II. JUMALTUNTO.

»Sillä ei Jumala salli itseään pilkattavan.»

SYVYYDEN ÄÄNIÄ.

LAIVA.

Olin olevinani laivalla, joka keinui lainehilla. Järvi oli peilikirkas. Kaste kimalteli vielä äskeisen sateen jälkeen saarten vehmaissa rantapuissa.

Ja oli olevinaan kuin kesäinen sunnuntaipäivä tai aamu sen alkaessa. Laiva oli täynnä kansaa, nuorta ja vanhaa, kaikki kirkkoon kiirehtäviä, joka jo näkyi tuolta kaukaa salmen suusta kummultaan kohoavan.

Silloin kaikui Jumalan ääni minulle syvyydestä:

—Miksi niin yksin, matkamies? Miksi seisot muista erilläsi laivan nokassa ja tuijottelet ryppyotsin kuohuun kohisevaan? Miksi et hae seuraa itsellesi, vai ovatko ajatuksesi niin pyhät, että ne eivät siedä ihmisten läheisyyttä?

Säpsähdin suuresti, sillä enhän minä ollut tällä hetkellä mitään niin erikoisen pyhiä ajatellut. Olin ajatellut vain omia aikojani.

Siksi vastasinkin vain kaihtaen ja epäröivästi:

—Seison yksin, koska en täällä tunne ketään. Katson syvyyteen, koska monet muistot nousevat minulle sieltä. En hae seuraa hälisevistä ihmisistä ympärilläni, koska etsin erään eloni arvoituksen selitystä.

Ja jälleen kaikui Syvyyden ääni minulle:

—Mistä etsit päätöstä pulmillesi? Oletko matkalla kirkkoon palvelemaan Herraasi Jumalaasi vai kuulutko niihin harvoihin valittuihin, jotka tekevät sen vain Hengessä ja Totuudessa.

Vastasin totuudenmukaisesti Hänelle:

—Koetan palvella Häntä omassa sydämessäni.

Tuo vastaus näytti Häntä hetkeksi tyydyttävän.

Hän vaikeni, eikä kuulunut pitkään aikaan muuta kuin kahtia halkeavan veden kohina kokassa ja laivan koneiden tasainen tahti, joka jyskytti kilpaa kera sydämeni.

Mutta tuota hiljaisuutta ei kestänyt kauan. Kuulin taas puhuvan Äänen, jota ei voi paeta kukaan:

—Asuuko siis Henki ja Totuus sydämessäsi? Etkö koskaan valhettele? Etkö petä koskaan itseäsi etkä muita? Seisotko aina Herrasi Jumalasi edessä niinkuin tulisit tuomiolle?

Tuskan hiki kohosi otsalleni. Enhän ollut aivan näin ankaraa keskustelua tarkoittanut keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää, jolloin kaikki luonto ympärilläni näytti vain Hänen valkeuttaan säihkyvän ja säteilevän.

Mutta täytyihän minun sanoa jotakin.

—Ei kukaan ole täydellinen, vastasin vaatimattomasti. Koetan valhetella niin vähän kuin suinkin enkä koskaan oman etuni vuoksi tai esiintyäkseni muiden edessä parempana kuin olen. Voit ehkä ennemmin syyttää minua juuri päinvastaisesta.

—Siis liiasta Totuuden tunnustamisestako, tarkoitat?

Tuo soinnahti jo veriseltä ivalta korvissani. Ja minun oli varsin vaikea hillitä itseäni, kun sain ilmi lausutuksi:

—Tiedän, että sitä ei voi tehdä kukaan kuolevainen. Tarkoitin, että voit pikemmin syyttää minua muiden edessä liian mustana esiintyneeni kuin liian valkeana ja synnittömänä.

Mutta mikään ei tyydyttänyt Häntä. Hän oli päättänyt nähtävästi ottaa täyden selon minusta.

—Miksi valhettelet niinpäin sitten? Uskotko sillä Jumalaa paremmin palvelevasi? Ja jos uskot niin, teetkö sen tietoisesti vai seuraten jotakin himmeää, vaistomaista tajuntaa, johon ehkä et ole tätä ennen tullut kyllin huomiota kiinnittäneeksi?

Minusta tuntui, että oli jotakin perää tuossa puheessa. Ainakin näytti asia sen arvoiselta, että sitä kannatti lähemmin ajatella.

SYDÄMEN HYVYYS.

Kuinka vaikeata on ihmisen oppia totta puhumaan edes oman pienen itsensä edessä, joka sentään on useimmiten itselleen varsin anteeksi-antavainen!

Mikä taitava asianajaja ihminen on! Hän tietää, että liika itsensä parjaaminen vaikuttaa samaa kuin teeskennelty vaatimattomuus: se vaatii itselleen enempää kuin ansaittua kiitosta ja kehumista.

Juuri tuohon syntiin olin tehnyt itseni niin usein syypääksi ihmisten edessä.

Päätin tunnustaa tuon heti sille Äänelle, joka kaikui syvyydestä.

—Olet oikeassa, sanoin, en ole tullut tuota asiaa ennen niin tarkoin ajatelleeksi. Nyt näen, että eräs himmeimmistä vaistoistani on ollut saada aina tunnustusta. Mutta eikö niin ole kaikkien ihmisten laita?

—Ei, sanoi Ääni jyrkästi. Ei niiden, jotka tuntevat seisovansa henkisesti omilla jaloillaan. Heille riittää se tunnustus, jonka he saavat hyvältä omaltatunnoltaan.

—Minulla on ollut aina hyvä omatunto, vastasin voitollisesti. Mikäli seikka siitä riippuisi, olisin synnittömin kaikista ihmisistä.

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa Hänelle.

—Taas valhettelet! jyrähti Hän musertavalla mahtiponnella. Tunnet itsesi syypääksi paljoonkin, joka mielestäsi olisi voinut jäädä tekemättä.

—Tuskinpa sentään, väitin vastaan ylimielisesti. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt senvuoksi, etten ole voinut toisin tehdä.

—Kaikenko? kysyi Ääni epäilevästi. Etkö todellakaan ole koskaan tehnyt taikka tekemättä jättänyt mitään inhimillisestä heikkoudesta?

—En! vastasin miltei kiivastuen tuon Toisen kirotusta itsepintaisuudesta. Lienen tehnyt niin taikka näin, olen aina pitänyt silmällä jotakin korkeampaa tarkoitusperää.

—Taikka matalampaa!

—Ainakin on omatuntoni sen sillä hetkellä ja siinä tilanteessa oikeaksi todistanut.

—Taikka sinä sen hyväksynyt, koska se on ollut mukavampaa!

Tuo vivahti jo suorastaan loukkaukselta. Vastasinkin sentähden vain lyhyesti ja arvokkaasti:

—Olla hyvä on usein mukavinta.

Tuntui kuin olisin päässyt hetkeksi voiton puolelle. Sillä Hän heitti minulle vain tuon helpon kysymyksen:

—Ja mikä on vaikeampaa?

—Olla paha. Tarkoitan: hyvälle ihmiselle, jollaisena aina kaikesta huolimatta olen pitänyt itseäni.

—Ja mitä tarkoitat tässä tapauksessa pahuudella?

—Kovuutta, ankaruutta itseään ja muita kohtaan. Sitä se on. Ihmiselle, joka on syntynyt herkäksi ja helläksi, on se samaa kuin omien myötäsyntyneiden heikkouksiensa voittaminen.

—Ja miksi hänen on siis ne ominaisuudet itsessään voitettava?

—Tullakseen lujaksi ja voimakkaaksi. Voidakseen kestää elämäntaistelussa ja täyttää elämäntehtävänsä, minkä kaikkivaltias Jumala itse on hänen hartioilleen asettanut.

—Ja muuten? Ellei hän tee tuota kaikkea?

—Hän sortuu. Hän katkeaa kesken, ja elämän vaunut kulkevat hänen ylitseen.

—Entä sitten?

—Sitten! Sitten hän ei ole täyttänyt Luojan tarkoitusta, joka kuitenkin lienee itsensä säilyttäminen jonkun itseään ylemmän ja ijäisemmän päämäärän vuoksi.

—Etkö usko, että ihminen joskus säilyttää parhaiten itsensä juuri murtumalla?

Nyt oli minun vuoroni hämmästyä. Sillä olinhan itse juuri samoin ajatellut, ainakin joskus parhaina hetkinäni.

—Mitä tarkoitat? katsoin kuitenkin tarpeelliseksi varmuuden vuoksi kysyä.

—Tarkoitan: »Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi…?»

—Ymmärrän. Mutta eihän tässä ole ollut kysymys saada vahinkoa kuolemattomalle sielulleen. Olihan kysymys juuri oman sielunsa syvimmän sisällyksen pelastumisesta.

—Ja minkä luulet olevan sydämen hyvyyttä ja laupeutta syvempää?

—Eiköhän taistelu niiden puolesta? Eiköhän olla kilpenä ja kalpana kaikkea pahaa, tuhmaa ja lokaista vastaan, joka tahtoo niitä ryvettää ja vahingoittaa?

