KOLMASTOISTA LUKU.
Prinsessa Micomiconan kertomus ja Sancho Pansan seikkailu.
Surullisen hahmon ritarin ensi huolena heidän matkalle jouduttuaan oli vaatia aseenkantajaltaan tiliä tämän lähettilästoimesta. Uskollinen asemies osotti tässä tilaisuudessa vallan ihmeellistä mielenmalttia, ja hänen herralleen antamansa tiedot tyydyttivät tätä sitä enemmän, kun ne olivat ammennetut yksinomaan Sanchon mielikuvituksesta. Kun tämä tärkeä kohtaus oli ratkaistu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, liittyivät isäntä ja palvelija jälleen muuhun seuraan.
"Armollinen neiti", lausui ritari sitten prinsessa Micomiconalle, "pyydän teitä nyt kertomaan meille onnettomuudestanne, jollette tahdo sitä salassa pitää, ja ilmoittamaan ketkä teille vääryyttä ovat tehneet ja keille minun on puolestanne kostettava." — "Kernaasti tahdon kertoa siitä", vastasi Dorotea, "mutta pelkään ikävystyttäväni teitä niin epämieluisista asioista puhumalla." — "Ei, ette suinkaan", sanoi don Quijote; "päinvastoin olemme siitä kovin kiitolliset." Kirkkoherra ja parturi asettuivat tällöin prinsessan kummallekin puolelle kuullakseen hänen kertomustaan; ja Sancho, jonka mieltä asia kiinnitti yhtä paljon kuin herransakin, oli pelkkänä korvana. Sittekun Dorotea oli asettunut sellaiseen asentoon satulassaan, että voi paremmin puhua seuralaisilleen, alkoi hän surullisen kertomuksensa seuraavalla tavalla:
"Ensiksikin, herrani, tietäkää, että nimeni on…" Hän pysähtyi hetkiseksi, kun ei muistanut minkä tekonimen kirkkoherra hänelle oli antanut. Mutta nähtyään hänen hämmentyvän kiiruhti tämä apuun: "Ei ole lainkaan ihmeellistä, jalo neiti, että sekaannutte muistellessanne kaikkia kohtaamianne kovanonnen iskuja, sillä suuret onnettomuudet tavallisesti hämmentävät ihmiseltä mielen ja muiston; ja se kohtalo mikä prinsessa Micomiconaa ovat kohdanneet, sen todella pitää olla kovin suuri ja raskas, koska hänen on täytynyt lähteä maiden ja merien takaa etsimään itselleen kostajaa." — "Totta on", sanoi Dorotea, "että mieleeni yht'äkkiä tuli niin hirmuinen kuva kärsimistäni onnettomuuksista, että tuskin tiedän mitä puhun; mutta luulenpa tulleeni taas tolkuilleni ja toivon, että ilman teidän auttamattannekin voin jatkaa kertomustani. Tietäkää siis, hyvät herrat, että olen Micomiconin suuren valtakunnan laillinen perijätär ja että herra isäni, kuningas Tinacrio Viisas, joka oli syväoppinen loitsija, sai tämän taitonsa kautta tietää että äitini, kuningatar Xantippa, kuolisi ennen häntä ja että minä hänen itsensäkin kuoltua jäisin orvoksi varsin nuorella ijällä. Tämä seikka ei häntä niin suuresti murehuttanut, se kun oli tavallinen maailman meno; mutta hän tiesi sen ohessa — yhä saman salaisen taitonsa avulla — että muuan ilkeä jättiläinen, joka hallitsi eräässä rajoillamme sijaitsevassa suuressa saarivaltakunnassa ja jonka nimi oli Pandafilando Karsaskatseinen (jonka lisänimen hän oli saanut koska aina katseli kieroon muita sillä pelättääkseen) minun orvoksi jouduttuani hyökkäisi isolla sotavoimalla maahani ja ryöstäisi sen tykkänään käsistäni. Tätä hirveää onnettomuutta en muka voisi muuten välttää kuin menemällä vaimoksi tuolle jättiläiselle, mutta sitä tiesi isäni minun ei koskaan tekevän. Minä en ikinä suostu vaimoksi jättiläiselle, vaikka tämä olisi suurin ja hirvittävin koko maailmassa. Sen vuoksi sanoi isäni kuollessaan minulle, että jättäisin hyvällä valtakuntani tuolle hirviölle, jotta alamaiseni eivät tulisi sodan jaloissa kärsimään; ja että sitte valittuani miehistäni uskollisimmat seuralaisikseni, matkustaisin viipymättä Espanjaan etsimään suojelusta eräältä kuuluisalta vaeltavalta ritarilta, jonka urhotekojen maine täyttää koko maailman ja jonka nimeksi hän mainitsi muistaakseni don Azote tai don Gicote…" — "Sanokaa don Quijote", ehätti Sancho väliin, "elikkä muuten Surullisen hahmon ritari." — "Aivan oikein", myönsi Dorotea, "don Quijote se olikin. Muuten hänen piti olla kookas ruumiiltaan sekä kasvoiltaan laiha, sanalla sanoen isäni kuvasi teidät, herra ritari, niin ihmeteltävän tarkasti, ettei minulla ollut lainkaan vaivaa tuntiessani teidät siksi jo ensi silmäykseltä. Muuta ei minulla enää ole sanottavaa, sillä luulen jo perineeni takasin esi-isäini valtakunnan, koska te hyvyydessänne olette luvannut minulle väkevän käsivartenne apua ja lähtevänne minne vain teidät vien. Tarkotukseni on asettaa teidät kasvoista kasvoihin tuon kurjan Pandafilando Karsaskatseisen kanssa, jolle toivon teidän verisesti kostavan ja riistävän häneltä kruununi ja valtakuntani, jotka hän vääryydellä on minulta anastanut. Unhotin vielä mainita, että isäni, viisas kuningas Tinacrio, jätti minulle paperikäärön, johon kreikkalaisin tai araapialaisin kirjaimin (joita en osaa lukea) oli merkitty, että jos tuo ritari urhotekonsa suoritettuaan pyytäisi minua puolisokseen, minun olisi siihen ehdottomasti suostuttava ja annettava hänelle valtakuntani ja käteni." — "Hei vaan, Sanchoseni, miltäs se rupeaa kuulumaan!" huudahti don Quijote ylen ihastuneena. "Tajuatko mistä on kysymys? Kuinka usein olenkaan sinulle tällaisista asioista puhellut? Katsohan vain miten valtakuntia satelee hallittavaksemme ja kuninkaantyttäriä naidaksemme!" — "Siitäpä näyttää", myönnytteli Sancho; "mutta jopa olemmekin saaneet kauvan sellaista ihmettä odottaa." — "Kas tällainen, jalot herrat", jatkoi Dorotea, "on onnettomuuksieni historia. Muuta minulla ei ole lisättävää kuin että kaikista seuralaisistani pelastui eräässä hirveässä haaksirikossa vain tämä pitkäpartainen asemieheni. Me kahden vain pelastuimme kumpikin lankullamme, niin että minusta tuntuu kuin olisi taivas lähettänyt meille ihmeen säästääkseen meidät parempia aikoja varten." — "Paremmat ajat ovat jo koittaneet", huudahti don Quijote. "Vannon uudelleen pitäväni teille ennen antamani lupauksen, seuraavani teitä hamaan maailman ääriin enkä erkanevani teistä ennenkun pidän kädessäni julman ja viekkaan vihollisenne päätä, jonka taivaan ja voimakkaan käsivarteni avulla leikkaan hänen rungostaan, oli hän sitte vaikka Mars-jumala itse. Ja asetettuani teidät jälleen kuninkaalliseen valtaanne, jätän kätenne ja sydämmenne vapaasti käytettäväksenne; sillä niin kauvan kuin tahtoni on vangittu tuon julman kaunottaren kahleisiin… Muuta en voi sanoa kuin että minun on mahdoton ajatella ketään muuta naista, vaikka se olisi Feniks-lintu itse!"
