienet, harmaat, terävät silmänsä. Hänen kaulansa oli pitkä, ja aina kesän, talven oli sen ympärille käärittynä valkoinen valkkihuivi. Kun sanomme lopuksi, että hän aina kulki jamaikkakahvin värisessä hännystakissa, siniseen menevässä liivissä ja mustissa kaitaisissa housuissa — niin, hyvä lukiani, jos sinulla mielikuvitusta on, voit ajatella kauppaneuvoksen elävänä eteesi.

Mutta miehen kuva ei ole vielä ihan täysi. Lisätkäämme, että hänen huulensa olivat ohuet, värittömät ja niin tiiviisti hänen valkoisiin hampaisiinsa puristetut, että olisi luullut edellämainittujen repeävän, jos olisi kauppaneuvos naurahtanut. Hymyilyäkään, joko vasta sanotusta tai muista syistä, ei muistanut kukaan nähneensä näillä huulilla, jotka ympäröivät hänen pientä suutansa. Hän ei myöskään puhunut muuta kuin mitä hänen välttämättömästi tarvitsi puhua. Hän puhui käsivarsiaan ja sormiansa liikutellen. Kun hän kirjureinsa luona oli, tarkasteli hän heidän laskujaan, ja hänen terävät silmänsä huomasivat paikalla, jos virheitä löytyi; ja jos semmoisia löytyi, tuikkasi hän laihan sormensa virheen kohdalle ja iski silmänsä onnettomaan laskuntekiään. Hän oli itse kassansa hoitaja, ja kun hän siitä maksoi ostettuja tavaroita tahi alamaisilleen palkan, punnitsi hän aina joka rahan käsissänsä, ennenkuin hän sen antoi. Jos joku hänen kirjureistaan tarvitsi ennen määräaikaa rahaa ja tätä kauppaneuvokselta pyysi, tarkasti hän konttorikalenteria, joka seinällä riippui, ja seurasi sitä tuolla laihalla sormellaan kulumassa olevasta päivästä maksun määräpäivään saakka; siinä pysähtyi sonni, ja se pysähdys oli kauppaneuvoksen vastaus. Aina, kun illalla kello löi 8, pyyhkäsi hän itse konttorikalenterista kulumassa olevan päivän pois, sillä kello 8 illalla suljettiin aina hänen konttorinsa. — Tämmöinen oli kauppaneuvos tavoiltaan, mutta kumminkin pitivät ne, jotka häntä tunsivat, häntä suuressa kunniassa; sillä hän oli samallainen itseänsä kuin muitakin kohtaan: jäykkä, vakava ja suora. »Järjestys!» oli sana, joka kuului useimmiten, kun ei hän voinut puhumatta olla, ja ankara järjestys vallitsi hänen huoneessaan.

Jouluaatto oli kulumassa. Kauppaneuvoksella itsellä ja kaikilla hänen alamaisillaan oli tänä päivänä suunnattomasti työtä. Ukko Loo hyöri ja pyöri paikasta paikkaan, jokaisen töitä tarkastellen, jottei erehdystä tulisi missään. Ostajia meni ja toisia tuli. Jokaisessa huoneessa oli vähäiset markkinat. Mutta kumminkaan ei ollut kauppaneuvos hyvällä tuulella. Jo aamulla oli hän suuttunut, sillä järjestys hänen talossaan oli rikottu. Järjestykseen tietysti kuuluu, että jokainen maksaa saadun tavaran, ennenkuin sen mukaansa vie. Aamupäivällä oli puodissa tuo järjestys rikottu. Kauppaneuvos oli näet nähnyt, miten eräs eukko oli esiliinansa alle pistänyt lankakääryn ja oli sitä vieden hiipimässä ulos. Tämän huomattuansa samosi kauppaneuvos eukon kimppuun, korjasi aika kiireesti lankansa talteen, talutti sitten eukon ovelle, työnsi hänen ulos ja antoi hänelle lisäksi aika potkun. »Järjestys, järjestys kaikissa!» huusi hän silloin. Tästä järjestyksen pidosta oli puodissa syntynyt kaikuva nauru, mutta se ei kauppaneuvosta harmittanut. Harmissaan hän oli vain siitä, että järjestys oli rikottu. Mutta tähän harmiin liittyi toinenkin, josta kohta saamme tilaisuuden kertoa.