—Ja tulla itse tuhmaksi ja saastaiseksi? Paatua itse pahaksi ja ilkeäksi, tai toisin sanoen, lisätä itse juuri niiden lukua, joita vastaan luulee taistelevansa?

Se oli erittäin salakavala kysymys. Tarvitsin hiukan aikaa tuosta selvitäkseni.

Enkö itse ollut juuri samoin epäillyt joskus mielestäni oikeankin asian vuoksi iskiessäni? Eikö isku niin usein ollut sattunut takaisin iskijäänsä? Enkö ollut niin usein tuntenut kalvavaa tuskaa siitä, mistä kaiken järjen nimessä omantunnon olisi pitänyt palkita minua, ja enkö vain pitkien järjen ponnistelujen ja todistelujen avulla ollut voinut tuosta taakasta vapautua?

Ja oliko se edes aina sitenkään minulle täysin onnistunut? Tuskin! Miksi olisi mieleni muuten kaikesta huolimatta käynyt vuosien vieriessä aina raskaammaksi ja elämäntunto minulle aina tuskallisemmaksi?

Vastasinkin sentähden vain hiljaisesti:

—Voihan tuon hyvyytensä silti säilyttää.

—Miten ja missä? kajahti heti vastaani tiukka kysymys.

—Omassa sydämessään. Ehkä senkin aika joskus tulee.

Mutta se oli lapsellista puhetta. Kaikkein vähimmän saattoi se Syvyyden ääntä vaientaa.

—Rauta, jota ei käytetä, ruostuu! sanoi Hän jyrkästi. Samoin on laita hyvyydenkin. Luuletko, että siten parhaiten hoidat leiviskääsi? Etkö tiedä, ettei pahaa ole vastustettava pahalla eikä kovaa kovalla kohdattava?

—Vaan millä sitten? uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti.

—Lempeydellä, kaikui varma vastaus syvyydestä. Ei sovi maksaa samalla mitalla, millä itse saa, eikä ole silmää silmästä otettava. On oltava elämää ylhäisempi.

—Etkö usko, että olen joskus ollut sitä? hymähdin surumielisesti.

—Kyllä. Mutta olet ollut niin usein myöskin niin paljon julmempi elämää, vain jonkun aatteen tai asian vuoksi, jota olet luullut siten edistäväsi.

—Eikö sekään ole sallittua siis?

—Ei. Ei mikään aate tai asia ole niin jalo ja pyhä, että se oikeuttaisi meitä sen edestä muita ihmisiä uhraamaan.

—Eikö itseänsäkään?

—Kyllä. Se uhri on ainoa, joka kelpaa korkeuden ja kirkastuksen
Jumalalle. Mutta mitä olet sinä uhrannut sitten?

Siinä minä olin. Mitä saattoi minulla olla siihen vastattavaa? Olinko minä itseäni uhraamalla koskaan itseäni jalostanut ja pyhittänyt?

Ja kuitenkin minun täytyi vastata jotakin! Sillä laivan koneet jyskyivät, kokka kohisi ja Syvyyden ääni kaikui yhä sydämessäni.

RUNOUS JA TAIDE.

Mitä oli runous, mitä taide sitten? Eikö sekin ollut jokapäiväistä itsensä uhraamista ja siis samalla itsensä kirkastamista ja pyhittämistä?

Ei, täytyi minun sieluni sisimmässä tunnustaa.

Mitä uhrautumista se oli, jos seurasi omia synnynnäisiä luonnonlahjojaan? Seurasi siinäkin tapauksessa ja niinkin itsepintaisesti, että siitä saattoi koitua kaikenlaisia koettelemuksia ja kärsimyksiä?

Enkä minä tähän päivään saakka ollutkaan tuntenut siitä mitään henkilökohtaista kirkastumista tai pyhittymistä.

Pikemmin päinvastoin!

Enkö ollut jo pitemmän aikaa tuntenut, että kaikki taiteellinen työni oli tapahtunut ja tapahtui yhä edelleen juuri minun syvimmän itseyteni kustannuksella?

Olihan tuo tunto joskus täyttänyt minut sellaisella sielun katkeruudella, että olin ollut valmis määrittelemään mielipiteeni niinkin kyynillisesti kuin: täytyy olla huono ihminen voidakseen olla hyvä taiteilija.

Enkä minä suinkaan yksin ole näin ajatellut. Monet maailman suurimmista taiteilijoista ovat samoin ajatelleet. Toiset huomanneet sen jo varhaisessa nuoruudessaan, toiset keski-ikäisinä. Vain aniharvat voineet säilyttää myöhäiseen vanhuuteensa saakka naivin uskonsa taiteen jalostavaan olemukseen.

Taide voi ehkä jalostaa, mutta ainoastaan muita, ei taiteilijaa itseään.

Hänelle itselleen se on ikuinen helvetti. Hänelle itselleen se on Molok ja kuluttava tuli, joka polttaa palvelijansa, autioittaa hänet itsensä ja kaiken olevaisen, kaiken oleellisen hänen ympäriltään, eikä jätä jälkeensä muuta kuin suitsevia raunioita ja kekäleitä.

Luonnollisesti on tässä kysymys ainoastaan niistä taiteilijoista, jotka käsittävät tehtävänsä tärkeästi, jotka todellakin uhraavat sen edestä jotakin, uhraavat kaiken muun niinkuin pyhimmälle pyyteelleen ja palavimmalle intohimolleen.

Taikka elämäntehtävälleen. Niinhän sen nimi kuului minun niinkuin monen muunkin taiteilijan oppisanastossa.

Eihän kukaan oikea taiteilija saanut eikä voinut olla »hyvä», sanan tavallisessa, jokapäiväisessä merkityksessä.

Eihän taide ollut mitään hyväntekeväisyyttä. Taiteilijan täytyi voida olla »paha», pakottaa itsensä siihen, ellei se muuten ollut hänelle mahdollista, katsoa säälimättömästi kaikkea ympärillään olevaa elämää ja elämän-ilmiöitä, kaikista henkilökohtaisista myötä- ja vastatunteista vähääkään välittämättä.

Leppymätön, lahjomaton tuomari oli taiteilija, tuima itseään, ankara muita kohtaan.

Sillä eihän taide ollut leikkiä, jos sen mieli olla totta. Ja jos sen mieli olla totta, oli taiteilijan oltava järkähtämätön todenpuhuja hengen maailmassa.

Ainakin oli tuo ollut taiteellinen ohjelmani varhaisesta nuoruudesta.

Ei se ollut aina aivan helppoa ollut.

Oli täytynyt itseään kiristää, silloin kun olisi tehnyt mieli aukaista itseään ja kulkea sydän selkoselällään. Täytynyt polkea rikki paljon sellaista, jonka mieluimmin olisi ottanut ylös ja säilyttänyt povellaan, lyödä kuoliaaksi monta ihmistä ja asiaa, joissa ei ollut muuta vikaa kuin että ne olivat joutuneet polulle, jonka olin omakseni viitoittanut.

Enkö siis voinut kiertää, enkö karttaa niitä? Enkö vaeltaa tietäni varovammin tai estää itseäni niin paljoa pahaa tekemästä?

Koetin kiertää, koetin karttaa, koetin pujotella, sovitella ja kiemurrella. Mutta eihän se paljon auttanut, kun minun kuitenkin oli siitä kuljettava. Ja jos joskus sellaista yritinkin—tein sitä sangen usein muuten,—ei omatuntoni siitä suinkaan kiittänyt minua, soimasi päinvastoin huonoksi, heikoksi ja raadolliseksi.

Ymmärsin, että se oli minun taiteellinen omatuntoni. Mutta eihän minulla pitkiin vuosiin ollut juuri mitään muuta omaatuntoa ollutkaan.

Taikka oikeammin: tietysti se oli olemassa, se toinenkin, mutta vain jossakin siellä syvällä, siellä alitajunnassa ja vielä senkin alla, josta sitä olisi ollut tuiki työläs löytää, jos olisi tahtonutkin, ja josta sen ääni vain heikkona kaikuna saattoi joskus pintavesien viihtyessä tunkea kuuluviin.

Ja miksi minä olisin tahtonutkaan sitä etsiä esille sieltä?

Olinhan minä sen juuri itse sinne alas, sinne syvälle, sinne mustiin pohjamutiin karkoittanut.

Mielellään se ei ollut mennyt sinne, mutta minä olin tahtonut niin, ja minun tahtoni oli tapahtunut. Kauan jälkeenkinpäin oli se vielä monta kertaa koettanut nostaa päätänsä sieltä, mutta turhaan. Minä olin sen aina yhtä ankarasti sysännyt syvyyteen.

Ja niin sitä ei ollut pitkiin aikoihin näkynyt enää. Ja minulla oli ollut kaikki syy uskoa, että se oli kuollut.

Ikävä kyllä, ei se ollut kuollut yksin.

Se oli painunut hyvässä seurassa sinne.

Se oli vienyt—valon lapsi kun oli—sinne mukanaan valkeudesta kokonaisen parven kauniita, kultasiipisiä kangastuksia, armaita, aurinkoisia lapsuuskuvia, nuoruuden herkimpiä, heleimpiä mielihaaveita, suvisen luonnon ja suvesta uneksivan lemmen ensimmäisiä, aavistelevia ailahduksia. Ja se oli vahinko, sillä niitä minä ehkä olisin tarvinnut ja voinut käyttää taiteessani!

