TAKAUS.
I.
Poika, joka puhuu rakkaudesta, ja tyttö, joka puhuu kuolemasta.
V-järven rannalla Pohjanmaalla on Katajalahden kartano. Matkustavainen, joka sinne on matkalla, huomaa jo kaukaa, että hän herrastaloa lähestyy. Virstan levyinen metsä, jonka läpi tie käy, ennenkuin kartano Katajavuoren törmältä näkyy, on puhdistettu — on täydellinen metsäpuisto. Katajavuoren törmältä näkyy kartano. Korkea, kaksikertainen on asuinhuone järven rannalla. Ihana koivikko sitä ympäröi. Taempana koivikon takana ovat muut kartanoon kuuluvat rakennukset.
Kartanon ja järven välillä käy koivujen varjostamia käytäviä. Siellä täällä on istuimia, puusohvia tahi turpeista tehtyjä.
On kesä-ilta. Kaukaa kuuluu laulua. Työmiehet kartanon suurella ruisvainiolla ovat päivätyönsä päättäneet. Leikattu on pelto, ja leikattu vilja on kuhilaille korjattu. Työmiehet ovat paluumatkalla pellolta. Heidän on se laulu, joka kartanoon kuuluu.
Sama laulu kuuluu myöskin käytävälle, kartanon ja järven välillä.
Siellä, eräällä vähäisellä sohvalla, istuu kaksi nuorta, nuori poika ja nuori tyttö. He ovat jo siellä vähän aikaa istuneet, mutta harvasanainen on heidän puheensa ollut. Nyt, kun laulua kaukaa kuuluu, luo poika ylös silmänsä, jotka tähän saakka ovat maahan tirkistelleet.
»Kuuletko?» kysyi hän.
»Kuulen» — vastasi tyttö. — »Väki palaa pellolta kotiin».
Ja heidän mielensä on rauhallinen, on iloinen, on tyyni kuten iltakin…
»Anna! Huomenna en ole enää täällä; milloin tänne jälleen palaan, sitä en tiedä. Tämä hetki on ainakin pitkäksi ajaksi viimeinen, jona kahden kesken saan sinun kanssasi puhua». Näin puhui nuorukainen.
Tytön silmäykset tapasivat pojan. Pojan silmät paloivat kirkkaasti, ruusut nousivat hänen poskilleen. Itse siitä tietämättä tarttui hän tytön käteen, hänen suunsa lähestyi tytön poskea, ja tyttö ynnä hiljainen lännen tuuli kuuli kuiskauksen:
»Anna! Minä rakastan sinua!»
Sana oli sanottu; salaisuus, joka oli asunut pojan sydämen syvimmässä pohjassa, oli ilmaistu. Ja samassa kuin pojan salaisuus pääsi ilmi, tunsi tyttö, kuinka pojan käsi kummallisesti vapisi.
Punainen hohde nousi Annankin poskille, hän loi alas silmänsä; hän ei vastannut mitään. Mutta kättänsä ei hän pojan kädestä vetänyt pois.
»Niin, Anna! Minä rakastan sinua» — jatkoi poika. »Sana on nyt sanottu; sinä tiedät nyt salaisuuden, joka pitkät ajat on minun ollut. Sinä tiedät sen nyt; se ei ole enää minun omani, se on nyt myöskin sinun».
»Vilhelmi!» sanoi tyttö ujosti ja hiljaisella äänellä.
»Anna! Sano, vastaa…» Ja kummallisen väristyksen tunsi tyttö pojan kädessä. Poika — hän tunsi, että tytön vastauksesta riippui hänen onnensa tai onnettomuutensa.
»Vilhelmi! Minä olen vielä niin nuori… Minä en tiedä, mitä minun pitää vastaaman» — oli tytön vastaus.
»Sinä siis et voi tunteisiini vastata!» — lausui poika hiljaa. »Minun unelmani on siis ollut turha; aamunkoitto, jonka valossa minä tulevaisuuttani olen katsellut, on siis ollut valhetta…»
Hiljainen, mutta surullinen, sanomattoman surullinen oli pojan ääni, kun hän tämän sanoi.
Tyttö loi häneen silmänsä. »Vilhelmi!» — sanoi hän — »Minä en ole mitään vastannut; sinun tunnustuksesi tuli niin äkkiarvaamatta, minä en tiennyt sitä odottaa, en edes aavistaakaan. Minä en tiedä, mitä rakkaus on. Minä olen vielä niin nuori».
»Voisiko siis tulla päivä, jona sinä minua rakastaisit?» kysyi Vilhelmi, ja toivon säde leimahti hänen silmistänsä.
»En tiedä…» vastasi tyttö tuskin kuultavasti.
»Oi, vastaa minulle, Anna! Millä tunteilla katselet minua? — — Pitkään aikaan en saa sinua tavata. Nyt, nyt … sano … onko minulla mitään toivomista!»
»En tiedä, Vilhelmi! Anna vuosien kulua! Ken tietää, eikö niiden kuluessa selkene, mitä nyt minulle on hämärää ja pimeää».
Vilhelmi istui kauan siinä ääneti. Mitkä tunteet hänessä liikkuivat, on mahdotonta sanoa. Vihdoin loi hän silmänsä tyttöön ja puristi tämän kättä kovasti.
»Olkoon niin! Kulukoot vuodet», sanoi hän nousten. »Sinä tiedät salaisuuteni; pidä se salassa! Lupaa minulle vaan se, että saan sinulle kirjoittaa ja että kirjeisiini vastaat».
»Sinun kirjeesi ovat minulle mieluiset; mutta älä pahaksi pane, jos en aina vastaisikaan. Mitä on minulla sinulle kirjoittamista täältä? Täällä kuluvat kaikki päivät yhtäläisesti».
»En vaadi lupausta, en tahdo pakoittaa. Mutta jos itse tahdot kirjoittaa, niin tiedät, että kirjeesi ovat minulle kalleimpia kalleimmat».
»Olenko tehnyt pahasti?» kysyi tyttö. »Sinun äänesi on niin kummallinen. Olisiko minun pitänyt sanoman toista kuin minkä tiedän totta olevan?» Ja tyttö katseli vakavasti pojan silmiin.
»Ei, ei, Jumalan tähden» — vastasi poika. »Sinä et ymmärrä minua. Mutta tullee päivä, jona ymmärrät, mitä nyt minun sydämessäni liikkuu; sillä et sinä ole toisellainen tässä asiassa kuin muutkaan naiset. Silloin, kun sen ymmärrät, lienee aika uudestaan puhua tästä. Siihen saakka tahdon olla vaiti. Suo minulle anteeksi, jos olen sinussa herättänyt ajatuksia, mitkä tähän asti ovat nukkuneet».
»Tule!» — jatkoi poika. »Käykäämme vielä kerta järven rantoja pitkin. Soutakaamme saarelle, jossa ennen leikkiä löimme; minä tahtoisin vielä nähdä ne paikat, missä ikäni onnellisimmat, huolettomimmat päivät ovat kuluneet. En tiedä, miksi mieleni nyt on niin kummallinen. Minussa on jotakin, joka sanoo, että kun toiste näitä paikkoja näen, kaikki on toisin kuin nyt».
»Kun ei meitä vaan kaivattaisi», vastasi tyttö.
»Tule, se on pian tehty!»
Nyt ei tyttö enää vastustanut. Pojan rinnalla kulki hän käytävää alas järven rannalle. Rantaa myöten kulkivat he paikkaan, missä kartanon veneet olivat. Yhteen niistä he astuivat.
Vähän matkaa rannalta oli pieni saari. Sinne he soutivat. Siellä astuivat he maalle.
»Tässä pelastit sinä henkeni» — sanoi tyttö — »kun ensi kerran meille tulit».
»Sinä olit silloin 12 vuotinen. Neljä vuotta on siitä kulunut. Mutta aina, kun täällä olen käynyt, on mieleeni muistunut, miten sinä taintuneena, vaaleana makasit minun sylissäni, kun sinun maalle kannoin».
»Ja jos olisit vähän myöhemmin tullut, makaisin minä nyt maan povessa. Tuossa on kivi, johon veneen laita koski, ennenkuin se kaatui. Oi, minä muistan vielä Elsan surullisen huudon, kun hän upposi. Sitten en muista mitään, kunnes minun silmäni tapasivat sinun».
»Se oli surun päivä, se, jona ensikerran sinun näin. Elsaa, sinun sisartasi, en voinut pelastaa».
»Jumala tiennee, eikö olisi ollut parempi, että olisi Elsa tullut pelastetuksi ja minä hänen sijassansa kuollut!» — puhui hiljaa tyttö.
»Älä puhu niin!» lausui äkkiä poika.
»Se ajatus juontuu usein minun mieleeni» — sanoi tyttö. »Minä olin syypää nuoren sisareni kuolemaan. Minä kehoitin häntä astumaan veneesen; en huolinut hänen pyynnöstään, kun hän esitti, että otettaisiin Ville tahi Antero soutajaksi. Minä soudin kivelle. Vene kaatui; hän upposi».
Ja kirkas kyynele nousi tytön silmään.
»Oi Anna! Älä viritä muistoosi sitä päivää! Jumala oli sen niin sallinut. Sanoakseni jäähyväiseni tälle paikalle tahdoin minä täällä käydä, en herättääkseni sinussa muistoja, tuollaisia muistoja».
»Hänen kuolemansa oli kumminkin helppo» — jatkoi tyttö. »Sen päätän minä siitä, mitä itse tunsin ollessani aaltojen vallassa. Ja se tieto lohduttaa minua, jos mikään voi minua lohduttaa, Luuletko sinä, että hän taivaassa tietää, miten minä häntä suren?»
»Hän on onnellinen, eikä varmaankaan onnellinen katso muulla kuin lemmen silmällä sitä, joka häntä rakastaa. Mutta lähdetään pois täältä!»
»Sinä olet oikeassa! Kun tänne tulen, unohdan kaikki. Luultavasti kaipaavat meitä jo äiti ja veljet».
Nuoret astuivat veneesen jälleen. Mitään ei puhuttu, ennenkuin maalle ehdittiin. Kumpikin heistä oli ajatuksissaan; mutta ihan päinvastaiset olivat nämä ajatukset. Toinen ajatteli elämää, toinen kuolemaa.
Kun he maalle olivat astuneet ja käytävää pitkin kartanoon päin kulkivat, sanoi poika:
»Anna, muistatko äskeistä puhettamme?»
»Saarellako, Elsasta?» kysyi tyttö, jonka ajatuksessa vielä sisarensa kuolema eli.