Että kauppaneuvos ei kuitenkaan ollut saituri, vaikka sitä ylläsanotusta voisi päättää, näkyi siitäkin, miten hän perhettään kohteli. Mitä ikänä hänen rouvansa ja tyttärensä tahtoivat, sen he kyllä saivat vastustamatta, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he kauppaneuvokselta sitä pyysivät. Hän, hän itse eikä kukaan muu, sai antaa, ei kukaan, ei edes hänen oma rouvansakaan saanut ottaa. Jouluaaton edellisinä päivinä oli sekä rouvalla että tyttärellä ollut hirmuisen paljon tarpeita. Lista kädessä kulki kauppaneuvos kahden puotipojan kanssa huoneesta huoneesen, kooten ylikertaan meneviä tavaroita, ja aina vaan oli milloin rouvalla, milloin tyttärellä uusia tarpeita. Vakavana täytti kauppaneuvos heidän vaatimuksiaan. Kello 7:stä aamulla puolipäivään asti toimitti hän väsymättä näitä ja muita töitään. Nyt kumminkin kuultiin hänen entistä useimmin huutavan syvällä äänellä: »Järjestys!» vaikka hänellä tähän ei näkynyt olevan mitään erityistä syytä. Aina tuon tuostakin vilkasi hän ulos akkunasta, ja silloin aina kuultiin tuo: »Järjestys!» Puotipojat tätä kummaksuivat, sillä ei koskaan ennen ollut kauppaneuvos pitänyt lukua siitä, mitä ulkona kadulla tapahtui. Vihdoin arvasivat he, että kauppaneuvos odotti jotakin.

Päivä oli puolessa. Kauppias oli juuri menossa ylikertaan päivälliselle, jota hänen talossaan aina syötiin kello 1. Järjestystä noudatettiin siinäkin. Joka ei heti, kun kello löi 1, istunut pöydässä, hän jäi päivällisettä.

Juuri kun hän oli menossa ruoalle, tuli postipoika tuoden koko joukon kirjeitä. Kauppaneuvos silmäsi päällekirjoituksia pikaisesti. Ne olivat näöltään kauppakirjeitä. Mutta niiden seassa oli yksi, joka ei näyttänyt kauppakirjeeltä. Sen avasi hän heti ja luki sen kiireesti. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän ja mumisi sitten: »Vahinko … ilma … myrsky … Hän tulee kumminkin tänään!»

Sitten riensi hän kiireesti ylös ja ennätti juuri sijallensa pöytään, kun kello löi. Että hän nyt oli hyvillänsä, sen näki jokainen, ken hänen tunsi. Joku, jota hän odotti, oli tulossa. Hän oli jo päättänyt, että tämä odotettu oli järjestyksen rikkoja, ja siitä oli hän ollut harmissaan; mutta nyt oli harmi kadonnut. Pöydässä, jossa hänen kirjurinsakin istuivat, ei puhuttu sanaakaan. Semmoinen oli järjestys. Pöydästä noustua kirjurit heti palasivat alikertaan. Kauppaneuvos, kuten hänen tapansa oli, jäi nytkin rouvansa ja tyttärensä luo kello kolmeen saakka.

Rouva Loo oli samassa määrässä lihava kuin hänen miehensä kauppaneuvos oli laiha. Se oli jotakin, se! Muuten oli hän varsin tavallinen, jokapäiväinen, vähän kärtyinen ja kielekäs. Akkunassa viistopeilinsä edessä istui hän uteliaana, kuten vanhat rouvat ainakin, silmäillen siihen, nähdäksensä keitä kadulla kulki. Tänään ei hänellä kumminkaan ollut sanottavasti aikaa tähän. Läähättäen oli hän työskennellyt joulupuuhissa; ja että joulua oli aikomus viettää juhlallisesti ja suuresti, sen huomasi jokainen, ken näki ylikerran huoneet. Siellä oli vielä puolisen aikana kaikki melkein ylösalaisin. Mutta tähän tämmöiseen epäjärjestykseen ei kauppaneuvos suuttunut. Hän tiesi, että epäjärjestys aina tällaisissa asioissa käy järjestyksen edellä.

Kun kirjurit olivat lähteneet, lähestyi ukko rouvaansa ja sanoi: »Tulee pian!»