Sancho Pansaa, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut herransa puhetta, murehuttivat tämän viime sanat niin kovin, ettei hän voinut olla sanoiksi puhkeamatta. "Niin totta kuin kerran kuolen", huudahti hän, "te, herra don Quijote, näytätte kerrassaan kadottaneen viimeisenkin järjenrahtunne! Niinkuin vielä voisitte epäröidä, kun suuri ja mahtava prinsessa tarjoo teille kättänsä ja valtakuntaansa. Luuletteko sellaisia onnenpotkauksia joka oksalla kasvavan, vai pidättekö neito Dulcineaa kauniimpana kuin tätä prinsessaa? Ei sinnepäinkään, tuo tytönnaasikka ei riitä riisumaan edes tämän kengännauhojakaan. Miten nyt minun kreivikuntani käy, jolla minua niin kauvan olette narrailleet? Ei, naikaa te vain prinsessa ja ottakaa tuo kuningaskunta, joka kerrassaan putoo suuhunne; ja kun sitte olette päässyt kuninkaaksi, niin tehkää minut oitis kreiviksi tai markiisiksi, vähät minä muusta!" Don Quijote ei jaksanut kärsivällisesti kuulla Sanchon törkeitä solvauksia hänen sydämmensä valtijatarta vastaan; sanaakaan virkkamatta hän kohotti keihäänsä ja takoi sillä niin voimakkaasti onnettoman asemiehensä päähän, jotta tämä luhistui maahan; ja jollei Dorotea olisi käynyt väliin, olisi hän poloisen vielä hengiltäkin ottanut. "Luuletteko te kurja moukka", karjasi hän, vihapäissään teititellen Sanchoa, "että minä iankaikkisesti voin kärsiä teidän typeriä puheitanne ja alati teille anteeksi antaa? Elkää luulkokaan semmoista, te kirottu konna, joka uskallatte avata kurjan kitanne häväistäksenne verratonta Dulcineaa! Ettekö tiedä, kelvoton olento, että minä häneltä saan kaiken voimani ja urheuteni ja että ilman häntä en kykenisi hiirtäkään tappamaan? Sanokaas minulle, mestari myrkkykieli, ken tämän kuningaskunnan olisi valloittanut, ken jättiläiseltä kaulan katkaissut ja ken teistä markiisin tehnyt — sillä kaikkea tätä pidän jo suoritettuna asiana — jollei sitä olisi tehnyt juuri Dulcinean urhous, joka on terästänyt minun käsivarteni näitä kaikkia suuria tekoja toimittamaan? Hän se minussa taistelee ja antaa minulle voiton, samatekuin minäkin hänessä elän ja hengitän. Ilkeä solvaaja, kuinka kiittämätön olettekin! Juuri sinä hetkenä, jolloin teidät olen kohottanut maan mahtavain verralle, palkitsette sen puhumalla pahaa siitä henkilöstä, joka teille hyvää tekee." Sancho ei kuitenkaan ollut niin masentunut äskeisestä selkäsaunastaan, ettei olisi ymmärtänyt ritarin sanoja; mutta hän tahtoi siirtää arvoisan ruumiinsa turvallisempaan paikkaan ennenkun uskalsi vastata. Hän siis nousi kiiruusti pystyyn ja asettui prinsessan muulin taa, mistä puheli ritarille: "Sanokaas minulle, armollinen herra, eikö ole totta ettette peri valtakuntaa, jollette nai tätä prinsessaa; ja jollette niin tee, niin millä sitte minua palkitsette? Tästähän minä äsken puhetta pidin ja enkös vain ollut oikeassa? Ja miksi tosiaan epäröittekään naida tämän kuningattaren, joka on tulla tupsahtanut suoraan taivaasta syliinne? Mitä kauneuteen tulee, niin en enää puutu siihen juttuun; mutta totta puhuakseni ovat molemmat minusta yhtä kauniita, vaikken ole milloinkaan nähnytkään neiti Dulcineaa." — "Mitä sinä puhut, kurja petturi! Etkö ole Dulcineaa nähnyt?" jyrisi don Quijote. "Etkö juuri tuonut minulle vastausta häneltä?" — "Niin, nähkääs, tarkotin sanoa, etten ole häntä nähnyt tarpeeksi voidakseni kaikki hänen kauneutensa yksityiskohdat kertoa; ylimalkaan hän oli minusta mahdottoman kaunis." — "Niin ollen annan sinulle anteeksi", sanoi don Quijote, "ja suo sinäkin minulle anteeksi tämä pieni ikävyys, sillä ihminen ei voi aina hillitä ensimmäisiä mielitekojansa." — "Sen kyllä tiedän", vastasi Sancho, "sillä lörpötteleminen onkin aina ollut minun ensimmäinen mielentekoni, niin etten voi olla sanomatta mitä sylki suuhuni tuo." — "Kavahda siis vastedes sillä tapaa lörpöttelemästä; sillä ruukku käy niin kauvan kaivolla, kunnes . . . Niin, muuta en sinulle sano." — "Juuri niin, Herramme näkee taivaastaan kaikki mitä täällä maan päällä tapahtuu ja hän tietää ken meistä huonommin menettelee, minäkö joka en puhunut oikein, vaiko teidän armonne joka käyttäytyi moisella tavalla." — "No nyt ollaan jo tarpeeksi puhuttu", lausui Dorotea. "Sancho ystävä, menkää suutelemaan isäntänne kättä, pyytäkää häneltä anteeksi ja muistakaa vasta kiittää ja laittaa vähän varovaisemmin. Etenkin pankaa mieleenne, ettette koskaan puhu pahaa tuosta Toboson neitosesta, jota tosin en tunne, vaan jota kernaasti tahtoisin palvella, koska tämä mainio la Manchan ritari häntä pitää niin suuressa arvossa. Mitä muuten sinuun tulee, niin luota lupaukseeni, etkä suinkaan jää ilman palkintoa." Sancho nyökkäsi prinsessalle ja kävi suutelemaan herransa kättä, jonka tämä suurella arvokkaisuudella hänelle ojensikin.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Don Quijoten surullinen palaus kotitienoilleen puisessa häkissä ja paholaisjoukon saattamana.
Vaeltavan ritarin ja hänen asemiehensä rakennettua rauha välillään näkivät kulkijamme tiellä miehen ratsastavan aasilla, luullen häntä ensin mustalaiseksi. Mutta Sancho, jonka sydämmessä aasin näky synnytti tuskallisen tunteen, tunsi heti ratsastajan Gines de Passamontiksi, niinkuin asianlaita todella olikin. Tämä oiva toveri oli pukeutunut mustalaisten tapaan, joiden kieltä hän taisi, ja varustanut myöskin aasinkin mustalaisvaljailla, jotta paremmin saisi sen myydyksi, mutta Sanchon tarkkaa silmää se ei voinut pettää; hän tunsi paikalla niin hyvin ratsun kuin ratsastajankin ja alkoi huutaa täyttä kurkkua: "Ah, sinä lurjusten lurjus Ginesille, luovuta paikalla minun aarteeni, minun leponi ja elämäni! Jätä oitis tänne aasini, minun iloni ja ylpeyteni! Pakene, pakene, rosvojen rosvo; pötki tiehesi, sen emävaras, ja luovuta pois saaliisi!" Nähdessään noin lukuisen seurueen edessään ymmärsi Gines jo puolenkin sanan, hyppäsi alas aasin selästä ja pötki kiiruimman kautta matkoihinsa, ilman että kukaan viitsi lähteä häntä takaa-ajamaan.
Sancho juoksi joutuun aasinsa luo, ja hellästi syleillen elukkata purskahti hän nyyhkyttäen lausumaan: "Kuinka olet voinut, armas lapseni, lemmikkini, rakas toverini, uskollinen ystäväni, helmalapseni?" Ja hän suuteli aasin turpaa ja hyväili sitä kuin ainakin suuresti rakastettua ja hellästi kaivattua ystävää. Aasi ei puolestaan puhunut mitään, mutta vastaanotti hyväilyt vallan asiaankuuluvina. Koko seurue iloitsi Sanchon onnesta, ja don Quijote ylisti hänen hellää sydäntään ja uudisti vielä kerran lupauksensa kolmesta aasista, jotka Sancho oman aasinsa perimisestä huolimatta tulisi häneltä saamaan.
Illan tullen matkueemme saapui sen majatalon portille, joka Sanchossa niin synkkiä muistoja oli herättänyt; mutta joko lie aasin löytäminen elähyttänyt hänen rohkeuttaan tahi tunsi hän itsensä turvallisemmaksi isäntänsä parissa; mutta niin kuitenkin kävi, että hän tällä kertaa vähääkään aristelematta rohkeni seurata toisia sisään. Don Quijote tervehti kohteliaasti emäntää, jota hän edelleen piti linnanrouvana, ja tunsi itsensä kristikunnan onnellisimmaksi ritariksi, kun lihava Maritorne alentui ottamaan kynttilän ja johdatti hänet vanhaan makuusuojaansa.
Tällä välin olivat kirkkoherra ja parturi menneet toiseen huoneeseen; ja ymmärtäen hyvin että tähän asti olivat vain puoleksi suorittaneet kepposensa, kun olivat saaneet hänet majataloon, miettivät he nyt keinoa saada hänet aina kotikyläänsä saakka. Dorotean älykäs avuliaisuus otettiin nytkin kiitollisesti vastaan, ja kirkkoherra esitti vihdoin suunnitelman, joka yksimielisesti hyväksyttiin.
He ryhtyivät ensin kauppoihin erään majatalossa yöpyvän kuorma-ajurin kanssa, jolta lainasivat härän ja vankkurit kahdeksi päivää. Sitte he laativat vahvoista seipäistä kokoon häkin, joka oli kyllin tilava makaavalle miehelle. Kun he sitte vielä olivat pukeneet itsensä, palvelijansa ynnä eräitä talonpoikia eriskummallisiin vaatteisiin ja värjänneet kasvonsa, astuivat he hiljaa don Quijoten makuusuojaan, lähestyivät varovasti vuodetta hänen sikeästi maatessaan ja köyttivät hänen kätensä ja jalkansa niin lujasti, ettei hän herättyään kyennyt vähintäkään vastarintaa tekemään, vaan oudoksuen katseli uutta asemaansa ja noita merkillisiä haamuja, jotka häntä ympäröivät.
Hän ei nytkään voinut muuta luulla, kuin että ne olivat tämän lumotun linnan haltijoita, jotka pitivät peliään hänen kanssaan ja olivat hänet loihtineetkin, koskei hän kyennyt puolustautumaan eikä edes jäsentä liikahuttamaan. Vehje siis onnistui mainiosti kirkkoherran suunnitelman mukaan.
Ainoa, joka tämän salaperäisen tapauksen aikana oli tavallisessa puvussaan ja kenties myöskin ainoa täysjärkisen tavalla käyttäytyvä, oli Sancho. Ja vaikkei paljoa puuttunut että hän hölmistyi yhtä suuressa määrässä kuin herransakin, tunsi hän kuitenkin kaikki nuo valepuetut henkilöt; mutta hän oli niin moninaisten kovanonnenpotkujen ja pettymysten murtelema, ettei hän edes avannut suutansakaan, vartoen vain mikä tarkotus ja loppu hänen herransa pahoinpitelyllä oikeastaan oli. Sittekun häkki oli niin tarkoin sulettu, etteivät säleet ja saranat ainakaan ensi nykäisyllä peräänantaneet, nostivat nuo salamyhkäiset haamut sen hartioilleen kantaakseen sen vankkureille. Kulkueen astuessa ulos huoneesta kuultiin järeän ja mahtavan äänen, niin järeän kuin parturi Niklaksen kurkusta vain voi tulla, puhuvan näin:
"Oi sinä Surullisen hahmon ritari! Elä ollenkaan ihmettele eläkä sure nykyistä vankeuttasi, sillä se on välttämätön paha, jotta suuri ja uhkarohkea yrityksesi saisi mitä pikaisimman päätöksen. Ja sen se saa, konsa la Manchan hurja leijona ja Toboson valkea kyyhky ovat taivuttaneet ylpeät niskansa, avioliiton suloiseen ikeeseen, josta aikoinaan syntyy sarja leijonanpoikasia, jotka väkevillä kynsillään verrattomasti isästään muistuttavat. Tämä on tapahtuva, ennenkun vuosi kahdesti on umpeen vierinyt. Ja sinä, asemiehistä ylväin ja kuuliaisin, elä sinäkään säikähdä tai harmistu nähdessäsi silmäisi valoa ja vaeltavan ritariston kukkaa tällä tavalla kuletettavan; sillä kohta saat nähdä olevasi — jos se maailmoitten tekijän tahto on — niin korkeaan asemaan korotettu, ettet enää itseäsi tuntisikaan. Eläkä milloinkaan epäile herrasi lupausten todenperäisyyttä. Pyhän Valhettaren nimessä vakuutan sinulle vielä kerran, että sinun suurenmoiset urhotyösi eivät suinkaan jää palkitsematta, niinkuin aikanasi tulet havaitsemaan. Seuraa siis, oi jumalainen asemies, urhoollisen ja lumotun ritarisi jälkiä; sillä asiaan kuuluu, että sinä käyt hänen kanssaan minne ikinä kohtalo teitä johtaa. Ja koska minun ei ole sallittu tämän enempää teille puhua, niin suljen teidät Kaikkivaltiaan turviin ja palaan takasin sinne mistä olen tullutkin."