Poika ei vastannut; mutta hänen poskensa vetäysivät vaaleiksi. Hän tarttui tytön käteen ja puristi sitä.
»Kun olen poissa, muista minua!» — sanoi hän vihdoin.
Puna nousi Annan poskelle. Hän oli niin takertunut entisiin muistoihin, että hän oli kokonaan unohtanut sen tunnustuksen, minkä Vilhelmi vast'ikään oli tehnyt. Tämä unohdus oli saanut pojan vaalenemaan, sillä se todisti, että tytön sydän oli ihan vapaa siitä tunteesta, joka raivosi ja paloi hänen omassa sydämessään. Mutta nyt muisti Anna, minkä tunnustuksen Vilhelmi oli tehnyt. Tämä sai vainajan muodon poistumaan hänen mielestänsä, sai hänen nykyisyyteen takaisin.
»Voisinko sinua unohtaa!» vastasi hän.
Se vastaus sai toivon säteen taasen loistamaan Vilhelmin silmistä.
»Ja kun minua muistat, muista myös, mitä äsken sinulle ilmaisin: muista, että minä elän sinun tähtesi!»
»Senkin minä lupaan. Mutta muuta älä nyt pyydä!»
Nuoret olivat tulleet käytävän päähän. Ennenkuin he astuivat kartanolle, ojensi poika tytölle kätensä. »Suo minulle vakuutus, että sinä sen teet».
»Minkä?»
»Laske kätesi minun käteeni!»
Tyttö teki, mitä poika pyysi, vaikka ujosti. Annan käsi oli nyt
Vilhelmin kädessä. Vilhelmi sitä puristi hellästi.
»Tämän omistaminen on minun elämäni onnen päämaali» — sanoi hän.
II.
Yleisiä tietoja.
Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.
Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kartanolle, tuli heitä vastaan vanha lihava rouva.
»Missä, Jumalan nimeen, olette viipyneet?» — kuului tämän tervehdys heille. »Tee jo jähtyy. Isä on sinua jo useita kertoja kysellyt, Vilhelmi, ja minullakin olisi sinulle yhtä ja toista sanomista tänä iltana, sillä huomenna on minulla tuskin enää aikaa. Siis ensiksi sisälle teetä juomaan».
Rouva, joka näin puhui, oli Katajalahden toimelias emäntä, patronessa Rother, Annan äiti. Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar, josta syystä, kun hän meni naimisiin patroni Rotherin kanssa, arveltiin tämän kyllä kerran katuvan kauppaansa, sillä silloin ihmeteltiin: »Miten olisi mahdollista, että rouva Rother saattaisi tyytyä maaelämän yksinkertaisiin tapoihin, hän kun on oppinut suuressa maailmassa elämään. Vannaankin hän saisi miehensä maantielle». — Näin sanottiin ja arveltiin, mutta tässä asiassa petti arvelu, sillä nuoresta kaunottaresta tuli toimelias emäntä, joka kaikissa itse oli saapuvilla. Ainoa asia, missä rouvan olisi tullut olla toisellainen, oli lastensa kasvattaminen. Tässä oli rouva liian laimea. Hän rakasti lapsiansa, mutta hän ei osannut heitä kasvattaa. Pojat, Ville ja Antero, tulivat pian kouluun ja joutuivat siten koulun kasvatettaviksi, mutta koulussa ja vieläpä lukiossakin saivat he paljon kärsiä äitinsä hemmottelemisen tähden, joka oli sallinut heidän kaikissa seurata heidän omaa tahtoaan. Kun Elsa, patronessan toinen tytär, hukkui veteen, oli äiti pitkät ajat melkein lohduttamaton. Vihdoin tointui hän kumminkin tuosta, ja Annaansa hän jumaloitsi — tämä tytär kun nyt oli hänen ainoansa. Annaa ei äiti raaskinut päästää tyköänsä. Mitä äiti itse osasi, sen opetti hän Annalle. Mutta Anna oli luonteeltaan varsin mukautuva ja nöyrä. Kaikissa koetti hän olla äidillensä mieleen. Äidin ja tytön väli oli siis niin hyvä kuin vanhempain ja lasten väli saattaa olla. Anna oli vielä lapsi, vaikka hän jo oli 16 vuotinen. Anna oli luonnonlapsi; luonnon helmassa oli hän kasvanut. Avoinna äidille, vieläpä kaikille oli Annan sydän. Ja kun tähän lisäämme, että Anna oli äitinsä kuva, semmoinen kuin tämä nuorena oli ollut — siis kaunis ja ihana lapsi — niin ymmärrämme, kuinka Vilhelmi oli rakastunut häneen.
Niin, Anna oli kaunis. Hänen suurista, suloisista silmistänsä loisti sielun puhtaus ja viattomuuden ilo, joka ainoastaan silloin katosi, kun hän Elsaa, sisartaan, muisti. Mutta neljä vuotta oli jo siitä päivästä kulunut, jona Elsa tapaturmaisesti kuoli, ja neljän vuoden kuluessa unohtaa lapsi paljon. Aina yllä harvemmin muistui Annan mieleen Elsa. Ainoastaan silloin, kun hän tuolla saarella oli tahi rannalta saaren näki, kävi pistävä tunne neidon sydämeen. Neljä vuotta oli hän tuntenut Vilhelmin, serkkunsa, joka hänen kuolemasta pelasti. Vilhelmi oli aina kesällä näinä vuosina asunut kolme, väliin neljäkin kuukautta setänsä luona ja ollut jokapäiväisessä seurustelussa Annan kanssa. Mutta että tämä seurustelu ei ollut vaikuttanut Annassa sitä, minkä Vilhelmissä, olemme jo nähneet. Anna ei ollut vielä herännyt lapsen viattomasta unesta.
Vilhelmi! — Mainitkaamme sananen hänestäkin, kun hän rouvan ja Annan rinnalla astuu ylös suureen asuntohuoneesen. Vilhelmi Rother on kappalaisen poika. Hän on 23 vuotinen, vakava nuorukainen, joka kumminkin nuoremmalta näyttää. 19 vuotisena tuli hän yliopistoon; samana vuonna kuoli hänen isänsä, ja kohta sen jälkeen hänen äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Kun hänen maallisen turvansa oli hauta korjannut, silloin seurasi Vilhelmi mielellään setänsä kutsumusta ja tuli Katajalahdelle, jossa hän veljenpoikana otettiin vastaan, ja heti hän voitti korkeimmassa määrässä rouvan suosion, kun hän jo ensi päivänä pelasti Annan.
Vilhelmi ei ollut kaunis. Hän oli lyhyt kasvultaan ja vähän kyyryselkäinen, johon oli syynä hänen ahkera työnsä kirjain ääressä. Hänen poskensa olivat vaaleat, ja se hieno puna, joka niillä niin alinomaa hehkui, todisti, että hänen rintansa ei ollut niin terve kuin hänen ikäisensä nuorukaisen tavallisesti on. Hän oli nyt valmis lähtemään Helsinkiin, missä hänen kohta oli kandidaattitutkinto suoritettava.
»Kas siinä on karkurimme!» — huusi patroni Rother, kun näki veljensäpojan astuvan saliin. —
Tämä ukko, Katajalahden suuren kartanon rakastettu isäntä, oli noin 50 vuotinen. Mitään yhtäläisyyttä veljenpojassa ja hänessä ei voinut nähdä. Hän oli iloinen ja leikkipuheinen, mutta, suoraan sanoen, jotenkin laiska, joka salli kaikkein olla rauhassa, kun hän vaan itse sai olla rauhassa ja vastustamatta seurata niitä tapoja, joihin hän oli tottunut. Hän nukkui kauan aamulla, oli varsin ahnas kahville ja tupakalle; kahvi ja sikaari olivat hänen paraat herkkunsa. Liikkua ei hän suuresti huolinut. Useimmiten tavattiin hän keinutuolissaan puoleksi istumassa, puoleksi makaamassa, tahi piippu hampaissa sohvalla järven rannalla, kun oli päivä kaunis. Hänen kannatti näin huoletta elää, sillä hän oli hyvin rikas, ja hänen talonsa toimia hoiti etukynnessä hänen rouvansa ja pehtorinsa, joka viimeksi mainittu oli kaikin puolin luotettava mies. Patronessa Rother oli talon todellinen isäntä, ja patronin ainoa toimi oli ottaa vastaan rahoja ja antaa niitä pois. Ja tämä oli hänelle mieluista työtä, etenkin ensiksi mainittu; sillä miten olikaan, huomasi jokainen, joka hänen parissaan pitemmän aikaa eli, että ukossa oli vähän saiturin vikaa. Suurimmasta osasta omaisuuttaan tuli hänen kiittää rouvaansa, joka oli ollut rikas. Vuosien kuluessa oli tämä rikkaus enennyt, ja patroni Rother oli kertomuksemme alkaessa Pohjanmaan varakkaimpia maanomistajia. Hän oli kumminkin tyhjin käsin alkanut ja ennen naimistaan ollut jotenkin toimelias kauppamies, jolla oli hyvä kyky, mutta jonka vitkallisuus, kun se välistä voitti hänen toimeliaisuutensa, oli hänelle tehnyt tuntuvia vahingoita. Juuri tämä vitkallisuus, joka ei sallinut hänen teeskennellä, oli kiinnittänyt nuoren kaunottaren huomion häneen, ja kun hän kosiana häntä lähestyi, voitti hän tämän ihanan ja rikkaan neidon.
Kohta sen jälkeen erosi hän kauppatoimistansa ja muutti Katajalahden kartanoon, joka kuului hänen vaimonsa myötäjäisiin. Ja täällä Katajalahdella eli nyt patroni, niinkuin hän itse halusi elää. —
Mutta salissa, johon rouva, Vilhelmi ja Anna astuvat, on muitakin kuin patroni. Siellä nähdään kaksi nuorukaista, patronin kaksi poikaa, Ville ja Antero. Molemmat ovat vasta lukiosta päässeet. Ville on 19 vuotinen, Antero veljeänsä vuotta nuorempi. Pulskat ja kauniit ovat nämä pojat. Villen muodossa on jotakin jäykkää, jotakin itsepintaista — kentiesi perintö hänen kasvatuksestansa kodissa. Antero sitä vastaan on enemmän Annan muotoinen. Hänen silmänsä ainakin muistuttavat Annaa, sillä niistä loistaa sama sielunpuhtaus kuin sisarenkin. Anteron luonnekin on suora, vaikka viehkeä ja hellä. Tähän nähden etenkin eroavat veljet toisistaan, sillä hellyyttä ei Ville ollut koskaan näyttänyt. Mutta keskinäisessä rakkaudessa ovat veljekset aina eläneet. Anterolla on veljeänsä kohtaan melkein samallaiset tunteet kuin Annalla sisarvainajaansa kohtaan — sydämen rakkauden. Ja tämä nuoremman veljen rakkaus on tarttunut vanhempaankin, joka jo poikain nuorina ollessa osoitti itsensä siinä, että Ville aina, kun oli heillä jotakin jaettavaa, antoi paremman puolen Anterolle, minkä tämän, usein mielipahoillaan, täytyi vastaanottaa. Mutta Villen suurin rakkaus veljeänsä kohtaan oli näyttäynyt siinä, että hän vapaaehtoisesti vuodeksi jäi lukioon, josta he sitten samana keväänä molemmat, Ville ensimäisenä, Antero toisena, pääsivät. Nyt, kun heidät salissa isänsä kanssa tapaamme, viettävät he viimeistä iltaa kotonansa. Huomispäivänä on heidän lähteminen Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan.