»No, taivas olkoon kiitetty! Minä jo ajattelin … minä jo pelkäsin… Kuule, Lovisa!… Hän tulee pian! Mutta sano, Loo, miksi on hän viipynyt, miksi ei hän tullut eilen… Eilen olisi hänen pitänyt tulla, niinhän oli päätetty … mikä esti?»

»Tuli vahinko. Oli paha ilma, myrsky. Ei uskaltanut lähteä… Odotti toista laivaa».

»Ja tänään tulee hän! Lovisa! Huuda pian piiat ja palvelijat! Sali on kuntoon asetettava. Hän tulee, Lovisa, kuulitko, hän tulee, tyttö! Etkö ole iloinen, Lovisa?»

Tyttö, jota lihava rouva iloitsemaan kehoitti, oli nuori, 24 tahi 25 vuotinen. Hän oli pitkä ja siten siinä isänsä kuva; mutta mikään muu hänessä ei muistuttanut isästä. Hänen kasvoistaan olisi myös turhaan haettu jotakin, josta olisi häntä äitinsä kaltaiseksi voitu sanoa. Äidin kasvot olivat säännölliset, vaikka niitä rumensi liikanainen lihavuus. Lovisan kasvot olivat rumat. Hänen silmänsä olivat pienet ja aina vetiset; hänen poskensa olivat valkeankeltaiset, hänen suunsa suuri, ja hampaansa, mitkä aina näkyivät, olivat mustat, arvattavasti liiallisesta herkkujen syömisestä.

Äitinsä puhetta ja kysymystä kuullessaan punastui Lovisa, jos voi sitä punastumiseksi sanoa, että hänen valkeankeltaisista poskistaan valkoinen väri katosi. Hänen pienet, vetiset silmänsä katselivat maahan, ja ainoa sana, minkä hän sai sanotuksi, oli: »Mamma!» Siinä sanassa ja äänessä, millä se sanottiin, oli muka olevinaan naisellista ujoutta ja nuhdetta, mutta oikeastaan niissä ei ollut mitään.

»Niin, niin; rakas Lovisani!» lörpötteli rouva. »Nyt jätät sinä kohta vanhat vanhempasi!» Ja rouvan ääni värähteli, kun hän sen sanoi. Nenäliinaan tarttui hän liikutettuna ja pyyhkäsi silmiänsä. »Älä unohda meitä! Muista niitä neuvoja, joita isältäsi ja minulta olet saanut. Ota minut esikuvaksesi kaikissa seikoissa, mihin maailmassa voit joutua, niin tulet onnelliseksi ja teet miehesi asunnon paratiisiksi, niinkuin minä olen tehnyt Loon… Eikö se ole totta, Loo?»

»Hm!» mumisi kauppaneuvos… »Järjestys, järjestys kaikissa, sanon minä!»

»Sinä kuulet sen nyt itse, Lovisa», jatkoi rouva, joka tällä välin oli vetäytynyt tavalliselle vahtijapaikalleen akkunan viereen. »Sinä kuulet sen, sinä siunattu lapsi… Mutta siinäpä sinä seisoa töllöttelet kuin mieletön! Etkö kuule, Lovisa! Hän tulee, ylkäsi tulee!»

»Mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt!» muistutti siihen Lovisa. Tässä lauseessa piti oleman jonkinlaista vastustusta, mutta sitä ei siinä ollut.

»Hm, hm, järjestys!» lausui kauppaneuvos. »Jos minä kalliita tavaroita ulkomaalta ostan, olenko minä niitä nähnyt, ennenkuin ne tänne tulevat ja ovat minun? Jos minä luotan siihen kauppahuoneeseen, jolta tavarat ostan, olen minä vakuutettu tavaran hyvyydestä. Järjestys kaikissa! Minä tahdon uskoa, että sinä luotat minuun ja pidät hyvänä sen yljän, jonka sinulle olen hankkinut … poh! Vaikka et ole häntä nähnyt… Poh! Järjestys!»

Kauppapojat ja kirjurit olisivat jääneet suu auki, jos olisivat tämän kauppaneuvoksen puheen kuulleet, sillä kuukauden kuluessa ei ollut kauppaneuvos niin monta sanaa lausunut, jos ei lukuun oteta tuota alinomaista muistutusta: »Järjestys!» Rouvakin jäi aluksi vastaamatta, sillä niin hämmästyi hänkin. Mutta pian tointui hän taasen.