Mutta sitä itseään en. Mitä minä tein muulla omallatunnolla kuin taiteellisella?

Mitä minä täällä pintamyrskyissä, täällä tuimassa pohjatuulessa purjehtiessani, tein sillä lämmöllä, joka piilee hyvien sydänten ja kultaisten lapsuusmuistojen syvyydessä?

Eihän taiteilija saanut olla »lämmin». Vielä vähemmän hän sai olla hyväsydäminen. Näin kyllä monta sellaistakin taiteilijaa ympärilläni, mutta tavallisesti ne olivat niin huonoja taiteilijoita, että heistä puhuttiin vain säälillä, pilkalla tai ylenkatseellisella olkapään-nykähdyksellä.

Ei, taiteilijan—jos mieli hänestä koskaan tulla todellista, suurta taiteilijaa—täytyi olla kova ja raaka. Vain siten saattoi hän olla se todenmukainen, se oikeudenmukainen kuvastin, joka oli luotu Luojan kovaa ja raakaa maailmaa mahdollisimman väärentämättömästi heijastamaan.

Mihin ihminen kaikella ponnellaan pyrkii, sen hän saavuttaa. Ja luulen, että minusta, ainakin joskus ja katkonaisesti, tuli taiteilija.

RISTIRIITA.

Eheää taiteilijaa ei minusta tullut milloinkaan.

En tahdo väittää, ettei minulla olisi ollut lahjoja siihen, yhtä vähän kuin sitäkään, että olisin erikoisemmin väärinkäyttänyt lahjojani. Kaikesta näennäisestä tuhlaavaisuudestani huolimatta olen nimittäin aina ollut mielestäni siinä suhteessa tavattoman kansantaloudellinen, melkein kitupiikki.

Mitäkö sillä tarkoitan? Sitä että muut yleensä ovat antaneet minulle enemmän kuin minä muille ja että kaiken avomielisyyteni, jopa avosuisuutenikin ohella olen suljetumpi ja umpimielisempi kuin kukaan niistä, joita olen tavannut eloni taipaleella.

Tietysti tahtoisin minäkin antaa puolestani.

Mutta enhän minä parhaalla tahdollanikaan voi antaa enempää kuin muut voivat ottaa minulta, ja siksi täytyi minun tavallisesti jaella ympärilleni vain rihkamaa, vain sellaista, jolla ei ollut mitään arvoa minulle.

Olen ollut joskus huomaavinani, että se monien muiden mielestä on ollut hyvinkin arvokasta.

En tahdo syyttää myöskään ympäristöäni, etäisempää tai kaukaisempaa, siitä ettei minusta tullut tuota eheän taiteilijan ihannetta.

Eihän tämä aika tosin ole aivan kiitollinen sellaisten synnyttämiselle, yhtä vähän kuin tämä maa, mikäli ajan tuulet ovat lyhyen elämäni aikana sen ylitse puhaltaneet, lienee paras mahdollinen maaperä sellaisten kasvamiselle ja kehittymiselle. Mutta eihän se ole mikään syy! Ainakaan minä en sitä myönnä sellaiseksi.

Mitkään ulkopuoliset olosuhteet eivät voi eivätkä saa määrätä ihmisen sisintä olemusta. Jos ne sen ehkä ovat joskus tehneetkin, ovat ne tehneet sen myrjaadeja vuosia sitten, harmaassa muinaisuudessa.

Mitä syytän sitten?

En oikeastaan mitään, sillä omasta puolestani en katso miksikään sen suuremmaksi synniksi olla myöskään epäeheä taiteilija. Mutta jos se on synti, silloin tiedän kuka ja ketkä ovat sen aiheuttaneet.

Ne ovat nuo äänet syvyydestä.

Niitä syytän minä. Sillä minä en ole koskaan saanut niitä täysin vaiennetuksi.

Ne ovat aina jossakin muodossa helisseet, kumisseet vielä kuoltuaankin.

Minä en ole koskaan voinut polttaa mitään laivoja takanani. Jos joskus jotakin sellaista on minulle harvinaisuuden vuoksi onnistunutkin, olen heti ensimmäisen tilaisuuden esiintyessä palannut vanhoille valkamilleni, koonnut tuhkasta kaikki vielä käyttökelpoiset kekäleet ja niiden kannattamana jälleen uusille ulapoille purjehtinut.

Minusta ei ole koskaan tullut eheää taiteilijaa siksi, etten koskaan ole eheästi uskonut taiteen kaikki oikeuttavaan, kaikkivelvoittavaan olemukseen.

Minussa on aina asunut pieni epäily siitä, eikö tämä kaikki, jota taiteeksi ja runoudeksi sanotaan, sittenkin ole vain sielun sairautta, sittenkin vain suurta—itsepetosta!

Tietysti eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat, eikä mikään hengenviljelys ylimalkaan ole mahdollinen missään maassa, kansassa tai yksilössä, jota ei jo edes jonkinlainen etääntymys »luonnosta» ole saastuttanut. Mutta kuitenkin! Eikö tuon sairauden vastapainoksi sitten löydy muita arvoja kuin n.s. kauneusarvot?

Nähtävästi ei, koska nykyaikainen ihminen niihin niin mielellään tarrautuu. Katson omasta puolestani, että n.s. totuus-arvojenkin pitäisi riittää siinä, sillä ovathan ne meissä kaikissa niin paljon syvemmät ja alkuperäisemmät.

Taikka n.s. siveys-arvojen. Sillä mitä ne ovat? Eivät muuta kuin meidän oman isiltäperityn itsesäilytys-viettimme määräyksiä, mikä on edullista meidän henkiselle olemuksellemme, mikä ei, että me kauan eläisimme ja maailmassa menestyisimme.

Ja siitä vietistä me voimme johtaa yleensä kaikki muutkin, tietopuolisesti sangen epäilyksen-alaiset, käytännössä sangen puolustettavissa olevat olemuksemme välttämättömyyden todistuskappaleet.

Myöskin yllämainittuja Syvyyden ääniä olen joskus pitänyt sellaisina.

Ne ovat ääniä entisyydestä. Ne eivät koskaan viito meille tietä tulevaisuuteen. Ne vetävät meitä takaisin siihen, mistä olemme lähteneet, ja niiden todistusvoima on käypää voimaa vain sikäli kuin emme ole voineet omasta entisestä itsestämme täysin irtaantua.

Minulle ei se ollut koskaan täysin onnistunut.

Siksi oli koko elämäni, samoin kuin taiteellinen työni, jäänyt ikuiseksi kompromissiksi, ikuiseksi sovitteluksi.

Vuoroin olin uhrannut elämän taiteelleni, vuoroin taiteen elämälleni. Ja kummassakin tapauksessa oli omatunto aina soimannut minua, milloin yhden, milloin toisen sielunpuoleni polkemisesta ja väärinkäyttämisestä.

En ollut koskaan tahtonut enkä toivonut tulla yksipuoliseksi.

Siksi ei minusta koskaan ollut tullut eikä tule eheätä taiteilijaa. Sillä eheän taiteilijan, samoin kuin hyvän ampujan, olemukseen kuuluu ennen kaikkea taito—tai synnynnäinen lahja—sulkea toinen silmänsä ja tähdätä toisella suoraan ja rävähtämättä nuolenkantamalla olevaan pisteeseen.

Olin aina tahtonut pitää auki molemmat silmäni.

En uhrata taiteilijaa, mutta en myöskään ihmistä itsessäni kokonaan. Siitä kyyneleet! Ja siitä myös se ristiriita, joka on havaittavana kautta kumpienkin.

JUMALA ON RAKKAUS.

Näitä ja muita seikkoja laivankannella miettiessäni aloin jo kuulla useampia ääniä altani syvyydestä.

Nais-ääniä, mies-ääniä, heleitä lapsen-ääniä. Yksi syytti minua kylmenneestä ystävyydestä, toinen sammuneesta rakkaudesta, kolmas sielullisesta etääntymisestä, neljäs väkivaltaisesta irtiriistäytymisestä ja täydellisestä välinpitämättömyydestä.

Eikä minulla ollut niille kaikille mitään muuta puolustuksekseni sanottavaa kuin tuo ainainen ja yksikantainen:

—Minun täytyi tehdä niin! Minä itse olen enimmin kärsinyt siitä. Mutta elävän ja kehittyvän ihmisen tie käy aina kohti suurempaa yksinäisyyttä.

—Miksi? kuuluivat valittavan äänet syvyydestä.

—Siksi että se on Luojan laki, koetin selittää heille. Siksi että te etäännyitte ja jäitte jälelle minusta, mitä enemmän kehityin ja kohosin aina suurempaan tietoon ja vapauteen.

—Miksi et meitä kerallasi kohottanut? valittivat äänet. Miksi unohdit meidät tänne alas yöhön ja pimeyteen?

—Enhän ole teitä unohtanut, koetin puolustautua. Tehän kaiutte, ette ole koskaan lakanneet kaikumasta sydämessäni. Mutta minun täytyi ensin päästä kyllin ylös, että kerran voisin kyllin korkealta teille kauneuden ja totuuden evankeliumia kuuluttaa.