Se matka ilahuttaa heitä ja saa heidät samalla vähän ajattelevaisiksi. Tämä ajattelevaisuus tulee hellän äidin surusta. Sillä aina väliin, kun äiti rakastettuinsa vaatteita latoi kapusäkkiin, riensi hän poikain luo ja syleili heitä. Matka oli niin pitkä! Se maailma, johon pojat nyt olivat valmiit astumaan, oli äidille ihan outo! Siitä äidin suru.
Teetä juotiin ja matkasta puhuttiin. Kaikki oli valmiiksi varustettu huomiseksi. Anterolla ei ollut paljon puhumista, mutta sitä enemmän Villellä, joka nyt tunsi itsensä vapaaksi ihmiseksi. Vilhelmi hymyili serkkunsa innokkaille toiveille, mutta hän ei vastustanut niitä. Ukko Rother hymyili myös, mutta minkä tähden, sitä hän ei itsekään olisi osannut sanoa.
Iltaa oli jo kulunut likimääriin kello 12:teen, kun ukko Rother, joka usein haukotuksillansa oli näyttänyt, että maatapanon aika oli tullut, vihdoin nousi. Hän puristi poikainsa käsiä hyvän yön toivotukseksi, mutta Vilhelmin kutsui hän kamariinsa.
Vaikkei ukko Rother ollut niitä, joihin tunteet liiaksi syvälle pystyvät, oli hänen käytöksensä Vilhelmiä kohtaan nyt vakavampi kuin ennen. Vilhelmin käsiin uskoi hän poikansa ja kehoitti häntä tarkasti pitämään silmällä niitä, joiden seuraan pojat joutuisivat.
»Pidä etenkin tarkasti silmällä Villeä! Hän on innokas ja antaa usein hetken tuoman tunteen hallita itseään. Anteroa en niinkään pelkää». — Näin varoitti isä.
Mutta rouva, joka myöskin oli kamariin tullut, sanoi: »Ville on jäykempi; hänellä on tarkka silmä, joka pian eroittaa oikean väärästä. Jos hän innossaan joskus väärälle tielle antaupi, palaa hän pian oikealle, kun erehdyksensä huomaa. Mutta Antero, minun helläsydäminen, hyvä poikani! Hän on heikompi. Koeta saada häntä väistämään kaikkia semmoisia tilaisuuksia ja semmoisia seuroja, missä hänen puhdas sydämensä saattaisi tulla saastutetuksi. Sinun huostaasi, Vilhelmi, uskon minä poikani» — lisäsi hellä äiti kyynelsilmin. »Sinulta vaadin ne puhtaina takaisin».
»Minä teen, minkä minä voin» — vastasi Vilhelmi hiljaa. »Minä olen heille vanhempi veli, ja sen mukaan, minkä minä ymmärrän, tahdon olla heille oppaana».
»Tässä on rahaa sinulle ja heille» — sanoi patroni. »Samasta kodista kun te lähdette, tulee teillä myöskin olla sama kassa, jonka hoitajaksi minä sinun määrään».
Ja neljäsataa ruplaa antoi patroni tätä sanoessaan veljensäpojalle.
Poikiansa kohtaan hän ei ollut saituri.
Sitten lisäsi hän: »Nyt on levon aika. Hyvää yötä nyt!»
Vilhelmi puristi setänsä kättä ja kiitti häntä. Hän tunsi nyt paremmin ja selvemmin kuin ennen, että setä hänelle oli isä, ja se hyvyys, jota tämä häntä kohtaan oli näyttänyt ja nytkin niin runsaassa määrässä osoitti, sai hänen tekemään itsekseen lupauksen palkita Villelle ja Anterolle sedän kaikki hyvät työt.
Hän lähti setänsä kamarista. Mutta salissa istui hän vielä kauan aikaa rouvan kanssa, joka sydämen sanoilla vielä kehoitti häntä pitämään huolta Villestä ja Anterosta.
Vilhelmillä oli usein mielessä tunnustaa rouvalle, mitkä tunteet ja toiveet hänellä oli Annaa kohtaan. Mutta se jäi häneltä kumminkin sanomatta. Hän ei itse ymmärtänyt syytä, miksi hän ei sitä voinut. Kerran oli salaisuus päästä ilmi kolmannenkin tiettäväksi, mutta se pysähtyi seuraavaan lauseesen:
»Minun hartain toivoni on, että voisin olla tädille ja sedälle mieleen ja että aina hyvää ajattelisitte minusta».
»Meillä ei ole koskaan ollut syytä katua, että sinun tänne kutsuimme; päin vastoin tulee meidän sinua kiittää paljosta, etenkin siitä, että Annamme vielä elää», vastasi rouva.
Kun äiti tämän sanoi, katseli hän vakavasti Vilhelmiä. Tämä tunsi punastuvansa.
»Osaako hän aavistaa tunteitani?» kysyi nuorukainen itsekseen. Ja nyt oli salaisuus julkisuuden rajoja niin lähellä kuin se saattoi olla ilmi pääsemättä. Mutta ennenkuin se sulun yli pääsi vuotamaan, nousi rouva ja sanoi Vilhelmille hyvää yötä, syleillen häntä.
Kello 9 seuraavana aamuna lähtivät Vilhelmi, Ville ja Antero Helsinkiin. Patroni, rouva ja Anna seurasivat heitä vähän matkaa käyden rattaiden vieressä. Vilhelmin silmät tällä matkalla tapasivat usein Annan. Vilhelmi näki, että Anna oli liikutettu, että jotakin outoa hänessä oli. Kuka oli tähän liikutukseen syypää? — Ville, jonka vieressä Vilhelmi istui, löi ruoskalla hevosta. Tie samalla kääntyi sakeaan metsään. Viimeiset jäähyväiset huudettiin, ja Katajalahteen jäävät katosivat näkyvistä.
III.
Pohjalaisten vuosijuhlassa.
Eräänä iltana noin 6 aikana nähtiin vähäisessä kamarissa Antinkadun varrella Helsingissä kaksi nuorta ylioppilasta. He eivät nyt istuneet kirjainsa ääressä; kirjat olivat siirretyt pöydältä kirjakaappiin. Puuhassa, liikkuvammassa kuin ennen, olivat kumminkin nyt nuorukaiset. Molemmat pukivat yllensä mitä parasta heillä oli.
Tänä iltana olivat nuorukaiset menossa johonkin juhlaan.
»Kummaa, missä Vilhelmi niin kauan viipyy!» — sanoi Ville Rother veljelleen — sillä täällä Helsingissä ylioppilaina nyt tapaamme veljekset. »Kello jo käy seitsemättä, eikä häntä vieläkään kuulu. Olisiko hän onnistunut huonosti tutkinnossa?»
»Sitä en usko» — vastasi Antero, joka solmisi kauniiseen ruusuun uuden juhlahuivinsa.
»Hänen on malja esitettävä tänä iltana, eikä hän ole laisinkaan vielä valmistaunut siihen».
»Eikä hänen sitä tarvitsekaan» — vastasi Antero. »Olisi Vilhelmin puheenlahja, niin ei hätää silloin!»
»Mutta sinä tiedät, ettei hän käytä ainoatakaan Jumalan hänelle antamista lahjoista, ellei hän ensinnä tarkoin mieti, mitä on puheessa sanottavaa, mitä työssä tehtävää».
»Se on kyllä totta; mutta sanansa Vilhelmi pitää, ja maljan hän esittää. Kentiesi menee hän suoraa päätä tutkinnosta juhlaan; täydessä puvussapa hän on?»
»Olisi kumminkin ollut hupaista, jos hän sitä ennen olisi kotona käynyt, että olisimme saaneet häntä onnitella».
»Emme häntä tarvitse odottaa… Saas nähdä, tuleeko isän tännetulosta mitään», lausui Ville, kun oli kynttilä sammutettu ja nuorukaiset valmiit astumaan ulos.
»Hupaista se kyllä olisi. Silloin ehkä tulisi Vilhelmikin vähän iloisemmaksi. Minä en ymmärrä, mikä häneen viime aikoina on mennyt. Ennen oli hän iloinen, nyt on hän kuten vanhus vakava».
»Jos ei hän tänäkään iltana ole iloinen, niin minä en ymmärrä häntä» — vastasi Antero. — »Tutkintohuolet ovat ehkä tähän saakka saaneet hänen miettiväiseksi; mutta nyt ovat hänen tutkintonsa loppuneet. Hupaista olisi, jos isä tulisi tänne siksi, kun Vilhelmi julkisen tutkintonsa suorittaa».
»Ja vielä hupaisempi, jos Anna ja äiti seuraisivat häntä».
»Me saisimme silloin näyttää heille kaikki, mitä täällä merkillistä on, jota he eivät nyt osaa aavistaakaan» — jatkoi Antero innokkaasti.
Näin puhellen Vilhelmistä, jonka viipymistä he kummaksuivat, sekä kodistansa, tulivat veljekset Kaisaniemen puistoon. Juhla, mihin he nyt olivat menossa, oli pohjalaisten vuosijuhla 9 p. Marraskuuta.
Pohjanmaan ylioppilaat, samaten kuin ylioppilaat ylimalkaan, olivat tähän aikaan vähän toisellaisia kuin nykyään. Silloin heille kelpasi tuo vanha Kaisaniemen ravintola, mikä nyt jo useampia vuosia on ollut liiaksi ahdas nuorille. Heitä olikin silloin vähempi luvulta kuin nyt; mutta ahtaus, joka Villen ja Anteron tullessa salissa vallitsi, oli nytkin suuri; mutta tässä toteutui kumminkin vanha sananparsi: Hyvä sopu sijaa antaa.