Puheensa lopussa parturi korotti äänensä kumeaksi ja vaijenti sen sitte yht'äkkiä, niin että nekin, jotka petoksesta tiesivät, hätkähtivät melkein luullen todellisen hengen ääntä kuulevansa. Don Quijote sai suurta lohdutusta näistä ennustuksista, sillä hän oli ymmärtävillään niiden todellisen sisällyksen, joka lupasi hänelle rauhallisia elon päiviä avioliiton siteissä rakastetun Dulcinean kanssa, mistä liitosta olisi putkahtava maailman nuoria leijonanalkuja, hänen poikiaan, suuren la Manchan ikuiseksi ylpeydeksi ja kunniaksi. Ja uskoen tämän kautta ritarikirjoista ahmimainsa haaveitten käyvän toteen, huokasi hän syvään ja huusi kaikuvalla äänellä: "Ken lienetkin, oi mahtava henki, joka minulle niin suuria asioita ennustat, minä vannotan sinua sanomaan puolestani sille viisaalle loitsijalle, joka elämäni vaiheita ohjaa, ettei hän sallisi minun menehtyvän tässä vankilassani, ennenkun olen nähnyt ihanien lupaustesi toteutuvan. Sillä jos ne kerran toteutuvat, pidän vankeuttani kunnianani ja tätä kovaa sijaani pehmeänä vuoteena enkä minään ankarana taistelukenttänä. Mitä tulee asemieheni Sancho Pansalle antamiisi lupauksiin, kiitän niistäkin hänen puolestaan, luottaen niin hänen uskollisuuteensa ja rehellisyyteensä, ettei hän milloinkaan minua hylkää myötä- tai vastoinkäymisissä. Sillä vaikkei onni auttaisikaan minua sellaiseen valtaan, että voisin hänelle lupaamani saaren elikkä jotain muuta yhtä arvokasta lahjaa antaa, ei hän kuitenkaan ole menettävä laillista palkkaansa. Olen nimittäin testamentissani, jonka ennakolta olen laatinut, määrännyt hänelle osan omaisuudestani, tosin ei hänen ansioittensa, mutta minun varallisuuteni mukaisen."
Sancho Pansa, jonka isäntänsä hyvyys liikutti kyyneliin saakka, kumarsi mitä kohteliaimmin ja suuteli hänen molempia käsiään, sillä vain toista kättä hän ei voinut, koska molemmat olivat yhteen sidotut. Sitte nostivat kummitukset häkin vankkureille.
VIIDESTOISTA LUKU.
Ritarimme lumouksesta ynnä monikahdoista muista tapahtumista.
Nähdessään itseänsä moisella tavalla kuletettavan puheli don Quijote itsekseen: "Olen lukenut hyvin monenkaltaisia kertomuksia vaeltavista ritareista, mutta en ikinäni ole lukenut, nähnyt enkä kuullut, että lumottuja ritareja kuletettaisiin tällä tapaa ja näin hitaasti, kuin näiden laiskain ja kankeiden eläinten tapa yleensä on. Sillä ylipäätään heitä kuletetaan erinomaisen vinhasti mustaan pilvivaippaan verhottuina halki ilmojen, tai tulisilla vaunuilla, tahikka myös aarnieläimillä tai muilla semmoisilla eläimillä ratsastaen; sillä ajatellessani että minua nyt hinataan härkävaunuissa, täyttyy mieleni suurella häpeällä. Mutta ehkä ritarilaitos ja loitsimistapa ovatkin nykypäivinä saaneet toisenlaisia lakeja kuin ennen; tai on myöskin mahdollista, että koska minä ensiksi olen meidän päivinämme uudistanut jo unhoon joutuneen vaeltavan ritarisäädyn, on sitä varten keksitty uusia loihtukeinoja ja -tapoja lumottujen ritarien kulettamiseksi. Mitäs sinä tästä asiasta oikein ajattelet, Sancho ystäväiseni?"
"Enpä oikein tiedä mitä ajattelisin", vastasi urhea asemies, "sillä minä en ole lainkaan lukenut teidän vaeltavia romaanejanne; mutta luulenpa melkein voivani vannoa, etteivät nuo peikot teidän ympärillänne ole oikein oikeauskoisia katolilaisia." — "Taivasten tekijät!" huudahti ritari, "luuletko peikkoja oikeauskoisiksi, ukkoseni? Kuinka ne sellaisia voisivatkaan olla, koska ne kaikki ovat paholaisia, jotka ovat pukeutuneet valheruumiisiin voidakseen saattaa minut tähän outoon tilaan. Mutta jos itse tahdot tietää totuuden, niin kosketa niihin ja tunnustele niitä, ja saatpa nähdä, ettei niillä ole lainkaan ruumista ja että ne ovat vain näennäisesti olemassa." — "Totta tosiaan olen jo koskettanut niitä", vastasi Sancho; "ainakin on tuo ympärillämme alituisesti häärivä paholainen siksi hyvässä lihassa, ettei hän ainakaan ilmasta elä. Sitäpaitsi on hänellä toinenkin ominaisuus, jota en ole paholaisista kuullut sanottavan, jotka levittävät ympärilleen tulikiven katkua ja muita pahoja hajuja; mutta tämä peijakas lemuaa myskiltä ja hajuvesiltä puolen peninkulman päähän." Tämän Sancho sanoi parturista, jolla oli aina pieni varasto hajuaineita matkassaan. "Elä sitä ihmettele, Sancho ystävä", sanoi don Quijote; "sillä sinun tulee tietää että paholaiset ymmärtävät paljon mistä meillä ihmisillä ei ole mitään käsitystä, ja joskin ne kulettavat tuoksuja mukanaan, eivät ne itse tuoksu miltään, sillä ne ovat ruumiittomia henkiä; taikka jos ne lemuavat, niin eivät ne suinkaan lemua hyviä, vaan pahoja ja inhottavia hajuja. Syy siihen on se, että missä tahansa ne kulkevatkin, niillä aina on horna mukanaan. Jos siis luulet että mainitsemasi henki lemuaa hyvältä, niin erehdyt suuresti, tahikka koettaa se pettää sinua, jottet sitä paholaiseksi luulisi."
Keskustelun kuluessa don Quijote nähtiin kalpenevan ja värisevän, mikä herätti yleistä levottomuutta; kaikki pelkäsivät menneensä liian pitkälle pilassaan.
Suuri, kuuluisa ja voittamaton don Quijote sijoitettiin heinänipulle häkin nurkkaan, ja kirkkoherran kehotuksesta kiiruhti ajaja härkiään niinkuin vain näiden hidasten eläinten luonteelle sopi; ja kuuden päivän perästä saavuttiinkin vihdoin ritarin kotikylään. Oli sunnuntai ja keskipäivän aika, jolloin kaikki kylän asukkaat olivat kokoutuneet torille, missä siis ei suinkaan puuttunut katselijoita, jotka heti tunsivat kuulun maanmiehensä. Joukon kokoutuessa vankkurien ympärille ja toisten kysellessä don Quijotelta kuulumisia, toisten udellessa miksi häntä tällä tavoin kylään tuotiin, meni muuan poikanen ilmottamaan ritarin veljentyttärelle ja emännöitsijälle, että heidän herransa oli tuotu kotiin härkävankkureilla ja puisessa häkissä heinäko'on päällä ja niin laihana ja surkastuneena, että oli koko mies vain luuta ja nahkaa. Oli säälittävää kuunnella näiden kelpo naisten valitushuutoja, nähdä heidän lyövän kasvoihinsa ja kuulla heidän toivottavan synkeimpään manalaan kaikki kirotut ritariromaanit, jotka olivat syynä koko tähän surkeuteen. Sama näytelmä uudistui häkin luona, kun he huomasivat don Quijoten olevan vielä surullisemmassa tilassa kuin heille oli kerrottu.
Kuultuaan ritarin saapuneen kotiin, riensi Sancho Pansan vaimo, joka tiesi miehensä lähteneen tämän asemieheksi, ensimmäiseksi tervehtimään tulijaa. Nähtyään puolisonsa kysyi hän tältä: "No entä aasimme, rakas mieheni, miten se jaksaa?" — "Aina paremmin kuin isäntänsä", vastasi Sancho nyreästi. — "Herra olkoon ylistetty armostaan!" huudahti vaimo; "mutta kerrohan nyt mitä kaikkea hyvää olet ansainnut toimessasi rakas ystäväni; missä ovat juhlahameet minulle ja jalkineet lapsille?" — "En tuo mitään sellaista, tuon jotain vielä parempaa." — "Ah, kuinka sinä teet mieleni iloiseksi" sanoi vaimo; "näytähän sitte minulle tuo paljon parempi! Palan vallan halusta nähdä sitä, ilahuttaakseni hiukan sydän parkaani, joka on ollut suruun nääntyä sinun niin kauvan poissa ollessasi." — "Näytänhän sitten kun sopii, vaimo", vastasi Sancho; "ole nyt kärsivällinen nykyisyyteen nähden ja rukoile Jumalaa, että hän lähettäisi meidät vielä toisiin seikkailuihin, joista saat nähdä minun palaavan mitämaks kreivinä tai jonkun saaren maaherrana, saaren semmoisen joita on vain harvassa maan päällä, eikä minkään tavallisen tusinasaaren." — "Taivas sen suokoon, rakas mieheni", sanoi vaimo, "me kyllä sellaista tarvitsemme. Mutta sanos minulle mitä sinä noilla saarilla tarkotat; en sitä ollenkaan ymmärrä." — "Ei kannata viskata helmiä sioille", vastasi Sancho; "tulet sen kyllä aikanaan ymmärtämään, eukkoseni, ja oletpa totta vie levittävä silmäsi suuriksi, kun alamaisesi kutsuvat sinua armolliseksi rouvaksi." — "Mitä sinä lörpöttelet armollisista rouvista ja alamaisista?" kysyi Teresa Pansa. — "Elähän nyt hätäile saadaksesi tietää kaikkea, Hannaseni", sanoi Sancho; "päivässä on enemmän kuin yksi tunti. Sulle riittää kun sanon totuuden, ja sitte tuki suusi. Sen vain voin sinulle ohimennen virkkaa, ettei koko maailmassa ole sen hauskempaa tointa kuin olla seikkailuja etsivän vaeltavan ritarin asemiehenä. Tosin eivät useimmat tapaukset käy hänen mielensä mukaan, sillä sadasta sellaisesta sisältää yhdeksänkymmentä yhdeksän vastoinkäymisiä. Sen tiedän omasta kokemuksestani, vaimo; milloin kiikutettiin minua ilmassa, milloin sain pahasti selkääni; mutta kaikesta huolimatta on suloista odottaa jotakin uutta tapahtuvaksi ja sitä varten kavuta vuorten yli, rähmiä metsien halki, tunkeutua vuoristoihin — tahtoisinpa että olisit nähnyt kaiken tämän — sekä käydä linnoissa ja asua majataloissa tarvitsematta koskaan mitään maksaa — lempo vie, ei killinkiäkään tarvitse tiskille pyörähyttää!"