—Me emme kuule niin ylös, huokasivat äänet. Jos sinulla on jotakin meille sanomista, täytyy sinun tulla tänne alas meidän luoksemme. Miksi sinun täytyi mennä niin ylös? Mitä luulit sieltä löytäväsi?

Jäin tuokioksi vaille vastausta. Niin, miksi minä oikeastaan olinkaan niin vimmatusti pyrkinyt ja ponnistellut?

Huomasin heti, että oli aivan turhaa edes yrittääkään ruveta puhumaan heille taiteesta, runoudesta taikka jostakin muusta itseäni ulkopuolella olevasta elämäntehtävästä. Mutta jos koettaisin puhua jostakin sisäpuolisesta? Eikö siis ollut taiteella ja runoudella ollut mitään siveellistä arvoa kehitykselleni?

Kyllä, oli yksi: ne olivat pakottaneet minut rehelliseksi itseäni kohtaan. Ja mitä vanhemmaksi olin tullut, sen helpommaksi oli minulle käynyt olla rehellinen myös muita kohtaan. Siitä ainakin oli minun nähtävästi taiteen ja runouden jumalia kiittäminen.

Mutta eihän minun sopinut puhua niistäkään, sillä nuo äänet tuolla alhaalla eivät olisi kuitenkaan sellaista puhetta käsittäneet. Ne olivat yksinkertaisia, hyvien, koruttomien ihmisten ääniä, ja vaativat yhtä korutonta, tyhjentävää vastausta.

Siksi vastasinkin heille vain yksinkertaisesti:

—Minä etsein Jumalaa.

Mutta tuntui nyt kuin ei ainoastaan syvyys, vaan korkeus ja taivaan vahvuus ja kaikki luomakunta minun ympärilläni olisi suurena kuorona julki kuuluttanut:

—Jumala on rakkaus. Jos Häntä etseit, miksi et meitä rakastanut? Miksi et hellinyt kukkaa kedolla ja paistanut päivänä laaksoihin ihmislasten?

—Minä en jaksanut, olisin tietysti voinut vastata heille. Mutta enhän minä ollut tullut tänne heikkouttani heille ilmi tunnustamaan.

Enhän ollut tahtonut koskaan tunnustaa sitä edes omalle pienelle ja viheliäiselle itselleni.

Voimakas tahdoin minä olla, voimakkaana myös itseni ja muiden edessä esiintyä. Voimakas,—vaikka tunsin pohjan horjuvan alla jalkojeni,— voimakkaana esiintyä,—vaikka tunsin koko henkisen olemukseni päivä päivältä syöksyvän aina syvempään perikatoon.

ITSETUTKISTELUA.

Aluksi en ollut tuosta paljoakaan välittänyt. Olinhan läpikäynyt niin monta kehityskautta, noussut ja langennut niin monia porraspuita, että pidin tuollaisen aallonpohjankin aivan luonnollisena ja maailman yleiseen kehityskulkuun kuuluvana.

Eihän aallonpohjakaan aina kestäne, ajattelin. Tottahan se siitä pian jälleen harjaksi hyrskähtää!

Olihan niin aina ennen tapahtunut. Minulla oli siis kaikki syy otaksua samoin tälläkin kertaa tapahtuvaksi. Sillä täytyihän luonnonlakien pitää paikkansa ja sitä varmemmin vielä sielunlakien, jotka määräsivät, että mitä syvempi alho, sen korkeampi kukkula oli seuraava sitä. Ja katsoen silloiseen huimaavaan alimenooni, täytyi sitä seurata aivan tavattoman, yhtä huimaavan nousu-ajan.

Minulla ei siis ollut muuta tehtävää kuin antaa kriisin kehittyä kaikessa rauhassa ja—odottaa.

Mutta tällä kertaa näkyi tuo toivottu aallonharja todellakin antavan odottaa itseään.

Kului päiviä, viikkoja ja kuukausia, eikä vieläkään mitään merkkiä ilmapuntarin kohoamisesta. Vierähti vuosi, vierähti parikin vuotta,— aina vain sama kiristyvä perikadon tunne sisälläni ja ulkopuolellani.

Tunnustan suoraan, että minua rupesi silloin jo hiukan pelottamaan.

Näinkö sitä vain mennään? ajattelin, kerta viimeinen, luonnollisesti, mutta enpä olisi luullut välttämättömän lopun toki vielä näin lähellä olevan. No niin, onhan sitä jo tullutkin tehdyksi taivalta yhden ihmisen kohdalta…

Ruumiillista kuolemaa en pelännyt, mutta henkistä, sillä en olisi tahtonut suurin surminkaan ennen niin halveksimieni elämän-kummittelijoiden lukua lisätä.

Tunsin itseni pörssipeluriksi, joka oli pannut kaiken omaisuutensa yksiin osakkeisiin, joka näkee niiden arvon päivä päivältä aina alemma noteerattavan ja vaanii turhaan onnellista sattumaa tai pelastavaa ajankohtaa.

Jos jotakin tahdoin, en kyennyt. Jos jotakin yritin, epäonnistuin. Päätin sentähden kovan kohtalon ainakin tilapäisesti, mutta mitä rautaisimmin vainoavan minua, ja turhaksi mitään tahtoa tai yrittää.

On turha potkia vasten tutkainta, ajattelin.

On kärsittävä, mikä on kärsittävä. Jos tämä on loppu, niin se on loppu. Jos on vielä joku pääsy tästä umpikujasta, niin ei se ainakaan ole minun löydettävissäni.

Tuomitsin itseni siis täydelliseen passivisuuteen, etten vain tekisi mitään typeryyksiä.

Mutta kun kolmas vuosi koitti eikä näkynyt vieläkään valonpilkkua siinä keski-yön pimeydessä, jonka tunsin pääni päälle seisahtaneen, tuli kauhu ja tuskan hiki minulle ja minä aloin hätäisesti kysellä itseltäni:

Mitä tämä on? Varmaan on nyt jotakin hullusti! Leikkivätkö korkeammat voimat minulla taikka olenko minä sielunsilmäni kadottanut?

Edellinen osa tuosta lauseesta oli tietysti vain pelkkä sananparsi minulle, sillä enhän minä siihen aikaan vielä mitään »korkeampia voimia» tunnustanut.

Tosin olin, varovaisesti kyllä, säästänyt jonnekin sydämeni syvimpään komeroon niidenkin mahdollisuuden: minä en kieltänyt enkä myöntänyt Jumalaa. Mutta pidin mahdottomana—ja vielä enemmän naurettavana,—että Jumala, jos Hän nyt kerran suvaitsi olla olemassa, alentuisi jonkun niin turhan ja vähäpätöisen asian kuin oman mielentilani kautta minulle ilmestymään.

Tuo toinen puoli lausetta ei sensijaan ollut pelkkä sananparsi.

Pelkäsin todellakin tulleeni sokeaksi tai kadottaneeni sen onnea tuovan taikakalun, jonka tiesin lempeiden kohtalotarten suoneen minulle syntymässä.

RIKOS.

Rupesin katselemaan ympärilleni pimeydessä, tutkistelemaan itseäni ja muuta maailmaa ympärilläni. Täytyihän olla joku syy, joku erikoinen aihe, joka näin pimensi päivän minulta.

Täytyi olla joku salainen sälö, joku vika malmissa, koska ei soinut ehein sävelin sieluni kirkonkello.

Tiesinhän minä sen olevan siellä, erään hiuksenhienon, tuskin huomattavan halkeaman kulkevan läpi nuoruuteni ja miehuuteni.

Se ei ollut mikään tavallinen tunteiden, vaistojen tai vakaumuksien ristiriita. Myöskään ei se ollut tuo taiteellisen ja inhimillisen velvollisuudentunnon välinen sorasointu, joka muuten oli niin monta kipeän tuskan ja murheellisen mielialan hetkeä elämässäni aiheuttanut.

Se oli rikos. Se oli synti.

—Vainko yksi? tekisi oudon mieli ivallisesti huudahtaa. Miekkoinen mies, jolla siinä ijässä ei ole useampia omallatunnollaan!

Huudahtaisin epäilemättä samoin hänen kerallaan, ellen tarkoittaisi rikoksella ehdotonta rikosta ja synnillä syntiä Pyhää Henkeä vastaan, jolle ei parhaalla asianajo-taidollaankaan voi keksiä mitään puolustusta ja jolle ei siis voi olla olemassa myöskään mitään anteeksiantamusta.

Tietysti olin minä tehnyt niin monta muutakin syntiä elämässäni, myöskin sellaisia, jotka todellakin olin itse tuntenut synniksi ja joita siis eivät vain muut olleet siksi nimittäneet. Mutta niille löytyi aina joku puolustus, niistä pois aina joku takaportti. Jos katsoinkin rikkoneeni jotakin elämän-arvoa vastaan, oli minulla aina mahdollisuus kohottaa sen sijalle toinen kahta korkeampi, jonka valossa tekoni oli täysin hyväksyttävä ja joka suorastaan vaati minua niin menettelemään.

Tälle yhdelle ei vaan löytynyt mitään. Se oli synti kaikkia elämän-arvoja vastaan.