Ville ja Antero ovat nyt ylioppilaita. He ovat tutkintonsa hyvällä arvolauseella suorittaneet. Se päivä, jona tämä tapahtui, vietettiin suurella ilolla ja riemujuhlalla. Siitä on nyt jo pian kaksi kuukautta kulunut, ja näinä kuukausina ovat veljekset varsin vähän lukeneet. Suuremmat osat päivää olivat he olleet ulkona, tovereinsa luona sekä huvittelemassa teaatterissa ja missä kulloinkin. Vilhelmi ei ole heitä työhön kehoittanut. Ensimäisenä lukukautena yliopistossa tulee varsin vähän tehdyksi. Vilhelmi tiesi ja oli havainnut sen, vaikka hän itse tällä kohdalla oli poikennut tavallisuudesta. Mutta aina illoin, kun veljekset tulivat kotiin, kertoivat he Vilhelmille, missä he olivat olleet ja mitä tehneet, ja nämä hetket käytti Vilhelmi hyvään tarkoitukseen. Nuorten siitä tietämättä istutti hän heihin yleviä aatteita, ja nuorukaisilla oli hyötyä näistä iltapuheista. — Niin oli aika kulunut päivään, jolloin pohjalaisten vuosijuhla — Porthanin päivä — tuli.
Muutamia päiviä sitä ennen oli veljeksille tullut kirje kotoa. Vaikka ukko Rother olikin tottunut elämään rouvansa ja tyttärensä kanssa maalla, poikain ollessa lukiossa, kirjoitti hän nyt, että hän vähin oli aikeissa tulla heitä katsomaan. Ja vanha rouva lisäsi kirjeessä, että tämä tulo melkein oli jo päätetty. Tämä ajatus oli syntynyt ukon omassa päässä, ja vaikka ukko ei juuri ollut matkoihin rakastunut, vaan niitä hän päinvastoin kammosi, niin oli ikävyys nyt voittanut. Ville ja Antero saisivat siis odottaa isäänsä.
Tämä kirje oli miellyttänyt sekä Vilhelmiä että veljeksiä; ja nyt juhlaan mennessä puhuivat veljekset siitä.
Ken on tällaisissa vuosijuhlissa ollut, hän ei niitä ikinä voi unohtaa, varsinkaan eivät ne, jotka olivat yliopistossa silloin ja osallisina niihin, kun niitä Kaisaniemellä vietettiin. Ulkona on jo sumuinen syksy vallannut luonnon; puut ovat kadottaneet lehtensä; yksitoikkoisesti ja surullisesti loiskuvat laineet rannalle; — niin ulkona. Mutta sisällä, salissa ja kamareissa, asuu kevät, asuu ilo, ja ne vanhuksetkin, jotka ijän syksyä muistuttavat, tuntevat nuorten parissa vielä keväimen etelätuulen lämpimyyden rinnassansa. Salin vasemmalla puolella olevaan kamariin ovat he vetäyneet; siellä istuvat he hymyhuulin, eläen muistoissansa uudestaan niitä aikoja, joina he nuorten parissa itse alkoivat ylioppilaselämänsä, tahi kangastaa heille tuo mennyt aika kuluneen elämänsä taivaan rannalta niin elävänä, että ne vielä uskovat olevansa, mitä silloin olivat — nuoria, vasta elämään astuvaisia. Sinne, kamariin, missä nämä kunniavieraat istuvat, sinne vilahtaa usein nuorten silmäys, ja moni nuorukainen näkee heissä esikuvansa, jonka kaltaiseksi päättää pyrkiä.
Salin oikealla puolella on kaksi kamaria; näissä ja salissa lainehtii väkeä — ihan nuorukaisia, joita Helsinkiin on kaukaa heidän kotiseuduiltaan Pohjanmaalta seurannut vanhempain, sisarusten, sukulaisten ja koko maakunnan siunaus. Ei ajattele kukaan heistä, mitä tulevaisuus mukanaan tuo. Se päivä, joka on kulumassa, on heidän maailmansa, sitä etemmäksi ei juokse nyt heidän ajatuksensa. Hymy, joka asuu heidän huulillansa, ei salli aavistaa mitään surua; otsain kirkkaus ja puhtaus ei osoita, että vuosien kuluessa huoli ehkä niihin kaivaa syviä juovia. Täällä Kaisaniemen valoisassa salissa asuu nyt kevät, ja keväimen auringon kirkkaus paistaa. — Pimeään syksyyn, joka ulkona vallitsee, peittyy näitten nuorten tulevaisuus.
Toverit ja tuttavat ovat tervehtineet toisiaan, ja tovereita ja tuttavia ovat he kaikki. Edestakaisin kulkevat he, odottaen juhlan alkamista. Kauan ei heidän tarvitsekaan tätä odottaa.
Eräs juhlan isännistä taputtaa käsiään. Tämä on merkki, jonka kaikki ymmärtävät. Vanhat ja nuoret kokoontuvat saliin. Tuoleja tuodaan sinne sen verran kuin niitä on. Mutta vielä ei kukaan istu. Hiljaisuus vallitsee salissa.
Silloin astuu vanhanpuolinen, jäntevä mies esille. Hän silmäilee ympärilleen ystävällisesti. Hän on omituinen, tämä vanhus, ja jo ennenkuin hän esille astuu, on hän vetänyt puoleensa nuorten huomion. Ville ja Antero olivat molemmat tiedustelleet, kuka hän oli, sillä he näkivät hänen nyt ensikerran. Vastaukseksi kysymykseensä olivat he saaneet nimen, jonka he tuntevat ja joka saa heidät yhä enemmän häntä tarkastelemaan, nimen Fredrik Cygnaeus.
Hän avaa juhlan muutamilla ystävällisillä sanoilla ja kehoittaa sitten läsnäolevia kuuntelemaan sitä esitelmää, jonka ylioppilas ——— nyt on alkava.
Salin vasemmalla puolen olevan kamarin oven lähellä on vähäinen pöytä, jolla palaa kaksi kynttilää. Tämän pöydän luo vetäytyy esitelmänpitäjä. Kuuliat istuvat, kellä tuoli on, ja — nyt alkaa illan vakavampi puoli. Mistä aineesta esitteliä puhelee, emme huoli mainita; sanomme vaan, että esitelmä on hupainen ja viehättävä ja että sitä mielihyvällä kuullaan. Tunnin verran se kestää.
Mutta oli nuorten parissa niitä, joille aine oli outo ja jotka eivät sitä seuranneet. Näiden seassa oli Ville ja Antero. Heillä oli muuta ajattelemista. Kaikki täällä oli heille outoa, mutta samalla erittäin mieluista. Heidän silmänsä kulkivat kunniavieraasta toiseen. He kyselivät hiljaa vanhemmilta tovereiltaan, keitä nämä kunniavieraat olivat. Siinä kuultiin silloin hiljaa nimiä semmoisia kuin Johan Vilhelm Snellman, Sakari Topelius, vuorimestari Tengström, senaattori Bergbom, asessori Chydenius, tohtori Fahlander y.m. Useat nimet olivat veljeksille tutut, ja he pitivät nuoruutensa innossa itseänsä onnellisina, kun nyt saivat katsella näitä miehiä, joista olivat kuulleet kaukana Pohjan erämaassakin puhuttavan. Tieteellisen esitelmän kestäessä saivat veljet tietää, keitä nämä kunniavieraat olivat, ja näiden läsnäolo vaikutti kummallisesti heihin.
Esitelmä loppui. Istujat nousivat. Tuolit kannettiin pois, mutta niiden sijaan tuotiin nyt suuri kaksilaitainen pöytä. Teetä tarjottaessa asettivat ravintolan tarjoojapojat tälle pöydälle kaksi suurta maljaa ynnä tarpeeksi laseja, jotka he kohta täyttivät. — Juhlan toinen osa oli alkanut.
Edeltäkäsin päätetyt maljat juotiin nyt: vainajain muistomalja, kunniavierasten malja, johon eräs näistä viimemainituista kauniilla puheella vastasi. Nyt oli viimeinen varsinainen malja — isänmaan — vielä esitettävä. Sen esittäjäksi oli Vilhelmi määrätty, ja hän oli itse tähän suostunut. Mutta missä oli hän? Ihmetellen olivat veljekset häntä kauan kaivanneet ymmärtämättä syytä hänen viipymiseensä. Nyt, kun häntä haettiin, voivat he sen vaan sanoa, että hän kello 5 oli mennyt tutkintoon, josta itse oli luullut ehtivänsä piankin.
Jo etsittiin poissa olevan sijaan toista esittämään tätä maljaa. »Esitä sinä, ei sinun tarvitse pitkää puhetta pitää» — »Ei, esitä itse» — kuului; eikä ollut kukaan juuri halukas tähän työhön, kun muka heillä ei ollut valmistusaikaa. Vaikea on tietää, eikö kuitenkin tämän maljan esittäjäksi olisi joutunut joku toinen kuin Vilhelmi, ellei tämä juuri silloin, kun riita maljan esittäjästä oli suurin, olisi astunut sisälle.
Häneen kääntyivät nyt kaikki, toiset huutaen: »missä, Herran nimeen, olet viipynyt?» — toiset taasen, jotka tiesivät hänen tutkinnossa olleen, huusivat: »onnea, onnea!» Ja näitten seassa oli Ville ja Antero ensimäisiä.