Tällaisista asioista Sancho Pansa keskusteli vaimonsa kanssa, sill'aikaa kun don Quijoten veljentytär ja emännöitsijä riisuivat seikkailijaltamme vaatteet ja laskivat hänet vuoteeseensa. Ritari katseli heitä samein silmin tuntematta kumpaakaan. Kirkkoherra pyysi neitoa hyvin hoitelemaan enoansa ja etenkin varomaan, ettei tämä uudelleen pääsisi karkaamaan heidän luotaan ja kertoen mikä vaiva heillä viime kerralla oli tuodessaan häntä kotiin. Sen kuullessaan molemmat naiset jälleen päästelivät haikeita valitushuutoja, kirosivat ritariromaaneja, jopa vaativat sallimuksen työntämään hornan pimeimpiin kuiluihin kaikki moisten tekeleiden kirjoittajat. Lopulta he kovin pelästyivät ajatellessaan mahdollisuutta, että kenties uudelleen voisivat kadottaa rakkaan isäntänsä juuri kuin tämä oli parantumaisillaan, — niinkuin sitte todella tapahtuikin.
Mutta vaikka tämän kirjan tekijä on äärettömällä uutteruudella koettanut etsiä jälkiä don Quijoten kolmannella seikkailumatkallaan tekemistä urhotöistä, ei hänen ole onnistunut löytää minkäänlaisia tietoja niistä, ei ainakaan luotettavia kirjallisia muistiinpanoja. Vain suullinen tarina on säilyttänyt la Manchan asujanten muistissa sellaisen tarinan, että don Quijote kolmannen kerran maailmalle matkatessaan oli mennyt Zaragossaan, missä oli ollut mukana eräässä kuuluisassa turnauksessa ja silloin urhotöillään ja älykkäisyydellään saavuttanut tavatonta mainetta. Yhtä vähän on tekijä saanut tietoa hänen muista seikkailuistaan ja hänen kuolemastaan, eikä hän olisi saanut yhtään mitään tietoonsa, jollei hän onnekseen olisi sattunut yhteen erään vanhan lääkärin kanssa, jolla oli hallussaan lyijyarkku, joka hänen sanojensa mukaan oli löydetty erään vanhan erakkomajan raunioista. Tästä arkusta oli löytynyt pergamenttikääre, sisältävä vanhanaikaisilta goottilaisilla kirjaimilla piirrettyjä espanjankielisiä runoja, joissa kerrottiin monista don Quijoten urotöistä, Dulcinean ihanuudesta, Rosinanten reippaudesta ja Sancho Pansan uskollisuudesta ynnä monista muista seikoista. Tämän uskomattomalta kuuluvan kertomuksen kirjoittaja esittää lukijoilleen seuraavassa kaiken minkä hän kirjoituksen sisällöstä voi lukea, eikä toivo muuta palkintoa väsymättömistä aherruksistaan la Manchan arkistojen läpi lukemisessa kuin että he uskoisivat hänen sanojansa yhtä hartaasti kuin kaikkein arvossapitämiä ritariromaanejakin. Se riittää kyllin palkitsemaan hänen vaivansa, ja hän tuntee itsensä tyydytetyksi ja halukkaaksi jatkamaan tätä yhtä todenperäistä kuin huvittavaakin kertomusta.
KUUDESTOISTA LUKU.
Don Quijote de la Mancha ja hänen asemiehensä Sancho Pansa lähtevät etsimään uusia seikkailuja.
Kirkkoherra ja parturi, veljentytär ja emännöitsijä olivat kyllä ryhtyneet varmoihin varokeinoihin sulkeakseen don Quijoten hänen vuoteeseensa ja pakottaakseen tämän kristikunnan leijonan ja vaeltavan ritarisäädyn kukan aikoinaan kuolemaan hyödyttömällä tavalla kotiloukossaan; mutta kohtalo, joka niin usein leikittelee ihmisten aikomuksilla, teki tyhjäksi kirkkoherran älykkäisyyden, parturin viekkauden, emännöitsijän varovaisuuden ja veljentyttären hienot juonet. Muuanna kauniina iltana verraton ritarimme talutti Rosinantensa ulos tallista, satuloi sen ja lähti ratsastamaan Toboson tietä Sanchon ja tämän uskollisen aasin kera.
He eivät sinä yönä eivätkä seuraavana päivänäkään kohdanneet minkäänlaisia seikkailuja, kunnes illan tullen äkkäsivät edessään Toboson kuuluisan kylän. Tuskin oli ritari saanut sen näkyviinsä, kun hän päästi kaikuvan riemuhuudon; mutta Sancho sen sijaan kävi hyvin huolestuneeksi ja alakuloiseksi, kun ei tiennyt sanoa missä talossa Dulcinea asui, jota ei ikinään ollut nähnytkään — yhtä vähän kuin don Quijotekaan. Ritari oli kuolla ikävästä ja kaihosta, Sancho taasen pelosta ja katumuksesta, koska ei ollut noudattanut herransa käskyä käydä neidon luona, eikä nyt tiennyt mitä valehdella. Vihdoin don Quijote päätti ratsastaa kylään vasta yön tultua, jonka vuoksi he lepuuttivat jäseniään korkkipuumetsistössä Toboson tien varrella ja vasta auringon laskettua ratsastivat sisään kylään.
Oli puoliyön aika. Kylän asukkaat nukkuivat sikeintä untansa; oli jotenkin hämärä, ja Sancho toivoi täydellistä pimeyttä, jotta sillä voisi puolustella tietämättömyyttään kaunottaren asuinpaikan suhteen. Koko kylässä ei kuulunut juuri muita ääniä kuin koirain haukuntaa, mikä seikka suuresti hämmästytti don Quijotea ja pelotti Sanchoa; yhtäällä hirnui aasi, toisaalla kirkui sikakarja, ja kissat pitivät aika ilvettä katonharjoilla. Nämä erilaiset äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi hälyksi, joka yön hiljaisuudessa kuului sitä äänekkäämmältä ja herätti matkustajissamme pelon ja ahdistuksen tunnetta. Rakastunut ritarimme piti tätä pahana enteenä; mutta epätoivon vilaustakaan ei näkynyt hänen kasvoillaan kun hän lausui aseenkantajalleen: "Sancho, rakas poikaseni, johdata nyt minut Dulcinean palatsiin; ehkäpä meidän onnistuu tavata hänet vielä valveillaan." — "Mitä lemmon palatsia tarkotatte?" kysyi Sancho. "Se talo, jossa hänen ruhtinaallisen armonsa tapasin, oli kylän viheliäisimpiä hökkeleitä." — "Epäilemättä hän silloin oli vetäytynyt johonkin palatsinsa sivurakennukseen", sanoi don Quijote, "missä huvittelihe kamarineitsyeittensä kanssa, kuten korkea-säätyisten naisten tapa on." — "No, jos kerran neiti Dulcinean pitää asua palatsissa, niin täytyy sen portin olla aina avoinna; jollei ole, niin sallitte kai minun hälyyttää koko kylän hereille, jotta portti meille avautuisi. Mennään nyt suoraa päätä kapakkaan, tottahan semmoinen paikka toki on aina avoinna." — "Etsikäämme ensin palatsi käsiimme", sanoi don Quijote, "ja kun sen olemme löytäneet, olen sanova sinulle mitä meidän sitte on tekeminen. Mutta kuules Sancho, enkö näe edessäni jotakin suurta ja hämärää? Epäilemättä on se juuri prinsessan palatsi." — "Ehkäpä on", myönnytteli Sancho; "menkäämme siis sitä kohden. Mutta kun saavumme sen luo, katoaa se varmaan näkyvistäni jonkun loitsun kautta."
