III. JUMALTAHTO.

»Minä olen Tie, Totuus ja Elämä.»

YLEIS-ITSELÖ.

JÄLLEENSYNTYMINEN.

Heräsin tien ohessa. En tiennyt sen kumpaakaan alkupäätä enkä mitä kohti minun olisi kulkeminen. Mutta minulla olikin tällä kertaa muuta tärkeämpää mietittävää.

Ihmettelin itseäni. Tunsin tuolla maailmanmerillä matkatessani tuiki muuttuneeni.

Oivalsin kyllä olevani minuus, vieläpä sama minuus kuin entisessä elämässäni. Myöskin olevani täysin itsetietoinen minuus, sillä muistinhan selvästi, mitä minulle entisissä kehityskausissani oli tapahtunut. Mutta oli kuin olisi kaikki henkilökohtainen, kaikki yksilöllinen ja yksityispätevä karissut pois minusta.

Taikka ehkä se oli palanut karreksi tuossa puhdistavassa tuli- ja valomeressä, jota maailmansydämeksi nimitetään.

Mitä oli jäänyt jälelle sitten?

Vain joku yleis-itselö, vain joku yleisinhimillinen minuus, vain joku yhteenveto kaikista sielun eri kerrostumista.

Tuo itselö tunsi, tahtoi, ajatteli ja kuvitteli, mutta ei enää entiseltä, tilapäiseltä elämäntasolta, ei minkään määrätyn ympäristön tai yksilöllisen elämäntehtävän kehyksissä. Yhtä vähän oli minulle mahdollista ajatella, toimia tai tahtoa enää mitään vain omia nykyhetkellisiä etujani tai harrastuksiani silmälläpitäen, vaan ikäänkuin kaikilta tasoilta yhtaikaa, alimmasta ylimpään.

En tuntenut kuuluvani enää mihinkään määrättyyn ammattiin, ikään, rotuun taikka edes kansakuntaan enää. Enkä minä kuitenkaan tuntenut itseäni millään tavalla irralliseksi ilmiöksi tämän maan kamaralla.

Päinvastoin tunsin siihen vain entistä lujemmin ja sitkeämmin juurin juuttuneeni.

Maan lapsi minä olin. Näin kaikki edelliset elämäni, tunsin itseni, tiesin alku-aineeni tähtisumusta ja kosmillisesta Kaaoksesta lähtien aina korkeampaan ja kirkkaampaan järjestykseen. Saatoin nähdä yhdellä silmäyksellä kaikkien menneiden ilmennyksieni järkähtämättömän, katkeamattoman ketjun, kautta kamalien, muodottomien, saaliinjanoisten hirviöiden aina henkisempään, aina inhimillisempään ja jumalallisempaan itseyteen.

Ja koska minä kerran saatoin nähdä tuon kaiken, tiesin samalla, että se oli mahdollista jokaiselle muullekin ihmiselle.

Enkö ollut sitä ennen tiennyt siis?

Epäilemättä. Mutta oli toista tuntea kuin tietää se ja tietopuolisesti todeta se, tuntea se oman olemuksensa syvimmässä.

Darwinismia? Kehitys-oppia?

Aivan oikein, mutta eräässä toisessa, henkisemmässä, itsekohtaisemmassa ja niin sanoakseni itsekoetummassa merkityksessä.

—Kaikkien pyhien nimessä, mitä minä teen tällaisella minuudella? tuskittelin ääneen itsekseni. Eihän tätä voi käyttää mihinkään eikä tämä sovellu millekään elämän-uralle.

Olihan tämä tuiki mahdoton kaikkeen käytännölliseen toimintaan.

Samalla olin varmasti vakuutettu, ettei kukaan muukaan voisi käyttää tällaista minuutta, jonka kuitenkin tiesin piilevän kunkin kuolevaisen sydämessä. Sillä kuuluihan itsesäilytysvaisto erottamattomasti itse elämän käsitteeseen, mutta juuri tuo vaisto, kallein kaikista, oli tyystin kadonnut minulta.

En nähnyt mitään syytä alkaa elämääni uudelleen. Minulle riitti pelkkä olemassa-oloni toteaminen, pelkkä omien sisäisten sielunliikkeitteni ja mielikuvieni vaarinottaminen.

En tuntenut vähintäkään halua niitä edes runollisesti kiinnittää tai muotoon kiteyttää.

Kaikki tahtominen oli jo sellaisenaan minulle vastenmielistä. Sillä minähän tiesin, että sitä täytyisi välttämättä seurata teon, joka jälleen rajoittaisi minulta pois monta kaunista mielikuvan mahdollisuutta.

Mieluimmin olisin jäänyt vain tähän paikalleni makaamaan ja katselemaan suurin, kummastelevin silmin taivaan vahvuuteen, joka pyhänä, korkeana sinitelttana kaartui pääni päällä.

Mutta täytyihän minun nousta ylös, koska olin herännyt kerran, ja koska minua ei vaivannut mikään. Kuulin sitäpaitsi ääniä ja askeleita tieltä enkä tahtonut tässä jouten loikomalla herättää ohikulkijoiden huomiota.

Minusta tuntui, että oli varhainen huomenhetki.

Kohosin hitaasti seisaalleni ja lähdin vastahakoisin mielin tietä taivaltamaan.

RISTIN TIE.

Vaelsin aluksi melkein silmät ummessa, ajatellen ja uneksien omia aikojani. Mutta tuskallinen todellisuus oli omiaan minut pian täysin valveille pudistamaan.

Jos olin luullut tätä tietä joksikin yksinäiseksi, rauhalliseksi metsäpoluksi, niin olin surkeasti erehtynyt. Yleinen kulkutie tämä näytti olevan, julkinen valtamaantie, pölyinen ja helteinen, ilman yhtään pilveä taivaanrannalla, ilman yhtään puuta, jonka alle päänsä kallistaa.

Minua vastaan tuli paljon kansaa, jotka sysivät ja tyrkkivät minua ja pakottivat minut tuon tuostakin ojanpohjaan astumaan. Ymmärsin, että heillä oli kiire, ja koetin antaa heille tietä jo kaukaa, säästyäkseni epämiellyttävistä kokemuksista ja kosketuksista.

Tein tuon mielelläni ja vapaehtoisesti. Sillä heillähän oli joku elämäntarkoitus ja joku päämäärä, jota kohden he kiirehtivät. Minulle taas oli niin täydellisesti samantekevää, minne vaelsin ja kuinka kauan viipyisin matkallani.

Siksi koetin ottaa niin vähän tilaa tiellä kuin mahdollista, sillä minusta tuntui, ettei minulla itse asiassa ollut mitään oikeutta siihen.

Enhän minä ollut missään enkä kenellekään välttämätön.

Koetin tehdä itseni niin pieneksi ja kapeaksi kuin mahdollista. Pyysin käytökselläni anteeksi jokaiselta ohikulkijalta miltei omaa olemassa-oloani. Ja niin tapahtui monta kertaa niin onnellisesti, että he tuskin huomasivat minua taikka vilkaisivat vain välinpitämättömästi minuun ja menivät edelleen.

Enkä kuitenkaan säästynyt halveksivilta huomautuksilta enkä vihaisilta voimasanoilta, en ratasten räiskyttämältä loalta enkä joskus aivan tahallisilta piiskansivalluksilta.

Mutta vastaantulijoiden kanssa tuli vielä jotenkuten toimeen. Paljon pahempia olivat ne, jotka tulivat takaapäin ja joilla siis näytti olevan sama matkansuunta kuin minullakin.

Ne vetosivat suorastaan minun inhimilliseen myötätuntooni ja sanoivat:

—Meillä näkyy olevan sama tie taivallettavana. Sallinet ehkä, että sälytän sinulle osan taakastani, sillä sinä näytät olevan terve ja vankka eikä sinulla ole mitään kantamusta.

He sälyttivät osan, ja kun minä kiitin heitä siitä, he sälyttivät kaikkensa. Heillä tuntui kullakin olevan liikaa kannettavaa. Lopuksi kuljin minä heidän keskellään kuin kuorma-aasi, selkä taittumaisillaan outojen, tuntemattomien ihmisten taakoista ja rihkamista.