Vaalea hohde leimusi nuorukaisen poskilla, kun hän saliin astui. Siitä päivästä alkaen, jona hän Katajalahdelta läksi, oli hän ollut surullinen — sen kuulimme veljesten puheesta. Mutta nyt! Nyt luuli Antero ymmärtävänsä, että tämä Vilhelmin synkkämielisyys oli riippunut tutkinnosta, sillä nyt oli Vilhelmin koko muodossa niin rauhallista iloa ja sydämen riemua, että se kohta tarttui kaikkiin, jotka häntä lähestyivät. Yltympäri kuultiinkin kohta syy tähän hänen iloonsa, johon kaikki ottivat osaa, ja samalla selvisi, missä hän niin kauan oli viipynyt. Hän oli viimeisessä tutkinnossa, josta hän nyt tuli, saanut korkeimman arvolauseen. Tätä arvolausetta ei hän ollut osannut toivoakaan. Professori oli viisi tuntia yhteen mittaan tehnyt alituisesti kysymyksiä, ja Vilhelmi oli jo peräti väsynyt sekä suuttunut professoriin, jonka luuli suotta kiusaavan häntä. Mutta vihdoin oli professori noussut, tarjonnut hänelle kätensä ja sanonut ei voivansa antaa vähempää kuin korkeimman arvolauseen. Mitään tällaista ei ollut Vilhelmi, niinkuin jo sanottiin, osannut toivoakaan. Tämä toivotus tässä muodossa oli saanut nuorukaisen sydämen paisumaan; tämä palkitsi kaiken hänen työnsä. Hän oli kovasti puristanut professorin tarjottua kättä, ja nimi Anna, Anna, joka kaikui hänen sydämessään, oli luiskahtaa hänen huultensa yli. Nyt tällaisen tutkinnon jäljestä seisoi hän ystäviensä parissa iloisena ja valmiina ottamaan osaa päivän tahi paremmin illan juhlallisuuteen. Tuon tuostakin nyt nähtiin hänen painavan kättään rintaansa vastaan. Mitä lähinnä hänen rintaansa tallentui, sitä ei osannut kukaan aavistaa. Siitä, mitä siellä hänen rinnassansa oli, mitä vastaan hänen sydämensä tykytti, siitä tuli hänen ilonsa.
Hän oli luvannut esittää maljan isänmaalle. Tämän oli hän kokonaan unohtanut. Vähän hämmästyi hän, kun häntä tästä muistutettiin; mutta hän oli tottunut selvästi ajattelemaan ja ajateltua selvästi lausumaan. Hän mietti pari minuuttia ja esitti sitten kauniilla puheella maljan isänmaalle.
Juhlan vakavampi puoli oli tällä maljalla päättynyt; iloisempi, jos sitä siksi sopii kutsua, alkoi nyt. Totipöytä valmistettiin kunniavieraitten ja taempana olevaan nuorten kamariin. Uusi, suuri punssimalja tuotiin salin pöydälle. Juominki alkoi, ilolaulut alkoivat.
Ville ja Antero olivat onnelliset siitä kunniasta, joka oli tullut heidän serkkunsa osalle; mutta hänellä ei nyt ollut suuresti aikaa heidän kanssansa keskustella. He olivat vielä niin nuoret. Vilhelmin veivät hänen ikäisensä toverit pian totipöydän ääreen takakamariin, missä häneltä ne, joiden oli kohta käyminen sama tutkinto, tiedustelivat, mitä kaikkia professori oli kysynyt. Siinä sai nyt Vilhelmi kertoa. Ville ja Antero seisoivat kuuliain seassa.
Mutta eivät tutkinnot eivätkä muistotkaan semmoisista kuuluneet illan juhlallisuuteen. Vielä Vilhelmin kertoessa kaikui laulu, karkeasointuinen, johon kaikki ottivat osaa, nekin, joilla ei nimeksikään ollut laulunlahjaa. Tällä lailla, laulellen, jutellen, maljaa maistellen, kului aika, kunnes illallinen valmistettiin.
Vanhat kunniavieraat olivat istuneet kamarissansa jutellen ja muistutellen entisiä aikoja. Sinne oli silloin tällöin joku vanhempi toveri vetänyt väliin nuorempiakin — kuuntelemaan. Kun tuo karkeasointuinen laulu alkoi, hymyilivät he, ja kun laulu meni oikein päin seiniä, niin silloinpa eräs vanhemmista nauraen lausui: »Nyt sopisi ukko Paciuksen olla täällä». Väsymys ei näkynyt heitä suuresti haittaavan, vaikka puoliyö jo oli kulunut. Mutta kun viimein ruokapöytä oli valmis, astuivat he mieluisasti sen luo, sillä väsymys venytti kumminkin jo heidän jäseniään jonkun verran.
Miten tämmöinen illallinen syötiin, se oli mukavaa nähdä. Kaikki törmäsivät yhtaikaa saliin, missä kukin koetti saada tilaa pöydän ympärillä ja sitten ruokaa lautaselleen. Ketkä eivät pöydän ympärille mahtuneet, he hiipivät sieltä täältä istujain välistä pöydän luo saadaksensa osansa.
Noin puolen tunnin aikaa kesti syönti. Vihdoin, kun olivat kaikki saaneet kylliksensä ja sillaikaa kun ruokapöytää tyhjennettiin, alkoi kunniavieraista toinen toisensa perästä vetäydä pois. Moni heistä kumminkin jäi vielä muutamaksi ajaksi. Nuorten parissa olivat he itse tulleet nuoriksi, ja vaikea oli heidän erota. Ilma ulkona ehkä muistutti heitä heidän ikänsä syksystä; täällä sisällä nuorten parissa asui kevät, ja se sai heidän unohtamaan vuosien kulut. Mutta viimein tuntui niiden paino, ja kunniavieraat olivat kaikki jäähyväisensä sanoneet nuorille isännilleen.
Kunniavieraiden mentyä näemme Vilhelmin heidän kamarissansa, sillaikaa kun laulut kaikuvat salissa. Hän on asettunut oven suojaan, niin ettei salissa olevain häntä sovi nähdä. Siellä yksinäisyydessä ottaa hän esiin sen taikakalun, joka oli hänen iloiseksi muuttanut. Tämä taikakalu on vähäinen kirje, joka on avattu. Vilhelmi katselee sitä kauan lempeillä silmillä; vihdoin lukee hän sen, ja hänen tunteensa kuvautuvat hänen kasvoissaan. Kaksi kirjettä on hän Annalle kirjoittanut siitä lukien, kun hän Katajalahdelta lähti. Tässä lukee hän nyt Annan vastauksen, Annan ensimäisen kirjeen hänelle. Tämä kirje on karkoittanut surun hänestä ja herättänyt toivon. Vähällä on Vilhelmi tyydytetty. Annan kirje ei sisällä rakkautta, mutta lapsellinen, viaton henki huokuu Vilhelmiä vastaan kirjeestä, ja Annan sanat, ettei sitä päivää mene, jolloin hän ei Vilhelmiä muistaisi, ne — ne sanat saavat Vilhelmin sydämen tykyttämään kahta kovemmasti.
Vilhelmi oli juuri ehtinyt lukea kirjeensä, kun nuorukaisia törmäsi kamariin. He eivät häntä heti nähneet, jotta hänellä oli aikaa kätkeä kirje entiseen talteensa. Tämän oli hän juuri ehtinyt tehdä, kun eräs nuorista huusi:
»Kas Rother! Täällä hän on piilosilla… Tänne punssia! Ja kaikkein uskollisten morsianten malja!»
Jos olisi joku muu esittänyt tämän maljan, olisi Vilhelmi ollut paikalla ja ilolla valmis sitä juomaan. Mutta Löf — tämä oli nuorukaisen nimi — ei ollut Vilhelmin ystäviä. Samaa lukiota olivat he käyneet, mutta Vilhelmi ei ollut koskaan saattanut kärsiä tätä kumppaliaan. Erityistä syytä hän tähän ei tietänyt, ellei syynä siihen ollut Löfin salaviekkaus, joka monessa pienessä seikassa oli tullut ilmi, tahi aavistus, joka tuleviin aikoihin viittasi. Löf oli itsekkäinen, joka kaikissa vaan omaa etuansa etsi. Tästä syystä ei ollut hänellä ainoatakaan todellista ystävää. Mutta Löf oli sukkela poika, jonka pilalauseilla usein sai nauraa; hänellä oli hyvä lauluääni, ja muutenkin oli hän iloinen. Näistä syistä oli hän mieluinen kaikille, vaikkei kukaan hänestä erittäin pitänyt. Vilhelmi oli ainoa, joka usein oli näyttänyt kylmyyttä häntä kohtaan; sillä Vilhelmin suora luonne ei sallinut hänen teeskennellä. Ja Löf, joka tämän kylmyyden oli huomannut, ei säästänyt Vilhelmiä, joka usein sai olla hänen pilkkansa esineenä.
Löfin ääni ja malja, jonka hän nyt esitti, laski kummallisen painon Vilhelmin sydämelle. Se karkoitti silmänräpäyksessä hänestä ne onnellisuuden tunteet, joita Annan kirje oli herättänyt. Hänen muotonsa synkistyi, kun hän kuuli kaikkein ilohuudoilla ottavan osaa esitettyyn maljaan, ja varsinkin kun hän kuuli Löfin lauseen: »Tulevan morsiameni maljat minä juon — juon pohjaan! Ensimäisen hänen kauneudellensa — näin! Ja toisen hänen rikkaudellensa — näin!» Ja kaksi lasia perätysten tyhjensi maljan esittäjä.
Vilhelmi ei sanonut mitään, mutta hänen sisimmäiset tunteensa olivat loukatut. Löf pilkkasi hänen mielestänsä mitä pyhintä maailmassa on. Hän antoi Löfin ja tämän seurueen nauraa, pilkata ja juoda maljojaan sen kuin tahtoivat; hän ajatteli Annaa ja teki mielestänsä väärin siinä, että hän tässä pilkkaajain pilapuheita kuunteli. Anna oli hänelle pyhä. Mitä sanoisi tämä, jos Vilhelmin tässä pilkkaajain seassa näkisi? — Ja hiljaa vetäysi hän pois ovelta, jossa hän oli ollut todistajana kumppaleinsa ilveelle.
»Sinun ilosi on kadonnut, Rother», kuuli hän silloin jonkun vieressänsä sanovan.
»Todellakin, Rönneqvist, minä en voi tällaista ilvettä kärsiä» — vastasi Vilhelmi.
»Sinä ajattelet samaa kuin minäkin. Mutta anna heidän nauraa; kyllä tulee aika, jona nauru lakkaa. Vaan tule ja juttele minulle, mitä nyt aiot. Mille tielle olet päättänyt kääntyä?»
»Sitä en vielä varmaan tiedä. Papiksi on aikomukseni ollut ruveta; mutta nyt, kun papillisia toimia mietin, en ole varma kelpaanko siihen». — Ja hiljalleen vetäysivät nuorukaiset naurajain parista, joihin nyt suurin osa juhlanpitäjistä oli yhdistynyt.
Taempaan kamariin oikealle kädelle vetäysivät Rönneqvist ja Rother. Kamarissa ei ollut ketään, sillä kaikki sieltä olivat lähteneet saliin nähdäkseen syyn tuohon äkilliseen iloon. Täällä istuivat he pöydän ääreen.
»Jos en pety» — sanoi siinä Rönneqvist — »on sinulla joku syvempi syy, joka ei salli sinun ottaa osaa kumppaleimme iloiseen ilveesen. Kentiesi on sinulla joku, jota sinä…»
Vilhelmi loi silmänsä puhujaan. »Entä sinulla» — katkasi hän tämän kysymyksen — »minkätähden sinä et tuota ilvettä voi kärsiä?»