Don Quijote kannusti maltittomasti hevostaan; ja ratsastettuaan pari sataa askelta tulivat he erään korkean tornin juurelle, joka oli kylän kellotapuli. "Kirkkoonhan tästä joudumme, Sanchoseni!" huudahti ritari. — "Näen sen kyllä selvillä silmilläni", sanoi Sancho, "ja suokoon taivas, ettemme vain kohtaa hautaammekin. Pahaa tietää, että näin sydänyöllä saavumme hautausmaalle. Mutta muistelenpa tuon neitsyen talon olevan erään takakujan varrella." — "Onko aikomuksesi saattaa minut epätoivoon, sinä onneton ihminen?" haastoi don Quijote; "milloin olet kuullut ruhtinaallisten henkilöiden asuvan takakujan varrella?" — "Hyvä herra, maassa eletään maan tavalla; ehkäpä Tobosossa on tapana rakentaa palatsit ja muut suuret talot syrjäkatujen varrelle. Sallikaa minun lähteä etsimään tuota palatsia joka taholta. Toivoisin koko talon hornan kattilaan, kun siitä meille niin paljo hommaa ja vaivannäköä lähtee." — "Varo itseäsi, Sancho", huudahti ritari tuimistuneena, "puhu kunnioituksella kaikesta mikä neiti Dulcineaa koskee, muuten emme elä sovussa keskenämme." — "Suokaa sanani anteeksi, armollinen herra; mutta miten ihmeellä voisinkaan ensi vilauksella löytää neidin talon, jonka vain yhden kerran ijässäni olen nähnyt, varsinkin kun on pimeä kuin säkissä. Ettehän itsekään sitä löydä, vaikka teidän olisi pitänyt nähdä se satoja kertoja." — "Kautta kaikkien hyvien henkien, sinä saatat minut aivan epätoivoon", sanoi don Quijote; "enkö ole sulle satoja kertoja sanonut, etten ikinäni ole nähnyt verratonta Dulcineaa, etten ole jalallanikaan astunut hänen palatsinsa portaita ja että olen rakastunut häneen vain sen maineen perustuksella, mikä hänellä on maailman kauneimpana ja älykkäimpänä prinsessana!" — "Oh, tällä kertaa kyllä ymmärrän puheenne, herra", vastasi Sancho; "ja kun te kerran sanotte, ettette eläissänne ole häntä nähnyt, niin totta vie en minäkään ole häntä nähnyt." — "Mitäs tämä nyt merkitsee?" kysyi ritari. "Sanothan nähneesi hänet jauhoja seulomassa, kun sait häneltä vastineen minun kirjeeseeni." — "Elkää huoliko uskoa koko juttuun", murahti Sancho; "sanon teille vielä kerran, etten milloinkaan ole nähnyt häntä enkä tunne häntä muuten kuin teidän puheistanne, ja tuomani vastauksen laita on aivan sama. Paha minut periköön, jos tunnen neiti Dulcineaa paremmin kuin suurturkkiakaan!" — "Sancho, Sancho, leikinlaskuilla ja pilapuheilla on oma aikansa, mutta ei niitä aina käy tuominen esille."
Sankariemme tällä tavalla keskustellessa näkivät he erään miehen lähestyvän kahdella muulilla ajaen, joka kaikesta päättäen meni jo näin varhain pellolleen. Miehen kohdalle tultua sanoi don Quijote hänelle: "Hyvää huomenta, rakas ystäväni, voisitteko sanoa minulle, missä täällä sijaitsee prinsessa Dulcinean palatsi?" — "Hyvä herra", vastasi mies, "minä en ole kotosin näiltä seuduilta ja olen vain vähän aikaa oleskellut tässä kylässä, missä palvelen eräällä rikkaalla maanviljelijällä. Mutta tuossa aivan vastapäätä on tämän kylän kirkkoherran ja lukkarin asunto; jompikumpi näistä voi kertoa teille prinsessasta, sillä heillä on luettelo kaikista Toboson asukkaista. En muuten luule täällä löytyvän yhtäkään prinsessaa, vaan saattanenhan pettyäkin. Täällä on paljon naisia, joista jokainen voi pitää itseään prinsessana." Näin sanoen hän kiirehti aasejaan eteenpäin.
Sancho näki herransa olevan tyytymättömän tähän vastaukseen ja käyvän kovin alle päin, jonka vuoksi hän sanoi: "Armollinen herra, päivä kohta koittaa, enkä luule hyväksi että enää viivyttelemme täällä kadulla. Jos minua uskotte, niin olisi parempi että heti lähtisimme kylästä ja vetäytyisimme johonkin läheiseen metsään; sittekun jo on täysi päivä, palaan minä tänne ja etsin joka sopesta teidän valtiattarenne palatsia, ja tahdonpa olla turkkilainen, jollen sitä löydä. Kun sen sitte viimein olen saanut vainuuni, käyn sanomaan armolliselle neidille teidän olevan täällä läheisyydessä ja pyytävän lupaa saada tavata häntä, kaikessa siveydessä tietysti, ilman että hänen maineensa siitä joutuu kärsimään." — "Toden totta, rakas Sanchoseni", vastasi ritari lohdutettuna, "sinä sanot tuhannen hyvää ajatusta muutamilla harvoilla sanoilla; tahdonpa kernaasti noudattaa neuvoasi. Käykäämme siis, poikaseni, käykäämme etsimään sopiva paikka, missä voin heittäytyä vähän pitkäkseni, ja sinä lähdet minun lähettiläänäni tuon kauneuden kuningattaren luo, jonka vaiteliaisuus ja kohteliaisuus lupaavat minulle ihmeellistä suosiota." Sancho paloi halusta saada isäntänsä poistumaan kylästä, missä pelkäsi kirjepetoksensa tulevan ilmi. Hän siis lähti edellä kulkemaan, ja puolen peninkulman päässä kylästä he saapuivat erääseen lehtoon, johon don Quijote kätkeytyi, sillä välin kun hänen kelpo asemiehensä meni lähettilästoimelleen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Miten kekseliäs Sancho lumosi prinsessa Dulcinean, sekä muita yhtä hullunkurisia kuin todenperäisiä tapahtumia.
Kätkeydyttyään erääseen korkkipuulehtoon Toboson tien vierellä don Quijote käski Sanchon heti ratsastamaan kylään, uhalla ettei saisi lainkaan palata, jollei hänen olisi onnistunut puhutella prinsessaa ja esittää tälle ritarin nöyrä pyyntö ja vastaanottaa häneltä käskyjä vastaisista urotöistä. Sancho sonnustihe urheasti uuteen tehtäväänsä ja lupasi tuoda yhtä suotuisan vastauksen kuin edelliselläkin kerralla. "Lähde siis, poikaseni", lausui don Quijote hänelle jäähyväisiksi, "eläkä hämmästy kohdatessasi kasvoista kasvoihin tämän kauneuden lumoavan auringon. Onnekas asemies, onnellisin kaikista ammattisi harjottajista! Sinä joka olet valittu näkemään tuon jalon henkilön, johon luonto on kaikki aarteensa tuhlannut, elä unhota piirtää muistiisi, millä tavalla valtijattareni sinut vastaanottaa, vaihtavatko hänen kasvonsa väriä ja osottavatko hänen piirteensä jotakin mielenliikutusta sinun kertoessa minun tuskistani, tai tuleeko hän levottomaksi ja murheelliseksi; jos tapaat hänet seisovana, niin tarkasta vaihtaako hän tuon tuostakin jalkaa, ja kertaa pariin kolmeen kertaan vastauksensa; tarkastele hänen silmäinsä eloa, hänen äänensä sointia ja kaikkia hänen liikkeitään ja elkeitään. Ja kun kaiken tämän minulle uskollisesti kuvailet, voin helposti lukea hänen sydämmensä syvimmät salaisuudet ja tiedän kaikki mitä minun tarvitseekin tietää rakkauteni esineestä. Sillä jollet vielä tiedä, niin tulee sinun tietää, että rakastavaisten kesken rakkaus tunnetaan ulkonaisista ilmiöistä, jotka kuvastavat rakastetun henkilön sydämmen tunteita. Lähde siis, rakas poikaseni, ja suokoot kohtalon vallat sinulle paremman seikkailun kuin minulle ovat antaneet ynnä suotuisamman menestyksen kuin mitä minä täällä surullisessa yksinäisyydessäni saavutan." — "Minä lähden nyt ja palajan takaisin minkä harmoni kaviot kannattavat", vastasi Sancho. "Mutta hillitkäähän toki levottomuuttanne, rakas isäntäni, sillä minusta näyttää kuin olisi sydämmenne tykkänään särkynyt; kohtaloaan ja onneaan pitää ihmisen vastaanottaa rohkein sydämmin ja mielin. Vaikken yöllä löytänytkään neiti Dulcinean palatsia, niin varmasti löydän sen nyt selvällä päivällä, ja kun sen kerran olen löytänyt, niin sallikaa minun sitte menetellä oman pääni jälkeen."
Nämä sanat sanottuaan Sancho kääntyi ympäri ja kannusti aasinsa täyteen raviin. Don Quijote jäi hevosensa selkään, pitäen ohjaksia höllällä, nojautuen veltosti keihääseensä ja hautoen synkkiä, suruisia mietteitä aivoissaan. Sancho Pansa oli ratsastaessaan yhtä hämillään kuin herransakin, sillä hän ei tiennyt millä ihmeen tavalla toteuttaisi lupauksensa; mutta jätettyään metsän niin kauvas taaksensa, ettei don Quijoten silmä häntä enää äkännyt, laskeutui hän ratsultaan ja heittäysi erään puun varjoon kootakseen ajatuksiaan ja neuvotellakseen itsensä kanssa.
"Miettikäämmepäs nyt hiukan tämän matkasi tarkotusta, Sancho Pansa! Menetkö ehkä etsimään kadotettua aasiasi? Totta tosiaan, sitä varten et lähde; vaan mitäs sulla on asiana? Etsimään prinsessaa, yhtä ainoata pikkuruista prinsessaa vain, joka yksinään on niin kaunis kuin aurinko ja kuu yhteensä. Ja missä tämän kaunokaisen sitte muka löydät, Sancho? No kah, Toboson suuressa kaupungissa! No hyvä, keneltä hänelle viet terveisiä? Tietysti kuuluisalta la Manchan ritarilta don Quijotelta, joka maailmasta hävittää kaiken vääryyden ja hirmuvallan, antaa isoovaisille ruokaa ja janoovaisille juomaa. Siihen saakka siis kaikki hyvin, Sancho ystäväni. Tunnetkos sitte taloa, minne sinun pitäisi mennä? Et ollenkaan, mutta isäntäsi sanoo sen olevan suuren linnan tahi kuninkaallisen palatsin. Oletkos koskaan nähnyt tätä ylhäistä naista? Et sitäkään, yhtä vähän kuin isäntäsikään. Totta tosiaan, Sanchoseni, jos Toboson asukkaat tietäisivät sinun tulevan ryöstämään kauneinta heidän naisistaan, niin leipoisivat he selkääsi varstanvarsilla; ja luuletkos sellaisen saunan tekevän sulle hyvää? Ehkäpä he olisivatkin siinä oikeassa; mutta jos tietäisivät minun tulevan toisen miehen lähettiläänä ja etten mitään omasta päästäni tee, niin tokkopa käyttäytyväisivätkään niin suorasukaisesti? Elä siihen sentään luota; kelpo la Manchalaiset tuskin ymmärtänevät leikkiä, eikä sinunkaan ole tarvis mennä syyhyttä saunaan. Äh, minua houkkaa, mitä lempoa minä täällä oikeastaan teenkään? Menen saamaan hyvän selkäsaunan toisen edestä ja toisten huviksi! Väisty kauvaksi, kiusaaja; sinä minua vain tuonne sudenpesään houkuttelet, jotta saisit nähdä minun liikaten ja muotopuolena sieltä palaavan."