Outojenko? Tuntemattomienko?

Eipä suinkaan, sillä eihän minun tarvinnut muuta kuin vilkaista heihin tunteakseni heti heidät vanhoiksi tuttavikseni ja tovereikseni, veljikseni ja sisarikseni. Mutta koska he eivät näyttäneet ollenkaan muistavan minua, en minäkään tahtonut suotta itseäni ilmaista heille.

Hyvä olikin, että en tehnyt niin. Sillä mitä lähemmin minulla oli heihin tilaisuutta tutustua, sitä enemmän hämmästyin siitä, kuinka vähän he tiesivät ja muistivat entisestä elämästään. Näkyivätpä eräät olevan sen suhteen niinkin täydellisessä tietämättömyydessä, että he suorastaan kielsivät koskaan ennen eläneensä.

Sitten kun olin ottanut heidän kuormansa kantaakseen, kiinnitti vain harva enää minuun sen suurempaa huomiota. Jotkut kysyivät kuitenkin hyväntahtoisesti:

—Kuka olet? Lienetkö näiltä mailta? Sinä näytät niin surulliselta ja yksinäiseltä.

—Enpä suinkaan, vastasin reippaasti. Päinvastoin minä olen hyvin iloinen ja hauska mies. Mutta tosi on, että minun kotini on kaukana täältä ja minun täytyy tien päähän taivaltaa.

—Tien päähänkö? kysyivät he oudoksuen. Sitä ei ole nähnyt kukaan kuolevainen.

Ja minä kuulin heidän kuiskauksistaan, että he pitivät minua joko suurena rikollisena taikka hiukan hassahtavana.

Olihan minulle oikeastaan sama, minä he pitivät minua. Mutta kuitenkin kiusasivat heidän katseensa senverran minua, että rupesin heille hilpeitä juttuja laskettelemaan.

KANSAN SUOSIO.

Juttuni saavuttivat suurta suosiota osakseen. He nauroivat ja ilakoivat ja useat heistä tulivat ehdottelemaan minulle lähempää tuttavuutta.

—Sinä olet todellakin hauska mies! he sanoivat. Olet tainnut nähdä ja kokea yhtä ja toista matkoillasi.

—Kyllä, vastasin mielevästi. Eikähän mikään ole niin opettavaa kuin matkustaminen.

He nauroivat ja löivät olalle tuttavallisesti minua ja pyysivät minua jälleen heille jotakin hilpeätä juttelemaan. Ja minä kerroin heille kaskun kaskun perästä, eivätkä he ymmärtäneet, että minä kerroin vain, mitä olin nähnyt, kuullut tai kokenut monessa edellisessä elämässäni.

Sillä enhän minä tuntenut tätä elämää. Olihan se minulle yhtä outo kuin oli vielä minulle tämä tie ja oma uusi itselöni.

Mutta minä kuulin heidän keskenään kuiskuttavan:

—Ei, ei hän mikään pahantekijä ole. Ei ryöväri tai murhamies voisi ikinä noin laskea leikkiä. Mutta siitä huolimatta hän saattaa olla suuri velikulta.

—Hän on vensperi, suuri vensperi, päättelivät toiset. Eihän häneltä saa yhtään järjen sanaa.

—Olkaa vaiti, hän on mielipuoli! virkahti joku ratkaisevasti. Ettekö kuulleet, että hän kiitti meitä, kun me heitimme kuormamme hänen hartioilleen?

Mutta ne, jotka olivat oikein viisaat olevinaan, panivat päänsä yhteen ja tulivat toisiin tuloksiin.

—Ei hän ole niin typerä, miltä hän näyttää, sanoivat he. Epäilemättä on hänessä jotakin omituista, mutta sehän ei estä, että hän siitä huolimatta voi olla viisas, kovin viisas…

—Minä pelkään, että hän on nero ja pitää meitä pilkkanaan, tuumi joku joukosta raapien korvallistaan.

—Nero tai mielipuoli.

—Joka tapauksessa kettu miehekseen!

Se olisikin ehkä jäänyt yleiseksi mielipiteeksi, ellen minä juuri jollakin uudella jutullani olisi saanut kokonaista joukkoa uusia puoltajia.

—Joka tapauksessa hän on hauska mies, huomautti eräs heistä, selvittyään naurunhohotuksestaan. Pentele vieköön, minä olen monta kertaa kulkenut tätä tietä eikä minulla ole vielä koskaan ollut näin hupaista!

—Ja hyvä mies, säesti toinen. Meidän on muistaminen, että hän joka tapauksessa kantaa meidän kuormamme nurkumatta.

Mutta eräs heistä, joka nähtävästi oli joukon pilkkakirves, lähestyi minua ja kysyi:

—Eikö totta, sinä Jerusalemin suutari? Sinä aiot matkalle maailman ympäri?

—Sitä en tiedä, vastasin varovaisesti. Aion käydä vain tien päähän saakka. Mutta miksi sitä kysyt?

—Etkö tiedä, että maa on pyöreä…?

—Kyllä. Siksi olenkin polkenut kieroon toisen kengänkorkoni.

—Ja kun kuljet aina eteenpäin samaa viivaa…?

—Niin saavun aina takaisin samalle paikalleni ja kohtaan saman tyhmeliinin.

Se riitti hänelle. Minä sain jälleen naurajat puolelleni.

Eräs heistä keksi vapauttavan sanan mielestään.

—Nyt minä tiedän, kuka hän on! hän huusi iloissaan. Hän on kuljeksiva kisälli, ehkä hyvinkin suutari, vaikka ei mikään Jerusalemin suutari.

—Tavallinen suutari vain, vastasin piloillani, vaikka minun on ollut aina vaikea pysyä lestissäni.

—Olet joka tapauksessa ollut sangen kiltti meitä kohtaan. Siksi nimitämme me sinua tästälähtien Mestariksi.

Hänen ehdotuksensa saavutti yleistä kannatusta.

—Mestari! he huusivat nauraen ja taputtivat käsiään. Meidän
Mestarimme!

—Olkoon menneeksi, sanoin. Kullakin on sellainen Mestari, jonka hän ansaitsee.

—Ja sellaiset opetuslapset.

Siitä saakka kävin minä Mestarin nimellä heidän joukossaan. Ja niin oli meidän keskinäinen suhteemme toistaiseksi täysin määritelty.

RAUHANTEKIJÄ.

Pahempi oli, jos syntyi riitaa heidän välillään. He kävivät silloin niin raaoiksi ja rumiksi mielestäni, että koetin kaikin tavoin heitä sovittaa.

Toisinaan se onnistui minulle, toisinaan ei. Mutta useimmiten päättyi asia siten, että minä tuskastuneena astuin heidän väliinsä ja uhkasin, elleivät he hetipaikalla lakkaisi riitelemästä, erota heistä ja heittää maahan koko kantamukseni.

—Ihmiset, hyvät ihmiset! huusin pidellen korviani. Ettekö te voi tätä lyhyttä matkaa sovussa taivaltaa? Näettehän, kuinka minä kärsin siitä.

—Sinä? kysyivät he kummissaan. Emmehän me sinun kanssasi riitele!

—Ette kylläkään…

—Paras on, ettet sitten ollenkaan sekaannu tähän.

Ja minun oli mahdotonta saada heitä ymmärtämään, että jokainen karkeus, minkä he toisiaan vastaan linkosivat, sattui samalla minuunkin, ja että jokainen vihan salama, joka leimahti heidän silmistään, upposi samalla kuin puukko minunkin sydämeeni.

Saattoipa niinkin tapahtua, että hän, jolle tuo karkeus oli tarkoitettu, tuskin huomasi sitä taikka ei ainakaan näyttänyt vähääkään kärsivän siitä, vaikka minä jo hädissäni olin luullut heidän välinsä jo vähemmästäkin ijäksi rikkuneen. Ja tapahtui yhtä usein niin, että hän, joka oli loukkaava puoli, ei edes ollut huomannut mitään loukkaavaa sanoissaan.

Tulin tuosta täysin vakuutetuksi, kun joskus ennen aikojani riensin heitä sovittamaan.

—Sinä hupsit! sanoivat he. Mehän emme riitele!