»Sinä kuulet, Lovisa! Sinä kuulet», huusi hän, »mitä isäsi on tehnyt. Suutele isän kättä ja kiitä! Oi, Jumala paratkoon!» jatkoi rouva ja vei nenäliinan taasen silmillensä. »Jumala paratkoon! Ei ole kaikilla, ei monella, tuskin ainoallakaan niin helliä vanhempia kuin sinulla! Huomenna! Taivaan isä! Jo huomenna olet sinä, Lovisa, antanut rakkautta uhkuvan sydämesi pois. Sinun ei enää tarvitse totella isääsi ja äitiäsi, ainoastaan häntä, jota sinun tulee miehenäsi kunnioittaa ja…»

»Ppruuuu! Järjestys! Vasta ylihuomenna!» pisti kauppaneuvos väliin.

»Jaa … niin, ylihuomenna! Jumalan kiitos! Vasta ylihuomenna!» tulvasivat sanat rouvan suusta. »Ylihuomenna, isäsi syntymä- ja nimipäivänä, kun tänne kokoontuu koko kaupunki, silloinpa, silloinpa aukenevat kaikkein silmät, kun isäsi sinut kihlaa nuorelle, kauniille Hirtsille… Mutta tässä sinä vielä töllistelet, niinkuin et tietäisi, mitä kihlatun naisen tulee tehdä, joka ylkäänsä odottaa… Pian pukemaan päällesi paremmat vaatteet, ettei ylkäsi tarvitse sinua hävetä!»

Kun Lovisa tämän käskyn kuuli, lähti hän pian kamarista. Isä ja äiti jäivät sinne kahden. Rouvan kieli kävi entistä vauhtiansa. Ukko Loo käveli edestakaisin lattialla. Kuunteliko hän rouvansa lörpötyksiä, on vaikea sanoa.

Vihdoin seisahtui hän ja katseli kelloaan. Hänen oli aika lähteä konttoriin. Hän vetäysi ovelle.

»Minä onneton ihminen!» huusi rouva, kun hän tämän huomasi. — »Löytyykö maailmassa onnettomampaa ihmistä kuin minä olen! Tässä olen puhunut tyttäremme tulevaisuudesta, ja mieheni ei edes viitsi kuunnella, mitä puhun. Oi, minä olen onnettomin kaikista, jotka alttarin edessä ovat miehen valtaan antauneet!» Ja taasen pyyhkäsi rouva nenäliinalla silmiään.

Mutta samalla pudotti hän nenäliinan ja hypähti ylös. Hän oli katsellut akkunapeiliin ja siellä nähnyt jotakin outoa.

»No, kaikki taivaan pyhät!» huusi hän. »Tässä me puhumme, niinkuin ei olisi muuta tehtävää, ja tuossa tulee odotettu! Minä sanon, Loo, mene pian häntä vastaan, hän jo ajaa pihaan!»

Kauppaneuvos oli jo avannut oven, kun hän tämän kuuli. Kiireemmästi kuin ennen puikahti hän siitä nyt ulos, ja vasta rapuista kuului hänen vastauksensa: »Järjestys!»

Mutta ennenkuin seuraamme kauppaneuvosta odotetun kosian luo, käykäämme tätä katsomassa. Meidän on palaaminen ajassa pari päivää takaperin tullaksemme tuntemaan häntä sekä niitä seikkoja, jotka ovat saaneet hänet kosiana esiintymään.

* * * * *

Pari päivää ennen jouluaattoa oli kaupungin kestikievaritaloon tullut tuntematon vieras. Että hän oli Ruotsista kotoisin, sen huomasi hänen puheensa murteesta. Hän oli kaunis, nuori mies, silmät elävät, välkkyvät, »Minä olen kauppias, kuljen kauppa-asioilla ja tulen täällä viipymään pari päivää», sanoi hän kestikievarin isännälle, joka kohteliaasti otti häntä vastaan. »Nimeni on Troberg, jos joku tahtoisi minua tavata».

Kestikievarin isäntä ei tuossa vieraassa nähnyt mitään kummaa. Vieras tuli ja meni, meni ja tuli näiden kahden päivän kuluessa. Harvoin oli hän kotona. Mutta missä hän kävi, sitä ei saanut isäntä tietää. Jouluaaton aamuna kutsutti hän luoksensa isännän. »Onko teillä ketään, jonka voisi lähettää kruununvouti Trobergin luo? Hän on vähän sukua minulle, ja minä tahtoisin häntä tavata ennenkuin lähden», puhui hän. Kestikievari myöntyi tähän, ja vähää ennen puolta päivää tuli tuo kaivattu vieras.