Aksel Rönneqvist ei heti vastannut. »Minä en saata kärsiä Löfiä», vastasi hän. — »Hänessä on jotakin, joka ei ole oikeaa; hänen koko olentonsa on minusta teeskenneltyä, ja hänen puheessaan on aina ikäänkuin jotakin salattua, jotakin viekasta».
»Ei pitäisi toveria tuomita» — vastasi Vilhelmi. — »Mutta tuonlaisiin tunteisin, jotka itse siitä tietämättämme meidät toiseen sitovat, toisesta taasen vieroittavat, emme mitään voi. En saata kieltää, että sinun lauseessasi Löfistä on ajatus, jonka minäkin sydämessäni tunnen».
»Hän on minusta tuollaisia, jotka saattavat tehdä kaikkea, jos vaan huomaavat siitä rahtuakaan hyötyä itselleen. Jo lukiossa ollessaan tiesi hän kätkeä kaiken pahuutensa ja useinkin soimaamalla kumppaleitaan saada opettajat hänestä uskomaan mitä parahinta».
»Mitä lukiossa tapahtui, sen muistan minä hyvin. Mutta silloin oli Löf, niinkuin me muutkin, lapsellinen, ja meissä oli kentiesi vikoja yhtä suuressa määrässä kuin hänessäkin».
»Vaan hänen luonteensa ei ole siitä ajasta muuttunut. Hän ei nyt ole samallainen kuin silloin ollessaan alituisesti parissamme, se on tosi. Hän ei lukiossa voinut salata kaikkia kujeitansa, vaikka hän sitä koetti ja epäilemättä monessa kohden onnistuikin. Nyt tapaamme häntä harvoin, mutta aina, kun hänen näen ja kuulen hänen puhuvan, on hän minulle vastenmielisempi, ja yhä syvemmälle juurtuu minussa se ajatus, että hän olisi valmis myymään meidät kaikki, jos vaan ostajan saisi».
»Minusta ei ole oikein, että tässä istumme ja soimaamme poissa olevaa, jolle emme viaksi voi lukea muuta, kuin että emme ole häneen mieltyneet» — sanoi Vilhelmi.
»En tahdo häntä soimata» — vastasi nopeasti toinen. »Minä sanoin vaan, mitä hänestä ajattelen. Käyköön hän tietänsä, kuten parhaiten voi!»
Vilhelmin äskeinen ilo ja rauha oli tullut loukatuksi. Hänen kätensä, joka, kun hän kamariin astui, oli ollut painettuna hänen rintaansa vastaan, oli hiljalleen vaipunut alas. Soimaamalla poissa olevaa toveria saastutti hän mielestänsä Annansa muistoa, ja nyt koetti hän saada puheen kääntymään toisiin asioihin. Aksel Rönneqvist oli hänen ystävänsä, eikä Vilhelmillä ollut mitään, jota hän olisi ystävältään Akselilta salannut — aina viimeiseen vuoteen saakka, jolloin rakkauden salaisuus oli kaivanut vähäisen pienen juovan ystäväin välille. Aksel oli Vilhelmiä vuotta nuorempi. Samallaiset pyrinnöt yhdistivät heitä. Mutta Aksel oli luonteeltaan löysempi kuin Vilhelmi, mutta oli taasen toiselta puolelta helläsydämisempi kuin tämä. Ystävät olivat näistä syistä usein olleet riidassa; mutta Aksel, joka aina, kun he olivat väitelleet ja hän oli huomannut Vilhelmillä olleen oikein, oli heti rientänyt tätä tunnustamaan, ja ystävällisyys oli tuosta yhä vaan kasvanut nuorukaisten välillä. Aksel oli varakkaampi kuin Vilhelmi, mutta Aksel oli kumminkin aina velassa, jota tekemään Vilhelmi ei ryhtynyt, ellei välttämätön tarvis häntä siihen pakoittanut. Ja tätä tällaista tarvista ei ollut usein ilmaantunut.
Löf, josta nuorukaiset olivat puhuneet ja jolla tässä kertomuksessa on huomattava osansa, oli käsityöläisen poika, joka nuorena oli kerjännyt ja jo silloin oppinut kaikenlaisia keinoja, mitkä sitten, kun hänen palava halunsa loi tilaisuuden päästä kouluun ja sieltä aikaa voittain lukioon ja yliopistoon, olivat muodostuneet aina sen mukaan, miten hänen asemansa kunakin aikana vaati. Hän oli hyväpäinen, teräväjärkinen ja kaikin puolin lahjakas nuorukainen; mutta toiselta puolen pisti usein esiin raakuus ja ylpeys sekä itsekkäisyys, joka sai aikaan sen, että hän aina piti silmällä omaa hyötyään, huolimatta siitä, tuliko muiden etu sillä loukatuksi. Hän oli uuttera ja ahkera työssään, mutta töitänsä ei hän tehnyt rakkaudesta tieteesen. Hänestä oli työ pidettävä yksin ja ainoastaan tikapuina, jotka saivat hänen ylhäiseksi. Ja kun sanomme, että hänen pyrintöjensä tikapuut, joita myöten hän ylöspäin kiipi, ulottuivat pilviin saakka, niin ymmärrämme, mikä rajaton kunnianhimo hänessä eli ja vaikutti.
Vilhelmin ja Akselin välillä oli juuri tulla kiista siitä, mitä toverista saisi puhua tämän poissa-ollessa, mitä ei, kun Ville ja Antero tulivat huoneesen.
»Saas nähdä, eikö isä ole tullut sillaikaa, kun täällä olemme olleet» — sanoi Ville ja keskeytti siten alkavan kiistan Vilhelmin ja Akselin välillä.
Vilhelmi nousi. Hän katsahti kelloa. »Kohta puoli kolme» — sanoi hän.
»Aika on lähteä kotiin».
Silloin kaikui salista yleinen nauru. Kun nuorukaiset kamarista sinne tulivat, seisoi eräs tovereista pöydällä ja piti ympärillä seisoville hullunkurista puhetta, jota kuuliain nauru tuon tuostakin katkaisi. Puhe oli viaton, mutta sisälti sukkeluutta ja huumoria niin paljon, että vakava Vilhelmikin oli pakahtua naurusta.
Kun tämä puhe vihdoin loppui ja laulu taasen alkoi kaikua, vetäysivät
Vilhelmi, Ville ja Antero kenenkään huomaamatta pois.
»Onko teillä ollut hupaista tänä iltana?» — kysyi Vilhelmi tiellä serkuiltaan.
»On» — vastasivat veljekset, ja Antero lisäsi: »Minä sain monta uutta veljeä tänä iltana. Mutta se täytyy myöntää, että Löf on hupaisin ja miellyttävin kaikista».
Oli kuin olisi terävä ase koskenut Vilhelmin sydämeen. Hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi Löfin kiitos Annan veljen suusta kuului niin kauhealta. Hän ei voinut hillitä äänensä katkeruutta, kun hän vastasi: »Antero! Älä oleskele Löfin seurassa, hän ei ole hyvä mies».
Anteron olisi suuresti tehnyt mieli kysyä selitystä tähän Vilhelmin lauseesen, mutta samassa kuin hän tätä aikoi, saavutti heidät Aksel Rönneqvist ja pari muuta, jotka myöskin olivat lähteneet juhlasta.
Anteron kysymys jäi sen tähden tällä kertaa sikseen.
IV.
Rotherin herrasväki Helsingissä.
Kotiin tultuansa istui Vilhelmi kauvan miettien. Annan kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Sitä oli hän lukenut, niin että hän sen jo ulkoakin osasi. Joka riviin, joka sanaan, joka kirjaimeen Annan kirjeessä pani Vilhelmi arveluitaan. — Mitä ajatteli hän; mitkä tunteet elivät hänessä, kun hän tämän kirjoitti? — kyseli hän itseltään. Sitten muisti hän illan tapauksia pidoissa, ja kun Löfin kuva asettausi hänen ajatustensa eteen, tunsi hän uudestaan vastenmielisyyden tunteen sydämessään.
Aamurusko levesi jo taivaalle, kun hän vihdoin laskeusi levolle. Nyt unessaan näki hän Annan, joka hänelle hymyili. Vilhelmi oli unessansa onnellinen.
Toisessa kamarissa uneksivat samaten Ville ja Antero pidoista, joiden kaltaisia he eivät ennen olleet nähneet. Ville näki itsensä esitelmän pitäjänä, kuuli miten siihen kaikki olivat mieltyneet! — Antero! Hän iloitsi vielä unessakin kunniavierasten läsnäolosta. Unelmissakin ilmaantuivat poikain eri luonteet eri tavalla.
Kello löi 9. Unen helmassa olivat he kaikki vielä. Vilhelmi oli jo tosin tunti takaperin herännyt, mutta samassa muistanut, ettei nyt mikään häntä kirjain ääreen kutsunut. Matammi oli käynyt heidän huoneissaan; mutta kun hän näki nuorukaisten makean unen, oli hän hymyillen taasen lähtenyt.
Mutta nyt, kun oli kello lyönyt 9, samosi matammi kiireesti jälleen sisään. Sääliväisesti herätti hän nyt nuoret isäntänsä. »Vaunut seisahtuivat juuri pihalle» — huusi hän. »Eräs vanha herra kysyy Rotheria».
Silmänräpäyksessä olivat nuoret jalkeilla. »Isä, isä! Se ei saata olla kukaan muu kuin isä» — huusivat veljekset.
Tuon olivat he tuskin ennättäneet huutaa, ennenkuin ovi avattiin, ja sisään astui patroni Rother.
»Hyvää huomenta, unikeot! Oh, vielä makuulla; kello on 9! Oo, sen sanon! Amanda, äitinne, sanoo minua uneliaaksi; mutta tässä näet nyt itse, Amanda, eivätkö pojat ja Vilhelmi astu minun jälkiäni».
Tämä viimeinen lause oli sanottu rouvalle, joka samassa astui sisään. Oli siinä kolmaskin tulia; mutta tämä kun näki, miten kaikki oli ylösalaisin nuorukaisten kamareissa ja missä öisessä asussa asukkaat olivat, vetäysi hän äkkiä takaisin.
»Anna! Annakin!» huusi Antero.
»Niin, Annakin, joka ei uskalla astua sisään», nauroi ukko.