—Siis rakkaus? kuulen jälleen uteliaan kysymyksen ilmassa soinnahtavan.

—Niinpä kyllä, sillä ainoastaan se intohimohan voi kaikkia elämän-arvoja koskettaa. Se oli lemmenrikos.

—Aistillisen, synnillisen lemmen?

—Epäilemättä, mikäli käytämme yleisesti hyväksyttyjä puheenparsia.
Rakastin häntä kaikella ruumiillani ja sielullani.

—Ilman mitään kirkollisia tai yhteiskunnallisia sitoumuksia?

—Niin. Sitäpaitsi me olimme kumpikin vielä aivan liian nuoret sellaisia edes ajattelemaan.

—Siitä on kauan?

—Parikymmentä pitkää vuotta. Paljon on tapahtunut niiden kuluessa sekä sisälläni että ulkopuolellani.

—Etkä vieläkään ole voinut häntä unohtaa?

—En. Hän oli ensimmäinen rakkauteni.

—Ja sinä hänen?

—Niin. Minä viettelin hänet, kuten sanotaan.

—Ja tuoko nyt painaa omaatuntoasi?

—Ei se, että rakastin häntä, vaan se, että hylkäsin hänet ja jätin hänet ypöyksin outoon, avaraan maailmaan.

—Sinä et ole kuullut senjälkeen hänestä mitään?

—En. Minulla ei ole ollut rohkeutta edes tiedustella. Hyvin luultavaa, että hän on minut jo aikoja sitten unohtanut.

—Mutta…? Siinähän tapauksessa…?

—Muisto elää. Mutta koska tarkoitukseni on kaikkein vähimmän ollut mitään itse-elämäkerrallista kuvausta ulkopuolisen todellisuuden merkeissä kirjoittaa, en aio vastata enempiin kysymyksiin.

—Mikä on ollut tarkoituksesi sitten?

—Esittää ainoastaan eräitä yleisiä, joskin omassa itsekohtaisessa elämässä toteamiani henkisiä viivoja, joiden arvo luonnollisesti riippuu kokonaan niiden viitoittamien totuuksien suuremmasta tai pienemmästä yleisinhimillisestä pätevyydestä.

Koetan, mikäli mahdollista, seurata alkuperäistä tarkoitustani.

Mutta siltä varalta, että sattuisin, tämän teoksen ankarasti yleistetyistä puitteista huolimatta, ehkä joskus liian itsekohtaisille aloille poikkeamaan, pyydän huomauttaa ensiksikin, että se tapahtuu kokonaan vasten tahtoani, ja toiseksi, että jotakin samantapaista on ehkä jossakin muodossa tapahtunut meille kaikille ja meidän kunkin täytynyt silloin omalla tavallamme siihen suhtautua.

Mutta tämä oli laulu, jonka laineet lauloivat minulle syvyydestä:

NEIET NIEMIEN NENISSÄ.

»Toisin silloin touko kasvoi, toisin maa orahan otti.»

NUORI VÄINÄMÖINEN.

Se oli siihen aikaan kuin Väinämöinen »laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia».

Neiet niemien nenissä katselivat, kuuntelivat: »Mikä on ilo merellä?
Mikä laulu lainehilla?»

Maailma oli siihen aikaan kauniimpi kuin nyt, ihmiset itse iloisemmat ja valoisammat. Mitkään valtioita ja yhteiskuntia mullistavat kysymykset eivät vielä mieliä painaneet. Ei raivonnut myöskään maailmansota eikä ollut ihmisyyden yöpuoli vielä niin tiukalle yksilöiden ja kansojen ympäri kiristynyt.

Vallitsi päivänpuoli. Oli tilaa suuntaan ja toiseen, elämää edessä ja takana, kaikkialla siintäviä, soiluvia järvenselkiä, puuntavia, ystävällisiä taloja ja kasteesta kimaltelevia rantalepikkoja.

Oli kuin koko maailma olisi ollut nuori ja autuas siihen aikaan.

Ja myöskin Väinämöinen oli siihen aikaan nuori. Oikeastaan hän oli kaikista ikäkausista riippumaton, sillä hän oli syntynyt vanhana, ihmisistä vanhimpana, joskin hän kautta elämänsä katseli lapsensilmillä maailmaa. Mutta tämä maailma oli vielä uusi hänelle ja tarjosi hänelle aina uusia, toinen toistaan ihanampia ihmeitä ja yllätyksiä.

Hän oli ensimmäiset elämänkokeensa tietäjänä suorittanut ja tunsi nyt hänelle ominaisen laulu-ilon poveaan paisuttavan.

Eikä hän vain elämänviisauksia lausunut eikä tulkinnut vain sydämensä syvyydessä piilevää, raudanraskasta elämänmurhettaan. Luonnon ja lemmen ylistystä hän lauloi, ja sen kauniin maan, jonka lempeät jumalat olivat antaneet hänen asuinsijakseen.

Keveinä kuin perhoset liitelivät laulut hänen huuliltaan. Vaivattomasti kuin vaahtokellot kumpuilivat soinnut ja säkeet hänen olentonsa onnellisesta yltäkylläisyydestä.

Ihmekö, että ihmiset pitivät hänen lauluistaan? Ihmekö, että he iloitsivat ja taputtivat käsiään kaikkialla, missä hänen punaisen laulupurtensa nähtiin vesiä viilettävän?

Tänä kullaisna kesänä hän oli kaikista elämänhuolistaan tyysti irroittautunut.

Hän oli lykännyt venheensä vesille ja pyytänyt kansaa kaikennäköistä siihen sisälle astumaan. Ja kansa oli seurannut hänen kutsuaan, lähinnä nuori kansa, istunut tuhdoille monta impeä iloista, airoille monta sulhoa sulkapäätä. Laskettu päivät viliseviä virtoja pitkin, toiset peilikirkkaita suvantovesiä soudateltu.

Ja kaiken päällä oli paistanut keskikesän pilvetön päivänkehrä. Ja jokaisessa niemessä oli ollut talo ja jokaisessa talossa tanhujuhlat ja kauniit kassapäät. Ja nuoret apilanurmet olivat kukkineet kaikkialla, tuoksuneet orapihlajat ja tuomet, käki kukahellut kummulla talon takana ja visertänyt pääsky kaivonvintin päässä seesteisen, huikaisevan korkeuden, välkkyvien vesien ja laajan, viheriöitsevän maan ylistystä.

Niin oli vihdoin tultu suurelle järvenselälle. Vain viimeinen, kapea niemenkaisku erotti sen enää taampana sinertävästä, peninkulmien pituisesta ja levyisestä ulapasta.

Myöskin siinä niemessä oli ollut talo, talon alla sauna ja tuuhea rantalepikko.

Mutta täällä ei ollut näkynyt neitejä nenässä niemen, ei kuulunut nuorten pajatusta lehdoista eikä rantakiviltä. Istunut vain piika pikkarainen yksin saunalaiturin päässä käsi poskellaan, ei itkenyt eikä iloinnut siinä, ilman vain itseksensä hyräillyt ja katsonut päivän kauniin laskemista, joka oli heittänyt kimmeltävän hohtonsa hänen kellertäville suortuvilleen.

Väinämöinen silloin viskannut hänelle sanan vesien poikki:

—Tule, tytti, purtehemme!

Tytti vastannut vain yksikantaan hänelle:

—Tuuli sulle purtehesi!

Väinämöinen siihen soreasti virkkanut vielä:

—Entä jos maalle astun? Annatko kutreistasi kielet kantelooni?

Piika pikkarainen painanut silloin päänsä alas ujostuen ja kuiskannut tuskin kuuluvasti:

—Se on liian suuri kunnia minulle.

Mutta Väinämöinen silloin pyöräyttänyt purren liki laituria ja lausahtanut:

—Tähän jään. Muut matkaa jatkakoot! Mutta ellei minua kuulune elonleikkuujuhlille Kalevalaan, niin käykää noutamassa.

Ja muut menneet matkaansa melastellen ja sen enempää ihmettelemättä, sillä nuori Väinämöinen oli tunnettu oikullisista päähänpistoistaan sekä niistä äkillisistä lemmenleimahduksista, joita aivan uppo-oudot naiset saattoivat hänessä herättää.

Samat inhimilliset heikkoudet seurasivat häntä vielä harmaahapsenakin.

SININEN LOIHTU.

Talon iloinen isäntä ja ehtoinen emäntäväki ottivat Väinämöisen vastaan mitä ystävällisimmin, saattoivat hänet saunaan ja antoivat pihan toisella puolella olevan uutispirtin hänelle avaraksi asuinsijaksi. Siinä nukkui hän yönsä ja heräsi jo aamulla kukonlaulun aikaan kesäisen päivännousun kohottaessa ruusunpunaisia sormiaan yli pilvettömän taivaanrannan.

Väinämöinen hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen.

Koko pirtti oli kultaa täynnä. Se oli tehty uusista, puhtaiksi piilutuista honkahirsistä, joiden rakoihin oli tuoreita tuomenterttuja ja lemuavia koivunlehviä aseteltu. Aamu-aurinko läikkyi sisälle suurista avoimista ikkunoista, ikkunain alla välkkyivät laajat järvenlahdet ja tuolta tuonnempaa mäenrinteiltä suurten salokylien vihertävät vainiot ja kaatut kaskimaat.