Täten itsensä kanssa keskustellen Sancho hetkeksi vaipui hiljaisiin mietteisiin, mutta puhkesi sitte ääneen lausumaan: "Mutta enköhän vain saa pelkkää harmia koko jutusta, ehkäpä pääsen hengestänikin? Mikäs pakko minun on pannakaan päätäni pyövelinpölkylle! Olenhan jo tuhannet kerrat huomannut herrani olevan aivan rutihullun, joka pitäisi panna pakkoröijyyn ja teljetä houruinhuoneeseen; enkä minä suoraan sanoen ole ollenkaan hänen orjansa. Pitäisikö minun olla hullu kuten hän, siitä syystä muka että minua huvittaa seurata häntä matkoillaan ja että sananlasku sanoo: Sano minulle kenen kanssa seurustelet, niin sanon sinulle millainen olet. Mutta näin ollen, koska hän nyt kerran on hullu ja hulluutensa saattaa hänet luulemaan asioita ja esineitä toisiksi, niinkuin tuulimyllyjä jättiläisiksi, muuleja dromedaareiksi ja lammaslaumoja sotajoukoiksi, niin ei liene vaikeata saada häntä uskomaan ensimmäistä vastaantulevaa talonpoikaistyttöä armolliseksi Dulcinea-neidiksi. Jollei hän tahdo uskoa, niin vannon asian todeksi; jos hän vannoo vastaan, niin vannon minä kahta vankemmin; jos hän vielä pysyy itsepäisenä, niin totta totisesti vastustan häntä edelleenkin rahtuakaan peräytymättä. Ainakin sen saan aikaan, ettei hän vasta lähetä minua moisille asioille, kun näkee ettei siitä ole mitään hyötyä. Tai ehkäpä hän minua uskookin kun vannon, että taas joku ilkeä ja vihamielinen poppamies on loihtinut hänen Dulcineansa talonpoikaisluntukseksi, hänelle sillä harmia tehdäkseen."
Nämä mietteet saattoivat Sanchon mielen tasapainoon ja lepoon, ja hän luuli helpollakin suoriutuvansa leikistä. Hän jäi puun alle aina iltaan asti, siten enentäen don Quijoten hellää kaipuuta; ja onni olikin hänelle niin suotuinen, että hän vihdoin viimein aasinsa selkään yrittäessään näki Toboson tiellä kolme talonpoikaistyttöä, hekin aaseilla ratsastaen. Tuskin oli hän nämä äkännyt, kun kiirehti täyttä laukkaa don Quijoten luo, jonka löysi istuvana entisessä asennossaan ja ylen rakastuneesti ja onnettomasti huokailevana. "No vihdoinkin olet täällä, rakas ystäväni, mitä uutta kuuluu?" kysyi ritari. "Tuoko tämä päivä mukanaan elämän vai kuoleman?" "Rakkautta se vain teille tuo", vastasi Sancho häikäilemättä. "Hyviäkö uutisia siis minulle tuot, poikaseni?" — "Niin hyviä, että teidän on vain kannustettava Rosinanteanne kylään päin kohdataksenne neiti Dulcinean itsensä, joka saapuu tännepäin kahden kamarineitosensa kera." — "Iankaikkinen isä!" huudahti ritari, "tottako puhut vai leikkiä? Elä vain petä minua, rakas ystäväni, eläkä koetakaan valheellisella ilolla karkottaa ikäviä ajatuksiani!" — "Hä, ettäkö pettäisin teitä", ylvästeli Sancho, "nyt kun itse juuri olette pääsemässä totuuden perille? Antakaa huhkia vain, niin saattepa tuossa tuokiossa nähdä prinsessan, pyntättynä ja koristeltuna kuin kuninkaantytär ainakin. Hän ja hänen neitsyensä ovat pelkkää kultaa ja taivaansinistä silkkiä, helminauhoja, jalokivikoristeita ja kullan- ja hopeanhohtoista vaatetta, niin etten ymmärrä miten he semmoista ylellisyyttä jaksavat päällänsä kantaakaan; heidän hiuksensa valuvat heidän olkapäillään pitkinä kiharoina, niin että niitä luulisi päivänsäteiksi kun tuuli niitä häilyttää. Ja he ratsastavat ylpeillä konkareilla, jotka maksavat varmaankin painonsa kultaa."
Tielle käännyttyään he näkivät noiden kolmen kyläntytön ratsastavan vastaansa. Don Quijote tähysteli silmät suurina Tobosoon päin, mutta kun näki vain nämä halpasäätyiset tytöt, rupesi hän epäilemään Sanchon tiedonantojen todenperäisyyttä ja tiedusti että kylän ulkopuolellako tämä prinsessan oli kohdannut. "Kylän ulkopuolellako?" matki Sancho, "eikö teillä ole lainkaan silmiä päässä, kun ette älyä hänen tulevan tuossa juuri vastaanne, säteilevämpänä kuin kesäinen päivä?" — "En näe muuta kuin kolme talonpoikaistyttöä aaseilla ratsastaen", sanoi don Quijote. — "Herra meitä armahtakoon!" siunasi Sancho; "kuinka on mahdollista, että voitte aaseina pitää noita kolmea lumivalkoista tasa-astujaa? Joko te ette näe mitään, tai olette sitte taaskin lumottu." — "No nyt et sinä tällä kertaa näe paremmin kuin minäkään. Ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen don Quijote ja sinä olet Sancho Pansa; ainakin siltä minun silmiini näyttää, sen voin vannoa." — "Voi minun päiviäni, te vain suvaitsette laskea leikkiä, armollinen herra", sanoi Sancho; "avatkaahan toki silmänne sepo seljälleen ja käykää tervehtimään prinsessaa, joka jo on aivan lähellä meitä."
Näin sanoen hän itsekin ratsasti tyttöjä kohti, ja laskeutuen alas harmonsa selästä hän tarttui ensimmäisen aasin marhamintaan, laskeusi polvilleen ja huusi korkealla äänellä: "Oi korkea prinsessa, te kauneuden loistava kuningatar, suvaitkaa armollisesti vastaanottaa tämä orjanne, ritarismiehistä kehnoin, jonka näette tuossa edessänne kylmänä kuin kivi, voimatonna ja ryhditönnä, perin pohjin masentuneena teidän korkeasta läsnäolostanne! Minä olen Sancho Pansa, hänen asemiehensä, teidän palvelukseksenne; ja hän itse on kurja ja maatakiertävä ritari don Quijote de la Mancha, jota muuten myös kutsutaan Surullisen hahmon ritariksi."
Rakastunut ritari oli hänkin vajonnut polvilleen Sanchon viereen tämän alkaessa kauniin puheensa; ja nähdessään että se, jota Sancho puhutteli prinsessaksi, olikin vain jykeväruumiinen talonpoikaistyttö, jolla oli pöhöttyneet kasvot ja nykerä nenä, tuli hän niin hämilleen, ettei uskaltanut suutansa avaistakaan. Tytötkin olivat vähintään yhtä ällistyneet noiden eriskummaisten miesten käytöksestä, jotka ilman muuta sulkivat heiltä tien. Mutta se tytöistä, jonka aasin ohjaksia Sancho piteli, tiuskasi nyt äkäisesti: "Hyvät herrat, mikä teidät oikeuttaa pidättämään aasejamme? Sutikaa tiehenne ja antakaa meidänkin mennä, sillä meillä on kiiru." — "Oi suuri prinsessa, Toboson kuuluisa valtiatar, eikö ylevä sydämmenne lainkaan helly nähdessänne tässä jalkojenne juuressa vaeltavan ritariston kunniapylvään ja riemukaaren?" — "Kuulehan", sanoi toinen tytöistä, "kuinka herrasmiehet pitävät talonpoikaistyttöjä narreinaan, niinkuin ei meillä muka olisi nenä keskellä naamaa kuten muillakin. Joutuun siitä tiehenne ja päästäkää meitäkin jatkamaan matkaamme!" — "Nouse pystyyn, Sancho", sanoi don Quijote surullisella äänellä; "näen hyvin ettei kovaonni hetkeksikään väsy minua vainoomasta ja ettei minulla tässä elämässä ole enää mitään iloa toivottavaa. Ja sinä, inhimillisen kauneuden lumoava aurinko, luojan ihanin mestariteos ja kaikkien vuosisatain ihme, sydämmeni vavistus ja ihastus, jonka ainokaisen ihanuuden joku minulle vihamielinen loitsija nyt verhoo halvan talonpoikaistytön hahmoon, rukoilen sinua nöyrästi, ettes lakkaisi katselemasta minua rakastavaisilla silmäyksillä, vaikka mahdollisesti sama ilkeä vihamies on saattanut minullekin antaa hirvittävän muodon sinun silmissäsi. Sinä näet, ihastuttava prinsessa, suuren nöyryyteni ja kiivauteni sinua palvellessani, ja myöskin ettei sydämmeni vihamiesteni kaikista konnankujeista huolimatta hidastele omistaessaan sinulle niitä kunnianosotuksia, joita todellinen kauneus ansaitsee." — "Oh, lempo soi", huudahti nyt näin puhuteltu kaunotar äkämystyneenä, "olemmeko tulleet tänne kuulemaan lörppöjen viisasteluja? Antakaa meidän mennä, hyvät herrat, meillä ei enää ole aikaa viivytellä." Sancho nousi nyt maasta ja päästi aasin irti, tuntien sydämmessään rajatonta ihastusta, että näinkin hyvin oli leikistä suoriutunut.
Don Quijote seurasi poistuvia tyttöjä katseillaan niin kauvan kuin voi; sittekun heitä ei näkynyt, sanoi hän Sancholle: "Mitä arvelet tästä loitsijain uudesta ilkeydestä? Ymmärrätkö sinä mitä ne konnat oikeastaan minusta tahtovat ja minkä salajuonen taaskin virittivät eteeni, kun minun vihdoinkin piti saada nähdä verraton Dulcineani? Onko milloinkaan ollut onnettomampaa miestä maailmassa, enkö toden totta ole onnettomuus itse?" — "Voi niitä kirotutta veitikoita!" huudahti Sancho; '"eikö mulle koskaan suoda sitä iloa, että saisin nähdä teidän pistävän ne kaikki paistinvartaaseen ja käryttävän niitä valkeassa kuin silakoita? Mutta totta puhuakseni ei neiti Dulcinea minusta näyttänyt ollenkaan rumalta. Päinvastoin en konsanaan ole nähnyt kauniimpaa naista; hänen pukunsa oli ylen komea ja hänen ratsullaan oli satulaloimi, joka varmaankin on maksanut kokonaisen kuningaskunnan." — "No, mutta miksi en minä nähnyt hituistakaan kaikesta tästä ihanuudesta?" huusi don Quijote. "Ah sitähän olen aina sanonut ja sitä kaiken ikäni sanon, että olen onnettomin ihminen koko maailmassa!"