Nyt tuli nuorukaisille kiire, etenkin Vilhelmille. Kiivaasti käski hän matammia siivoamaan etukamarin. Itse vetäysi hän veljesten kanssa toiseen, jossa kiireesti valmisti itsensä sukulaisiansa vastaanottamaan.
Patroni Rother perheineen oli niin muodoin Helsingissä. Ukko oli, kuten jo mainitsimme, pitkästynyt aikojaan, kun hänen poikansa olivat lähteneet. Miten olikaan, heräsi hänessä ajatus lähteä heitä katsomaan. Rouva oli tälle ukon mietteelle ensin nauranut; mutta kun ukko lähdöstä alinomaa puhui, heräsi hänessäkin halu lähteä katsomaan poikiansa, jotka nyt olivat yliopistolaisia. Kun siis maanviljelystoimet sen sallivat, lähti Katajalahden herrasväki matkalle. Usein oli tiellä patroni valittanut ja voivottanut, varsinkin viime ehtoona, ennenkuin Helsinkiin tulivat, hänen kun oli täytynyt teitten huonouden tähden jäädä yöksi lähimpään kestikievariin. Mutta nyt, kun ukko oli perillä, oli hän iloinen. Oli ollut tiellä vähän kysymystä, että vieraat rupeisivat asumaan jossakussa ravintolassa; mutta siihen oli patroni sanonut: »Ei, enpä silloin saisi olla poikaini kanssa».
Lyhyessä ajassa oli matammi siivonnut etukamarin, ja vielä lyhyemmässä ajassa olivat nuorukaiset valmiit sinne astumaan. Rakkaus ja ilo asui Vilhelmin pienen lukupöydän ympärillä, missä perhe pian istui, nauttien matammin keittämää kahvia, jota etenkin ukko mielihyvillään joi. Antero oli heti saanut lähteä asialle. »Käy noutamaan minulle laatikko sikaareja, mitä parhaimpia voit saada! Nyt, kun ollaan pääkaupungissa, eletään isosti».
Vastapäätä Annaa istui Vilhelmi. Hänen sydämensä oli iloa täynnä. Hänen silmäyksensä olivat tavanneet Annan, ja tämä oli silloin vähän punastunut. Hellästi oli Anna puristanut tervehdykseksi Vilhelmin kättä ja sydämellisesti toivottanut hänelle onnea, kun sai kuulla, että Vilhelmin tutkinnot olivat loppuneet.
Tästä viimeksi mainitusta asiasta oli etenkin patroni ihastunut. »Sepä oikein hyvä!» sanoi hän. »Nyt ei meidän tarvitse varpaisin kulkea eikä hiljaa kuiskutella peläten, että häiritsisimme herra ylioppilasta hänen luvuissaan».
Tämä perhe oli onnellinen. Kaikki siinä oli nytkin suoraa, yksinkertaista, kuten ennen Katajalahdella, jotta patronikin yhtäkkiä huusi: »Jos en kuulisi tuota alinomaista hälinää kadulta, luulisin totta mari vielä olevani kotona — vai mitä sinä sanot, Amanda?»
Samana päivänä jo nähtiin Helsingin esplanaateilla Katajalahden koko perhe. Kaikki pian huomasivat, että tämä perhe oli maalta. Patroni käydä kompsutteli hiljakseen, niinkuin kotonansa, kun hän joskus kävi vainioitansa katselemassa. Sen lisäksi hän aina, kun joku tuli vastaan, heti kysyi Vilhelmiltä tahi pojiltaan: »Kuka tuo oli?» Sitten näytti hän tyytymättömältä, jos sai vastaukseksi: »En tiedä, en tunne». Päälle päätteeksi puhui hän niin kovalla äänellä, että moni seisahtui häntä kuuntelemaan.
Nuorukaisilla oli täysi tekeminen näyttäessään vieraillensa, mitä Helsingissä oli nähtävää. Tämä oli heille hupaista ja — tarvinnemmeko sanoa — etenkin Vilhelmille, joka tavallisesti aina kulki Annan vieressä. Vilhelmi koetti Annan silmistä lukea, mitä tämä ajatteli. Siitä asiasta, josta hän Katajasaarella oli puhunut, ei hän nyt virkannut sanaakaan — ei hänen suunsa, mutta kyllä hänen sydämensä ja hänen silmänsä.
Kaduilla kulkeissansa setänsä ja Annan kanssa tapasi hän usein tuttaviaan. Nämä katselivat pitkään Rother herrasväkeä. Sedällensä voi Vilhelmi näitä tuttaviaan nimittää, ja setä tunsi monen Vilhelmin toverin isän. Moniaat sekä Vilhelmin että veljesten tovereista kävivät nuorukaisten kodissa heitä tervehtimässä. Jos silloin setä sattui olemaan kotona, esitti Vilhelmi nämä tuttavansa hänelle, ja ukko Rotherilla oli maalaisen tavalla paljon heidän kanssansa juttelemista. Tästä tulikin Vilhelmin tovereiden keskuudessa se mieli ukko Rotherista yleiseksi, että hän oli kaikin puolin kunnon ukko.
Illat vietettiin teaatterissa, soittajaisissa ja milloin missäkin huvitilaisuudessa. Mutta jo muutaman päivän perästä väsyi ukko kaikkiin näihin ja salli mielellänsä nuorten huvitella, kun vaan joku jäi kotiin hänelle seuraa pitämään. Tapahtuipa silloin se kumma, että kun Anna jäi kotiin ukon kanssa, niin halutti Vilhelmiäkin aina jäädä, ja päin vastoin. Vilhelmi siis aina nähtiin Annan parissa. Tämän huomasivat pian hänen toverinsa, ja monta pistosanaa olisi Vilhelmi saanut kuulla, jos olisi joutunut olemaan näiden tovereinsa parissa.
Neljä päivää oli Rotherin herrasväki ollut Helsingissä, kun Vilhelmi sai kutsumuksen tulla julkiseen kandidaattitutkintoon. Kun patroni tämän kuuli ja sai tietää, että tutkinnon suorittaneet tavallisesti tutkinnon jäljestä pitivät ystävillensä pidot, lausui hän heti: »Niistä ei sinun tarvitse huolta pitää, ne otan minä osalleni, kunhan vaan nimität, ketkä pitoihin ovat kutsuttavat. Kutsu kaikki tuttavasi; hupaista on nähdä, mimmoisia nykyajan nuorukaiset ovat».
Vilhelmi olisi mieluummin viettänyt tämän illan kaikessa hiljaisuudessa Annan kanssa kotona. Mutta se ei nyt käynyt laatuun. Hän teki siis luettelon, jotenkin pitkän, jonka hän sitten näytti sedällensä. Yhden nimen olisi hän luettelosta mielellään heittänyt pois, mutta koska hän oli kutsunut kaikki muut lukiokumppalinsa, ei hän tahtonut olla Löfiä kutsumatta.
»Tässä on luettelo. Kuusitoista nimeä siinä on. Onko liiaksi monta?» kysyi hän, näyttäen luetteloa sedällensä.
»Kuusitoista vaan! Kun minä olin sinun ijässäsi, tunsin minä koko maailman». — Ja ukko silmäili pikimältään luetteloa.
»Mitä!» huusi hän äkkiä — »Björk! Mistä hän on kotoisin? Kuka on hänen isänsä?»
»Hänen isänsä» — vastasi Vilhelmi — »oli ennen kauppamies ——— kaupungissa. Sieltä muutti hän tänne, ja on hän nyt rikas ja mahtava herra ja varsin suuri asioitsia».
»Israel Björk! Minun vanha toverini! Kuules, Vilhelmi! Koska minä aijon olla saapuvilla sinun pidoissasi, niin saat sinä minulle seuraksi kutsua isän — pojan saat itse pitää… Sano, missä hän asuu; minä tahdon käydä häntä jo tänään tapaamassa. Vai saan minä vielä elävin silmin nähdä ystäväni Israelin! — Tiedä … että ——— kaupungissa ennen muinen oli Abrahami, Iisakki ja Jaakoppi, jonka oikea nimi oli Israeli, tämä, joka nyt täällä on. Abrahami ja Iisakki ovat kuolleet. Me olimme kaikki neljä ennen hyviä ystäviä, vaikka nyt en ole kuullut niin sanaakaan moneen vuoteen Israelista».
Ukko Rother ei nyt ollut vitkallinen. Hän tarttui hattuunsa. »Minä tahdon lähteä heti» — sanoi hän. »Huomenna sinulla on tutkinto, Vilhelmi; ethän siihen tarvinne mitään valmistusta. Siis voit tulla näyttämään minulle, missä Björk asuu».
»Jos minä lähden, niin jää Anna yksin kotiin» — vastasi Vilhelmi; sillä rouva ja pojat olivat ulkona kaupungilla.
»Anna saa seurata meitä», päätti ukko. »Ja sitten jääköön hän sinun haltuusi».
Vilhelmin silmistä leimahti ilon säde. Hän ei ollut saanut Annan kanssa kahden kesken puhua sanaakaan vielä; nyt hän saisi. Hän oli siis heti valmis. Anna tosin vähän vastusteli; mutta kun ukko sanoi: »Tule pois vaan; hupaisempi sinulla on ulkona» — niin ei vastustanut Anna enää.
Tiellä tapasivat he Löfin. Tämä tervehti Vilhelmiä ystävällisesti ja katseli pitkään Annaa. Vielä silloinkin, kun Rotherit olivat hänen ohitsensa kulkeneet, katseli hän taaksensa. Jos nyt Vilhelmi olisi seisonut hänen vieressään, olisi hän kuullut Löfin hiljaa mumisevan: »Rikas ja kaunis! Rotherilla on liiaksi menestystä, jos hän tuon neidon voittaa; mutta sitä en tahdo uskoa». Näissä sanoissa olisi Vilhelmi varmaankin huomannut kateutta.
»Kuka se oli?» kysyi tapansa mukaan vanha Rother.
Vilhelmi mainitsi Löfin nimen.
»Aikooko hänkin maisteriksi!» kysyi Anna.
»Ei, hän lukee laki- ja kameraalitiedettä!» — vastasi Vilhelmi.
Ensi kerran puhuivat nyt Vilhelmi ja Anna Löfistä. Tämän silmäys, vaikka hänen tervehdyksensä oli ystävällinen, oli saanut Vilhelmin alakuloiseksi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Hän kulki nyt sanaakaan puhumatta ja yksisanaisesti vastaten patronin kysymyksiin, kunnes he tulivat sen talon luo, missä Björk asui.
Vanha Rother astui kiireesti huoneesen.
»Mihin nyt menemme?» kysyi Vilhelmi, kun he Annan kanssa kahden kesken seisoivat kadulla.