—Emme, vahvisti toinenkin. Päinvastoin me olemme hyviä ystäviä.

Eikä minulle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pyytää anteeksi heiltä kaikinpuolin sopimatonta tunkeilemistani. Mutta silti en lakannut itsekseni ihmettelemästä, kuinka vähän ylpeitä ja arkoja ihmiset saattavat olla omasta sisäisestä olemuksestaan, samalla kuin he kuitenkin voivat jostakin aivan vähäpätöisestä ja ulkonaisesta syystä iskeä kallon halki toisiltaan.

Näitä esim. sai sanoa siaksi, konnaksi tai ylimalkaan huonoksi ihmiseksi kuinka paljon hyvänsä, ilman että he näyttivät olevan siitä milläänkään. Olivat vain pikemmin imarreltuja siitä, että toinen luuli heitä niin älykkäiksi.

Mutta annas, jos sanoi heitä typeriksi ja yksinkertaisiksi tai huomautti, että heillä oli syylä nenänpäässä, suuttuivat he heti ja saattoivat vaatia toisen siinä silmänräpäyksessä miekkasille.

Eivätkä he kuitenkaan olleet itse luoneet sieluaan eivätkä ruumistaan. Mutta niiden käytännön he olivat ainakin sangen suureksi osaksi luoneet, joten olisi luullut heidän juuri siitä tuntevan itsensä enemmän edesvastuun alaisiksi.

Koska niin ei ollut, tulin siihen johtopäätökseen, että he häpesivät olla kunniallisia, jos he samalla olivat rumia ja typeriä, mutta pitivät kunnianaan olla sen häpeällisempiä, mitä enemmän ruumiin ja sielun kauneutta Luoja oli tuhlannut heidän osakseen.

MESTARI.

He kiistelivät usein myös Jumalasta.

Toiset myönsivät, toiset kielsivät hänet. Ja sen he tekivät niin kiivaasti ja kiihkeästi, että he kaiken lorun lopuksi joutuivat keskenään tukkanuottasille.

Koetin silloinkin joskus rientää heidän väliinsä heitä sovittamaan.

—Te olette molemmat oikeassa, selitin heille. Jumala on olemassa sille, joka uskoo Häneen, mutta ei sille, joka ei usko Häneen. Onhan se niin tavattoman yksinkertaista ja oikeudenmukaista.

Mutta he katsoivat vain minuun ja virkahtivat:

—Älä viisastele! Minä tahdon, että hän uskoo niinkuin minä uskon. Sillä minä tiedän ja tunnen sielussani, että minun uskoni on tosi ja että se on ainoa oikea usko maailmassa.

—Mutta hän uskoo toisin…

—Juuri siksi on hänen uskonsa väärä ja minä olen oikeutettu lyömään häneltä hampaat kitalakeen.

—Ja hän sinulta?

—Koettakoon! Mutta vaikka se hänelle onnistuisikin, minun uskoni ei siitä muutu.

Ja sitten rupesivat he jälleen tarmokkaasti toisiansa loukuttamaan.

Päätin siitälähtien olla sekaantumatta uskonriitoihin. Oman uskoni olin kyllä valmis vaadittaessa tunnustamaan.

Sattui sellaistakin.

—Mestari! saattoivat he äkkiä kääntyä minun puoleeni. Sano meille: onko Jumalaa?

—Riippuu siitä, mitä käsitätte Jumalalla, vastasin. Määritelkää Hänet!

—Voiko Jumalaa määritellä?

—Ei. Siksi on meidän turha myöskin väitellä Hänestä. Sillä kaikki väittely edellyttää todistelua ja kaikki todistelu on mahdoton ilman täsmällisesti määriteltyjä käsitteitä.

—Emmekö siis voi ollenkaan puhua Hänestä?

—Kyllä. Mutta ainoastaan niillä on lupa puhua Hänestä, jotka ovat
Hänestä jotakin omassa henkisessä elämässään kokeneet.

—Oletko sinä kokenut jotakin Hänestä?

—Kyllä. Omasta mielestäni aivan ihmeellisiä asioita.

—Etkö tahtoisi kertoa niitä meille?

—Mielelläni, jos vain lupaatte olla sen aikaa riitelemättä.

—Lupaamme.

—Ja myöskin, ett'ette lyö kuoliaaksi minua?

—Lasket leikkiä!

—Sellaista on ennenkin tapahtunut.

Kerroin heille, mitä tiesin Jumalasta. He kokoontuivat ympärilleni ja kuuntelivat hetkisen sangen tarkkaavaisesti. Mutta sitten rupesivat toiset heistä keskenään hälisemään ja väittämään, että minä olin väärä profeetta ja opetin harhaoppia heille.

—Mutta hyvät ystävät, sanoin, tehän itse pyysitte minun kertomaan.

—Kerro vain eteenpäin! huusivat toiset. Kyllä me kuuntelemme.

—Mutta me emme salli sitä teidän sielunne autuuden vuoksi! huusivat toiset.

—Pitäkää te vain huoli itsestänne! Mestari, me pyydämme, puhu!

—Mestari! Me kiellämme sinun puhumasta.

Näin olin minä jälleen kahden tulen välissä. Ja minä vannoin vast'edes olla synnyttämättä ainakaan omalla uskollani enempää riitaa ja vainoa maailmaan.

Mutta eräät heistä tulivat minun luokseni ja sanoivat:

—Mestari, sinä olet oikeassa, me uskomme sinuun.

—Se ilahduttaa suuresti minua, vastasin todenmukaisesti. Mutta vielä enemmän ilahduttaisi minua, jos te olisitte minut täysin ymmärtäneet.

—Sitä en tiedä, vastasi joku miettivästi. Mutta joka tapauksessa minä uskon sinuun ja sinun Jumalaasi.

—Etkö mieluimmin omaasi?

—Hän on omani, koska kerran olen Hänet täysin omistanut.

Oli turha selittää hänelle, että oli tosin hyvä uskoa Jumalaan, mutta vielä paljon parempi ymmärtää ihmisiä ja koettaa suvaita heitä.

—Minä puolestani uskon sokeasti sinuun! huusi joku toinen joukosta.
Tahdon seurata vaikka maailman ääriin saakka sinua.

—Niinpä ota tämä taakka harteiltani!

—Kuinka? Tämänkö palkan annat minulle uskostani?

—Siispä et sinä usko näkevästi.

Eikä hänkään ymmärtänyt sanojani. Mutta hän mutisi yhä itsekseen ja oli vihainen minulle.

—Taakka? sanoi hän. Minäkö yksin? Miksi eivät kaikki muut? Pankaamme se tasan, niin minä kyllä kannan oman osani.

Mutta toiset nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän oli saanut aivan oikein nenälleen. Silloin suuttui hän niin, että hän tempasi äkeänä kantamuksensa, jonka hän äsken oli harteilleni sälyttänyt, ja hävisi joukostamme.

Hän oli ensimmäinen, joka jätti minut.

VAPAUS.

Olisi luullut, kun he kerran olivat niin kiivaita Jumalastaan kiistelemään, että he rakastivat Häntä ylitse kaikkea ja pitivät kaikkea muuta Hänen rinnallaan vähä-arvoisena.

Mutta pian huomasin hämmästyksekseni, että he saattoivat aivan samalla kiihkolla käydä toistensa kimppuun niinkin vähäpätöisistä asioista kuin leipäpalasta, vesitilkasta tai muusta. Eikä ylimalkaan tarvittu kuin joku pieni, melkein näkymätön oman edun, nautinnon tai itsesäilytysvietin nostama kysymys, niin he heti olivat valmiit sähähtämään tuleen kuin katajapehkot.

Kaikki eivät suinkaan tehneet sitä itsetietoisesti.

Mutta heillä oli hyvät tuntosarvet. He aavistivat jo kaukaa, mistä saattoi vaania joku vaara heidän henkistä tai aineellista hyvinvointiaan, ja nousivat heti kahdelle jalalle. Ja koska heidän taisto-asenteensa johtui niin käytännöllisen välttämättömyyden vaatimuksista kuin heidän oman olemassaolonsa, jonka oikeutta he eivät näyttäneet epäilevän silmänräpäystäkään, he katsoivat olevansa aina oikeassa ja taistelivat kuin leijonat kaiken sen puolesta, mikä jollakin tavoin oli turvaksi, avuksi tai eduksi heidän vaellukselleen.