Tuntui tietäjästä kuin hän olisi tullut asunnoille autuaitten. Hän hypähti ylös hyvin levähtäneenä ja nuortakin nuorempana.

Ei näkynyt vielä kukaan liikkuvan talossa. Hän pisti kanteleen kainaloonsa, astui pihalle ja lähti noin vain ilman aikojaan polkua niemen päähän noudattelemaan.

Niemen päässä oli vanha lyylilehto, siinä ijänikuiset kivet ja valtaisat uhripaadet. Istui eräälle niistä Väinämöinen ajatuksissaan, painoi kyynärpään vasten polveaan, varasi leuan vasten nyrkkiään ja vaipui kesäisen luonnon ja sisäisen sielun-elämänsä katselmuksiin.

»Mitä minä teen täällä?» kysyi hän itseltään. »Kuinka olen tullut tänne ja miksi olen jättänyt punaisen purteni vesiä viilettämään? Hyvä, että on edes kannel täällä kerallani. Vaikka onkin täällä onni ollakseni, tuntisin ilman sitä itseni tuiki orvoksi ja yksinäiseksi.»

Mutta vaikka hän olisi kuinka koettanut täällä-oloaan koristella ja selitellä, täytyi hänen kuitenkin myöntää poikenneensa tähän taloon vain tuon piika pikkaraisen vuoksi, joka oli istunut laiturin päässä ja joka hänet oli eilen-illalla puhtaaksi ja virkeäksi kylvettänyt.

Miten nuori ja notkea se oli ollut! Herkkä kuin hiirenkorva, kaita kuin rannankaisla. Ja sen silmissä oli ollut tumma sini kuin ruiskukan kuvussa tai sudenkorennon siivessä tai suvisen järven pinnassa, jonka äärtä etäinen, päivänpaistama ukkospilvi uhaten pimittää…

Uhaten?

Väinämöisen täytyi oikein ääneen hymähtää tuolle ajatukselleen. Mikä uhka siinä voisi piillä, katseessa pienen tyttölapsen, joka tosin näytti terhakalta kuin nuori petranhieho, mutta kuitenkin siksi hennolta ja turvattomalta, että olisi tehnyt mieli kietoa suojaten käsivartensa hänen ympärilleen?

Mutta kun hän kohotti katseensa, hän hämmästyi, sillä maailma ei vielä koskaan ollut loistanut hänen silmäänsä niin siniseltä.

Kaikki sinersi, taivas, järvet ja hiljaisessa aamutuulessa heiluvat kissankellot… Väinämöinen pyyhkäisi otsaansa ja hymähti jälleen. Oliko sininen loihtu kietonut hänet? Oliko hän katsonut liian kauan noiden kahden silmän syvyyteen?

Ja ikäänkuin itsestään menivät hänen sormensa soittimelle…

Mutta silloin näki hän näyn, joka oli kultaisena kuvajaisena halki elämän seuraava häntä.

Astui tervaleppien lomasta rantaan metsän sinipiika ja seisahtui somerikolle hetkeksi kuin omaa ihanuuttaan imehtimään. Muodoiltaan hän oli niinkuin piika pikkarainen, mutta hänellä oli kuolemattomuuden sädekehä kulmillaan. Ja hän heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle ja sukelsi suurien lummekukkien sekaan, keinuen itse kohta laineilla niinkuin suuri, lumivalkea lummekukka.

Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi. Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.

Heräsivät jo talo ja talon asukkaat ja hiipivät hiljaa niemen kärkeen. Heräsivät myös viheltävät viidat ja lehtojen lempeät eläjät hänen ympärillään, kumahti kumpu, pamahti paasi, ja kohosivat vainajien valkeat henget soittoa ikirunojan kuulemaan. Missä pursi piirti pitkin järvenselkää, siihen se pysähtyi kuin naulattuna, missä haukka liiti ilman halki, siihen se jäi siivilleen lepäämään.

Ja nuori Väinämöinen lauloi ja lauloi. Päivä oli jo kohonnut keskitaivaalle, karissut ammoin jo lepänlehdiltä aamukaste, ja aina vieri hänen virtensä hetki hetkeltä heleämpänä, syvempänä, maata ja taivasta syleilevämpänä. Eikä hän nähnyt enää maailmaa ympärillään, ainoastaan omat kimmeltävät mielikuvansa, korkeat kuin ilmankaaret, pohjattomat kuin kuohut Manalan alantehissa.

Syntyi sunnuntai, minne laikahti Väinämön virren laine. Hehkuivat helkavalkeat, kunne kirposi kipinä hänen haltioituneesta hengestään.

Ja mitä lauloi nuori Väinämöinen?

Hän tunnusti uskovansa kaikkeuden rajattomaan kauneuteen, elämän ja ihmisen suunnattomaan, määrättömään ihanuuteen.

AURINKOLAULU.

Hän lauloi maasta, jota ei ollut, ja maailmasta, jonka hän näki vain sielunsilmillään. Eikä siinä maassa ollut vihaa eikä vainoa, ei sotaa eikä sortoa, vaan vallitsi ainoastaan loppumaton lempeys ja oikeamielisyys.

Hän lauloi ajasta, joka oli tuleva, ja kansasta, joka oli kaltainen hänen unelmiensa. Syvältä synnyinmaan kamarasta se oli kasvanut, mutta sen latva lautui vapaana taivaan tuulien ja tähtien alla.

Hän lauloi Jumalasta, jolla oli kunnia korkeudessa, mutta autuas asuinsijansa hyvien ja hiljaisten ihmisten sydämissä.

Hän lauloi ihmislapsista, jotka tulivat toimeen keskenään, ja Jumalan lapsista, jotka nauttivat kiitollisin mielin elämän-antimista, hymyilivät ja tekivät hyvää.

Hän lauloi valtiosta, joka oli olemassa vain kansalaisia varten ja yhteiskunnasta, joka oli yksilöiden vapaudelle ja suurelle suvaitsevaisuudelle perustettu. Eikä enemmistö siinä valtiossa sortanut vähemmistöä eikä yksilö siinä yhteiskunnassa väärinkäyttänyt vapauttaan, sillä hän tiesi siten joutuvansa vain kiitollisuudenvelkaan niille, jotka joka tapauksessa olisivat hänen väärinkäytöksensä ymmärtäneet ja anteeksi antaneet.

Hän lauloi miehestä, joka oli lempeä kuin nainen, ja naisesta, joka oli miehen vertainen viisaudessa. Mutta kun he toisiaan rakastivat, eivät he enää sukupuolestaan tietäneet, vaan sulivat toisiinsa ja tulivat täydellisiksi.

Hän lauloi tiedosta, joka tunki luonnon uumeniin, ja taidosta, joka oli lukemattomien manalle menneiden sukupolvien perintösumma. Mutta enin lauloi hän Sanasta, jota kaikki mahdit maassa, meressä ja ihmissydämissä tottelivat, sillä se oli ollut alussa ja asunut Jumalan tykönä ja Jumala oli ollut se Sana.

Hän lauloi maailmanluomisesta, joka päivä päivältä edessämme tapahtuu, ja maailmanlopusta, joka on yhtä jatkuva ja ikuinen kuin sen alkaminen.

Hän lauloi kuolemasta, joka oli vain elämän toinen puoli, ja syntymisestä, joka vain oli ikuisen voiman muodonmuutos.

Hän lauloi luonnosta, jonka ulkopuolella ei ollut mitään ja täyteläisyydestä, joka ei sietänyt mitään tyhjää tilaa. Mutta enin lauloi hän kaiken yhteenkuuluvaisuudesta ja siitä syyn ja seurauksen laista, joka Jumalan järkenä läpituukee luomakunnan.

Hän lauloi tähdistä taivaalla ja kukkasista kedoilla ja ihmissieluista, jotka ovat niinkuin Jumalan silmät, sillä niiden kautta Hänen sielunsa meille henkevimpänä ja käsitettävimpänä heijastuu.

Hän lauloi Yöstä, joka oli maailman äiti, ja Auringosta, joka oli isä kaiken luonnon ja ihmiskunnan.

Hän lauloi lämmöstä, joka oli Jumalan rakkaus, ja kylmyydestä, joka oli Hänen viiltävän vikansa kuva. Eikä Jumalan rakkaus ollut muuta kuin ihmisen oman itseyden avartumista Luojan koko suurta luomakuntaa käsittäväksi, eikä Jumalan viha ollut muuta kuin ihmisen oman olemuksen kutistumista pieneksi, pahaksi, paatuneeksi ja itsekkääksi.

Hän lauloi valon ja pimeyden valloista, jotka luonnossa ja ihmisissä taistelivat, ja hyvän ja pahantiedon puusta, joka oli tuottanut niin paljon kärsimystä, mutta myöskin nautintoa maailmaan.

Hän lauloi vapaudesta, joka oli ihmisille annettu hänen aateliskilvekseen, ja suurista sankareista, jotka eivät olleet sitä ikinä tahranneet.