»No, sen sanon!» huusi vouti, istuessaan kamarissa kahdenkesken ruotsalaisen kanssa. »Sinä täällä, täällä Suomessa, etkä tule minun luokseni asumaan! Ja mitä tämä nimen salaaminen tietää, vai soiko nimi Troberg paremmalle korvissasi kuin oma nimesi Hirts?»

»Anna anteeksi, veli», sanoi vieras nauraen, »etten luoksesi kohta tullut. Sen sijaan saat minulle tänä iltana, huomenna ja ehkäpä vielä ylihuomennakin osoittaa vierasvaraisuuttasi. 'Järjestys!' niinkuin kauppaneuvos Loo sanoo. Miten on, onko silkkihame valmis ja salaisuuteni tallessa?» kysyi hän yhä nauraen.

»On; mutta mitä varten tämä ilvenäytelmä? Mitä, Herran nimessä, sinä silkkihameella teet ja mitä varten on se neiti Loolle annettava? Jos olisit ollut täällä ennen tahi jos olisit nähnyt tuon neitiviirin, luulisinpä, että sinä kosiana ilmestyisit!»

»Kuka sanoo, etten ole häntä nähnyt?» kysyi viekkaasti nuori herra.

»Sinä et ole täällä ennen käynyt eikä hänkään Ruotsissa».

»Mutta jos sinulle sanon, että minä ja hän Tapaninpäivänä vietämme kihlajaisiamme, niin mitä sinulla on siihen sanomista?»

»En tietysti voisi muuta kuin syvään kumartaa ja toivottaa onnea… Mutta älä sano minua Trobergiksi, jos minä sitä uskon tahi jos tästä vähintäkään ymmärrän».

»Ei sinun ole suuresti tarvis mitään ymmärtääkään, kunhan vain ymmärrän minä, jota asia koskee. Olkoon kumminkin järkesi valaistukseksi sanottu, että minä olen tullut tänne viedäkseni täältä muassani kaupunkinne kauniimman kaunottaren».

»'Järjestyksen' tyttären!… Kauniimman!» — Ja vouti purskahti nauruun täyttä kurkkuansa.

»Älä naura! Minäkö tulen kihlauttamaan itseäni ja lähtisin pitkänokkaisena! Mutta kokkapuheet hiiteen… Kuule, viinuri! Pullo punssia!» huudahti nuori herra ovea avaten.

Kun oli haluttu makujuoma saatu, täytti herra Hirts lasit, nousi vakavana ja lausui: »Ei sanaakaan, ennenkuin olen lopettanut, ja jollet silloin ymmärrä enempää kuin nyt, niin sanonpa sinua tuhmaksi. Nyt puheen aluksi: neiti Lovisa Loon malja, minun morsiameni malja, ja se pohjaan!»

Ystävät joivat maljan pohjaan, vouti kumartuen ja vaiti ollen, mutta uteliaana.