Se kaikki oli heidän mielestään pyhää, totta, kaunista ja oikeaa.

Mutta koska heidän etunsa niin usein sattuivat ristiriitaan toistensa kanssa, he eivät koskaan voineet oikein lopullisesti päästä yksimielisyyteen kaikista noista yleisistä käsitteistä, joiden puolesta he väittivät taistelevansa. Siksi ei riita eikä tora loppunut heidän keskeltään.

Jos joku silloin olisi sanonut, että he muka yleishyviä ja yleispäteviä asioita ajaessaan ajoivatkin vain omaa yksityishyväänsä ja omia siitä kumpuavia yksityispäteviä mielipiteitään, he epäilemättä olisivat suuresti hämmästyneet, loukkautuneet ja vaatineet hänet heti miekkasille.

He luulivat kaikki olevansa vapaita, muodostavansa vapaasti mielipiteensä ja taistelevansa niiden puolesta vapaehtoisesti. Eivätkä he huomanneet, että pelkkä fyysillisen elämän vaisto taisteli heidän kauttaan ja että heidän ajatuksensa olivat lukemattomilla säikeillä heidän olemassa-olonsa pakkoon kiinnitetyt.

Vain harva heistä saattoi ajatella vapaasti ja epäitsekkäästi.

Toisia sitoi viha, toisia rakkaus. Toiset olivat niin kiintyneitä perheeseensä, että he sen elatukseksi olivat valmiit riistämään leipäpalan jonkun toisen perheen suusta, toiset taas niin kahlehdittuja omaan kansakuntaansa, että he katsoivat melkein pyhimmäksi velvollisuudekseen käydä sen puolesta jonkun toisen maan kansalaisia teurastamaan. Mutta enimmän orjia olivat ne, jotka vihasivat ja rakastivat vain jotakin yksityistä henkilöä.

Jos tuo henkilö vielä sattui olemaan toista sukupuolta, kävivät he aivan mahdottomiksi.

Silloin samentui koko heidän järjenjuoksunsa. Silloin he olivat valmiit toisissaan vain pelkkiä vikoja tai ansioita näkemään. Mutta sensijaan että he olisivat auttaneet toisiaan toistensa taakkoja kantamaan, he voivat kiusata toisensa kuoliaaksi—milloin vihasta, milloin rakkaudesta.

Myöskin ystävyys saattoi heitä jonkun verran vangita, mutta ei niin paljon. Mielestäni se läheni heillä enimmän sitä tunnetta, jota itse tunsin heitä kohtaan.

Hekin näyttivät tuntevan minua kohtaan jotakin samantapaista. Se saattoi ilmetä esim. täten:

—Kanna itse oma kuormasi! voivat he huutaa jollekin uudelle tulokkaalle, jolla heidän mielestään ei ollut mitään oikeutta minuun. Etkö näe, että Mestari on väsynyt ja sinä rasitat Mestaria?

—Entä itse? Mitä sinä sitten teet?

—Oh, meidän kesken on toista! Me olemme vanhoja ystäviä.

Olinko sitten heitä onnellisempi ollessani kaikesta tuosta yksityisestä vapautunut?

Tuumin tuota kauan itsekseni ja tulin lopulta siihen tulokseen, että koska minulla oli nyt kyky kärsiä rajattomasti, minulla myöskin täytyi olla yhtä suuret ilon ja nautinnon mahdollisuudet.

Siis oli minulla se onni, johon olin pyrkinytkin.

ITSE-UHRI.

Mutta taivalta tehtiin koko ajan ja leikin luistaessa he tuskin huomasivat, milloin oli saavutettu jo heidän määränpäänsä.

He poikkesivat omille poluilleen kuka mistäkin tienhaarasta. Kiittivät hyvästä seurasta ja ottivat kantamuksensa.

—Tuossa minä asun, sanoivat jotkut. Ja tervetuloa taloon, jos joskus ohitse kuljet.

Mutta toiset sanoivat.

—Terve! Minä pistäydyn tässä vain pienellä asialla. Sinä kaiketi odotat sen aikaa, niin voimme palata yhdessä saman matkan.

Kättelin ja kiitin heitä sydämellisesti heidän hyvästä tahdostaan. Mutta minun oli mahdotonta heille luvata mitään, sillä joku sisäinen aavistus sanoi minulle, että me emme tulisi tapaamaan toisiamme enää milloinkaan.

Toisille, jotka minusta näyttivät järkevimmiltä, minä sanoinkin suoraan julki tuon aavistukseni.

He näyttivät silloin tuiki hämmästyneiltä.

—Kuinka tarkoitat? sanoivat he. Mehän kuljemme usein tätä tietä. Et suinkaan sinäkään tätä ensi kertaa kävele?

—En, mutta viimeistä, vastasin minä sisäisen vakaumukseni mukaisesti. Minusta tuntuu todellakin kuin olisin minä joskus ennen nähnyt tämän tien ja astunut nämä askeleet.

—Et meidän kanssamme, vastasivat he varmoina asiastaan. Muuten me kyllä muistaisimme sinut.

—Meitä oli niin monta, vastasin välttelevästi. Minä hävisin joukkoon. Nyt te muistatte minut senvuoksi, että olen voinut olla joksikin avuksi teille.

Näin sanoen minä ojensin heille käteni hymyillen jäähyväisiksi.

Toiset näyttivät hiukan häpeävän tarttua siihen. Mutta toiset kysyivät uteliaina:

—Kuinka? Me luulimme, että olit syntynyt kuormankantajaksi.

Heidän naivisuutensa olisi ehkä saattanut minut jälleen hymyilemään, ellen olisi samalla muistanut, että olin itse kerran ollut yhtä naivi. Olihan meidän seurassamme silloinkin ollut mies, jolle kaikki muut olivat kantamuksensa sälyttäneet.

Mutta tuo mies en ollut silloin ollut minä.

Minä olin tehnyt vain kaikkien muiden lailla. Ja luonut silmäni alas hiukan häpeillen, kun joku mielestäni silloin hyvinkin tärkeä seikka oli vaatinut minun syrjäpolulle poikkeamaan ja hän samoin hymyillen ojentanut minulle takaisin kantamukseni.

Nyt vasta minä tajusin tuon hymyn todellisen tarkoituksen.

Hän oli kiittänyt minua sillä, samoin kuin minä nyt hymylläni kiitin matkatovereitani siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden tulla tarpeelliseksi ja iloita heidän ilostaan.

Missähän tuo mies mahtoi nyt olla?

Hän oli jättänyt kiitollisuudenvelkaan minut, ja jos hänellä nyt olisi ollut jotakin kannettavaa, olisin mielelläni tahtonut suorittaa hänelle ainakin osan velastani.

Mutta heti noin ajateltuani minä huomasin tuon ajatuksen turhuuden, sillä mitä minä muuta olin tehnyt noiden toistenkaan taakkojen kantamisella?

Keventänyt vain omaa velkataakkaani. Niin se oli. Ja nyt ymmärsin minä jälleen uuden asteen elämän salatusta, kaikkiviisaasta, iki-ihmeellisestä tarkoituksesta.

Se oli itse-uhri.

Sama itse-uhri, jota itse olin ivannut joskus, kun en ollut vapaa muiden taakkoja kantamaan, vaan itse orja oman ikeeni alla. Ja minä oivalsin, että jokainen, joka tekee työtä muiden hyväksi, samalla auttaa itseään ja muita Tiellä eteenpäin.

Itseään vapautumalla velkataakastaan. Muita saattamalla heidät omalle korkeammalle minuudelleen velallisiksi.

JUMALAN YRTTITARHA.

POLUN PÄÄSSÄ.

Olin yksin. Viimeinenkin matkatoverini oli eronnut minusta.

Huomasin tulleeni suurelle, loivasti ylenevälle lakeudelle. Päivä meni juuri mailleen, lakeus itse oli jo hiipivän hämärän peitossa, mutta minusta näytti kuin olisi sen äärillä kohonnut kaupunki, jonka, kultaiset tornit kimmelsivät iltaruskossa taivaanrantaa vasten.