Sancho-veitikan oli vaikea olla vetämättä suutansa nauruun nähdessään herransa niin herkkäuskoiseksi ja sekapäiseksi ja hän iloitsi sydämmensä pohjasta kepposensa onnistumisesta. Jonkun aikaa ratsastettuaan he vihdoin pysähtyivät muutamien isojen puiden alle, missä söivät illallista harmon selässä kuletetun haarapussin sisällöstä; sitte sidottuaan ratsunsa puihin kiini he heittäytyivät kuiville heinille ja nukahtivat.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Don Quijoten kaksintaistelu mahtavan Peiliritarin kanssa.
Seikkailijamme eivät kauvankaan saaneet levähtää, kun don Quijote havahti hereille jostakin takanaan kuuluvasta äänestä; tähystellessään ympärilleen hän huomasi kaksi ratsastajaa, joista toinen, antaen ohjaksien lerpallaan riippua, sanoi toverilleen:
"Astuhan maahan, ystäväni, ja riisu hevosiltamme kuolaimet. Minusta näyttää nurmi täällä olevan tuoretta, ja tämän paikan hiljaisuus ja yksinäisyys on omiaan lemmenajatusteni tyyssiaksi."
Näin sanottuaan hän laskeutui pitkäkseen nurmikolle; ja hänen varustensa helinästä don Quijote päätti hänenkin olevan vaeltavan ritarin. Tämän hauskan huomion tehtyään sankarimme hiipi Sanchon luo ja havahutti hänet lausuen: "Sancho ystäväin, nyt taivas meille lähettää taas uuden seikkailun." — "Herra antakoon sille lyhyen ja hyvän lopun!" huudahti Sancho vielä unenpökerryksissä; "missä se seikkailu sitten on." — "Missäkö se on?" toisti don Quijote. "Avaa silmäsi, niin näet edessäsi makaavan ritarin, joka jollen aivan erehdy on tykkänään epätoivon valtaama, sillä hän paiskautui maahan kuin ammuttu, niin että hänen varuksensa kilahtivat." — "Miten tästä kaikesta sitte luulette seikkailun saavanne?" kysyi Sancho. — "En tahdo sanoa, että tämä itsessään mikään seikkailu olisi, mutta kyllä hyvä alku sellaiseen", vastasi ritari, "sillä juuri tällä tavalla seikkailut useimmin alkavat. Kuulustelkaammepa häntä hiukan sillä minusta hän tuntuu näppäilevän luuttua tahi kitarria, josta voimme päättää hänen rupeavan laulamaan." — "Totta tosiaan", sanoi Sancho, "näyttääpä tämä toveri todellakin olevan joku rakastunut ritari." — "Luuletko muunlaisia ritareja maailmassa olevankaan", virkkoi don Quijote; "oikeat ritarit ovat aina rakastuneita, ystäväni. Mutta olkaamme nyt vaiti, jotta kuulisimme hänen laulunsa. Siitä voimme päästä hänen sydämmensä salaisuuden perille, sillä sydämmen kylläisyydestä suu puhuu."
Nyt kuului ritarin laulu yön hiljaisuudessa:
"Oi yö, kuink' ootkaan ihana,
Kun tummain siipeis varjossa
Mä vannon, etten ikänäin
Oo uskollisemp' lemmessäin.
Kuink' ikävällä vartoan
Mä päivää, joka tuskistan
Mun päästäis, sallein puhella
Mun armahani seurassa!
Sen turviss' silloin rohkeesti
Sä tunnustaisit lempesi,
Jot' tuskin yöllä tuntea
Sä tohdit, kaino, tuskalla.
Sun hellä vaikenemises
Tuo mulle viestin sydämmes;
On kaikki uness', minä vain
Oon onnellisin valvoissain.
Nyt, yö, sun tumma varjosi
Saa värähtämään sieluni;
Mä yksin täällä kärsinen
Levähtäessä kaikkien."
Ritari päätti laulunsa syvästi huoahtaen, ja hetken päästä lausui hän valittavalla äänellä: "Oi, sinä ihanin vaan kiittämättömin kaikista maan naisista, arvoisin Cassildea Vandalialainen! Kuinka voitkaan sallia, että tämä kauneutesi kahlehtima ritari kuluttaa elämänsä maailmassa alituisesti matkustellen, lukemattomien vaarojen alaisna? Eikö riitä, että urhouteni ja voimakas käsivarteni on pakottanut kaikki Navarran, Leonin, Andalusian ja Kastilian, jopa la Manchankin ritarit tunnustamaan sinut kauneimmaksi kaikista naisista?" — "Tämäpä koskettaa minuakin", sanoi don Quijote, "sillä minä olen la Manchasta kotosin enkä ikinäni ole myöntänyt enkä tule myöntämään todeksi mokomaa parjausta verrattoman Dulcinean kauneudesta. Kuten näet, Sancho, täytyy ritarin nyt vielä uneksia; mutta kuulustelkaammepa jatkaako hän loruaan." — "Toden totta", sanoi Sancho, "minusta tuntuu, kuin ei hän tahtoisi niin vähällä lopettaakaan." Vaan ritari saattoi Sanchon ja don Quijoten arvelun häpeään; sillä kuullessaan puhetta läheisyydessään nousi hän makaavasta asennostaan ja huusi: "Kuka siellä? Keitä olette? Oletteko kohtaloonne tyytyväisiä ihmisiä vai kuulutteko kärsiväin luokkaan?" — "Kärsiviä olemme", vastasi don Quijote. — "Jos niin on, saatte käydä minun luokseni, jossa näette surun ja kärsimyksen ruumiillistuneena." Don Quijote noudatti kutsua, jolloin ritari tarttui hänen käteensä lausuen:
"Istukaa viereeni, herra ritari; tiedän kyllä ken olette, ja aika ja paikka sallivat minun tuntea, että tässä on meitä kaksikin, jotka harjottavat vaeltavan ritarin ammattia." — "Ritari olenkin mainitsemaanne lajia", vastasi don Quijote; "ja vaikka murhe ja lukemattomien kärsimysteni muisto minua aina seuraa, on sydämmeni aina hellä muidenkin onnettomuuksille; niinpä nyt tunnenkin myötätuntoisuutta kohtalonne suhteen, joka, kuten valituksestanne huomasin, on muodostunut perin surulliseksi rakkautenne takia erääseen kiittämättömään kaunottareen, jonka nimenkin suvaitsitte lausua."
"Herrani", sanoi outo ritari, "tietäkää, että kohtaloni on rakastaa verratonta Vandalian Cassildeaa. Kutsun häntä verrattomaksi, koska maailmassa ei ole hänen vertaistaan kauneudessa ja hyveissä, mutta, luvallanne sanoen, ei myöskään niin ketäkään tylyä ja kiittämätöntä. Mitä ikinä olen hänen tähtensä tehnytkin ja mitä palveluksia hänelle omistanut, ei hän minua ole muulla palkinnut kuin asettamalla minulle yhä uusia tehtäviä, joiden rinnalla Herkuleen urotyötkin olivat vain lapsen leikkiä. Vihdoin viimein hän määräsi minun kulkemaan halki kaikki Espanjan maakunnat ja pakottamaan ase kädessä kaikki seikkailevat ritarit tunnustamaan, että hän yksin ansaitsee kauneuden kruunun ja että minä itse olen ihmiskunnan urhoollisin ja rakastunein ritari. Tätä käskyä totellen olenkin kulkenut halki suuren osan Espanjaa ja voittanut kaikki ritarit, jotka ovat rohjenneet vastustaa tätä vaatimusta. Mutta kauneimman voittoni, josta enimmän ylpeilen, sain pakottaessani kaksintaistelussa tuon suuren ja kuuluisan ritarin don Quijote de la Manchan myöntämään, että Vandalian Cassildea on verrattomasti kauniimpi Toboson Dulcineaa. Tämä voitto on ihanin kaikista mitä olen saavuttanut, ja sen nojalla voin katsoa voittaneeni koko maailman ritarit, koska kerran don Quijote on voittanut kaikki muut ritarit."
Don Quijote tarvitsi koko kuuluisan mielenmalttinsa pidättyäkseen laukaisemasta satoja vastalauseita Metsän ritarin korskeata puhetta vastaan ja pakottamasta tätä myöntämään olevansa joko valehtelija tai narri. Ilman huomattavaa mielenliikutusta hän lausui: "Herra ritari, tahdon kernaasti uskoa, että olette voittanut useimmat Espanjan, jopa koko maailman ritarit; mutta sitävastoin epäilen kovin teidän voittaneen la Manchan ritarin don Quijoten. Joko olette erehtynyt tai sitte pitänyt jotakin toista hänenä, vaikkei hänen kaltaistaan monta löydykään." — "Kuinka, ettäkö olisin erehtynyt?" huudahti Metsän ritari; "ettenkö tuntisi don Quijotea? Vaijetkaa jo herraseni, minä olen taistellut hänen kanssaan, voittanut hänet ja pakottanut hänet tunnustamaan etevyyteni. Ja osottaakseni että hänet tunnen, mainitsen että hän on iso laiha mies, kasvot kapeat; ruumis roteva ja jäntevä, tukka vähän harmahtava, nenä kyömö ja viikset pitkät ja alasriippuvat. Hän kutsuu itseään Surullisen hahmon ritariksi ja käyttää mainiota ratsua, jonka on ristinyt Rosinanteksi; asemiehenä hänellä on muuan Sancho Pansa ja sydämmensä valtijattarena Dulcinea del Toboso, jonka oikea nimi on Aldonsa Lorenzo. Ja jollette sittekään usko sanojani, on minulla kupeellani hyvä miekka, joka kyllä saa epäileväiset uskomaan." — "Hiljaa, hiljaa, herra ritari", vastasi don Quijote, "elkää suotta kiihottuko, vaan kuunnelkaa tarkoin mitä minulla on sanottavaa. Tietäkää, että mainitsemanne don Quijote on paraita ystäviäni, jonka maine on minulle yhtä kallis kuin oma maineeni. Mainitsemanne tuntomerkit tavallaan osottavat, että hän todella olisi tuo voittamanne ritari; mutta toiselta puolen on vallan mahdotonta että se on hän, sillä onhan joku hänelle vihamielinen loitsija voinut pukeutua hänen hahmoonsa ja tappionsa kautta pilata hänen hyvän maineensa. Tätä väitettä todistaakseni minun vain tarvitsee mainita, että vasta pari päivää sitte nuo ilkeät loitsijat muuttivat hänen ihanan Dulcineansa muotopuoleksi talonpoikaistytöksi. Ja jollette tätä usko, niin seisoo edessänne don Quijote itse, joka kyllä kalpa kädessä kykenee todistamaan erehdyksenne, joko ratsain tahi jalkasin, miten vain haluatte." Näin sanoen don Quijote kavahti suuttuneena seisaalleen ja tarttui miekkansa kahvaan.