»Ja nyt kuule ja kummastele!» jatkoi vieras. »Sinä muistat, miten ja milloin me Marstrandin kylpylaitoksessa tutustuimme, miten siellä ystävyytemme alkoi. Siitä ei ole sen enempää puhumista, paitsi että minä tämän ystävyyden nojassa uskalsin sinuun turvata tuossa silkkihame-asiassa. Sinä täytit pyyntöni, ja minä kiitän sinua. Kun Marstrandista tulin kotiin, oli minun maallinen onneni seppäin kynsistä juuri päässyt. Isäni ja kauppaneuvos Loo olivat sitä takoneet, ja minun onneni oli valmiina ahjosta lähtenyt neiti Lovisa Loon muodossa. Sinä tiedät, että kauppahuoneet Hirts ja Loo ovat jo kymmeniä vuosia olleet keskinäisissä kaupoissa. Ukkojen välillä oli ystävyys syntynyt, vaikka mahdotonta on minun ymmärtää, mihin tämä ystävyys nojautuu, kummallisia, itsepäisiä ja omituisia kun ovat ukot molemmat. Sinä näit isäni. Hän on kunnon ukko, ja vaikka kummallinen, niin ei kumminkaan niin kummallinen kuin Loo, jos oikein häntä käsitin. No niin! Minä tulen Marstrandista, olen tuskin saanut tervehdykset sanotuksi, ennenkuin minut kutsutaan isäni luo. Kuule ja hämmästy! 'Albert!' — sanoo isäni — 'sinä olet nyt kohta siinä ijässä, että sinun sopii mennä naimisiin. Kuule loppuun! Minä en siedä, että puhettani katkaistaan, ennenkuin loppuun olen puhunut, sen tiedät', ärjäsi hän, kun minä tahdoin avata suuni. — 'Sinä olet nyt 21 vuotinen ja valmis ja vapaa avioliittoon. Asian näin ollen olen hakenut ja löytänyt sinulle morsiamen. Sinun ikäisesi on hän; hyvässä perheessä on hän kasvanut, oppinut järjestystä ja, siisteyttä, Albert. Sinun morsiamesi on neiti Lovisa Loo Suomesta. Varoissa vetää kauppahuone Loo vertoja meidän huoneellemme. Kun ovat häät vietetyt, saat itse valita, tahdotko täällä vai Suomessa ruveta asumaan. Nyt olen kaikki puhunut. Kauppaneuvos Loo on täällä. Hän rakastaa järjestystä ja tiedät siis, mitä sinun nyt on tehtävä'. — 'Tiedän' — vastasin minä. 'Minun tulee pyytää kauppaneuvokselta morsiamekseni neiti Lovisa Loo, ja sen teen minä heti. Tulkaa, isä!' — Olisit nähnyt, miten iloiseksi isäni kävi, kun hän tämän kuuli. Hän, joka ei koskaan näytä, mitä hänen rintakuorensa sisällä asuu, huusi nyt: 'Ne sanat, Albert, ne tuottavat, sinulle 10,000 riksiä. Käy konttorissa, niin saat ne. Huvittele niillä vuoden loppuun saakka. Sitten vietät hääsi. Mutta hääpäivänä pistät sinä hulivilisuuden säkkiin, jonka minä suljen sinetilläni'. — Minä olin juuri silloin, niinkuin tiedät, suuressa rahapulassa. Tämä Lovisa Loo ja 10,000 riksiä tulivat niinkuin taivaasta. Kiireesti riensin ukko Loon luo, syleilin häntä ja suutelin hänen pergamenttihuuliansa, ja paikalla, ennenkuin hän ennätti tokaista järjestystään, olin minä pyytänyt siveän ja kauniin neiti Lovisan aviovaimokseni, rakastaakseni häntä myötä- ja vastoinkäymisissä. Nytpä nousi ilo! Ukko Loo näki järjestyksen vaativan, että hänkin puolestansa syleilisi ja suutelisi minua. Jolleivät nuo 10,000 riksiä olisi eläneet mielessäni, olisin purskahtanut nauruun ja nauranut itseni kuoliaaksi, kun tämän syleilyn ja suutelon sain. Ojentaen pitkiä käsiänsä, joita voi paremmin ankkuritouviin verrata kuin elävän ihmisen jäseninä pitää, tuli hän minua kohti marssien suorana, vakavana, kuten kenraali armeijansa etupäässä, ja kun hän minun saavutti, teki hän … näin ja näin!»

Vouti oli kummastellen ja hymyillen kuunnellut ystävänsä kertomusta. »Sinä riivattu!» huusi hän, kun nuori Hirts syleillen ja suudellen näytti, miten ukko Loo oli häntä syleillyt ja suudellut. »Sinä riivattu!» Ja hän purskahti nauruun, joka ei tahtonut loppua saada.