—Siis sitä kohden, ajattelin itsekseni. Minun on tiensuuntaa seurattava.

Mutta samassa haihtui tie kokonaan.

Vaikka kuinka katselin ympärilleni, en voinut enää askelten jälkiä erottaa. Ja kun käännyin taakseni katsomaan, huomasin vain omien kantapäitteni sijat.

—Aivan oikein, ajattelin. Täällä ei ole kukaan ihminen käynyt. Ja mikäli muistan, en ole nähnytkään viimeisestä tienhaarasta lähtien enää mitään askelten jälkiä edelläni.

Tienhaarasta? Eihän se ollut siis mikään tienhaara ollutkaan. Tie oli mennyt sinne, minne viimeinen ystäväni, ja minä tänne. Kuinka oli minusta tuntunut niin luonnolliselta sanoa siinä hänelle jäähyväiseni?

Pysähdyin epätietoisena sauvani varaan miettimään.

Hämärä lankesi nopeasti. Syttyi ensimmäinen tähti taivaalle, himmeni kimallus, hävisi kaupunki torni-kaunis.

Ehkä se oli ollutkin vain kangastus, joka niin usein houkuttelee yksin-kulkijaa?

Siinä tapauksessa olin käynyt harhaan. Eikä minulla näyttänyt olevan edessä muuta kuin valmistautua viettämään yöni taivas-alla.

Kumma kyllä ei tuo mahdollisuus, joka missä muussa tilanteessa hyvänsä olisi epäilemättä minulle vähemmän viehättävänä esiintynyt, tuntunut tällä kertaa minua ollenkaan huolettavan. Mietin vain, mitä minä sitten tekisin, sillä tie päättyi tähän ja minähän olin lähtenyt ilman mitään varsinaista päämäärää matkalleni.

Kuitenkin oli tuon etäisen kaupungin näky oudosti sydäntäni ailahduttanut. Ja aivan huomaamattani hiipi tämä ajatus sydämeeni:

—Siellä on paikka, jonne olen pyrkinyt. Siellä on lepo lempeä vaeltajalle.

Mutta sitten juolahti minun mieleeni, että jos tuo kaupunki ehkä olikin olemassa ja jos minä yön pimeydestä huolimatta ehkä löytäisinkin sinne, ei ollut sanottu, että he aukaisisivat porttejaan ja päästäisivät sisälle minua. Sillä minä olin outo ja muukalainen, minun käteni ja kasvoni olivat likaiset ja minun pukuni pölyttynyt.

Mitä sitten tehdä? Täytyisikö minun palata takaisin entisiä askeliani?

Ja päivä koittaisi jälleen ja minä tapaisin jälleen paljon ihmisiä ja minun täytyisi ruveta toisten taakkoja kantamaan?

Ei, se ei voinut olla elämän tarkoitus! ajattelin. Mutta mikä?

Minä mietin ja mietin, enkä saanut selville sitä. Mutta minä olin varma siitä, että elämä, joka ei ikinä toistanut itseään, oli kyllä päästävä minut tästäkin pälkähästä.

Siksi tunsin minä itseni koko ajan täysin turvalliseksi. Ja siksi päätin minä ainakin aamun koitteessa jatkaa matkaani sinnepäin, mistä olin nähnyt noiden kaukotornien kultaisen kimmellyksen.

NÄKYMÄTÖN SAATTAJA.

Kuulin samassa ystävällisen äänen viereltäni:

—Noh, miksi pysähdyit? Miksi et astu eteenpäin?

Käännyin hämmästyneenä katsomaan, kuka puhutteli minua, sillä minähän olin luullut olevani ypö yksin aavikolla. Mutta minä en nähnyt ketään.

—Kuka olet? kysyin. En näe sinua. Mutta syy, miksi pysähdyin, on se, että tie päättyi tähän ja yö yllätti minut.

—Näit kuitenkin pyhän kaupungin tornien taivaanrannalta leimuavan?

—Kyllä, ja tunnustan suoraan, että olin sitä kohden kulkemassa. Mutta en tiennyt, osaisinko sinne, enkä myöskään, miten minut siellä vastaan otettaisiin.

—Olen juuri tuon saman kaupungin asukkaita. Me olemme aamusta saakka sen muureilta seuranneet sinun kulkuasi ja sinua sydämissämme tervetulleeksi toivottaneet. Siksi saavun heidän airuenaan.

—Ja sinä tahdot minut sinne sisälle johdattaa?

—Tahdon käydä kappaleen matkaa kanssasi. Pian olet sinä löytäviä sinne omin silminesikin.

—Minua väsyttää ja minun silmäni hämärtävät. Vasta nyt tunnen pitkän taipaleen kulkeneeni. Entä jos sittenkin erehdyn suunnasta?

—Älä pelkää! Sinulla ei ole enää mitään mahdollisuutta erehtyä, vaikka tahtoisitkin.

Samalla näin minä vienon valohämyn leviävän ympärilläni. Ja siitä arvasin, että hän kulki vierelläni, vaikka hän jostakin syystä ei tahtonut taikka voinut minulle näyttäytyä.

Päätin sitä häneltä itseltään tiedustaa.

—Mistä johtuu, kysyin, että en näe sinua? Kuitenkin tahtoisin niin mielelläni tulla sinut tuntemaan.

—Sinä tunnet minut, vastasi ääni. Ennen kuin maa ja taivas olivat, kuljin minä jo sinun vierelläsi.

—Siis olet sinä minun omatuntoni?

—Olen Isän ääni sinussa. Viittaan tietä sinulle Totuuden kaupunkiin.

—Sinä uskot siis, että pääsen sisälle sinne?

—Niin totta kuin olet hyvän kilvoituksen kilvoitellut.

Sanomaton riemu täytti minut. Ja sen valossa näin minä nyt selvästi että hän ei suinkaan ollut outo minulle, vaan vanha tuttava, jonka olin tavannut monessa ilmennyksessä.

—Kuinka? kysyin. Etkö sinä ole se sama mies, joka kannoit kuormaani, kun viimeksi kuljin tuota pölyistä tietä pitkin?

—Kyllä, vastasi hän. Siksi olikin sinun mielesi silloin niin raskautettu.

—Teit silloin hyvän työn minulle. Saitko siitä jotakin palkkiota
Totuuden kaupungissa?

—Sen että pääsin ensimmäisenä sinua tervetulleeksi sinne toivottamaan.

—Ja minä? Saanko minä saman palkkion siitä, että kannoin heidän kuormansa?

—Kyllä. Kun he pääsevät perille, saat olla heidän hyvänä, riemuitsevana omanatuntonaan.

—Sinä uskot siis, että he pääsevät vielä kerran sisälle sinne?

—Epäilemättä. Mutta sitä ennen on heidän yhteisestä valtatiestä erottava.

—Minne se vie sitten?

—Se vain kiertää Totuuden kaupunkia.

—Aina yhtä pitkän matkan päässä siitä?

—Niin. Siksi ei sen seuraaja ikinä pääse, vaan hänen on omalle polulleen poikettava.

—Mutta he kaikki kuitenkin näkevät Totuuden?

—Kyllä, mutta vain eri puolia siitä, niin kauan kuin he eivät ole sitä kokeneet omassa sydämessään.

—Sielläkö he siis näkevät koko Totuuden?

—Niin totta kuin Totuus on maailman keskipiste!

Hänen selityksensä tyydytti täydellisesti minua. Ja minä ymmärsin, miksi heidän kunkin oli omalle polulleen poikettava tavatakseen toisensa niinkuin saman ympyrän säteet Hengessä ja Totuudessa.

UNI-ELÄMÄ.

Lakeus valkeni vähitellen. Ja minä näin, että se kasvoi täynnä ihmeellisiä, erivärisiä kukkasia, jotka kimaltelivat kastehelmissä ja huojuivat kuin leudon kesäisen huomentuulen henkäyksessä.

—Mitä kukkasia nuo ovat? kysyin yhäti kirkastuvalta saattajaltani.
Minusta on kuin ne minulle ääneti päätään nyykäyttäisivät.