»Sinä sen parhaiten tiedät» — vastasi Anna.
»Ehkä menisimme Kaisaniemen puistoon. Siellä et ole vielä käynyt. Ilma nyt on selkeä ja maa jotenkin kuiva. Mitä arvelet?»
»Mutta» — lausui tyttö — »eikö olisi parasta, että menisimme kotiin?
Kentiesi ovat jo äiti ja veljet palanneet».
»Eivät he vielä ole kotona. Et ole nähnyt Kaisanientä! Se on ihan tässä lähellä».
Anna ei enää vastustanut. Kaisaniemen puistoon he menivät. Siellä kulkivat he käytäviä kahden kesken. Syksyinen ilma ei ollut houkutellut ketään kaupunkilaista sinne nyt.
Vilhelmi oli luvannut Annalle vasta vuosien kuluttua jatkaa sitä puhetta, jonka Annan vastaus Katajasaarella oli katkaissut. Kuinka tässä nyt kävi, sen jätämme sanomatta. Pitkää askelta eteenpäin Annan rakkaudessa ei ollut Vilhelmi astunut. Mutta kumminkin oli Annan sanoissa nyt jotakin, joka yhä viritti toivoa Vilhelmin sydämessä.
Kauan aikaa kulkivat he siellä. Kun he vihdoin palasivat, tuli heitä vastaan taasen Löf, jonka huulet olivat tuskin huomattavaan pilkkahymyyn vedetyt, kun hän Vilhelmin ja Annan kahden kesken tapasi. Nytkin silmäili hän heidän jälkeensä, ja nyt mumisi hän: »Mitä! Olisiko Vilhelmi jo voittanut?»
»Tuossa tapasimme taasen ystäväsi Löfin» — sanoi Anna, kun ylioppilas oli mennyt heidän ohitsensa.
»Minun ystäviäni hän ei ole» — vastasi Vilhelmi. Luultavasti oli hänen äänessään jotakin outoa, sillä Anna silmäsi häntä ja kysyi: »Ja minkä tähden ei? Tunnettehan te toisenne, ja olipa hänen nimensä sinun luettelossasi».
»Sinulla on hyvä muisti, jos sinä kaikkein nimet muistat, mitkä luettelossani oli» — vastasi Vilhelmi. »Minä kutsuin häntä siitä syystä, että olemme samaa koulua käyneet ja samassa lukiossa olemme olleet. Ystäviä emme koskaan ole olleet sanan oikeassa merkityksessä; meidän luonteemme eivät sovi yhteen».
Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kotiin, olivat kaikki muut jo siellä. Vanha Rother oli entistä paremmalla tuulella. Hän oli tavannut vanhan ystävänsä Israeli Björkin.
»Sama mies kuin ennenkin, tuo Israeli, ihan sama!» — kertoi patroni.
»Mutta suuresti hän elää, vaikka en saanut niin kahvitilkkaa suuhuni.
Huomenna saanen sitä enemmän, sillä huomenna olemme kaikki kutsutut
Israelin luo päivällistä syömään. Pitkä kuin kuusi tuo hänen
poikansa… No, on koivukin pitkä, ha, haa!»
Rouva vähän nuhteli ukkoa siitä, ettei tämä kieltäytynyt päivällisiltä. Ukko sanoi aluksi kyllä niin tehneensä, mutta vihdoin täytyneensä suostua, kun ei Israeli vähemmällä tyytynyt. »Sitä paitsi» — lisäsi ukko — »tulee hän tänä iltana tänne, jotta saat häntä tervehtiä. Muistathan Israelia entisistä ajoista, mamma?»
»Muistan kyllä», vastasi rouva. »Sinä olet aina hänestä pitänyt, minun on ollut varsin vaikea häntä kärsiä».
»Aivan niin, mamma! Sinulla on hyvä muisti. Israeli oli syypää ensimäiseen sotaamme, mamma! Minä tahdoin häntä kummiksi Villelle, sinä et… Muistatko, miten riita loppui?… Olkoon se sinulle opetukseksi, Ville, jos joskus sinäkin vaimon saat. Kun ei mamma tahtonut myöntyä, löin minä nyrkkiäni pöytään ja kysyin: Kuka on lapsen isä, minäkö vai sinä, mamma? Minä tietysti, ja koska niin on, niin kutsun minä kummit».
»Herra Björk siis on minun kummini?» kysyi Ville. »Sitäpä en tiennyt.
Hänen nimeänsä ei ollut kastetodistuksessani».
»Ei, sillä hän ei ole sinun kummisi» — vastasi äiti. Ja hymy hänen huulillansa näytti, miten ensimäinen sota herra ja rouva Rotherin välillä oli loppunut,
»Hm, hm!» mumisi patroni.
»Mutta koska sinä silloin voitit, niinkuin aina olet voittanut», — lausui rouva — »niin saamme me nyt puolestamme myöntyä ja seurata ystäväsi kutsumusta, Muuten kentiesi löisit taasen nyrkkiäsi pöytään!»
Vilhelmi oli ainoa, joka ei sanonut voivansa heitä Björkin luo seurata. »Minun tutkintoni alkaa kello viisi iltapäivällä. En ymmärrä, miksi se niin myöhäiseen on lykätty, kun tutkinnot tavallisesti suoritetaan aamupäivällä».
»No, tee niinkuin tahdot» — vastasi patroni. — »Huomenna saat pidoissasi kumminkin tavata Björkin».
Päivän ennen Vilhelmin julkista tutkintoa vietti Rotherin herrasväki kotona. Lupauksensa mukaan tuli sinne Björk, ja aika kului ukkojen juodessa totia ja rouvan sekä nuorten teetä nauttiessa. Ukoilla oli paljon puhumista entisistä ajoista. Mutta miten olikaan, tulivat kauppa-asiat puheeksi, ja patronissa leimahti tuon tuostakin kauppa-into ilmituleen, kun hän kuuli ystävänsä kertovan jostakin onnistuneesta kauppayrityksestä. Siinä nyt kertoivat vanhat ystävät, miten oli heitä menestys seurannut. Rother sai tietää, että Björk oli aika rikas mies, ja Björk samaten, että Rother eli varsin hyvissä varoissa.
Nuoret eivät ottaneet osaa ukkojen puheesen. He keskustelivat siitä, mitä Helsingissä olivat nähneet, ja yhtä hupaisesti kului heiltäkin ilta, kunnes herra Björk nousi ja sai rouvankin lupaamaan, että hän seuraavana päivänä söisi päivällistä Björkin luona.
Vanhalle pariskunnalle oli saatu asuinhuoneeksi sali Villen ja Anteron kamarin vieressä, niin kauvaksi aikaa kuin he Helsingissä viipyivät. Veljekset olivat muuttaneet Vilhelmin kamariin, ja Anna oli saanut asunnokseen veljiensä kamarin.
Kaikki lepäsivät jo sikeässä unessa, kun patroni äkkiä heräsi.
»Mitä lempoa!» huusi hän.
Kadulta kuului ihanaa laulua. Patroni, joka ei ollut mikään laulun rakastaja, suuttui. Hän kuunteli vähän aikaa. Vihdoin, kun ei laulu loppunut, nousi hän ja kurkisteli ulos akkunasta. Kadulla näki hän noin kymmenkunta tulisoihtua ja niiden loistossa unensa häiritsiät. »Ylioppilaskujeita!» mumisi hän vihoissaan. »Pitäisi toki Suomen pääkaupungissa olla parempi järjestys!» — Ja yhä enemmän suuttuneena meni hän poikain kamariin.
Laulu kadulla oli herättänyt rouvan ja Annan, ja patroni ravisteli poikia, kunnes valveille ne sai. Kummastellen kuuli Anna isänsä äänen Vilhelmin kamarista. »Nouskaa heti ja ajakaa pois nuo roistot, jotka eivät salli ihmisille yörauhaa! Saattavat polttaa koko kaupungin».
Pojat olivat heränneet. Ville ja Antero kuuntelivat laulua ymmärtämättä sen tarkoitusta. Mutta Vilhelmi, joka paremmin tunsi tavat Helsingissä, älysi heti, ketä varten ja mistä syystä laulettiin.
»Serenaati Annalle!» sanoi hän ja koetti tyydyttää ja lepyttää ukkoa sillä, että serenaati oli suurin kunnia, mikä naisen osalle voi tulla.
»Kunnia sinne, kunnia tänne! Sen sanon, jos siinä mitään kunniaa on, että ihmisiä keskiyönä herätetään, niin en minä kunniaa ymmärrä», mumisi ukko, joka kumminkin, kun sai tietää mitä varten laulettiin, oli häpeissään, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.
»Tapa vaatii, että Anna sytyttää kynttilät ja asettaa ne akkunalle» — sanoi Vilhelmi, jota setänsä viha nauratti.
»Jahaa! Aivan niin! Että viimeinenkin unen tiukka silmistäni katoisi!» — Mutta hän oli tuskin tuon ennättänyt sanoa, ennenkuin hänen rouvansa, joka paremmin tiesi, miten tällaisissa tilaisuuksissa käyttäidään, jo oli sytyttänyt kynttilät. Vanha Rother ei silloin enää sanonut mitään. Niinkauan kuin laulua kesti, istui hän poikain kamarissa itsekseen manaillen.
Seuraavana päivänä ei hän tahtonut kuulla koko asiasta. Hän häpesi.
Mutta oli toinenkin, joka ei siitä tahtonut tietää. Tämä toinen oli aamulla kumminkin ollut iloinen ja kertonut Annalle, miten ylioppilailla oli tapana kunnioittaa sitä, jolle tahtovat kunniaa osoittaa. Mutta pian sen jälkeen oli hän saanut tietää, että Löf oli toimittanut serenaatin. Tämä tieto halvensi koko kunnian-osoituksen, ja vieläpä suututtikin Vilhelmiä. Sillä mikä oikeus oli Löfillä tähän? Rönneqvist, joka tästä Vilhelmille oli puhunut ja joka serenaatissa oli ollut saapuvilla, oli sanonut tahtoneensa ensin kysyä Vilhelmiltä lupaa serenaatiin, mutta tätä oli Löf estänyt lausuen: »Vilhelmi suorittaa tänään julkisen kandidaattitutkinnon. Serenaati olkoon osaksi hänellekin!» — Ja tämä mieli oli laulajissa päässyt voitolle. Miten olikaan, oli kumminkin se iloinen mieli, jolla Vilhelmi oli herännyt, nyt kadonnut; mutta mistä syystä, siihen ei osannut Vilhelmi vastata.