Hän lauloi Hengen jättiläisistä, jotka olivat miljoonien kuormat kantaneet, ja Kalevan pojista, joiden jäljissä elämä oli ollut kauniimpi ja ilma helpompi hengittää. Monet heistä olivat suuria tekoja toimittaneet, mutta monet myöskin tehneet hyvää vain pelkällä olemassaolollaan.

Hän lauloi niistä, jotka olivat olleet uskollisia vähässä, ja niistä, jotka vastavoimien kohdatessa eivät olleet tinkineet edes paljostaan.

Hän lauloi elämän vaatimuksesta, joka on pienimmälläkin maan madolla, ja elämän jännityksestä, josta syntyy sen voimien tasapaino.

Hän lauloi elämän-ilosta niinkuin lahden lumpehista, ja elämän murheesta niinkuin niiden juurista, jotka ovat syvällä pohjamudassa. Mutta hän lauloi myöskin elämän lyhyydestä, joka on kerkeämpi kuin kesä pohjolassa, ja elämän yltäkylläisyydestä, jota ei ehdi ahmia kuolevainen.

Hän lauloi tiedonjanosta, joka on kuin kuluttava tuli, ja kauneudenkaipuusta, joka riuduttaa ihmisrinnan. Eikä ole hyvä olla siellä, missä on, eikä kukaan tyydy siihen, minkä pivossaan pitää ja omistaa.

Hän lauloi ihmis-onnesta, joka on pyhää pyrkimystä, ja ihmisheimosta, joka tahtoo nousta jumaliin.

Hän lauloi Kohtalosta, joka on kaikkeuden voimien yhteistulos, ja graniitista niinkuin vanhimmasta veljestään. Mutta enin lauloi hän yksilön sortumisesta Salliman valtojen alle, että yleis-itselö hänessä sen korkeammalle kohoisi ja riemuitsisi.

Hän lauloi ristiriidasta, joka käy läpi lemmen maailman, ja sopusoinnusta, joka sen Jumalana sovittaa.

Hän lauloi äärettömyyksistä, joissa kohtisuorat viivat koskettavat jälleen toisiaan, ja kaiken moninaisuudesta, joka kumpuaa vain kaiken yhteydestä. Eikä ole ainetta, jossa ei ole henkeä, eikä palavaa soihtua, joka ei olisi ihmisen vertauskuva.

Mutta enin lauloi hän elämän katkeamattomasta ketjusta, joka kiertää ijäisyydestä ijäisyyteen, joka kimaltelee aamuruskon kullassa ja vipajaa meitä vastaan tähtiöisen metsälammen syvyydestä.

Eikä ole pääsyä siitä pois eikä siihen sisälle, mutta me itse voimme muuttaa pakkomme vapaudeksi.

PIIKA PIKKARAINEN.

Kolme päivää pääksytyksin soitti ja lauloi Väinämöinen. Ja joka ilta hän kuuli vienon äänen viereltään korvaansa kuiskaisevan:

—Minä rakastan sinua.

Ja joka kerta tunsi nuori laulaja silloin sydämensä niin kummasti sykähtävän.

Hän oli tottunut siihen, että hänen kansansa kassapäät, niin paljon kuin ne häntä tietäjänä ja taitajana ihailivatkin, välttelivät hänen hiukan kömpelöitä kosimisyrityksiään, ujostuivat peräti tai pujahtivat pakoon nauraen ja naljaellen. Sillä hän oli aivan liiaksi vakava ja viisas heidän mielestään eikä hänen kanssaan voinut koskaan oikein keveästi ja vaivattomasti keskustella.

Siksi hän oli jo itsekin tyytynyt huononpuoleiseen nais-onneensa melkoisella, joskin jonkun verran väkinäisellä huumorilla suhtautumaan.

Mutta tämä ei ollut vältellyt, ei ujostellut eikä pitänyt pilkkana häntä. Kiersi vain käsivartensa kiinteästi hänen kaulaansa ja kuiskasi hänen korvaansa leimahtavin silmin:

—Minä rakastan sinua.

Ja silloin olivat kuin Kalevan tulet, kuin siniset, äärettömät liekkimeret myöskin kautta Väinämöisen pään ja sydämen välkähtäneet. Ja silloin hän oli unohtanut kaiken muun ympäriltään, kaikki ajatus ja itsetieto oli haihtunut häneltä ja hän vain tuntenut syöksyvänsä Luojan suuren ja salaperäisen luomakunnan palavaan, pohjattomaan aurinkoon.

Vain nuo kolme pientä sanaa: »Minä rakastan sinua.»

Mutta sisältyihän niihin koko elämän tarkoitus. Piilihän niissä kaikkien ongelmien ja kaikkien arvoitusten alkuselitys.

—Minä rakastan sinua.

Juuri noita kolmea sanaa hän oli tarvinnut voidakseen täysin rinnoin laulaa oman riemulaulunsa elämälle ja sitä ohjaaville ikuisille valloille, jotka olivat järkkymättömät kuin luonnonlait ja joiden ylitse rakkaus yksin saattoi voitollisena liihoitella.

Mutta laulunsa laulettuaan hän tunsi jälleen kaipaavansa jotakin uutta. Ja neljännen päivän illalla hän tapasi itsensä istumasta sangen apeassa mielialassa vuoteensa laidalla ja tuumimasta, miten hän pääsisi tältä lemmen niemeltä ja näistä lemmenlumoista takaisin luo kansansa kalevalaisen.

Minä olen hullu! ajatteli hän. Mitähän minun toverini mahtavat ajatella minusta? Pitävät tietysti aivan löyhänkenkänä, joka millä hetkellä hyvänsä saattaa mille rantalaiturille tahansa vain jonkun sinisen silmäparin ja tuuhean tukkapään vuoksi kapsahtaa! Ja oikeassahan ne olivat. Mitä se oli ollut muuta kuin löylynlyömää tämä hänen tännekään jäämisensä?

Nauraa hänelle sopikin, naurettava hän olikin, jokaisen oikun johtama, joka helman heittelemä!

Mutta kuinka hänen toverinsa ja ystävänsä vasta olisivatkaan mahtaneet nauraa hänelle, jos he olisivat tienneet, että hän oli täällä todenteolla rakastunut! Ja rakastunut keneen? Turhaan, tuiki vähäpätöiseen tyttölapseen, piikaan pikkaraiseen, joka ei ollut edes talon oma tytär, vaan isätön, äiditön, mieronkiertolainen. Olihan mahdotonta ajatellakaan, että tästä suhteesta voisi kehittyä mitään sen pysyvämpää ja vakavampaa…

Hän, Väinämöinen, heimonsa ruhtinas ja kaiken kansan pää? Ja tuo tyttö, lastu viiman viemä, vaahto tuulen tuoma…?

Ei! Eiväthän he voisi yhdessä edes heimon suurille uhrijuhlille ilmestyä.

Kuitenkin hän oli luvannut viedä elonleikkuujuhlille hänet. Niitä vietettiin joka kylässä ja joka pitäjässä, joskin suurimmat niistä olivat Suvantolassa. Niin kaukana ei tuo tyttönen tosin ollut koskaan käynyt, eipä edes pitäjänjuhlillakaan, mutta hänen mielensä paloi väkevästi sinne ja Väinämöinen oli kerran lemmenhuumeessaan luvannut siellä koko illan hänen kanssaan karkeloida.

Piika pikkarainen oli ottanut tuon lupauksen vastaan kuin lahjan. Hänen lapsellinen ilonsa siitä oli silloin myöskin Väinämöisen sydäntä syvästi liikuttanut.

Se olikin ainoa lahja, minkä hän koskaan oli antanut hänelle.

Tuo tyttönen ei ollut tahtonut häneltä koruja, lupauksia eikä lemmenvaloja. Hän ei ollut ylimalkaan tahtonut mitään, ainoastaan rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Nyt tuokin ainoa pieni lemmenlupaus oli jo ruvennut Väinämöistä vaivaamaan…

Hän, tänne, kaukaisen salokylän helkajuhlille? Eihän se mitenkään käynyt, ei voinut käydä päinsä. Hän, jota niin kiihkeästi juuri samoille juhlille odotettiin Kalevalassa! Eikö hän ollut luvannut myös laulupurtensa väelle ainakin siksi päiväksi sinne ilmestyä?

Kyllä! Olipa hän vielä erotessa käskenyt heidän noutaa hänet täältä, ellei häntä itsestään rupeisi kotiin kuulumaan?

Ja he tulisivat kyllä, siitä saattoi Väinämöinen olla varmasti vakuutettu. Tulisivat ja veisivät hänet riemuiten kerallaan, sillä eihän hän toki voisi ruveta aivan tosissaan todistelemaan, että hänellä oli lupaus täälläkin täytettävänään, lupaus, joka oli tuon yhden ainoan orvon lapsensielun ainoa ilo ja päivänpaiste…

Ei! Sitä hän ei voinut tehdä. Eihän hän voinut edes virkkaa heille asiasta mitään eikä paljastaa heille oman lapsensielunsa ääretöntä orpoutta ja yksinäisyyttä…

—Minä rakastan sinua!