—Tämä on Jumalan yrttitarha, vastasi hän. Ja ne toivottavat sinut tervetulleeksi tänne.

—Mutta miksi ne itkevät? Vai itkevätkö ne ilosta?

—Voithan tiedustaa sitä heiltä itseltään. Tunnustan, että hämmästyin hiukan. Sillä vaikka olinkin nähnyt jo paljon outoa matkoillani, en ollut vielä aivan tottunut iankaikkisuuden ihmeisiin.

—Kuinka? kysyin naivisti. He taitavat puhua siis?

—He ovat vainajien sieluja, joiden on vielä kerran palattava elämään. Ja Jumalan äiti hoitaa heidät kaikki ja kitkee kaikki rikkaruohot heidän juuriltaan.

—Olenko minäkin siis huojunut kukkana tässä huomentuulessa?

—Kyllä, ennen kuin heräsit tien ohessa. Mutta sinä et muista siitä mitään, sillä sinä uneksit silloin, kuten hekin nyt tuossa Totuuden kaupungista uneksivat.

—Kestääkö kauan tuota uni-elämää?

—Toiselle enemmän, toiselle vähemmän aikaa, riippuen paljon myös heidän omasta tahdostaan.

—Ja kauanko kesti sitä minulle?

Minusta oli kuin olisi hän hymyillyt minulle.

—Sinä olit kaikkein pitkä-unisimpia, sanoi hän. Sinä et tahtonut herätä ollenkaan. Joko olit sinä sitten niin rakastunut omiin unikuviisi, että pidit niitä Totuuden päivääkin parempina…

—Taikka? Voit sanoa aivan suoraan heikkouteni, niin voimme yhdessä hymyillä sille.

—Taikka olit sinä katsonut liian syvälle niihin silmiin, jotka joka aamu kohtasivat katsettasi…

—Kenen? Neitsyt-Äidin?

—Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen itseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille.

Tunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni.

—Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle.

—Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin herttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja kukkuloille.

Hengitin vapaammin. Hän ei ollut pitänyt sitä pahana siis! Ja samalla muistin minä aivan selvään, millaisena hän oli unissa minulle silloin ilmestynyt.

Kuinka kaunis hän oli ollut! Hänen silmänsä olivat sulaa hyvyyttä säteilleet, hänen äänensä helissyt pelkkää hempeyttä ja anteeksi-antamusta. Mutta kun hän oli suudellut minua, oli minun sydämeni seisahtanut ja autuas väristys oli käynyt läpi olentoni.

Uskalsin vielä kysyä tuskin kuuluvasti:

—Saanko täällä jälleen nähdä hänet?

—Kyllä. Etkö muista, että hän sen lupasi sinulle, silloin kun heräsit hänen suudelmaansa.

Siihen olin minä herännyt siis!

Suljin silmäni kuin silloin ja jälleen kävi autuas väristys läpi olentoni.

Enkä minä nyt ollenkaan ihmetellyt enää, että olin ollut niin hidas heräämään, yhtä vähän kuin sitäkään, että olin herättyäni tuntenut tuiki muuttuneeni.

Sillä se, joka Jumalan Äitiä rakastaa, kuinka hän voisi enää mihinkään muuhun elämässä tai kuolemassa mieltänsä kiinnittää? Ja kuinka saattaisivat ne silmät, joiden luomilla hehkuu hänen suudelmansa, nähdä enää mitään muuta kaunista tai arvokasta maailmassa?

Ei! Ne ovat tuomitut hänet ijäti näkemään ja ihaninta uneksimaan…

MYRSKY-IHMISET.

Joudutin askeleitani, sillä sielussani oli todellakin syttynyt palava halu nähdä ja kohdata hänet.

Kuitenkaan en voinut olla eräältä suurelta, punaiselta kukalta tien ohessa kysymättä:

—Kuka olet? Miksi kimallat kuin aamukaste? Miksi hohdat kuin hurmelampi? Oletko eläessäsi paljon verta vuodattanut ja kiiltävätkö kylvämäsi kyyneleet nyt omissa silmäripsissäsi?

Mutta heti sen sanottuani minä kaduin, että olin häntä niin kovasti ja armottomasti puhutellut, sillä hän nyykäytti päätänsä vain hiljaa minulle ja katsoi kuin jonnekin kauas entisen elämänsä kangastukseen.

Mutta hänen äänensä soi kuin laulu, kun hän vastasi minulle:

»Tunnen teidät, te myrsky-ihmiset! Myöskin minä olen ollut teidän kaltaisenne.

Te käytte kuin miekka läpi maailman. Ei mikään saata teitä pidättää. Ei mikään kahle kestä teitä eikä mikään rautaportti ole kyllin luja teitä lukitsemaan.

Neron salama asuu teissä. Jumalan myrsky kylkee teidän kantapäillänne. Jos joku nousee teitä vastaan, te kohotatte tapparanne ja lyötte hänet kuoliaaksi ja vaellatte edelleen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin susi syö veljensä tai tuuli, joka kaataa hongan lakkalatvan ja menee pois ja humisee edelleen.

Te olette maailman valtiaat. Te laaditte sen lait ja asetukset. Te säädätte, mikä on kaunista ja rumaa ihmisten lasten kesken, mikä oikeata ja väärää, mikä totta ja epätotta.

On turha teitä vastustaa. Te voitatte aina, sillä aikakauden henki puhuu teidän suunne kautta.

Ette te ole mitään yksityisiä miehiä. Miljoonien aivoilla te ajattelette. Miljoonien ja jälleen miljoonien käsivarret työskentelevät teidän eduksenne.

Pyhän Hengen ritareita te olette. Jumala toteuttaa teidän kauttanne tahtonsa maailmassa. Te saatte rikkoa mitä hyvänsä ja ketä vastaan hyvänsä, sillä teissä asuu korkeampi tarkoitusperä. Mutta ette te pääse Totuuden kaupunkiin.

Totuuden orjia te olette. Teidän on sitä toteltava, teidän on aina oltava sille uskollisia. Se vaatii teidät joka hetki toimimaan juuri niin eikä toisella tavalla.

Siksi on teidän uudestaan synnyttävä, että Rakkaus saisi teidän kahleenne kirvoittaa.»

Hiivin pois hiljaa hänen läheisyydestään, sillä pelkäsin, että hän heräisi minun katseestani. Kaikesta päättäen ei hänellä ollut enää monta tuokiota uudestasyntymiseen.

ELÄMÄN MUUKALAISET.

Puhuttelin vielä monia muita ja paljon vaatimattomamman näköisiä kukkasia. Eräs heistä, joka oli valkea kuin ranskanlilja, hyräili hiljaa tämän tarinan minulle:

»Tunnen teidät, te elämän muukalaiset. Sillä myöskin minä olen ollut teidän kaltaisenne.

Kun te olitte nuoret, te toivotitte pitkää elämänikää itsellenne.

Ja lapsina te kyselitte usein vanhemmiltanne, kuinka pitkä ihmisen elin-aika on. Ja saatuanne tietää, että se oli vain seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta, teistä tuntui niin turhanpäiväiseltä ollenkaan jäädä elämään ja ruveta niin lyhyttä ja tilapäistä tuokiota sen vakavammin käyttämään ja käsittämään.

Siksi sanottiin, että teillä ei ollut elämänvakavuutta. Ja kun te kasvoitte, kyseltiin huolestuen teiltä ja teidän ystäviltänne, milloin te aiotte jättää kevytmielisen katsantokantanne ja ruveta todenteolla vakavustumaan.

Elämän vakaalla vaelluksella ymmärrettiin teidän ympäristössänne lähinnä sitä, että hankkisitte ensin itsellenne koko joukon tietoja ja taitoja, jotka tosin olivat hyviä ja hauskoja sellaisinaan, mutta jotka juuri tuohon toiseen ja syvempään elämänvaatimukseen nähden, mikä sykki teidän sydämissänne, tuntuivat teistä turhaakin turhemmilta.

Teitte sen kuitenkin, koska olitte lapsia ja koska näitte muidenkin lasten tekevän niin. Mutta enin teitte sen siksi, että olitte vanhempienne vallan alaisia, ettekä tahtoneet tuottaa surua heille.