»Appeni malja, ja pohjaan sekin!» esitti Hirts. Trobergilla ei ollut mitään tätä maljaa vastaan. Se juotiin siis, ja nuori Hirts jatkoi naurettavalla vakavuudella: »Niin olin minä kihlattu, sillä neiti Lovisan suostumusta ei muka tarvittukaan. Minä kumminkin olin toista mieltä, mutta olin liian viisas sitä ilmoittamaan. Minä kutsuin ukko Loota rakkaaksi apekseni, mutta tämä soti järjestystä vastaan; vaikka tahtoisin panna nuo 10,000 riksiä äyristä menemään, että tämä järjestyksen rikkominen oli ukolle varsin mieluinen. 'Vasta häitten jäljestä appi!' sanoi hän. 'Järjestys, järjestys kaikissa!' Sitten tuotiin sampanjaa. Kolmen miehen siinä juotiin niin, että jo pelkäsin järjestyksen menevän hiiteen. Mutta eipä niinkään, vaikka meni se ainakin minulta: sillä kun ukot huomasivat saaneensa tarpeeksi eivätkä uusia pulloja tuottaneet, kiiruhdin minä konttoriin, sain rahat ja teurastin kurkkuni ja tulevan aviosäätyni terveydeksi koko joukon hopeakauloja. Voit arvata, että aikani nyt oli hauska ja iloinen. Päivät kuluivat, niin etten tahtonut uskoa itseäni, kun huomasin syksyn tulleeksi. Mutta nyt, kun lähestyi aika, jona minun tuli täyttää lupaukseni, alkoi väliin vähän arveluttaa. Olisin kirjoittanut sinulle ja ilmoittanut tämän kummallisen seikan, mutta ukkojen kehoituksen ja päätöksen mukaan olin pakoitettu olemaan vaiti. Asia oli näet jäävä meidän kolmen salaisuudeksi aina siihen päivään saakka, jolloin kihlaus tulisi julkisesti tapahtumaan. Kuten sanoin, päivät kuluivat, ja pian oli leikistä tuleva tosi. Silloin tuli ukko Loolta kirje, jossa hän määräsi kihlauksen tapahtuvaksi Tapaninpäivänä. Minun tulisi pari päivää ennen joulua saapua hänen luoksensa. Kun isäni tämän kirjeen sai, kehoitti hän minua antamaan jonkun kalliin joululahjan neiti Loolle. Ostin valkoista silkkiä, parasta mitä sain, ja kuu en ollut ikinä morsiantani nähnyt, enkä siis osannut toimittaa sitä sopivasti ommelluksi, lähetin pakan sinun luoksesi, kuten muistat, pyytäin, että jollakin lailla toimittaisit hameen valmiiksi ja morsiamelleni sopivaksi. Minä olin valinnut juuri tällaisen lahjan hyväilläkseni ukkovaariani. Se onnistuikin, vaikkei enää rahoja lähtenyt. Ukko kiitti minua, kun ilmoitin tahtovani kihlauspäivänäni nähdä morsiameni siinä puvussa, minkä rakkauteni oli hänelle valinnut. — Joko nyt ymmärrät salaisuuden?»

»En, totta maar, vieläkään ymmärrä», vastasi ystävä. »Sinä olet täällä, et asu appesi luona, etkä lupaa jouluasikaan siellä viettää!»

»Kuule siis loppuun, kuule ja kummastele! Mutta sitä ennen neiti Lovisan malja, neiti Lovisan, josta ei ikinä tule rouva Hirtsiä. Vapaa on neiti Lovisa, hurraa!»

»Niin se oli» — jatkoi Hirts, kun oli malja juotu. »Aika kului, ja minun oli lähteminen vaihettamaan onneni aviosäädyn kahleiksi. En voinut, en kehdannut sotia vastaan. Minäpä vielä kiiruhdin lähtöäni. Vaivaloinen oli kulku Ahvenanmeren yli joulukuun pakkasessa; mutta saavutin kumminkin vahingotta kaupungin, missä nuori mies oli kahleisiin pantava. Olin tiellä paljon miettinyt, miten pääsisin tuosta pulastani, ja vihdoin oli minussa syntynyt päätös. Oliko mielestäsi siinä mitään kummaa, etten tänne tultuani paikalla rientänyt kauppaneuvoksen luo, että ensin tahdoin nähdä sen olennon, jolle olin määrätty? Oikeata nimeäni ilmaisematta olen nyt täällä ollut kolmatta päivää, olen tarkastellut, nähnyt ja ymmärtänyt, ettei neiti Lovisa Loo sovi Albert Hirts'ille. Se on totinen tosi!»

»Mutta kuinka arvelet päästä vapaaksi hänestä?» kysyi vouti. »Veli parka! Luulenpa, että olet kutsunut tänne minun jostakusta tärkeämmästä syystä, kuin vielä osaan arvata».

»Aivan niin! Ja kaikkein ensiksi, laita että nämä kirjeet tulevat kauppaneuvos Loolle. Ne ovat kauppa-asioita koskevia» — lisäsi hän nauraen — »ja jos ne eivät saa arvoani laskeumaan, niin en ymmärrä järjestystä … vähintäin 80 prosentilla! Muuta en nyt pyydä sinulta, mutta huomenna ja ylihuomenna voit ystävääsi auttaa».