Metsän ritari vastasi kylmäverisesti: "Herra ritari, ken teidät kerran on voittanut väärässä hahmossa, voittaa teidät oikeassakin hahmossanne. Mutta koska vain ryövärien ja pelkurien tapa on tapella pimeässä, niin odottakaamme päivännousua, jolloin saamme nähdä ketä Mars-jumala paremmin suosii. Ja kaksintaistelumme ehtona olkoon, että voitettu alistuu voittajan tahtoon ja taipuu noudattamaan tämän määräyksiä, niinkuin ritarisäännöissä on kirjoitettu." — "Hyväksyn nämä ehdot", vastasi don Quijote, jonka jälkeen molemmat ritarit kävivät etsimään aseenkantajiaan, jotka tapasivat torkkuvina. He käskivät näiden hyvin huolehtimaan heidän asuistaan, sillä huomenissa odotti verinen kaksintaistelu. Sancho kovin hämmästyi tästä uutisesta ja pelkäsi pahinta herransa kohtalosta.
Aamun sarastaessa don Quijote silmäsi vastustajaansa, joka jo oli laskenut kypärinsä silmäverhon, niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä; muuten oli hän tanakkatekoinen mies tavallista kokoa. Varustensa päällä hänellä oli asetakki, joka näytti kullalla kirjaillulta, ja oli siihen neulottu koko joukko pieniä hopeapeilejä, jotka välähtelivät auringonpaisteessa; kypärissä heilui keltaisia, vihreitä ja valkoisia sulkia; ja keihäs, jonka outo ritari oli pystyttänyt puuta vasten, oli perin pitkä ja raskas ja varustettu ainakin jalan pituisella terällä. Sen nähdessään don Quijote päätti vastustajansa olevan ylen väkevän miehen, mutta tämä huomio häntä vain ilahutti. Reippaasti hän astui Peiliritarin luo ja sanoi tälle: "Herra ritari, jollei taistelunhimo teissä tukahuta kaikkea kohteliaisuuden tunnetta, niin pyydän teitä hiukan kohottamaan silmäverhoanne, jotta saisin nähdä vastaako kasvojenne uljuus muun ruumiinne rotevuutta." — "Herra ritari", vastasi Peiliritari, "saatte perästäpäin tarpeeksenne tarkastella minua; tällä hetkellä ei ole siihen tilaisuutta, sillä minusta tuntuu väärältä Cassildean kauneutta ja omaa mainettanikin kohtaan, jos suostuisin siihen ennenkun olen pakottanut teidät todeksi tunnustamaan väitteeni." — "Ainakin saatatte sanoa, ennenkun nousemme satulaan, olenko minä todella se don Quijote, jonka väitätte voittaneenne." — "Tähän vastaan että te ja hän muistutatte toisianne kuin kaksi omenaa; mutta koska sanotte loitsijain itseänne vainoovan, en kuitenkaan varmasti tohdi vannoa teitä häneksi." — "Se riittää", vastasi don Quijote; "tuotakoot nyt vain hevosemme esille, niin olen vähemmässä ajassa kuin te tarvitsette silmäverhonne avaamiseen osottava teidän surkeasti erehtyneen. Ja niin totta kuin taivas, sydämmeni valtijatar ja oman käsivarteni voima minua tukevat, tahdon silloin myös paljastaa kasvonne ja samalla näyttää teille, etten lainkaan ole se don Quijote, jonka te väitätte voittaneenne."
Pitemmittä puheitta ritarit hypähtivät ratsujensa selkään ja käänsivät ne toisiaan vastaan. Mutta ennenkun he vielä olivat tulleet parinkaankymmenen askeleen päähän toisistaan, huusi Peiliritari don Quijoten puheilleen. "Herra ritari", sanoi hän, "muistattehan kaksintaistelumme ehtona olevan, että voitettu tykkänään alistuu voittajan tahtoa täyttämään?" — "Sen kyllä muistan", vastasi don Quijote, "ja pidän kiini siitä, ettei tämä ehto sisällä mitään ritarisäädyn lakeja loukkaavaa." — "Samaa mieltä olen minäkin", sanoi Peiliritari.
Nyt he uudelleen erosivat toisistaan, ja vauhtia otettuaan ratsasti don Quijote niin rajusti vastustajaansa kohti, että tämä, joka ei ratsuaan saanut millään mahdilla liikkeelle, sinkosi sen selästä päistikkaa maahan, näöltään aivan henkihieverissä.
Heti vihollisen ritarin onnettomuuden huomattuaan juoksi Sancho isäntänsä luo, joka oli hypähtänyt alas ratsultaan ja paraikaa koki avata vastustajansa silmäverhoa nähdäkseen oliko tämä kuollut vai vielä hengissä. Mutta ken kykenee kuvailemaan don Quijoten hämmästystä hänen nähdessään Peiliritarin kasvonpiirteet. "Joudu tänne, Sancho", huusi hän, "tule katsomaan jotakin, jota et voi uskoa mutta vain ihmetellä! Katsos, ystäväiseni, miten suuri noituuden valta on, miten pitkälle nuo minua vihaavat ja kadehtivat loitsijat voivat sokeassa vimmassaan mennä!" Sancho kiirehti paikalle ja tunsi heti kotikylän parturin mestari Niklaksen tutut kasvonpiirteet, jotka nähdessään hän teki satoja ristinmerkkejä ja kaikella tapaa ilmaisi kummastustaan. Kun ei tiennyt oliko onneton parturi vielä hengissä, sanoi hän isännälleen: "Herrani, työntäkääpä miekkanne juurikuin sattumalta pari kolme kertaa mestari Niklaksen kurkkuun; kukaties hänessä surmaisittekin jonkun ilkeän loitsijan?" — "Toden totta, luulenpa sinun olevan oikeassa", sanoi don Quijote; "mitä enemmän kuolleita, sitä vähemmän vihamiehiä."
Ja hän olisi todella noudattanutkin Sanchon neuvoa, jollei kaatuneen Peiliritarin asemies olisi joutunut väliin huutaen täyttä kurkkua: "Pidättäkää, herra ritari, miettikää tarkoin mitä aijotte tehdä. Se, joka tässä makaa jaloissanne, on parturi Niklas, teidän hyvä ystävänne, jonka aseenkantaja minä olen." — "Totta tosiaan", sanoi Sancho, "eikös se olekin Tuomas Cecial, minun vanha naapurini?" — "Kyllä maar se olenkin, Sancho-kuomaseni, ja kerronpa paikalla millä seikkailulla nyt oikeastaan olemme; mutta sitä ennen pyytäkää Kristuksen laupeuden nimessä isäntäänne säästämään Peiliritarin henkeä, sillä tämä on totisesti mestari Niklas, meidän kummankin poloinen naapuri."
Tällä välin oli kovaonninen ritari tullut tajuihinsa, ja nähdessään hänen osottavan ensimmäisiä elonmerkkejä pani don Quijote miekkansa kären hänen kurkulleen ja lausui: "Olette kuoleman oma, ritari, jollette myönnä kauneuden palkintoa Toboson Dulcinealle oman Cassildeanne edellä ja lupaa, heti kun haavanne ovat parantuneet, mennä Tobosoon kaunottareni puheille, sanoen tulevanne minun lähettämänäni vastaanottamaan hänen suustaan kohtalonne ratkaisua; sen jälkeen pitää teidän, jos hän teille vapauden antaa, palata minun luokseni kertomaan mitä teidän ja Dulcinean välillä on tapahtunut ja puhuttu, kuten ritarilait määräävät." — "Tunnustan ja myönnän", vastasi voitettu ritari, "että yksi ainoa Dulcinean katse on suuremman arvoinen kuin kaikki Cassildean ihanuudet, ja sitoudun myös lähtemään Tobosoon ja sitte palata luoksenne tekemään tiliä matkastani." — "Sen lisäksi teidän vielä pitää myöntää", jatkoi don Quijote, "ettei teidän voittamanne ritari millään muotoa voinut olla don Quijote de la Mancha, vaan joku muu hänen näköisensä; samatekuin minä puolestani myönnän, ettette te suinkaan ole parturi Niklas kotikylästäni, vaikka siltä kovin näytätte, vaan jokin toinen henkilö, jolle loitsijat ovat antaneet saman muodon, jotta saisin voittajanakin osottaa luontaista lempeyttäni." — "Lupaan ja suostun kaikkeen mitä vaaditte", vastasi ritari; "mutta sallikaa minun vihdoinkin nousta maasta, sillä luulenpa lempo soi saaneeni pahoja ruhjevammoja tässä täräyksessä." Don Quijote auttoi häntä pystyyn yhdessä Tuomas Cecialin kanssa, jota Sancho koko ajan oli tarkasti tähystellyt, kysellen häneltä tuhansia asioita, siten tullakseen vakuutetuksi että mies todella oli miksi itseään sanoi.
Vihdoin sanoi Peiliritari heille jäähyväiset ja ratsasti aseenkantajansa seuraamana tiehensä, hoitelemaan haavojaan ja kertomaan veljentyttärelle, emännöitsijälle ja kirkkoherralle lähetystoimensa huonosta tuloksesta. Vähän myöhemmin jatkoi don Quijote matkaansa Zaragosaan päin.