Eikä kukaan olisi kuitenkaan ymmärtänyt teidän silloisia yksinäisiä mielihauteitanne.

Sitten tuli aika, jolloin vaadittiin, että te valitsisitte jonkun ammatin tai elinkeinon itsellenne. Sekin tuntui teistä turhaakin turhemmalta.

Näitte ihmisten ympärillänne hankkivan maata ja mammonaa, kokoovan valtaa ja kunniaa, menevän naimisiin ja siittävän lapsia maailmaan, vieläpä iloitsevan tuosta kaikesta aivan naivisti ja yksinkertaisesti niinkuin ei kuolemaa olisi ollutkaan, niinkuin he itse olisivat olleet ikuisia ja heidän kotinsa ja kontunsa säilynyt iankaikkisesti.

Tiesittehän te paremmin. Tiesittehän te, kuinka asia oli.

Teidän sielunne kävi surulliseksi heitä ajatellessaan. Teidän teki mielenne kuiskata heidän korvaansa: Te houkat! Ettekö te oivalla, ettei kannata tyhjän vuoksi niin paljon rehkiä ja ponnistella?

Mutta jos jollekulle heistä huomautitte jotakin sinnepäin, he vastasivat heti tekevänsä niin suvun jatkamiseksi, isänmaan ja ihmiskunnan menestykseksi tai Jumalan kunniaksi.

Te säikähditte, että olitte ollenkaan uskaltaneet niin suuria asioita koskettaa, menitte pois ja painuitte takaisin omiin alakuloisiin mietteisiinne.

Sitäkö oli elämä siis? Senvuoksiko me siis olimme syntyneet? Kannattiko senvuoksi elää? Ja miksi meillä ylimalkaan oli sukua, isänmaata ja ihmiskuntaa?

Ja miksi meillä oli Jumala?

Te kysyitte, eikä kukaan vastannut teille. Te tunsitte itsenne aina orvommiksi ja yksinäisemmiksi siinä tyhjyyden kammossa, joka aina rautaisempana pusertui teidän pienen, värähtelevän sydänparkanne ympärille.

Jos kuolema ja perikato oli maailmanjärjestyksen viimeinen sana,—te ajattelitte,—jos tämän kaiken takana oli vain tyhjyys ja kaiken häviö, niin mikä oli tämä ihmeellinen väliverho siis, tämä outo, kirjava ja kangasteleva harhanäky, jota he sanoivat elämäksi ja jossa kaikki olivat toinen toisiinsa niin kiinteästi takertuneet?

Olihan tuo kaikki kuitenkin kerran jätettävä. Olihan kätkettävä kerran hautaan kalleimpansa.

Ja te toivoitte usein tuota murhetta kuvitellessanne, että olisitte kuolleet kuusi-öisinä taikka ettei teillä olisi ollutkaan isää eikä äitiä, ei armasta eikä ystävää. Olihan turha omata edes tuokion mitään kallista, kun tiesi sen kuitenkin seuraavassa tuokiossa kadottavansa.

Näin te toivoitte ja vuodatitte katkeria kyyneliä.

Te katselitte ympärillenne lapsensilmillänne ja päätitte pysyä irti elämästä. Ja niin kuljitte te sen läpi kuin mieronkiertolaiset.

Koska siihen nyt kerran sattumalta on syntynyt—te ajattelitte—ja koska elämä siis joka tapauksessa näyttää olevan elettävä, te päätitte sen elää ainakin niin, ett'ette koskaan mitään rakasta omistaisi eikä kukaan kallis jäisi hautakummullenne teitä kaipaamaan.

Uskon, että te siinä onnistuitte niinkuin minäkin. Emmekä me kuitenkaan tulleet sisälle Totuuden kaupunkiin.

Sillä Totuus on elettävä eikä vain tutkittava, eikä astu kukaan sisälle ikuisen rauhan portista, joka ei sinne ole halki myrskyn ja suuren levottomuuden vaeltanut.»

Hiivin pois hänenkin luotaan. Sillä hänkin tuntui olevan hyvin lähellä heräämistään.

Kuolemattomuuden toivo.

Mutta heti kun hän oli lopettanut, viritti eräs pieni, vihreä kukka virtensä hänen kupeellaan:

»Minäkin tunsin elämän turhuuden. Mutta kuolemattomuuden toivo ei silti kadonnut minusta.

Minäkin näin ihmisten ympärilläni häärivän ja pyörivän, istuttavan puita ja lisäävän ihmiskuntaa. Ja minä ymmärsin, että he tahtoivat täten jättää edes jonkun muiston jälkeensä ja elää sen keralla kauemmin kuin heidän elin-aikansa oli.

Minäkin näin ihmisten työskentelevän isänmaansa ja ihmiskunnan parhaaksi sekä kasaavan niiden vuoksi paljon kauniita aatteita ja ihanteita itselleen. Ja minä tajusin, että he sen kautta pitensivät päiviensä lyhyyttä ja saivat siten ainakin ajallisen kuolemattomuuden.

Koska he eivät saaneet kaikkea, he ottivat osan. Koska he eivät saaneet ijäistä, he ottivat ajallisen. Tuonkin tajusin minä täydellisesti ja päätin tehdä niinkuin näin kaikkien muidenkin tekevän.

Vain joku himmeä vaisto sydämessäni sanoi, että olisi ollut ehkä kuolemattomampaa elää vain omalle sisimmälle totuudelleen ja senmukaiselle kehitykselleen eikä millekään itseään ulkopuolella olevalle tarkoitusperälle. Mutta se jäi vain vaistoksi, ja minä tyydyin siihen, mihin näin muidenkin tyytyvän.

Totuin ajattelemaan, ettei yksilön elämää kannattanut ottaa kovin vakavalta kannalta ja ettei yksilö ollut muuta kuin pisara maailmankaikkeudessa.

Eikö ollut jotakuinkin samantekevää, kuinka sen kävi? Eikö ollut paljon tärkeämpää, että rotu pysyi, että kansakunta säilyi ja ihmiskunta kehittyi aina korkeammalle kohti aurinkoa?

Taltuin tietoisuuteen, ettei pitänyt vaatia mitään ehdotonta itseltään eikä muilta, kaikkein vähimmän maailmankaikkeudelta.

Oli sopeuduttava elämään sellaisena kuin se oli, joskin sitävarten oli pakko paljon tinkiä ja alistua. Olihan olemassa silloin ainakin se lohdutus, että asettamalla päämääränsä kyllin korkealle voi saada osakseen sangen suuren osan kuolemattomuutta.

Taikka ainakin niin suuren kuin oli yleensä tapa saada ihmislapsen.

Heikko unelma! Hauras lohdutus!

Mutta minä tein niinkuin näin muidenkin tekevän.»

Pieni vihreä kukkaparka! Hän näytti siinä niin syyttömältä ja liikuttavalta hyvässä, lapsellisessa ijäisyydenikävässään.

Hän oli nähtävästi asettanut päämääränsä sangen korkealle, koska hän oli päässyt Jumalan yrttitarhaan, mutta ei kyllin korkealle, koska kaupungin portit vielä tällä kertaa olivat hänen edessään sulkeutuneet.

Heitin hänet viattoman unta uinumaan.

OIKEUDENMUKAISET.

Enkä voinut taaskaan ottaa monta askelta, ennen kuin eräs suuri, tummansininen kukka kiinnitti huomiotani sävelin, jotka olin kuullut joskus, ja unikuvin, jotka eivät olleet aivan outoja minulle.

Varmaan oli jotakin samantapaista joskus kauan sitten, jossakin entisessä elämässäni, heijastunut myöskin oman henkeni kuvastimessa.

Pysähdyin viehättyneenä kuuntelemaan. Se lauloi:

»Tunnen teidät, te oikeudenmukaiset! Sillä minäkin olen ollut niinkuin yksi teistä.

Otin tehtäväni, valitsin elämänurani ja päätin olla sille uskollinen saakka kuolemaan.

Olin kuullut tai lukenut kirjoista, että se oli samaa kuin olla uskollinen omalle itselleen. Ja sitähän kukin tahtoi olla. Kuka kunnon mies olisi tahtonut olla mukana tinkimässä pois mitään itsestään, jos kerran oli mitään mahdollisuutta säilyttää se eheänä ja koskemattomana.