»Eikö muuta nyt? Vähälläpä pääsen, alussa ainakin» — sanoi vouti. »Kirjeet saat uskoa minulle. Mutta sano, oletko neitiä nähnyt, ja mimmoinen oli hän mielestäsi? Tahtoisinpa vielä lopuksi kuulla, mitä nyt mietit ja mitkä keinot olet keksinyt vapaussodassasi?»

»Neidin olen kolmasti nähnyt. Jos hänen itkeneistä silmistänsä voi hänen sisällisiä avujansa päättää, niin on hän todellakin verrattava tuohon syntejään surevaan Magdaleenaan j.n.e., j.n.e. Mutta minun käsitykseni on aivan kykenemätön, jotta voisin hänen kuvansa maalata niin kummallisella värisekoituksella kuin pitäisi. Siis päätökseksi: Häneen sidottuna uhkaa minua onni niin suuri, niin taivaallinen, että minä, joka halpuuteni tunnen, en ensinkään ole siihen mahdollinen. Mitä viimeiseen kysymykseesi tulee, niin milloin olet kuullut tahi nähnyt, että ilvenäytelmissä viimeisellä näytöksellä aletaan? Hillitse siis uteliaisuutesi!»

Vielä vähän aikaa juttelivat ystävät, sitten erosivat he. Vouti otti ollaksensa rakkauden jumalan sanansaattaja, niin kuin hän tointansa nimitti, kun kirjeet taskussa matkaansa lähti.

Ne kirjeet, mitkä kauppaneuvos Loo sai juuri silloin, kun hän puoliselle meni … mistä postikonttorista ne tulivat, sen arvannee lukija.

Kauppaneuvos Loo oli ennättänyt konttorinsa ovelle, kun odotettu vieras tuli häntä vastaan, kiireesti ja iloisesti. »Järjestys, Jumalan nimeen, järjestys!» huusi ukko tervetuliaisiksi, kun hänen tuleva vävynsä oli hellyyttä osoittavalla syleilyksellään kaataa hänet. Nuori herra silloin tasaantui, ja nyt, jos olisi vouti ollut näkemässä, mimmoiselta hänen ystävänsä näytti, kun hän siinä seisoen piti kädessään kauppaneuvoksen laihaa, luista kättä, ei hän olisi saattanut nauruaan hillitä. Jos olisi Hirts parka saanut kaikessa järjestyksessä heitetyn kauhallisen kylmää vettä vasten naamaansa, ei olisi hän hämmästyneemmältä näyttänyt. Hän oli näet luullut saavansa lähtökäskyn paikalla, oikein ankaran, ja nyt … nyt otettiin hän vastaan niinkuin rakas vävy ainakin.

»Tämä maa on, hitto vie, noitien … tahi on minut Troberg pettänyt», ajatteli hän. Mutta ajatuksiaan ei hän saattanut näyttää. Hän oli siinä verrattava kortinlyöjään, joka koko onnensa yhdelle kortille panee ja näkee tapanneensa. Vähitellen tointui hän kumminkin, ja kun nyt ukko Loo saattoi hänet ylikertaan, oli hän jälleen sama mies kuin ennenkin. Ukko Loo näytti iloiselta, sen verran kuin sitä hänessä voi näkyä. Hän olisi tosin tahtonut ottaa vastaan tulevan vävynsä konttorissaan; mutta eipä hän näyttänyt panevan suuresti pahaksi, että järjestys tällä kohdalla tuli vähän rikotuksi.

Nuori herra Hirts saatettiin kamareihin, jotka häntä varten olivat määrätyt. Sill'aikaa kuin hänen kapusäkkiään kannettiin ylös, kertoi hän nyt täällä terveisiä vanhalta Hirts'iltä, puhui, kuten kunnollisen kauppiaan tulee, hinnoista ja tavaroista ja miellytti vanhaa kauppaneuvosta etenkin mainitsemalla joitakuita kauppa-asioita, joissa kauppahuone Hirts oli voittanut summattomasti. »Se oli minun ensi työni, ensimäinen askeleeni kauppa-alalla», lopetti hän. »Isäni suostumuksella tosin panin onnen vaiheelle melkein koko kauppahuoneen omaisuuden; mutta se onnistui, ja onnistui niin hyvin, etten osannut sitä todeksi uskoa ennenkuin itse näin onneni».