Väinämöinen heräsi hätkähtäen mietteistään nuo kolme kummallista taikasanaa jälleen kuullessaan. Piika pikkarainen seisoi hänen edessään.

—Sinäkö se olet?

Eikä hän ehtinyt muuta sanoakaan, kun piika pikkarainen jo istahti hänen polvelleen, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi jälleen hänen korvaansa leimahtavin silmin:

—Minä rakastan sinua.

Ja jälleen haihtuivat kaikki turhat tuumat ja ajatukset häneltä. Ja jälleen tunsi hän kuin suuren, sinisen liekkimeren syvyyteen uppoavansa.

YKSILÖ JA YHTEISKUNTA.

Vierähti viikko, vierähti parikin ja yhä aikaeli niemellä nimettömällä nuori Väinämöinen.

Elonleikkuujuhlat lähenivät, mutta vieläkään hän ei ollut saanut itseään tämän talon lumoista irti temmaistuksi. Hän ei itsekään ymmärtänyt oikein, mikä häntä vielä viivytti täällä. Piika pikkarainen se ei voinut olla, sillä Väinämöinen tunsi häntä kohtaan enää pelkkää kyllästymistä.

Olihan tyttö kaunis, myönsi hän kyllä mielellään. Eikä hänessä muutakaan vikaa ollut, täytyi hänen myöskin itselleen tunnustaa, oli nuori ja herkkä, ja sitäpaitsi oli hänellä vielä se aivan erikoinen ansio, että hän todellakin rakasti Väinämöistä.

Olisihan Väinämöisen siis kaikesta päättäen ollut velvollisuus olla onnellinen.

Epäilemättä, mutta hän ei ollut kuitenkaan. Syy oli yksinomaan hänen, mutta hän nyt oli kerran sellainen. Hän tunsi tuon rakkauden kuin kahleen kaulallaan. Eikä hän missään tapauksessa voinut vastata siihen yhtä suurella, yhtä eheällä eikä pyhällä rakkaudella, ja sekin harmitti häntä.

Myöskin kiusasi häntä melkoisesti se seikka, että talonväki nähtävästi tiesi hänen lemmenleikistään, vaikka ei ollut tietävinään. Pitivät arvattavasti sitä pienenä kesäisenä hairahduksena, joita sattuu suurillekin miehille, eivätkä pelkästä kunnioituksesta häntä kohtaan tahtoneet vähäisimmälläkään sanalla häiritä hänen ilojaan.

Ehkä johtui se myöskin ilmeisestä välinpitämättömyydestä tuon orvon tyttölapsen tuleviin kohtaloihin nähden.

Olisipa se talon oma tytär ollut, olisi asia voinut kääntyä varsin vakavaksi ja ristiriitaiseksi. Mutta orpo mieronkierto? Olihan sama, kuinka sellaisen kävi ja mihin sellainen joutui. Olihan sellaisen elämä vain kuin kedonkukkasen, joka tänään kukoistaa ja huomenna tuleen heitetään.

Aina kun Väinämöinen tapasi itsensä tuohon suuntaan ajattelemasta, hän suuttui itselleen, mutta vielä enemmän muille, noille ihmisille ympärillään ja koko yhteiskunnalle.

Se oli kurjaa, se oli alhaista ajatustapaa! huusi koko hänen parempi ja jalompi itseytensä.

Missään tapauksessa hän ei tulisi sen mukaisesti menettelemään. Päinvastoin tulisi hän vielä näyttämään näille kaikille ja koko tuolle kurjalle, ennakkoluuloiselle yhteiskunnalle, että ainakin hänelle, Väinämöiselle, merkitsi ihmisyys sinänsä jotakin, ja että hän ei missään tapauksessa tulisi joidenkin itselleen vieraiden, ulkopuolisten syiden vuoksi tinkimään mitään omista sisäisistä, siveellisistä vaatimuksistaan.

Mutta olivatko ne hänelle itselleen vennon vieraita sitten?

Eipä suinkaan, sillä eiväthän ne muuten olisi häneen mitään vaikuttaneet eikä olisi ollut hänen sisällään mitään ristiriitaa.

Ja mikä vielä häpeällisempää, hänen täytyi itselleenkin tunnustaa, että tuo ristiriita olisi kadottanut kaiken kärkensä, jos tuo tyttö olisi ollut talon—ja mieluimmin vankan valtatalon—tytär, suuri suvultaan, laaja lajiltaan. Hän ei silloin olisi epäillyt hetkeäkään viedä hänet kihlattuna morsiamenaan Kalevalaan.

Olenko minä siis niin heikko? kysyi hän kylmästi ja ylenkatseellisesti itseltään. Ja joka kerta vastasi kaiku hänen sydämensä syvyydestä:

»Olen. Minä pelkään ihmisten arvostelua, joista pidän, ja yhteiskunnan tuomiota, joka tähän saakka on ollut yksinomaan suosiollinen minulle.»

Näin tuli hän ensi kerran elämässään tuntemaan oman henkisen rajoituksensa.

Näin oppi hän myöskin ensi kerran todenteolla vihaamaan itsessään niitä huonoja, heikkoja ja viheliäisiä ominaisuuksia, joita kohtalo kaiken hyvän ja voimakkaan ohella oli syntymässä kylvänyt hänen sydämeensä. Ja niistä vaarallisin oli ehkä ympäristön ihailun ja toisten ihmisten rakkauden ja myötätunnon tarve, joka saattoi käydä suorastaan tuhoisaksi hänen siveelliselle olemukselleen, milloin uskollisuus itseään kohtaan olisi vaatinut häntä kuulemaan enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.

Nyt hän oli vielä liian kokematon, liian karkaisematon niitä vastaan menestyksellä taistellakseen. Eikä hän tiennyt vielä, että siihen taisteluun oli kuluva koko hänen elämänsä.

Hän sortui. Hän teki synnin Pyhää Henkeä vastaan, sillä hän menetteli toisin kuin hän itse myönsi oikeaksi sisimmässä sydämessään. Mutta itse hän ei suinkaan vielä ollut täysin tietoinen siitä, yhtä vähän kuin niiden voimien vaarallisuudesta, jotka tällä kertaa aiheuttivat hänen tappionsa.

Eikä hän vielä edes tunnustanut tuota tappiota itselleen.

Päinvastoin sai hän itsensä monilla taitavilla asianajotempuilla vakuutetuksi siitä, että hän parhaiten täytti velvollisuutensa sekä omaa korkeampaa itseään että myöskin tuota toista asianosaista kohtaan katkaisemalla jyrkästi kaiken suhteensa häneen ja tempaisemalla itsensä irti väkivaltaisesti tuon toisen elämästä.

Mitä nopeammin, sen kivuttomammin heille kummallekin. Ja sen parempi, jos tuo toinen ehkä häntä siitä tuomitsisi, vihaisi taikka ylenkatsoisi, sillä sitä helpompi olisi tuolle toisellekin silloin pyyhkiä hänet kokonaan pois elämästään ja—unohtaa.

Epäilemättä se olisi paras ja ennen kaikkea järkevin ratkaisu asialle.

Ja Väinämöinen tunsi oikein siveellistä tyydytystä ajatellessaan, miten väärien, miten epäoikeutettujen syytösten alaiseksi hän tuon toisen sydämessä täten vapaaehtoisesti antautuisi, syytösten, joihin hän ei vastaisi mitään ja joihin hän oli vain jalolla ylemmyydellä ja ymmärtäväisellä anteeksiannolla suhtautuva.

Sen uhrin hän oli velkapää heidän lemmelleen. Ainakin sai hän itsensä siitä syvästi vakuutetuksi.

Ja heti tuohon vakaumukseen tultuaan hän ilmoitti ystävälliselle isäntäväelleen, että tärkeät asiat vaativat juuri nyt hänen läsnäoloaan Kalevalassa ja hänen sitävarten oli aamulla varhain välttämättömästi matkaan lähdettävä.

Hänen äkillinen lähtönsä herätti oudoksumista ja osaksi suruakin, sillä nuo hyväntahtoiset ihmiset olivat toivoneet saada pitää hänet koko kesän mieluisena ja kunnioitettuna vieraanaan. Mutta ne taipuivat alakuloisella alistumisella tämän tahtoon, joka näytti olevan järkkymätön.

Suurista, heille tuntemattomista oloista oli Väinämöinen tullut, noussut outona onnenprinssinä heidän vähäiselle niemelleen. Suuret, heille käsittämättömät asiat kiidättivät hänet taas takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin, taakse etäisten, siintävien taivaanrantojen, maailmoihin, joita he vain aavistivat, ja myrskyihin, joiden kaukaisen, kammottavan huminan he kuulivat vain joskus oman sydämensä sykkimättömäksi seisahtaessa…

Kuulivat ja painautuivat pelokkaina kokoon, niinkuin ukkosen ja rankan rajuilman talonkattojen yli kulkiessa…

Vene luvattiin hänelle seuraavaksi aamuksi. Koko talonväki tarjoutui hänelle soutajiksi.

Piika pikkaraiselle ei Väinämöinen sensijaan ollut rohjennut sanoa mitään, vaan oli päättänyt tyynesti odottaa, mitä tuleman piti ja miten tämä hänen äkilliseen lähtöönsä suhtautuisi.