Mutta oliko mahdollisuutta? Senpä juuri oli elämänkokemus osoittava.

Nyt oli minun tehtäväkseni joutunut juuri oman itseni tinkimätön tutkiminen, oman aikani, sen olojen, sen ihmisten ja siinä liikkuvien henkisten virtausten mahdollisimman vilpitön ja vääjäämätön toteaminen.

Koetin täyttää sen niin hyvin kuin osasin. Mutta huomasin sen piankin sangen epämukavaksi elämänohjeeksi.

Sillä kaikista toteamisen—ja yksinomaisen toteamisen—teorioista huolimatta se merkitsi sittenkin samaa kuin asettua muiden ja oman itsensä tuomariksi.

Outo voisi luulla ehkä, että sen ainakin itsensä suhteen pitäisi olla jotakuinkin mukavaa. Voin kuitenkin vakuuttaa omasta kokemuksestani, että se on paljon mukavampaa muiden suhteen.

Miksi?

Siksi että kaikki tuomitseminen edellyttää tutkimista ja että ihminen kaikkien tutkittavien asioiden ja henkilöiden joukosta oppii vasta viimeksi itseään tuntemaan.

No niin, minä tutkin, minä tuomitsin siis. Mutta ei kulunut pitkiäkään aikoja, kun minä huomasin sekä väärin tutkivani että tuomitsevani, puhumattakaan siitä, että huomasin esittäväni usein asiat väärässä valossa ja siis pitäväni väärää pöytäkirjaa.

Välistä teki hyvä pääni, välistä hyvä sydämeni kolttoset minulle. Mutta enimmän teki sitä minulle elämäntehtäväni.

Ihailin hyvän pään leikkiä ja otin mielelläni osaa siihen. Tulin tehneeksi siten paljon vääryyttä sekä muille että itselleni.

Itselleni siten, että painoin senvuoksi alas monta syvempää ja tärkeämpää elämän-arvoa, vaikka tiesin ja tunsin niiden asuvan olemukseni onkaloissa. Ja muille siten, että saatoin pelkän älyllisen ilotulituksen vuoksi loukata usein heidän arintaan ja herkintään.

Oivalsin, että sitä oli siis pidettävä edes joissakin aisoissa, ellei ollut mieli joutua joka suuntaan väärintekijäksi.

Olihan tuomarin ensimmäinen tehtävä tuomita oikein. Koetin siis, mikäli voin, hillitä hyvän pääni iloa.

En tiedä, kuinka lienen siinä aina onnistunut. Mutta tunsin, että se oli jo ensimmäinen epäjohdonmukaisuus sillä tiellä, jota olin lähtenyt taivaltamaan.

Eikö vaatinut elämäntehtäväni juuri oman itseyteni ehdotonta ja tinkimätöntä säilyttämistä?

Epäilemättä. Mutta silloinhan täytyi minun kelvata siihen juuri sellaisena kuin olin, niinkuin Luoja oli luonut minut, kaikkine ominaisuuksineni, jotka saattoivat olla vikoja tai ansioita, mutta olivat joka tapauksessa välttämättömiä, jos minun mieli elämäntehtäväni edes jotakuinkin kunnollisesti suorittaa.

Miksi siis hillitä mitään? Miksi siis painaa alas mitään? Eikö se ollut synti Pyhää Henkeä vastaan?

Ei, vastasi joku ääni sydämestäni. Ei voi olla mikään synti painaa alas jokin puoli itseään, jolla tuntee itselleen ja muille väärin tekevänsä.

Mutta kuinka saatoin joutua myös hyvää sydäntä vastaan sotajalalle?

Näin niin paljon hyviä ja kaikin puolin herttaisia ihmisiä ympärilläni, mutta vain harvoja oikeudenmukaisia. Sillä oikeudenmukaisuus vaatii voimaa, jota ei vaadi lempeys ja anteeksi-anto.

Minulla oli tuo voima. Siksi päätin surmata myös hyvän sydämeni ja tuoda senkin uhriksi elämäntehtäväni alttarille.

En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta minun tarkoitukseni oli olla oikeudenmukainen.

Nyt vasta huomaan, että minun olisi ollut uhrattava Totuuden alttarille myös oma ajallinen elämäntehtäväni.»

Näin lauloi se suuri, sininen kukka minun sielulleni. Enkä minä voinut muuta kuin ristiä käteni ja toivottaa onnea hänelle, että se onnistuisi hänelle ainakin hänen uuteen elämään herättyään.

YLI-IHMINEN.

Enkä päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun jo eräs uusi kukka, raskas ja keltainen kuin keisarinkruunu, loihe laulamaan:

»Tunnen teidät, te yli-ihmiset! Sillä minäkin olen tahtonut olla teidän kaltaisenne.

En tiedä, kuinka lienen siinä onnistunut. Mutta tunnen monta, jotka ovat tulleet sitä tietä epäihmisiksi.

Maailmanjärjestys oli väärä mielestäni. Siksi päätin, etten sitä milloinkaan enkä missään tapauksessa hyväksyisi, vaan linkoisin vastalauseeni ja taistelisin sitä vastaan niin kauan kuin voisin, vaikka selvä järkeni sanoi, että kerran pakostakin joutuisin tappiolle tuossa taistelossa.

Parempi sekin kuin ilmeistä vääryyttä hyväksyä. Ja saattoihan löytyä tilanteita, joissa ei ollut muuta pelastettavissa kuin kunniansa.

Se oli pelastettava siis.

Ihmisen oli oltava kauniimpi ja ylhäisempi kuin se maailmanjärjestys, jonka alaiseksi hänet, kokonaan hänen omaa tahtoaan kysymättä ja tiedustamatta, oli syntymässä asetettu. Mutta miten oli elämä siis tältä kannalta otettava?

Oli toteutettava tuo ihmishengen aavistama kauniimpi ja jalompi maailmanjärjestys omassa yksilöllisessä tahdossaan.

Niin se oli. Ihmisen oli oltava jumalia laupiaampi, ritarillisempi ja suurimielisempi.

Epäilemättä olivat nuo vallat häntä väkevämmät. Mutta eihän ollut silti tarvis tunnustaa niitä itseään korkeammiksi eikä kaartuvammiksi, vaan saattoi päinvastoin sanoa niitä matalammiksi, julmemmiksi ja alhaisemmiksi olemukseltaan.

Eikö ihminen ollut herra luomakunnan?

Eikö juuri hänen ollut näytettävä esimerkki siitä, miten kuninkaallinen mieli kohtelee salakavalia, epäyleviä vihollisiaan, olkoot ne sitten vaikka häntä väkevämpiä ja ikuisempia?

Ei suinkaan heidän ikeeseensä nöyrästi alistumalla, vaan pikemmin heitä pilkkaamalla, uhmaamalla ja halveksimalla.

Taikka oliko sekään kyllin arvokasta? Ehkä olikin paras ja musertavin menettelytapa heihin nähden vain ylhäinen, koskematon välinpitämättömyys?

Maailmanjärjestys oli huono myötä juuriaan. Maailmankaikkeus näytti vain pelkkiä raakoja, turmiota-tuottavia voimia kihisevän. Eikö ollutkin siis itsensä siitä eristettävä niin paljon kuin mahdollista, joskin oli kerran oleva pakko palata kaikkien yhteiseen, kurjaan alkukotiin?

Mitä mahtoi sille, että oli halpasyntyinen, kun kuitenkin oli saanut jalosukuisen mielen syntymässä?

Ei muuta kuin ainakin koettaa olla parempi maailmanjärjestystä. Ei muuta kuin asettaa sen tilalle oma siitä parannettu ja jalostettu järjestyksensä sekä ainakin koettaa toteuttaa omassa itsessään ja ihmisten keskuudessa toisia ylevämpiä ja lempeämpiä lakeja kuin niitä, jotka näyttivät hänen ympärillään vallitsevan.

Niin tein. En tiedä, tuliko minusta yli-ihminen, mutta ainakin tuli minusta ylempi jumalia.»